Pascal Engman: Kokaiini (Kokain). Suomentanut Pekka Marjamäki. 631 sivua, WSOY.
Lähes päivittäin Ruotsista tulevat uutiset jengisodista ja silmittömästä väkivallasta turruttavat ainakin suomalaisen lukijan, koska ne ovat niin kaukana omasta todellisuudestamme. Käsistä riistäytynyt väkivalta on jotain käsittämätöntä johtavassa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ilmiötä auttaa ymmärtämään, ei tietenkään hyväksymään, toimittajataustaisen Pascal Engmanin viides trilleri Kokaiini.
Ruotsin parhaaksi yhteiskunnallisten jännityskirjojen kirjoittajaksi noussut Engman on todella suurten teemojen mies. Aiemmissa teoksissa hän on käsitellyt äärioikeiston nousua, laitonta elinkauppaa, incel-miehiä ja jihadistista terrorismia.
Kokaiinissa mennään suoraan sen ytimeen, mistä Ruotsi tällä hetkellä parhaiten tunnetaan. Se valottaa jengirikollisuutta voimakkaasti tunteeseen mennen. Engman kuvaa hyytävästi, miksi jo kymmenvuotiaat pikkupojat pitävät husbylaista somalitaustaista Sudet-jengin johtajaa Said Abdullahia sankarinaan, ja miksi teini-ikäisiä lapsia on niin vaikea pitää erossa jengeistä.
Syy on tietysti nopea ja helppo raha. Tai toive ja kuvitelma siitä. Todellisuudessa jengin alaportailla osana on vain jatkuva pelko.
Mutta on siinä muutakin. Teoksessa jengiläiset puhuvat koko ajan kunnioituksen saamisesta. Sitä vaativat ne, jotka eivät itse kunnioita mitään, eivät edes omaa asuinaluettaan ja sen laillisesti elantonsa hankkivia ihmisiä. Kuten otsikossa sanotaan, koetaan paremmaksi olla ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen. Se on unelma, joka onnistuu vain harvalta. Useimmiten jengin pauloihin joutunut on aina uhrattavissa oleva kertakäyttötyökalu ja puhe veljeydestä suurta petosta.
Kokaiini on jykevä jännityskirja, mutta lopullisesti sen nostaa mestaruusluokkaan vankka faktapohja. Teoksen lukujen aluissa lainataan Ruotsin rikoksentorjuntaneuvosto Brån raporttia ja anonyyminä puhunutta poliisia. Lisäksi Engman on kertonut, että rikolliset puhuvat hänelle mielellään, kunhan heidän nimensä eivät tule julki.
Hyvästä faktapohjasta ja Engmanin kirjoittajantaidosta syntyy kerta toisensa jälkeen yhdistelmä, joka kertoo aivan olennaista tästä mädästä maailmasta. Hyvätkin raportit jäävät lukematta muilta kuin asiantuntijoilta. Juuri trilleriaines on se lisä, joka tekee Engmanin teoksista niin vavahduttavia.
Kokaiini on hänen erinomaisista jännäreistään paras. Se luo painajaismaisen näkymän elämään Tukholman lähiöissä, joissa rikollisjengien jäsenet elävät kuin kingit ja pitävät muita asukkaita pelon vallassa.
Kokaiinin tekee erityisen raastavaksi Said Abdullahin vastapari, Husbyssa elintarvikeliikettään pitävä dakarilaistaustainen Fatou Diop, joka on opettanut lapsilleen pienestä pitäen oikean ja väärän eron. Kaupastaan käsin hän on nähnyt, mikä on lasten tie jengeihin. He aloittavat tähystäjinä, siirtyvät sitten vanhempien jengiläisten aseenkantajiksi kunnes alkavat myydä huumeita. Fatou myös tietää, ettei mikään muutu, ellei joku uskalla nousta vastarintaan ja todistaa Said Abdullahia ja hänen kaltaisiaan vastaan.
Kokaiini jatkaa sarjaa, jonka päähenkilöt ovat poliisi Vanessa Frank ja entinen eliittisotilas Nicolas Paredes. Engmanin sanomaa teoksessa ryydittää mestarillinen jännitys, jonka takia sitä lukee sydän pamppaillen alusta loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti