Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vaeltavat vainajat. 476 sivua, Siltala.
Maaliskuussa 1977 Helsingin Kruununhaassa sijaitsevassa Pikku Naantaliksi kutsutussa kerrostalossa riehui tuhopolton seurauksena ullakkopalo. Siinä ei kuollut ketään, mutta tositapauksen pohjalta rakennetussa rikosromaanissa Vaeltavat vainajat palosta alkaa tragedia, joka tuhoaa monen ihmisen elämän vaikka kuolonuhreja tulee vain yksi.
Vaeltavat vainajat on R&R:n eli Siltalan toimituspäällikön Sari Rainion ja Helsingin poliisin murharyhmässä 40 vuotta työskennelleen Juha Rautaheimon toinen yhteinen dekkari, jatko-osa kehutulle Vainajat eivät vaikene -dekkarille.
Kruununhaan sijasta liikkeelle lähdetään kuitenkin Tattarisuon teollisuusalueelta, jossa pitkälti erakoitunut mies löytyy murhattuna asuntovaunustaan, jossa on majaillut vuosikymmeniä. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että tämä Ilpo Saari on julistettu kuolleeksi jo aikoja sitten kadottuaan totaalisesti omaisiltaan. Miehen taustoja selvitellessä paljastuu, että hänellä oli yhteys Pikku Naantalin tulipaloon, jossa kuoli Gloria Pöllänen, hyvin suuria ristiriitoja aikanaan herättnyt nainen.
Vaeltavat vainajat kuuluu niin sanottuun cozy crime -genreen, jonka voisi suomentaa leppoisaksi dekkariksi. Vaikka siinä tutkitaan murhaa, on teos yhtä vähän jännittävä ja ahdistava kuin TV1:n launtain keski-illan harmittomissa Midsomerin murhat -tyyppisissä dekkareissa. Moni niistä pitää, ja todennäköisesti juuri siksi. Itse en. Tiiliskiven paksuinen Vaeltavat vainajat osoittautui ärsyttävimmäksi lukukokemukseksi vuosiin.
Koska dekkari on leppoisa, siinä on valtavasti rikostutkinnan ulkopuolisia aineksia. Poliisiryhmä herkuttelee donitseilla ja tutkintasihteeri Felicia Lehmosen pääsiäisherkuilla. Rikosylikonstaapeli Ville Karilan pieleen menneestä pääsiäisateriasta riittää juttua sivukaupalla. Teoksessa tavoitellaan komisario Palmujen tunnelmaa, joten henkilöitä kutsutaan vanhahtavasti herroiksi, rouviksi ja neideiksi. Mihinkään asiaan ei päästä käsiksi ilman laajalta kaartavaa lörpöttelyä.
Toisille tällainen väljä lähestymistapa dekkariin tarkoittaa kerronnallista lumoa ja vahvaa tunnelman rakentamista, kuten sarjan ensimmäistä osaa on kuvattu. Makuasia siis.
Itse pidin jaarittelua ja lörpöttelyä lähes 500 sivun mitassa turhauttavana, mutta sinnittelin kirjan loppuun. Kun tarinan ympäriltä karsii kaiken joutavan ja löysän, sen sisältä löytyy hienosti rakennettu koskettava rikostarina. Hetken sattuma, väärä valinta ja tuhoon tuomittu salattu rakkaustarina pilasivat monen yksilön ja yhden kokonaisen perheen elämän. Moraalin jousto ja valkoinen valhe väärässä paikassa johtavat vuosikymmenten mittaiseen tragediaan.
Sivujuonteena Vaeltavassa vainajassa jatkuu edellisessä osassa alkanut huijari Tapani Hellevirran juttu. Se jatkuu myös seuraavassa jatko-osassa.
No tämäpä oli ärsyttävin arvostelu vuosiin, siinä määrin että oli pakko ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoittaa vastine.
VastaaPoistaYli puoli vuosisataa olen rakastanut kirjoja, suorastaan ahminut niitä, joten kaikupohjaa löytyy. Nämä R&R:n tähän asti julkaisemat kaksi teosta ovat parasta mitä olen lukenut vuosiin, uskomattoman mukaansa vievää kerrontaa. Taika on juuri siinä kuvailevassa, viipyilevassä tyylissä, joka imaisee mukaansa, luo tunnelman johon samaistuu, elää mukana itse tarinassa.
Nykyajan hektisessä tempossa on uskomaton kokemus saada uppoutua näiden kirjojen 'laajalta kaartavaan lörpöttelyyn'.
Sinulle puolestaan suosittelen Kari Haakanan "Välitön uhka" tai Tapa hänet ensin", jo nimistä voi päätellä että edustavat täysin päinvastaista genreä. Niiden tarinassa ei ole mitään turhaa, mutta eipä siten paljon olennaistakaan.
Erittäin hyvä arvostelu, allekirjoitan lähes kaiken. Turhan lörpöttelyn lisäksi toinen ärsyttävä piirre on päähenkilöiden käyttämä kieli, jollaista tuskin kukaan on käyttänyt edes 1950-luvulla, saati 2010-luvulla (johon kirja ajoittuu). Matti Yrjänä Joensuu sai hahmonsa puhumaan kuten normaalit ihmiset, R & R eivät siinä onnistu.
VastaaPoista