perjantai 25. joulukuuta 2020

Muistilabyrintista Leipuriin - Arttu Tuomisen kehitys lupaavasta aloittelijasta valmiiksi mestariksi

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti. Myllylahti 2015.

Arttu Tuominen: Leipuri. Myllylahti 2018.

Luin Arttu Tuomisen esikoisdekkarin Muistilabyrintti vuonna 2015 ollessani Suomen dekkariseuran johtolanka-raadin jäsen. Arvioni oli tyrmäävä https://kirjojahyllystani.blogspot.com/search?q=arttu+tuominen . Kirja alkaa lupaavasti, mutta kaikki siinä on lopulta kökköä. Tuominen ei ollut lähelläkään palkitsemista.

Yllättäen sarjan toinen osa Murtumispiste oli jo melkein ylimaallisen loistelias. Silti sarjan kaksi viimeistä osaa Silmitön ja Leipuri jäivät aikoinaan lukematta.

Nythän Tuominen on tunnustettu ja palkittu mestari uudella porilaisista poliiseista kertovalla sarjallaan, josta ovat ilmestyneet Verivelka ja Hyvitys.

Kun tämän vuoden uutuuskirjat oli luettu, palasin Tuomisen vanhempiin kirjoihin. Ensin luin Silmittömän ja muutama viikko myöhemmin Muistilabyrintin ja Leipurin yhteen pötköön. Vasta nyt näin, millainen poikkeuksellinen huippu Arttu Tuominen oli jo varhaisdekkareissaan vaikka Muistilabyrintin kökköydet ovat yhä siellä.

Nämä neljä kirjaa muodostavat harvinaisen mietityn dekkarisarjan, jossa jokainen romaani on itsenäinen tarina, mutta taustalla kulkeva kertomus tekee siitä yhtenäisen kokonaisuuden. Sen pääosassa on auto-onnettomuudessa pahoin loukkaantunut ja perheensä menettänyt Janne Rautakorpi. Hän on saavuttanut myyttisen maineen poliisina napattuaan vuonna 2002 Poria piinanneen sarjamurhaajan, josta käytettiin nimeä Leipuri. Leipuri murhasi pedofiilejä erityisen julmalla tavalla.

Sen enempää Leipurista ei kolmessa ensimmäisessä romaanissa kerrotakaan.

Sarjan toinen päähenkilö on entinen huippu-urheilija, poliisina aloitteleva Liisa Sarasoja, jonka Rautakorpi ottaa mukaan murhatutkimukseen Muistilabyrintissa. Siinä murhan uhri on Satakunnan Kansan toimittaja, joka on tehnyt juttua joen pilaantumisesta.

Muita keskushenkilöitä ovat rikostutkija Mulperi, komisario Eero Kataja ja KRP:stä Poriin lähetetty Tero Vähäsavo. Osa on mukana kaikissa neljässä kirjassa, osa tulee mukaan matkan varrelta ja osa poistuu ennen maalia.

Muistilabyrintti on kiehtova matkan aloitus vaikka melkein kaikki siinä on dekkarina pielessä. Tuominen on niin hyvä henkilöiden kuvaaja, että nyt toisella lukemisella kirja vei hölmöyksistään huolimatta mennessään.

Leipurissa Tuominen on jo täysin valmis. Siinä ei häiritse enää mikään.

13 vuotta edellisen murhasarjan jälkeen Porissa iskee uusi sarjamurhaaja, joka saa myös nimen Leipuri hyvästä syystä. Nyt hänen uhrejaan ovat vuoden 2002 Leipuri-juttua tutkineet poliisit. Murhat ovat yhtä epärealistisen mielikuvituksellisia ja rankkoja kuin Wallandereissa. Alkuperäinen Leipuri ei voi olla syyllinen, koska hän on vankilassa.

Olipa komea veto Tuomiselta säästää Leipurin salaisuus sarjan viimeiseen osaan ja kertoa se sitten takaumina Leipuri-nimisessä dekkarissa. Kummastakin murhasarjasta Tuominen kertoo pakahduttavan jännittävästi ja tällä kertaa ilman kiusallisia lipsahduksia. Kipujen kanssa elävä Rautakorpi on entistä sykähdyttävämpi hahmo, jonka traagisuutta lyhyt onni vain korostaa. Liisa Sarasojan yksityiselämän käänteet jaksavat kiinnostaa.

Kummankin Leipurin tarina on yllätyksellinen. Ensimmäisen myös riittävän motivoitu, että yliampuvan raa´at murhat voi sulattaa. Toisessa mennään jo liian överiksi, mutta Tuomisen taitava kerronta saa unohtamaan pienet kauneusvirheet.

Kirjasarja yhdistelee perinteistä poliisiromaania psykologiseen jännitykseen. Muistilabyrintti on Rautakorven jonkinlainen transsitila, jossa hän uppoutuu syvälle muistoihinsa ja etsii sieltä vanhanaikaisesti sanottuna johtolankoja. Muistilabyrinttiin palataan painokkaasti Leipurin lopussa.

Kirjojensa lopuissa Tuominen kääntää päälle uuden vaihteen. Hän on myös armoitettu spektaakkelimaisten toimintakohtausten luoja. Muistilabyrintin lopussa yhdistyvät Poria moukaroiva myrsky ja murhaajan loppujahti. Silmittömän hurja loppunäytös käydään uppoavassa laivassa. Leipurissa taistellaan aikaa vastaan, koska Rautakorpi tekee jääräpäisesti sen, mitä ei koskaan pitäisi ja mistä häntä nytkin varoitetaan: menee yksin ja ilman tukea vaaralliseen paikkaan. Samanaikaisesti Liisa Sarasojaan kohdistunut uhka realisoituu.

Arttu Tuomisen neljän romaanin aloitus on kankeasta alustaan huolimatta niin komea kokonaisuus, että se kelpaisi varmasti hänet vasta Verivelassa löytäneille. Myllylahden kannattaisi ehdottomasti julkaista kirjat uudelleen tai WSOY:n ostaa niiden oikeudet ja tuoda ne markkinoille kunnon mainoskampanjalla.

Kunpa olisin lukenut Tuomisen ensimmäiset kirjat heti niiden ilmestyessä. Olisin voinut sanoa, että olen nähnyt suomidekkarin tulevaisuuden. Sen nimi on Arttu Tuominen. Mutta hyvä näinkin. Vahva suositus keväällä ilmestyvää Delta-sarjan kolmatta osaa odotellessa.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Väinö Linna omalla ja Karo Hämäläisen äänellä

Panu Rajala (toim.): Päivä on tehnyt kierroksensa – Väinö Linna muistelee. 333 sivua, Siltala.

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija – Romaani Väinö Linnasta. 407 sivua, WSOY.

Kirjailija Väinö Linnan toivottiin kirjoittavan muistelmansa, mutta niitä ei saatu. Eikä mitään muutakaan pitkää tekstiä vuonna 1962 ilmestyneen Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjan kolmannen osan jälkeen. Esseekokoelma Oheisia julkaistiin vuonna 1967 ja laajennettuna vuonna 1990 nimellä Murroksia.

Linnan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta 20. joulukuuta. Nyt hänen elämäänsä saatiin kaksoisvalotus osittain samaan aineistoon perustuvissa kirjoissa.

Linna kertoo omin sanoin elämänsä vaiheet, ajattelunsa juuret ja romaaniensa taustat teoksessa Päivä on tehnyt kierroksensa – Väinö Linna muistelee, jonka on toimittanut Panu Rajala.

Karo Hämäläisen romaani Kansalliskirjailija – Romaani Väinö Linnasta sekoittaa fiktiota faktaan ja osittain haastaa Linnan itsestään antamaa kuvaa.

Panu Rajalan toimittamassa teoksessa on pelkkää Linnan puhetta sellaisena kuin hän professori Pertti Virtarannalle elämäänsä muisteli vuosina 1973–1974. Linnan 49 tuntia kestävät haastattelut olivat osa Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden hanketta, jossa tallennettiin elävien kirjailijoiden puhetta.

Karo Hämäläinen on kuunnellut samat nauhat, mutta hänen romaaninsa taustalla on paljon muutakin autenttista Linna-aineistoa. Syntyy vaikutelma, että romaani antaa aidomman kuvan kirjailijasta kuin hänen itse kertomansa totuus. 1970-luvun alkupuolella Linna oli kansakunnan virallinen viisas, joka saattoi  luoda myyttiä itsestään haastattelijalle.

Linnan totuudesta on tullut totuus

Kummatkin teokset ovat suurenmoisia ja ne kannattaa lukea perätysten, jos on vähänkään kiinnostunut kirjailijasta, jonka vaikutus kansakunnan tajuntaan saattaa olla suurempi kuin kenenkään toisen kirjailijan missään muussa maassa. Kun 50 vuotta hänen viimeisen romaaninsa ilmestymisen jälkeen yli 1 200 suomalaiselta kysyttiin Suomalaiset ja historia -hankkeessa eniten vaikutuksen tehnyttä taideteosta, saivat Linnan kirjat reilusti yli puolet äänistä.

Eivätkä ääniä saaneet Musta rakkaus tai Päämäärä vaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Suurelle osalle suomalaisista totuus jatko- ja sisällissodasta on se, mitä Linna kirjoitti vaikka kriittiset kommentoijat olivat heti liikkeellä osoittamassa varsinkin jälkimmäisen asiavirheitä.

Linnan oma ääni aitona

Onneksi Linnan pohdintoja ei ole Rajalan toimittamassa teoksessa muokattu yleiskielisiksi. Murre kuuluu ja kerron poljento on mahtavaa luettavaa etenkin sotavuosien osalta.

”Se oli aika orpoo, kun saakeli takaa päin rupee yhtäkkiä tuleen semmosta porukkaa ja ne piti kauheen elämän. Ja vielä ne panssarivaunut. Siinähän toi Pylkäs ampui haudalta. Siinä oli karsikkokumpu, jossa sen konekivääri oli, kun ne ruismaata myöten tuli ja sanoi että: Jumalauta kun mie lasetin, mie aattelin että mitä siä vainajat aatteloo, perkele tämmösest tärinäst, hän sano. Joo. Mut kyl tuleminenkii loppu.”

Pylkäs oli tietysti Viljam Pylkäs, Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan esikuva.

Epäpoliittisessa kodissa Urjalassa kasvaneesta Linnasta tuli työväenliikkeelle tärkeä kirjailija sinnikkyyden kautta. Hänellä oli himo lukemiseen jo kansakoulussa ja kova pyrky eteenpäin työskennellessään Finlaysonin tehtaalla Tampereella. Työläiskirjailija viihtyi huonosti ryskätyössä.

Työväenliikkeen toimintaan hän ei juuri osallistunut, mutta julisti vuonna 1974, että Suomesta tulee sosialistinen maa, koska se on ainoa tie eteenpäin maailmassa.

Näin Linna totesi Rautatieläinen-lehdelle.

Karo Hämäläinen kirjoittaa hänen mukauttaneen vastauksia kulloisenkin yleisönsä mukaan. Naistenlehti Jaanalle Linna vastasi asiallisesti kysymyksiin ryhmäseksistä ja strippauksesta.

Romaanihenkilöiden esikuvat

Päivä on tehnyt kierroksensa -teoksessa huomio kiinnittyy Linnan kuvauksiin tärkeimpien romaaniensa henkilöiden esikuvista.

Pohjantähden räätäli Halme lähti Appelqvist -nimisestä urjalalaisesta hierojasta, joka käytti keppiä ja knallia, ja jossa oli itseoppineen tärkeyttä.

”Minä halusin kuvata, miten se lähtee tämmöisestä ulkoisesta tavoitteiden asettelemisesta ja sivistyspyrkimyksestä, mutta syvenee sitten. Teloitushetkellä hän on kypsä syvä ihminen, kokenut ja sisäistänyt kaiken sen, millä hän ennen on keikaillut.”

Tuntemattoman Koskela taas pohjautuu Linnan joukkueen johtajaan Einari Kokkoseen Nilsiästä, joka oli ”pirun mukava mies”, lähti alikersanttina talvisotaan ja kotiutui jatkosodasta kapteenina.

”Mää kyllä ihailin sitä oikeen, eikä parempaa joukkueenjohtajaa eikä sotilasta montaa varmasti Suomen armeijassa ollut.”

Kuten tunnettua, Linna aloitti kirjoittamisen jo jatkosodassa. Istui kannon päällä ja kirjoitti. Lähetti muutama sata sivua kustantamoon joulun alla 1942. Sai vielä ennen vuoden loppua kielteisen vastauksen, mutta päätti, että ”tää ei lopu tähän”.

Eikä loppunut. Kirjailijan ura alkoi teoksella Päämäärä vuonna 1947, mutta pankin räjäytti Tuntematon sotilas 1954.

Sensuuria vai Tuntemattoman parantamista?

Siltä osin Virtarannalta olisi toivonut tarkentavia kysymyksiä. Tuntemattomasta poistetut kohdat ilmestyivät vasta Sotaromaanissa vuonna 2000. Linna sanoo hyväksyneensä teknilliset ja kirjallisten virheiden poistot.

”Mutta kaikki semmoinen, jossa voi edellyttää olevan jotakin hajua siitä, ettei tämmöistä mielipidettä haluta julkisuuteen, niin ne minä vaadin palautettavaksi. Ja ne palautettiin.”

Eihän Virtaranta voinut sitä 1970-luvulla tietää, että Tuntemattomasta poistettiin kirosanojen, jälkiviisastelun ja upseerien haukkumisen lisäksi aivan olennaisia kohtia, mitä tulee ”tämmöiseen mielipiteeseen”. Nämä poistot koskivat sodanvastaisuutta ja jatkosodan motiivia, josta kovimmat sanat Linna laittoi kommunisti Lahtisen suuhun:

”Kunnanpösö tarttee korkeeta viljanhintaa ja mettäherrat näitä Venäjän korpia. Isot herrat tarttee kunniaa ja niitten huorrat jalokiviä ja turkiksia. Sitä varten täällä ihmisiä tapetaan.”

Hämäläisen romaanissa lainataan Linnan vuonna 1980 Yleisradiolle antamaa haastattelua, jossa hän sanoo, että poistot eivät olleet sensuuria. Ilman niitä lopputulos olisi ollut kirjallisesti heikompi.

Sotaromaanin esipuheessa Linnan elämäkerran kirjoittanut Yrjö Varpio pitää poistoja ymmärrettävinä 1950-luvun alun yleisiä ajattelutottumuksia sekä kirjallista makua ja normistoa vasten.

Lahtisen yksinpuhelun typistäminen kuitenkin Varpion mukaan pienensi romaanin panosta jatkosodan luonteesta käydyssä keskustelussa.

Tuntematonta edelsi kuuden vuoden hiljaisuus

Kummassakaan teoksessa ei kiinnitetä huomiota siihen mahdollisuuteen, että Linna taipui vasta syksyllä 1954 valmistuneen käsikirjoituksen poistoihin helposti siksi, että hän janosi takaisin kirjallisiin piireihin ja halusi saada kirjan painetuksi joulumarkkinoille.

Hänen edellisestä romaanistaan oli kulunut kuusi vuotta eivätkä ensimmäiset teokset olleet mitään myyntimenestyksiä. Niiden jälkeen yritys Messias-nimiseksi romaaniksi epäonnistui ja syöksi Linnan henkiseen kriisiin.

Linnalla oli kuitenkin kova pyrky kirjailijaksi ja pois tehdastyöstä, jota piti ikävänä ja yksitoikkoisena. Tuntemattoman käsikirjoituksessa oli ainekset päämäärän toteutumiseen.

Kirjat keskustelevat sisällissodasta

Nämä kaksi teosta käyvät kiinnostavaa dialogia kahden muun tuoreen Väinö Linna -kirjan kanssa. Tämä koskee jo monta vuosikymmentä kestänyttä kiistaa siitä, kuinka oikean tai väärän kuvan Linna antaa Pohjantähdessä torppareista ja sisällissodasta.

Historioitsija Seikko Eskola arvosteli jo vuonna 1960 Linnan kokonaiskuvan vuodesta 1918 olevan väärä. Eskolan mukaan vain sosiaaliset epäkohdat eivät voineet selittää vuoden 1918 tragediaa ja Linnalta puuttui kansainvälinen kehys.

Kansainvälistä kehystä sisällissodalle rakensivat Lasse Lehtinen ja Risto Volanen vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Heidän mukaansa Linna on vienyt kokonaisen sukupolven harhaan kuvatessaan sisällissotaa lähinnä torpparikapinana. Linnan kirjasta puuttuu kaupunkien kuohunta ja näkökulma Suomen sisällissodasta Venäjän vallankumouksen jatkeena.

Professori Jyrki Nummi kirjoittaa Pohjantähden historiakuvan kritiikistä tänä vuonna ilmestyneessä kokoomateoksessa Väinö Linna – Tunnettu ja tuntematon. Hän pitää kritiikkiä asemansa menettäneen vapaussota-aatemaailman perinteen kantajien identiteettipolitiikkana, joka vaatii tunnustusta ja kunniansa palauttamista.

”Maaseutuköyhälistö ratkaisevassa asemassa”

Omin sanoin Linna kertoo hänellä olleen yhteiskunnallinen pyrkimys. Ensinnäkin ihmisille on tehtävä oikeutta ja toiseksi sisällissodasta on saatava tietoisuuteen totuudellisempi kuva.

Hän kutsuu asiasta käytyä keskustelua professoriväittelyksi ja sanoo tehneensä Pohjantähteä varten sellaisen pohjatyön, että oli tutkinut asian siinä kuin joku historian professorikin.

Linnan mukaan torpparikysymys ei ollut välitön syy sisällissotaan. Sitä olivat elintarvikepula ja työttömyys.

Silti hän pitää kiinni siitä, että torpparit ja yleensä maaseutuköyhälistö olivat ratkaisevassa asemassa. Mitään punakapinaa tuskin olisi tullut, jos tämä väestönosa olisi vapautettu 20–30 vuotta aikaisemmin.

”Maalaisproletariaatin kapina se oli, vaikka kaupungeissa tietysti oli tämä valveutuneempi työväestö, jonka piirissä se liikkeelle pantiin. Mutta sieltä se reservi tuli, maaseudulta”, Linna painotti.

Toinen ärtymyksen aihe oli se, että valkoisella puolella pyrittiin tekemään punaisista kriminaalirikollisia. Linnan mukaan he olivat valtiorikollisia, usein moraalisesti korkeatasoista väkeä.

”Minä tahdoin antaa heille moraalisen oikeuden, motiiveihinsa.”

Joukkorangaistukset kapinasta olivat täysin lainkäytön ulkopuolella.

”Esimerkiksi kun vanhoja punavankeja ja muita haastattelin, niin ei kukaan kieltänyt etteikö hän kapinallinen olisi ollut. Ja että kapina on aina laiton ja rikollinen, niin siitä pitää rankaista lakien mukaan. Ja sitä ei Suomessa tehty.”

Asiavirheitä Pohjantähdessä

Karo Hämäläinen kiinnittää romaanissaan huomiota Pohjantähden saamaan historiakritiikkiin romaanin torpparikuvauksesta. Hän panee näyttelijä Veikko Sinisalon lukemaan ääneen Helsingin Sanomissa 17.10.1959 ilmestynyttä lisensiaatti Viljo Rasilan artikkelia, jossa osoitetaan heikkouksia romaanin asiatiedoissa.

Myöhemmin Tampereen yliopiston Suomen historian professorina toiminut Rasila kirjoitti, ettei Kansan Lehdessä voinut olla kuvia Laurilan Anttoon häädöstä, koska sanomalehdissä ei ollut uutiskuvia vuonna 1907.

Vuonna 1906 Kansan Lehdessä ei olisi lukenut sosiaalidemokraattien vaativan torppien itsenäistämistä, koska juuri silloin he vaativat kaikkein kiihkeimmin maan sosialisoimista.

– Mitä mä nytten teen, Hämäläinen pistää Linnan sanomaan sen jälkeen, kun hän on tarkastanut Kansan Lehden päätoimittajalta Arvo ”Poika” Tuomiselta, että lehdessä ei tosiaan ollut valokuvia vuosisadan alussa.

Sitten hän torjuu antaneensa väärän kuvan:

– Mä olen kertonu ihmisestä. En mä historiankirjaa ole kirjottanu.

Veto pois kahden osan jälkeen

Pohjantähden kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät vuoden välein 1959 ja 1960. Sitten veto alkoi olla lopussa ja kolmas osa lykättiin kustantajan kanssa tehdyllä päätöksellä vuoteen 1962. Linnalta puuttui suuri idea, jonka varaan hän rakentaisi teoksen, Hämäläinen kirjoittaa.

Linna itse kertoo väsymyksestään syksyllä 1960. Hän kirjoitti mustan kahvin voimalla, sai vapinakohtauksia eikä pystynyt nukkumaan.

Sen hän kuitenkin kiistää, että kolmas osa olisi muita heikompi. Sen tapahtumien luonne vain edellyttää tyynempää kirjoittajan otetta, hän sanoo Virtarannalle.

Sitten seurasi tyhjyys. Tuli masennusta ja muita sairauksia.

42-vuotiaana mies oli pääosin elämäntyönsä tehnyt. Viimeinen romaani julkaistiin juhlallisesti 6.9.1962 Hotelli Kämpissä. Pohjantähden kolmannesta osasta otettiin ennätyksellinen 101 500 kappaleen ensipainos.

Kansakunnan kaapinpäälle nousseesta miehestä tuli Linnan juhlien vieras, jonka seurassa presidentti Urho Kekkonenkin halusi näyttäytyä.

Yhteiskunnallinen keskustelija joutui pakosti vaikenemaan, kun hän sai aivoveritulpan vuonna 1984 ja menetti puhekykynsä. Vuonna 1992 hän kuoli keuhkosyöpään.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 13: Täysi tuntiraha tuo tarinaan mahtavan joukon uusia henkilöitä



Alkuperäinen julkaisu 28.10.2012.

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kallen-maailma-avartuu/ 

Täysi tuntiraha on Iijoki-sarjan romaaneista rikkaimpia. Kalle on tähän asti kulkenut lähinnä linjalla Jokijärvi-Taivalkoski, joka on kahden ”peninkuorman” matka. Nyt on lähdettävä savotoihin ja uittoihin naapuripitäjiin asti.

Ovat siinä jalat olleet koetuksella. Kalle on kirjan tapahtuma-aikana 13-14-vuotias. Tässä vaiheessa hän on pahnostanut jalan tuo matkan jo kymmeniä kertoja. Nyt pisin matka uittoon on 80 kilometriä, jonka Kalle taittaa kahdessa päivässä kävellen ja hiihtäen. Uudet kumiterät hiertävät jalkaa ja lonksuvat suksen síteissä. Uitossa niihin tulee reikä. Kalle viettää koko pariviikkoisen jalat märkinä ja saa kurkkutulehduksen, joka vaivaa joka kevät kylmässä työjellessä.

Kallen pätkätyöt jatkuvat myös potunkaivuhommissa. Siinä hän tienaa saidalta Seppäsen isännältä kaksi markkaa päivässä plus ruuan, jonka joutuu nauttimaan häpeillen. Kallesta on tässä vaiheessa tullut raskasruokainen, minkä isäntä panee korostetuin katsein merkille.

Toisaalta saman Seppäsen isännän kanssa Kalle pääsee parhaimmilleen kuvatessaan tuohustamista pimeällä joella. Tervas tuoksuu ja lämmittää. Lumoutuneen tunnelman rikkoo vain arinan mulskahdus veteen. Kalle saa enää harvoin syödäkseen vatsan täyteen, mutta nyt pottua ja tuohuskalaa saa siirtää emättiä kohti niin paljon kuin maistuu.

Kattilakunta pohjimmillaan

Herkko Päätalo lähetettiin mielisairauden takia kaksi kertaa Oulun Piirimielisairaalaan. Molemmilla kerroilla hänet passitettiin terveen papereilla takaisin kotiin, vaikka mies muuttui aina vain hullummaksi. Töihin häntä ei saatu nohitettua eikä pirtissä istunutta miestä katsottu hyvällä, kun perhe samaan aikaan oli kunnan elätettävänä.

Aluksi ymmärrettiin ”Hemman hummeetin ruvenneen sassaroimaan”. Nyt Herkon katsottiin olevan heittäyksissään ja kolmannella kerralla sairasta miestä alettiin parantaa toimittamalla hänet pakkotyöhön Pelsoon. Sellaiset olivat asenteet 1930-luvulla.

Ennen yllättävää paranemistaan hänet passitettiin vielä vaivaistaloon, mitä alemmas ihminen ei sen ajan yhteiskunnallisen käsityksen mukaan voinut vajotakaan.

Päätalot valuivat yhä pohjemmalle. He saivat Metsähallitukselta luvan kaataa koivuja polttopuuksi valtion metsästä ja niitä jäälle ajamaan kunnalta kolme ”hevospäivää”. Hevospäiviä kerjäämällä perhe vajosi vielä alemmaksi kuin kunnan jauhoilla elävä. Seuraava askel olisi perheen hajottaminen.

Pitkän rupeaman palkkatyötä Kalle tekee myös Taivalkosken kirkonkylässä pöllien merkinnässä. Tapausta värittävät Karhumäen veljesten lentokoneen laskeutuminen kylään ja jätkien koulu. Pitäjän uusi pappi nohitti rippikoulun käymättömiä täyttämään velvollisuutensa. Parin viikon ajan kirkonkylään toivat uutta eloa rippikoululaiset, joista vanhimmat olivat 50 vuotta täyttäneet.

Merkintätilillä Kalle ostaa kumiterät kevään uittotöihin. Paha virhe, kuten jo alussa tuli todettua. Niitä ei voinut edes paikata.

Leipäkilo maksoi tuohon aikaan 4,5 markkaa ja kilo maalaisvoita noin 20 markkaa. Kuppi kahvia Lehon Porvarin matkalaisten elämänluukulta maksoi 50 penniä, samoin palanen nisua. Nuukan Seppäsen isännän maksamalla päiväpalkalla ei saanut edes leipäkiloa.

Itäpään Keisari ja muori

Koivuja kaataessaan Kalle saa taas lisää mainetta ikäisekseen kovana työmiehenä. Yöt hän viettää Turpeisenjärvellä Ahoniemen atimatalossa.

Taas tavataan uusia ikimuistoisia sivuhenkilöitä. Ahoniemen Muori, kuuluisa jäsenkorjaaja, on Herkon täti. Hänen miestään kutsutaan Itäpään Keisariksi. Kyseessä on ehkä Suomen kirjallisuushistorian toraisin aviopari. Ahoniemen isäntä on suursyömäri, joka kuitenkin juonittelee syömisensä kanssa: ”Pitäsikkö muovon vuoksi yrittää vätkytellä vaikka ei oo kipenettää näläkä”, isäntä lorsaa ennen kuin tyhjentää Kallen arvion mukaan kolmisen litraa vetävän pahkakupin.

Keisarin ja Muorin ajatukset käyvät yhteen vain sen lyhyen hetken, jonka Muori tarvitsee apua potilaansa vinksahtaneen selkäruodon kopeloimiseen kohalleen.

Ahoniemessä asuvat myös Kallen pikkuserkut Anni ja Martta. Nyt Kallelle valkenee ensi kerran sellainenkin ihme, että tytöt voivat hänestä tykätä. Kallen ja Annin hauras ja Annille enimmäkseen tuskaa tuottava romanssintapainen kestää kirjasarjassa pitkälle 1950-luvulle.

Ukko

Värikkäitä henkilöitä ei Kallen elämän varsitieltä tosiaankaan puuttunut. Yksi sellainen oli kevään luponmakuun aikana majoituspirtissä asunut Ukko. Hän rupesi joka yö kolmen ja neljän välillä möykyttämään veistotöitä niin, että pirtti raikasi. Töitä hän teki lattialla nukkuvasta miesjoukosta välittämättä kuuteen asti ja lähti sitten hevosella metsään, mistä palasi puoli vuorokautta myöhemmin kuormassaan pölkkyjä ja kelohonkia.

Kokonaista lausetta Ukon suusta ei kuultu eikä ilmekään värähtänyt hänen kasvoillaan.

Syy Ukon urahteluun selvisi vasta uiton alettua paikkakunnan mieheltä: ”Sen aikaa Ukko ja emäntä ovat olleet parikuntana, että ovat tehneet vanhimman tyttären. Sen perrään emäntä on muuttanu julukisesti makkaamaan nuoremman velimiehen sänkyyn, ja Ukko ei ole päässy sen perrään kärkeä kastamaan.”

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 12: Tammettu virta on ylipitkä ja vähän tylsä



Alkuperäinen julkaisu 25.10.2012

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/ylipitka-tammettu-virta/

Tammetun virran lukemisen jälkeen ymmärrän niitäkin mielipiteitä, että Kalle eteni liian hitaasti ja kirjoitti liian pikkutarkasti.

Huonemiehen pojassa edettiin lähes vuosikymmen, vielä paksummassa Tammetussa virrassa vain pari vuotta. Mitään oleellista uutta ei tule esiin, vaan Kalle jatkaa koulunkäyntiä ja elämä Kallioniemessä soljuu ennallaan. Dramaattiset käänteet alkavat vasta sivulta 540.

Jos Iijoki-sarjan avaus oli klassinen lapsuuskuvaus, niin kakkososan voi nähdä lapsuuden loppuna. Koulussa Kalle jumpittelee ja ajautuu huonoille tavoille etenkin korttipirun kelkassa. Hän pelaa niin pöljästi, että häviää ja on koko ajan velkaa kavereilleen. Kortinpeluun lisäksi hän oppii valehtelijan ja varkaan tavoille, mikä tuntui Kallea kovin painavan vielä 40 vuotta myöhemmin, kun hän kirjan kirjoitti.

Tämä kaikki kuin myös kavereiden naljailu hänen ärrä-viastaan loivat pohjaa myöhemmän elämän huonolle itsetunnolle.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että kirja on sarjan loistavan alun jälkeen pientä suurempi pettymys.

Kalle Päätalo: Tammettu virta. Gummerus 1972. 573 sivua.

torstai 26. marraskuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 11: Pohjantähden alla oli myös Kallen selkonen



Alkuperäinen julkaisu 22.10.2012.

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/pohjantahden-alla-oli-kallen-selkonenkin/

Joulukuussa tulee kuluneeksi sata vuotta Väinö Linnan syntymästä. Hänen vaikutuksensa suomalaisten tajuntaan on käsittämätön. Linnan viimeisen romaanin, Täällä Pohjantähden alla -trilogian kolmannen osan ilmestymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 57 vuotta. Kun yli 1200 suomalaiselta kysyttiin Suomalaiset ja historia -hankkeessa eniten vaikutuksen tehnyttä taideteosta, saivat Linnan kirjat reilusti yli puolet äänistä.

Linnan kirjoittamat romaanit Suomen viime vuosisadan ensimmäisestä puoliskosta sekä jatkosodasta ovat muuttunut totuudeksi, vaikka ne ovat edelleen fiktiota. On toteutunut se, mitä John Fordin hienossa länkkärissä Mies joka ampui Liberty Valancen sanotaan: Jos totuus ja legenda ovat ristiriidassa, painakaa legenda.

Samassa tutkimuksessa Kalle Päätalon tuotanto sai 18 mainintaa. Hän kirjoitti 30 samasta vuodesta Linnan kanssa, mutta ei ole saavuttanut samanlaista asemaa ”oikean historian” kuvaajana.

Tämä johtunee ensiksi siitä, että Kalle kirjoitti vain siitä, minkä itse koki ja näki. Ja toiseksi väärin perustein syntyneestä maineesta jotenkin tylsänä kirjailijana.

Olen aiemmin itsekin pitänyt Kallen suppeaa näkökulmaa hänen kirjojensa suurimpana heikkoutena. Nyt uudella lukemisella tajuan olevani väärässä. Iijoki-sarja on samalla lailla todistusvoimainen kansankuvaus kuin Pohjantähti.

Taas: Suomi oli yksi maa, jossa asui monta kansaa.

Suomen historian suuret tapahtumat koettiin maan eri laidoilla aivan eri lailla. Pentinkulma eli Urjala oli lähellä ja keskelläkin vuosien 1918 – 1932 tapahtumia. Taivalkoskella niistä kuultiin vain epämääräisiä tietoja. Mäntsälän kapinaa 1932 yritettiin seurata sanomalehdistä, jotka Posti-Manta kantoi Jokijärvelle kolme kertaa viikossa. Jakopäivinä aamulla Oulussa painettu Kaleva ehti Jokijärvelle samana iltana, mitä pidettiin todistuksena siitä, että vauhdin votakka se vain kiihtyy. Apteekkari Mölö-Matti yritti kuunnella kapinaa radiostakin, mutta yhteys ei toiminut. Koko kapina jäi epäselväksi. Kuka kapinoi ja minkä takia?

Vasta nyt huomaan täysin, miten hienovaraisesti Kalle kuljettaa oman mikrohistoriansa rinnalla suurempaa kertomusta. Valtakunnan asioista käytiin kovat raatit paikkakunnan merkkitaloissa, joihin väki kerääntyi iltaisin postia odottamaan. Kalle oikein imi miesten puheet, lohkaisut ja tulkinnat itseensä.

Niistä  muodostuu se toinen kertomus, kansan kokemus, josta Päätalonsa läpikotaisin tuntenut Juice Leskinen puhui eräillä Päätalo-päivillä.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Taas raiskataan ja paloitellaan muutama nuori nainen


 

Lars Kepler: Peilimies. Suomentanut Kari Koski ja Anu Heino. 549 sivua, Tammi.

Tuntuuko siltä, että maailmasta puuttui vielä yksi kirja, jossa teini-ikäisiä tyttöjä vangitaan häkkiin, raiskataan, murhataan ja paloitellaan? Jos vastaus on kyllä, Lars Keplerin kahdeksas Joona Linna -dekkari Peilimies on juuri sinulle.

Nordic noirissa on jo vuosia sitten kliseeksi muodostunut alku, jossa jostain löytyy nuoren naisen ruumis, yleensä vielä alaston. Voisi ajatella, että kliseeksi sen kokevat kirjoittajatkin, mutta aina vaan näitä ilmestyy. Lars Kepler eli aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril varioivat asetelmaa sen verran, että teini-ikäinen Jenny Lind on saanut pitää vaatteet päällään kun hänet on hirtetty lasten leikkipuistossa.

Murhalla on silminnäkijä, mutta Martin on perhetragedian takia psykoottinen eikä muista näkemäänsä. Poliisilla on kiire, koska muita tyttöjä on kadonnut samalla lailla ja lisää ruumiita löytyy. Liikkeellä on taas yksi ruotsalainen sarjamurhaaja. Tarvitaan siis jälleen hypnotisoija Erik Maria Barkia kuten jo sarjan ensimmäisessä osassa Hypnotisoija.

Peilimies on täynnä naisiin kohdistuvaa raakuutta ja sadismia. Se oikeutetaan viimeisellä sivulla 549 kertomalla 6,5 rivillä, että yli miljardi  naista ympäri maailmaa altistuu seksuaaliselle väkivallalle. Tämä dekkari on siis yhteiskunnallinen puheenvuoro vakavasta ongelmasta ja sen tarkoitus on herättää keskustelua.

Uskokoon ken tahtoo. Ahndorilien kirjat ovat myyneet miljoonia ja Peilimies haiskahtaa vahvasti puhtaalta väkivaltaviihteeltä, jolla myydään muutama miljoona lisää.

Kirja on monessa suhteessa inhottava, mutta pakko on myöntää, että Kepler on todella taitava jännityksen rakentaja ja hänen juonikuvionsa ovat huimaavia. Niin Peilimiehessäkin, jossa seurataan vangittujen tyttöjen piinaa, Joona Linnan kuumeista etsintää ja yhden avioparin yritystä selvitä oman tyttärensä menetyksestä. Lyhyet yhden tai kahden virkkeen kappaleet ovat todella tehokkaita ja ne siivittävät tarinaa pakko lukea vielä yksi luku -koukuttavuudella.

Pelimiehen psykologiset ulottuvuudet ovat sellaiset, ettei amatööripohjalta pysty sanomaan, onko kirja täyttä huuhaata tarinaltaan vai onko sillä jonkinlaista uskottavuutta.

Onneksi ei tarvitse antaa kirjoille tähtiä. Peilimies on sellainen, jolle voisi antaa yhtä hyvin yhden kuin viisi riippuen siitä, mitä puolta kirjasta painottaa.

Ahndorilit kirjottavat siis koukuttavasti, mutta eivät ole kovin hyviä keksimään uutta. Peilimies on kolmas kahdeksan kirjan sarjassa, jossa hyptonisoija Erik Maria Bark on oleellisessa roolissa. Kirjan lopussa käynnistetään seuraava osa. Sarjamurhaaja Jurek Walter tekee jälleen paluun, vaikka hänen on luultu kuolleen jo Nukkumatissa ja sen jälkeen Lazaruksessa.

Tuntuu siltäkin, että mitä rakemmaksi Ruotsin todellisuus rikollisjengeineen ja katumurhineen muuttu, sitä vähemmän menestyvät ruotsalaiset rikoskirjailijat haluavat ottaa aiheita todellisuudesta ja sen sijaan mässäilevät absurdeihin mittoihin yltävillä raakuuksilla. Ruotsalaisten dekkarien maailmanmenestys kuitenkin 1990-luvulla alkoi siitä, että ne jollain tasolla kommentoivat ympäröivää todellisuutta ja yhteiskuntaa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 10: Kalle Päätalon pitkä pätkätyöläisen taival alkoi

Alkuperäinen julkaisu 20.10.2012.
 https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/patkatyolaisen-pitka-taival-alkoi/ 

 Kalle Päätalo teki nykytermein pätkätöitä suurimman osan 1930-luvusta. Pätkien ketju alkoi keväällä 1932 Latvalan tukinlaskusta ja päättyi vasta talvisodan aikana, jolloin hän lähti vapaaehtoisena armeijaan. Sodan jälkeen hän oli Messukylässä ja Tampereella pätkätöissä metsässä ja rakennuksilla kymmenkunta vuotta. Ensimmäisen kuukausipalkkansa hän sai vasta 1950-luvulla Rakennusliike Rantanen & Lehtimaa -nimellä kirjoissaan esiintyvältä yritykseltä. 

Kalle aloitti pätkätyöläisen taipaleensa 12-vuotiaana Latavalan uitossa. Koulu jäi sinäkin keväänä kesken, mutta se ei Kallea haitannut. Hän sai hyvitystä isojen poikien pilkalle lähtiessään reppu selässä miesten matkaan. Nyt oli heidän vuoronsa olla kateellinen. 

Kallelle oli jo tässä vaiheessa kehittynyt tunto siitä, että hän kuuluu koulussa häntäpään poikiin, joille myös tytöt nakkelivat niskojaan. 

Luponmakuu nälkäisenä 

Metsätyömiehet olivat talven kaataneet puita savotassa. Varhaiskevät oli tuskaista aikaa jäiden lähtöä ja uiton alkamista odotellessa. Rahat olivat lopussa, nälkä kurni eikä kottia ollut luvassa ennen kuin uitto alkaisi ja nimet laitettiin tuntikirjaan. 

Luponmakuussa ei ollut muuta ajankulunkia kuin porinointi ja vuoleskelu. Huttu-Heikin kometiijjat pelastivat monta päivää ja niistä maksettiin markka, vaikka yhä useammalta jätkältä alkoi unohtua, miltä leipä suussa maistuu. 

”Mulla on yksitoista lasta ja akka parasta aikaa tiinennä. Vanahin vasta rippikouluikänen ja sehi tytär. Mökille jäi vain muutamia leipiä vartaaseen eikä pölyvää jauhoja. Omat evväät ollu palajasta leipää.”

Näillä eväillä lähdettiin pyrkimään kiinni markan laitaan ensin viikoksi pariksi luponmakkuuseen ja sitten useamman viikon kestäneeseen varsinaiseen uittoon. Iltataivaalta tutkittiin merkkejä kevään etenemisestä. Kun se viimein eteni riittävästi, alkoivat uiton valmistelut. Siinä tehtiin vain kymmentuntisia työpäiviä. 

Varsinaisen uiton aikana vonkamiesparista toisen oli oltava joka hetki hereillä. Nukahtamisesta seurasivat potkut, sillä suma uhkasi jatkuvasti. 

Kun uitto oli ohi, edessä oli taas uuden työn etsiminen. 

Työn kuvaaja 

Kalle ei osannut 12-vuotiaana kuvitella itselleen muuta tulevaisuutta olla kova metsätyömies ja kehittyä tässä ammatissa miestä paremmaksi. 

Esikuviksi nousivat Kallen Latvalanjoen uitossa näkemät neljä valiotukkilaista Hiltu-Jakki, Horsman Simppa, Matti Neulikko ja August Lehmikangas. Heitä ihaillessa Kalle pääsee kiinni todelliseen leipälajiinsa, työn kuvaamiseen. Siinä mielessä Kalle Päätalo oli päätä pitempi kaikkia muita työläiskirjailijoita, että hän todella kertoi, millaista työ oli uitoissa, savotoissa, heinänteossa, niitossa, halkorantteella ja rakennuksilla. Ja mitä röytäminen sai aikaan ihmisen terveydelle. 

Latvalanjoen uitossa Kallen kohtalo näytti sinetöityvän. Hän sai kuulla, että kotona isä-Herkko oli tullut raivoon ja viety köysissä Ouluun piirimielisairaalaan. Vastuu perheen elatuksesta oli nyt Kallella. 

Tästä uitosta hän sai 1500 markkaa. Kallelle itselleen siitä riitti 4 markkaa Taivalkosken juhannusjuhlille. Rahan arvoa kuvaa, että siellä lasi simaa ja kolme piskettiä maksoi 1,5 markkaa. Äidin piipussaan polttama Väkevä-Matti maksoi viisi markkaa / tokka ja sitä kului viikossa kaksi tai kolme tokkaa. Näinä aikoina Kalle saikin pysyvän inhon tupakkaa kohtaan.

perjantai 30. lokakuuta 2020

Uusi ruotsalaiskaksikko nousee heti dekkarihuipulle


 

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä. Suomentanut Jänis Louhivuori. 525 sivua, Bazar.

Kirjoittajaparit ovat ruotsalaisten dekkarien erikoisuus, joka on toiminut yleensä hyvin. Sjöwall & Wahlöö loivat perustan ruotsalaisdekkarien ilmiömäiselle maailmanvalloitukselle. Roslund & Hellström loivat sarjan aikamme parhaita yhteiskunnallisia dekkareita. Rosenfeldt & Hjorth ovat sekoittaneet sietämättömän jännittäviin Sebastian Bergman -kirjoihinsa ripauksen saippuaoopperaa. Menestyskirjailija Lars Kepler on avioparin käyttämä nimimerkki.

Nyt tulevat Peter Mohlin ja Peter Nyström suoraan huipulle jo esikoisellaan, jolla he myös tuovat jotain uutta ruotsalaiseen dekkariin.

John Adderley on Ruotsista kotoisin, mutta Yhdysvalloissa kasvanut FBI:n agentti. Epäonnistunut soluttautumiskeikka huumeliigaan vie hänet todistajien suojeluohjelmaan. John haluaa Ruotsiin Karlstadin poliisiin tutkimaan kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta muoti-imperiumin omistajan tyttären katoamista. Siihen hänellä on henkilökohtainen syy.

Hienosti juonitussa tarinassa Peterit tarjoavat yllätyksiä toistensa perään. Haavoittuvan sankarin tutkinta on älykkäästi kehiteltyä ja jutun kuljetus mallikelpoisen vetävää. 

Rikkaan suvun tyttären katoaminen vie Johnin keskelle kahta perhetragediaa yhteiskuntaluokkien ääripäistä. 

Kadonneen Emelien äiti Sissela on kylmäkiskoinen, ainakin siltä vaikuttava, perijätär ja isä Heimer vaimonsa rahoilla elävä tyhjäntoimittaja, joka lenkkeilee ja kerää kalliita viinejä maanisesti.

Toisessa päässä on jutun kestöepäilty Billy, Johnin velipuoli. Se mutkistaa asioita, koska salanimellä Ruotsissa asuva John ei tietenkään saisi olla mukana jutussa, jossa on mukana hänen sukulaisensa.

Viimeinen elämä on niitä kirjoja, joissa on valtavasti sivuja, mutta joiden ei haluaisi loppuvan. Niin kihelmöivän kutkuttava ja taitavasti kirjoitettu se on. Vielä ilmestyy tällaisiakin dekkareita. 

Ja mikä parasta, kirjan lopussa käynnistyy lähtölaskenta jatko-osaan.

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 9: Kunnan jauhot kuin novellikokoelma



Alkuperäinen julkaisu 16.10. 2012.

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/romaani-kuin-novellikokoelma/

 Kallen pitkäaikainen haave oli oppia kirjoittamaan niin, että saisi joskus julki novellikokoelman. Todella pitkän kypsyttelyn jälkeen tavoite ylittyi moninkertaisesti. Kalle kirjoitti 39 romaania, kolme näytelmää ja kolme kertomuskokoelmaa.

Tarkemmin Iijoki-sarjaa lukiessa huomaa, että täyttyihän se novellikokoelman haavekin omalla tavallaan. Romaanien sisällä on tunnelmakuvia, kertomuksia, henkilökuvia ja muita jaksoja, jotka toimisivat itsenäisinä novelleinakin. Pisimmät, kuten Ikaalisten metsätyökeskuksen rakentaminen Rousto-Villen kanssa ovat pienoisromaaneita pitkän kertomuksen sisällä.

Ajankuvaa apteekkimatkalla

Hyvän esimerkin romaanin sisäisestä novellista tarjoaa Kunnan jauhojen alkuun sijoittuva jakso Kallen apteekkimatkasta Papinkylään. Samalla siinä toteutuu täydellisenä Kallen tavoite kuvata tekoselkosensa elämäntapaa, kieltä ja ihmisiä.

Etäisyydet Taivalkoskella olivat pitkät ja autoja 1930-luvun alussa vähän. Syrjäkyliltä asioimaan pitäjän keskuspaikkaan kuljettiin hevosella, hiihtämällä ja kävellen kymmenienkin kilometrien päästä. Oli selvä, että jossain oli yövyttävä ja se tapahtui kauppakartanoitten matkalaisten pirteissä. Kauppakartanoita siihen aikaan oli neljä: Lehon Porvarin kauppa, Rovala, Jalava ja osuuskauppa. 1800-luvulla perustettu Jalavan kauppa toimii nykyäänkin ja on ehdoton vierailukohde Päätalo-faneille.

Matkalaisten pirteissä kulkijat nukkuivat lattioilla ja penkeillä. Talon puolesta tarjolla oli mökkänöitä aluseksi ja raanuja peitteeksi. Yöpyminen ei maksanut mitään, mutta elämänluukusta sai ostaa kaulankostuketta ja nisua. Väkeä oli yleensä paljon ja raatit sen mukaiset sanan mahdista kuululla murrealueella.

Miehet viettivät iltaa makusillaan, mutta pelisääntöjen mukaan naisten oli istuttava penkillä täysissä pukeissa siihen asti, kun valot sammutettiin. He pääsivät riisuutumaan vasta silloin.

Mikon ja Simos-Iikan inttäjäiset

Selkosen vähästä viihteestä vastasivat värikkäät persoonat ja erityisen kovat raatimiehet.

Kirkonkylässä tästä suurelta osin vastasi Jalavan kauppaa pitävistä veljeksistä Mikko, jonka suurinta hupia oli intättää hieman tossiskoa Simos-Iikkaa. Sitä lähdettiin myös joukolla kuuntelemaan ja tapauksista kerrottiin juttuja kotikylällä.

Kalle kertoo Jalavan Mikon miettineen yön aikana valmiiksi, millä tänään rupeaa ärsyttämään Iikkaa. Kun Iikan pinna katkesi ja hän oli lointelujen kera lähdössä ovet paukkuen, Mikko lievensi ja kutsui kahville. Vähän ajan kuluttua peli alkoi alusta tähän tapaan:

– Varmana puhutaan, ettei Iikasta ole ennää muuhun kun naisen heleman alle kahtojaksi. Että niin on mies menny huonoksi.

– Saatana minä jos kerkiän suoroni oikasta, porskahtaa reikä vaikka terveeseen ihhoon. Ja eikä tartte olla vanhuuvven laho naisruppi. Perkele minä tuommosia juoruja kuuntele pitempään…

Kiistan päälle ryypittiin kahvit. Mikon ja Iikan tällaista ystävyyttä oli jatkunut Kallen mukaan vuosikymmenet.

Huttu-Heikin kometiijaa

Kylillä ja savottakämpissä vaihtelua arkeen tarjosi muun muassa Huttu-Heikki, ”luojalta saaliiseen jäänyt”, josta ei ollut elättämään itseään ryskätöillä. Niiden sijasta Heikki peluutti omatekoista onnenpyörää ja jonkin aikaa myös kitapilijarttia. Siinä pelaaja yritti heittää viisi pallon tapaiseksi jykerrettyä puupalaa Heikin ammottavaan suuhun.

Huttu-Heikin varsinainen bravuuri oli kuitenkin kometiijan pellaaminen. Hän esitti maksusta yksin kahta näytelmää, härskiä Elinan surmaa ja vauhdikasta Villen ja Heikin autto-onnettomuutta. ”Tuo mies nähhään kohta narunjatkona”, sanoivat jätkät miehestä, jota autto-onnettomuus ei naurattanut.

Iijoki-sarjasta on tehty kolme elokuvaa, mutta sarjan laajuuden vuoksi sen kunnollinen filmaaminen on aika toivoton tehtävä. Paremmin toimisi ehkä puolen tunnin jaksoista koostuva tv-sarja, Kallen lyhyet erikoiset, jossa keskityttäisiin juuri tällaisiin pieniin hetkiin pitkän tarinan sisällä.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Luultuakin pelottavampi Jussi Halla-aho


 

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. 336 sivua, Into.

Toimittaja Lauri Nurmen epävirallinen elämäkerta perussuomalaisten puheenjohtajasta mykistää kunnioituksesta kahdella tapaa. Ensiksikin työmäärän on täytynyt olla valtava, sillä Nurmi on kerännyt Halla-ahon elämänvaiheet tarkasti ja uuden tiedon määrä on muhkea. Toiseksi Halla-ahon ajattelua esitellessä mukana kulkee koko ajan kirjoittajan analyysi, joka asettaa sen historialliseen yhteyteen eikä tyydy vain referoimaan Scriptaa, vaan haastaa siinä esitettyjä argumentteja.

Sosiaalisessa mediassa vaaditaan koko ajan toimittajia "haastamaan" perussuomalaisia. Näkisipä tv-keskustelun, jossa Halla-ahon haastaa nimenomaan Nurmi. Hän sen pystyisi luetun perusteella tekemään niin, että ohjelma ei kääntyisi vain Halla-ahon ajatusten esittelyksi. Kirjasta tämä taso puuttuu, koska Halla-aho ei antanut siihen haastattelua.

Lapsuus, nuoruus, kotiolot, kulttuurisuku ja avioliitto, joka vei asumaan Helsingin arvoalueelle tulevat kirjassa esitellyiksi niin kuin elämäkerroissa yleensäkin.

Olennaisinta on kuitenkin poliittinen johtaja Halla-ahon ajattelun tausta. Juuri se tekee hänet luultuakin pelottavammaksi.

Kirjan ilmestyessä keskustelua käytiin hänen antisemitismistään tai oletetusta antisemitismistään. Halla-aho omaksui jo bloggarina tyylin, jota on jatkanut Facebookissa ja Twitterissä. Hän vihjailee ja antaa kannattajilleen ymmärtää erilaisia asioita, joista ei jää itse kiinni, mutta koirapillin vihellys vaikuttaa. Niinpä syytökset antisemitismistäkin voi kuitata sillä, että hän vain kyseli Scriptassa, miksi muihin kansanmurhiin ei suhtauduta samalla tavalla kuin holokaustiin.

Sitä ei sen sijaan voi kierrellä, että hän kolmikymppisenä yliopiston tuntiopettajana käytti sanaa "vihaan" luetellessaan itselleen vastenmielisiä asioita. Raskauttavalta tämä tuntuu, koska hän samaan aikaan 2000-luvun alussa alkoi pyöriä Suomen Sisussa, jota viehätti kansallissosialistien aikakausi Saksassa. Halla-aho liittyi Suomen Sisuun talvella 2000, jolloin sen rotuoppeja vierastanut Suomalaisuuden liitto näytti järjestölle ovea.

Suomen Sisun kirjallisuuspiirissä luettiin kansallissosialismin opinkappaleita. Piirin nimi oli Thule, sama kuin Saksassa vuonna 1918 perustetulla salaseuralla, joka vuonna 1920 järjestäytyi Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi. Thulen jäseniä olivat Adolf Hitler ja moni muu tulevan Natsi-Saksan johtaja.

Suomen Sisussa harkittiin puolueeksikin järjestäytymistä, mutta ajatus hylättiin nopeasti. Tarvittiin kuitenkin "painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muitakin". Sellaiseksi valikoitui luontevasti perussuomalaiset. Puolueen päätyminen halla-aholaisten käsiin oli pitkä ja johdonmukainen projekti, jossa Timo Soinilla oli narrin osa.

Halla-ahon kirjoituksia holokaustista on ruodittu aika ajoin ennenkin julkisuudessa. Suomen Sisu on tiedetty äärioikeistolaiseksi ja Halla-aho sisulaiseksi, mutta on kuumottavaa lukea syksyllä 2020, millaisten oppien parissa Suomen toiseksi suurimman puolueen puheenjohtaja on aatettaan kehitellyt.

Kyse ei tosiaan ollut mistään nuoruuden uhmasta. Halla-aho opetti yliopistossa ja valmisteli väitöskirjaa. Hänen jyrkät näkemyksensä kohtasivat vastustusta yliopistolla ja Halla-aho menetti paikkansa opettajana. Professori Jouko Lindstedt pyysi, että Halla-aho ei kutsuisi häntä väitöksen jälkeiseen karonkkaan, koska sukset olivat menneet perusteellisesti ristiin väittelijän rasismin takia.

Keväällä 2017 vähän ennen perussuomalaisten käänteen tekevää puoluekokousta Lindstedt kirjoitti Facebookissa, että toivoi Halla-ahon voittavan puoluejohtajakisassa. 

"... on paikallaan korostaa, etteivät hänen näkemyksensä ole peräisin maahanmuuton haittojen viileästä analyysistä vaan puhtaasta rasismista", Lindstedt kirjoitti.

Professorin mukaan "on parempi, että persujen äänestäjät tietävät saavansa nimenomaan rasismia, sen sijaan että se tulisi heille hieman hankalana kaupanpäällisenä niin kuin Soinin aikana".

Maahanmuuttovastaisuudessa Halla-ahon ja muiden perussuomalaisten tyyliin kuuluu leimata ulkomaalaistaustaiset sosiaalipummeiksi. Halla-aho itse pohjusti kirjan mukaan poliittisen uransa veronmaksajien rahoilla. Hän meni ensi kerran vaaleissa läpi vuoden 2008 kuntavaaleissa Helsingissä saaden alle 3000 ääntä. Pohjatyön hän teki ilmiöksi nousseella blogillaan.

Halla-aho sai vuosina 2007 ja 2008 Suomen kulttuurirahastolta kaksi apurahaa suomi-ukraina-sanakirjan laatimiseen. Apurahat vastasivat yhteensä 50000 euron vuosipalkkaa. Sanakirja ei valmistunut vaan apurahavuosina hän kirjoitti Scriptaan tekstiä kahden paksun kirjan verran. Veronmaksajien rahoilla hän kävi myös kampanjat vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, joissa äänisaalis jäi laihaksi ja vuoden 2008 kuntavaaleihin, joissa meni läpi.

Kirkkoslaavin tutkijalla ei ole varsinaista ammattia. Apurahan jälkeen hänen elantonsa koostui kaupunginvaltuuston ja muiden kunnallisten luottamustehtävien kokouspalkkioista, joita valtuustossa täysin passiiviselle Halla-aholle kertyi neljän vuoden aikana yli 66000 euroa.

Viime vuosikymmenen taitteessa nelikymppisenä puolueeseen liittynyt Halla-aho oli taloudellisesti tyhjän päällä. Julkisuudessa hän esiintyy hieman haluttomana poliitikkona, jolla ei ole henkilökohtaisia pyrkimyksiä ja joka oikeastaan haluaisi viettää normaalimpaa perhe-elämää. 

Näin voi olla, mutta mitä ensi vuonna 50 vuotta täyttävä mies sitten tekisi? Sillat yliopistolle on poltettu eivätkä kirkkoslaavin asiantuntijoiden työmarkkinat liene muualla kovin hääppöiset. Ammattipoliitikkona toimiminen on Halla-aholle myös toimeentulon kysymys. Eläkkeelle hän pääsee aikaisintan vuonna 2037.

Jussi Halla-aho voi nousta loppuvuoden aikana gallupeissa suurimman puolueen puheenjohtajaksi. Kunnissa perussuomalaisilla on vauhti päällä tavoitteena syrjäyttää keskusta maaseudun ikuisena ykköspuolueena. Keväällä 2023 hän saattaa olla hallitustunnustelija. Lauri Nurmen kirja on palvelus äänestäjille. Kukaan ei voi sanoa jälkeenpäin, että emme me tienneet. Perussuomalaisten kansanedustajien ilkeys ja toista mieltä olevien tai toisenlaisten ihmisten avoin halveksunta antaa esimakua siitä, millaista meno olisi Perus-Suomessa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Överiä Nordic noiria vai sen parodiaa?



 Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. 399 sivua, Into.

Norjalaiskirjailijoiden homma Nordic noiriksi kutsutussa genressä näyttää olevan sen uudistaminen ja monipuolistaminen. Ei pelkkää synkkyyttä, sarjamurhia ja kylmiä päähenkilöitä vaan poikkeavia juonikuvioita ja jopa huumoria.

Heine Bakkeid debytoi viime vuonna majakkasaarelle sijoittuvalla teoksella Meren aaveet, joka lisäsi soppaan kauhua ja yliluonnollisia kokemuksia. Poliisista potkut saanut ja itsemurhayrityksessä lievän aivovaurion kärsinyt Thorkild Aske kehitti jälkimmäisiä omassa päässään.

Nyt Aske yrittää keplotella itsensä sairauseläkkeelle. Sitä odotellessa ja työvoimaviranomaisten aktivointitoimia paetakseen hän suostuu rikosasiantuntijaksi menestyskirjailija Milla Lindille, joka työstää viimeistä osaa August Mugabesta kertovalle dekkarisarjalleen. Edellinen asiantuntija ammuttiin kadulle. Syyllisenä pidetään hänen mieleltään häiriintynyttä vaimoa, joka on tehnyt itsemurhan.

Heti kättelyn jälkeen Askelle selviää, että oikeasti kyse ei ole taustatöistä rikosromaaniin vaan oikeasta kahden teinitytön katoamisen tutkinnasta. Milla Lindillä on painava syy etsiä nuorisokodista karanneita tyttöjä. Juttuun on kytketty myös hänen sämpylöitä leipova avomiehensä ja kaksi poliisia.

Paratiisin kutsussa on hirveä vauhti päällä. Tapahtuu murhia ja murhayrityksiä. Löytyy lisää kadonneita ja kuolleita. Milla Lindin kanssa Thorkild Aske säntäilee sinne tänne Norjassa, ja kun jäljet johtavat Venäjälle, niin sielläkin mennään pohjoisesta etelään. Kaikki järjestyy käden käänteessä, tapaamiset venäläisvankiloissakin.

Nordic noirilta ei kannata odottaa realismia. Nehän ovat taidokkaine rituaalimurhineen kaikkea muuta, mutta Paratiisin kutsussa liika vauhti on jo häiritsevää. 

Huonompi juttu on se, että Aske on sarjan toisessa osassa melko tavanomainen dekkarisankari. Pilleririippuvaisuus ja menneisyyden haamut kyllä kulkevat mukana, mutta eivät juuri hidasta hänen menoaan. Kaikki naiset retkahtavat Thorkildiin, joka on nerokkaassa päässään aina askeleen muiden edellä myös tehdessään päätelmiä sinänsä hyvin sommitellussa ja kiperässä jutussa. Siitä ei tiedä, onko liikkeellä yksi vai useampi murhaaja ja liittyvätkö jutut edes toisiinsa.

Bakkeid väläyttää Meren aaveiden kerronnallista otetta tarinan lopussa, jossa ollaan taas pohjoisen syrjäseudulla. Se hyvä jakso pistää entistä enemmän harmittamaan, että kirja menee monelta osin niin överiksi, ettei se jännitä tippaakaan. 

Toinen vaihtoehto onkin, että Paratiisin kutsu on parodiaa Nordic noirista. Sehän olisikin sitten taas uusi aluevaltaus norjalaisilta.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Pelottavan uskottava kuvaus siitä, miten Venäjä hyökkäisi Suomeen


 

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu. CrimeTime, 464 sivua.

Reserviupseeri Helena Immosen esikoisromaani Operaatio Punainen kettu on kirjasyksyn kovimpia yllätyksiä. Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani. Ei talvi- eikä jatkosodasta tai kaukopartiomiehistäkään, vaan siitä, joka ei toivottavasti koskaan toteudu, Venäjän hyökkäyksestä Suomeen Itämeren turvallisuuspoliittisen tilanteen kärjistyessä äärimmilleen.

Suomen geopoliittisessa asemassa Venäjän muodostama uhka on luonnollinen aihe jännityskirjoille ja sitä ovat hyödyntäneet konkarit Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara jo pari vuosikymmentä. Operaatio Punainen kettu ei kuitenkaan ole "jännityskirja" eikä etenkään dekkari, vaikka sen julkaisi dekkareihin erikoistunut CrimeTime. Ei, kyseessä on vakavahenkinen ja kunnianhimoinen kuvitelma siitä, miten tapahtumat etenisivät, jos pahin toteutuisi. Se on romaani tavallisista ihmisistä äärimmäisessä konfliktissa, ei kaiken voittavista poikkeusyksilöistä niin kuin trillereissä.

Romaanin alussa Ruotsi ilmoittaa yllättäen hakevansa Naton jäsenyyttä. Venäjä reagoi pienimuotoisella operaatiolla Gotlannissa, jolloin Ruotsin apuun laivataan myös suomalaisia valmiusyksikköön ilmoittautuneita sotilaita. Tästä tulee käänne yhdelle romaanin päähenkilölle Jonille. 

Ruotsi kutsuu turvakseen myös amerikkalaisia sotilaita.

Sen jälkeen tilanne alkaa kiristyä Suomessa. Muita näkökulmahenkilöitä ovat Jonin sisko Riina, reserviupseeri, ja tämän aviomies, pääesikunnassa työskentelevä Mikael. 

Helena Immonen esittelee uskottavan tuntuisen skenaarion siitä, miten tapahtumat voisivat edetä asteittain Venäjän hybridivaikuttamisesta avoimeksi sodaksi. Immonen pystyy myös perustelemaan, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen, vaikka se on Ruotsi, joka on Natoon liittymässä. Se on se Suomen geopoliitinen asema, joka ei muuksi muutu.

Pohjaa Immosen kuvitelmalle on todellisissa tapahtumissa - Krimin miehittäneissä "vihreissä miehissä" ja Venäjän Itä-Ukrainassa ylläpitämässä sodassa sekä tunnuksettomissa palkkasotilaissa, joita Venäjä on käyttänyt eri konflikteissa.

Uskottavuuden tuntua lisää vielä se, että poliittiset henkilöt esiintyvät kirjassa oikeilla nimillä. Sankariksi nousee presidentti "Sauli Niinistö". Hallituksessa "Li Andersson" ja "Antti Kaikkonen" ottavat kriisin alkuvaiheessa kipakasti yhteen siitä, miten Venäjän kasvavaan painostukseen tulisi reagoida.

Sodankäynnin kuvaus sujuu Immoselta kuin vanhalta konkarilta, ja oikeastaan paremminkin, koska hänellä on tuoreutta, joka konkareilta puuttuu. Aseteknologia ja sotastrategia ovat erinomaisesti hallussa, mutta Operaatio Punaisen ketun vahvuus tulee siitä, että hän ei uppoudu niihin liiaksi. 

Romaanin pääpaino on sittenkin toisaalla. Hän kuvaa sodan psykologiaa häikäisevällä tavalla. Miten rauhaan, vakauteen ja mukavuuksiin tottunut nykyihminen, vielä nuori ja perheellinen, reagoisi, jos joutuisi taistelemaan kovat piipussa? Ehkä juuri näin kuin rintamalle joutuvat Riina ja Joni. Valmiussotilaiden paljoista kertausharjoituksista huolimatta pelkkä ajatus toisen ihmisen ampumisesta, vaikka sitten hyökkääjän, on mieltä vääntävä. Ja miten siitä selviää, kun on ampunut ja ollut ammunnan kohteena? Tässä Immonen pääsee syvälle ihmismieleen.

Reserviupseerin romaani Venäjän hyökkäyksestä Suomeen voi päältä katsoen tuntua turhalta viholliskuvien vahvistamiselta ja sankarihehkutukselta. Operaatio Punainen kettu ei ole sitä.

- Herra kapteeni, jos saan sanoa, ei se kovin kunniakkaalta tuntunut, yksi romaanin henkilöistä sanoo kirjan lopussa.

Operaatio Punainen kettu liittyy luontevasti parhaiden uuden polven sotakirjailijoiden teosten jatkumoon. Niissä sota on pelkkää kärsimystä ja sankaritekojen sijaan sotilas yrittää vain selvitä hengissä.

Esko Aho ei suostu ”1990-luvun virheiden” symboliksi



Esko Aho: 1991 - Mustien joutsenten vuosi. 281 sivua, Otava.

Keväällä poliitikot laidasta laitaan olivat samaa mieltä siitä, että koronakriisissä ei saa toistaa 1990-luvun virheitä. Tällä viitattiin kireään talouspolitiikkaan ja säästöohjelmiin, jotka synnyttivät tilastohistorian pahimman työttömyyden ja ajoivat tuhansia yrityksiä konkurssiin.

Sen kriisin pääministeri Esko Aho (kesk.) palaa sysisynkkään vuoteen 1991 kirjassaan 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Vaikka kirjan tekeminen on aloitettu viime syksynä ennen koronaa, siihen on ehtinyt myös puolustuksen puheenvuoro, sillä lopussa Aho tekee vertailua tilanteeseen silloin ja nyt.

Ja kieltämättä 36-vuotias uusi pääministeri joutui heti keväällä 1991 keskelle painajaista, jonka syntymiseen hän ei juuri voinut vaikuttaa. Kuten Kansan Uutisissa keväällä kerrottiin, 1990-luvun virheet pohjustettiin jo 1980-luvun epäonnistumisilla.

Esko Ahon - Iiro Viinasen (kok.) hallitus on epäonnistuneen lamapolitiikan symboli. Nyt kaikki tapahtumat yksiin kansiin koottuna ja 30 vuoden etäisyyden päästä sitä voi katsoa armeliaammin. Leikkaukset laman keskellä pahensivat kylläkin suurtyöttömyyttä ja lisäsivät konkursseja, mutta kokonaan ilman verta, hikeä ja kyyneliä ei tilanteesta olisi voinut selvitä millään ilveellä. Niin pahaan jamaan edelliset hallitukset olivat maan päästäneet ja niin vanhentuneet idänkauppaan nojautuneet talouden rakenteet olivat.

Itäviennin tuotteet eivät länteen kelvanneet

Yrityksille erittäin kannattava idänkauppa pysähtyi kuin seinään. Vienti Neuvostoliittoon supistui vuoden 1991 ensimmäisellä vuosipuoliskolla yli 60 prosenttia.

”Suoneniskusta tuli erityinen riesa, sillä itään viedyt tuotteet kelpasivat huonosti jos ollenkaan länsimarkkinoille”, Aho kirjoittaa.

Idänkaupan kannattavuudesta kertoo teollisuusjohtajien nyrkkisääntö, jonka mukaan neuvostokauppa tuo kolmanneksen liikevaihdosta ja kaksi kolmannesta katteesta.

Romahduksen myötä myös varsinaista idänkauppaa harjoittavien yritysten alihankkijat joutuivat ahdinkoon.

Tätä olivat 1980-luvun virheet

Myös 1980-luvun hulvattoman velkaantumisen laskut lankesivat nyt maksuun. Siitä on kysymys ”1980-luvun virheissä”.

”Nousukauden suurelta osin velalla rahoitetut investoinnit oli tehty. Suuren velkakuorman mahdollistamien hankkeiden hyödyt olivat tulleet saman tien jaetuiksi yritysten voittoina, työntekijöiden palkkoina tai verotuloina. Monet löysän rahan mahdollistamista investoinneista osoittautuivat jälkikäteen täysin kannattamattomiksi, mutta laskut jäivät laman keskellä maksettaviksi”, kirjoittaa Aho.

1980-luvun jälkipuoliskolla pankkien luotot kotitalouksille ja yrityksille kaksinkertaistuivat. Suurin kasvu tuli valuuttaluotoista, joiden määrä nousi viisinkertaiseksi 20 miljardista markasta 100 miljardiin. Marraskuun 1991 devalvaation jälkeen niiden kustannukset nousivat monille yrityksille ylivoimaisiksi.

Aho jatkaa, että ”Suomen talouden vaikutuksiltaan ylivoimaisesti suurin 1980-luvun reformi toteutettiin ilman, että hallitukset tai eduskunnat olisivat saaneet arvioitavakseen säännöstelyn purkamisen suunnitelman”.

Suomen Pankki hoiti liberalisoinnin suurelta osin omin päin. Se ei koskaan tuonut uudistuksen kokonaisuutta perusteluineen sen paremmin yhteiskunnallisten päättäjien kuin julkisen keskustelunkaan arvioitavaksi, Aho moittii.

Tähän vaikutti pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, joka piti parempana, että asiat kerrotaan sitten vasta, kun päätökset on tehty.

Romahdus alkoi vuoden 1990 alussa

Esko Ahon hallituksen aloittaessa talous oli jo romahtanut ja työttömyys nousi sen ensimmäisenä kesänä 223 000:een, vuodessa 140 prosenttia. Kaikki talouden mittarit olivat punaisella, kun se alkoi valtiovarainministeri Iiro Viinasen johdolla koota ensimmäistä budjettiaan.

Kansantuotteen supistuminen oli alkanut jo vuoden 1990 ensimmäisellä neljänneksellä, jolloin Harri Holkerin (kok.) hallituksella oli yli vuosi aikaa yrittää korjata tilannetta, ja supistuminen kesti vuoden 1993 alkuun. Bruttokansantuote laski 1990-luvun laman kolmessa vuodessa 12 prosenttia, josta seitsemän prosenttiyksikköä ehti tapahtua jo Holkerin hallituksen kaudella.

Velalla ei haluttu pönkittää vanhoja rakenteita

Miksi Ahon hallitus ei ottanut velkaa ja elvyttänyt niin kuin nykyinen Sanna Marinin (sd.) hallitus? Tätä on perusteltu sillä, että velkaa ei yksinkertaisesti saanut. Viinasen piti anoa hattu kourassa luottoa kansainvälisiltä sijoittajilta.

Näin ehkä olikin myöhemmin 1990-luvulla, mutta vuonna 1991 valtio oli käytännössä velaton.

Velan välttäminen ja sisäinen devalvaatio olivat Ahon hallituksen linjana alusta lähtien, koska kriisiä ei nähty vain suhdanteesta johtuvana vaan rakenteellisena. Vanhoja rakenteita ei haluttu pönkittää velkarahalla. Hallitusta ajoi eteenpäin luovan tuhon ajatus: vanha saa mennä ja tilalle syntyy jotain uutta.

Aho kirjoittaa, että ”ilmaisten julkisten palvelujen nopea rakentaminen yhdessä koko ajan parantuvan sosiaaliturvan kanssa vahvisti mielikuvaa siitä, että hyvinvointi on saavutettu etu. Syntyi aika yleinen harhakäsitys, että aineellisen elintason määräävät työmarkkinaneuvotteluissa tehdyt sopimukset ja lainsäätäjän tahto. Niillä voitiin toki säätää asioita, mutta lopulta kaiken ratkaisi kansantalouden suorituskyky”.

Aiemmin suorituskyvylle oli annettu devalvaatio-niminen ryyppy, mutta Ahon hallituksen pirtaan se ei sopinut, koska sodan jälkeisestä sääntelytaloudesta oli luovuttu ja vakautta, työtä ja yrityksille kannattavuutta luonut idänkauppa oli muuttunut suureksi riskiksi.

”Mitä 1990-luvun virheillä tarkoitetaan?”

Devalvaatioon Ahonkin hallitus joutui lopulta turvautumaan pakon edessä. Kun se marraskuussa 1991 tapahtui, vuoden 1990 alussa alkaneesta kansantuotteen kolmivuotisesta supistumisesta yli 80 prosenttia oli jo takana.

Ahon mukaan ”syksyllä 1991 käynnistyi ankara kamppailu, jossa ei enää ollut kyse laman torjunnasta. Todellisuudessa väännettiin kättä siitä, miten kansantuotteen romahduksen laskut jaetaan ja millaisilla keinoilla palataan kasvuun”.

1990-luvun virheistä varoittavilta Aho kysyy, mitä virheitä mahdetaan tarkoittaa:

”Kehnoa varautumista kriisiin, liian hidasta ja ponnetonta tarttumista päälle kaatuviin ongelmiin vai riittämättömiä välineitä kriisin kouriin joutuneiden auttamiseksi?”

Hänen mukaansa velanottoa ei silloinkaan pelätty, mutta ongelmia tuottivat lainan saanti ja sen korkea hinta. Toisin kuin nykyisten nolla- ja jopa miinuskorkojen aikana, 1990-luvulla korot huitelivat kymmenen prosentin tasolla ja velanhoidon kustannukset uhkasivat karata käsistä. 1990-luvun loppupuolen budjeteissa velan vuosittaiset hoitokulut olivat miljardiluokkaa. Niihin kului yhtä paljon rahaa kuin joidenkin ministeriöiden koko vuoden menoihin.

Aho myös painottaa, että ”velalla ei ratkaista ongelmia vaan ostetaan aikaa niiden ratkaisemiseen”.

”Tarvitaan uudistuksia, jotka tekevät mahdolliseksi nopean ja joustavan siirtymisen uuteen. Niitä taas on mahdoton tehdä puuttumatta saavutettuihin etuihin tai tapaan tuottaa julkisia palveluja.”

”Kriisit tuskallisia, mutta raivaavat tilaa uudelle”

Aho katsoo, että lopulta kriisistä nousi uusi Suomi. Kansantalous pääsi uuteen kasvuun vuonna 1993 ja sitä riitti vuoden 2008 finanssikriisiin saakka.

”Viidessätoista vuodessa kansantuote kasvoi noin 40 prosenttia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta pelastui.”

Finanssikriisistä alkanut seuraava 15 vuoden jakso täyttyy vuonna 2022. Nyt kansantuotteen muutos jää miinusmerkkiseksi.

”Menestyäkseen ja kehittyäkseen kansakunnan pitää säännöllisin väliajoin luoda nahkansa. Vakaissa oloissa muutosvastarinta tekee siitä hankalaa, jopa mahdotonta. Kriisit ovat tuskallisia, mutta ne pakottavat luopumaan vanhasta ja raivaavat siten tilaa uudelle”, Aho kirjoittaa.

Nyt hyvinvoinnin perusta täytyy jälleen rakentaa osin uusiksi, kuuluu ex-pääministerin testamentti – tai ehkä sittenkin lähtölaukaus. Esko Aho on pitkän tauon jälkeen ilmaantunut niin paljon ja monella tapaa julkisuuteen, että mielessä kangastelevat ehkä seuraavat presidentinvaalit vuonna 2024.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Silta-sarjan juonenpunoja murhaa nyt Suomen rajalla



 Hans Rosenfedt: Surman susi. Suomentanut Jaana Nikula. 413 sivua, Otava.

Tv-sarja Silta (2011-2017) oli nordic noirin kulmakiviä synkän nerokkaine juonineen ja sivuhenkilöitä myöten tavallista paremmin mietittyine hahmoineen. Saga Norèn (Sofia Helin) on edelleen ylittämätön sosiaalisesti avuttomana ihmisenä ja nerokkaana rikostutkijana.

Moni ruotsalainen tusinatason dekkaristi on kopioinut sarjan asetelmia kirjoihinsa häikäilemättä. Sen luoja Hans Rosenfeldt sijaan on kirjoittanut yhdessä Michael Hjorthin kanssa aivan toisenlaista sarjaa itsekeskeisestä rikospsykogi Sebastian Bergmanista. Loistaviin jännitysjuoniin on niissä sekoitettu pari ripausta saippuaoopperaa keskeisten henkilöiden sukulaisuussuhteen takia.

Nyt Rosenfeldt palaa Sillan henkeen ensimmäisessä omassa dekkarissaan Surman susi. Mestari näyttää jäljittelijöille, että samanlaisista aineksista voi rakentaa kokonaan uutta ja täysin omanlaisensa huipputason trillerin.

Surman susi tapahtuu Haaparannassa ja sitä kautta sillä on yhteyksiä myös Suomeen. Ei yhtä tiiviitä kuin Ruotsiin ja Tanskaan sijoittuneessa tv-sarjassa, mutta olennaisia käänteitä kuitenkin - alkaen jossain Rovaniemen metsässä tapahtuvasta rikollisryhmien verisestä tulitaistelusta, jonka seurauksena kassillinen huumeita ja kaksi kassillista euroja joutuu vääriin käsiin.

Sattuman oikusta haltuun saatu jättiomaisuus on rikoselokuvien, tv-sarjojen ja dekkareiden yksi perustarina. On kirjoittajan taidoista kiinni, onko se myös taas sitä samaa vai sykädyttävä jännitysdraama.

Rosenfeldt ottaa tarinan suvereenisti haltuunsa. Hän ymmärtää sen, minkä niin moni muu unohtaa. Rikoskirjassakin henkilökuvaus on onnistumisen kannalta keskeistä. Mitä siitä, jos murhia tulee liukuhihnalta, mutta niiden tekijät ja uhrit eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Rosenfeldtin henkilöt ovat taviksia, joiden kohtalo kiinnostaa ja saa sydämen sykkimään heidän puolestaan. Romaanin ja ilmeisesti nyt alkavan kokonaisen dekkarisarjan päähenkilö on vaihdevuosivaivoista ja miehensä Thomasin etääntymisestä kärsivä poliisi Hannah Wester.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat kaidalla tiellä pysymään lupautunut UV, entinen vanki, nykyinen autokorjaamonpitäjä, jonka perheen vammainen lapsi on uuvuttanut. Kolmas pariskunta ovat määrätietoinen vanginvartija Sandra ja hänen vankilassa tapaamansa luuserimies Kenneth.

Tavallisten ihmisten tarinasta poikkeaa vain aarretta toimeksiantajilleen jäljittävä venäläinen tappokone, joka käyttää nimeä Katja.

Myös taantuva Haaparannan kaupunki on tavallaan yksi tarinan henkilö. Rosenfeldt on tutustunut siihen tarkemmin kuin vain tökännyt sormensa karttaan.

Vähäisemmilläkin sivuhenkilöillä on luonne. Osa ei edes liity koko tarinaan. Sillassakin oli sivuhenkilöitä ja juonenpätkiä, jotka eivät vieneet minnekään. Ehkä hämäyksen vuoksi, ehkä muistuttamassa, että elämää on muuallakin kuin juuri tässä tarinassa.

Rosenfeldt annostelee kirjassaan arkidraamaa, poliisin perustutkintaa ja henkeä salpaavia toimintajaksoja. Tieto rahojen olemassaolosta polttelee monia, rikkoo ystävyysuhteita ja saa ahneuden pikkupirun ilmoittamaan itsestään säntillisellekin ihmiselle. Dekkarin juonessa riittää käänteitä, isompia ja pienempiä yllätyksiä ja lopulta yksi megaluokan pommi.

Jo kirjan nimi Surman susi kertoo, että nyt on käsillä jotain erilaista ja tavallista juonikkaampaa. Poliisille rikos paljastuu sillä, että myrkytetyn suden vatsasta löytyy jäänteitä ihmisestä ja ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi lähiseudulla. On siis ryhdyttävä selvittämään, kuka on joutunut suden suuhun.

Hans Rosenfeld nousee heti ensimmäisellä omalla kirjallaan pohjoismaisen dekkarin kärkikaartiin niin kuin teki yhdeksän vuotta sitten tv-sarjalla.