Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.9.2004.
Nälkää, tauteja, ruumiillista kuritusta ja kuolemaa. Sitä oli elämä suomalaisten Petroskoihin perustamissa keskitysleireissä jatkosodan aikana. Suomalaismiehittäjien vangiksi joutui tuhansia naisia ja lapsia, joista 16 kertoo tarinansa Marja-Leena Mikkolalle hänen kirjassaan Menetetty lapsuus.
KAI HIRVASNORO
Kirjailija Marja-Leena Mikkola ihaili petroskoilaisten ystäviensä kanssa Äänisniemen maisemia heinäkuussa 2000. Samoissa maisemissa etnologi Pavel Rybnikov oli liikkunut yli sata vuotta aikaisemmin keräämässä talteen muinaisvenäläistä runoutta.
Rybnikovia seurasivat kansatieteilijät, tutkijat ja taiteilijat.
Ja paljon myöhemmin heidän jalanjäljissään tutkimusmatkalle oli saapunut Marja-Leena Mikkola tarkoituksenaan kirjoittaa artikkeli vanhoista puupyhäköistä.
Suunnitelmat alkavat muuttua 8. elokuuta kun Mikkolan majapaikan naapuritalon isäntä maleksii pihaan ja sanoo, ettei paikalla ole suomalaisia näkynytkään 56 vuoteen. Kun viimeksi näkyi, oli sota ja suomalaiset miehittivät koko Äänisniemen. Okkupatsija kesti niin pitkään, että hänetkin nuorena, täysin venäläisenä poikana pantiin kouluun, jossa opetettiin suomea. Jos puhui venäjää, sai piiskaa.
Toisessa talossa Tipnitsassa Mikkola saa kuulla 10-vuotiaana suomalaisten leiriin Petroskoissa vangitulta Jevdokia Katnevalta, ettei siinä ollut mitään ihmeellistä. Heitähän oli tuhansia.
Kirjailijan suunnitelmat menevät uusiksi. Puupyhäköt saavat jäädä, ja Mikkola alkaa perehtyä Itä-Karjalan miehitykseen ja suomalaisten perustamiin keskitysleireihin. Entiset lapsivangit, uznikit, ovat kymmenen vuotta aikaisemmin perustaneet yhdistyksen, ja heidän sekä arkistojen kautta asioihin alkaa tulla selko. Karjalassa, alueella joka ei koskaan ollut kuulunut Suomeen, oli suomalaisia leirejä, joihin suljettiin naisia, lapsia ja vanhuksia.
Ei, mitään joukkomittaisia raiskauksia ei tapahtunut, yksittäisiä kylläkin. Kyllä, joissain yksittäisissä tapauksissa leiriläisiä kuoli vartijoiden laukauksiin. Ja kyllä, suurin kuolinsyy olivat nälkä ja taudit. Arviot suomalaismiehittäjien käsiin kuolleista vaihtelevat muutamasta tuhannesta 12 000:een.
Marja-Leena Mikkolan arkistotutkimuksista ja entisten lapsivankien haastatteluista syntyi kirja Menetetty lapsuus (Tammi).
Suomi sanoutuu irti korvauksista
Lenina Pavlovna Makejeva vietiin syksyllä 1941 keskitysleiriin numero viisi Petroskoissa:
Alkuun suomalaiset pitivät meitä täysin epäinhimillisissä olosuhteissa, melussa, kylmässä ja suuressa ahtaudessa, jossa syöpäläiset tietenkin levisivät. Silloin meitä alettiin viedä kiväärimiesten vartioimina saunaan, kuumaan höyryyn, pojat ja tytöt, miehet ja naiset sikinsokin. Kiuas oli lämmitetty polttavan kuumaksi, ja tehoa lisättiin vielä tulikuumalla vedellä.
Olimme joutuneet helvettiin. Jos helvetti on olemassa, se on juuri sellainen: nälän heikentämiä ihmisiä, jotkut lopulta melkein luurankoja, pelkoa ja ahdistusta, sikinsokin raajoja, nääntyneitä kasvoja...
Lenina Pavlovna Makejeva on entisten lapsivankien yhdistyksen puheenjohtaja. Petroskoissa yhdistyksellä on 960 jäsentä.
Pavlovna aikoo kirjoittaa Suomen presidentille ja pyytää Suomen valtiolta korvauksia alaikäisinä leireihin suljetuille. Hän tyytyy vastaukseen on se sitten myönteinen tai kielteinen.
Vastaus on kielteinen. Virallinen Suomi ei korvaa mitään, vaan se vetoaa Neuvostoliitolle maksettuihin raskaisiin sotakorvauksiin.
Lenina Pavlovnan mukaan Suomi otti toisen maailmansodan aikana 45 000 itäkarjalaista vangiksi ja sulki heistä 24 000 leireihin. Elossa on vielä 7 000 entistä lapsivankia.
Venäläiset piti siirtää "muualle"
Suomi valtasi itselleen aiemmin kuulumattomat Neuvostoliiton puoleiset alueet 4.9. - 6.12. 1941 ja Itä-Karjalan miehitys kesti vuoteen 1944.
Eduskunta keskusteli vuonna 1941 kahdesti sodan päämääristä, ja kokoomus ja IKL asettivat tavoitteeksi Itä-Karjalan liittämisen Suomeen. Maalaisliitto lisäsi tavoitteeksi myös Kuolan. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa mielipiteet vaihtelivat.
Akateeminen Karjala-seura hahmotteli vuonna 1943 Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumista Suomelle ja maailmanpoliittisen tilanteen salliessa raja olisi asetettava "edemmäksi." Kaikki vieras väestö tuli poistaa Suomen tulevalta alueelta "kansallisen eheytemme ja rodun terveyden takia."
Alueella asunut venäläinen siviiliväestö suljettiin leireihin ja heidät oli myöhemmin tarkoitus sijoittaa "muualle." Määräys vangita venäläiset keskitysleireihin oli annettu Päämajan käskyssä jo heinäkuussa 1941.
Tuo "muualle" tarkoitti Saksan idässä miehittämiä alueita. Venäläiset oli tarkoitus vaihtaa suomenheimoiseen väestöön, joka jäi Saksan Neuvostoliitolta valtaamille alueille.
Mitä Itä-Karjalan venäläisille olisi tapahtunut, jos heidät olisi sijoitettu "muualle" Saksan valtaamille alueille? Hitler ilmoitti jo maaliskuussa 1941, ettei Neuvostoliiton vastaisessa sodassa ole kyse vain valtion vaan koko kansan tuhoamisesta. Suunnitelmaa toteutettiin Saksan valtaamilla alueilla alusta asti. Aikuisten ja lasten joukkoteloitukset alkoivat heti.
Generalplan Ostin tavoitteena oli koko Itä-Euroopan täydellinen etninen puhdistus ja germanisoiminen. Kyseessä oli "slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu."
Hihanauha erotti "ryssän"
Arkadi Nikolajevitsh Jaritsyn asui Kontupohjan alueella, kun hänet alkuvuodesta 1942 11-vuotiaana vietiin Petroskoihin leiriin numero kuusi.
Leirialue oli täysin miehitysvallan alainen. Kaikkialla oli vartiotorneja ja aseistettuja vartijoita, mutta me lapset karkasimme salaa piikkilanka-aidan toiselle puolelle ruokaa etsimään, koska sitä ei yksinkertaisesti ollut. Seuraavan vuoden keväällä meikäläiset pantiin sitten töihin. Äiti ja isosisko määrättiin Drevljankaan, sahaamaan, pilkkomaan ja pinoamaan puita. Jos normi jäi vajaaksi, jotkut suomalaiset ruoskivat vankeja. Naisia ja lapsiakin ruoskittiin, ei se ole mikään salaisuus.
Slaavilainen väestö eristettiin Itä-Karjalassa suomensukuisista ja Petroskoihin perustettiin 24.10. 1941 venäläisen väestön keskitysleiri, joka väen paljouden takia oli jaettava kuuteen osaleiriin.
Natsit määräsivät valtaamillaan alueilla juutalaiset ompelemaan vaatteisiinsa keltaisen Daavidin tähden. Suomalaiset panivat venäläiset kantamaan suorakaiteen muotoista punaista tunnusmerkkiä puseron tai päällystakin hihassa.
TK-sotakirjeenvaihtaja Paavo Kortteinen kirjoitti: "Huonosti pukeutuneet ihmiset, joita kadulla kohtaa, ovat niitä joiden hihassa on punainen kangaslappu, joka jo kauaksi esittelee: olen ryssä."
Raippoja ja pimeää huonetta
Ohjesäännössä määrättiin, mitä leireissä sai ja mitä ei saanut tehdä. Rangaistukset vaihtelivat sulkemisesta valoisaan huoneeseen enintään 30 vuorokaudeksi tai pimeään huoneeseen 8 vuorokaudeksi. Rangaistuksia voitiin koventaa vähennetyllä muonalla ja kovalla makuusijalla.
Raipparangaistuksen maksimi oli 25 lyöntiä. Esimerkiksi leirissä numero viisi rangaistukset olivat ylitöitä ja raippoja yli 12-vuotiaille pojille ja miehille. Raipparangaistuksia ja pampulla lyömisiä määrättiin myös naisille.
Leireillä kuolleiden kirjaaminen aloitettiin tammikuussa 1942. Arvioiden mukaan tuona vuonna kuoli ehkä 8 000 ihmistä, mutta varmoja tietoja ei ole tallella. Osa henkilökortistoista poltettiin vetäytymisvaiheen aikana.
Kuolleisuus leireillä oli ainakin kymmenkertainen Suomen siviiliväestöön verrattuna.
Kuolleisuus johtui valtaosin taudeista ja nälästä. Elintarvikehuollossa venäläisiä syrjittiin vuoden 1943 syksyyn asti.
Miehityksen jatkuessa tilanne kuitenkin muuttui ja sotilashallinnon oli parannettava venäläisten asemaa miehitysalueella.
"Itä on kurjuutta ja raakalaisuutta"
Itä-Karjalaa suomalaistettiin tarmokkaasti ideologisen koulutuksen ja propagandan keinoin. Venäläisen kaupungin Petroskoin historiallisen taustan häivyttämiseksi se nimettiin Äänislinnaksi ja kaupungissa nimettiin uudelleen noin 90 katua. Sukunimiä suomalaistettiin, Fominista tuli Hominen.
Ratkaisevassa asemassa oli koulu, jossa lapsia kasvatettiin suomalaiskansallisessa hengessä ja Itä-Karjalaa varten painetuissa erityisoppikirjoissa painottui Suur-Suomi -ideologia. Äidinkielenä opetettiin suomea, vaikka valtaosa oppilaista puhui äidinkielenään venäjää. Keskustelu venäjän kielellä oli suomalaiskouluissa kielletty ruumiillisen rangaistuksen uhalla.
Sodan pitkittyessä miehityshallinto joutui taipumaan venäjänkielisenkin opetuksen järjestämiseen leireissä.
Itä-Karjalan kansakouluille annettiin opettaja Niilo Teerijoen laatimat ohjeet historian opetuksesta. Niiden mukaan "Länsi edustaa maapallon kehittyneintä osaa, Itä raakalaisuutta ja kurjuutta." Lapsille tuli opettaa, että "slaavilainen rotu on suomalaiseen ja yleensä länsimaisiin verrattuna jotakin matalampaa, alhaisempaa, halpa-arvoisempaa..." Päämääräksi asetettiin, että "karjalainen on saatava tuntemaan ylemmyytensä ryssän rinnalla."
Opettajat olivat suomalaisia ja heitä oli kaksi, iäkäs sotilaspukuinen mies, ja nainen, hänkin jonkilaisessa univormussa. Venäjää he eivät osanneet hituistakaan, me taas emme sanaakaan suomea, joten miten mahtoi olla sen opetuksen laita... pohtii vuonna 1929 syntynyt Aleksandr Petrovitsh Kadetov.
Myös kansan uskonnollisista tunteista käytiin aluksi taistelua, kun luterilaiset papit saapuivat alueelle käännyttämään ortodokseja. Huhtikuussa 1942 Mannerheim antoi kuitenkin määräyksen, jonka mukaan kukin saa itse valita oman uskontokuntansa.
Ideologiseen työhön kuului myös neuvostokirjallisuuden hävittäminen väestöltä ja kirjastoista. Karjalan valtionarkistossa säilyneen luettelon mukaan kommunistisina hävitettiin myös Jules Vernen, Victor Hugon ja Leo Tolstoin teoksia.
"Muistaminen ei yksin riitä"
Suomalaisten leireissä ihmisiä hakattiin pampuilla ja ruoskilla...Jos joku karkasi metsään poimimaan marjoja, häntä odotti pamppurangaistus, koska hän muka oli yrittänyt karata. Hänet pantiin jonkun pölkyn tai penkin päälle ja muut komennettiin katsomaan, kuinka syyllistä hakattiin pampulla, muistelee Petroskoin leirissä numero kuusi ollut, vuonna 1929 syntynyt Antonina Vasiljevna Kalkasova.
Elokuussa 2003 Marja-Leena Mikkola tapaa Petroskoissa entisten lapsivankien yhdistyksen ensimmäisen puheenjohtajan Klavdia Njuppijevan ja kertoo hänelle kirjahankkeestaan.
"Kerron että suomalaiset nuoret eivät tiedä juuri mitään Neuvosto-Karjalan alueiden miehityksestä, leireistä puhumattakaan, ja että minun mielestäni heidän pitäisi tietää, sillä kansakunta ei pysty kohtaamaan tulevaisuutta, ellei se ole tehnyt tilejään selväksi menneisyyden kanssa, eikä nykyisyyttäkään voi rakentaa unohdukselle."
"Sanon että menneen muistaminenkaan ei riitä, vaan tärkeintä on muistuttaa mieliin, että piiloon työnnetty, salattu kärsimys joka toisille aiheutettiin, oli todellisuutta. Että noin todellakin todellisuudessa tapahtui. Tapahtunutta voidaan tutkia eri näkökulmista, historialliselta, juridiselta, sosiologiselta, poliittiselta kannalta, mutta uhrilla on vain oma näkökulmansa. Se, että hän on syytön."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti