Pelko ja viha Porin kaduilla - Arttu Tuomisen Delta-sarjan jatko riipaisee ja kouraisee

 

Arttu Tuominen: Vapahtaja. 366 sivua, WSOY.

Pelko ja viha kaupungin kaduilla, pelko ja viha ihmisten silmissä. Pelko ja viha lehtien sivuilla, pelko ja viha ihmisten sydämissä, lauloi Pelle Miljoona vuonna 1979 ilmestyneellä levyllä. Laulun mukaan viha saa lapset tappelemaan ja nuoret kaduilla riehumaan sekä rikkaat aseita ostamaan. Se on ajankohtaisempi nyt kuin syntyessään. Tuoreet uutiset kertovat nuorten, jopa lasten, väkivaltarikosten hätkähdyttävästä kasvusta. Kuilu hyvinvoivien ja osattomien välillä on revennyt ammottavaksi.

Tähän maisemaan kirjailija Arttu Tuominen tuo näkökulmia syystäkin kehutun Delta-sarjansa viidennessä osassa Vapahtaja. Sen mottona toimii oululaisen kaupunginvaltuutetun muutaman vuoden takainen puhe ihmisroskista. Asunnottomien päihdeongelmaisten parissa Vapahtajassakin liikutaan ja siinä, mitä ihmisten määritteleminen roskiksi ääritapauksessa tarkoittaa.

Vapahtajaksi kutsuttu henkilö liikkuu Porin öisillä kaduilla ja polttomurhaa asunnottomia. Tai tarkkaan ottaen ei itse murhaa, vaan saa heidät jollain voimalla kaatamaan itse bensaa päällensä ja sytyttämään liekin. Samaan aikaan huumepöllyssä oleva nuorisojengi hakkaa ja potkii asunnottomia henkihieveriin.

Ovatko tapaukset yhteydessä toisiinsa, sitä tutkivat sarjassa tutuiksi tulleet rikospoliisit Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen. Heistä jokaisen henkilökohtaisiin kipukohtiin yksi kerrallaan Tuominen on pureutunut sarjan edellisissä osissa.

Nyt lähemmän tarkastelun saa rikososaston johtaja Susanna Manner, jonka poika Aleksi on jäänyt kiinni kioskiryöstöistä ja on nyt Porin seudulla huumekauppaa johtavan Dragan Valenskin koukussa. Ja sitä kautta Dragan kiristää Susanna Manneria. Hän joutuu pohtimaan lojaalisuuksiaan samalla lailla kuin Paloviita sarjan ensimmäisessä osassa Verivelka.

Vapahtajan juonikuviot ovat siis kutkuttavan monihaaraiset, ja teos on jälleen Tuomisen paras. Hän asemoi dekkarinsa siihen, mitä tapahtuu todella ja kirjoittaa entistäkin ilmaisuvoimaisemmin. Tuominen on todennäköisesti viettänyt aikaa kaduilla työskentelevien sosiaalityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa kanssa, koska valtaväestölle näkymättömän äärimmäisen osattomuuden kuvaus on niin vahvaa. Niin on myös katujengin, joka ei armoa anna.

Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen. Vapahtajassa se koskee etenkin Susanna Manneria, mutta myös edellisissä osissa pääosissa olleiden Paloviidan ja Oksmanin luonnekuvat syvenevät lisää. Vain edellisessä osassa Häväistyt etualalla ollut Linda Toivonen jää vähemmälle huomiolle. Tuominen hyödyntää dekkareissa tutuksi tullutta sarjamuotoa etevämmin kuin kollegansa, sillä hahmot elävät koko ajan.

Poria Tuominen kuvaa Vapahtajassa enemmän kuin aiemmissa teoksissaan. Sen katuja ja puistoja, ja sarjalle nimen antanutta suistoaluetta teoksen loppuhuipennuksessa. Ehkä hiukan hymyilyttää, millaisena syntisenä suurkaupunkina öinen Pori teoksessa näyttäytyy, mutta ambulanssien ulvovat sireenit, katuhuorat ja narkkarit kuuluvat tähän tarinaan. 

Vapahtajan uskottavuutta kylläkin lisäisi, jos Ile Rajalan johtama katujengi ei olisi niin kantasuomalainen. Herää kysymys, onko Tuominen halunnut vältellä vaikeaa asiaa jättämällä kokonaan sivuun sen, että maahanmuuttajataustaiset ovat selkeästi yliedustettuina rikoksia tekevissä jengeissä.

Kyllä Vapahtaja on monista aineksistaan huolimatta myös loistavasti rakennettu täysverinen rikoskirja. Ihmisiä polttavan murhaajan jahti, rikostutkinnan sumu ja läpimurtoon johtava oivallus ovat suomalaista dekkaria parhaimmillaan. Susanna Mannerin ratkaisu omassa piinassaan on enemmän kirjallinen, mutta totta vieköön jäntevästi kehitetty ja kuvattu.

Vapahtaja imaisee maailmaansa niin kuin Tuomisen koko kirjasarja. Ensi vuonna se todennäköisesti saa päätöksensä. Ehkä kiihkeämmin kuin seuraavaa rikosta ja sen ratkaisua jään odottamaan, miten ylipainoaan kiroava Jari Paloviita selviää avioerostaan ja kuinka etenee neuroottisen ja kivettyneen Henrik Oksmanin rakkaustarina järjestyspoliisi Pasi Jaakolan kanssa.

Helena Immosen kolmannessa Kettu-trillerissä hyytää muukin kuin arktinen viima, mutta jatko-osatauti heikentää lopputulosta

 

Helena Immonen: Operaatio Napakettu. 460 sivua, CrimeTime.

Sissiradisti, kirjailija Helena Immoselta tiedetään jo kahden ensimmäisen trillerin / sotakirjan jälkeen odottaa laatua, ajankohtaisuutta ja asiantuntemusta. Sitä myös saadaan Operaatio Napaketussa. Arktisen alueen tiedetään olevan suurvaltojen mielenkiinnon kohteena, ja Putinin Venäjä on osoittanut häikäilemättömyytensa Ukrainassa. Esikoiskirja Operaatio Punaisen ketun tapaan suomalaiset erikoisjoukkojen sotilaat joutuvat taas taistelukosketuksiin venäläisten kanssa, tällä kertaa hyytävissä talviolosuhteissa.

Immonen kuvaa uskottavasti Venäjän hybridivaikuttamista ja maskirovkaa Suomen ja Norjan Lapissa. Niillä pohjustetaan teoksen varsinaista suurta käännettä, joka uhkaa kääntää voimasuhteet päälaelleen arktisella alueella.

Geopolitiikan jalkoihin joutuvat jälleen Immosen aiemmista teoksista tutut erikoisjoukkojen ylikersantti Joni Koivu, tämän sisar, suojelupoliisiin siirtynyt Suomen ja Venäjän välisen sodan veteraani Riina Koivu, Jonin vaimo Meri ja Riinan mies everstiluutnantti Mikael Koivu. Immonen muistuttaa, että sota ja kansainväliset operaatiot koskettavat aivan tavallisia perheellisiä ihmisiä ja se heijastuu heidän lapsiinsakin,.

Puolustusvoimissa aiemmin työskennellyt Helena Immonen selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Teokseen taustaksi haastateltujen nimiluettelokin on vakuuttava. Kolmannessa Kettu-trillerissään hän luo ikävän uskottavalta tuntuvan maiseman, jossa Ukrainassa epäonnistunut Venäjä on ottanut virheistään oppia ja onnistuu seuraavalla askeleellaan paremmin. Teoksen näyttämöitä ovat Kaldoaivin erämaa, Paatsjoki ja Huippuvuoret. Avainpelureihin kuuluu Suomen sotilastiedustelun ja Venäjän lisäksi hämärässä roolissa oleva Kiina.

Hyvän agenttiromaanin tapaan Immonen annostelee tapahtumia kentällä ja kulisseissa. Presidentti Sauli Niinistöllä on romaanissa näkyvä osa, pääministeri Petteri Orpo lupaa puolustusvoimille lisärahoitusta liikekannallepanon aiheuttamiin kustannuksiin. Presidentin tilannehuoneessa on vakavia miehiä ja naisia.

Lisäksi kirjailija herättelee tarpeellista keskustelua erikoiskoulutuksen saaneiden varusmiesten lähettämisestä todellisiin taistelutehtäviin. Mikael kysyy, miksi varusmiehen kuolema on kovempi paikka kuin reserviläisen.

"Ymmärrän, että varusmiehet ovat nuoria kavereita, mutta heitä koulutetaan sotaa varten. Tuonne lähtenyt valmiusyksikkö oli täysin koulutettu tappokone", hän jatkaa Paatsjoella käytyjen taistelujen jälkeen.

Operaatio Napakettu on nautittavan älykäs vakavasti otettava trilleri. Pettymys tulee vasta lopussa. Helena Immonenkin on sairastunut jatko-osatautiin, jossa tarina ei tulekaan valmiiksi yhdessä kirjassa. Teokselle nimen antanut operaatio käynnistyy Sauli Niinistön valtuuttamana vasta loppupuolella ja paljon muutakin jää kesken. Operaatio Napakettu käynnistyy niin verkkaisesti, että alkua tiivistämällä koko juttu olisi ehkä mahtunut yhteenkin kirjaan.

Teoksen henkilöistä puolestaan jäi askarruttamaan edellisestä osasta tuttu CIA:n agentti Roy Cooper eli Peto. Immosen muissa henkilöissä korostuu tavallisuus ja arkisuus epätavallisista ammateistaan huolimatta. Istuuko Rambo-henkinen Peto kokonaisuuteen? Minulla ei ole selvää vastausta. Ammuttunakin hurjiin tekoihin pystyvä Peto on eräiden olennaisten juonenkäänteiden takia välttämätön kovanaama, mutta samalla menetetään jotain, joka teki esikoiskirja Operaatio Punaisesti ketusta niin voimakkaan elämyksen.

Näistä moitteista huolimatta Helena Immonen jatkaa vakuuttavaa työtään Suomen uskottavimpana trilleristinä. Sarjan tyylikkäästä yhtenäisestä ulkoasusta vastaava Jussi Jääskeläinen ansaitsee erikoismaininnan.

Rakkaus ja viha ottavat mittaa ahneudesta Joona Keskitalon Tottelemattomat-sarjan huikeassa päätöksessä

Joona Keskitalo: Rottien kuninkaat. 320 sivua, Bazar.

Klassikko jo syntyessään, totesin Joona Keskitalon Tottelemattomat-trilogiasta, kun siitä oli valmiina vasta kaksi kolmasosaa. Ei tarvitse vetää yhtään takaisin nyt, kun päätösosa Rottien kuninkaat on ilmestynyt. Keskitalon taidolla rakentaman ainutlaatuisen rikosromaanin ote pitää loppuun asti. 

Vielä riittää pökerryttäviä juonenkäänteitä, mojovia harhautuksia ja luontevaa svengaavaa dialogia ennen kuin entiset ystävät Pete, Max ja Jonas kohtaavat vielä kerran Suomen Lapissa kuin Sergio Leonen elokuvien rähjäiset sankarit ottamassa mittaa toisistaan. Paitsi että tässä arvaamattomassa tarinassa ei voi yhtään tietää, kuka jää viimeisenä pystyyn, kuka on rottien kuningas.

Venäjältä salakuljetetun tupakan myymisellä se alkoi Tottelemattomien alussa. Sitä seurasivat huumekauppa, bitcoin, rahanpesu ja rikollisille myydyt tietoturvatut puhelimet. Rahaa tuli ja kolmikko koki rikollisen elämän huiput ja laskut. Veijarihenkisenä alkanut tarina muuttui tiukaksi ahneuden analyysiksi,

 Romaanisarjan väliosissa Pete Vaarno on kertonut tarinaansa Helsingin Sanomien toimittajalle. Rottien kuninkaiden alussa hänet pidätetään kesken haastattelun. Rikostutkinnan ohjat ottaa tiukkailmeinen ja -asenteinen rikosylikonstaapeli Sofia Tanner. Rikollisella bisneksellä vaurastunut Jonas Storman ei mahda ahneudelleen mitään, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus lisätä varallisuuttaan internetissä hypetetyillä meemiosakkeilla. Aina jaloilleen putoava Max Moser värvätään toimitusjohtajaksi kuumaan yhtiöön, koska hänellä on hyvä tarina.

Kolmiosaisen jatkuvajuonisen rikossarjan viimeisessä osassa on aika selvittää välit ja kostaa vääryydet. Päävastavoimat ovat Jonaksen loputon ahneus ja Peten häntä kohtaan tuntema viha sekä rakkaus tyttäreensä Leonaan.

Rottien kuninkaan kerronta on yhtä vimmaista ja vetävää kuin kahden edeltäjänsä. Niiden tunteminen on myös välttämätöntä, sillä oikeastaan kyseessä on yksi rikosromaani, joka vain ilmestyi kolmessa osassa. Päätösosassa ei voi kuin ihailla Keskitalon taitoa rakentaa juonikuvio huippuunsa viritetystä vedätyksestä - tai vedätyksistä, sillä niitä mahtuu tähänkin kirjaan vielä monta.

Sarjan ensimmäinen osa Tottelemattomat ilmestyi suomidekkarin ihmevuonna 2021. Kaikki silloin debytoineet rikoskirjailijat eivät ole pystyneet tekemään esikoistensa kaltaista vaikutusta toisissa ja kolmansissa kirjoissaan, mutta Joona Keskitalo pystyy. Hänen ensi vuonna alkavaa uutta rikossarjaansa jää odottamaan kuin kissa varomatonta hiirtä.

Neuvostoliittoon sijoittuva trilleri Aaveiden kaupunki avaa dekkarisyksyn parhaalla mahdollisella tavalla

 Ben Creed: Aaveiden kaupunki (City of Ghosts). Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 390 sivua, Bazar.

Rikoskirjallisuuden syyssesonki ei voisi käynnistyä komeammalla tavalla kuin nimimerkki Ben Creedin hyytävällä Neuvostoliitto-kuvauksella Aaveiden kaupunki.Vuoden 1951 lokakuuhun sijoittuva tarina on painava stalinistisen mielettömyyden kuvaus ja poikkeuksellisen kekseliäs dekkari. Kolme vuotta sitten ilmestyneen alkuperäisteoksen suomennos tulee juuri oikeaan aikaan. Nyt samaan hulluuteen kurkottaa Putinin Venäjä entistä päättäväisemmin.

Aaveiden kaupungissa Leningradin miliisin luutnantti Revol Rossel saa tutkittavakseen jutun, jossa näyttää olevan viesti suoraan hänelle. Laatokan rannalta löytyy viisi ruumista, jotka on aseteltu ratakiskoille tarkkaan harkittuun asetelmaan. Rossel on entinen huippuviulisti, jonka sormet tuhottiin Stalinin vainojen edellisellä kierroksella. Nyt hän joutuu selvittämään juttua yhdessä silloisen kiduttajansa kanssa.

Klassinen musiikki on oleellinen osa tarinaa. Asiantuntijuudesta vastaa englantilainen Barney Thompson, joka on toinen kirjoittaja Ben Creed -nimimerkin takana. Hän on Pietarissa opiskellut klassisen koulutuksen saanut muusikko. Toinen puoli Ben Creediä on mainosalalla työskennellyt Chris Rickaby.

Vuonna 1951 Stalinin kuolemaan oli vielä 1,5 vuotta. Silloiset summittaiset pidätykset, leirituomiot ja kidutuksen oikeutti generallisimuksen päähänpisto lääkärien salaliitosta. Creed kuvaa ahdistavasti pelon ja vainoharhan ilmapiiriä, joka Leningradissa vallitsi. Ihmisillä oli laukku valmiiksi pakattuna aamuöisten noutajien varalta. Työpaikalla ei koskaan tiennyt, kuka työtovereista ei tule aamulla, koska on vangittu salaliittolaisena. Sanomalehdissä kehotetaan jatkuvaan valppauteen vastavallankumouksellisten vehkeilijöiden varalta. Tuttujenkin kesken on puhuttava sosialistisia korulauseita, koska kenestäkään ei voi olla varma.

Leningradin piirityksen muistot ovat vielä elävää todellisuutta. Romaanissa työstetään Saarto-nimistä oopperaa, jonka Stalin on tilannut Laatokan jäätien avautumisen kymmenvuotisjuhliin. Sen on säveltänyt Nikolai Vronski, Dmitri Shostakovitshin kaltainen musiikin jättiläinen ja kilpailija.

Aaveiden kaupunki on sukua kirja- ja tv-sarja Babylon Berlinille. Molemmat sekoittavat tehokkaasti ja omaperäisin sankarein faktaa ja fiktiota mielettömästä ajasta kuin muistuttaen, että se voi tapahtua uudelleen. Ben Creedin Gereon Rath Revol Rossel näkee unta, että kaikki sormet ovat tallella ja nostaa viulun leuan alle tunteakseen jotain entisestä elämästään. Ympärillään vallitsevaan todellisuuteen hän suhtautuu kyynisesti, koska tietää voivansa joutua milloin tahansa uudelleen Krestyn vankilaan vastaamaan jostain keksitystä rikkeestä. Turvallisuusministeriö MGB ei vaadi miliisiltä rikosten ratkaisemista vaan tunnustuksia.

Aaveiden kaupunki pistää miettimään, mitä mieltä Stalinin Neuvostoliitossa oli yrittää ratkaista yksittäisiä murhia kun valtion kantava idea oli tuomita ihmisiä leireille kuolemaan tekaistujen syytteiden ja kiduttamalla hankittujen tunnusten nojalla. Ja myös, kuinka syvälle stalinismin syövereihin nyky-Venäjä on vajonnut. Samalla viikolla kun suomennos ilmestyi, Aleksei Navalnyille langetettiin uusia tuomioita.

Dekkarisarjan avaava Aaveiden kaupunki sijoittuu 70 vuoden takaiseen aikaan, mutta silti se on täysin ajassa kiinni. Rikoskirjana se on nerokas, trillerinä ahdistava. Mestariteos.