Arttu Tuominen: Muistilabyrintti. Myllylahti 2015.
Arttu Tuominen: Leipuri. Myllylahti 2018.
Luin Arttu Tuomisen esikoisdekkarin Muistilabyrintti vuonna 2015 ollessani Suomen dekkariseuran johtolanka-raadin jäsen. Arvioni oli tyrmäävä https://kirjojahyllystani.blogspot.com/search?q=arttu+tuominen . Kirja alkaa lupaavasti, mutta kaikki siinä on lopulta kökköä. Tuominen ei ollut lähelläkään palkitsemista.
Yllättäen sarjan toinen osa Murtumispiste oli jo melkein ylimaallisen loistelias. Silti sarjan kaksi viimeistä osaa Silmitön ja Leipuri jäivät aikoinaan lukematta.
Nythän Tuominen on tunnustettu ja palkittu mestari uudella porilaisista poliiseista kertovalla sarjallaan, josta ovat ilmestyneet Verivelka ja Hyvitys.
Kun tämän vuoden uutuuskirjat oli luettu, palasin Tuomisen vanhempiin kirjoihin. Ensin luin Silmittömän ja muutama viikko myöhemmin Muistilabyrintin ja Leipurin yhteen pötköön. Vasta nyt näin, millainen poikkeuksellinen huippu Arttu Tuominen oli jo varhaisdekkareissaan vaikka Muistilabyrintin kökköydet ovat yhä siellä.
Nämä neljä kirjaa muodostavat harvinaisen mietityn dekkarisarjan, jossa jokainen romaani on itsenäinen tarina, mutta taustalla kulkeva kertomus tekee siitä yhtenäisen kokonaisuuden. Sen pääosassa on auto-onnettomuudessa pahoin loukkaantunut ja perheensä menettänyt Janne Rautakorpi. Hän on saavuttanut myyttisen maineen poliisina napattuaan vuonna 2002 Poria piinanneen sarjamurhaajan, josta käytettiin nimeä Leipuri. Leipuri murhasi pedofiilejä erityisen julmalla tavalla.
Sen enempää Leipurista ei kolmessa ensimmäisessä romaanissa kerrotakaan.
Sarjan toinen päähenkilö on entinen huippu-urheilija, poliisina aloitteleva Liisa Sarasoja, jonka Rautakorpi ottaa mukaan murhatutkimukseen Muistilabyrintissa. Siinä murhan uhri on Satakunnan Kansan toimittaja, joka on tehnyt juttua joen pilaantumisesta.
Muita keskushenkilöitä ovat rikostutkija Mulperi, komisario Eero Kataja ja KRP:stä Poriin lähetetty Tero Vähäsavo. Osa on mukana kaikissa neljässä kirjassa, osa tulee mukaan matkan varrelta ja osa poistuu ennen maalia.
Muistilabyrintti on kiehtova matkan aloitus vaikka melkein kaikki siinä on dekkarina pielessä. Tuominen on niin hyvä henkilöiden kuvaaja, että nyt toisella lukemisella kirja vei hölmöyksistään huolimatta mennessään.
Leipurissa Tuominen on jo täysin valmis. Siinä ei häiritse enää mikään.
13 vuotta edellisen murhasarjan jälkeen Porissa iskee uusi sarjamurhaaja, joka saa myös nimen Leipuri hyvästä syystä. Nyt hänen uhrejaan ovat vuoden 2002 Leipuri-juttua tutkineet poliisit. Murhat ovat yhtä epärealistisen mielikuvituksellisia ja rankkoja kuin Wallandereissa. Alkuperäinen Leipuri ei voi olla syyllinen, koska hän on vankilassa.
Olipa komea veto Tuomiselta säästää Leipurin salaisuus sarjan viimeiseen osaan ja kertoa se sitten takaumina Leipuri-nimisessä dekkarissa. Kummastakin murhasarjasta Tuominen kertoo pakahduttavan jännittävästi ja tällä kertaa ilman kiusallisia lipsahduksia. Kipujen kanssa elävä Rautakorpi on entistä sykähdyttävämpi hahmo, jonka traagisuutta lyhyt onni vain korostaa. Liisa Sarasojan yksityiselämän käänteet jaksavat kiinnostaa.
Kummankin Leipurin tarina on yllätyksellinen. Ensimmäisen myös riittävän motivoitu, että yliampuvan raa´at murhat voi sulattaa. Toisessa mennään jo liian överiksi, mutta Tuomisen taitava kerronta saa unohtamaan pienet kauneusvirheet.
Kirjasarja yhdistelee perinteistä poliisiromaania psykologiseen jännitykseen. Muistilabyrintti on Rautakorven jonkinlainen transsitila, jossa hän uppoutuu syvälle muistoihinsa ja etsii sieltä vanhanaikaisesti sanottuna johtolankoja. Muistilabyrinttiin palataan painokkaasti Leipurin lopussa.
Kirjojensa lopuissa Tuominen kääntää päälle uuden vaihteen. Hän on myös armoitettu spektaakkelimaisten toimintakohtausten luoja. Muistilabyrintin lopussa yhdistyvät Poria moukaroiva myrsky ja murhaajan loppujahti. Silmittömän hurja loppunäytös käydään uppoavassa laivassa. Leipurissa taistellaan aikaa vastaan, koska Rautakorpi tekee jääräpäisesti sen, mitä ei koskaan pitäisi ja mistä häntä nytkin varoitetaan: menee yksin ja ilman tukea vaaralliseen paikkaan. Samanaikaisesti Liisa Sarasojaan kohdistunut uhka realisoituu.
Arttu Tuomisen neljän romaanin aloitus on kankeasta alustaan huolimatta niin komea kokonaisuus, että se kelpaisi varmasti hänet vasta Verivelassa löytäneille. Myllylahden kannattaisi ehdottomasti julkaista kirjat uudelleen tai WSOY:n ostaa niiden oikeudet ja tuoda ne markkinoille kunnon mainoskampanjalla.
Kunpa olisin lukenut Tuomisen ensimmäiset kirjat heti niiden ilmestyessä. Olisin voinut sanoa, että olen nähnyt suomidekkarin tulevaisuuden. Sen nimi on Arttu Tuominen. Mutta hyvä näinkin. Vahva suositus keväällä ilmestyvää Delta-sarjan kolmatta osaa odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti