Julkaistu Kansan Uutisissa 8.11.2002.
Vasemmistoliitto on lyhyen historiansa aikana tuottanut koko joukon harmaasta massasta erottuvia poliitikkoja ja he puolestaan tuottavat perinteisistä poliittisista muistelmista takuuvarmasti erottuvia muistelmakirjoja.
Vasemmistoliiton ex-puheenjohtaja Claes Andersson tilitti suorasukaisesti tuntojaan toissa vuonna ilmestyneessä kirjassa Kaksitoista vuotta politiikassa (WSOY). Viime keväänä ex-puoluesihteeri Ralf Sund toi kaiken kansan luettavaksi kuvauksen puoluesihteerikaudestaan ja aviokriisistään kirjassa Uhrataan puoluesihteeri (WSOY).
Nyt Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes paljastaa istuvana ministerinä hallituksen isojen poikien pelit Politiikan piilokuvissa (Otava).
Hänen ensimmäisen eduskuntavaalikampanjansa ensimmäinen vaalilause oli siis enteellinen.
Syksyllä 1994 Siimes oli politiikassa täysin tuntematon nimi Pohjan kunnanvaltuustoa lukuunottamatta. Tuolloin hänen ehdokkuuttaan Vasemmistoliiton eduskuntaehdokkaaksi (siis ehdokasehdokkuutta) juhlittiin tansseilla Fiskarsissa. Kutsu tansseihin lähti myös Vasemmistoliiton Uudenmaan piiritoimistoon otsikolla Suvi-Anne sotkee poikien pelin. Lisäksi hänen todettiin olevan erilainen ekonomisti.
Hämmennystä kekkoskulttuurista
Politiikan piilokuvista nousivat uutisina julkisuuteen Suvi-Anne Siimeksen uudet Sonera-paljastukset, mutta teoksen arvo on muualla.
Siimes paljastaa yhtä ja toista salattua vallan kammareista ja kertoo avoimesti, miten valta vaikuttaa ihmiseen.
Hän kyseenalaistaa totutut toimintatavat ja kertoo ensimmäisenä nuoren polven poliitikkona hämmennyksestään jo Kekkosen kaudella aloitetun ja osittain yhä vaikuttavan poliittisen kulttuurin keskellä.
Suvi-Anne Siimes on tietysti täysin erilainen poliitikko sikäli, että hän ei noussut puoluejohtajaksi ja ministeriksi tavanomaista pitkää tietä pitkin, vaan raketin lailla suuresta tuntemattomuudesta Vasemmistoliiton julkkikseksi.
Hän jakaa osin saman kokemusmaailman kuin politiikasta vieraantunut nuorempi sukupolvi, joka toteaa E.V.V.K. puolueille ja vaaleille. Siksi Siimeksen esittämällä vanhan poliittisen kulttuurin kritiikillä voisi olla yleispätevämpääkin annettavaa, kun ensi maaliskuun jälkipuoliskolla todennäköisesti taas päivitellään sitä, etteivät nuoret äänestä. Ehkä politiikka todella näyttäytyy heidän silmissään äklöttävänä kähmintänä ja pelinä.
Sopeutettu sukupolvi
Vuonna 1963 syntynyt Suvi-Anne Siimes ei ole hallituksen nuorin ministeri, mutta hän on ainoa, joka henkiseltä iältään tuntuu olevan muussa kuin täti- ja setä -vaiheessa siitä huolimatta, että on jo neljän vuoden ajan tarkkaillut maailmaa osaksi mustien autojen takapenkiltä.
Politiikassa valta on pitkälti aikanaan radikaalilla teiniliittosukupolvella ja heidän henkisillä jälkeläisillään. Siimeksen silmin 1970-luvun radikaalit normalisoitiin varsin nopeasti. Hän ihmettelee, mihin heistä katosi underground-henki.
Suvi-Anne Siimes kokee nämä zyskowiczit, laaksot ja kanervat fiksuiksi ja poliittisesti taitaviksi, mutta omasta näkökulmastaan kuin toiselta planeetalta tulleiksi poliitikoiksi.
Silloin kun Siimes alkoi tulla täysi-ikäiseksi jutun nimi oli kansalaisliikkeet ja uuden aallon rock. Tajuntaan tulivat Koijärvi ja Alta. Itse hän ehti mukaan siivoamaan nuorison Helsingissä valtaamaa Lepakkoluolaa.
Edellisen polven "Lepakko" oli opiskelijapolitiikka, jonka Siimes ei usko koskaan päätyneen omaehtoisen kulttuurin ja itserakennetun poliittisen tilan syntymiseen.
Sen sijaan 1970-luvun nuorisopoliitikot päätyivät Kekkosen kauden valtarakenteiden ja suosikkirinkien imuun. Tamminiemen lastenkutsujen ja Neuvostoliiton suurlähetystön vieraat tulivat eri poliittisista ilmansuunnista, mutta omaksuivat Siimeksen mielestä kuitenkin samat toimintasäännöt, juoksuhaudat ja rintamalinjat.
Salailu vs. omaehtoisuus
Suvi-Anne Siimes vertailee kiinnostavasti kahden eri polven kahta erilaista poliittista toimintakulttuuria.
Kekkosen aikana syntynyt ja Suomen hallituksessa aika ajoin edelleen vaikuttava toimintatapa on sitä, että tietoa on vain harvoilla, sitä jaetaan vain valituille eikä julkista keskustelua mielellään käydä. Valittujen joukossa pysymisen edellytyksenä on olla uskollinen, lojaali ja kabinettien hämyssä viihtyvä, kokee Siimes.
Lepakko-sukupolven omaksuma suoran toiminnan idea taas oli mennä itse mukaan, kieltäytyä jäämästä sivuun ja tehdä asioita itse. Tilaa oli monenlaisille ajatuksille ja sitoutua saattoi sen verran kuin hyvältä tuntui. Yhdessä tehtiin se, mistä oltiin sillä kertaa samaa mieltä. Ja sitten tehtiin toisissa porukoissa toisia asioita.
Vanhaan poliittiseen kulttuuriin kuuluu asioiden ilmaiseminen verhotuin ja nykymaailman näkökulmasta usein käsittämättömin sanakääntein. Tekstejä pitää osata lukea myös rivien välistä. Uudet asiat on ilmaistava vain hienovaraisesti ja eri mieltä olevan on pysyttävä hiljaa.
Siimes taas omaksui nuorena kieliopin, jossa avainsanoja olivat "yhteinen" ja "yhdessä tekeminen."
Siksi hän ymmärtää myös hallitusyhteistyön yhdessä sopimiseksi ja yhdessä toimimiseksi.
Hallitushäirikön ja irtiottajan maineen saanut Siimes kirjoittaa seisovansa kaikkien niiden päätösten takana, joiden tekemisessä on itse ollut mukana. Mutta niitä päätöksiä hän ei automaattisesti allekirjoita, jotka pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö ovat ennalta sopineet kahteen pekkaan.
Demokratian häiriötila
Suvi-Anne Siimes muistuttaa, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa poliittisia päätöksiä tehtiin nimenomaan kulissien takana ilman poikkipuolisia sanoja. Jälkikäteen ajanjaksosta on käytetty sellaisia määreitä kuin demokratian häiriötila ja itsesensuuri.
Vaikenemisen Suvi-Anne Siimes uskoo liittyvän asemien turvaamiseen ja urakehityksen varmistamiseen. Nuoruuden kokemustensa perusteella hän ei ole oppinut ymmärtämään kumpaakaan:
"Yhden asian liikkeissä oli vain yksi asia kerrallaan. Siinä maailmassa olennaista oli se, mitä teki tänään, ei se, mitä oli kenties ajatellut tehdä huomenna."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti