Henning Mankell: Palomuuri. Otava. 2000 Suomentanut Laura Jänisniemi.598 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.8.2000.
Ruotsin tämän hetken parhaan rikoskirjailijan Henning Mankellin viimeinen Kurt Wallander -dekkari Palomuuri on juuri niin hyvä kuin tämän vaikuttavan, mutta epätasaisen sarjan finaalilta saattoi toivoakin. Se on sietämättömän jännittävä, imaisee heti mukaansa, ja Mankellilla tuntuu olevan myös oikeaa sanottavaa modernin länsimaisen maailman elämänmenosta.
Tämä on seikka, joka viimeistään erottaa hänet suomalaisdekkaristien monenkirjavasta joukosta. Useimmat suomalaiset rikoskirjat tuntuvat tapahtuvan jossain tyhjiössä, pienoismaailmassa, jossa läsnä ovat vain rikoksia tutkivat poliisit tai nuhruiset yksityisetsivät ja toinen toistaan epäilyttävämpi murhan uhrin lähipiiri. Ympäröivä yhteiskunta puuttuu näyttämöltä.
Vaikka Palomuuri on Wallander-sarjan viimeinen kirja (ellei Henning Mankell pyörrä lopettamispäätöstään, mitä sopii toivoa), ei suomalaislukijoiden tarvitse vielä heittää lopullisia jäähyväisiä sympaattiselle ystadilaiskomisariolle. Kahdeksanosaisesta kirjasarjasta on vielä suomentamatta sen kolmas osa Valkoinen naarasleijona.
Lisäksi Mankell julkaisi Palomuurin jälkeen novellikokoelman Pyramiden, jossa tutustutaan Kurt Wallanderiin ensimmäistä romaania Kasvoton kuolema edeltävänä aikana. Kirjassa on viisi tarinaa, joista kolme lyhyempää on aikaisemmin julkaistu ruotsalaisissa lehdissä ja kaksi pidempää ovat uusia.
Toivottavasti Mankellin suomalainen kustantaja Otava julkaisee seuraavaksi Wallander-novellit. Valkoisen naarasleijonan elokuvasovitus on jo nähty suomalaisilla valkokankailla ja televisiossakin. Elokuvaversion perusteella Wallander ei tässä kirjassa ole omimmillaan.
Haavoittuva tietoyhteiskunta
Palomuurissa Henning Mankell kiihdyttää taiten kierroksia atk-konsultin sydänkohtauksesta ja taksikuskin mielettömästä murhasta kohti tietoyhteiskunnan kipupisteitä. Ystadista on määrä käynnistyä maailmanlaajuisten tapahtumien vyöry (joiden laatua ei tässä parane paljastaa), elleivät poliisit nuoren hakkerin avulla ennätä murtaa kaukana Ruotsista sijaitsevan tietojärjestelmän suojausta, palomuuria.
Uuden ajan terroristien ei tarvitse ottaa ihmisiä panttivangeikseen, avain tietoverkkojen hallintaan on paljon tuhoisampaa ja tuloksellisempaa, Mankell varoittaa.
Wallander-sarjan voimaa ei selitä pelkästään Mankellin kyky punoa näennäisen vähäisistä tapahtumista kehkeytyviä mitä hurjempia juonia. Hän myös kuvaa Ystadin poliisilaitoksen henkilöitä ja rikostutkinnan tahmeutta uskottavan tuntuisesti. Voi ainakin kuvitella, että juuri näin poliisit kokoontuvat jälleen kerran yhteen tunteja kestävään palaveriin käymään jälleen kerran kaikki tiedossa olevat asiat läpi oppiakseen ymmärtämään, mitä itse asiassa on tapahtumassa.
Kurt Wallander itse on tyypillinen rikoskirjojen poliisi. Kohta 50-vuotias, tietysti eronnut, kuuntelee klassista musiikkia, ahdistunut.
Mankell kuitenkin ui tavallista syvemmälle päähenkilönsä nahkoihin, siihen 500-600 sivuiset kirjat antavat mahdollisuuden. Suhde omalaatuiseen isään kummittelee edelleen, vaikka hänet päästettiinkin päiviltä jo edellisissä osissa ja hapuilevat yritykset saada uusi naisystävä huipentuvat Palomuurissa yllättävällä tavalla.
Palomuuri myös vetää yhteen edellisten kirjojen tapahtumia jättäen vaikutelman, että kaikki kahdeksan Wallander-romaania ovat mietitty kokonaisuus, yhtenäinen jatkumo, joka kattaa kahdeksan vuotta erään poliisin elämästä.
Viimeisessä kirjassa poliisilaitoksen sisäiset suhteet hiertävät niin, että lukija jää uteliaaksi. Viihtyykö Wallander enää pitkään poliisina vai toteuttaako hän pitkään hautomansa aikeen vaihtaa ammattia jonkun yrityksen turvallisuuspäälliköksi?
Huippua ja heikompaa
Parhaat Wallander-romaanit ovat suorastaan loistavia ja Palomuuri on yksi parhaista. Sarjan taso on kuitenkin vaihdellut käsittämättömästi.
Henning Mankell kirjoitti Ystadin maailmankartalle 1991 ilmestyneessä romaanissa Kasvoton kuolema. Laadukas ja lupauksia nostattanut jännäri, josta heti tunnisti hyvän ruotsalaisen dekkariperinteen parhaat puolet.
Kaksi seuraavaa kirjaa Riian verikoirat ja Valkoinen naarasleijona ovat omituinen syrjähyppy sarjan muiden osien teemoille.
Riian verikoirat tapahtuu nimensä mukaisesti pääosin Latviassa ja sisältää aivan liian epäuskottavia käänteitä ollakseen lopulta kiinnostava. Elokuvaversion perusteella myös Valkoisen naarasleijonan venäläiset ja eteläafrikkalaiset palkkamurhaajat eivät oikein sovellu wallanderilaiseen todellisuuteen.
Neljäs kirja Hymyilevä mies ei sekään sytytä. Kirjan konna, inhottava talousrikollinen on kuin rautalangasta väännetty hahmo, jonka kautta Mankell pyrkii kömpelösti osoittamaan ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumista entistä välinpitämättömämmäksi.
Sarjan seuraavat kolme osaa muodostavat aivan omanlaisensa trilogian. Kirjassa Väärillä jäljillä Mankell pistää sarjamurhaajan riehumaan kesäisessä Ystadissa. Ajatus voi tuntua kornilta, mutta toteutus ja ajatus sen takana olivat vankkaa tekoa.
Seuraavana kesänä kirjassa Viides nainen naismurhaaja kostaa kokemansa vääryydet, mutta kolmas sarjamurhaaja 26 000 asukkaan pikkukaupungissa tuntui Askeleen jäljessä -romaanissa jo liioitellulta.
Palomuuri palauttaa onneksi tapahtumat takaisin maan pinnalle komealla tavalla ja jättää jälkeensä toiveen, että Henning Mankell venyttäisi sarjansa tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan kymmenosaiseksi. Ilman Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön komisario Beckiä olisi Wallanderin hahmoakaan tuskin syntynyt. Seuraisi vain loppuun asti perässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti