perjantai 25. joulukuuta 2020

Muistilabyrintista Leipuriin - Arttu Tuomisen kehitys lupaavasta aloittelijasta valmiiksi mestariksi

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti. Myllylahti 2015.

Arttu Tuominen: Leipuri. Myllylahti 2018.

Luin Arttu Tuomisen esikoisdekkarin Muistilabyrintti vuonna 2015 ollessani Suomen dekkariseuran johtolanka-raadin jäsen. Arvioni oli tyrmäävä https://kirjojahyllystani.blogspot.com/search?q=arttu+tuominen . Kirja alkaa lupaavasti, mutta kaikki siinä on lopulta kökköä. Tuominen ei ollut lähelläkään palkitsemista.

Yllättäen sarjan toinen osa Murtumispiste oli jo melkein ylimaallisen loistelias. Silti sarjan kaksi viimeistä osaa Silmitön ja Leipuri jäivät aikoinaan lukematta.

Nythän Tuominen on tunnustettu ja palkittu mestari uudella porilaisista poliiseista kertovalla sarjallaan, josta ovat ilmestyneet Verivelka ja Hyvitys.

Kun tämän vuoden uutuuskirjat oli luettu, palasin Tuomisen vanhempiin kirjoihin. Ensin luin Silmittömän ja muutama viikko myöhemmin Muistilabyrintin ja Leipurin yhteen pötköön. Vasta nyt näin, millainen poikkeuksellinen huippu Arttu Tuominen oli jo varhaisdekkareissaan vaikka Muistilabyrintin kökköydet ovat yhä siellä.

Nämä neljä kirjaa muodostavat harvinaisen mietityn dekkarisarjan, jossa jokainen romaani on itsenäinen tarina, mutta taustalla kulkeva kertomus tekee siitä yhtenäisen kokonaisuuden. Sen pääosassa on auto-onnettomuudessa pahoin loukkaantunut ja perheensä menettänyt Janne Rautakorpi. Hän on saavuttanut myyttisen maineen poliisina napattuaan vuonna 2002 Poria piinanneen sarjamurhaajan, josta käytettiin nimeä Leipuri. Leipuri murhasi pedofiilejä erityisen julmalla tavalla.

Sen enempää Leipurista ei kolmessa ensimmäisessä romaanissa kerrotakaan.

Sarjan toinen päähenkilö on entinen huippu-urheilija, poliisina aloitteleva Liisa Sarasoja, jonka Rautakorpi ottaa mukaan murhatutkimukseen Muistilabyrintissa. Siinä murhan uhri on Satakunnan Kansan toimittaja, joka on tehnyt juttua joen pilaantumisesta.

Muita keskushenkilöitä ovat rikostutkija Mulperi, komisario Eero Kataja ja KRP:stä Poriin lähetetty Tero Vähäsavo. Osa on mukana kaikissa neljässä kirjassa, osa tulee mukaan matkan varrelta ja osa poistuu ennen maalia.

Muistilabyrintti on kiehtova matkan aloitus vaikka melkein kaikki siinä on dekkarina pielessä. Tuominen on niin hyvä henkilöiden kuvaaja, että nyt toisella lukemisella kirja vei hölmöyksistään huolimatta mennessään.

Leipurissa Tuominen on jo täysin valmis. Siinä ei häiritse enää mikään.

13 vuotta edellisen murhasarjan jälkeen Porissa iskee uusi sarjamurhaaja, joka saa myös nimen Leipuri hyvästä syystä. Nyt hänen uhrejaan ovat vuoden 2002 Leipuri-juttua tutkineet poliisit. Murhat ovat yhtä epärealistisen mielikuvituksellisia ja rankkoja kuin Wallandereissa. Alkuperäinen Leipuri ei voi olla syyllinen, koska hän on vankilassa.

Olipa komea veto Tuomiselta säästää Leipurin salaisuus sarjan viimeiseen osaan ja kertoa se sitten takaumina Leipuri-nimisessä dekkarissa. Kummastakin murhasarjasta Tuominen kertoo pakahduttavan jännittävästi ja tällä kertaa ilman kiusallisia lipsahduksia. Kipujen kanssa elävä Rautakorpi on entistä sykähdyttävämpi hahmo, jonka traagisuutta lyhyt onni vain korostaa. Liisa Sarasojan yksityiselämän käänteet jaksavat kiinnostaa.

Kummankin Leipurin tarina on yllätyksellinen. Ensimmäisen myös riittävän motivoitu, että yliampuvan raa´at murhat voi sulattaa. Toisessa mennään jo liian överiksi, mutta Tuomisen taitava kerronta saa unohtamaan pienet kauneusvirheet.

Kirjasarja yhdistelee perinteistä poliisiromaania psykologiseen jännitykseen. Muistilabyrintti on Rautakorven jonkinlainen transsitila, jossa hän uppoutuu syvälle muistoihinsa ja etsii sieltä vanhanaikaisesti sanottuna johtolankoja. Muistilabyrinttiin palataan painokkaasti Leipurin lopussa.

Kirjojensa lopuissa Tuominen kääntää päälle uuden vaihteen. Hän on myös armoitettu spektaakkelimaisten toimintakohtausten luoja. Muistilabyrintin lopussa yhdistyvät Poria moukaroiva myrsky ja murhaajan loppujahti. Silmittömän hurja loppunäytös käydään uppoavassa laivassa. Leipurissa taistellaan aikaa vastaan, koska Rautakorpi tekee jääräpäisesti sen, mitä ei koskaan pitäisi ja mistä häntä nytkin varoitetaan: menee yksin ja ilman tukea vaaralliseen paikkaan. Samanaikaisesti Liisa Sarasojaan kohdistunut uhka realisoituu.

Arttu Tuomisen neljän romaanin aloitus on kankeasta alustaan huolimatta niin komea kokonaisuus, että se kelpaisi varmasti hänet vasta Verivelassa löytäneille. Myllylahden kannattaisi ehdottomasti julkaista kirjat uudelleen tai WSOY:n ostaa niiden oikeudet ja tuoda ne markkinoille kunnon mainoskampanjalla.

Kunpa olisin lukenut Tuomisen ensimmäiset kirjat heti niiden ilmestyessä. Olisin voinut sanoa, että olen nähnyt suomidekkarin tulevaisuuden. Sen nimi on Arttu Tuominen. Mutta hyvä näinkin. Vahva suositus keväällä ilmestyvää Delta-sarjan kolmatta osaa odotellessa.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Väinö Linna omalla ja Karo Hämäläisen äänellä

Panu Rajala (toim.): Päivä on tehnyt kierroksensa – Väinö Linna muistelee. 333 sivua, Siltala.

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija – Romaani Väinö Linnasta. 407 sivua, WSOY.

Kirjailija Väinö Linnan toivottiin kirjoittavan muistelmansa, mutta niitä ei saatu. Eikä mitään muutakaan pitkää tekstiä vuonna 1962 ilmestyneen Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjan kolmannen osan jälkeen. Esseekokoelma Oheisia julkaistiin vuonna 1967 ja laajennettuna vuonna 1990 nimellä Murroksia.

Linnan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta 20. joulukuuta. Nyt hänen elämäänsä saatiin kaksoisvalotus osittain samaan aineistoon perustuvissa kirjoissa.

Linna kertoo omin sanoin elämänsä vaiheet, ajattelunsa juuret ja romaaniensa taustat teoksessa Päivä on tehnyt kierroksensa – Väinö Linna muistelee, jonka on toimittanut Panu Rajala.

Karo Hämäläisen romaani Kansalliskirjailija – Romaani Väinö Linnasta sekoittaa fiktiota faktaan ja osittain haastaa Linnan itsestään antamaa kuvaa.

Panu Rajalan toimittamassa teoksessa on pelkkää Linnan puhetta sellaisena kuin hän professori Pertti Virtarannalle elämäänsä muisteli vuosina 1973–1974. Linnan 49 tuntia kestävät haastattelut olivat osa Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden hanketta, jossa tallennettiin elävien kirjailijoiden puhetta.

Karo Hämäläinen on kuunnellut samat nauhat, mutta hänen romaaninsa taustalla on paljon muutakin autenttista Linna-aineistoa. Syntyy vaikutelma, että romaani antaa aidomman kuvan kirjailijasta kuin hänen itse kertomansa totuus. 1970-luvun alkupuolella Linna oli kansakunnan virallinen viisas, joka saattoi  luoda myyttiä itsestään haastattelijalle.

Linnan totuudesta on tullut totuus

Kummatkin teokset ovat suurenmoisia ja ne kannattaa lukea perätysten, jos on vähänkään kiinnostunut kirjailijasta, jonka vaikutus kansakunnan tajuntaan saattaa olla suurempi kuin kenenkään toisen kirjailijan missään muussa maassa. Kun 50 vuotta hänen viimeisen romaaninsa ilmestymisen jälkeen yli 1 200 suomalaiselta kysyttiin Suomalaiset ja historia -hankkeessa eniten vaikutuksen tehnyttä taideteosta, saivat Linnan kirjat reilusti yli puolet äänistä.

Eivätkä ääniä saaneet Musta rakkaus tai Päämäärä vaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Suurelle osalle suomalaisista totuus jatko- ja sisällissodasta on se, mitä Linna kirjoitti vaikka kriittiset kommentoijat olivat heti liikkeellä osoittamassa varsinkin jälkimmäisen asiavirheitä.

Linnan oma ääni aitona

Onneksi Linnan pohdintoja ei ole Rajalan toimittamassa teoksessa muokattu yleiskielisiksi. Murre kuuluu ja kerron poljento on mahtavaa luettavaa etenkin sotavuosien osalta.

”Se oli aika orpoo, kun saakeli takaa päin rupee yhtäkkiä tuleen semmosta porukkaa ja ne piti kauheen elämän. Ja vielä ne panssarivaunut. Siinähän toi Pylkäs ampui haudalta. Siinä oli karsikkokumpu, jossa sen konekivääri oli, kun ne ruismaata myöten tuli ja sanoi että: Jumalauta kun mie lasetin, mie aattelin että mitä siä vainajat aatteloo, perkele tämmösest tärinäst, hän sano. Joo. Mut kyl tuleminenkii loppu.”

Pylkäs oli tietysti Viljam Pylkäs, Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan esikuva.

Epäpoliittisessa kodissa Urjalassa kasvaneesta Linnasta tuli työväenliikkeelle tärkeä kirjailija sinnikkyyden kautta. Hänellä oli himo lukemiseen jo kansakoulussa ja kova pyrky eteenpäin työskennellessään Finlaysonin tehtaalla Tampereella. Työläiskirjailija viihtyi huonosti ryskätyössä.

Työväenliikkeen toimintaan hän ei juuri osallistunut, mutta julisti vuonna 1974, että Suomesta tulee sosialistinen maa, koska se on ainoa tie eteenpäin maailmassa.

Näin Linna totesi Rautatieläinen-lehdelle.

Karo Hämäläinen kirjoittaa hänen mukauttaneen vastauksia kulloisenkin yleisönsä mukaan. Naistenlehti Jaanalle Linna vastasi asiallisesti kysymyksiin ryhmäseksistä ja strippauksesta.

Romaanihenkilöiden esikuvat

Päivä on tehnyt kierroksensa -teoksessa huomio kiinnittyy Linnan kuvauksiin tärkeimpien romaaniensa henkilöiden esikuvista.

Pohjantähden räätäli Halme lähti Appelqvist -nimisestä urjalalaisesta hierojasta, joka käytti keppiä ja knallia, ja jossa oli itseoppineen tärkeyttä.

”Minä halusin kuvata, miten se lähtee tämmöisestä ulkoisesta tavoitteiden asettelemisesta ja sivistyspyrkimyksestä, mutta syvenee sitten. Teloitushetkellä hän on kypsä syvä ihminen, kokenut ja sisäistänyt kaiken sen, millä hän ennen on keikaillut.”

Tuntemattoman Koskela taas pohjautuu Linnan joukkueen johtajaan Einari Kokkoseen Nilsiästä, joka oli ”pirun mukava mies”, lähti alikersanttina talvisotaan ja kotiutui jatkosodasta kapteenina.

”Mää kyllä ihailin sitä oikeen, eikä parempaa joukkueenjohtajaa eikä sotilasta montaa varmasti Suomen armeijassa ollut.”

Kuten tunnettua, Linna aloitti kirjoittamisen jo jatkosodassa. Istui kannon päällä ja kirjoitti. Lähetti muutama sata sivua kustantamoon joulun alla 1942. Sai vielä ennen vuoden loppua kielteisen vastauksen, mutta päätti, että ”tää ei lopu tähän”.

Eikä loppunut. Kirjailijan ura alkoi teoksella Päämäärä vuonna 1947, mutta pankin räjäytti Tuntematon sotilas 1954.

Sensuuria vai Tuntemattoman parantamista?

Siltä osin Virtarannalta olisi toivonut tarkentavia kysymyksiä. Tuntemattomasta poistetut kohdat ilmestyivät vasta Sotaromaanissa vuonna 2000. Linna sanoo hyväksyneensä teknilliset ja kirjallisten virheiden poistot.

”Mutta kaikki semmoinen, jossa voi edellyttää olevan jotakin hajua siitä, ettei tämmöistä mielipidettä haluta julkisuuteen, niin ne minä vaadin palautettavaksi. Ja ne palautettiin.”

Eihän Virtaranta voinut sitä 1970-luvulla tietää, että Tuntemattomasta poistettiin kirosanojen, jälkiviisastelun ja upseerien haukkumisen lisäksi aivan olennaisia kohtia, mitä tulee ”tämmöiseen mielipiteeseen”. Nämä poistot koskivat sodanvastaisuutta ja jatkosodan motiivia, josta kovimmat sanat Linna laittoi kommunisti Lahtisen suuhun:

”Kunnanpösö tarttee korkeeta viljanhintaa ja mettäherrat näitä Venäjän korpia. Isot herrat tarttee kunniaa ja niitten huorrat jalokiviä ja turkiksia. Sitä varten täällä ihmisiä tapetaan.”

Hämäläisen romaanissa lainataan Linnan vuonna 1980 Yleisradiolle antamaa haastattelua, jossa hän sanoo, että poistot eivät olleet sensuuria. Ilman niitä lopputulos olisi ollut kirjallisesti heikompi.

Sotaromaanin esipuheessa Linnan elämäkerran kirjoittanut Yrjö Varpio pitää poistoja ymmärrettävinä 1950-luvun alun yleisiä ajattelutottumuksia sekä kirjallista makua ja normistoa vasten.

Lahtisen yksinpuhelun typistäminen kuitenkin Varpion mukaan pienensi romaanin panosta jatkosodan luonteesta käydyssä keskustelussa.

Tuntematonta edelsi kuuden vuoden hiljaisuus

Kummassakaan teoksessa ei kiinnitetä huomiota siihen mahdollisuuteen, että Linna taipui vasta syksyllä 1954 valmistuneen käsikirjoituksen poistoihin helposti siksi, että hän janosi takaisin kirjallisiin piireihin ja halusi saada kirjan painetuksi joulumarkkinoille.

Hänen edellisestä romaanistaan oli kulunut kuusi vuotta eivätkä ensimmäiset teokset olleet mitään myyntimenestyksiä. Niiden jälkeen yritys Messias-nimiseksi romaaniksi epäonnistui ja syöksi Linnan henkiseen kriisiin.

Linnalla oli kuitenkin kova pyrky kirjailijaksi ja pois tehdastyöstä, jota piti ikävänä ja yksitoikkoisena. Tuntemattoman käsikirjoituksessa oli ainekset päämäärän toteutumiseen.

Kirjat keskustelevat sisällissodasta

Nämä kaksi teosta käyvät kiinnostavaa dialogia kahden muun tuoreen Väinö Linna -kirjan kanssa. Tämä koskee jo monta vuosikymmentä kestänyttä kiistaa siitä, kuinka oikean tai väärän kuvan Linna antaa Pohjantähdessä torppareista ja sisällissodasta.

Historioitsija Seikko Eskola arvosteli jo vuonna 1960 Linnan kokonaiskuvan vuodesta 1918 olevan väärä. Eskolan mukaan vain sosiaaliset epäkohdat eivät voineet selittää vuoden 1918 tragediaa ja Linnalta puuttui kansainvälinen kehys.

Kansainvälistä kehystä sisällissodalle rakensivat Lasse Lehtinen ja Risto Volanen vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Heidän mukaansa Linna on vienyt kokonaisen sukupolven harhaan kuvatessaan sisällissotaa lähinnä torpparikapinana. Linnan kirjasta puuttuu kaupunkien kuohunta ja näkökulma Suomen sisällissodasta Venäjän vallankumouksen jatkeena.

Professori Jyrki Nummi kirjoittaa Pohjantähden historiakuvan kritiikistä tänä vuonna ilmestyneessä kokoomateoksessa Väinö Linna – Tunnettu ja tuntematon. Hän pitää kritiikkiä asemansa menettäneen vapaussota-aatemaailman perinteen kantajien identiteettipolitiikkana, joka vaatii tunnustusta ja kunniansa palauttamista.

”Maaseutuköyhälistö ratkaisevassa asemassa”

Omin sanoin Linna kertoo hänellä olleen yhteiskunnallinen pyrkimys. Ensinnäkin ihmisille on tehtävä oikeutta ja toiseksi sisällissodasta on saatava tietoisuuteen totuudellisempi kuva.

Hän kutsuu asiasta käytyä keskustelua professoriväittelyksi ja sanoo tehneensä Pohjantähteä varten sellaisen pohjatyön, että oli tutkinut asian siinä kuin joku historian professorikin.

Linnan mukaan torpparikysymys ei ollut välitön syy sisällissotaan. Sitä olivat elintarvikepula ja työttömyys.

Silti hän pitää kiinni siitä, että torpparit ja yleensä maaseutuköyhälistö olivat ratkaisevassa asemassa. Mitään punakapinaa tuskin olisi tullut, jos tämä väestönosa olisi vapautettu 20–30 vuotta aikaisemmin.

”Maalaisproletariaatin kapina se oli, vaikka kaupungeissa tietysti oli tämä valveutuneempi työväestö, jonka piirissä se liikkeelle pantiin. Mutta sieltä se reservi tuli, maaseudulta”, Linna painotti.

Toinen ärtymyksen aihe oli se, että valkoisella puolella pyrittiin tekemään punaisista kriminaalirikollisia. Linnan mukaan he olivat valtiorikollisia, usein moraalisesti korkeatasoista väkeä.

”Minä tahdoin antaa heille moraalisen oikeuden, motiiveihinsa.”

Joukkorangaistukset kapinasta olivat täysin lainkäytön ulkopuolella.

”Esimerkiksi kun vanhoja punavankeja ja muita haastattelin, niin ei kukaan kieltänyt etteikö hän kapinallinen olisi ollut. Ja että kapina on aina laiton ja rikollinen, niin siitä pitää rankaista lakien mukaan. Ja sitä ei Suomessa tehty.”

Asiavirheitä Pohjantähdessä

Karo Hämäläinen kiinnittää romaanissaan huomiota Pohjantähden saamaan historiakritiikkiin romaanin torpparikuvauksesta. Hän panee näyttelijä Veikko Sinisalon lukemaan ääneen Helsingin Sanomissa 17.10.1959 ilmestynyttä lisensiaatti Viljo Rasilan artikkelia, jossa osoitetaan heikkouksia romaanin asiatiedoissa.

Myöhemmin Tampereen yliopiston Suomen historian professorina toiminut Rasila kirjoitti, ettei Kansan Lehdessä voinut olla kuvia Laurilan Anttoon häädöstä, koska sanomalehdissä ei ollut uutiskuvia vuonna 1907.

Vuonna 1906 Kansan Lehdessä ei olisi lukenut sosiaalidemokraattien vaativan torppien itsenäistämistä, koska juuri silloin he vaativat kaikkein kiihkeimmin maan sosialisoimista.

– Mitä mä nytten teen, Hämäläinen pistää Linnan sanomaan sen jälkeen, kun hän on tarkastanut Kansan Lehden päätoimittajalta Arvo ”Poika” Tuomiselta, että lehdessä ei tosiaan ollut valokuvia vuosisadan alussa.

Sitten hän torjuu antaneensa väärän kuvan:

– Mä olen kertonu ihmisestä. En mä historiankirjaa ole kirjottanu.

Veto pois kahden osan jälkeen

Pohjantähden kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät vuoden välein 1959 ja 1960. Sitten veto alkoi olla lopussa ja kolmas osa lykättiin kustantajan kanssa tehdyllä päätöksellä vuoteen 1962. Linnalta puuttui suuri idea, jonka varaan hän rakentaisi teoksen, Hämäläinen kirjoittaa.

Linna itse kertoo väsymyksestään syksyllä 1960. Hän kirjoitti mustan kahvin voimalla, sai vapinakohtauksia eikä pystynyt nukkumaan.

Sen hän kuitenkin kiistää, että kolmas osa olisi muita heikompi. Sen tapahtumien luonne vain edellyttää tyynempää kirjoittajan otetta, hän sanoo Virtarannalle.

Sitten seurasi tyhjyys. Tuli masennusta ja muita sairauksia.

42-vuotiaana mies oli pääosin elämäntyönsä tehnyt. Viimeinen romaani julkaistiin juhlallisesti 6.9.1962 Hotelli Kämpissä. Pohjantähden kolmannesta osasta otettiin ennätyksellinen 101 500 kappaleen ensipainos.

Kansakunnan kaapinpäälle nousseesta miehestä tuli Linnan juhlien vieras, jonka seurassa presidentti Urho Kekkonenkin halusi näyttäytyä.

Yhteiskunnallinen keskustelija joutui pakosti vaikenemaan, kun hän sai aivoveritulpan vuonna 1984 ja menetti puhekykynsä. Vuonna 1992 hän kuoli keuhkosyöpään.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 13: Täysi tuntiraha tuo tarinaan mahtavan joukon uusia henkilöitä



Alkuperäinen julkaisu 28.10.2012.

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kallen-maailma-avartuu/ 

Täysi tuntiraha on Iijoki-sarjan romaaneista rikkaimpia. Kalle on tähän asti kulkenut lähinnä linjalla Jokijärvi-Taivalkoski, joka on kahden ”peninkuorman” matka. Nyt on lähdettävä savotoihin ja uittoihin naapuripitäjiin asti.

Ovat siinä jalat olleet koetuksella. Kalle on kirjan tapahtuma-aikana 13-14-vuotias. Tässä vaiheessa hän on pahnostanut jalan tuo matkan jo kymmeniä kertoja. Nyt pisin matka uittoon on 80 kilometriä, jonka Kalle taittaa kahdessa päivässä kävellen ja hiihtäen. Uudet kumiterät hiertävät jalkaa ja lonksuvat suksen síteissä. Uitossa niihin tulee reikä. Kalle viettää koko pariviikkoisen jalat märkinä ja saa kurkkutulehduksen, joka vaivaa joka kevät kylmässä työjellessä.

Kallen pätkätyöt jatkuvat myös potunkaivuhommissa. Siinä hän tienaa saidalta Seppäsen isännältä kaksi markkaa päivässä plus ruuan, jonka joutuu nauttimaan häpeillen. Kallesta on tässä vaiheessa tullut raskasruokainen, minkä isäntä panee korostetuin katsein merkille.

Toisaalta saman Seppäsen isännän kanssa Kalle pääsee parhaimmilleen kuvatessaan tuohustamista pimeällä joella. Tervas tuoksuu ja lämmittää. Lumoutuneen tunnelman rikkoo vain arinan mulskahdus veteen. Kalle saa enää harvoin syödäkseen vatsan täyteen, mutta nyt pottua ja tuohuskalaa saa siirtää emättiä kohti niin paljon kuin maistuu.

Kattilakunta pohjimmillaan

Herkko Päätalo lähetettiin mielisairauden takia kaksi kertaa Oulun Piirimielisairaalaan. Molemmilla kerroilla hänet passitettiin terveen papereilla takaisin kotiin, vaikka mies muuttui aina vain hullummaksi. Töihin häntä ei saatu nohitettua eikä pirtissä istunutta miestä katsottu hyvällä, kun perhe samaan aikaan oli kunnan elätettävänä.

Aluksi ymmärrettiin ”Hemman hummeetin ruvenneen sassaroimaan”. Nyt Herkon katsottiin olevan heittäyksissään ja kolmannella kerralla sairasta miestä alettiin parantaa toimittamalla hänet pakkotyöhön Pelsoon. Sellaiset olivat asenteet 1930-luvulla.

Ennen yllättävää paranemistaan hänet passitettiin vielä vaivaistaloon, mitä alemmas ihminen ei sen ajan yhteiskunnallisen käsityksen mukaan voinut vajotakaan.

Päätalot valuivat yhä pohjemmalle. He saivat Metsähallitukselta luvan kaataa koivuja polttopuuksi valtion metsästä ja niitä jäälle ajamaan kunnalta kolme ”hevospäivää”. Hevospäiviä kerjäämällä perhe vajosi vielä alemmaksi kuin kunnan jauhoilla elävä. Seuraava askel olisi perheen hajottaminen.

Pitkän rupeaman palkkatyötä Kalle tekee myös Taivalkosken kirkonkylässä pöllien merkinnässä. Tapausta värittävät Karhumäen veljesten lentokoneen laskeutuminen kylään ja jätkien koulu. Pitäjän uusi pappi nohitti rippikoulun käymättömiä täyttämään velvollisuutensa. Parin viikon ajan kirkonkylään toivat uutta eloa rippikoululaiset, joista vanhimmat olivat 50 vuotta täyttäneet.

Merkintätilillä Kalle ostaa kumiterät kevään uittotöihin. Paha virhe, kuten jo alussa tuli todettua. Niitä ei voinut edes paikata.

Leipäkilo maksoi tuohon aikaan 4,5 markkaa ja kilo maalaisvoita noin 20 markkaa. Kuppi kahvia Lehon Porvarin matkalaisten elämänluukulta maksoi 50 penniä, samoin palanen nisua. Nuukan Seppäsen isännän maksamalla päiväpalkalla ei saanut edes leipäkiloa.

Itäpään Keisari ja muori

Koivuja kaataessaan Kalle saa taas lisää mainetta ikäisekseen kovana työmiehenä. Yöt hän viettää Turpeisenjärvellä Ahoniemen atimatalossa.

Taas tavataan uusia ikimuistoisia sivuhenkilöitä. Ahoniemen Muori, kuuluisa jäsenkorjaaja, on Herkon täti. Hänen miestään kutsutaan Itäpään Keisariksi. Kyseessä on ehkä Suomen kirjallisuushistorian toraisin aviopari. Ahoniemen isäntä on suursyömäri, joka kuitenkin juonittelee syömisensä kanssa: ”Pitäsikkö muovon vuoksi yrittää vätkytellä vaikka ei oo kipenettää näläkä”, isäntä lorsaa ennen kuin tyhjentää Kallen arvion mukaan kolmisen litraa vetävän pahkakupin.

Keisarin ja Muorin ajatukset käyvät yhteen vain sen lyhyen hetken, jonka Muori tarvitsee apua potilaansa vinksahtaneen selkäruodon kopeloimiseen kohalleen.

Ahoniemessä asuvat myös Kallen pikkuserkut Anni ja Martta. Nyt Kallelle valkenee ensi kerran sellainenkin ihme, että tytöt voivat hänestä tykätä. Kallen ja Annin hauras ja Annille enimmäkseen tuskaa tuottava romanssintapainen kestää kirjasarjassa pitkälle 1950-luvulle.

Ukko

Värikkäitä henkilöitä ei Kallen elämän varsitieltä tosiaankaan puuttunut. Yksi sellainen oli kevään luponmakuun aikana majoituspirtissä asunut Ukko. Hän rupesi joka yö kolmen ja neljän välillä möykyttämään veistotöitä niin, että pirtti raikasi. Töitä hän teki lattialla nukkuvasta miesjoukosta välittämättä kuuteen asti ja lähti sitten hevosella metsään, mistä palasi puoli vuorokautta myöhemmin kuormassaan pölkkyjä ja kelohonkia.

Kokonaista lausetta Ukon suusta ei kuultu eikä ilmekään värähtänyt hänen kasvoillaan.

Syy Ukon urahteluun selvisi vasta uiton alettua paikkakunnan mieheltä: ”Sen aikaa Ukko ja emäntä ovat olleet parikuntana, että ovat tehneet vanhimman tyttären. Sen perrään emäntä on muuttanu julukisesti makkaamaan nuoremman velimiehen sänkyyn, ja Ukko ei ole päässy sen perrään kärkeä kastamaan.”

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 12: Tammettu virta on ylipitkä ja vähän tylsä



Alkuperäinen julkaisu 25.10.2012

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/ylipitka-tammettu-virta/

Tammetun virran lukemisen jälkeen ymmärrän niitäkin mielipiteitä, että Kalle eteni liian hitaasti ja kirjoitti liian pikkutarkasti.

Huonemiehen pojassa edettiin lähes vuosikymmen, vielä paksummassa Tammetussa virrassa vain pari vuotta. Mitään oleellista uutta ei tule esiin, vaan Kalle jatkaa koulunkäyntiä ja elämä Kallioniemessä soljuu ennallaan. Dramaattiset käänteet alkavat vasta sivulta 540.

Jos Iijoki-sarjan avaus oli klassinen lapsuuskuvaus, niin kakkososan voi nähdä lapsuuden loppuna. Koulussa Kalle jumpittelee ja ajautuu huonoille tavoille etenkin korttipirun kelkassa. Hän pelaa niin pöljästi, että häviää ja on koko ajan velkaa kavereilleen. Kortinpeluun lisäksi hän oppii valehtelijan ja varkaan tavoille, mikä tuntui Kallea kovin painavan vielä 40 vuotta myöhemmin, kun hän kirjan kirjoitti.

Tämä kaikki kuin myös kavereiden naljailu hänen ärrä-viastaan loivat pohjaa myöhemmän elämän huonolle itsetunnolle.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että kirja on sarjan loistavan alun jälkeen pientä suurempi pettymys.

Kalle Päätalo: Tammettu virta. Gummerus 1972. 573 sivua.