20 vuotta Ratamoa - Soininvaara taas tiukasti ajan hermolla

Taavi Soininvaara: Tsaarin ruoska. 391 sivua, Otava.

Syyskaudella 2000 telakkajuristi Taavi Soininvaara yllätti täysverisellä trillerillä Ebola-Helsinki. Yllätti siksi, että tuntemattoman esikoiskirjailijan teos oli niin hyvin ajassa kiinni ja uskottava kansainvälisine kuvioineen. Suojelupoliisin etsivä Arto Ratamo solahti vaivattomasti uudeksi suomalaiseksi fiktiokirjallisuuden agentiksi.

Liekö juhlavuoden ansiota, että kesällä ilmestynyt Tsaarin ruoska on Ratamo-sarjan parhaita teoksia. Soininvaara on jälleen tiukasti ajassa kiinni ja sepittää uutisista tutuista aiheista toimvaa jännitystä. Kevään kuumimpia kotimaisia rikosuutisia oli kahden suomalaisen huumejuttu, jonka jäljet johtavat Espanjaan. Sen oikeuskäsittely on vielä kesken, mutta Soininvaarallakin on kaksi suomalaista, jotka tekevät huumekauppaa espanjalaisen mafian kanssa.

Tsaarin ruoska lähtee todella rivakasti liikkeelle. Kirjaa ei ehdi kunnolla avata, kun molemmat suomalaiset ovat vainaita ja toisen tyttöystävälläkin on tappaja kintereillään. Alkaa vimmattu takaa-ajojen sarja. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, tässäkin Soininvaaran kirjassa on venäläinen ulottuvuus ja takaa-ajettuja useampia. Henkensä edestä saa rynniä Ratamokin, kun espanjalaiset, venäläiset ja vielä albanialaisetkin taistelevat Euroopan huumeherruudesta.

Sen verran googlasin, että meno vaikuttaa aivan uskottavalta.

Koska kyseessä on Soininvaaran trilleri, huumekauppa on kuitenkin vain pintaa. Hänen kirjoissaan on yleensä kyse suurvaltapoliittisista salahankkeista joko Lähi-idässä tai Venäjällä. Nimi Tsaarin ruoska jo paljastaa, että huumekaupan kulissien takana käydään isoa peliä, jossa panoksena on ei enempää eikä vähempää kuin koko Euroopan kohtalo.

Tsaarin ruoskassa vauhtia otetaan kutkuttavasti vuodesta 1718 ja sitten mennään isolla vaihteella alusta loppuun. Kirja on erinomainen pläjäys toimintaviihteestä pitäville.

Soininvaara tekee luotettavaa työtä, mutta se viimeinen silaus puuttuu, että hänen kirjojaan voisi kutsua loistokkaiksi. Jälkimaku on samanlainen kuin rutiininomaisessa kymmenosaisessa ruotsalaisessa tv-dekkarissa. Sen parissa viihtyy hyvin, mutta mitään ei jää mieleen.