torstai 31. lokakuuta 2019

Naomi Klein: "Toisenlainen globalisaatio on aidompaa"

Naomi Klein: Vastarintaa ja vaihtoehtoja, suomentanut Maarit Tillman. WSOY. 299 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 1.8.2003.

Kanadalaiselta journalistilta Naomi Kleinilta suomennettiin syksyllä 2001 ilmiöksi muuttunut poliittinen pamfletti No Logo.
 Kirjassa hän analysoi suuryritysten uutta toimintatapaa, jossa ne pyrkivät kaikin tavoin irtautumaan oman työn tekemisestä. Tuotanto siirretään mahdollisimman halvalla toimiville alihankkijoille, niin sanottuihin hikipajoihin. Työn tekemisen sijaan yhtiöt keskittyvät myymään kalliisti rakennettua tuotemerkkiä, brändiä.
No Logo teki Naomi Kleinista yhtiövallan vastaisen ja globalisaatiokriittisen liikkeen supertähden. Hän oletti kirjanesittelykiertueensa kestävän pari viikkoa, mutta se venyi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Sen aikana hän vieraili 22 maassa, myös Suomessa.
No Logo iski suoraan ajan hermoon tilanteessa, jossa kansainvälisten kauppaneuvotteluiden ympärillä alkoi tapahtua ja esimerkiksi Maailman kauppajärjestön WTO:n kokoukset jouduttiin eristämään raskailla suojauksilla mielenosoittajien takia.
 Naomi Klein nimettiin yhdeksi protestien johtohahmoista ja puhetorvista vaikkei hän ollut osallistunut politiikkaan.
 Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyy Naomi Kleinin uusi kirja Vastarintaa ja vaihtoehtoja, joka on kokoelma hänen artikkeleitaan ja puheitaan vuosilta 2000-2002. Paikoin se vaikuttaa hieman vanhentuneelta eikä lyhyissä teksteissä ole samanlaista painoarvoa kuin No Logossa.
 Suurten globalisaatiomielenosoitustenkin kukoistus näyttää olevan laantumaan päin.
 Silti parhaimmillaan Naomi Kleinin sanoissa on edelleen voimaa.

Globaali ideologia

Mutta silloin kun Naomi Kleinista tuli tähti, olivat mielenosoitukset suuria ja hän itse tuhansien muiden lailla alkoi luottaa poliittisen muutoksen mahdollisuuteen.
 Ja mikä oli se tausta, mikä sai ihmiset protestoimaan?
 – Hallitukset laiminlöivät kaikkialla maailmassa valitsijoidensa tarpeet täyttääkseen monikansallisten sijoittajien vaatimukset. Laiminlyönnit koskivat jopa välttämättömiä perustarpeita kuten lääkkeitä, asuntoja, maata ja vettä, Klein vastaa.
 Samaan aikaan maailmantalous keskittyi hänen mukaansa noususuhdanteen huumassa tavoittelemaan lyhyen aikavälin voittoja ja osoittautui kyvyttömäksi hoitamaan yhä polttavampia ekologisia ja inhimillisiä kriisejä.
 – On vaikea sanoa, miksi protestiliike räjähti kasvuun juuri silloin, koska monet mainituista sosiaalisista ja ympäristöön liittyvistä ongelmista olivat jatkuneet jo vuosikymmeniä, Naomi Klein pohtii.
 – Osasyynä on ilman muuta itse globalisaatio. Koulujen rahanpuutteesta tai juomaveden saastumisesta oli aikaisemmin tapana syyttää taitamatonta taloudenpitoa tai yksittäisten maiden hallitusten mädännäisyyttä. Kun tietojenvaihto yli rajojen vilkastui, huomattiin, että ongelmat ovatkin globaalin ideologian paikallisia seurauksia, hän vastaa itse.
 Klein toteaa, että tuon globaalin ideologian panivat toimeen eri maiden poliitikot, "mutta se on laadittu keskitetysti muutamien yritysten ja kansainvälisten instituutioiden etuja silmällä pitäen."
 Näitä instituutioita ovat Maailman kauppajärjestö WTO, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki.

Eivät vastusta globalisaatiota

Vastustavatko mielenosoittajat globalisaatiota? Naomi Kleinin mielestä eivät.
 – Median protestiliikkeelle tuputtamassa "antiglobalisaation" leimassa on se ironinen piirre, että nimenomaan tämä liike on tehnyt globalisaatiosta elettyä todellisuutta ja onnistunut siinä kenties paremmin kuin kansainvälisimmätkään yritysjohtajat tai innokkaimmatkaan ökymatkailijat, hän napauttaa.
 Toisenlaista globalisaatiota edustavat esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumi, suurten talouskokousten varjotapahtumat ja aktivistien verkostot. Tämä globalisaatio ei tarkoita kaupankäyntiä tai turismia, vaan "monisäikeistä prosessia, jossa tuhannet ihmiset sitovat kohtalonsa yhteen yksinkertaisesti vaihtamalla ideoita ja kertomalla, miten abstraktit talousteoriat vaikuttavat heidän arkeensa."
 Se, mitä yleensä kutsutaan globalisaatioksi ei Naomi Kleinin mukaan ole "vain ihmiskunnan kehityksen väistämätön vaihe, vaan mitä poliittisin prosessi, jossa tehdään harkittuja päätöksiä siitä, miten globalisaatio toteutetaan."
 – "Globalisaation" sisällön hämäryys johtuu osaltaan siitä, että tässä nimenomaisessa talousmallissa kauppaa ei käsitellä yhtenä kansainvälistymisen osana, vaan se nostetaan kaiken kattavaksi infrastruktuuriksi. Se nielaisee vähitellen sisäänsä ja alistaa valtaansa kaiken — kulttuurin, ihmisoikeudet, ympäristön ja demokratiankin.
 – Kun väittelemme tästä mallista, emme puhu tuotteiden ja palvelujen rajat ylittävän kaupankäynnin ansioista, vaan koko maailmassa toteutuvan läpikotaisen kaupallistumisen vaikutuksista. Puhumme tavoista, joilla "yhteistä hyvää" muunnetaan ja järjestellään uudestaan — karsitaan, yksityistetään ja poistetaan sääntelyn piiristä — globaaliin kaupankäyntijärjestelmään osallistumisen ja siinä kilpailemisen nimissä. Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa ei suunnitella kaupankäynnin sääntöjä, vaan kaikille sopivaa hallintomallia, eräänlaista McHallintoa. Kiistely koskee nimenomaan tätä mallia, Naomi Klein tähdentää.
 Hän huomauttaa, että globalisaation piti tarkoittaa globaalia avoimuutta ja yhdistymistä. Kävikin niin, että yhteiskunnista tulee koko ajan sulkeutuneempia ja vartioidumpia. Pelkästään eriarvoisen nykytilanteen säilyttämiseksi tarvitaan entistä enemmän turvallisuustoimia ja sotilaita.


Mies joka putosi parvekkeelta


Jukka Tuomainen: Mies joka poltti parvekkeella. Myllylahti. 225 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.11.2004.

Kirjoittamisen monitoimimiehen Jukka Tuomaisen toinen dekkari huokuu syvää ankeutta jo ulkoasustaan lähtien. Melkein kaikki sen henkilöt ovat monella tapaa onnettomia, vähintään eronneita ja monet myös päihteiden väärinkäyttäjiä. Miehet ovat lisäksi isättömiä.
 Jukka Tuomainen on selvästi yrittänyt kirjoittaa dekkarin yhteiskunnallisista ristiriidoista. Yhtäällä on it-yrityksen johtaja, juuri optioita lunastanut mies, joka syystä tai toisesta putoaa parvekkeelta. Toisaalla on moniongelmainen Itä-Helsingin todellisuus ja siinä välissä Kurvin kulmilla julistava mies, joka haluaa paljastaa rahavallan rappion.
 Haluaisin todella kehua Tuomaisen yritystä yhteiskunnalliseksi dekkariksi, mutta kirjan kaikkinainen kömpelyys valitettavasti estää tämän. Juoni ei ole kiinnostava, henkilöt ovat pökkelöitä ja äkkikäänteet kerta kaikkiaan uskomattomia.
 Mutta jotain myönteistäkin kirjasta on sanottava. Sen yksi päähenkilö on ihan tavallinen suomalainen työmies, vieläpä ihan tyytyväinen elämäänsä.

Naiskaupan karut kasvot


Kim Småge: Elävänä haudatut (Containerkvinnen). Suomentanut Päivi Kivelä. 261 sivua. Book Studio.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.11.2004.

Pohjolan dekkarivaltikka on totta vie siirtynyt Ruotsista Norjaan ruotsalaiskirjailijoiden kynien tylsyessä. Henning Mankell on ollut Wallander-sarjan jälkeen pettymys, Håkan Nesserin van Veeterenit ovat tylsiä ja sisällöllisesti tyhjää täynnä eivätkä Åke Edwardsonin Winteritkään oikein nouse massasta.
 Mutta Norjassa hyviä kirjailijoita — ja nimenomaan naisdekkaristeja — riittää. Anne Holtin, Karin Fossumin ja Unni Lindellin jälkeen tutustutaan uuteen löytöön, Kim Smågeen, jonka Elävänä haudatut on erinomainen suomennosavaus.
 Samalla se on vähän erikoinen avaus, sillä Trondheimin poliisin ylikonstaapelin Anne-kin Halvorsenin tutkimuksista kertova sarja alkaa keskeltä. Tätä ennen Halvorsen oli esiintynyt jo yhdessä novellissa ja kahden romaanin päähenkilönä. Norjassa vuonna 1997 ilmestyneen Elävänä haudattujen jälkeen on ilmestynyt vielä yksi Halvorsen-dekkari.
 Norjalaiskritiikkien perusteella Elävänä haudatut ei ole edes parasta Smågea. Todella kiinnostavaa nähdä, minkälaisia ovat aiemmat Halvorsen-dekkarit, kun kustantaja toivottavasti nekin julkaisee, sillä Elävänä haudatut nousee vaivatta pohjoismaisen nykydekkarin kärkeen.
 Anne-kin Halvorsen värisee vilusta Trondheimin satamassa Nyhavnassa. Satama-alueelle on murhattu puliukko ja Anne-kin on tutkimassa juttua parinsa Vangin kanssa, kun poliisikoira vainuaa jotakin sataman suuresta roskasäiliöstä. Sieltä rakennusjätteiden alta löytyy kolme nuorta naista. Kaksi on kuollut, yksi heikosti elossa.
 Kim Småge kirjoittaa dekkarin muodossa kansainvälisestä itäeurooppalaisten, tässä tapauksessa venäläisten, naisten salakaupasta seksiorjiksi rikkaaseen länteen.
 Vaikka kirja on seitsemän vuotta vanha, ei sen ajankohtaisuus ole kadonnut minnekään. Kansainvälisen siirtolaisliiton kaksi vuotta sitten ilmestyneen tutkimuksen mukaan venäläisnaisten salakuljetusta harjoitetaan ainakin 43 maassa. Pelkästään vuonna 1997 entisen Neuvostoliiton alueen maista salakuljetettiin yli 100 000 naista ja lasta seksityöläisiksi. Nykyistä lukumäärää ei kukaan tiedä.
Elävänä haudatut ei kuitenkaan ole mikään sosiaaliraportti, vaan täysiverinen rikoskirja. Yhtäällä poliisit selvittävät naiskaupan taustoja, toisaalla etsivät sairaalasta karannutta "Varpusta" ja kolmannella taholla Varpunen itse pakenee tappajia rahattomana ja kielitaidottomana.
 Tavanomaisen poliisitutkinnan kuvauksen lisäksi Kim Smågella on varattuna lukijalle hurjia ja traagisia yllätyskäänteitä useamman tavanomaisen dekkarin tarpeisiin.
 Anne-kin Halvorsen osoittautuu mielenkiintoiseksi, tosin ehkä vähän etäiseksi, jäseneksi Pohjolan dekkaripoliisien joukkoon. Etäisyyteen vaikuttanee se, että sarja alkaa keskeltä. Alkukielellä lukijat tietänevät Anne-kinin taustoista tässä vaiheessa jo paljon enemmän.
Elävänä haudatut on verraton avaus uudelta tuttavuudelta Kim Smågelta.

Amerikka pelon vallassa


Michael Connelly: Kadonnut valo (Lost Light). Suomentanut Mika Tiirinen. Gummerus. 374 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.11.2004.

Los Angeles Timesin entisen rikosreportterin Michael Connellyn Harry Bosch -dekkarit ovat olleet viime vuosien juhlituimpia. Entisessä ammatissaan Connelly voitti Pulitzer-palkinnon ja kirjailijana hänet on palkittu monta kertaa eri puolilla maailmaa.
 Michael Connelly on tehnyt välillä syrjähyppyjä, mutta palannut aina alkuperäisen sankarinsa losangelesilaisen poliisin Harry Boschin alakuloiseen maailmaan.
 Harry Bosch on Vietnam-veteraani, itsepäinen poliisi, oman tiensä kulkija, jonka kahnaukset esimiesten kanssa vain pahenevat sarjan edetessä. Edellisessä kirjassa Luukaupunki pomo antaa suoraan ymmärtää, että Harryn olisi syytä jäädä eläkkeelle.
 Niinpä tässä yhdeksännessä ja uusimmassa kirjassa (kaikkia ei ole suomennettu ja osa on suomennettu "väärässä" järjestyksessä) Bosch on saanut tarpeekseen ja käyttänyt tilaisuutensa jäädä eläkkeelle 25 vuoden palveluksen jälkeen.
 Mutta vanha juttu ei jätä häntä rauhaan. Elokuvayhtiön tuotantoapulaisen murha ja elokuvatuotannossa kadonneet miljoonat pistävät Harryn harjoittamaan yksityisetsivän tointa omaan laskuunsa.
 Ilman virkamerkkiä reitit näyttävät sulkeutuvan, mutta omia kanaviaan käyttäen Bosch pääsee ison jutun, liian ison, jäljille. Hän saa huomata, että syyskuu 2001 muutti Amerikan perusteellisesti, ja lain ja laittomuuden raja on entistäkin hämärämpi. FBI elää muuriensa takana omaa elämäänsä omine lakeineen.
 Kadonnut valo on ensimmäisiä ns. 9/11:n jälkeisiä romaaneja, jossa kuvataan USA:n uutta henkistä ilmapiiriä eikä se kuva ole kaunis. Hyviä poliisiromaaneja ennenkin kirjoittanut Michael Connelly ylittää itsensä kirjalla, joka nousee paljon tavallisten dekkareiden yläpuolelle. Juuri tällä tavalla parhaat nykydekkarit heijastavat yhteiskuntaa, josta ne syntyvät.
 Connellya on ennenkin pidetty Raymond Chandlerin ja Dashiell Hammetin manttelinperijänä, mutta vasta nyt tällaisilla vertailuilla alkaa olla katetta.
 Mutta kovasti on maailma muuttunut 50 vuodessa. Kun Phillip Marlowen leipätyönä olivat turmeltuneiden rikkaiden aiheuttamat harmit, niin 2000-luvun Yhdysvalloissa koko valtiokoneisto on valmis tarvittaessa uhraamaan yksityisen ihmisen oletettujen turvallisuusuhkien vuoksi.
 1970-luvulla monet muistettavat amerikkalaiselokuvat kuvasivat ajan vainoharhaa (Parallax View, Presidentin miehet, Keskustelu). Se oli kuitenkin vain verryttelyä 2000-luvun Amerikkaan verrattuna.
 Aivan erityisen hyväksi Connellyn kirjan tekee kuitenkin se, miten tunteikkaasti se etenee yleisen ja yksityisen välillä. Pokerin viemä entinen FBI:n agentti ja Harry Boschin entinen vaimo Eleanor Wish tekee paluun tässä kirjassa ja tarjoaa sen kaikkein suurimman yllätyksen.

Murha-aalto Hangossa


Matti Remes: Tappotanssi. Tammi. 256 sivua
Julkaistu Kansan Uutisissa 17.4.2003.

Matti Remeksen esikoisdekkari Tappotanssi lähtee liikkeelle tymäkästi. Hangon rantahietikolta löytyy murhattuna kaulaansa myöten maahan haudattu mies. On kuin hän olisi kuollut jonkin sairaan rituaalin osana.
 Ja kun vauhtiin päästään, tulee ruumiita lisää.
Tappotanssi on ihanteellinen kesädekkari: Hangon heleän juhannusviikon kuvaus on eloisaa, sisältö tyhjää täynnä ja kirjan lukee parissa illassa, sillä monien jännityskirjailijoiden sairastamaan tiiliskivitautiin Matti Remes ei ole sairastunut.
 Remeksen kirjan hyviä puolia ovat miljöön ja pikkukaupungin sisäänlämpiävän ilmapiirin kuvaukset. Liekö Hanko ennen ollutkaan dekkarin tapahtumapaikkana?
 Huonoa kirjassa taas ovat sen rikosjuoni ja varsinkin sankari. Päähenkilö Ruben Waara vierailee kaupungissa sattumalta keskellä kuumaa rikosaaltoa ja ryhtyy muitta mutkitta selvittämään murhaa.
 Kuin tuosta vaan kaikki rikostutkinnan avainhahmot avautuvat ventovieraalle ja paljastavat pikkukaupungin pinnan alla lymyäviä salaisuuksia Waaralle. Poliisi on tapahtumissa sivuraiteella.
 Oudolta tuntuu sekin, miten helposti hankolaiset naiset retkahtavat keski-iän ylittäneeseen Ruben Waaraan.
 Myös rikosjuonessa Matti Remes ampuu yli. Pikkuisen hankolaisen pensionaatin ympärille on kytketty rahanpesua, menneisyydessä syntyneitä kaunoja ja paritusta suuren maailman tyyliin. Juoni ja miljöö eivät ole oikein yhteismitallisia.
 Mutta Remes kirjoittaa viihdyttävästi ja vetävästi. Kelpo kesädekkarin tapaan Tappotanssin seurassa voi virittää aivot off-asentoon ja siirtyä pariksi illaksi viihteen puolelle.


Tapani Baggelta hurjaa menoa Hämeessä


Tapani Bagge: Paha kuu. Book Studio. 196 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 22.4.2003.

Hämeenlinnassa niitetään veristä satoa Tapani Baggen romaanissa Paha kuu. Helsinkiläistorpedo Ransu käy tekemässä tilit selväksi vanhan ystävänsä kanssa ja toisaalla pikkurikolliset Jarkka Nurminen ja Leksa Miettinen lähtevät keikalle asetehtaaseen.
 Tapani Bagge kuljettaa tarinan pätkiä kuin rautahepoa preerialla. Jännärin eri henkilöiden tiet yhtyvät vähitellen yhtenäiseksi tarinaksi, jonka idea on vähintäänkin näppärä. Huijausten pyörteessä saa lukijakin pitää varansa, ettei putoa kärryiltä.
 Parasta Pahassa kuussa on Tapani Baggen kieli. Mies on kouliintunut kirjoittajaksi tekemällä 50 Jerry Cottonia ja yli 30 FinnWest-kioskikirjaa.
 Viihteen parissa vietetyt vuodet kantavat nyt komeasti hedelmää. Nasevaa tekstiä on nautinto lukea etenkin kun Bagge näyttää tuntevan hyvin alamaailman kuviot. Romaanihahmojen katu-uskottavuus on kovaa luokkaa ja roistot tosi roistoja. Miellyttäviä pahantekijöitä ei kirjasta löydy.
 Erityisen loisteliasta on Tapani Baggen kirjoittama dialogi. Siinä ei ole mitään teennäistä, ei mitään paperin makua. Juuri näin ihmiset puhuvat.
Pahan kuun päähenkilöt ovat aiemmin esiintyneet romaanissa Puhaltaja, joten Baggella on käsissään hienon, joskin rosoisen romaanisarjan alku.
 Kioskikirjoja kirjoittaessaan hän on oppinut tiivistämään asiansa. Pahassa kuussa on alle 200 sivuun saatu mahdutettua erinomainen rikosromaani.

Murha muuttuvalla maaseudulla


Stephen Booth: Neitseiden tanssi. Suomentanut Risto Raitio. 461 sivua. Blue Moon.
Julkaistu Kansan Uutisissa 7.5.2003.

Englannin nummilla Peak Districtin kansallispuistossa on muinaismuisto, joka käsittää yhdeksästä kivestä muodostetun kehän. Legendan mukaan kehän muodostaa yhdeksän kivettynyttä neitsettä, jotka rangaistuksena sapattina tanssimisesta on tuomittu ikuiseen tanssiin.
 Eräänä päivänä kivikehän keskeltä löytyy kuin tanssiin aseteltu murhattu nuori nainen.
 Joitakin viikkoja aiemmin toinen nainen on viillelty samalla alueella, mutta selvinnyt hengissä. Näkikö nainen murhaajan, ja jos, niin pystyykö palauttamaan tämän mieleensä?
 Siinä Stephen Boothin toisen dekkarisuomennoksen lähtökohta. Edendalen poliisit Ben Cooper ja Diane Fry ovat mutkallisen pulman edessä.
 Neitseiden tanssi on perinteinen dekkari, jossa poliisit etsivät johtolankoja ja lähestyvät vähä vähältä arvoituksen ratkaisua. Omaleimaisen siitä tekee tapahtuma-alue, Englannin maaseutu ja sen muutos ja viljelijöiden ahdinko enemmän tehokkuutta vaativan maailman edessä.
 Kaikesta huolimatta Neitseiden tanssi ei oikein toimi. Stephen Booth saa kerrontaan vetoa vain aika ajoin. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta kirjassa on melkoisesti pelkkää jaarittelua ja se on suoraan sanottuna tylsä. 461 sivua on aivan liikaa näistä aineksista varsinkin kun odotettu loppuhuipennuskin jää valjuksi.
 Ongelma on sekin, että kirjan hahmot eivät ole kovin mielenkiintoisia. Eripariseksi kirjoitettu poliisikaksikko jää etäiseksi, samoin viiltelijän uhriksi joutunut juristi Maggie Crew.
 Oikeastaan kirja koskettaa vain kuvatessaan ahdingossaan asiansa sotkevan maanviljelijä Warren Leachin kohtaloa.
 Kolmatta vuotta toimiva Blue Moon on tullut tunnetuksi laatudekkareistaan. Neitseiden tanssi on kustantamon tuotannon heikompaa laatua.

Kurt Wallanderin varhaiset vaiheet

Henning Mankell: Pyramidi. Suomentanut Laura Jänisniemi. Otavan Crimeclub.
Julkaistu Kansan Uutisissa 2.5.2002.

Henning Mankellin luoma hieno poliisihahmo Kurt Wallander on niittänyt hurjaa menestystä Pohjoismaissa ja Saksassa, ja viimeksi Mankell on palkittu Englannissakin.
 Kahdeksanosaisesta Wallander-sarjasta muodostuu ehjä kokonaisuus, vaikka sen sisällä yksittäiset kirjat poikkeavatkin melko paljon toisistaan ja muodostavat laajemman kokonaisuuden sisällä tavallaan omia minisarjojaan.
 Ovathan Kasvoton kuolema ja Hymyilevä mies sittenkin aika tavallisia poliisiromaaneja.
Riian verikoirat ja Valkoinen naarasleijona taas ottavat aiheensa kansainvälisestä politiikasta.
 Ystadissa riehuvista sarjamurhaajista kertovat Väärillä jäljillä, Viides nainen ja Askeleen jäljessä muodostavat tavallaan aivan oman trilogiansa.
 Kokonaisuus sarjasta kuitenkin muodostuu, sillä kaikki kahdeksan kirjaa etenevät loogisessa järjestyksessä ja edellä kerrottu on tarpeen tietää seuraavaan osaan mentäessä. Kirjoissa Wallander ja hänen läheisensä muuttuvat koko ajan ja saavat osin dramaattisiakin uusia piirteitä.
 Sarjan edetessä Wallander joutuu huomaamaan moneen kertaan, ettei tiedä itse asiassa mitään niistä ihmisistä, joiden kanssa hän viettää työpäivänsä.
 Luopuminen Kurt Wallanderin seurasta tuntui raskaalta, kun se viimeinenkin romaani Palomuuri oli luettu. Onneksi Henning Mankell julkaisi vielä yhden kokoelman Wallander-tarinoita. Pyramidi sisältää viisi Wallander-novellia. Ensimmäinen kertoo hänen ensimmäisestä rikosjutustaan 1960-luvun lopulta ja viimeinen päättyy sinä aamuna, kun ensimmäinen romaani Kasvoton kuolema alkaa.
 Ensimmäinen ja viimeinen tarina ovat myös kokoelman parhaat, sillä ne on kirjoitettu varta vasten tätä kokoelmaa varten ja nimenomaan syventämään Wallanderin luonnekuvaa. Kolme keskimmäistä tarinaa on julkaistu aikaisemmin ruotsalaisissa lehdissä vuosina 1995-1997 ja ne ovat aika köykäistä tekoa.
 Kirjan aloittava 110-sivuinen Isku kertoo, miten Wallanderista tuli rikospoliisi. Tarina sijoittuu 1960-luvun loppuun. Kurt Wallander kärvistelee Malmössä järjestyspoliisina, sillä Vietnam-mielenosoitusten hillitseminen ei tunnu omalta alalta.
 Wallander asuu pienessä poikamiesboksissa, seurustelu Monan kanssa takkuilee ja suhde omituiseen isään on vaikea.
 Sitten hänen naapurinsa löytyy kotoaan kuolleena. Päällisin puolin tapaukseen ei näytä liittyvän mitään rikosta, mutta rikospoliisiin janoava Wallander alkaa selvitellä asiaa omin päin ja jälleen kerran asiat eivät ole sitä miltä ne aluksi näyttävät.
 Wallanderin tietä rikosten maailmaan tasoittaa sympaattinen malmöläisrikospoliisi Hemberg, joka antaa hänen olla mukana tutkimuksissa ja katsoo sormien läpi pieniä omavaltaisuuksia.
 Novellissa rikoksen selvittely käy Wallanderilta kuin tanssi. Johtolankojen kerääminen on kovin helppoa ja rikostarinana juttu on heppoinen. Mutta Wallander-hahmolle Mankell luo osuvasti taustaa ja luo linkkejä romaanisarjaan.
 Näiden novellien perusteella ihmetyttämään jää se, miksi Wallander kaikissa romaaneissa pitää syöpään kuolevaa Rydbergiä oppi-isänään. Rydberg on tylsä tyyppi, joka laukoo lähinnä itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan Iskuun kehitetty Hemberg on kiinnostava hahmo.
 Kokoelman päättävä 165-sivuinen niminovelli Pyramidi on täyttä tavaraa ja pituutensakin puolesta siihen mahtuvat kaikki ne ainekset, jotka tekivät romaanisarjasta niin lumoavan.
 Ystadissa selvitellään kahden vanhan rouvan kuolemaan johtanutta tulipaloa, kaupungin lähellä maahan murskautuu samoihin aikoihin salaperäinen pienlentokone ja Wallanderin aina samaa maisemataulua maalaavasta isästä on paljon vaivaa.
Pyramidissa jätetään haikeita, muttei onneksi vieläkään aivan lopullisia jäähyväisiä Kurt Wallanderille. Henning Mankell on aloittamassa uutta romaanisarjaa, jonka pääosissa tulee olemaan poliisiksi opiskellut Linda Wallander. Kehittyyköhän sarjassa sivuhenkilönä esiintyvästä Kurtista vanhemmiten samanlainen känkkäränkkä kuin hänen isänsä oli?
 Lisäksi kirjan kansissa on julkaisematta vielä yksi Wallander-novelli. Henning Mankell ja Van Veeteren -romaaneista tunnettu Håkan Nesser nimittäin julkaisivat jouluaattona 1995 Göteborgs Postenissa yhteisen tarinan, jossa Wallander ja Van Veeteren tapaavat toisensa. Ehkäpä tämäkin harvinaisuus saadaan vielä joskus kansien väliin.
Henning Mankellin Wallander-sarja on parasta, mitä rikoksia tutkivista poliiseista on kirjoitettu.

Pankkitukiponsi oli Suomen ulkopuolelta saneltu juttu

Keijo K. Kulha: Kuilun partaalla - Suomalainen pankkikriisi 1991-1995 (Otava).
Julkaistu Kansan Uutisissa 6.10.2000.

1990-luvun pankkikriisissä Suomi kävi niin lähellä kuilun reunaa, että ulkomainen holhous oli hetken aikaa päällä, väittää tuore kirja.
Pankkikriisin syvimpinä hetkinä 1990-luvun alussa Suomessa pohdittiin, että tilanteen kärjistyessä äärimmilleen maa joutuu Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n holhoukseen.
 Ihan näin ei käynyt, mutta alkuvuodesta 1993 Suomen ratkaisut kuitenkin saneltiin ulkomailta. Eduskunta hyväksyi 23. helmikuuta 1993 kuuluisan pankkitukiponnen, jolla valtio otti vastuulleen pankkien sitoumukset.
 Valtiosihteeri Raimo Sailas paljasti myöhemmin, että Suomi oli tuolloin käytännössä ulkopuolisessa "holhouksessa." Ponsi oli pakko hyväksyä, koska Suomen taloutta arvioineet ja rahoittaneet kansainväliset sijoittajat sitä vaativat.
 Ilman pontta Suomen ulkomainen rahoitus olisi ehtynyt. Valtio olisi pahimmassa tapauksessa ajautunut kassakriisiin, mihin varauduttiin käynnistämällä kriisisuunnitelmien teko. Suomi varautui palauttamaan ulkomaankaupan ja pääomaliikkeet säännöstelyyn.
 — Itsenäisyytemme on hyvää vauhtia supistumassa, oli presidentti Mauno Koivisto arvioinut jo joulukuussa 1992 Suomen tasavallan 75-vuotispäivänä.

Pankkikriisiä maksetaan yhä

 Pankkikriisin dramaattiset hetket palauttaa mieliin Keijo K. Kulha torstaina ilmestyneessä kirjassaan Kuilun partaalla — Suomalainen pankkikriisi 1991-1995 (Otava).
 Kulhan kronikka ei tuo kuvaan pankkikriisistä varsinaisesti mitään uutta. Hän itse kuvaa sitä historioitsijan menetelmillä tehdyksi yleisesitykseksi pankkikriisistä.
 Kuilun partaalla kokoaa olemassa olevan tiedon yksiin kansiin. Kirja kertaa pankkikriisin syyt, tapahtumien kulun ja niiden seuraukset melko raskassoutuisestikin. Kulha lainaa ahkeraan eduskunnassa käytyjä pankkikriisiin liittyneitä keskusteluja ja asiaa valottavia tutkimuksia ja selontekoja. Kirjoittajan omaäänisyys ei nouse missään vaiheessa esille.
 Mutta muistutuksena vain hetki sitten koetusta painajaisesta Kuilun partaalla on tarpeellinen. Semminkin kun pankkikriisi jatkuu toisella tasolla edelleen. Valtio velkaantui pankkien pelastamiseksi kymmenillä miljardeilla markoilla. Nyt noita velkoja maksetaan hitaasti pois. Pankkien pelastamiseksi käytetyt rahat ovat vielä pitkään pois esimerkiksi eläkkeistä, sosiaali- ja terveystoimen valtionosuuksista, lasten- ja nuorten psykiatrisesta hoidosta tai vaikkapa pitkäaikaistyöttömien työllistämisestä.

Kriisin merkeistä ei johtopäätöksiä

 Pankkikriisin siemenet kylvettiin viimeistään 1980-luvulla rahamarkkinoiden vapautuessa. Rahaa virtasi maahan säännöstelyn päätyttyä ja suuryritykset alkoivat velkaantua ulkomaille. Pankit joutuivat tekemään tulosta kiihdyttämällä antolainausta niin, että luotot kotitalouksille ja yrityksille kaksinkertaistuivat muutamassa vuodessa.
 Kun rahaa oli saatavilla, kansa osti autoja ja ulkomaanmatkoja ennen näkemättömään tahtiin.
 Kehitykseen osui joukko onnettomia yhteensattumia. Myyntivoiton verokohtelun muutos aiheutti yrityskauppabuumin vuonna 1988. Kaupat kasautuivat vuoden loppuun eikä pankeilla ollut mahdollisuutta kunnollisiin yritystutkimuksiin.
 Samoihin aikoihin taloudelliset tutkimuslaitokset ennakoivat ennusteesta toiseen talouden taantumaa. Hallitus ryhtyi tukemaan kasvua, mikä lisäsi talouden vauhtia entisestään.
 Kansleri Kauko Sipponen arvioi jälkikäteen, että Harri Holkerin hallituksen vuoden 1991 budjettiesityksessä tunnistettiin kaikki kriisin merkit, mutta mitään johtopäätöksiä niistä ei osattu tai uskallettu tehdä.

Ilman pääomia riskibisnekseen

 Pankkikriisin ollessa päällä yleinen selitys sille oli valvonnan pettäminen. Keijo K. Kulha korostaa näkökulmaa, jonka mukaan pankkivalvonnalla ei ollut noissa oloissa mitään mahdollisuutta onnistua. Sillä ei ollut resursseja mm. siksi, että koko pankkeja koskeva lainsäädäntö oli valmisteltu 1960-luvulla aivan toisenlaisissa olosuhteissa.
 Pankkilainsäädäntö pohjautui vuonna 1967 istuneen pankkilakikomitean työhön, mutta eduskunnassa sitä muutettiin vuonna 1969 kohtalokkain seurauksin. Liikepankkien vakavaraisuuden piti olla vähintään 4 prosenttia sitoumusten kokonaismäärästä, mutta säästö- ja osuuspankkien vakavaraisuussääntö laskettiin eduskunnassa 2 prosenttiin. Omasta anomuksestaan ja erityissyistä ne saivat laskea omien pääomiensa osuuden vuodeksi yhteen prosenttiin.
 Eduskunnan tuolloin vaikutusvaltaiset pankkipuolueet loivat säästöpankeille mahdollisuuden siirtyä 1980-luvulla riskibisnekseen käytännössä ilman omia pääomia.
 Pankkilainsäädäntöä alettiin uusia vasta vuonna 1986 sen jälkeen, kun pääomamarkkinat oli jo vapautettu. Ajan henki oli se, että liikepankit pitivät omia vakavaraisuusvaatimuksiaan liian raskaina.
 Eduskunnassa uutta pankkilainsäädäntöä käsiteltiin vuonna 1990. Lakia valmistellut komitea oli suositellut pankkien riskien ankaraa valvontaa. Holkerin hallitus kuunteli pankkien asiantuntijoita ja lievensi valvontasäännöksiä. Eduskunnassa pankkipuolueen toimesta niitä lievennettiin vielä lisää pitkin siirtymäsäännöksin.

Valvonnalla ei kättä pitempää

 Pankkitarkastusvirastossa valvonnan puute tiedostettiin jo varhain. Ylijohtaja Jussi Linnamo ajoi 1980-luvun lopulla konsernin osien valvontaoikeutta, mikä ei kelvannut silloiselle oikeusministeri Christoffer Taxellille, koska valvonta tuohon aikaan oli huonossa huudossa.
 Linnamon seuraajan Jorma Arangon varoitukset kaikuivat myös kuuroille korville.
 Vuonna 1990 pankkien valvontaan osallistui pankkitarkastusvirastossa 58 henkilöä, valtiovarainministeriössä 6 ja Suomen Pankissa 16 henkilöä. Holkerin hallitus ei piitannut eduskunnan monista patisteluista, joissa pankkitarkastusta vaadittiin toimivammaksi. 1980-luvun lopulla oli valtiovarainministeriönkin mielestä varaa kaikkeen muuhun paitsi pankkitarkastuksen tehostamiseen.
 Pankkien omat tilintarkastukset olivat retuperällä, ja Kulhan mukaan pankit ajautuivatkin kriisiin "hyvää kirjanpitotapaa noudattaen."

Vaalikiihkossa järki unohtui

 Kulhan kirjassa korostuu valvonnan puutteen ohella poliitikkojen toimettomuus kriisin lähestyessä. Holkerin hallituksella oli käytössään runsaasti asiantuntijoiden tuottamaa tietoa siitä, mihin ollaan menossa, mutta hallitus oli kykenemätön reagoimaan.
 Erityisen tärkeä oli talousneuvoston muistio Vaihtotaseongelma Suomessa vuodelta 1989, jossa todettiin, että kuluvana syksynä on viimeinen mahdollisuus välttää kriisi.
 Jos vuoden 1989 jälkipuoliskolla ei tehdä kestäviä talouspoliittisia ratkaisuja, korkotaso nousee, investoinnit supistuvat, konkurssit yleistyvät, työttömyys kohoaa, tuotannon ja tulojen kasvu pysähtyy, ja ulkomaisten sijoittajien luottamus Suomea kohtaan heikkenee. Edessä on talouspoliittinen umpikuja, hallitusta varoitettiin.
 Vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat kuitenkin liian lähellä, että silloiset hallitusryhmät olisivat ottaneet varoituksia vakavasti.
 "Nyt ei ole talouspapiston kuulemisen aika, nyt mennään vaaleihin", kuvataan demarien silloisia tunnelmia Jaakko Kianderin ja Pentti Vartian kirjassa Suuri lama. SDP:n ns. vaihtotaseryhmä oli laatinut puolueen johdolle vuonna 1990 samanlaisen raportin kuin talousneuvosto hallitukselle.

Virkamiehet astuvat johtoon

 Noihin aikoihin juontaa juurensa myös se, että valtiovarainministeriön virkamiehet ottivat ohjat käsiinsä. Kolme päivää vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen VM:n ylin virkamiesjohto järjesti tiedotustilaisuuden, jossa se aivan poikkeuksellisesti esitti omat talouspoliittiset näkemyksensä tilanteessa, jossa hallitusneuvotteluja oltiin vasta valmistelemassa. Esiintymisen pohtimena oli se, että uudesta hallituksesta oli tulossa ilmeisen kokematon äärimmäisen vaikeisiin oloihin.
 VM:n virkamiehet tyrmäsivät tuolloin ehdottomasti elvytyksen, josta kiisteleminen leimasi sittemmin Esko Ahon hallituksen ja silloisen vasemmisto-opposition välejä lähes koko vaalikauden.
 Holkerin hallituksen lisäksi kirjassa nousevat poliittisista toimijoista esille juuri myrskyn silmään joutunut Ahon hallitus ja presidentti Mauno Koivisto.
 Kulhan mielestä hallituksen kokemattomuuden takia Koivisto oli ajan talouspoliittisissa ratkaisuissa keskeisemmällä sijalla kuin tiedetään. Hän katsoo Koiviston "kiirehtineen" kirjoittamaan muistelmansa nopeasti presidenttikautensa jälkeen. Siten Mauno Koiviston itsensä esittämistä näkökannoista on tullut vallitsevaa totuutta ilman, että ulkopuoliset pääsevät tutustumaan asiakirjoihin pitkään aikaan.
 Hallituksen kokemattomuudella Kulha viittaa siihen, että pääministerinä oli entinen Kannuksen elinkeinoasiamies ja valtiovarainministerinä riihimäkeläinen pienyrittäjä.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Suur-Suomen lapsivangit puhuvat

Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.9.2004.

Nälkää, tauteja, ruumiillista kuritusta ja kuolemaa. Sitä oli elämä suomalaisten Petroskoihin perustamissa keskitysleireissä jatkosodan aikana. Suomalaismiehittäjien vangiksi joutui tuhansia naisia ja lapsia, joista 16 kertoo tarinansa Marja-Leena Mikkolalle hänen kirjassaan Menetetty lapsuus.
KAI HIRVASNORO

Kirjailija Marja-Leena Mikkola ihaili petroskoilaisten ystäviensä kanssa Äänisniemen maisemia heinäkuussa 2000. Samoissa maisemissa etnologi Pavel Rybnikov oli liikkunut yli sata vuotta aikaisemmin keräämässä talteen muinaisvenäläistä runoutta.
 Rybnikovia seurasivat kansatieteilijät, tutkijat ja taiteilijat.
 Ja paljon myöhemmin heidän jalanjäljissään tutkimusmatkalle oli saapunut Marja-Leena Mikkola tarkoituksenaan kirjoittaa artikkeli vanhoista puupyhäköistä.
 Suunnitelmat alkavat muuttua 8. elokuuta kun Mikkolan majapaikan naapuritalon isäntä maleksii pihaan ja sanoo, ettei paikalla ole suomalaisia näkynytkään 56 vuoteen. Kun viimeksi näkyi, oli sota ja suomalaiset miehittivät koko Äänisniemen. Okkupatsija kesti niin pitkään, että hänetkin nuorena, täysin venäläisenä poikana pantiin kouluun, jossa opetettiin suomea. Jos puhui venäjää, sai piiskaa.
 Toisessa talossa Tipnitsassa Mikkola saa kuulla 10-vuotiaana suomalaisten leiriin Petroskoissa vangitulta Jevdokia Katnevalta, ettei siinä ollut mitään ihmeellistä. Heitähän oli tuhansia.
 Kirjailijan suunnitelmat menevät uusiksi. Puupyhäköt saavat jäädä, ja Mikkola alkaa perehtyä Itä-Karjalan miehitykseen ja suomalaisten perustamiin keskitysleireihin. Entiset lapsivangit, uznikit, ovat kymmenen vuotta aikaisemmin perustaneet yhdistyksen, ja heidän sekä arkistojen kautta asioihin alkaa tulla selko. Karjalassa, alueella joka ei koskaan ollut kuulunut Suomeen, oli suomalaisia leirejä, joihin suljettiin naisia, lapsia ja vanhuksia.
 Ei, mitään joukkomittaisia raiskauksia ei tapahtunut, yksittäisiä kylläkin. Kyllä, joissain yksittäisissä tapauksissa leiriläisiä kuoli vartijoiden laukauksiin. Ja kyllä, suurin kuolinsyy olivat nälkä ja taudit. Arviot suomalaismiehittäjien käsiin kuolleista vaihtelevat muutamasta tuhannesta 12 000:een.
 Marja-Leena Mikkolan arkistotutkimuksista ja entisten lapsivankien haastatteluista syntyi kirja Menetetty lapsuus (Tammi).

Suomi sanoutuu irti korvauksista

Lenina Pavlovna Makejeva vietiin syksyllä 1941 keskitysleiriin numero viisi Petroskoissa:
Alkuun suomalaiset pitivät meitä täysin epäinhimillisissä olosuhteissa, melussa, kylmässä ja suuressa ahtaudessa, jossa syöpäläiset tietenkin levisivät. Silloin meitä alettiin viedä kiväärimiesten vartioimina saunaan, kuumaan höyryyn, pojat ja tytöt, miehet ja naiset sikinsokin. Kiuas oli lämmitetty polttavan kuumaksi, ja tehoa lisättiin vielä tulikuumalla vedellä.
 Olimme joutuneet helvettiin. Jos helvetti on olemassa, se on juuri sellainen: nälän heikentämiä ihmisiä, jotkut lopulta melkein luurankoja, pelkoa ja ahdistusta, sikinsokin raajoja, nääntyneitä kasvoja...
 Lenina Pavlovna Makejeva on entisten lapsivankien yhdistyksen puheenjohtaja. Petroskoissa yhdistyksellä on 960 jäsentä.
 Pavlovna aikoo kirjoittaa Suomen presidentille ja pyytää Suomen valtiolta korvauksia alaikäisinä leireihin suljetuille. Hän tyytyy vastaukseen on se sitten myönteinen tai kielteinen.
 Vastaus on kielteinen. Virallinen Suomi ei korvaa mitään, vaan se vetoaa Neuvostoliitolle maksettuihin raskaisiin sotakorvauksiin.
 Lenina Pavlovnan mukaan Suomi otti toisen maailmansodan aikana 45 000 itäkarjalaista vangiksi ja sulki heistä 24 000 leireihin. Elossa on vielä 7 000 entistä lapsivankia.

Venäläiset piti siirtää "muualle"

Suomi valtasi itselleen aiemmin kuulumattomat Neuvostoliiton puoleiset alueet 4.9. - 6.12. 1941 ja Itä-Karjalan miehitys kesti vuoteen 1944.
 Eduskunta keskusteli vuonna 1941 kahdesti sodan päämääristä, ja kokoomus ja IKL asettivat tavoitteeksi Itä-Karjalan liittämisen Suomeen. Maalaisliitto lisäsi tavoitteeksi myös Kuolan. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa mielipiteet vaihtelivat.
 Akateeminen Karjala-seura hahmotteli vuonna 1943 Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumista Suomelle ja maailmanpoliittisen tilanteen salliessa raja olisi asetettava "edemmäksi." Kaikki vieras väestö tuli poistaa Suomen tulevalta alueelta "kansallisen eheytemme ja rodun terveyden takia."
 Alueella asunut venäläinen siviiliväestö suljettiin leireihin ja heidät oli myöhemmin tarkoitus sijoittaa "muualle." Määräys vangita venäläiset keskitysleireihin oli annettu Päämajan käskyssä jo heinäkuussa 1941.
 Tuo "muualle" tarkoitti Saksan idässä miehittämiä alueita. Venäläiset oli tarkoitus vaihtaa suomenheimoiseen väestöön, joka jäi Saksan Neuvostoliitolta valtaamille alueille.
 Mitä Itä-Karjalan venäläisille olisi tapahtunut, jos heidät olisi sijoitettu "muualle" Saksan valtaamille alueille? Hitler ilmoitti jo maaliskuussa 1941, ettei Neuvostoliiton vastaisessa sodassa ole kyse vain valtion vaan koko kansan tuhoamisesta. Suunnitelmaa toteutettiin Saksan valtaamilla alueilla alusta asti. Aikuisten ja lasten joukkoteloitukset alkoivat heti.
 Generalplan Ostin tavoitteena oli koko Itä-Euroopan täydellinen etninen puhdistus ja germanisoiminen. Kyseessä oli "slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu."

Hihanauha erotti "ryssän"

Arkadi Nikolajevitsh Jaritsyn asui Kontupohjan alueella, kun hänet alkuvuodesta 1942 11-vuotiaana vietiin Petroskoihin leiriin numero kuusi.
Leirialue oli täysin miehitysvallan alainen. Kaikkialla oli vartiotorneja ja aseistettuja vartijoita, mutta me lapset karkasimme salaa piikkilanka-aidan toiselle puolelle ruokaa etsimään, koska sitä ei yksinkertaisesti ollut. Seuraavan vuoden keväällä meikäläiset pantiin sitten töihin. Äiti ja isosisko määrättiin Drevljankaan, sahaamaan, pilkkomaan ja pinoamaan puita. Jos normi jäi vajaaksi, jotkut suomalaiset ruoskivat vankeja. Naisia ja lapsiakin ruoskittiin, ei se ole mikään salaisuus.
 Slaavilainen väestö eristettiin Itä-Karjalassa suomensukuisista ja Petroskoihin perustettiin 24.10. 1941 venäläisen väestön keskitysleiri, joka väen paljouden takia oli jaettava kuuteen osaleiriin.
 Natsit määräsivät valtaamillaan alueilla juutalaiset ompelemaan vaatteisiinsa keltaisen Daavidin tähden. Suomalaiset panivat venäläiset kantamaan suorakaiteen muotoista punaista tunnusmerkkiä puseron tai päällystakin hihassa.
 TK-sotakirjeenvaihtaja Paavo Kortteinen kirjoitti: "Huonosti pukeutuneet ihmiset, joita kadulla kohtaa, ovat niitä joiden hihassa on punainen kangaslappu, joka jo kauaksi esittelee: olen ryssä."

Raippoja ja pimeää huonetta

Ohjesäännössä määrättiin, mitä leireissä sai ja mitä ei saanut tehdä. Rangaistukset vaihtelivat sulkemisesta valoisaan huoneeseen enintään 30 vuorokaudeksi tai pimeään huoneeseen 8 vuorokaudeksi. Rangaistuksia voitiin koventaa vähennetyllä muonalla ja kovalla makuusijalla.
 Raipparangaistuksen maksimi oli 25 lyöntiä. Esimerkiksi leirissä numero viisi rangaistukset olivat ylitöitä ja raippoja yli 12-vuotiaille pojille ja miehille. Raipparangaistuksia ja pampulla lyömisiä määrättiin myös naisille.
 Leireillä kuolleiden kirjaaminen aloitettiin tammikuussa 1942. Arvioiden mukaan tuona vuonna kuoli ehkä 8 000 ihmistä, mutta varmoja tietoja ei ole tallella. Osa henkilökortistoista poltettiin vetäytymisvaiheen aikana.
 Kuolleisuus leireillä oli ainakin kymmenkertainen Suomen siviiliväestöön verrattuna.
 Kuolleisuus johtui valtaosin taudeista ja nälästä. Elintarvikehuollossa venäläisiä syrjittiin vuoden 1943 syksyyn asti.
 Miehityksen jatkuessa tilanne kuitenkin muuttui ja sotilashallinnon oli parannettava venäläisten asemaa miehitysalueella.

"Itä on kurjuutta ja raakalaisuutta"

Itä-Karjalaa suomalaistettiin tarmokkaasti ideologisen koulutuksen ja propagandan keinoin. Venäläisen kaupungin Petroskoin historiallisen taustan häivyttämiseksi se nimettiin Äänislinnaksi ja kaupungissa nimettiin uudelleen noin 90 katua. Sukunimiä suomalaistettiin, Fominista tuli Hominen.
 Ratkaisevassa asemassa oli koulu, jossa lapsia kasvatettiin suomalaiskansallisessa hengessä ja Itä-Karjalaa varten painetuissa erityisoppikirjoissa painottui Suur-Suomi -ideologia. Äidinkielenä opetettiin suomea, vaikka valtaosa oppilaista puhui äidinkielenään venäjää. Keskustelu venäjän kielellä oli suomalaiskouluissa kielletty ruumiillisen rangaistuksen uhalla.
 Sodan pitkittyessä miehityshallinto joutui taipumaan venäjänkielisenkin opetuksen järjestämiseen leireissä.
 Itä-Karjalan kansakouluille annettiin opettaja Niilo Teerijoen laatimat ohjeet historian opetuksesta. Niiden mukaan "Länsi edustaa maapallon kehittyneintä osaa, Itä raakalaisuutta ja kurjuutta." Lapsille tuli opettaa, että "slaavilainen rotu on suomalaiseen ja yleensä länsimaisiin verrattuna jotakin matalampaa, alhaisempaa, halpa-arvoisempaa..." Päämääräksi asetettiin, että "karjalainen on saatava tuntemaan ylemmyytensä ryssän rinnalla."
Opettajat olivat suomalaisia ja heitä oli kaksi, iäkäs sotilaspukuinen mies, ja nainen, hänkin jonkilaisessa univormussa. Venäjää he eivät osanneet hituistakaan, me taas emme sanaakaan suomea, joten miten mahtoi olla sen opetuksen laita... pohtii vuonna 1929 syntynyt Aleksandr Petrovitsh Kadetov.
 Myös kansan uskonnollisista tunteista käytiin aluksi taistelua, kun luterilaiset papit saapuivat alueelle käännyttämään ortodokseja. Huhtikuussa 1942 Mannerheim antoi kuitenkin määräyksen, jonka mukaan kukin saa itse valita oman uskontokuntansa.
 Ideologiseen työhön kuului myös neuvostokirjallisuuden hävittäminen väestöltä ja kirjastoista. Karjalan valtionarkistossa säilyneen luettelon mukaan kommunistisina hävitettiin myös Jules Vernen, Victor Hugon ja Leo Tolstoin teoksia.

"Muistaminen ei yksin riitä"

Suomalaisten leireissä ihmisiä hakattiin pampuilla ja ruoskilla...Jos joku karkasi metsään poimimaan marjoja, häntä odotti pamppurangaistus, koska hän muka oli yrittänyt karata. Hänet pantiin jonkun pölkyn tai penkin päälle ja muut komennettiin katsomaan, kuinka syyllistä hakattiin pampulla, muistelee Petroskoin leirissä numero kuusi ollut, vuonna 1929 syntynyt Antonina Vasiljevna Kalkasova.
 Elokuussa 2003 Marja-Leena Mikkola tapaa Petroskoissa entisten lapsivankien yhdistyksen ensimmäisen puheenjohtajan Klavdia Njuppijevan ja kertoo hänelle kirjahankkeestaan.
 "Kerron että suomalaiset nuoret eivät tiedä juuri mitään Neuvosto-Karjalan alueiden miehityksestä, leireistä puhumattakaan, ja että minun mielestäni heidän pitäisi tietää, sillä kansakunta ei pysty kohtaamaan tulevaisuutta, ellei se ole tehnyt tilejään selväksi menneisyyden kanssa, eikä nykyisyyttäkään voi rakentaa unohdukselle."
 "Sanon että menneen muistaminenkaan ei riitä, vaan tärkeintä on muistuttaa mieliin, että piiloon työnnetty, salattu kärsimys joka toisille aiheutettiin, oli todellisuutta. Että noin todellakin todellisuudessa tapahtui. Tapahtunutta voidaan tutkia eri näkökulmista, historialliselta, juridiselta, sosiologiselta, poliittiselta kannalta, mutta uhrilla on vain oma näkökulmansa. Se, että hän on syytön."

Suvi-Anne sotkee taas poikien pelin

Suvi-Anne Siimes: Politiikan piilokuvat.
Julkaistu Kansan Uutisissa 8.11.2002.

Vasemmistoliitto on lyhyen historiansa aikana tuottanut koko joukon harmaasta massasta erottuvia poliitikkoja ja he puolestaan tuottavat perinteisistä poliittisista muistelmista takuuvarmasti erottuvia muistelmakirjoja.
 Vasemmistoliiton ex-puheenjohtaja Claes Andersson tilitti suorasukaisesti tuntojaan toissa vuonna ilmestyneessä kirjassa Kaksitoista vuotta politiikassa (WSOY). Viime keväänä ex-puoluesihteeri Ralf Sund toi kaiken kansan luettavaksi kuvauksen puoluesihteerikaudestaan ja aviokriisistään kirjassa Uhrataan puoluesihteeri (WSOY).
 Nyt Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes paljastaa istuvana ministerinä hallituksen isojen poikien pelit Politiikan piilokuvissa (Otava).
 Hänen ensimmäisen eduskuntavaalikampanjansa ensimmäinen vaalilause oli siis enteellinen.
 Syksyllä 1994 Siimes oli politiikassa täysin tuntematon nimi Pohjan kunnanvaltuustoa lukuunottamatta. Tuolloin hänen ehdokkuuttaan Vasemmistoliiton eduskuntaehdokkaaksi (siis ehdokasehdokkuutta) juhlittiin tansseilla Fiskarsissa. Kutsu tansseihin lähti myös Vasemmistoliiton Uudenmaan piiritoimistoon otsikolla Suvi-Anne sotkee poikien pelin. Lisäksi hänen todettiin olevan erilainen ekonomisti.

Hämmennystä kekkoskulttuurista

Politiikan piilokuvista nousivat uutisina julkisuuteen Suvi-Anne Siimeksen uudet Sonera-paljastukset, mutta teoksen arvo on muualla.
 Siimes paljastaa yhtä ja toista salattua vallan kammareista ja kertoo avoimesti, miten valta vaikuttaa ihmiseen.
 Hän kyseenalaistaa totutut toimintatavat ja kertoo ensimmäisenä nuoren polven poliitikkona hämmennyksestään jo Kekkosen kaudella aloitetun ja osittain yhä vaikuttavan poliittisen kulttuurin keskellä.
 Suvi-Anne Siimes on tietysti täysin erilainen poliitikko sikäli, että hän ei noussut puoluejohtajaksi ja ministeriksi tavanomaista pitkää tietä pitkin, vaan raketin lailla suuresta tuntemattomuudesta Vasemmistoliiton julkkikseksi.
 Hän jakaa osin saman kokemusmaailman kuin politiikasta vieraantunut nuorempi sukupolvi, joka toteaa E.V.V.K. puolueille ja vaaleille. Siksi Siimeksen esittämällä vanhan poliittisen kulttuurin kritiikillä voisi olla yleispätevämpääkin annettavaa, kun ensi maaliskuun jälkipuoliskolla todennäköisesti taas päivitellään sitä, etteivät nuoret äänestä. Ehkä politiikka todella näyttäytyy heidän silmissään äklöttävänä kähmintänä ja pelinä.

Sopeutettu sukupolvi

Vuonna 1963 syntynyt Suvi-Anne Siimes ei ole hallituksen nuorin ministeri, mutta hän on ainoa, joka henkiseltä iältään tuntuu olevan muussa kuin täti- ja setä -vaiheessa siitä huolimatta, että on jo neljän vuoden ajan tarkkaillut maailmaa osaksi mustien autojen takapenkiltä.
 Politiikassa valta on pitkälti aikanaan radikaalilla teiniliittosukupolvella ja heidän henkisillä jälkeläisillään. Siimeksen silmin 1970-luvun radikaalit normalisoitiin varsin nopeasti. Hän ihmettelee, mihin heistä katosi underground-henki.
 Suvi-Anne Siimes kokee nämä zyskowiczit, laaksot ja kanervat fiksuiksi ja poliittisesti taitaviksi, mutta omasta näkökulmastaan kuin toiselta planeetalta tulleiksi poliitikoiksi.
 Silloin kun Siimes alkoi tulla täysi-ikäiseksi jutun nimi oli kansalaisliikkeet ja uuden aallon rock. Tajuntaan tulivat Koijärvi ja Alta. Itse hän ehti mukaan siivoamaan nuorison Helsingissä valtaamaa Lepakkoluolaa.
 Edellisen polven "Lepakko" oli opiskelijapolitiikka, jonka Siimes ei usko koskaan päätyneen omaehtoisen kulttuurin ja itserakennetun poliittisen tilan syntymiseen.
 Sen sijaan 1970-luvun nuorisopoliitikot päätyivät Kekkosen kauden valtarakenteiden ja suosikkirinkien imuun. Tamminiemen lastenkutsujen ja Neuvostoliiton suurlähetystön vieraat tulivat eri poliittisista ilmansuunnista, mutta omaksuivat Siimeksen mielestä kuitenkin samat toimintasäännöt, juoksuhaudat ja rintamalinjat.

Salailu vs. omaehtoisuus

Suvi-Anne Siimes vertailee kiinnostavasti kahden eri polven kahta erilaista poliittista toimintakulttuuria.
 Kekkosen aikana syntynyt ja Suomen hallituksessa aika ajoin edelleen vaikuttava toimintatapa on sitä, että tietoa on vain harvoilla, sitä jaetaan vain valituille eikä julkista keskustelua mielellään käydä. Valittujen joukossa pysymisen edellytyksenä on olla uskollinen, lojaali ja kabinettien hämyssä viihtyvä, kokee Siimes.
 Lepakko-sukupolven omaksuma suoran toiminnan idea taas oli mennä itse mukaan, kieltäytyä jäämästä sivuun ja tehdä asioita itse. Tilaa oli monenlaisille ajatuksille ja sitoutua saattoi sen verran kuin hyvältä tuntui. Yhdessä tehtiin se, mistä oltiin sillä kertaa samaa mieltä. Ja sitten tehtiin toisissa porukoissa toisia asioita.
 Vanhaan poliittiseen kulttuuriin kuuluu asioiden ilmaiseminen verhotuin ja nykymaailman näkökulmasta usein käsittämättömin sanakääntein. Tekstejä pitää osata lukea myös rivien välistä. Uudet asiat on ilmaistava vain hienovaraisesti ja eri mieltä olevan on pysyttävä hiljaa.
 Siimes taas omaksui nuorena kieliopin, jossa avainsanoja olivat "yhteinen" ja "yhdessä tekeminen."
 Siksi hän ymmärtää myös hallitusyhteistyön yhdessä sopimiseksi ja yhdessä toimimiseksi.
 Hallitushäirikön ja irtiottajan maineen saanut Siimes kirjoittaa seisovansa kaikkien niiden päätösten takana, joiden tekemisessä on itse ollut mukana. Mutta niitä päätöksiä hän ei automaattisesti allekirjoita, jotka pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö ovat ennalta sopineet kahteen pekkaan.

Demokratian häiriötila

Suvi-Anne Siimes muistuttaa, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa poliittisia päätöksiä tehtiin nimenomaan kulissien takana ilman poikkipuolisia sanoja. Jälkikäteen ajanjaksosta on käytetty sellaisia määreitä kuin demokratian häiriötila ja itsesensuuri.
 Vaikenemisen Suvi-Anne Siimes uskoo liittyvän asemien turvaamiseen ja urakehityksen varmistamiseen. Nuoruuden kokemustensa perusteella hän ei ole oppinut ymmärtämään kumpaakaan:
 "Yhden asian liikkeissä oli vain yksi asia kerrallaan. Siinä maailmassa olennaista oli se, mitä teki tänään, ei se, mitä oli kenties ajatellut tehdä huomenna."


Speden elämä pikakelauksella

Tommi Aitio: Spede. Tammi. 311 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 15.11.2002.

Viime vuoden syyskuussa kuollut viihdetaiteilija Pertti "Spede" Pasanen oli hauskuuttaja, jonka kaikki tiesivät, mutta vain harvat ja valitut tunsivat. Hänen yhden miehen viihdetallinsa oli Suomen oloissa ainutlaatuinen. Se tuotti viidellä vuosikymmenellä radiohupailuja, tv-ohjelmia, elokuvia ja muutaman hitin musiikinkin puolella.
 Vuosien myötä Spede kääri viihdebisneksellä miljoonaomaisuuden, mutta näyttää siltä, että raha ei tehnyt onnelliseksi. Ikääntyessään entinen huuliveikko erakoitui ja taisi lopullisesti katkeroituakin, koska ei saanut virallista arvostusta elämäntyöstään.
 Henkilö Pertti Pasanen oli arvoitus eläessään ja taitaa siksi jäädäkin. Tommi Aition kirjoittama tuore elämänkerta Spede kaivaa kyllä hyvin esiin spedeismin taustat maestron lapsuus- ja nuoruusvuosilta, mutta hukkaa otteensa juuri kun tullaan hänen elämäntyönsä kiintoisimpiin ja luovimpiin vuosiin 1960-luvulle.
 1960-luvun alussa Spede oli valmis astumaan niihin saappaisiin, joihin hän oli koko siihen astisen elämänsä sovittautunut ensin koulun juhlien sketsimestarina, sitten armeijakaverien hauskuuttajana, Helsinkiin tultuaan elokuvien innokkaana avustajana ja vihdoin Niilo Tarvajärven paikalle palkattuna radion viihdeosaston toimittajana.

Se 1960-luku oli rautainen...

Sanovat kriitikot mitä tahansa, Speden 1960-luku oli huikea. Television muisteluohjelmissa syyskuussa nähdyt mustavalkoiset sketsit palauttivat mieleen, miten parhaimmillaan tappohauskoja juttuja häneltä syntyi. Selittäjä-Förklararen Pentti Siimeksen esittämänä ja Speden itsensä tekemät hahmot Konsta Kuttaperkasta rautakaupan laiskaan myyjään ovat suomalaisen tv-viihteen suuria klassikoita.
 Samoin hänen viimeiset huipputyönsä, 1970-luvun alun tv-sketsit, joissa Uuno Turhapuro esittäytyi ensimmäisen kerran.
 Speden vuosina 1964-1971 tekemät 13 elokuvaa ovat viatonta hyvän olon viihdettä. Eihän niissä ehkä hirveästi elokuvallisia arvoja ole, mutta huikeita oivalluksia sitäkin enemmän. On Spedelle suuri vääryys, että niistä nostetaan esiin aina vain esikoiselokuva X-paroni, koska sitä olivat tekemässä "oikeat" elokuvataiteilijat Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta.
 Farssina X-paroni ei eroa Pasasen seuraavista töistä mitenkään erikoisena.
 Speden klassikkokausi loppui hänen kaupallisesti suurimman menestyksensä Uuno Turhapuron siirtymiseen televisiosta valkokankaalle vuonna 1973.
 Uunoja leimaa hengetön sarjatuotannon maku ja ennen niin sutjakkaliikkeinen sketsinikkari jähmettyi itsekin. Niin Uunoissa kuin viimeisissä tv:n sketsisarjoissaankin Spede alkoi jahkailla, pitkittää vitsejä ja selittää niitä niin perin pohjin puhki, että katsoja tuskastui.
 Mutta mitä tapahtui kultaisella 1960-luvulla? Miten ideat syntyivät ja millaista hauskaa pidettiin kuvauspaikoilla tutun tiimin kesken? Sitä Tommi Aitio ei kerro. Harmillisesti hän käy Speden varsinaisen uran läpi pikakelauksella.
 Kirja jättää lukijan epätietoiseksi suurelta osin siitäkin, miten Spede keräsi luottomiehensä ympärilleen. Jukka Virtasen kanssa tiet yhtyivät yliopistolla, missä tämä hämäläisen osakunnan aktiivi meni katsomaan "aivan mahotonta" savolaisen osakunnan uutta opiskelijaa.
 Mutta mistä Speden matkassa ensimmäisestä viimeiseen elokuvaan viihtynyt Simo Salminen esimerkiksi tuli mukaan kuvioihin?

Yritys vakavaan karkotti yleisön

Speden hurja 1960-luku huipentui vuonna 1969, jolloin häneltä ilmestyi peräti kolme elokuvaa. Spede-fanin silmin määrä ei mitenkään heikentänyt laatua, vaan Pohjan tähteet, Näköradiomies ja Leikkikalugangsteri ovat kaikki huippuhauskoja ja kolmikosta viimeisenä ensi-iltaan ehtinyt Pohjan tähteet yleensäkin Speden parhaita.
 Paavali Pohjan (Vesa-Matti Loiri) johtaman epäonnisen filmiryhmän kommelluksissa saattaa olla mukana hyvinkin aitoja kokemuksia ja tuntoja elokuvantekijän joskus ohdakkeiselta polulta.
 Noihin aikoihin Spede kokeili muutakin kuin päätöntä farssia. Näköradiomiehen rivien välistä on luettavissa, ettei ollut aina niin mukavaa olla koko kansan tuntema hauska mies, vaan jokaisella koomikolla on myös ne kyyneleensä. Jopa Spedellä.
 Ja seuraavana vuonna Spede kokeili elokuvaa, josta on vaikea sanoa, onko se komedia ollenkaan. Opiskelijapolitiikan ylilyöntien satiirina Jussi Pussi saattaa olla jälkikäteen katsottuna pätevämpi ajankuva kuin vakavien taiteilijoiden silloiset teokset.
 Tommi Aitio pohtii, minkä suunnan Speden elokuvatuotanto olisi saanut, jos hänen toisenlaiset produktionsa olisivat saavuttaneet myös yleisön suosiota. Ne olivat kuitenkin tappiollisia ja hän palasi vanhaan kaavaan.

Hienon uran onneton loppu

Toisaalta Spede itse oli 1970-luvulle tultaessa joka tapauksessa siirtymässä taustalle. Hän oli viihteen tekijänä saavuttanut kaiken, mikä Suomessa oli mahdollista ja jättäytyi tässä vaiheessa tuottajaksi ja sivurooleihin. Vetovastuu päärooleissa siirtyi Loirille.
 Speden menestyksekkään elokuvauran loppu oli surkea. Hän yritti siirtää vielä yhden tv-sketsin valkokankaalle ja sai Elokuvasäätiöltäkin tuotantotukea Naisen logiikalle. Speden itsensä ohjaama ja kirjoittama elokuva kuvattiin jo vuonna 1992, mutta esityskuntoon se ei valmistunut ennen kuin säätiö alkoi karhuta maksamaansa 1,1 miljoonan markan tukea takaisin.
 Viikon ajan yhdessä helsinkiläisessä elokuvateatterissa toukokuussa 1999 esitetty hieman yli tunnin pituinen sketsikooste keräsi nöyryyttävät 232 katsojaa.
 Elokuvasäätiö oli tukenut ikuisen kriitikkonsa viimeistä elokuvaa 4 700 markalla jokaista katsojaa kohti.

Hulvaton Hotakainen


Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. 334 sivua. WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 22.11.2002.

Unohtakaa samaa levyä loputtomiin vyöryttävä Tervo. Suomalaisen nykykirjallisuuden johtava humoristi on Kari Hotakainen. Tosin Hotakainen ei ole pelkästään kuoliaaksinaurattaja. Humoristisimmillaankin hänen kirjoissaan on myös traaginen puolensa.
 Hotakaisen edellinen romaani Sydänkohtauksia oli läkähdyttävän hauska kertomus miehen pakkomielteestä väkivaltaelokuviin. Kun Kummisetä-elokuvan kuvaukset alkoivat Pohjois-Helsingissä Maunulassa, suistui mies lopullisesti radaltaan ja vain miehen järkevä nainen pelasti sen mitä pelastettavissa oli.
 Myös Juoksuhaudantiessä miehellä, Matti Virtasella, on polttava intohimonsa. Pelastaakseen perheensä hänen on hankittava omakotitalo.
 Perheensä Matti Virtanen menettää huhtikuussa kesken Ruotsi-ottelun Suomen ylivoimapelin aikana. Helminen syöttää Karalahdelle, jonka laukaus osuu tolppaan.
 Menetyksen syy on yksi nyrkin isku, yksi ainoa. Kun nainen sanoo oikein pahasti, niin jopa kotirintamamies saattaa menettää malttinsa ja niin käy Matti Virtaselle. Siitä huolimatta, että hän on naisten vapaussodan kotirintamamiehenä hoitanut kotityöt ja ymmärtänyt naista ja pannut täytäntöön laajamittaisia operaatioita tämän vapauttamiseksi lieden äärestä.
 Matti Virtanen ymmärtää, että hän voi saada perheensä takaisin vain ostamalla sille omakotitalon. Aina kerrostaloissa asuneena Virtanen ryhtyy perusteellisesti tutustumaan valitsemaansa uuteen elämänmuotoon. Hän juoksee pientaloalueella, seuraa sen elämää kiikareilla ja nauhoittaa nauhurilla sen ääniä.
 Vastaansa Virtanen saa ymmärtämättömät pientaloasukkaat ja epämiellyttävät kiinteistövälittäjät. Mutta hän ei hellitä. Kotirintamamies tietää mitä haluaa, mutta ei sitä, miten sen saa.
 Kari Hotakaisen kieli soljuu jälleen kerran nautittavasti. Hän on tarkka yksityiskohdille ja irrottelee nautittavasti sortumatta silti populistiseen huuleiluun. Hänen huumorinsa on hienovireisen hauskaa vaan ei halpaa.
 Virtasen lisäksi romaanissa ovat äänessä vaimo, sotaveteraani, välittäjä, viranomainen, naapuri ja häiritty omakotiasukas. Yhdessä he luovat vaikuttavan kokonaisuuden suomalaisen elämää suuremmasta unelmasta, omakotitalon hankinnasta.

Repe Helismaa osasi jännitystarinatkin

...ja reikärauta-Brown. Book Studio.
Julkaistu Kansan Uutisissa 26.10.2001.

Laulaja, säveltäjä, sanoittaja, näyttelijä sekä näytelmien, revyiden, kuunnelmien ja elokuvien käsikirjoittaja.
 Mutta että vielä jännityskirjailijakin!
 Reino Helismaan tuotteliaisuus ja mielikuvituksen lento jaksaa hämmästyttää aina vaan. Miten yksi mies ehtikin suoltaa tarinaa ehtymättömällä voimalla?
 Lisäksi Helismaasta paljastuu  vieläkin uusia ulottuvuuksia, niin kuin nyt tämä kovaksi keitetyn dekkariperinteen sujuva haltuunotto 1930-luvun lopulla.
 Ennen tunnettua viihdyttäjän uraansa Reino Helismaa oli kuin olikin tuottelias jännityskirjailija. Hän kirjoitti salanimillä jännitys- ja seikkailutarinoita useisiin lehtiin vuosina 1936-41. Sellaisissa lehdissä kuin Isku, Seikkailukertomuksia ja Yllätyslukemisto ilmestyi mm. Rudi Hallan ja Masa Palon kirjoittamia karskeja kertomuksia. Nimimerkkien takaa löytyy juuri Helismaa.
 Reino Helismaan koko tuotantoa leimaa suunnaton tuotteliaisuus, ja se näyttää olleen hänelle ominaista aivan alusta alkaen. Vuonna 1940 Iskun vastaavaksi toimittajaksi nimitetyltä Helismaalta ilmestyi usein kaksi novellia samassa lehdessä, ja lehti ilmestyi kaksi kertaa viikossa 24-sivuisena.
 Lisäksi Helismaa kirjoitti lehden pääkirjoituksen ja pakinoita. Ja vielä hän käsikirjoitti lehdessä ilmestynyttä sarjakuvaa Maan mies Marsissa.
 Valikoima Helismaan jännitysnovelleja on juuri ilmestynyt Book Studion kustantamassa kirjassa ...ja reikärauta-Brown.

Jännärien latoja osasikin kirjoittaa

 Reino Helismaa oli perusammatiltaan sähkömittarinlukija. Myöhemmin hän pääsi latojaksi enonsa August Kanervan kirjapainoon Lahdessa.
 — Hän latoi suomennettuja amerikkalaisia seikkailukertomuksia. Aikansa ladottuaan isä sai päähänsä, että kyllähän tällaisia pystyy itsekin tekemään, kertoo Helismaan poika Markku Helismaa.
 Kertomusten vaikutteet ovat aika selvät:
 — Isä oli lukenut Tarzan-kirjansa hyvin, ja myös villin lännen kertomuksia ja englantilaisia dekkareita.
 Silti Markku Helismaalle oli yllätys, miten monipuolisia jännäreitä hänen isänsä kirjoitti.
 — Luulin, että ne olisivat Laiska-Lassi -lännenkuunnelmien omaisia tarinoita, mutta nämä ovat ihan puhtaita dekkariseikkailuja sijoitettuna yhtä hyvin Lontooseen kuin San Fransiscoon tai Meksikon rajalle.
 — Se että hän luki koko elämänsä ajan kaikkea mahdollista näkyy hyvin tässä kirjassa. Hän on tehnyt taustatyönsä hyvin. Ja sitten isällä oli kaksi periaatetta. Toinen oli se, että kaksimielisyydet jätetään pois ja toinen oli oikeakielisyys, Markku Helismaa kertoo.
 — Minulle olisi kotona varmasti mäkätetty pitkään, jos olisin sanonut, että "alkaa satamaan." Sitä ei siihen aikaan saanut sanoa, vaan piti sanoa "alkaa sataa."
 Markku Helismaan mukaan Reino Helismaa oppi oikeakielisyyden lukemalla hyviä kirjoja.

Ihan selvää pulp fictionia

 Kirjallisista esikuvista Markku Helismaa mainitsee myös T.J.A Heikkilä -tarinat ja Zane Grayn seikkailukertomukset.
 — Mutta nykykielellä sanottunahan nämä ovat ihan puhdasta pulp fictionia eli seikkailukertomuksia, jotka oli painettu niin sanotulle huonolle, huokoiselle paperille.
 Myöhemmin Reino Helismaa siirtyi viihdyttämään kiertueille yhdessä Tapio Rautavaaran kanssa ja vieläkin myöhemmin hänestä tulee Musiikki-Fazerin viikkopalkkainen sanoittaja. Jännitystarinoiden kirjoittaminen jäi, mutta Markku Helismaan muistin mukaan vielä vuonna 1956 hän teki juuri toimintansa aloittaneelle Tes-televisiolle muutaman seikkailutarinan.
 — Mutta sitten tulivat elokuvakäsikirjoitukset — Pekat ja Pätkät ja sen ajan iskelmäparaatit tärkeämmiksi. Sitä tehtiin, mistä leipää sai.
 Jännitysnovellien lisäksi Helismaa kirjoitti poikien seikkailukirjan Lentomatka seikkailuun ja romaanin Tyttö kuin atomipommi.
 Legendan mukaan amerikkalaisten pulp-kirjoittajien palkkana oli centti sanalta. Markku Helismaa ei usko, että Suomessa olisi maksettu edes penniä sanalta.
 — Varmaan siitä sai 150 grammaa teemakkaraa, kun teki yhden tarinan.

Näppäriä ajan kuvia

 ...ja reikärauta-Brown -kirjan on toimittanut turkulainen pulp-asiantuntija Juri Nummelin. Hänen mukaansa valikoimaan sisältyvä novelli Miksi kiinalainen nauroi? esittelee aivan toisenlaisen Helismaan kuin tähän asti on tunnettu. Ei herkkyyttä eikä huumoria, vaan kidutusta, huiputusta ja tappamista.
 Markku Helismaan mukaan Miksi kiinalainen nauroi? ei suinkaan ole jännitys-Helismaata tyypillisimmillään. Hän pitää novelleja aika kesyinä eikä kaikkia edes kovin jännittävinä, mutta näppärästi tehtyinä kuitenkin.
 Hänestä ...ja reikärauta-Brown on hauskasti tehty viihdekirja ja myös yhden ajan kuva.
 — Varmasti kirja tulee kiinnostamaan ei vain siksi, että se on Reino Helismaan tekemä, vaan se on katsaus 1930- ja 40 -luvun seikkailukertomuksiin yleensä.

Kovaksikeitetty Helismaa

Book Studion julkaisema ...ja reikärauta-Brown on mitä mainioin kirja. Kuplettimestari Reino Helismaa paljastuu tyylitietoiseksi ja taitavaksi kovaksikeitetyn jännitysnovellin taitajaksi ajalta, jolloin lajityyppi oli nuori vielä sen emämaassa Amerikassakin.
 Helismaa tehtaili jännäreitä suomalaisiin lukemistoihin samaan aikaan kun muuan Raymond Chandler omiaan pulp-lehtiin USA:ssa.
 Kertomusten perusteemakin oli molemmilla kirjoittajilla pitkälti sama: Pieni ihminen pyristelee kohti vääryydellä hankittuja rikkauksia vain huomatakseen kaiken turhuuden. Viime hetkellä pyrinnöt valuvat hiekkaan.
 Reino Helismaa näyttää omaksuneen pulp-tyylin tapansa mukaan pikavauhdilla. Kokoelman ensimmäinen tarina Pirunkiulua tutkimassa vuodelta 1936 on suorastaan sietämättömän huono tarina ja kielellisesti vanhahtavan kömpelö. Isku-lehdessä ilmestynyt kolmen "pankkineitosen" seikkailu Tiirismaalla sopisi parhaiten johonkin tyttöjen lukemistoon.
 Sitten siirrytään vuoteen 1939. Yllätyslukemistossa ilmestynyt "Masa Palon" tarina John Stafford ajaa pimeässä on kuin toiselta planeetalta. Synkässä, Kanadassa tapahtuvassa kostotarinassa riittää pulpille ja myöhemmin mustalle elokuvalle ominaista kohtalonomaisuutta.
 Siitä eteenpäin mennään jämerissä merkeissä. Useimmissa tarinoissa on tehty "täydellinen rikos", mutta sattuma puuttuu peliin.
 Vuoden 1940 tarinassa Nyrkit ja järki taas ollaan korruptoituneen ammattilaisurheilun maailmassa. Tässä Reino Helismaa oli edellä aikaansa. Nyrkkeilyelokuvat olivat film noirin kestävää perusaineistoa, mutta suurimmat niistä tehtiin vasta 1940-luvun puolimaissa.
 ...ja reikärauta-Brown -kirjan julkaiseminen on Book Studiolta suurenmoinen teko, mutta kustantaja olisi saanut paneutua projektiinsa huolellisemmin. Kirja suorastaan vilisee kirjoitusvirheitä.



"Suomen lännettäminen oli Koiviston suurin saavutus"

Unto Hämäläinen ja Terho Ovaska: Lännettymisen lyhyt historia. WSOY 1998.
Julkaistu Kansan Uutisissa 21.8.1998.

Vuonna 1985 Suomi rohkeni hakea Euroopan vapaakauppaliiton Eftan jäsenyyttä. Neuvostoliiton painostuksesta Suomi oli joutunut 1960-luvun alussa kehittämään Eftan ulkojäsenyyden, mutta 1980-luvulla järjestelylle ei nähty enää perusteita.
 Vanhan tavan mukaan täysjäsenyys oli kuitenkin hyväksytettävä ensin Neuvostoliitolla, jossa NKP:n pääsihteeriksi oli noussut maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatshov.
 Presidentti Mauno Koivisto lähetti pari viikkoa ennen syyskuista Moskovan vierailuaan Gorbatshoville kirjeen, jossa hän kertoi Suomen Efta-projektista.
 Tapana Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli lähettää Kremliin tieto valmisteilla olevista merkittävistä hankkeista. Jos pariin viikkoon ei kuulunut vastausta, hanke pantiin käyntiin. Muussa tapauksessa asiasta neuvoteltiin ja hanke joko raukesi tai sai NKP:n hyväksynnän.
 Koska Neuvostoliitosta ei kommentoitu Efta-hanketta, Koivisto saattoi ilmoittaa pari päivää ennen matkaansa Suomen liittyvän vapaakauppaliittoon seuraavan vuoden alusta.
 Vuonna 1997 Euroopan unionin jäsenmaa Suomi puolestaan nimesi ensimmäisen suurlähettiläänsä Natoon. Suomalaiset olivat mukana kymmenissä työryhmissä Naton kanssa ja puolustusvoimain kartat ja ohjeet muutettiin Nato-kelpoisiksi.

Kronikka murroksesta

 Siitä miten Suomi eteni 12 vuodessa jättiloikin Neuvostoliiton vaikutuspiiristä länteen, kertoo eilen ilmestynyt toimittaja Unto Hämäläisen ja pilapiirtäjä Terho Ovaskan kirja Lännettymisen lyhyt historia (WSOY).
 Nimensä mukaan kyseessä on kronikka Suomen ulkopoliittisen linjan kääntymisestä idästä länteen. Samoja asioita on perusteellisemmin käsitelty lukuisissa viime vuosien poliittisissa muistelmissa, kuten presidentti Mauno Koiviston kirjoissa eikä Hämäläisen teos tuo näihin mitään uutta.
Lännettymisen lyhyt historia on kuitenkin kätevä käsikirja, kun yritetään muistella, milloin clearing-kauppa Neuvostoliiton kanssa loppui ja koska Suomessa uskaltauduttiin keskustelemaan EY-jäsenyydestä.

Soros toivoi, Suomi toteutti

 Hämäläisen kirjan perusteella Suomen ulkopoliittisen linjan taitekohdaksi voidaan ajoittaa vuosi 1986. Suomen Pankki ehdotti pääomaliikkeiden vapauttamista ja suomalaisten luottamus Neuvostoliittoon romahti Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden takia. Presidentti Urho Kekkonen kuoli.
 Unto Hämäläinen on kaivanut arkistoistaan mielenkiintoisen sijoittaja George Sorosin haastattelun toukokuulta 1986. Siinä tämä amerikkalainen suursijoittaja odotti, että Suomen taloudellinen ilmasto ja koko asennoituminen muuttuvat. Vientiä länteen on lisättävä ja taloudellista toimintaa vapautettava mm. sallimalla yritysten laaja ulkomaalaisomistus.
 Soros arveli muutoksen kestävän kolme vuotta. Tänään Suomessa on toteutettu kaikki Soroksen kaipaamat toimet.

Koivisto jarruna...

 Yksi kirjan punainen lanka on presidentti Mauno Koiviston vuosia kestänyt ärtymys sen edessä, että poliittinen keskustelu milloin mistäkin askeleesta kävi hänen mielestään liian kuumana.
 Vuonna 1987 Harri Holkerin sinipunahallituksen sisäpiiri keskusteli mahdollisuudesta hakea Euroopan neuvoston jäsenyyttä. Koivisto pisti aluksi hankkeen jäihin. Hänellä oli liuta raportteja, joissa Neuvostoliiton edustajat varoittivat jäsenyydestä.
 1989 Suomessa tehtiin ensimmäiset aloitteet EY-jäsenyyden hakemisesta. Yksi ensimmäisistä oli "vara-Manu", Ulkopoliittisen instituutin johtaja Paavo Lipponen.
 Presidentti oli harmissaan keskustelusta. Berliinin muuri murtui ja Prahassa osoitettiin mieltä, mutta Koivisto arvioi Paasikivi-seurassa, ettei Eurooppaan viime vuosikymmeninä vakiintunut perusasetelma muutu kovin nopeasti.
 Liettuan julistauduttua itsenäiseksi maaliskuussa 1990 Mauno Koivisto piti ulkopolitiikassa edelleen tärkeimpänä Suomen suhteita Moskovaan ja alkusyksystä hän leimasi kiihtyvän EY-keskustelun "verraten joutavanpäiväiseksi."
 EY-jäsenyys poltteli puolueita. Hämäläisen mukaan EY-kysymys "päätettiin hoitaa", kun Esko Ahon porvarihallitus joutui devalvoimaan markan marraskuussa 1991. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen uhkasi erota, mutta Aho sai hänet jatkamaan lupaamalla jäsenyyden hakemista.

...silti päälännettäjä

 Koiviston varovaisuudesta huolimatta Unto Hämäläinen arvioi hänet Suomen päälännettäjäksi.
 – Suomen loitontaminen hajoavasta Neuvostoliitosta ja samaan aikaan kiinnittäminen tiukasti Länsi-Euroopan yhdentymisen oli lopultakin Koiviston suurin saavutus, Hämäläinen sanoi eilen kirjansa julkistamistilaisuudessa.
 – Koivisto jos kuka oli Suomen lännettäjä ja hän käytti maksimaalisesti tavoitteen ajamiseen presidentin valtaoikeuksia sekä synnynnäistä häikäilemättömyyttä ja oveluutta. Nämä ominaisuudet hän onnistui ihailtavalla tavalla peittelemään.
 Koivisto on itsekin kirjoittanut joutuneensa politiikassa tilanteisiin, joissa täytyy ensin esittää päinvastainen kanta kuin se oma kanta, jonka haluaa toteutuvan.

Vaihtoehtona Väyrynen

 Suomi olisi saattanut valita myös toisen tien. Valinta henkilöityy Paavo Väyryseen, jonka ulkoministerikaudella Suomi liittyi Eftan täysjäseneksi, joka ensimmäisenä ehdotti liittymistä Euroopan neuvostoon ja joka oli ulkoministerinä EY-jäsenyyttä haettaessa.
 1993 Väyrynen kuitenkin jätti hallituksen ja alkoi kampanjoida EU-jäsenyyttä vastaan. Jos Väyrysen linja olisi voittanut, Suomen paikka Euroopan kartalla olisi aivan toinen.
 Ratkaisevamman siirron Väyrynen teki Hämäläisen mukaan kuitenkin jo 1990 jättäessään keskustapuolueen Esko Aholle. Ilman Ahoa keskusta ei olisi kääntynyt Suomen EU-jäsenyyden taakse.
 Nyt Unto Hämäläinen olettaa Suomen lännettymisen tulleen suvantovaiheeseen. Aikaisemmin uusi prosessi tunki päälle kun vielä edellistä valmisteltiin. Näin ei ole nyt. Joidenkin vuosien kuluessa Suomi joutuu kuitenkin ratkaisemaan suhteensa Natoon. Jos Ruotsi menee jäseneksi, Suomella ei ole muuta tietä kuin mennä perässä.

"Vasemmistoliitto lunasti paikkansa"

 Hämäläisen kirjasta voi kerrata myös sen, miten SKDL/Vasemmistoliitto irtautui Neuvostoliiton vaikutuksesta.
 1985 koko SKDL:n eduskuntaryhmä vastusti Suomen liittymistä Eftaan. 1989 Jäsenyyttä Euroopan neuvostossa vastustivat enää taistolaisten neljä kansanedustajaa.
 Kun vanhoilliset yrittivät vallankaappausta Moskovassa vuonna 1991, Vasemmistoliitto tuomitsi sen yksiselitteisesti ennen Euroopan yhteisöä ja USA:n presidenttiä George Bushiakin, muistelee silloinen puoluesihteeri Matti Viialainen kirjassa.
 Seuraavana päivänä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä puolueen kantaa moittivat Viialaisen mukaan Esko-Juhani Tennilä ja Jaakko Laakso. Viialainen itse toteaa, että sillä kannanotolla Vasemmistoliitto lunasti paikkansa uutena vasemmistopuolueena.
 Jo aiemmin, joulukuussa 1990 Vasemmistoliiton valtuuskunta sai kokea Moskovassa, ettei sen kaikista kannanotoista pidetty. Kun valtuuskunta halusi laskea kukkalaitteen Andrei Saharovin asunnon seinälle, paikalle piti mennä omalla kyydillä.

Uuden ajan yksityisetsivä


Dennis Lehane: Täyttä sotaa. Suomentanut Tuula Saarikoski. Tammi. 286 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.5.2003.

Jostain kumman syystä yksi dekkareiden perushahmo, yksityisetsivä, on lähes kadonnut alan teoksista.
 Ehkä syynä on se, että elämme niin väkivaltaisia aikoja, ettei Sam Spaden ja Phillip Marlowen kaltaisille romanttisille sankareille yksinkertaisesti ole enää tilaa. Tai he vaikuttaisivat ajastaan eksyneiltä kummajaisilta nykykirjallisuudessa.
 Amerikanirlantilainen Dennis Lehane yrittää uudistaa yksityisetsivän hahmoa viisiosaisessa sarjassa, jossa juttuja ratkoo etsiväpari Patrick Kenzie ja Angela Gennaro. Tänä keväänä suomeksi ilmestynyt Täyttä sotaa on sarjan onnistunut avaus.
 Kaikki alkaa aivan viattomasti. Kaksi senaattoria palkkaa etsiväparin etsimään mustan siivoojan, jonka epäillään varastaneen jengisotien suitsimiseen tähtäävään lakiehdotukseen liittyviä dokumentteja.
 Kuten lukija hyvin arvaa, kyse on aivan muusta, paljon raskaammasta tavarasta. Mistä? Sitä ei voi tässä paljastaa.
Täyttä sotaa kiihtyy nimensä veroiseksi, mutta mistään aivottomasta mätöstä ei ole kysymys. Lehanen etsivähahmot ovat persoonallisia ja mielenkiintoisia, ja tapahtumapaikka Bostonin kuvauksessa on voimaa.
 Dennis Lehane tuo hyvin esiin amerikkalaisen suurkaupungin kaksijakoisuuden, missä ihonväri pitkälti edelleen määrää asuinpaikan ja sen laadun. Poikkeuksellista hänen kirjassaan on se, että romaanin hahmoina on myös työläisiä.
 Dokumenttien metsästys vie etsivät keskelle rajuja jengisotia ja iljettäviä tapahtumia, mutta mitään paisutellun tuntuista romaanissa ei ole. Ehkä aika todella on näin rujo, ettei kunniallisinkaan yksityisetsivä voi säilyttää kilpeään kirkkaana.


Remes ja Soininvaara kirjoittavat geenitekniikan vaarallisesta pelistä


Taavi Soininvaara: Ikuisesti paha. Tammi. 378 sivua. Ilkka Remes: Ikiyö. WSOY. 474 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 3.10.2003.

Vapise Remes, haastaja Taavi Soininvaara on iskussa.
 Näin kirjoitin elokuun lopussa, kun Taavi Soininvaaran neljäs jännäri Ikuisesti paha ilmestyi.
 Mutta ei Ilkka Remeksen tarvitse sittenkään vavista. Hänen viikko sitten ilmestynyt trillerinsä Ikiyö on aivan huikeaa työtä, miehen paras jännäri sitten esikoiskirja Pääkallokehrääjä (1997).
 Remeksen paluu jännityksen huipulle on mieluisa yllätys, koska kahdessa edellisessä romaanissa Itäveri ja Uhrilento taantuman merkit olivat huolestuttavat. Kumpaakin vaivasi jopa lajityypin puitteissa aivan liian uskomattomat juonenkäänteet.
Ikiyö on jännityksen mestarin työtä. Eikä nyt onneksi tarvitse lisätä perään, että suomalaiseksi kirjaksi. Ei, sillä näin hyviä trillereitä ei tule maailmaltakaan vastaan kovin usein. Ei edes joka vuosi. Kustantajan kannattaisi nyt todella satsata Remeksen vientiponnisteluihin.
* * *
Ikiyö alkaa iskevästi. Ollaan Genovassa. Kymmenettuhannet globalisaatiokriitikot ovat piirittäneet G8-maiden huippukokouksen. Vastassa ovat mellakkapoliisit vesitykkeineen. Mielenosoittajien eturivissä on suomalainen Noora.
 Siirrytään pari vuotta ajassa eteenpäin. Saksassa tapahtuu sarja rahankuljetusautojen ryöstöjä ja myös Suomessa kaapataan Haminan tienoilla Venäjälle matkalla ollut arvokuljetusauto. Asialla on Noora radikaaliystävineen.
 Siitä lähtee liikkeelle vyöry, jonka ytimessä on Venäjältä kaapattu taktinen ydinase ja ääriradikaalin aktivistin Ralf Denkin suurtakin suurempi suunnitelma tuhoutumassa olevan maapallon pelastamiseksi.
 Tapahtumat siirtyvät Brysseliin, missä EU:n rikostiedusteluyksikössä tutkijana toimiva Antti Korpi pääsee rikollisten jäljille.
 Yksi osa ääriaktivistien suurta suunnitelmaa toteutetaan Vatikaanissa, mutta lopulta kaikki johtaa Kongon viidakoihin.
* * *
Ilkka Remes kirjoittaa paremmin kuin koskaan. Huolellisesti pohjustetut tiedot viruksista ja geenimuunnelluista biologisista aseista ovat vakuuttavia ja pistävät lukijan miettimään, entä jos...
 Jännittävää, että sekä Remeksen että Taavi Soininvaaran uutuudessa väläytellään mahdollisuutta rakentaa geneettinen ase, siis biologinen ase, joka vaikuttaa vain halutun rotuisiin ihmisiin.
 Ilkka Remeksen kirjassa miellyttävää on se, ettei hän ole tehnyt globalisaatioaktivisteista yksiniittisiä fanaatikkoja, vaan heidän toimintansa on pohjustettu hyvin. Noorasta ja Ralf Denkistä löytyy myös toinen puoli.
 Vastaavasti kirjan sankari Antti Korpi joutuu vastatusten omien heikkouksiensa kanssa. Hän ei todellakaan ole mikään James Bond, joka suoriutuu tiukimmistakin tilanteista vain solmiotaan oikomalla.
 Tällä kertaa Ilkka Remes malttaa myös rakentaa jännitystä ja pohjustaa tapahtumia kunnolla. Joissain aiemmissa hänen romaaneissaan on menty alusta loppuun tuhatta ja sataa, ja päähenkilö on haavoittunut monta kertaa, mutta jatkanut eteenpäin kuin ei mitään.
Ikiyössä actionia on itse asiassa äärimmäisen vähän ja se vähä onkin kirjan heikoin kohta. Kilpajuoksu tikittävän ydinpommin kanssa on niin kulunut juttu, että se kannattaisi laittaa muutamaksi vuodeksi hyllylle kaikissa trillereissä.
 Jännityksen rakentamisen lisäksi Ilkka Remes kertaa pitkään, perusteellisesti, vangitsevasti ja kiukkuisesti Belgian verisen siirtomaavallan satoa Kongossa 1800-luvun lopulta vuoteen 1960. Kirjan loppuratkaisut tulevat näin pohjustettua poikkeuksellisen huolellisesti.
 Ilkka Remeksen ystäville tiedossa on oikea supersyksy, sillä miehen seuraava kirja ilmestyy jo parin viikon kuluttua. Nuorisolle suunnatun jännärin päähenkilö on Ikiyössäkin sivuhenkilönä esiintyvä Antti Korven poika Aaro ja tarina on suoraa jatkoa Ikiyölle.
* * *
Myös Taavi Soininvaara yllättää myönteisesti neljännellä trillerillään Ikuisesti paha. Aiempien kirjojen lievistä kömpelyyksistä ei ole nyt tietoakaan. Ikuisesti paha on loppuun asti hallittu kansainvälinen trilleri suomalaiseen tapaan.
 Jos vertailukohteena ei olisi Ilkka Remeksen uutuus, sitä voisi pitää jopa loistavana. Mutta Remes tekee kerta kaikkiaan niin selvää jälkeä, että vertailussa Soininvaara jää kyllä kakkoseksi.
 Taavi Soininvaaran kirjassa käydään kovan tason peli lääkeyhtiö H&S Pharman hallinnasta. Yhtiö kiinnostaa monia tahoja, sillä sen tytäryhtiö Genefab on merkittävä tekijä biotekniikan tutkijana. Yksi uskoo sen avulla saavuttavansa ikuisen elämän, toinen ilmaiset AIDS- ja malarialääkkeet afrikkalaisille ja kolmas lopullisen ratkaisun Lähi-idän konfliktiin, sillä Genefabilla on hallussaan sekä juutalaisten että arabien geenikartat.
 Taistelussa ovat mukana israelilaisen bioasetutkimuslaitoksen johtaja, amerikkalainen sionisti-miljardööri, Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon tappaja sekä parantumatonta ALS-tautia sairastava nainen.
 Ja tietysti Suojelupoliisin etsivä Arto Ratamo.
 Tapahtumien näyttämönä ovat Helsingin lisäksi Krakova, Verona ja Frankfurt.
 Trillerit nousevat tai kaatuvat sen mukana, miten uskottavan maailman ne onnistuvat lukijoilleen luomaan. Ilkka Remeksen viime vuosien töissä on ollut yliampumisen makua eikä siltä ole aiemmin välttynyt Taavi Soininvaarakaan.
Ikuisesti paha on kuitenkin lähellä täysosumaa. Soininvaara ei vyörytä tapahtumia kaasu pohjassa, vaan malttaa rakentaa huolellisesti jännitystä ja linja pitää loppuun asti. Jännityskirjoille tyypillisen loppurytinän sijaan hän sitoo langat yhteen kylmän viileästi ja vie tarinan tyylikkäästi loppuun.
 Taavi Soininvaara rakentaa kirjansa juonen biologisten aseiden muodostaman uhkan ja geenitekniikan mahdollisuuksien ympärille. Bioaseiden uhka ei tällä kertaa tule Venäjältä kuten Ilkka Remeksen Ikiyössä ja Ruttokelloissa, vaan Israelin Ness Zionan ja Etelä-Afrikan Roodeplaatin tutkimuslaitoksista.
 Ainakin maallikon silmissä Soininvaaran sommittelema geeniase ja Lähi-idän kriisin lopullinen ratkaisu vaikuttavat uskottavilta.
 Geenitekniikasta Taavi Soininvaara herättää kiinnostavan kriittisiä kysymyksiä. Elämmekö kohta maailmassa, jossa lapsia voidaan synnyttää mittatilaustyönä? Voiko ihmiseen päivittää uusia ominaisuuksia kuin tietokoneeseen? Voidaanko geenejä manipuloimalla pysäyttää ihmisen biologinen kello ja tehdä hänestä kuolematon? Opitaanko ihmiselinten varaosia kasvattamaan sikojen elimistössä? Syntyykö länsimaihin uusi kastijärjestelmä, jossa rikkaat vanhemmat ostavat lapsilleen hyödyllisiä ominaisuuksia ja muut pärjäävät miten pystyvät? Tallennetaanko jokaisen ihmisen geneettinen rakenne henkilökorttiin, joka ratkaisee, mihin yksilö pääsee opiskelemaan, mitä työtä hän saa ja saako hän henkivakuutuksen?

Tasapaksua Leena Lehtolaista


Leena Lehtolainen: Veren vimma. 313 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 27.8.2003.

Ensimmäinen Maria Kallio -romaani neljään vuoteen menee pettymyksen puolelle. Kirja on ihan samanlainen kuin seitsemän edeltäjäänsä, perusdekkari, joka ei herätä intohimoja suuntaan eikä toiseen.
 Nyt Maria Kallion johtama poliisijoukko saa tutkittavakseen häikäilemättömän toimittajan Annukka Hackmanin murhan. Häikäilemättömän sikäli, että hän on ollut kirjoittamassa keinoja kaihtamatta paljastuskirjaa rallitähti Sasha Smedsistä. Projekti kuitenkin päättyy päähän ammuttuun laukaukseen Kirkkonummen Humaljärvellä.
 Tutkinta etenee samoja latuja kuin muissakin Leena Lehtolaisen kirjoissa. On pieni epäiltyjen piiri, jota kuulustellaan vuoron perään. Kaikilla tuntuu olevan omat syynsä vihata murhattua henkilöä ja lopussa odottaa yllätys.
 Rinnan murhatutkimusten seurataan Maria Kallion yksityiselämää, joka on käynyt entistä mutkikkaammaksi. Antti ja Maria ovat joutuneet muuttamaan kerrostaloon ja se rassaa parisuhdetta. Sitä rassaavat myös Marian kodin ja työn väliset ristipaineet. Antti kiukuttelee, kun Maria joutuu töihin epätavallisinakin aikoina.
 Työssä Maria Kallio on saanut uudeksi alaisekseen upean blondin Ursula Honkasen, jota Leena Lehtolainen käsittelee ärsyttävän yksioikoisesti. Koska Ursula on kaunis blondi, hän tiuskii, pilaa työyhteisön ilmapiirin ahdistelusyytöksillään ja taitaa vielä vuotaa jutun tutkinnasta iltapäivälehtiinkin. Ei uskoisi, että naiskirjailija kehittää näin kliseisen blondihahmon.
 Kirjan nimi Veren vimma ei oikein saa katetta sen sisällöstä. Vimman sijasta tarjolla on tasaisen tappavaa kerrontaa aiempien Maria Kallio -kirjojen tyyliin. Vuonna 2000 ilmestynyt Tappava säde säilyttää edelleen kirkkaasti paikkansa Lehtolaisen parhaana kirjana.

Jarkko Sipilä kertoo tarkasti poliisin työstä


Jarkko Sipilä: Karu keikka. 282 sivua. Book studio.
Julkaistu Kansan Uutisissa 20.9.2003.

Rikosreportteri Jarkko Sipilä antaa asiantuntemuksensa näkyä. Kolmannessa komisario Kari Takamäestä kertovassa romaanissa poliisin työn kuvaus on pikkutarkan huolellista. On kuin lukisi dokumenttia murharyhmän työstä.
 Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että Sipilä briljeeraa pikkuisen liikaakin tiedoillaan. Erityisen vetävä kirja Karu keikka ei ole. Tarina on hukkua yksityiskohtiin eikä se oikein kulje.
 Kirja lähtee liikkeelle tietysti murhasta. Kari Takamäen kurssikaveri, sisäministeriön virkamies Juha Grönberg löytyy kotoaan puukotettuna. Juttu ei aukea poliisille millään, sillä jälkiä ei ole. Lähtökohtana on vain vessan pöntön kannesta löytyvä sormenjälki.
 Erittäin toden tuntuisesti Jarkko Sipilä heittää Takalan tutkijaryhmän Helsingin seksiravintoloihin ja huumekämppiin. Toden makuisia ovat myös henkilöhahmot, niin poliisit kuin pikkurikollisetkin, jotka ovat päässeet suuren kaappauksen äärelle.
 Avainasemassa jutussa on vuotanut suojelupoliisin vasikkalista, jonka hallinnasta käydään kiivasta kamppailua poliisien ja rikollisten kesken.
 Mielenkiintoisella tavalla Jarkko Sipilä kuvaa suojelu- ja rikospoliisin välistä kädenvääntöä ja kilpailua. Todellisuuspohjansa lienee silläkin.
 Mutta kuten sanottu, kaikista hyvistä aineksista huolimatta Sipilän kirja on kummallisen puuduttava. Ikään kuin tarinassa ei olisi aineksia romaaniin ja siksi siinä on venyttämisen makua. Lentoon kirja lähtee vasta aivan viimeisillä sivuillaan.
 Loppuun Sipilä on kyllä järjestänyt mojovan yllätyksen.



Vara-Grisham viihdyttää


Brad Meltzer: Miljonäärit. Suomentanut Raimo Salminen. 436 sivua. WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 14.10.2003.

Jos tämän syksyn John Grisham tuli jo luettua ja tekee mieli lisää samanlaista menoa, niin kannattaa tarttua Brad Meltzerin toiseen suomennokseen Miljonäärit. Ei se Grishamin parhaiden rinnalle nouse, mutta tarjoaa saman henkistä viihdettä muutamaksi illaksi.
 Nyt liikutaan lakimiespiirien sijaan pankkimaailmassa. Yksityispankissa työskentelevät veljekset Charlie ja Oliver Caruso saavat tilaisuuden tehdä täydellinen rikos. Unohdetulla kuolleen miehen pankkitilillä lojuu kolme miljoonaa dollaria odottamassa ottajaansa. Niiden kääntäminen omalle tilille on se täydellinen rikos. Täydellinen siksi, ettei kukaan saa tietää rikosta koskaan tapahtuneenkaan.
 Amatöörivarkaat suorittavat huijauksensa, mutta mikään ei olekaan miltä näyttää. Eihän se koskaan ole tällaisissa trillereissä.
 Veljesten tilille siirtyykin yli 300 miljoonaa dollaria, joilla on muitakin ottajia. Alkaa kiihkeä kilpajuoksu, jossa veljesten panoksena eivät enää ole miljoonat, vaan oman hengen säilyttäminen.
 Miljonäärit on melkein kirjan mittainen takaa-ajotarina, jossa Meltzer vaihtelee takaa-ajajien ja takaa-ajettavien näkökulmaa. Kirja sopii vauhdikkaitten trillerien ystäville, jos mitään parempaa ei ole tarjolla, sillä kokonaisuutena Miljonäärit on melko tyhjänpäiväinen tarina.
 Brad Meltzer itse torpedoi mahdollisen jännityksen syntymisen turhan kepeällä kirjoitustyylillään.
 Entä voisiko kirjassa tehty pankkihuijaus onnistua Yhdysvalloissa oikeasti? Ilmeisesti, sillä Brad Meltzerillä on kirjan lopussa ennätykselliset kolme ja puoli sivua kiitoksia paitsi kaikille sukulaisilleen myös pankkimaailman asiantuntijoille.


Viktor Kärppä on rautaa


Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies. Loisto-pokkari. 220 sivua. Hyvä veli, paha veli. Gummerus. 239 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.9.2003.

Ylen tv-uutisten toimittaja Matti Rönkä osoittautuu melkoiseksi velhoksi dekkarien kirjoittajana. Hänen luomansa sortavalalainen paluumuuttaja Viktor Kärppä on suomalaisten jännärien omaperäisin hahmo. Ei rosvo, ei poliisi eikä yksityisetsiväkään, vaan Helsingissä pienimuotoista bisnestä harjoittava asioiden järjestelijä laillisen ja laittomuuden rajamailla.
 Vai ovatko Röngän kaksi Viktor Kärppä -romaania dekkareita ollenkaan? Kyllähän kummassakin selvitellään rikoksiakin, mutta päällimmäisenä on sittenkin Suomessa vaikuttavan venäläisen kulttuurin oivaltavan tarkkanäköinen ja muhkea sekä veijarimainen kuvaus. Miten Matti Rönkä voikin olla näin hyvin sisällä siinä maailmassa.
 Kirjoittajana Rönkä on loistava. Juoni kulkee vaivattomasti, sanat soljuvat tuoreesti ja dialogi on poskettoman herkullista olematta kuitenkaan tekohauskaa tai -pirteää, mikä on usein komediallisten dekkareiden heikkous.
 Viime syksynä ilmestynyt ja nyt halpana pokkarina julkaistu Tappajan näköinen mies on perinteisempi dekkari kuin Hyvä veli, paha veli. Viktor Kärppä saa tehtäväksi jäljittää äveriään suomalaisen aviomiehen kadonneen virolaisen vaimon, joka sattuu olemaan karskin tallinnalaisen gangsterin sisar.
 Erityisen jännittävä kirja ei ole, mutta niin hyvin ja mielenkiintoisesti se on kirjoitettu, että sitä lukee herpaantumatta. Erityisen elementissään Rönkä on silloin kun hän vie Viktor Kärpän Tallinnaan tai sairasta äitiään tapaamaan Sortavalaan.
 Kirjassa Hyvä veli, paha veli myös Kärpän veli Aleksei muuttaa Suomeen. Vaikeudet alkavat, kun joku samaan aikaan levittää superheroiinia Helsinkiin.
 Jälkimmäisessä kirjassa Matti Rönkä antaa vielä enemmän tilaa Viktor Kärpän moninaisille bisneksille ja yksityiselämälle. Tuntuu kuin hän olisi vasta lopussa havahtunut siihen, että se heroiinijuttukin pitäisi selvittää ja se selvitetäänkin sitten hurtilla äksönillä.
 Kerrassaan mainio kirjakaksikko.


Håkan Nesser velttoilee


Håkan Nesser: Komisario ja hiljaisuus (Kommissarien och tystnaden). Suomentanut Saara Villa. 326 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.9.2003.

Håkan Nesserin kymmenosaiseksi kasvava Van Veeteren -sarja tulee puoliväliin heikoissa merkeissä. Erittäin hienojen romaanien jälkeen Nesser on päästänyt käsistään harvinaisen velton työn. Komisario ja hiljaisuus on dekkari, joka piti lukea puoliväkisin loppuun.
 Missä vika?
 Kirjan lähtökohta on kiinnostava. Poliisi saa vihjeen, että Puhdas elämä -uskonlahkon kesäleiriltä on kadonnut nuori tyttö. Lahkosta tämä kiistetään, mutta pian löytyy ruumis ja sitten toinen. Samaan aikaan lahkon johtaja Oscar Jellinek katoaa jäljettömiin.
 Komisario Van Veeteren valmistautuu kesälomaansa ja ehkä lopulliseen elämänmuutokseen. Kotikaupungissaan Maardamissa hän katselee sillä silmällä myytävänä olevaa antikvariaattia.
 Mietteet keskeytyvät, kun Van Veeteren lähetetään Sorbinowoon konsultoimaan tutkimuksia tytön mahdollisesta katoamisesta. Tutkintaa vaikeuttaa se, etteivät lahkolaiset suostu puhumaan sanaakaan poliisille.
 Kiinnostavasta asetelmasta Håkan Nesser on kirjoittanut romaanin, joka käy suurimmaksi osaksi tyhjäkäynnillä. Kirjoittajan kepeä tyyli on huutavassa ristiriidassa sen kuvaamien kauheiden tapahtumien kanssa. Nesser vieraannuttaa lukijan aiheesta niin kauas, että uhrien kohtalo tuntuu sinänsä yhdentekevältä.
 Sorbinowossa tutkimuksia johtaa poliisimestarin sijainen Kluuge. Iso joukko poliiseja hyörii tapahtuneen kimpussa, mutta konsultti Van Veeteren harhailee omilla teillään. Nesser painottaa poliisityön sijasta Van Veeterenin nauttimia hyviä aterioita ja oivallisia viinejä.
 Noin 300 sivun kohdalla kirjailija huomaa, että tarina pitäisi saada päätökseenkin. Siinä ei poliisitutkimusta tarvita, kun Van Veeteren hoksaa sherlockholmesmaisella oivalluksella, mistä tapahtumasarjassa on kysymys ja sitten juttu pannaan pakettiin.

Alexandra Marininan superanalyytikko jää etäiseksi


Alexandra Marinina: Irina tietää liikaa. Suomentanut Olli Kuukasjärvi. 316 sivua. Otavan Crime Club.
Julkaistu Kansan Uutisissa 21.3.2002.

Noin viisi vuotta sitten kustantamot havahtuivat siihen, että jokaisen tuli hankkia talliinsa laadukas ruotsalaisdekkaristi. Wallanderin jalanjäljissä itänaapuriin saapuivat Erik Winter, Annika Bengtson ja Van Veeteren.
 Nyt käynnissä näyttää olevan vastaavanlainen venäläisdekkarien buumi. Viime syksynä meille esiteltiin Boris Akuninin historiallinen sankari Erast Fandorin (WSOY) ja Andrei Konstantinovin raju pietarilaismafian kuvaus Tappava troikka (Tammi).
 Uusimpana tuttavuutena Otava tuo markkinoille moskovalaisen rikosanalyytikon Anastasia Kamenskajan Alexandra Marininan kirjassa Irina tietää liikaa.
 Venäjällä vuonna 1993 ilmestynyt dekkari ei aivan täytä niitä lupauksia, joita Marininan maanmiehet nostattivat.
 Se kyllä lähtee terävästi liikkeelle sisäasiainhallinnon tutkijan Irina Filatovan palkkamurhasta, josta vastuussa ovat Tilaaja, Organisoija ja Toteuttaja. Toteuttaja on tapaturmien erityisasiantuntija, mutta sattuman kautta Irinan sähköiskulta vaikuttava kuolema paljastuukin aivan muuksi.
 Petrovkan miliisiaseman salainen ase Nastja Kamenskaja lähtee selvittämään murhaa sen motiiveista käsin. Ehkä jotain Venäjän 1990-luvun alkuvuosien ilmapiiristä kertoo se, miten heppoisin perustein Tilaaja on tehnyt toimeksiantonsa.
 Mutta Kamenskaja tutkii -sarjan avaus kääntyy pian raskassoutuiseksi ja sekavaksikin luettavaksi. Ainakin tässä ensimmäisessä romaanissa päähenkilö on myös hyvin epäuskottava hahmo.
 Kustantajan mukaan Kamenskajan tutkimukset kuvaavat nyky-Venäjän arkea, naisen asemaa ja taloudellista epätasa-arvoa.
 Arkisissa ympyröissä kirjassa ei kuitenkaan juuri liikuta ja Nastja on niin ylivoimainen hahmo, ettei häntä oikein osaa pitää sorretun naisen perikuvanakaan.
 Ylivoimaisen älynsä lisäksi hän vastaa mestarillisena naamioitujana myös murhan kenttätutkimuksista ja päätyy lopulta viettämään vuorokauden murhaajan seurassa päästäkseen pälkähästä Fermatin teoreeman avulla.
 Enemmän teoreettinen kuin jännittävä on koko dekkarikin, mutta ennakkotietojen perusteella parempaa on luvassa seuraavissa osissa.

Piilevä fasismi kummittelee Ruotsissa


Henning Mankell: Tanssinopettajan paluu (Danslärarens återkomst). Suomentanut Laura Jänisniemi. 522 sivua. Otava.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.

Henning Mankellin ensimmäinen jännäri Wallander-sarjan jälkeen. Onko magiikka tallella? Ovatko henkilöt yhtä mielenkiintoisia kuin ennen? Vieläkö riittää rikoksia Ruotsissa ratkaistavaksi?
 Kyllä, kyllä ja kyllä.
 Wallander-fanit voivat huokaista helpotuksesta. Tanssinopettajan paluu on suorastaan sietämättömän hyvä jännityskirja ja sen päähenkilö, rikospoliisi Stefan Lindman voisi olla Kurt Wallanderin nuorempi veli synkkine yksinäisine ajatuksineen.
 Henning Mankell on jälleen rakentanut mysteerin, joka ei hellitä otteestaan. Syrjäiseen kylään muuttanut entinen poliisi Herbert Molin murhataan raa'asti ja hänen talostaan löytyvät verijäljet muistuttavat tangon askelia.
 Molinin entinen työtoveri Stefan Lindman odottaa syöpähoitojen alkamista ja pakenee ahdistustaan murhapaikalle Härjedalenin metsiin Pohjois-Ruotsiin. Siellä hän tutustuu murhatutkintaa johtavaan sympaattiseen Giuseppe Larssoniin ja jahti voi alkaa.
 Jo kirjan prologi antaa ymmärtää, että fasismista on kysymys. Eikä tässä paljasteta suurta salaisuutta, kun kerrotaan, että syrjäänvetäytyneeltä Herbert Molininilta löytyy taustaltaan menneisyys isolla M:llä toisen maailmansodan aikana.
 Henning Mankell pistää Stefan Lindmanin tutustumaan ruotsalaiseen fasismiin ennen ja nyt. Paljastuu, että 1930-luvulla Ruotsissa vaikutti voimakas natsivirtaus ja edelleen sen perilliset odottavat piiloissaan tilaisuutta ryhtyä hirmutekoihin.
 Varoitus ei tunnu yhtään liioitellulta. Tämän syksyn vaaleissa äärioikeisto eteni voimakkaasti Ruotsissa joskin uusnatsit jäivät sentään vaille valtuustopaikkoja.
Tanssinopettajan paluun rakenne on tuttu Mankellin aiemmista kirjoista. Murhaaja selviää jo kirjan alkupuolella ja motiivitkin alkavat paljastua jo hyvissä ajoin, vaikka kaikki kirkastuukin vasta lopussa.
 Osoitus todellisen mestarin työstä onkin se, että kirjan imu säilyy viimeiseen sivuun asti, vaikka lukija on tiennyt jo paljon aikaisemmin, että kuka sen teki ja miksi.

Van Veeteren ja naisen kolkko kosto


Håkan Nesser: Syntymämerkki (Kvinna med födelsemärke). Suomentanut Saara Villa. 312 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.9.2002.

Håkan Nesserin neljäs Van Veeteren -dekkari on häkellyttävän hyvä. Aiemmissa romaaneissa vaivanneet keinotekoisuudet ja päähenkilön yli-ihmismäisyydet ovat poissa. Jäljellä on kirkas rikostarina, josta ei puutu mitään eikä ole mitään liikaa.
 Nesserin tarina sinänsä kuuluu dekkareiden vakiokalustoon. Nainen kostaa kokemansa vääryyden murhaamalla syylliset yksi toisensa jälkeen. Poliisit yrittävät ymmärtää, mistä on kyse. Ja kun vihdoin ymmärtävät, pysäyttää murhaajan, kun hänen tehtävänsä on vielä kesken.
 Miten Van Veeterenin ryhmä tässä onnistuu, sitä ei parane tässä paljastaa, sillä epäsovinnaisiin loppuratkaisuihin mieltynyt Nesser yllättää tälläkin kertaa.
 Håkan Nesser saattaa olla tämän hetken dekkarikirjailijoista paras kirjoittaja. Hänen ilmeikäs kielensä hyväilee aivopoimuja. Kielikuvat ovat tuoreita ("päivä raahautui eteenpäin kuin hylje autiomaassa") ja dialogi vaivattoman luontevaa.
 Nesserin aiemmissa kirjoissa häiritsevä tekijä on ollut komisario Van Veeterenin ylivertaisuus. Muut poliisit tekevät normaalia tutkintaa etenemättä juuri mihinkään. Sitten Van Veeteren selvittää jutun lähes papereiden perusteella.
 Nyt Håkan Nesser palaa tavallisen poliisiromaanin muotoon. Pääosassa ei ole yksi komisario, vaan tutkintaryhmä, joka etenee vääjäämättä kohti ratkaisua. Mutta niin etenee myös tehtäväänsä suorittava kostaja, murhaaja, jonka teot saavat uskottavan tuntuisen selityksen.
 Syntymämerkki on vuoden parhaita dekkarisuomennoksia.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Ilkka Remeksen Itäveri ei jännitä


Ilkka Remes: Itäveri. WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.

Mitähän tästä oikein pitäisi ajatella?
 Taloustieteitä opiskellut kokki saa selville, ettei olekaan vasemmistolaisten vanhempiensa oikea lapsi, vaan hänet on adoptoitu 1970-luvulla DDR:ssä. Ulkoministerin poika Juho Nortamo selvittää käden käänteessä oikeat vanhempansa ja löytää Moskovasta biologisen isänsä, öljymiljonäärin, jolla on läheiset suhteet Kremliin. Muutaman mutkan kautta Juholla on näpeissään Venäjän presidentti. Palautuuko Viipuri Suomelle?
 Trillereissä kaikki on mahdollista ja kuvioiden pitääkin olla suuria. Itäveressä laajempana taustakuviona on vielä Venäjän ja USA:n kamppailu Kaspianmeren öljyvarojen hallinnasta.
 Megameininkiä tarvitaan, mutta tällä kertaa Ilkka Remes ylittää uskottavuuskynnyksen liian korkealta. Tämän syksyn uutuus ei yksinkertaisesti toimi. Seikkailun jokamies kohtaa aivan liian uskomattomia käänteitä ja ylittää jokaisen esteen onnellisten sattumien avulla.
 Jännitys ei nouse remesmäisiin mittoihin edes lopun takaa-ajon aikana, koska kaikki käy Juholta niin helposti. Ja varsinainen loppuratkaisu on todellinen antikliimaksi.
 Ilkka Remeksen mukaan kirjan tausta löytyy Argentiinan sotilasjuntan aikaisista tapahtumista. Monet "kadonneiden" lapset saivat selville, että heidän oikeat vanhempansa oli tapettu ja adoptiovanhemmat olivat tappajia.
 Samantapaisesta lähtökohdasta Juho Nortamo joutuu uuteen elämäntilanteeseen ja kyseenalaistamaan vanhat asenteensa. Yhtäkkiä anti-attacilainen onkin kansallistamassa venäläistä öljyjättiä.
 Kritiikistä huolimatta Ilkka Remestä pitää jälleen kerran onnitella iskemisestä ajan hermoon. Taistelu vaikutusvallasta Kaspianmeren öljykentillä ei voisi olla ajankohtaisempi jännärin aihe. Harmi vain, että Remeksen käsittelyssä se tuntuu päälleliimatulta. On pitänyt olla joku lanka, jonka kautta tapahtumiin voi kytkeä myös USA:n presidentin.

Pimeyden virta on vuoden dekkari


Rennie Airth: Pimeyden virta (River of Darkness). Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 413 sivua. Blue Moon.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.

Jyväskyläläinen pienkustantamo Blue Moon näyttää jälleen kyntensä. Laatudekkareiden kustantamo on törmännyt todelliseen löytöön ja julkaissut mitä ilmeisimmin vuoden parhaan rikosromaanin Suomessa.
 Rennie Airthin esikoiskirja Pimeyden virta tyrmää tyylillään, karmii selkäpiitä piinaavalla jännityksellään ja jää vaivaamaan pääkoppaa pitkäksi aikaa. Että esikoiskirja voikin olla näin hyvä ja kirjailija kerralla valmis!
 Kirjoittajana eteläafrikkalaissyntyinen Airth ei tosin ole eilisen teeren poikia, mutta tyyli on aiemmin ollut toinen. Hän on toiminut pitkään uutistoimisto Reutersin ulkomaankirjeenvaihtajana.
 Mutta Pimeyden virrassa Rennie Airth menee kauaksi uutisvirrasta ja vie lukijansa vuosikymmenten taakse. Eletään helteistä kesää 1921 Englannissa. Maaseudulla Surreyssä Highfieldin kylän raukean pitkän viikonlopun päättää komean talon murhenäytelmä. Koko perhe on joutunut joukkomurhan uhriksi.
 Onko kyseessä käsistä riistäytynyt ryöstöyritys vai psykopaatin verityö, sitä ryhtyy selvittämään Scotland Yardin komisario John Madden apunaan vihreä, mutta innokas etsivä Billy Styles.
 Madden on mies, joka kantaa ensimmäisen maailmansodan taakkaa harteillaan ja sen paino on raskas. Henkilökohtaisessa elämässä kärsityt menetykset ja sotakokemukset ovat muokanneet miehen, jonka elämässä on vain työ ja siksi se on tehtävä hyvin.
 Kuten dekkareihin kuuluu, pääsevät Maddenin miehet vähä vähältä murhaajan jäljille, mutta tämäkin on uudelleen liikkeellä. Asetelma "ehtiikö poliisi ennen uutta iskua" on ehkä satoja kertoja ennenkin kerrottu, mutta Rennie Airth osaa kiristää jännityksen äärimmilleen. Ja sittenkin loppukoukkua seuraa vielä uusia yllätyksiä.
Pimeyden virta on paljon enemmän kuin yhden takaa-ajon kuvaus. Sekä Maddenin että murhaajan mielenliikkeitä seuraamalla se nousee yleispäteväksi kuvaukseksi sodan mielettömyydestä ja sen seurauksista pitkälle sen jälkeen, kun aseet ovat vaienneet. Airth ei kuitenkaan saarnaa sanomaansa, vaan kirjoittaa yhden kaikkien aikojen komeimmista psykologisista jännäreistä.
 Kustantajan mukaan Pimeyden virta  on trilogian avausosa. Parhaillaan valmistumassa oleva seuraava kirja sijoittuu vuoteen 1932 ja heijastaa jo tulevan sodan ensimmäisiä värähdyksiä.