Julkaistu Kansan Uutisissa 29.2.2008.
Miten vahvan vaikutuksen romaani parhaimmillaan voikaan tehdä. Päivittäinen uutisvirta kertoo kiihtyvästä verenvuodatuksesta kohta 30-vuotisesta sodasta kärsivässä Afganistanissa. Mutta autopommien ja itsemurhaiskujen uhrit jäävät vain turruttaviksi numeroiksi.
Afganistanilaissyntyisen, mutta Yhdysvalloissa asuvan Khaled Hosseinin toinen romaani Tuhat loistavaa aurinkoa antaa tavallaan kasvot sodan, Afganistanin tapauksessa sotien, uhreille, vaikka onkin fiktiota. Lahjakas tarinankertoja nostaa esiin muutaman ihmiskohtalon ja laittaa palaset paikoilleen. Jokaisesta väkivallanteosta kärsivät samanlaiset ihmiset kuin ruuhkabussissa kärvistelevät ja digiboksien oikuttelua kiroavat suomalaiset. Myös jokaisella afganistanilaisella on ainakin joskus ollut unelmia ja toiveita tavallisesta hyvästä elämästä.
Khaled Hosseini nousi maailmanmaineeseen kertaheitolla ensimmäisellä romaanillaan Leijapoika. Se käännettiin 40 kielelle ja kirjaa on myyty kahdeksan miljoonaa kappaletta.
Vuonna 2003 ilmestynyt tarina sai nostetta tosielämän tapahtumista. Yhdysvaltain hyökkäys Afganistania hallinneita talibaneita vastaan nosti tietoisuuteen maan, joka viimeksi oli ollut kansainvälisen huomion valokeilassa 1980-luvulla. Silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sotivat toisiaan vastaan sen maaperällä. Tosin amerikkalaisten puolesta sotaa kävivät islamistiset sotapäälliköt, jotka yhden sodan voitettuaan ryhtyivät tappamaan toisiaan.
Leijapoika oli osin omaelämäkerrallinen kertomus pojista ja miehistä.
Tuhat loistavaa aurinkoa on kahden naisen hirveä tarina. Kirja kattaa noin 30 vuotta. Se alkaa 1960-luvulta, jolloin pääkaupungissa Kabulissa elettiin kuin Euroopassa eli naisetkin pukeutuivat niin kuin halusivat, kävivät töissä ja osallistuivat julkiseen hallintoon.
Maaseudulla näistä virtauksista ei juuri tiedetty silloinkaan. Kirjan toinen päähenkilö Mariam naitetaan 15-vuotiaana itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle suutari Rashidille.
Kabulissa vapaamielisessä perheessä kasvanut Laila joutuu saman ikäisenä Rashidin toiseksi vaimoksi parikymmentä vuotta myöhemmin. Hänen perheensä kuolee ”vapaustaistelijoiden” tuhotessa toisiaan raketti-iskuilla Kabuliin.
Kahden vaimon alkuun kyräilevästä, jopa vihamielisestä yhteiselosta kehittyy vähitellen syvä ystävyys, koska heillä on vain toisensa ja Lailan synnyttämät kaksi lasta. Rashid on naisia vihaava ja pahoinpitelevä raakalainen. Hän elää niin kuin on oppinut. Mies on perheen pää ja vaimo hänen omaisuuttaan.
Talibanien tultua valtaan naisilta kielletään viimeinenkin toivo. Naiset eivät saa käydä työssä eivätkä ylipäänsä liikkua kodin ulkopuolella ilman miespuolista saattajaa.
Naisten osana on ruoskimisineen kaikkineen käytännössä orjuus. Ainoa keino panna edes jollain lailla kampoihin on kahden samassa talossa asuvan naisen ystävyys ja viekkaus.
Khaled Hosseini syntyi Kabulissa, mutta perhe pakeni neuvostomiehityksen jälkeen Yhdysvaltoihin vuonna 1980. Pitkästä poissaolosta huolimatta hänen romaanissa kuvaamansa Afganistan tuntuu täysin aidolta. Kabulin kujat, basaarit ja rakennukset heräävät eloon. Samoin ihmiset iloineen ja sodan tuomine kauhuineen.
Kun taistelut väistämättä kevään tullen taas kiihtyvät Afganistanissa, niin uutisten takaa voi ja pitää ajatella, että siellä jaloissa ovat tuhannet mariamit ja lailat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti