Kurt Wallanderin varhaiset vaiheet

Henning Mankell: Pyramidi. Suomentanut Laura Jänisniemi. Otavan Crimeclub.
Julkaistu Kansan Uutisissa 2.5.2002.

Henning Mankellin luoma hieno poliisihahmo Kurt Wallander on niittänyt hurjaa menestystä Pohjoismaissa ja Saksassa, ja viimeksi Mankell on palkittu Englannissakin.
 Kahdeksanosaisesta Wallander-sarjasta muodostuu ehjä kokonaisuus, vaikka sen sisällä yksittäiset kirjat poikkeavatkin melko paljon toisistaan ja muodostavat laajemman kokonaisuuden sisällä tavallaan omia minisarjojaan.
 Ovathan Kasvoton kuolema ja Hymyilevä mies sittenkin aika tavallisia poliisiromaaneja.
 Riian verikoirat ja Valkoinen naarasleijona taas ottavat aiheensa kansainvälisestä politiikasta.
 Ystadissa riehuvista sarjamurhaajista kertovat Väärillä jäljillä, Viides nainen ja Askeleen jäljessä muodostavat tavallaan aivan oman trilogiansa.
 Kokonaisuus sarjasta kuitenkin muodostuu, sillä kaikki kahdeksan kirjaa etenevät loogisessa järjestyksessä ja edellä kerrottu on tarpeen tietää seuraavaan osaan mentäessä. Kirjoissa Wallander ja hänen läheisensä muuttuvat koko ajan ja saavat osin dramaattisiakin uusia piirteitä.
 Sarjan edetessä Wallander joutuu huomaamaan moneen kertaan, ettei tiedä itse asiassa mitään niistä ihmisistä, joiden kanssa hän viettää työpäivänsä.
 Luopuminen Kurt Wallanderin seurasta tuntui raskaalta, kun se viimeinenkin romaani Palomuuri oli luettu. Onneksi Henning Mankell julkaisi vielä yhden kokoelman Wallander-tarinoita. Pyramidi sisältää viisi Wallander-novellia. Ensimmäinen kertoo hänen ensimmäisestä rikosjutustaan 1960-luvun lopulta ja viimeinen päättyy sinä aamuna, kun ensimmäinen romaani Kasvoton kuolema alkaa.
 Ensimmäinen ja viimeinen tarina ovat myös kokoelman parhaat, sillä ne on kirjoitettu varta vasten tätä kokoelmaa varten ja nimenomaan syventämään Wallanderin luonnekuvaa. Kolme keskimmäistä tarinaa on julkaistu aikaisemmin ruotsalaisissa lehdissä vuosina 1995-1997 ja ne ovat aika köykäistä tekoa.
 Kirjan aloittava 110-sivuinen Isku kertoo, miten Wallanderista tuli rikospoliisi. Tarina sijoittuu 1960-luvun loppuun. Kurt Wallander kärvistelee Malmössä järjestyspoliisina, sillä Vietnam-mielenosoitusten hillitseminen ei tunnu omalta alalta.
 Wallander asuu pienessä poikamiesboksissa, seurustelu Monan kanssa takkuilee ja suhde omituiseen isään on vaikea.
 Sitten hänen naapurinsa löytyy kotoaan kuolleena. Päällisin puolin tapaukseen ei näytä liittyvän mitään rikosta, mutta rikospoliisiin janoava Wallander alkaa selvitellä asiaa omin päin ja jälleen kerran asiat eivät ole sitä miltä ne aluksi näyttävät.
 Wallanderin tietä rikosten maailmaan tasoittaa sympaattinen malmöläisrikospoliisi Hemberg, joka antaa hänen olla mukana tutkimuksissa ja katsoo sormien läpi pieniä omavaltaisuuksia.
 Novellissa rikoksen selvittely käy Wallanderilta kuin tanssi. Johtolankojen kerääminen on kovin helppoa ja rikostarinana juttu on heppoinen. Mutta Wallander-hahmolle Mankell luo osuvasti taustaa ja luo linkkejä romaanisarjaan.
 Näiden novellien perusteella ihmetyttämään jää se, miksi Wallander kaikissa romaaneissa pitää syöpään kuolevaa Rydbergiä oppi-isänään. Rydberg on tylsä tyyppi, joka laukoo lähinnä itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan Iskuun kehitetty Hemberg on kiinnostava hahmo.
 Kokoelman päättävä 165-sivuinen niminovelli Pyramidi on täyttä tavaraa ja pituutensakin puolesta siihen mahtuvat kaikki ne ainekset, jotka tekivät romaanisarjasta niin lumoavan.
 Ystadissa selvitellään kahden vanhan rouvan kuolemaan johtanutta tulipaloa, kaupungin lähellä maahan murskautuu samoihin aikoihin salaperäinen pienlentokone ja Wallanderin aina samaa maisemataulua maalaavasta isästä on paljon vaivaa.
 Pyramidissa jätetään haikeita, muttei onneksi vieläkään aivan lopullisia jäähyväisiä Kurt Wallanderille. Henning Mankell on aloittamassa uutta romaanisarjaa, jonka pääosissa tulee olemaan poliisiksi opiskellut Linda Wallander. Kehittyyköhän sarjassa sivuhenkilönä esiintyvästä Kurtista vanhemmiten samanlainen känkkäränkkä kuin hänen isänsä oli?
 Lisäksi kirjan kansissa on julkaisematta vielä yksi Wallander-novelli. Henning Mankell ja Van Veeteren -romaaneista tunnettu Håkan Nesser nimittäin julkaisivat jouluaattona 1995 Göteborgs Postenissa yhteisen tarinan, jossa Wallander ja Van Veeteren tapaavat toisensa. Ehkäpä tämäkin harvinaisuus saadaan vielä joskus kansien väliin.
Henning Mankellin Wallander-sarja on parasta, mitä rikoksia tutkivista poliiseista on kirjoitettu.

Piilevä fasismi kummittelee Ruotsissa

Henning Mankell: Tanssinopettajan paluu (Danslärarens återkomst). Suomentanut Laura Jänisniemi. 522 sivua. Otava.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.

Henning Mankellin ensimmäinen jännäri Wallander-sarjan jälkeen. Onko magiikka tallella? Ovatko henkilöt yhtä mielenkiintoisia kuin ennen? Vieläkö riittää rikoksia Ruotsissa ratkaistavaksi?
 Kyllä, kyllä ja kyllä.
 Wallander-fanit voivat huokaista helpotuksesta. Tanssinopettajan paluu on suorastaan sietämättömän hyvä jännityskirja ja sen päähenkilö, rikospoliisi Stefan Lindman voisi olla Kurt Wallanderin nuorempi veli synkkine yksinäisine ajatuksineen.
 Henning Mankell on jälleen rakentanut mysteerin, joka ei hellitä otteestaan. Syrjäiseen kylään muuttanut entinen poliisi Herbert Molin murhataan raa'asti ja hänen talostaan löytyvät verijäljet muistuttavat tangon askelia.
 Molinin entinen työtoveri Stefan Lindman odottaa syöpähoitojen alkamista ja pakenee ahdistustaan murhapaikalle Härjedalenin metsiin Pohjois-Ruotsiin. Siellä hän tutustuu murhatutkintaa johtavaan sympaattiseen Giuseppe Larssoniin ja jahti voi alkaa.
 Jo kirjan prologi antaa ymmärtää, että fasismista on kysymys. Eikä tässä paljasteta suurta salaisuutta, kun kerrotaan, että syrjäänvetäytyneeltä Herbert Molininilta löytyy taustaltaan menneisyys isolla M:llä toisen maailmansodan aikana.
 Henning Mankell pistää Stefan Lindmanin tutustumaan ruotsalaiseen fasismiin ennen ja nyt. Paljastuu, että 1930-luvulla Ruotsissa vaikutti voimakas natsivirtaus ja edelleen sen perilliset odottavat piiloissaan tilaisuutta ryhtyä hirmutekoihin.
 Varoitus ei tunnu yhtään liioitellulta. Tämän syksyn vaaleissa äärioikeisto eteni voimakkaasti Ruotsissa joskin uusnatsit jäivät sentään vaille valtuustopaikkoja.
 Tanssinopettajan paluun rakenne on tuttu Mankellin aiemmista kirjoista. Murhaaja selviää jo kirjan alkupuolella ja motiivitkin alkavat paljastua jo hyvissä ajoin, vaikka kaikki kirkastuukin vasta lopussa.
 Osoitus todellisen mestarin työstä onkin se, että kirjan imu säilyy viimeiseen sivuun asti, vaikka lukija on tiennyt jo paljon aikaisemmin, että kuka sen teki ja miksi.

Wallander jättää jäähyväiset

Henning Mankell: Palomuuri. Otava. 2000 Suomentanut Laura Jänisniemi.598 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.8.2000.

Ruotsin tämän hetken parhaan rikoskirjailijan Henning Mankellin viimeinen Kurt Wallander -dekkari Palomuuri on juuri niin hyvä kuin tämän vaikuttavan, mutta epätasaisen sarjan finaalilta saattoi toivoakin. Se on sietämättömän jännittävä, imaisee heti mukaansa, ja Mankellilla tuntuu olevan myös oikeaa sanottavaa modernin länsimaisen maailman elämänmenosta.
    Tämä on seikka, joka viimeistään erottaa hänet suomalaisdekkaristien monenkirjavasta joukosta. Useimmat suomalaiset rikoskirjat tuntuvat tapahtuvan jossain tyhjiössä, pienoismaailmassa, jossa läsnä ovat vain rikoksia tutkivat poliisit tai nuhruiset yksityisetsivät ja toinen toistaan epäilyttävämpi murhan uhrin lähipiiri. Ympäröivä yhteiskunta puuttuu näyttämöltä.
 Vaikka Palomuuri on Wallander-sarjan viimeinen kirja (ellei Henning Mankell pyörrä lopettamispäätöstään, mitä sopii toivoa), ei suomalaislukijoiden tarvitse vielä heittää lopullisia jäähyväisiä sympaattiselle ystadilaiskomisariolle. Kahdeksanosaisesta kirjasarjasta on vielä suomentamatta sen kolmas osa Valkoinen naarasleijona.
 Lisäksi Mankell julkaisi Palomuurin jälkeen novellikokoelman Pyramiden, jossa tutustutaan Kurt Wallanderiin ensimmäistä romaania Kasvoton kuolema edeltävänä aikana. Kirjassa on viisi tarinaa, joista kolme lyhyempää on aikaisemmin julkaistu ruotsalaisissa lehdissä ja kaksi pidempää ovat uusia.
 Toivottavasti Mankellin suomalainen kustantaja Otava julkaisee seuraavaksi Wallander-novellit. Valkoisen naarasleijonan elokuvasovitus on jo nähty suomalaisilla valkokankailla ja televisiossakin. Elokuvaversion perusteella Wallander ei tässä kirjassa ole omimmillaan.

Haavoittuva tietoyhteiskunta

 Palomuurissa Henning Mankell kiihdyttää taiten kierroksia atk-konsultin sydänkohtauksesta ja taksikuskin mielettömästä murhasta kohti tietoyhteiskunnan kipupisteitä. Ystadista on määrä käynnistyä maailmanlaajuisten tapahtumien vyöry (joiden laatua ei tässä parane paljastaa), elleivät poliisit nuoren hakkerin avulla ennätä murtaa kaukana Ruotsista sijaitsevan tietojärjestelmän suojausta, palomuuria.
 Uuden ajan terroristien ei tarvitse ottaa ihmisiä panttivangeikseen, avain tietoverkkojen hallintaan on paljon tuhoisampaa ja tuloksellisempaa, Mankell varoittaa.
 Wallander-sarjan voimaa ei selitä pelkästään Mankellin kyky punoa näennäisen vähäisistä tapahtumista kehkeytyviä mitä hurjempia juonia. Hän myös kuvaa Ystadin poliisilaitoksen henkilöitä ja rikostutkinnan tahmeutta uskottavan tuntuisesti. Voi ainakin kuvitella, että juuri näin poliisit kokoontuvat jälleen kerran yhteen tunteja kestävään palaveriin käymään jälleen kerran kaikki tiedossa olevat asiat läpi oppiakseen ymmärtämään, mitä itse asiassa on tapahtumassa.
 Kurt Wallander itse on tyypillinen rikoskirjojen poliisi. Kohta 50-vuotias, tietysti eronnut, kuuntelee klassista musiikkia, ahdistunut.
 Mankell kuitenkin ui tavallista syvemmälle päähenkilönsä nahkoihin, siihen 500-600 sivuiset kirjat antavat mahdollisuuden. Suhde omalaatuiseen isään kummittelee edelleen, vaikka hänet päästettiinkin päiviltä jo edellisissä osissa ja hapuilevat yritykset saada uusi naisystävä huipentuvat Palomuurissa yllättävällä tavalla.
 Palomuuri myös vetää yhteen edellisten kirjojen tapahtumia jättäen vaikutelman, että kaikki kahdeksan Wallander-romaania ovat mietitty kokonaisuus, yhtenäinen jatkumo, joka kattaa kahdeksan vuotta erään poliisin elämästä.
 Viimeisessä kirjassa poliisilaitoksen sisäiset suhteet hiertävät niin, että lukija jää uteliaaksi. Viihtyykö Wallander enää pitkään poliisina vai toteuttaako hän pitkään hautomansa aikeen vaihtaa ammattia jonkun yrityksen turvallisuuspäälliköksi?

Huippua ja heikompaa

 Parhaat Wallander-romaanit ovat suorastaan loistavia ja Palomuuri on yksi parhaista. Sarjan taso on kuitenkin vaihdellut käsittämättömästi.
 Henning Mankell kirjoitti Ystadin maailmankartalle 1991 ilmestyneessä romaanissa Kasvoton kuolema. Laadukas ja lupauksia nostattanut jännäri, josta heti tunnisti hyvän ruotsalaisen dekkariperinteen parhaat puolet.
 Kaksi seuraavaa kirjaa Riian verikoirat ja Valkoinen naarasleijona ovat omituinen syrjähyppy sarjan muiden osien teemoille.
 Riian verikoirat tapahtuu nimensä mukaisesti pääosin Latviassa ja sisältää aivan liian epäuskottavia käänteitä ollakseen lopulta kiinnostava. Elokuvaversion perusteella myös Valkoisen naarasleijonan venäläiset ja eteläafrikkalaiset palkkamurhaajat eivät oikein sovellu wallanderilaiseen todellisuuteen.
 Neljäs kirja Hymyilevä mies ei sekään sytytä. Kirjan konna, inhottava talousrikollinen on kuin rautalangasta väännetty hahmo, jonka kautta Mankell pyrkii kömpelösti osoittamaan ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumista entistä välinpitämättömämmäksi.
 Sarjan seuraavat kolme osaa muodostavat aivan omanlaisensa trilogian. Kirjassa Väärillä jäljillä Mankell pistää sarjamurhaajan riehumaan kesäisessä Ystadissa. Ajatus voi tuntua kornilta, mutta toteutus ja ajatus sen takana olivat vankkaa tekoa.
 Seuraavana kesänä kirjassa Viides nainen naismurhaaja kostaa kokemansa vääryydet, mutta kolmas sarjamurhaaja 26 000 asukkaan pikkukaupungissa tuntui Askeleen jäljessä -romaanissa jo liioitellulta.
 Palomuuri palauttaa onneksi tapahtumat takaisin maan pinnalle komealla tavalla ja jättää jälkeensä toiveen, että Henning Mankell venyttäisi sarjansa tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan kymmenosaiseksi. Ilman Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön komisario Beckiä olisi Wallanderin hahmoakaan tuskin syntynyt. Seuraisi vain loppuun asti perässä.