torstai 28. tammikuuta 2021

Saksalainen menestyskirjailija Sebastian Fitzek tulee ryminällä Suomeen teoksella Potilas



Sebastian Fitzek: Potilas. Suomentanut Heli Naski. 383 sivua, Bazar.

Saksalaisen jännityskirjailija Sebastian Fitzekin kirjoja kerrotaan myydyn 13 miljoonaa 36 maassa. Suomalainen kustantaja uskoo Fitzekin vetovoimaan myös meillä, sillä häneltä julkaistaan tänä vuonna peräti kolme kirjaa.

Niistä ensimmäisen, Potilaan, perusteella voi uskoa, että lukijoita löytyy. Nordic noirien ja suurten kansainvälisten kuvioiden trillerien lomassa luettuna Potilas on erilainen ja nykydekkariksi omaperäinen tarina miehestä, joka joutuu hurjien valintojen eteen.

Kuumapäinen palomies ja ambulanssinkuljettaja Till on sekaisin surusta. Hänen ekaluokkalainen poikansa Max katosi vuosi sitten. Maxin uskotaan joutuneen lapsia murhanneen Tramnitzin uhriksi, mutta tämä ei tunnusta Maxin murhaa vaikka muita tunnustaakin.

Till järjestää itsensä väärällä henkilöllisyydellä vankisairaalaan puristaakseen jollain keinolla totuuden Tramnitzilta. Perillä häntä odottaa karmea piina, sillä sairaalan sisällä on omat juonittelunsa. Tramnitzin luo viimein päästessään Tillin edessä on elämänsä suurin haaste.

Potilas on vauhdikas klaustrofobinen jännäri, joka tuo mieleen menneen ajan parhaat kioskikirjat. Ei mitään kovin syvällistä, vaan pannaan mies mahdottomiin tilanteisiin, keksitään niistä selviämisiä ja lopussa jysäytetään iso yllätys.

Teoksen herättämät tunteet ovat kaksijakoiset. Potilas jännittäisi ja viihdyttäisi kelpo lailla ellei siinä olisi niin raakaa väkivaltaa ja lapsiin kohdistuvaa sadismia. Herkkätunteisille kirja ei sovi, mutta herätti silti niin paljon mielenkiintoa, että seuraava Fitzek menee lukulistalle.

tiistai 26. tammikuuta 2021

Tuomas Niskakankaan yritys trilleriksi on lapsellinen



Tuomas Niskakangas: Roihu. 523 sivua, Otava.

Helsingin Sanomien toimittajan Tuomas Niskakankaan esikoisjännäri Roihu alkaa upeasti ja odotuksia herättäen. Nuori nainen tekee polttoitsemurhan kohtaamansa vääryyden takia.

Päivämäärä on tarkkaan valikoidusti 17. joulukuuta jossain lähitulevaisuudessa. Niin sanotun arabikevään katsotaan alkaneen korruptioon kyllästyneen katukauppias Mohamed Bouazizin 17. joulukuuta 2010 tekemästä polttoitsemurhasta Tunisiassa. Nyt Lumi Nevasmaa uhraa itsensä sytyttääkseen Suomen roihuun.

Prologin jälkeen siirrytään itse tarinaan. Suomen talous on romahtanut ja oikeistohallituksen leikkaukset ajaneet ihmiset kurjuuteen ja työttömyyteen. Viha on valtavaa.

Puolueet ovat ryhmittyneet kahtia. Pääministeri Leo Kosken kokoomus muodostaa tiiviin koalition perussuomalaisten ja RKP:n kanssa. Yhtyneen vasemmiston ja vihreiden muodostaman vasenryhmän johtoon on nousemassa karismaattinen Emma Erola.

Marxin teoriat tulevat todeksi. Pääomien kasautuminen ja kansan kurjistuminen lyövät yli. Yli puolet kansasta kannattaa vasemmistoa. Aika on kypsä salassa suunnitellulle suurelle harppaukselle puoluekokousviikonloppuna.

Trillerin ei periaatteessa tarvitse olla kovin uskottava ollakseen jännittävä. Se voi muodostaa omalakisen maailmansa, jossa henkilöiden kohtalosta on pakko lukea vielä seuraava luku.

Niskakankaan Roihu on kuitenkin niin epäuskottava, suorastaan lapsellinen, että sitä on vaikea lukea. Trilleriksi tarkoitetussa kirjassa on oikeaoppisesti taloutta, politiikkaa ja mediaa, mutta oikein mikään ei toimi.

Roihussa yritetään kuvata Suomen politiikkaa talousromahduksen jälkeen, mutta sen ainoa poliitikko on talousvaikuttajien marionettina toimiva Leo Koski. Suomen kohtaloista päättää Valtioneuvoston linnassa kokoontuva Kilta ja jossain taustalla naruista vetelee ja tarvittaessa murhakäskyjä antaa salaperäinen Peregrino. Eduskuntaa ja mitään normaaleja poliittisia prosesseja kirjassa ei ole.

Roihussa on kova yritys sykkeen nostavaan ja hengityksen salpaavaan kansainvälisen luokan jännitykseen, mutta sitä ei synny, ei sitten millään.

Epäuskottavien tapahtumien lisäksi kirjassa tökkii henkilökuvaus. Tunsin myötähäpeää lukiessani, miten Leolle kirkastui Emman kanssa keskusteltuaan politiikkansa epäoikeudenmukaisuus. Leo on pääministeri, joka on täysin pihalla politiikan sisältökysymyksistä ja Emma kovapintainen vasemmistolainen siihen asti, kun alkaa epäillä menneensä liian pitkälle.

Ylen superseksikäs tähtitoimittaja Vilma Varis on luku sinänsä. Tämä käyttää häikäilemättä ulkoisia avujaan skuuppia metsästäessään ja ostaa tietoja tarvittaessa seksillä.

Roihussa on vahvoja naisia, mutta lopussa paljastuu, että kaiken takana oleva mastermind on heitä manipuloiva ovela mies, jolla on suuri suunnitelma.

Omapahan on asiansa, mutta ei ymmärrys yllä, miten tämän tasoinen raakile on voinut päästä Otavan seulasta läpi.

Onnistuneinta Roihussa on Timo Nummisen suunnittelema kansi.

maanantai 18. tammikuuta 2021

Uskonnollinen väkivalta synnyttää karheita ihmisiä



Tuomo Pirttimaa: Hete. 265 sivua, Johnny Kniga.

Autiotalon pihalla jossain pohjoisessa on kuollut mies, mies henkitoreissaan ja korppi. Keitä he ovat? Mitä on tapahtunut? Ja miksi?

Pysäyttävän alkukuvan jälkeen toimittaja Tuomo Pirttimaa ottaa askeleita taaksepäin tiukassa esikoisromaanissaan Hete. Tirri ja Tomi valmistautunut asekaupan ryöstöön. Martti lähtee Utsingin kanssa salakaatamaan karhua vaikka ei kiinnostaisi. Krooninen kipupotilas Anja varastaa tympeän lääkärin auton ja lähtee kohti pohjoista ilman päämäärää.

Tirrin ja Tomin piilopaikakseen valitsemassa autiotalossa he kohtaavat. Sinne vanhaan kotitaloonsa on saapunut myös maallikkosaarnaaja Arvi, joka on saanut tuomion lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Yhden pinna katkeaa ja haulikon molemmat piiput tyhjenevät. Osa jää siis tantereella, toiset jatkavat matkaa tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Tuomo Pirttimaa kirjoittaa upealla kielellä karheista ihmisistä ja kovista asioista. Keskushenkilöksi nousee Tirri, joka muuttui lyhyessä ajassa koulun kympin tytöstä tytöksi, joka vetää kympillä miehiltä käteen auton takapenkillä.

Tirrin tarina kuoriutuu kerros kerrokselta kuin sipuli: maailmaa maistanutta tyttöä palautetaan oikeaan uskoon kotitalon vintillä kahden saarnaajan, isän ja pojan, voimin. Miehet saarnaavat toistensa synnit anteeksi, mutta Tirrin kohdalla armoa ei tunneta.

Uskonnollinen väkivalta on romaanin teemoista päällimmäisin, mutta väkivallaksi Pirttimaa tuntuu laskevan myös välinpitämättömyyden sekä kanssaihmisistä että yhteisestä luonnosta. Jälkimmäisestä syntyy myös romaanin dramaattinen käänne.

Heteessä tehdään paljon rikoksia ja heilutaan aseiden kanssa, mutta mikään dekkari se ei ole. Rankkojen tapahtumien ja hienovaraisen kielellisen kuvauksen ristisiitoksesta syntyy vangitseva romaani. Siinä on rajaseutukuvausten kohtalonomaisuutta ja hienoa henkilökuvausta. Kun nämä eloon jäävät desperadot jättävät autiotalon, heille toivoo onnea.

torstai 14. tammikuuta 2021

Kale Puontin Pasilan myrkyssä alkaa olla tapauksen tuntua


 

Kale Puonti: Milo. 269 sivua, Bazar.

Yli 30 vuotta huume- ja muuta järjestäytynyttä rikollisuutta kenttätasolla tutkinut Kale Puonti säväytti viime kesänä ilmestyneellä esikoisdekkarillaan Mannilla. Pasilan myrkky -sarjan avannut kirja oli lupaava, mutta parannettavaakin jäi.

Tammikuun alussa ilmestynyt toinen osa Milo todistaa, että Puontista kannatti kiinnostua, sillä nyt palaset loksahtavat kohdalleen.

Milo on Suomessa huumekauppaa johtava albanialainen Fatjon Milo. Oma moka vie hänet vankilaan. Sieltä vapauduttuaan hän saa suvun huumekauppaa johtavalta sedältään vielä yhden mahdollisuuden ja palaa väärennetyillä papereilla Suomeen. Milo tietää, että sukulaisuus ei näissä kuvioissa paljon paina. Nyt on onnistuttava.

Manni ja Milo vertautuvat mielestäni Jens Lapiduksen uudenlaisiin ruotsalaisdekkareihin, joista Rahalla saa ilmestyi vuonna 2006. Ne kertovat uudenlaisesta rikollisesta elämäntavasta, helpon rahan houkutuksista ja ulkomaalaislähtöisistä rikollisista sosiologisella tarkkuudella.

Lapidus perusti tietonsa työhönsä asianajajana, Puonti huumepoliisina. Ruotsia riivaavan väkivaltaisen jengirikollisuuden räjähdyksen olisi voinut ennustaa Lapiduksen kirjojen pohjalta. Toivottavasti Puonti ei osoittaudu samanlaiseksi näkijäksi.

Lapiduksesta poiketen Puonti kuvaa myös poliiseja. Etualalle nousee esimiesten kanssa jatkuvassa kahnauksessa oleva Pesonen, vanhan liiton poliisi, jolla on pomojen mielestä liian läheiset suhteet rikollisiin. Työyhteisössä yrmeä Pesonen suhtautuu inhimillisesti vastapuolen venkuloihin, mutta ei halua ottaa palkintoa apulaispoliisipäällikön kädestä.

Uuden ajan poliisijohtajista Puonti ei anna hyvää kuvaa. He eivät ymmärrä käytännön poliisityöstä mitään, mutta ovat kyllä ottamassa itselleen kunnian onnistumisista.

Muutaman vuoden takaisiin rikosuutisiin todennäköisesti pohjautuva heroiinikuolema helsinkiläisessä hotellissa sekoittaa Milon suunnitelmat ja pakottaa toisenlaiseen ratkaisuun, ihmisryöstöön ja lunnasvaatimukseen.

Puonti on kehittänyt hienon suunnitelman ja upean operaation, jossa sattuma kuitenkin puuttuu peliin. Ajojahti on näyttävää ja teoksen viihdearvo korkealla, vaikka taustalla ovat huumepoliisin käytännön kokemukset. Milo on yhteiskunnallista dekkaria parhaimmillaan.

Pasilan myrkky -sarjalle on luvassa jatkoa jo ensi syksynä. Kolmannen osan nimi on Virkki. Nyt alkaa hahmottua, että Pasilan myrkystä on kehkeytymässä merkittävä suomalainen dekkaritapaus.

perjantai 1. tammikuuta 2021

Jan-Erik Fjellin viides on viiden tähden murhatarina


 

Jan-Erik Fjell: Onnenonkija. Suomentanut Hanna Arvonen. HarperCrime, 507 sivua.

Olen näköjään aina ennen Jan-Erik Fjellin dekkareista kirjoittaessani kummastellut, miksi hän ei ole iso nimi Suomessa, kun kerran on "Norjan dekkarikuningas". Tehdään se taas. Onnenonkija on viime vuoden parhaita suomeksi julkaistuja viihdedekkareita niin kuin ovat aiemmatkin Fjellit olleet aiempina vuosina. 

Jo Nesbön Valtakunta on lukulistalla seuraavaksi. Sen jälkeen voidaan tarkastella uudestaan Norjan dekkarikuninkuutta, mutta uusimmat Harry Holet ovat olleet niin kaavamaisuuden ja rutiinin kangistamia, että en odota suuria.

Onnenonkijan rakenteessa toistuu Fjellin tavaramerkki. Menneisyydessä, tällä kertaa vuoden 1978 Las Vegasissa, tapahtuu jotain joka johtaa rikokseen tämän päivän Fredrikstadissa. 

Kriposin komisario Anton Brekke ja hänen oppipoikansa konstaapeli Magnus Torp saavat selvitettäväkseen ikääntyneen naisen murhan, johon liittyy hänen ladossaan säilyttämä huippukuntoinen Cadillac. Vuoden 1978 Las Vegasissa Sun-nimeä käyttävä norjalainen strippari joutuu kasinonomistaja Elliot Applebaumin pauloihin vaikka on oikeasti rakastunut tämän salaperäiseen henkivartijaan Hayden Questiin.

Jutun ratkaisu edellyttää raskaasti peliongelmaisen Anton Brekken matkaa Las Vegasiin ja siitähän ei hyvää seuraa.

Onnenonkija on taas loistavasti rakennettu dekkari, jonka arvoitukset ratkeavat hyvien harhautusten jälkeen aivan lopussa. Brekke ja Torp ovat aina vain muikeampi parivaljakko, jonka hyväntuulista sanailua on mukava lukea. Pohjoismaisesta synkistelystä ei ole tietoakaan - ei toisaalta myöskään yhteikunnallisesta sanomasta. Fjell kirjoittaa puhdasta viihdettä ja tekee sen loistavasti.

Loppuun vielä pakolliset moitteet HarperCollinsille. Miksi vaivaudutte julkaisemaan näitä kirjoja, kun ette tee mitään niiden tunnettuuden edistämiseksi?