keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Taas jotain ihan uutta suomalaisessa dekkarissa - Mikael Viiman Verijälki on outo, mutta kiehtova


 

Mikael Viima: Verijälki. 357 sivua, WSOY.

Viime vuonna ilmestyi poikkeuksellisen paljon kiehtovia suomalaisia esikoisdekkareita. Koko pankki ei silti mennyt tyhjäksi. Sarjarikollisten profiloinnista psykologian tohtoriksi väitellyt Mikael Viima näyttää esikoisellaan Verijälki, ettei ole oikeastaan mitään rajoja, mihin dekkaria ei voisi suunnata. Siinä on jotain henkistä sukulaisuutta elokuussa ilmestyneen Janne Toivoniemen psykedeelisestä etsivätoimistosta kertovan Sateenkaarimurhien kanssa.

Nykytyyliin Viimakin aloittaa kokonaisen kirjasarjan. Sen sanotaan pohjautuva todellisiin rikoksiin viime vuosikymmenten ajalta. Voisi lisätä, että väkivaltarikoksiin. Niiltä osin kuin Verijälki on tavallinen dekkari, sen maailma on synkkä ja ahdistava, mutta realistinen. Väkivalta jättää rumat jäljet, eikä välttämättä vain uhriin ja tekijään. Kummallakin on lähipiiri, joka saa osansa kärsimyksestä.

Viiman päähenkilö on väkivaltarikostutkija Aarni Susi, joka leppoisan oloisen savoa puhuvan työparinsa Otson kanssa paneutuu sinnikkäästi mahdolliseen murhaan ja siihen liittyvään mahdolliseen itsemurhayritykseen. Vankilasta vapautunut naisten viiltelijä Kärkkäinen löytyy merestä kasvot muusina ja vieressä on Markus Sinkkosen mereen ajama auto. Sinkkonen saadaan pelastetuksi ja sairaalaan. Liittyvätkö tapaukset yhteen? 

Susi ja Otso yrittävät koota palasia yhteen yövuoroissa. Jo se on dekkarille epätavallista, että näin paljon paukkuja laitetaan mahdollisen henkirikoksen tutkintaan.

Tapahtumat alkavat joulukuun alussa. Lyhyissä välinäytöksissä kolme viikkoa myöhemmin Aarni Susi on huumattuna karibialaisella lentokentällä ja sitten liikelentokoneessa matkalla jonnekin.

Verijälki on osittain normaali dekkari, jossa selvitetään rikosta, mahdollista sellaista ainakin. Se toinen osa on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän ja pillereitä ja viinaa nappaavan Aarni Suden sisäistä monologia ja tajunnanvirtaa, joka osittain toimii, osittain ei, koska kerronta puuroutuu. Susi on sisältä rikkinäinen ihminen. Mitä kaikkea hän on menettänyt, selviää kokonaisuudessaan ehkä vasta seuraavissa osissa.

Kolmas osa Verijälkeä on lopulta ovela ja looginen rikosjutun kokonaisuus. Romaanin outo alku saa selityksensä. Takannessa lukee, että Aarni Susi, askeleen päässä pahasta. Siitä juuri on kysymys. Verijälki palkitsee lukijansa, vaikka ei aivan täysosuma olekaan.

torstai 17. helmikuuta 2022

Lauri Mäkisen järeä vakoiluromaani on absoluuttinen mestariteos



Lauri Mäkinen: Lopun alku d-mollissa. 542 sivua, Siltala.

542 sivun lukeminen on pitkä aika pidättää hengitystä. Niin tuntuu kuitenkin tapahtuneen, kun Lauri Mäkisen kolmas romaani ja kolmas mestariteos on luettu ja sille on jätettävä vastahakoisat jäähyväiset. Vihdoin voi vetää henkeä: mikä loppu, mikä nerokas kokonaisuus.

Toisen maailmansodan esinäytöksestä Espanjan sisällissodasta vuoden 1941 loppuun ulottuva romaani Lopun alku d-mollissa tuntuisi vaativan kaikki mahdolliset korkeimmat arvosanat: henkeä salpaava, veret seisauttava, taiten kirjoitettu, hallittu kudelma, joka päättyy mojovaan yllätykseen.

Romaani perustuu laajaan lähdeaineistoon ja todellisiin tapahtumiin. Googlaamalla ei selvinnyt, ovatko kaikki sen henkilöt todellisia, jotka olivat mukana 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun suuressa vakoilupelissä. Ainakin natsien propagandaministeri Joseph Goebbels, Neuvostoliiton tiedustelunero Arslan Ibragimov ja Neuvostoliitolle Japanissa vakoilleen Richard Sorgen vakoilurinki kulkivat kerran täällä.

Heidän lisäkseen teoksen ehdoton avainhenkilö on Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella osallistunut Nalle Malmi, joka on ohranan vasikka. 

Mäkinen kuljettaa laajaa henkilögalleriaansa lyhyin luvuin Espanjan taistelukentiltä sotakabinetteihin, kuulusteluhuoneisiin, filmistudioille ja Goebbelsin juhliin tunnelman tiivistyessä koko ajan. Lukija tietää sen, mitä romaanin henkilöt eivät tiedä. Maailmanpalo lähestyy, alkaa ja tulee kääntöpisteeseensä. Vakoilijoiden peli on millintarkkaa, mutta kuka lopulta tietää toisen syvimmät ajatukset? Harhautusten sisällä on aina kaksoisharhautuksen mahdollisuus.

Mäkisen henkilökuvaus on nauttittavaa luettavaa. Nalle Malmi on suurten aatteiden aikakaudella asioihin käytännöllisesti suhtautuva selviytyjä. 

Arslan Ibragimov pyörittää vakoojarinkiä, johon kuuluvat Hitlerin lähipiiriin soluttautuva saksalainen filmitähti Lena Dolgorukow ja tämän veli, pettynyt säveltäjä Alex Dolgorukww, joka Neuvostoliitossa hakee elämälleen suurempaa tarkoitusta proletaarisesta käänteestä. Ibragimov itse yrittää samalla säilyttää oman henkensä stalinismin saatanallisessa vainoharhassa, jossa jahdataan pettureita ja jos heitä ei löydy, niin sitten lavastetaan.

Goebbels on omahyväinen mahtailija. Sorgen vakoiluringin radisti Max Clausen pettyy aatteeseen.

Harvoin tulee vastaan näin intensiivistä, näin monista aineksista koostuvaa romaania, jossa kaikki langat solmitaan lopussa tyylikkäästi yhteen ja yli 500 sivun jälkeen jää nälkä, että olisipa tätä lisää.

Lauri Mäkinen julkaisee kirjoja harvakseen. Ehkä poikkeuksellinen laatu johtuu juuri siitä. 

Mäkisen esikoisteos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset sai Suomen dekkariseuralta vuoden 2015 parhaan esikoisen kunniakirjan, vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti dekkari. 1920-luvun Ambomaaksi kutsuttuun Pohjois-Namibiaan sijoittuva romaani kertoi sekin suurvaltapolitiikasta ja idealisteista, tällä kertaa lähetyssaarnaajista, suuren pelin rattaissa. Rikosromaani se kyllä oli, mutta rikoksen mittakaava oli rikos ihmisyyttä vastaan.

Vuonna 2017 ilmestynyt 50/50 oli erilainen sota- ja vakoiluromaani henkilöllisyyksistä, valehenkilöllisyyksistä ja totuuden etsinnästä.

Näin taaksepäin katsoen Mäkisen tuotannossa on tietty johdonmukaisuus, joka hioutuu romaani romaanilta aina vain kirkkaammaksi timantiksi. Lopun alku d-mollissa on Suomen kirjallisuuden Koh.i-Noor.

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Ari Wahlsten ottaa askeleen kirjalliseeen film noiriin kuudennessa Kit Karisma -dekkarissa



 Ari Wahlsten: Kyynelten laakso. 270 sivua, CrimeTime.

Ari Wahlstenin tummapintaisesta yksityisetsivä Kit Karismasta kertovan dekkarisarjan jokainen osa on ollut vielä parempi kuin edellinen. Sama pätee myös kuudenteen osaan Kyynelten laakso. Teos saa kirjaimellisesti räjähtävän alun ja sitten mennään yhtä kyytiä loppuun asti. Tarinassa ja sen henkilöissä on uskomaton imu.

Wahlstenin aiemmissa kirjoissa olen kehunut perinnetietoisen losangeles-dekkarin tyylikästä istuttamista tämän päivän Helsinkiin. Kyynelten laaksossa se puoli toimii edelleen, mutta nyt kirjasta huokuu myös film noirin perinteen siirtäminen kirjallisiin ympyröihin. Mielikuvan saa aikaan nyrkkeilyn ja sen ympärillä liikkuvan korruption istuttaminen tarinan avainkohtiin. Gangsterien hallitsema ammattinyrkkeily ja sopuottelut ovat keskeistä film noirin kuvastoa.

Yksi kirjan sivuhenkilöistä, viinalle periksi antanut kahden rikosten polulle sortuneen isä ja gangsterin etukäteen sovittujen nyrkkeilyotteluiden hanslankari, tuo jostain syystä mieleen film noirin traagisia hahmoja esittäneen John Garfieldin jos hän olisi elänyt ikämieheksi. 39-vuotiaana kuollut Garfield esitti pääosaa yhdessä lajin merkkiteoksessa Verta ja kultaa vuodelta 1947.

Film noirin osasista vain takaumarakenne puuttuu Kyynelten laaksosta. Sekin sopisi teokseen, jossa kaikki juoksevat kuusi vuotta aiemmin tapahtuneen arvokuljetusryöstön saaliin perässä. Kadoksissa on miljoonia ja myös yksi ryöstöön osallistunut heti vankilasta vapauduttuaan. Ruumiita on tullut ja tulee tasaiseen tahtiin. Ratkaisematon juttu kiinnostaa luonnollisesti poliisia, mutta etenkin rikollisimperiumiaan johtavaa Niklas Inaria, jonka Wahlsten on kuvannut klassisten rikoselokuvien ykköspahiksen kaltaiseksi hahmoksi.

Karismaattinen yksityisetsivä Kit Karisma sekaantuu juttuun tällä kehtaa puhtaasti omasta intressistään ei kenenkään palkkaamana. Kunnian miehellä on palkkiota suurempi motiivi.

Kyynelten laakso lähtee räväkästi liikkeelle eikä suvantokohtia ole. Etenee kuin luotijuna, on kulunut ilmaus, mutta myös kuvaava. Viehätystä lisäävät vanhanaikainen tunnelma, henkilöt teitittelevät toisiaan, ja erinomaisen luonteva ja nokkela dialogi. Femme fatale on tietysti itsestäänselvyys tämän kaltaisessa tarinassa.

Varjolistallani nostin Wahlstenin edellisen dekkarin Ikiunen viime vuoden Johtolanka-palkittavien ehdokkaitten joukkoon. Dekkarivuosi 2022 on vasta alussa, mutta Ari Wahlsten on vakiintuneista tekijöistä etevin, joka ei ole palkintoa vielä saanut.

Timo Nummisen kansi kirjaan on jälleen tyrmäävän hyvä.

Kyynelten laakso julkaistaan maanantaina 28.2.

maanantai 7. helmikuuta 2022

Jana Kippo juoppojen ja lahkolaisten kylässä



Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Vi for upp med mor). Suomentanut Outi Menna.332 sivua, Tammi.

Viime vuonna ilmestynyt Lähdin veljen luo oli sensaatiomainen romaanitrilogian avaus. Karin Smirnoff nappasi hurjalla pohjoiseen sijoittuvalla tarinallaan August-ehdokkuuden jo ennen romaanin ilmestymistä. Vuoden odotus jatko-osasta palkitaan ruhtinaallisesti. Viedään äiti pohjoiseen on toisinaan rankka, usein myös hellä ja koko ajan karhea kuvaus kyläyhteisöstä, jota hallitsevat viina, väkivalta ja vanhatestamentillinen uskonlahko.

Jana Kippo, jonka Smirnoff kirjoittaa edelleen janakippo, ja veli vievät äidin haudattavaksi pohjoiseen Kukkojärven kylään, josta muori sirirahanni oli kotoisin. Siellä on myös hänelle kuuluva talo, jonka kaksoset perivät, mutta talossa asuu kimmorantatalo, joka ei aio lähteä pois.

Hautajaisten jälkeen pitäisi palata kotiin Smålangeriin, mutta veli ei lähde. Hän haluaa jäädä uskonyhteisöön, minkä Jana yrittää estää. Jana jää asumaan serkkunsa Jussi Rahannin, siis jussirahannin, kanssa ja aloittaa uuden suhteen, vaikka Smålangerissa on John, jonka kanssa asiat jäivät epämääräiselle tolalle. Jussi haluaisi naimisiin, mutta Janasta ei ole sitoutumaan muihin kuin veljeensä.

Kukkojärvi on armoton kylä, jonka juoppoja ja lahkolaisia yhdistää naisten kova kohtelu ja väkivalta.  Uskovaisten johtotähti  Pastor Silas on varsinainen piru mieheksi. Sukupolvien paino lepää kaikkien yllä. Lapsilleen jättämässään kirjeessä Siri kertoo nuoruutensa Kukkojärven pastori Korhosesta.

 Uskonyhteisöstä erotettu Jussi olisi vakaa kuin peruskallio ja hänen talonsa muodostuu turvasatamaksi kaltoimmin kohdelluille. Janakiposta ei ole kuitenkaan ottamaan rakkautta vastaan.

Karin Smirnoff vyöryttää trilogian keskiosassakin pohjoista angstia ja hurjia tyyppejä. Kukkojärvi on kuin Sodoma ja Gomorra, jossa ei ole eroa, ryypätäänkö vai uskotaanko. Kumpikin tapahtuu samanlaisella vimmalla ja pohjia myöten. Ollaan ääriasennossa, sama se minkä suhteen.

Smirnoff kirjoittaa jälleen nimet yhteen eikä käytä muita välimerkkejä kuin pisteitä. Teksti on niin totaalisesti mukaansa tempaavaa, ettei tarpeettomalta tuntuvaa kikkailua edes huomaa. Outi Mennan suomennos on bravuuri. Vaikeusastetta lisää vielä yleiskielen ja murteellisten ilmaisujen sekamelska.

Onnistuuko Jana saamaan veljen pois pohjoisesta? Sitä pitää nyt odottaa vuosi. Ja kaiken lisäksi Viedään äiti kotiin loppuu sananmukaisesti piinaavaan cliffhangeriin.