Matti Rönkä: Levantin kyy. Gummerus 2013. 248 s.
Julkaistu Kansan Uutisissa 16.8.2013.
Tämä ei ole juonipaljastus, koska asia kerrotaan kirjan takakannessakin: Matti Rönkä panee Viktor Kärpän seikkailuille pisteen seitsemän romaanin jälkeen.
Ratkaisu on rohkea ja tyylikäs. Sarja on ollut vientimenestys ja Rönkä on ainoa suomalainen, joka on voittanut pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon. Sanottava tuntuu kuitenkin olevan lopussa eikä Rönkä venytä sarjaa väkisin.
Tästä on ollut puhetta ennenkin, mutta dekkareiksi nimitetään nykyisin mitä omituisimpia teoksia, koska se on määre, joka myy. Röngän kirjat tappajan näköisestä inkeriläisestä paluumuuttajasta ja asioiden järjestelijästä erkanivat jo vuosia sitten dekkarin kaavoista – jos olivat siellä koskaan olleetkaan. Levantin kyyssä monien edeltäjiensä tapaan kuvaillaan sen sijaan herkullisesti Helsingissä vaikuttavaa epävirallista taloutta sekä palvelusten ja vastapalvelusten kulttuuria.
Levantin kyyssä tavataan elämäänsä kyllästynyt ja sitä viinalla unohduksiin painava Viktor Kärppä. Hän ei enää jaksaisi olla se tappajan näköinen mies, joka järjestää toisten asioita antamalla ymmärtää olevansa myös tappamiseen kykenevä mies. Roolista on kuitenkin vaikea päästä irti. Toisilla ei ole muita, keiden puoleen kääntyä. Monille harmaan talouden yhteistyö on liian tuottoisaa.
Viimeiseksi jäävä romaani käynnistyy verkalleen. Aluksi ajattelin sen olevan Röngän tapa istuttaa lukijaan pala venäläistä sielua, mutta melko päämäärättömäksi ansiokkaan sarjan päätösosa jää. Tunnustellaan vähän bisnestä Venäjän puolella ja tehdään ehkä viimeiset tilit selviksi menneisyyden kanssa.
Asiat jäävät kuitenkin roikkumaan. Esimerkiksi se, ryhtyykö Viktor Kärppä myymään Karjalasta suojelualueen naapurista ikimetsää Ikean tarpeisiin.
Loppuun Rönkä on ladannut dramatiikkaa, mutta kokonaisuus jää löysäksi. Vaikka romaanin teemana onkin miehen vanheneminen, olisi viimeisen osan suonut olla terävämpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti