Julkaistu Kansan Uutisissa 24.6.2010.
Paha ja härski. Sellaista hahmoa suomalainen dekkari ei toistaiseksi ole tuntenut – vai muistaako joku? – mutta Heikki ”Norsu” Norén on kyllä inhottava tapaus.
Teemu Kaskinen ja Heikki Heiskanen aloittavat uuden sarjan jännärillä Norsun vuosi (WSOY). Kaksi raakaa murhaa yleisurheilun Helsingin MM-kisojen alla liittyy jollain lailla dopingiin, Tiitisen listaan ja tv-ohjelma Totuuskomissioon, johon entiset taistolaiset jonottavat tunnustamaan syntejään.
Kaiken keskellä Norén häärää ja hämmentää omia pelejään, joiden motiivista ei oikein synny selkoa. On se silti hauskaa, että kaikkien empaattisten ja yhteiskunnasta huolissaan olevien komisarioiden keskellä kävelee tällainen poliittisesti täysin epäkorrekti rymy-Norsu.
Epäselväksi jää sekin, ovatko Kaskinen ja Heiskanen hahmonsa kanssa tosissaan vai onko kyseessä jonkinlainen parodia. Joka tapauksessa puhtaasti jännärinä Norsun vuosi iskee kuin tauti.
Palme-murhan Suomi-haara
Myös Osmo Juokslahti onnistuu esikoisdekkarillaan, vaikka koukeroinen nimi Olof Palme ja pimeät huoneet (Johnny Kniga) herätti epäilyksiä. Vinkeä dekkari on välillä kuin poikien seikkailukirja, välillä kansainvälinen trilleri. Olof Palmen murhaa teoretisoivan teoksen eri jaksojen yhteismitattomuus sopii yllättäen erinomaisesti Juokslahden letkeään kerrontaan.
Osmo Juokslahden ajatusleikin taustalla on Ruotsia kuohuttanut 1970-luvun Tukholman eliittibordelli, jossa herroja viihdyttivät myös alaikäiset tytöt. Totuus siitä tuli julki vasta pari vuotta sitten. Juokslahti juoksuttaa tarinaa pääosin tästä lähtökohdasta.
Vuonna 1974 käynnistyvässä romaanissa Palmen murhan taustalta löytyy bordellissa kaltoin kohdellun suomalaistytön sukulaisten kosto. Sitä suunnittelevat tytön isä ja veli, joka kavereidensa kanssa nousee samaan aikaan Suomeen salakuljetettavan dopingin avulla pikkuhämäristä bisneksistä isompiin ympyröihin.
Tuskinpa se näin tapahtui, mutta Olof Palme ja pimeät huoneet on kutkuttava ajatusleikki.
Murha ilman mysteeriä
Ilta-Sanomien jääkiekkotoimittajan Tuomas Nyholmin esikoisjännäri Sinun edestäsi vuodatettu (Teos) tapahtuu kiekkokaupunki Torontossa eikä sisällä mitään viitteitä Suomeen. Tähtäimessä lienevät kansainväliset markkinat.
Aitoutta arvostavalle pohjoismaisen dekkariperinteen ystävälle Sinun edestäsi vuodatettu on pitkästyttävää luettavaa. Torontoon muuttava opiskelija päätyy asumaan erikoiseen yhteisöön, jollaisia ei synny kuin kirjailijoiden ylivilkkaassa mielikuvituksessa. On herttaisen yhdentekevää, miten nuoren naisen kuoleman ehkä aiheuttaneelle, mutta muistinsa menettäneelle Samuel Worthingtonille käy.
Itse murhajuoni ylivertaisen älykkäine suunnitelmineen ja rikollisineen on kuin 1900- eikä 2000-luvun alun dekkarimaisemaa.
Tekniikka Nyholmilla on kyllä hallussa. Alussa romaani melkein tuntuu vetävän. Sanottavan puute latistaa lukukokemuksen nopeasti.
Ay-pomon kuolema
Timo Sandberg on Dobermannissa (Karisto) omassa elementissään. Viidennessä komisario Heittola -dekkarissa tapetaan Tuusulanjärven jäälle Metalliliiton viestintäpäällikkö, joka on nousemassa SAK:n puheenjohtajaksi. Lisäksi tarinan taustalla on teollisuuden suurliiton rakentaminen.
Sandbergin, entisen Metalliliiton toimitsijan asiantuntemus näkyy. Tarinan ay-hahmot ovat eläviä. Tapettu viestintäpäällikkö Juhani ”Dobermanni” Torppola on liitosta juuri eläköityneen Matti Putkosen oloinen mies, muttei yksi yhteen.
Liiton sisäisiä kähinöitä ja valtataisteluita Sandberg kuvaa kaikella sillä perspektiivillä, minkä 30 vuotta liikkeen palveluksessa ollut mies on muistiinsa tallettanut.
Silti Dobermanni on vain ”ihan hyvä” poliisiromaani. Murhaa tutkitaan ja välillä selvitellään poliisilaitoksen omia henkilösuhteita niin kuin kymmenissä muissakin poliisiromaaneissa. Sandbergin ongelmana on, ettei hän pääse lähelle komisario Heittolaa niin kuin esimerkiksi Seppo Jokinen Koskistaan, vaikka eturauhasvaivoilla ja suhteella Taru Lundiin kosketuspinta on kovasti haussa. Heittola jää etäiseksi henkilöksi ja romaani hieman kaavamaiseksi.
Piriä päähän ja baanalle
Laatikon kyljessä lukee premium bananas, priimoja banaaneita, mutta sisältö antaa energiaa toisella tavalla. Laatikollinen kokaiinia, yksi veitsenpisto, pää sekaisin ja mafia perään.
Jari Olavi Rantalan tausta elokuvakäsikirjoittajana (muun muassa Paha maa) näkyy toisessa romaanissa. Kohtaukset ovat visuaalisia ja tarina etenee elokuvamaisin leikkauksin. Hahmoja on monen nykyelokuvan tyyliin paljon ja he kiertyvät osaksi samaa tarinaa vasta vähitellen. Osa putoaa jo pelistä poiskin, kun pääjoukko kohtaa onnettomissa merkeissä.
Rantala on sijoittanut jännärinsä Premium Bananas (Johnny Kniga) vuoteen 1990. Itämafia on vasta rantautumassa Helsinkiin. Mitään erityistä etua asetelmasta ei romaanille ole, mutta ei haittaakaan.
Premium Bananas etenee vaivattomasti ja kieli svengaa. Kuuluukohan Quentin Tarantino Rantalan suosikkiohjaajiin? Henkilökaarti on näyttävä ja kiinnostava; pieniä ja isompia rikollisia, poliiseja, poliisipsykologi ja vuoden 1990 juppeja. Jokaisen Rantala taustoittaa lyhyin, mutta täsmällisin ja pätevin vedoin.
Ja käänteitä riittää. Juuri kun romaani alkaa vaikuttaa tavanomaiselta rosvot ja pollarit -jutulta Rantala keikauttaa asetelman uusiksi ja sitten taas. Onnistunut, erilainen rikosromaani.
Kuhala apeana
Markku Ropposen uusi Kuhala-kirja on ollut alkukesän ilo kohta vuosikymmenen ajan. Kuhala ja kevään ensi ruumis (Tammi) ei iloa suo, siksi apea on päähenkilö ja tunnelma on tarttunut kirjailijaankin.
Vuosi sitten jätimme Kuhalan ihanan Annukka Maaheimon kainaloon. Nyt mies asuu Itä-Suomen syrjäkylässä yksinäisessä mökissä. Jeri-koirastakaan ei ole jäljellä kuin vähäinen kasa tuhkaa. Mitä on tapahtunut, sitä tietoa Ropponen panttaa lähes kirjan loppuun.
Ennen loppuratkaisuja romaanissa on monta murhaa ja monta pahoinpitelyä. Tarina tuntuu niin välinpitämättömästi kirjoitetulta, ettei siitä sen enempää. Onkohan Kuhalan saaga luonnollisen elinkaarensa lopussa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti