tiistai 28. heinäkuuta 2020

Camilla Grebe ylittää itsensä - Varjokuvat on vahva kuvaus naisiin kohdistuvasta vihasta



Camilla Grebe: Varjokuvat. Suomentanut Sari Kumpulainen. 461 sivua, Gummerus.

Kun on saanut lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa palkinnon Ruotsin vuoden parhaasta rikosromaanista, on lukijalla oikeus odottaa erityistä laatua. Sitä myös saa Camilla Grebeltä. Hänen neljäs oma dekkarinsa Varjokuvat on omaperäinen yhteiskunnallinen rikosromaani jännityksestä tinkimättä. Se oli Ruotsin paras rikosromaani viime vuonna. Edellisenä Greben Lemmikki sai pohjoismaiden parhaan palkinnon.

Varjokuvat alkaa vuodesta 1944, jatkuu noin 20 vuotta myöhemmin ja ennen nykyaikaa ollaan vielä 1980-luvulla. Naisten murhista on kysymys. Heidän kätensä on naulattu lattiaan ja suu tukittu milloin kauhalla, milloin vessaharjalla. Naisia yhdistää asuinpaikka Tukholman lähiössä ja yksinhuoltajuus.

Voiko yli 50 vuotta kestävällä rikossarjalla olla sama tekijä vai onko liikkeellä kopiomurhaaja? Muun muassa sitä joutuu romaanin nykyajassa pohtimaan Greben aiemmista kirjoista tuttu rikosylikonstaapeli Malin Brundin. Loppupuolella mukana on muitakin vanhoja tuttuja.

Sitä ennen Grebe tutustuttaa meidät naispoliiseihin tai poliisisisariin eli vuosikymmenillä. Kantava teema on muotoaan muuttava, mutta koko ajan jatkuva epätasa-arvo. Sukupuolten välisen tasa-arvon mallimaassa Ruotsissa on edelleen syrjiviä rakenteita. Ne voivat olla enemmän tai vähemmän piilossa, mutta ovat silti.

Poliisisisar Elsie, rikospoliisina työskentelevä Britt-Marie, profiloija Hanne ja rikosylikonstaapeli Malin ajattelevat omassa ajassaan olevansa uskomattoman onnekkaita. Niin paljon on nykyään mahdollista naisille. On vaikea käsittää, että naiset voivat tehdä melkein kaikkea mitä miehetkin, miettii Elsie vuonna 1944. Mutta siinä on aina se melkein. Nainen kokee vähättelyä ja ahdistelua. Jopa Varjokuvien nykyajassa Malin on se, joka kesken murhatutkinnan siirretään arvopohjatyöryhmään, mutta miehet jatkavat.

On tuskin sattumaa, että taitavan Greben uuden dekkarin aihe on juuri naisiin kohdistuva viha. Oikeistopopulismin nousu on johtanut myös tasa-arvopolitiikan takaiskuun. EU-maa Puolan hallitus suunnittelee naisiin kohdistuvan kotiväkivallan laillistamista.

Greben analyysin mukaan kyse on vallasta. "Seksuaalinen väkivalta oli yksi tapa alistaa naisia ja tuntea välillä itsensä voimakkaaksi", hän kirjoittaa. Suurin osa miehistä hyväksyi ja hyväksyy yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset, mutta pieni ei. Varjokuvien menneisyydessä naiset astuivat työelämään, kun lasten päivähoito teki sen mahdolliseksi ja heille oli mahdollista edetä uralla miesten tavoin.

Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas taaksepäin, kun havaitsee, että Suomessa naisviha on edelleen yhden puolueen kantava voima. Naiset ovat edenneet kauas nyrkin ja hellan välistä. Nyt heidät halutaan painaa takaisin sinne.

Varjokuvat on vahva yhteiskunnallinen puheenvuoro ja täysverinen dekkari samassa paketissa. Lopussa jännitys tiivistyy ennen yllätyksellistä loppua. Mestariteos on palkintonsa ansainnut.

maanantai 20. heinäkuuta 2020

20 vuotta Ratamoa - Soininvaara taas tiukasti ajan hermolla


Taavi Soininvaara: Tsaarin ruoska. 391 sivua, Otava.

Syyskaudella 2000 telakkajuristi Taavi Soininvaara yllätti täysverisellä trillerillä Ebola-Helsinki. Yllätti siksi, että tuntemattoman esikoiskirjailijan teos oli niin hyvin ajassa kiinni ja uskottava kansainvälisine kuvioineen. Suojelupoliisin etsivä Arto Ratamo solahti vaivattomasti uudeksi suomalaiseksi fiktiokirjallisuuden agentiksi.

Liekö juhlavuoden ansiota, että kesällä ilmestynyt Tsaarin ruoska on Ratamo-sarjan parhaita teoksia. Soininvaara on jälleen tiukasti ajassa kiinni ja sepittää uutisista tutuista aiheista toimvaa jännitystä. Kevään kuumimpia kotimaisia rikosuutisia oli kahden suomalaisen huumejuttu, jonka jäljet johtavat Espanjaan. Sen oikeuskäsittely on vielä kesken, mutta Soininvaarallakin on kaksi suomalaista, jotka tekevät huumekauppaa espanjalaisen mafian kanssa.

Tsaarin ruoska lähtee todella rivakasti liikkeelle. Kirjaa ei ehdi kunnolla avata, kun molemmat suomalaiset ovat vainaita ja toisen tyttöystävälläkin on tappaja kintereillään. Alkaa vimmattu takaa-ajojen sarja. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, tässäkin Soininvaaran kirjassa on venäläinen ulottuvuus ja takaa-ajettuja useampia. Henkensä edestä saa rynniä Ratamokin, kun espanjalaiset, venäläiset ja vielä albanialaisetkin taistelevat Euroopan huumeherruudesta.

Sen verran googlasin, että meno vaikuttaa aivan uskottavalta.

Koska kyseessä on Soininvaaran trilleri, huumekauppa on kuitenkin vain pintaa. Hänen kirjoissaan on yleensä kyse suurvaltapoliittisista salahankkeista joko Lähi-idässä tai Venäjällä. Nimi Tsaarin ruoska jo paljastaa, että huumekaupan kulissien takana käydään isoa peliä, jossa panoksena on ei enempää eikä vähempää kuin koko Euroopan kohtalo.

Tsaarin ruoskassa vauhtia otetaan kutkuttavasti vuodesta 1718 ja sitten mennään isolla vaihteella alusta loppuun. Kirja on erinomainen pläjäys toimintaviihteestä pitäville.

Soininvaara tekee luotettavaa työtä, mutta se viimeinen silaus puuttuu, että hänen kirjojaan voisi kutsua loistokkaiksi. Jälkimaku on samanlainen kuin rutiininomaisessa kymmenosaisessa ruotsalaisessa tv-dekkarissa. Sen parissa viihtyy hyvin, mutta mitään ei jää mieleen.

torstai 16. heinäkuuta 2020

Vuosi 1918 Pyhtäällä saa kasvot ansiokkaassa tutkimuksessa


Sanna Lönnfors: Pyhtää sisällissodassa. 389 sivua, Reuna.

Kotkan ja Loviisan keskellä sijaitseva Pyhtää on vuoden 1918 sisällissodan historiassa sikäli merkittävä paikka, että siihen kuuluvalla Ahvenkoskella käytiin sodan viimeiset taistelut huhti-toukokuun vaihteessa. Punaiset antautuivat 4. toukokuuta.

Juuri muuta sisällissodasta Pyhtäällä ei sitten ole tiedettykään, mutta Sanna Lönnforsin tutkimus Pyhtää sisällissodassa kertoo tapahtumat ja ihmisten kohtalot perinpohjaisesti punaisten puolelta. Valkoisista arkistomateriaalia on säilynyt vähemmän.

Pyhtää oli ja on runsaan 5000 asukkaan kunta. Vuonna 1918 sen asukkaiden pääelinkeino oli maatalouden lisäksi Stockforsin puunjalostustehdas, jonka norjalaiset olivat perustaneet vuosisadan alkuvuosina. Kirkonkylässä sijainneessa tehtaassa oli satoja työläisiä.

Vallankumouksellisuuden kuohut saavuttivat Pyhtäänkin jo edellisenä vuonna. Työväenliikkeen toiminta oli vilkasta ja Stockforssin järjestäytyneen työväen järjestyskaarti perustettiin 28. lokakuuta 1917. Työväenyhdistyksen kokouksen läsnäolijat tuskin ymmärsivät, miten isojen asioiden kanssa olivat tekemisissä, sillä järjestyskaartin perustaminen oli vain asia muiden joukossa. Niihin muihin kuului esimerkiksi harmonikan ostaminen työväentalolle.

Kiinnostavaa on lukea, miten hyvin paikallinen lehdistö oli selvillä tapahtumista monista etäällä toisistaan olevista kylistä muodostuvassa kunnassa. Kotkassa ilmestynyt sosiaalidemokraattinen Eteenpäin varsinkin selosti tarkasti lahtarien juonitteluja eri puolilla Pyhtäätä. Kotkalainen porvarillinen Etelä-Suomi toi kerkeästi esille työväestön väärinkäytöksiä.

Sanna Lönnforsin tutkimus vahvistaa kuvaa vuodesta 1918 suurena onnettomuutena, jossa kiihkomieliset agitaattorit halusivat Leninin jalanjäljissä vallankumouksen Suomeenkin ja sysäsivät työväestön suunnattomaan tragediaan.

Tätä Väinö Linnalta kertomatta jäänyttä puolta painottavat Lasse Lehtinen ja Risto Volanen teoksessaan 1918 - Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018). He kuvaavat, miten vallankumousmieliset kaappasivat vallan sosiaalidemokraattisessa puolueessa tammikuussa 1918. Heihin kuului monia sittemmin SKP:n Moskovassa perustaneita poliitikkoja. Samaan aikaan, kun vallankumoukselliset saivat enemmistön sosiaalidemokraattisessa puolueessa, määräsi järjestyskaartien yleisesikunta eteläisen Suomen kaartit liikekannalle radanvarsille suojaamaan Pietarista saapuva asejunan kulkua.

Totta kai sosiaalinen tausta oli olemassa Pyhtäälläkin, ja Lönnfors tuo sen hyvin esiin, mutta ei punakaartiin aina eikä ehkä edes yleisimmin liitytty aatteellisen palon ja vallankumousinnon takia. Syyt olivat käytännöllisiä: punakaarti maksoi palkkaa tai kaartiin liittymättömiltä uhattiin ottaa leipäkortti pois jo alkutalvella 1918. Keväällä pakko-otot yleistyivät. Myös ryhmäpaine vei mukanaan. Mentiin, kun muutkin menivät ja että vältyttäisiin tuttujen kaverien vinoilulta.

Maaliskuun alussa Stockforsin tehdas pysäytettiin ja se seisoi 16 viikkoa. Silloin punakaarti oli ainoa mahdollisuus ansaita rahaa monesti isojen perheiden elatukseen.

Ahvenkoskea lukuun ottamatta Pyhtäällä ei ollut varsinaisia taisteluita. Pyhtääläiset sotivat muun muassa Mäntyharjulla, Luumäellä ja Kotkan Kyminlinnassa. Kunnan alueella teloitettiin joitakin valkoisia. Lähellä oli, että kiväärin eteen olisivat joutuneet myös Stockforsin tehtaan johtajat. Tarkkaan ei tiedetä, miksi he säästyivät. Kertomusten mukaan "joku" tuli väliin.

Punakaartiin lähteneiden työläisten tragedia tiivistyy mielestäni siinä, kun Lönnfors kertoo, mitä tapahtui 4.5. Rauhanehtojen mukaan punaisten oli luovutettava aseensa saksalaisille sen päivän aikana. Antautuneille luvattiin täydellinen koskemattomuus, mutta aseita salaavia uhattiin kenttätuomiolla.

Koska oli lauantai, jotkut punaiset laittoivat saunan lämpiämään ennen kuin lähtivät luovuttamaan aseitaan. He kuvittelivat vain pistäytyvänsä Kymijoen rannalla ja tulevansa sitten kotiin kylpemään. Vasta teloitusryhmän edessä tai vankileirillä heille valkeni, miten suurena rikoksena vallankumoukselliseen sotaan ryhtymistä pidettiin.

Ensimmäiset antautuneet ammuttiin jo Ahvenkosken metsiin. Muut vietiin Loviisaan ammuttaviksi tai sieltä edelleen vankileireille. Niiltä osa vapautui nopeasti, osa ammuttiin ja osa palasi myöhemmin kuolemansairaana kotiin.

Työväenliikkeen toiminta elpyi kuitenkin nopeasti. Jo ennen joulua 1919 Stockforsin työväenyhdistys järjesti iltamat leskien ja orpojen hyväksi.

Sanna Lönnfors on kaivanut sanomalehdistä, kuulustelupöytäkirjoista ja muista arkistoista satojen pyhtääläisten kohtalon vuonna 1918. Lisäksi teoksesta löytyy tietoja henkilöistä ja tapahtumapaikoista, jotka ovat jääneet epäselviksi. Pyhtää sisällissodassa on merkittävä lisä sisällissotatutkimukseen juuri henkilövetoisuutensa takia. Suurten johtajien ja keskeisten taistelupaikkojen sijaan tämä on kirja ihmisistä, jotka tahtoen tai tahtomattaan joutuivat itseään suurempien tapahtumien viemiksi.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Roslund ilman Hellströmiä kirjoittaa mekaanista jännitystä


Anders Roslund: Sä kasvoit neito kaunoinen. Suomentanut Annamari Typpö. 463 sivua, WSOY.

Toimittaja Anders Roslund kirjoitti entisen rikollisen Börge Hellströmin kanssa joukon täydellisyyttä hipovia rikosromaaneja, joissa huippujännitys ja yhteiskunnalliset teemat olivat tasapainossa. Neljä niistä on esitelty täällä.

Hellström kuoli vuonna 2017. Nyt Roslund jatkaa yksinään sarjaa, jonka keskushenkilö on ikääntynyt komisario Ewert Grens. Traagisessa onnettomuudessa vaimonsa menettänyt Grens melkein asuu työhuoneessaan ja kuuntelee siellä kaseteilta Siw Malmqvistin musiikkia milloin ei ratko rikoksia, jotka käsittelevät jengirikollisuutta, ihmiskauppaa tai ruotsalaista kriminaalipolitiikkaa.

Kirjassa Kolme sekuntia Roslund ja Hellström kehittivät toiseksi keskushenkilöksi rikollisjärjestöihin soluttautuvan Piet Hoffmanin. Sen jatko-osa Kolme minuuttia jäi heidän viimeisekseen.

Hellströmin kuoleman jälkeen Roslund on kirjoittanut sarjaan jatkoa teoksissa Kolme tuntia ja tänä kesänä ilmestyneessä Sä kasvoit neito kaunoinen, jonka nimi voisi johdonmukaisemmin olla Kolme vuorokautta.

Nyt menneisyys tavoittaa Grensin ja Hoffmanin samaan aikaan. Grens tutki 17 vuotta sitten kokonaisen perheen murhaa, josta hengissä selvisi vain viisivuotias tyttö. Nyt murhapaikalla tapahtuu taas ja Grens aloittaa aikoinaan selvittämättömäksi jääneen tutkinnan uudestaan. Hoffman taas saa uhkaavia viestejä. Hänen on tehtävä jotain, muuten hänen henkilöllisyytensä paljastetaan ja perhe surmataan.

Ei tarvitse olla kovin suuri dekkariasiantuntija, kun arvaa, että jutut liittyvät yhteen. Grens ja Hoffman yhdistävät taas kerran voimansa. Grensin on selvitettävä murhan lisäksi, kuka vuotaa poliisilaitokselta äärimmäisen salaisia tietoja ja Hoffmanin on jäljitettävä itseään uhkaavia aseiden salakuljettajia Albaniasta asti.

Roslund rakentaa taas mallikkaasti jännitystä ja hänen tavaramerkkinsä, kohti nollahetkeä tikittävä kello, tikittää piinaavasti. Käänteitä, tiukkoja tilanteita ja yllätyksiä riittää.

Muodollisesti kaikki on siis kunnossa. Sä kasvoit on ruotsalainen valiojännäri, joten ei ole ihme, että Roslundin teoksia on käännetty kymmenille kielille ja yhdessä Hellströmin kanssa kirjoitetuista teoksista on tehty tv-sarja sekä Hollywood-elokuva.

Ilman Hellströmiä Roslund on vähän liiankin ammattitaitoinen. Kirjat ovat muodollisesti päteviä, mutta mekaanisia. Yhteiskunnallinen ote puuttuu, nämä kirjat ovat jännitystä jännityksen vuoksi. On kuin insinööri olisi laskenut, miten pitkiä kohtausten tulee olla ja mihin kohtaan kuuluvat yllätyskäänteet.

Kolme sekuntia oli ehdoton huipputyö, mutta Piet Hoffmanin hahmo olisi saanut jäädä siihen. Hän on kerta kaikkiaan liian ylivertainen, kaikkeen valmistautunut ja haavoittumaton, jotta Hoffmanista ja oikeastaan koko tarinasta jaksaa välittää. Tässä tarinassa hän on elämänsä kovimmassa paikassa, mutta uskomattomat urotyöt sujuvat kellon tarkasti ja naamioinnin rispaantumatta.

Roslund on myös loiventanut kulmikasta Ewert Grensiä liikaa. Hän alkaa olla komisario kymmenien dekkarikomisarioiden joukossa. Tässä tarinassa Annia ja Siwania tuskin muistetaan, yksinäisiä tanssiaskelia ei oteta ollenkaan.

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Seppo Mustaluoto kirjoittaa suoraviivaista toimintaa


Seppo Mustaluoto: Totuuden kuriiri. 288 sivua, Gummerus.

Totuuden kuriiri on kolmas osa Seppo Mustaluodon sarjassa, jossa seikkailee erikoiskoulutuksen saanut entinen sotilas Janne Norrman. En ole aiempia lukenut, mutta Mustaluoto kertoo niistä riittävästi, jotta kyytiin pääsee helposti näinkin.

Norrman saa nyt suojelupoliisilta ja puolustusvoimien tiedustelupalvelulta tehtävän noutaa venäläisloikkari sensaatiomaisine aineistoineen Istanbulista Suomeen. FSB:stä loikkaavalla Ivanovilla on jotain, joka julki tullessaan muuttaa maailmanpolitiikkaa.

Entisenä ammattisotilaana Mustaluoto kirjoittaa kiinnostavasti operaation valmistelusta, jossa mahdollisten seuraajien kannoilta karistaminen on perusedelletys onnistumiselle.

Silti jokin menee kohtalokkaasti pieleen ja Norrman joutuu hankalalle pakomatkalle halki Euroopan. Sitä seuraa vielä toinen operaatio ja uusi pakomatka, ja vasta kolmannen reissun jälkeen homma on selvä. Tien päällä ollaan koko ajan ja toiminta on rivakkaa, mutta ei erityisen jännittävää, koska Norrman pääsee vähän liian helpolla tai liian onnekkaiden sattumien avulla lukuisista pinteistään.

Yhdessä asiassa Mustaluoto erottuu edukseen muista jännityskirjailijoista. Hän on erinomainen kuvaamaan tappeluita, siis sellaisia mies miestä vastaan otteluita, joissa aseina ovat nyrkit. Mustaluoto tietää, mihin kannattaa iskeä ja miltä lyönti missäkin kohtaa tuntuu. Fyysiset tappelukohtaukset ovat Totuuden kuriirin parasta antia.

Totuuden kuriiri on vanhanaikainen toimintaa pursuava jännityskirja, jollaisia julkaistaan enää harvoin. Ennen tällaiset tarinat olisi ehkä julkaistu jossain kioskikirjasarjassa. Tosin niiden toinen kantava juttu oli toiminnan lisäksi huumori. Sitä Mustaluodolla ei ole yhtään. Melko totinen on tämä totuuden kuriiri.

Kirja on omassa lajissaan sujuvaa viihdettä, mutta ei herättänyt tarvetta tutustua Janne Norrmanin aiempiin seikkailuihin ja tuskin seuraavaankaan.

Kahden miehen henkinen mittelö uusimmassa Wistingissä


Jörn Lier Horst: Koodi. Suomentanut Päivi Kivelä. 396 sivua, Otava.

Joka lokakuussa William Wisting ottaa esiin Katharina Haugenin katoamisen tutkinta-aineiston. Katoamispäivänä hän vierailee Katharinan miehen Martinin luona. 24 vuoden aikana miesten välille on syntynyt jonkinlainen ystävyys. Ratkaisematon juttu ei jätä Wistingiä rauhaan. Hän käy tutkinta-aineiston kerran vuodessa läpi löytääkseen sieltä jotain, joka on jäänyt aiemmin huomaamatta.

Tällä kerralla jokin on toisin. Martinkin tuntuu kadonneen. Lisäksi keskusrikospoliisin selvittämättömien juttujen osastolta Adrian Stiller saapuu tutkimaan vuosia sitten siepatun nuoren naisen tapausta. Martin Haugenilla on yhteys molempiin.

Martin palaa kotiin ja Wisting suostuu peiterooliin. Hänen on houkuteltava Martinilta tunnustus. Tämän voi kertoa, koska Koodin juoni alkaa aivan kirjan alussa.

Tarinan koodi on Katharina Haugenin kirjoittama paperi, jossa on numerosarjoja ja muutama muu merkintä. Salakirjoituksen asiantuntijat eivät ole pystyneet ratkaisemaan arvoitusta.

Koodin jännite syntyy kahden miehen henkisestä mittelöstä. Se huipentuu yhteiseen mökkiviikonloppuun, jona Wistingin pitäisi saada Martinin suojaus putoamaan. Sen tekninen pohjustus on kuin ranskalaisessa huippusarjassa Le Bureaussa. Salakuuntelua ja auton liikkeiden reaaliaikaista seuraamista sekä tekstiviestejä, joissa käytetään ennalta sovittuja koodeja.

Horst kirjoittaa nautittavasti. Tunnelma on tiheää, kun toinen tietää, mitä on tapahtunut ja toinen tietää toisen tietävän, mutta tunnustelee mahdollisuutta selvitä jutusta ilman rangaistusta. Koodi on mukavan erilainen dekkari moraalipohdintoineen. Jännitys syntyy kokonaan ilman tavanomaisia tehokeinoja.

Horstin heikko lenkki on se, että tarinoissa on mukana myös Wistingin toimittajana työskentelevä Line-tytär, joka sekoaa rikostutkimuksiin. Linen epäuskottavat osuudet katkaisevat jännitteen Koodissakin.

Wistingit ovat pohjoismaisia perusdekkareita, mikä riittää jo pitkälle. Huippua ne eivät ole, ja se pakottaakin taas kerran kysymään, mikä suomalaisten dekkarien markkinoinnissa on vikana.

On melko kummallista, että Wisting-sarjan oikeudet on myyty 20 maahan ja siitä on tehty Ylen keväällä esittämä tv-sarja. Esimerkiksi Seppo Jokisen komisario Koskiset eivät ole yltäneet kumpaankaan vaikka ne ovat joka osa-alueella paljon parempia kuin Wistingit. Horstin tarinat ovat kyllä hyviä, mutta Wistingin persoona on valju ja sarjan muut henkilöt eivät erotu oikeastaan millään ominaisuudella. Pohjoismaisille rikosromaaneille tärkeä yhteiskunnallisuus myös puuttuu Wisting-sarjasta kokonaan.

Eikö suomalaista dekkaria siis osata vieläkään myydä maailmalle?

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 3: Kalle luontokuvauksen mestarina

Alkuperäinen julkaisu 25.9.2012.

Melkein itkettää lukea näin syyskuussa Kallen ensimmäisestä marjamatkasta. Se tapahtui mummon, Ämmi tai Muori, kanssa Kallioniemen takaisille karpalosoille jonain 1920-luvun ensimmäisen puoliskon keväistä.

Viimeksi oli puhetta humoristi Päätalosta. Nyt astuu esiin luontokuvaaja. Jäkälämatto rutisee jalkojen alla kaksikon pahnostaessa metsään. Keväinen mäntymetsä tuoksuu huumaavasti omaankin nenään, kuusikon tunnelma on tummanpuhuva, suo antaa aromejaan. Pikkulinnut sirkuttavat metsässä ja aavalta kuuluu kurkien huuto. Ja ne kevään ensimmäiset lämpimän tuulen henkäykset, kun huomaa, että päällystakki on liikaa. Kaikki tämä palaa mieleen nyt, kun pahin on edessä.

Tuoksun ja tunnelman ohessa Kallen tietoisuuteen alkaa hiipiä Koillismaan köyhän kansan todellisuus. Ämmi kertoo, miten hän yhdessä Kallen vaarin Ukkelin kanssa joutui lähtemään Päätalosta maailmalle muuten tyhjin käsin, mutta lapsia oli mukana kymmenkunta. Talo kun elätti vain yhden jälkeläisen, joka otti huolehtiakseen myös edellisen sukupolven. Muut sisarukset perheineen olivat liikaa.

Riitu-äiti puolestaan on suora linkki entisen Suomen ihmisauksuuneihin. Hänet myytiin vähiten tarjoavalle, kun Putikan natsuuna hajotettiin isän kuoleman jälkeen. Kysymys oli Riitun muistin mukaan 500 markan maksamattomasta velasta puolankalaisille kauppiaille. Kunta pani kotikylän isot talolliset putikkalaisten holhoojiksi ja he ryhtyivät heti toimittamaan perheen hajottamista saadakseen hakkaamattomat metsät halvalla haltuunsa.


Kallioniemen ympärillä oli kymmenkunta tyhjäksi jäänyttä mökkiä. Kallelle selviää, että nekin ovat autioituneet mökkiläisten velkojen takia. He velkaantuivat metsäyhtiöille muutaman jauhosäkin hinnasta. Yhtiöt ottivat mökit haltuunsa. Eivät ne mökkipahasilla mitään tehneet, mutta saivat hassulla niitä ympäröivät hyvät metsät. Se oli omaisuuden uusjakoa 1900-luvun alussa.

Marjamatkalla tulee esiin myös Päätalon kirjailijakuvan seuraava uusi puoli. Hän oli merkittävä kansanperinteen tallentaja. Käsistään osaava pystyisi rakentamaan näiltä sijoilta 
esimerkiksi kärpänpyydyksen romaanin kuvauksen perusteella. Kesäisten tukinlaskujen ankravee- ja pujuvee -huudot saavat selityksensä. Samoin se, miten lauttoja vedettiin ponttuulla ennen hinaajien aikaa.