Ilkka Remes: Pimeyden sydän. 472 sivua, WSOY.
Siitä on vuosia kun olen viimeksi päässyt kehumaan muinaisen ykkössuosikkini Ilkka Remeksen uutta trilleriä. Nyt se tapahtuu. Pimeyden sydän on viihdyttävä vauhtijännäri. Se on kuin Jason Bourne -elokuvat, joissa sankari sarjaselviytyy kiperistä tilanteista onnella ja nokkeluudella. Tai Remeksen itsensä toinen jännäri Karjalan lunnaat vuodelta 1998 huikeine ajojahteineen.
Yksi Pimeyden sydämen pääjuonista on Venäjän kosto Suomen Nato-jäsenyydestä. Remeksen skenaario on huolestuttava. Niin paljon vahinkoa voi tehdä niin kevyellä kalustolla.
Se on kuitenkin vain yksi juonilinja ja huipentuu vasta lopussa. Sitä ennen Remeksen tämänkertaisen sankarin Mikko Jalavan on jätettävä palaamatta vankilomalta ja matkustettava Hollantiin. Sieltä olisi isolla rahalla olisi ostettavissa todistusaineistoa, joka puhdistaa hänen vakoilusta syytetyn isänsä nimen.
Jalava itse on vankilassa kunnianloukkauksen takia. Hän on syyttänyt Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa, mutta todisteita ei ole. Nyt niitäkin on luvassa ja rahoituksessa auttaa Mikko Jalavan saama yllätysperintö, joka sisältää muhkean osuuden Kongossa toimivasta kaivosyhtiöstä.
Kongo, kaivos ja kolonialismi. Entinen ja nykyinen. Remes käsittelee aina suurvaltapoliittisia kysymyksiä. Pimeyden sydämessä aihe on Venäjän ja Kiinan kilpajuoksu Afrikan luonnonvaroista. Siihen viittaa kirjan nimikin. Pimeyden sydän on myös Kongoon sijoittuva Joseph Conradin vuonna 1899 ilmestynyt klassikkoteos.
Kaivosyhtiön osakkeita perinyt Jalava joutuu sekä kiinalaisten että venäläisten jahtaamaksi. Samaan aikaan hänen naisystävänsä Joanna on pinteessä tutkittuaan omin päin Seppo Materon toimia. Jännitystä syntyy kahdella rintamalla ja kolmannella venäläiset valmistelevat iskuaan Suomea vastaan.
Pidän Pimeyden sydämestä toisin kuin muista uudista remeksistä kahdesta syystä.
Ensinnäkin suurvaltapoliittinen vehkeily on tässä teoksessa taka-alalla ja Jalava vain pelinappula siinä. Tällä kertaa ei ole niin, että käytännössä koko maailman pelastaminen on yhden suomalaisen harteilla. Pimeyden sydän on rennointa Remestä. Huumoria ei totuttuun tapaan ole yhtään, mutta mielikuvituksellinen seikkailu yltää paikoin komeisiin mittoihin. Erityisesti pidän käärmeiden osuudesta Jalavan kujanjuoksussa.
Toiseksi Suomi on nyt Natossa. Remeksen ei tarvitse enää sisällyttää kirjaansa vaivaannuttavia turvallisuuspoliittisia puheenvuoroja liittoutumisen välttämättömyydestä.
Entisestä jäljellä ovat ontot henkilöhahmot. Sille ei voi mitään, että samalla kentällä operoiva Helena Immonen tekee kaiken paremmin ja uskottavammin. Joka syksy vuodesta 1997 ilmestyneellä uudella Remeksellä on silti paikkansa, jos ote säilyy jatkossakin yhtä pinnistämättömänä it´s only rock'n'roll-hengessä.