Julkaistu Kansan Uutisissa 6.10.2000.
1990-luvun pankkikriisissä Suomi kävi niin lähellä kuilun reunaa, että ulkomainen holhous oli hetken aikaa päällä, väittää tuore kirja.
Pankkikriisin syvimpinä hetkinä 1990-luvun alussa Suomessa pohdittiin, että tilanteen kärjistyessä äärimmilleen maa joutuu Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n holhoukseen.
Ihan näin ei käynyt, mutta alkuvuodesta 1993 Suomen ratkaisut kuitenkin saneltiin ulkomailta. Eduskunta hyväksyi 23. helmikuuta 1993 kuuluisan pankkitukiponnen, jolla valtio otti vastuulleen pankkien sitoumukset.
Valtiosihteeri Raimo Sailas paljasti myöhemmin, että Suomi oli tuolloin käytännössä ulkopuolisessa "holhouksessa." Ponsi oli pakko hyväksyä, koska Suomen taloutta arvioineet ja rahoittaneet kansainväliset sijoittajat sitä vaativat.
Ilman pontta Suomen ulkomainen rahoitus olisi ehtynyt. Valtio olisi pahimmassa tapauksessa ajautunut kassakriisiin, mihin varauduttiin käynnistämällä kriisisuunnitelmien teko. Suomi varautui palauttamaan ulkomaankaupan ja pääomaliikkeet säännöstelyyn.
— Itsenäisyytemme on hyvää vauhtia supistumassa, oli presidentti Mauno Koivisto arvioinut jo joulukuussa 1992 Suomen tasavallan 75-vuotispäivänä.
Pankkikriisiä maksetaan yhä
Pankkikriisin dramaattiset hetket palauttaa mieliin Keijo K. Kulha torstaina ilmestyneessä kirjassaan Kuilun partaalla — Suomalainen pankkikriisi 1991-1995 (Otava).
Kulhan kronikka ei tuo kuvaan pankkikriisistä varsinaisesti mitään uutta. Hän itse kuvaa sitä historioitsijan menetelmillä tehdyksi yleisesitykseksi pankkikriisistä.
Kuilun partaalla kokoaa olemassa olevan tiedon yksiin kansiin. Kirja kertaa pankkikriisin syyt, tapahtumien kulun ja niiden seuraukset melko raskassoutuisestikin. Kulha lainaa ahkeraan eduskunnassa käytyjä pankkikriisiin liittyneitä keskusteluja ja asiaa valottavia tutkimuksia ja selontekoja. Kirjoittajan omaäänisyys ei nouse missään vaiheessa esille.
Mutta muistutuksena vain hetki sitten koetusta painajaisesta Kuilun partaalla on tarpeellinen. Semminkin kun pankkikriisi jatkuu toisella tasolla edelleen. Valtio velkaantui pankkien pelastamiseksi kymmenillä miljardeilla markoilla. Nyt noita velkoja maksetaan hitaasti pois. Pankkien pelastamiseksi käytetyt rahat ovat vielä pitkään pois esimerkiksi eläkkeistä, sosiaali- ja terveystoimen valtionosuuksista, lasten- ja nuorten psykiatrisesta hoidosta tai vaikkapa pitkäaikaistyöttömien työllistämisestä.
Kriisin merkeistä ei johtopäätöksiä
Pankkikriisin siemenet kylvettiin viimeistään 1980-luvulla rahamarkkinoiden vapautuessa. Rahaa virtasi maahan säännöstelyn päätyttyä ja suuryritykset alkoivat velkaantua ulkomaille. Pankit joutuivat tekemään tulosta kiihdyttämällä antolainausta niin, että luotot kotitalouksille ja yrityksille kaksinkertaistuivat muutamassa vuodessa.
Kun rahaa oli saatavilla, kansa osti autoja ja ulkomaanmatkoja ennen näkemättömään tahtiin.
Kehitykseen osui joukko onnettomia yhteensattumia. Myyntivoiton verokohtelun muutos aiheutti yrityskauppabuumin vuonna 1988. Kaupat kasautuivat vuoden loppuun eikä pankeilla ollut mahdollisuutta kunnollisiin yritystutkimuksiin.
Samoihin aikoihin taloudelliset tutkimuslaitokset ennakoivat ennusteesta toiseen talouden taantumaa. Hallitus ryhtyi tukemaan kasvua, mikä lisäsi talouden vauhtia entisestään.
Kansleri Kauko Sipponen arvioi jälkikäteen, että Harri Holkerin hallituksen vuoden 1991 budjettiesityksessä tunnistettiin kaikki kriisin merkit, mutta mitään johtopäätöksiä niistä ei osattu tai uskallettu tehdä.
Ilman pääomia riskibisnekseen
Pankkikriisin ollessa päällä yleinen selitys sille oli valvonnan pettäminen. Keijo K. Kulha korostaa näkökulmaa, jonka mukaan pankkivalvonnalla ei ollut noissa oloissa mitään mahdollisuutta onnistua. Sillä ei ollut resursseja mm. siksi, että koko pankkeja koskeva lainsäädäntö oli valmisteltu 1960-luvulla aivan toisenlaisissa olosuhteissa.
Pankkilainsäädäntö pohjautui vuonna 1967 istuneen pankkilakikomitean työhön, mutta eduskunnassa sitä muutettiin vuonna 1969 kohtalokkain seurauksin. Liikepankkien vakavaraisuuden piti olla vähintään 4 prosenttia sitoumusten kokonaismäärästä, mutta säästö- ja osuuspankkien vakavaraisuussääntö laskettiin eduskunnassa 2 prosenttiin. Omasta anomuksestaan ja erityissyistä ne saivat laskea omien pääomiensa osuuden vuodeksi yhteen prosenttiin.
Eduskunnan tuolloin vaikutusvaltaiset pankkipuolueet loivat säästöpankeille mahdollisuuden siirtyä 1980-luvulla riskibisnekseen käytännössä ilman omia pääomia.
Pankkilainsäädäntöä alettiin uusia vasta vuonna 1986 sen jälkeen, kun pääomamarkkinat oli jo vapautettu. Ajan henki oli se, että liikepankit pitivät omia vakavaraisuusvaatimuksiaan liian raskaina.
Eduskunnassa uutta pankkilainsäädäntöä käsiteltiin vuonna 1990. Lakia valmistellut komitea oli suositellut pankkien riskien ankaraa valvontaa. Holkerin hallitus kuunteli pankkien asiantuntijoita ja lievensi valvontasäännöksiä. Eduskunnassa pankkipuolueen toimesta niitä lievennettiin vielä lisää pitkin siirtymäsäännöksin.
Valvonnalla ei kättä pitempää
Pankkitarkastusvirastossa valvonnan puute tiedostettiin jo varhain. Ylijohtaja Jussi Linnamo ajoi 1980-luvun lopulla konsernin osien valvontaoikeutta, mikä ei kelvannut silloiselle oikeusministeri Christoffer Taxellille, koska valvonta tuohon aikaan oli huonossa huudossa.
Linnamon seuraajan Jorma Arangon varoitukset kaikuivat myös kuuroille korville.
Vuonna 1990 pankkien valvontaan osallistui pankkitarkastusvirastossa 58 henkilöä, valtiovarainministeriössä 6 ja Suomen Pankissa 16 henkilöä. Holkerin hallitus ei piitannut eduskunnan monista patisteluista, joissa pankkitarkastusta vaadittiin toimivammaksi. 1980-luvun lopulla oli valtiovarainministeriönkin mielestä varaa kaikkeen muuhun paitsi pankkitarkastuksen tehostamiseen.
Pankkien omat tilintarkastukset olivat retuperällä, ja Kulhan mukaan pankit ajautuivatkin kriisiin "hyvää kirjanpitotapaa noudattaen."
Vaalikiihkossa järki unohtui
Kulhan kirjassa korostuu valvonnan puutteen ohella poliitikkojen toimettomuus kriisin lähestyessä. Holkerin hallituksella oli käytössään runsaasti asiantuntijoiden tuottamaa tietoa siitä, mihin ollaan menossa, mutta hallitus oli kykenemätön reagoimaan.
Erityisen tärkeä oli talousneuvoston muistio Vaihtotaseongelma Suomessa vuodelta 1989, jossa todettiin, että kuluvana syksynä on viimeinen mahdollisuus välttää kriisi.
Jos vuoden 1989 jälkipuoliskolla ei tehdä kestäviä talouspoliittisia ratkaisuja, korkotaso nousee, investoinnit supistuvat, konkurssit yleistyvät, työttömyys kohoaa, tuotannon ja tulojen kasvu pysähtyy, ja ulkomaisten sijoittajien luottamus Suomea kohtaan heikkenee. Edessä on talouspoliittinen umpikuja, hallitusta varoitettiin.
Vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat kuitenkin liian lähellä, että silloiset hallitusryhmät olisivat ottaneet varoituksia vakavasti.
"Nyt ei ole talouspapiston kuulemisen aika, nyt mennään vaaleihin", kuvataan demarien silloisia tunnelmia Jaakko Kianderin ja Pentti Vartian kirjassa Suuri lama. SDP:n ns. vaihtotaseryhmä oli laatinut puolueen johdolle vuonna 1990 samanlaisen raportin kuin talousneuvosto hallitukselle.
Virkamiehet astuvat johtoon
Noihin aikoihin juontaa juurensa myös se, että valtiovarainministeriön virkamiehet ottivat ohjat käsiinsä. Kolme päivää vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen VM:n ylin virkamiesjohto järjesti tiedotustilaisuuden, jossa se aivan poikkeuksellisesti esitti omat talouspoliittiset näkemyksensä tilanteessa, jossa hallitusneuvotteluja oltiin vasta valmistelemassa. Esiintymisen pohtimena oli se, että uudesta hallituksesta oli tulossa ilmeisen kokematon äärimmäisen vaikeisiin oloihin.
VM:n virkamiehet tyrmäsivät tuolloin ehdottomasti elvytyksen, josta kiisteleminen leimasi sittemmin Esko Ahon hallituksen ja silloisen vasemmisto-opposition välejä lähes koko vaalikauden.
Holkerin hallituksen lisäksi kirjassa nousevat poliittisista toimijoista esille juuri myrskyn silmään joutunut Ahon hallitus ja presidentti Mauno Koivisto.
Kulhan mielestä hallituksen kokemattomuuden takia Koivisto oli ajan talouspoliittisissa ratkaisuissa keskeisemmällä sijalla kuin tiedetään. Hän katsoo Koiviston "kiirehtineen" kirjoittamaan muistelmansa nopeasti presidenttikautensa jälkeen. Siten Mauno Koiviston itsensä esittämistä näkökannoista on tullut vallitsevaa totuutta ilman, että ulkopuoliset pääsevät tutustumaan asiakirjoihin pitkään aikaan.
Hallituksen kokemattomuudella Kulha viittaa siihen, että pääministerinä oli entinen Kannuksen elinkeinoasiamies ja valtiovarainministerinä riihimäkeläinen pienyrittäjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti