Valtteri Mörttisen agenttiparodiassa on asiaa ja mahtavaa viihdettä

 

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa. 416 sivua, CrimeTime.

Parin viime vuoden aikana Suomessa on ilmestynyt kaikkien aikojen paras rypäs esikoisdekkareita. Osa tuoreista tulokkaista on julkaissut jo toisenkin teoksen. Kaikki eivät ole saavuttaneet niille asetettuja toiveita, mutta Valtteri Mörttinen pistää vielä paljon paremmaksi, vaikka jo Mutta suurin niistä on raha sai hihkumaan innostuksesta. Ellei sade lakkaa on esikoista suoraviivaisempi agenttiromaanin parodia, joka saa välillä naurahtelemaan ääneen.

Vertasin jo esikoisteoksen arviossa Mörttistä kansainvälisen läpimurron tehneeseen Antti Tuomaiseen. Kakkosessa yhtäläisyydet ovat vielä selvemmät. Mörttinen kirjoittaa korkean luokan lennokasta huumoridekkaria, jossa tarina kulkee kepeästi, ruumiita syntyy läjittäin ja henkilöt ovat erittäin eksentrisiä.

Mutta hupailun ohella Valtteri Mörttisellä on myös painavaa asiaa. 

Ellei sade lakkaa lähtee liikkeelle vasemmistoliiton kansanedustajan Ville Vilosen kuolemasta. Vilonen kuoli huumepäissään, mutta suojelupoliisin etsivä Oiva Touhunen ei usko yliannostukseen. SKDL-taustainen veteraanietsivä on varma rikoksesta ja salaliitosta, sillä Vilonen tutki ennen kuolemaansa Suomen Puolue -nimistä nousevaa äärioikeisto- ja sekopääryhmää, jonka on määrä pian julkistaa uusi puheenjohtajansa. Suomen Puolueen tavoitteena ovat ensi vuoden eurovaalit, joiden jälkeen voisi saada sisarpuolueidensa kanssa virallisen Venäjä-mielisen kapuloita EU:n rattaisiin laittavan puolueryhmän aseman europarlamentissa.

Avukseen Touhunen saa anarkistisen rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin, joka oli Mörttisen esikoisen päähenkilö. Kakkosessa hän jää hieman sivurooliin etualalle nousevien Touhusen touhuilun ja freelance toimittaja Manne Särjen takia. Touhunen kytkee Särjen mukaan juttuun, koska tämä oli kyhännyt nopeasti kokoon Hämy-lehden erikoisnumeron Ville Vilosesta. Lehden kannessa puhuttiin "synkästä salaliitosta" ilman, että sisällöstä löytyy katetta otsikolle.

"Toimituspäällikkö lisäsi sen, jotta lehden olisi ostanut joku", Manne selittää Oivalle journalismin logiikkaa. Hankkeissaan epäonnistuneen Manne Särjen kautta Mörttisen kirjassa on huikeinta mediakritiikkiä sitten Arto Salmisen Paskateorian. 

Muita Mörttisen sivuamia ajankohtaisia aiheita ovat tutkijoiden maalittaminen, salaliittomediat, demokratialle vaaralliset poliittiset liikkeet ja myrkytyskuolemat. Ellei sade lakkaa on omistettu Aleksei Navalnyille, "joka teoksen valmistuessa saattaa olla jo marttyyri".

Ellei sade lakkaa on vastustamaton yhdistelmä aitoa poliittista jännityskirjallisuutta, sekopäistä toimintaa ja uskomattomia käänteitä. Mörttinen osoitti osaamisensa heti esikoisessa, mutta nyt tuntuu kuin tulppa olisi irronnut kokonaan ja tarina vyöryy kuin vesimassat Kahovkan padosta. 

Mitään näin hauskaa ei ole ilmestynyt sitten Antti Tuomaisen Majavateorian, ja voi olla, ettei sekään ollut näin hykerryttävä. Mörttinen yhdistelee suomalaisittain ainutlaatuisesti asiallisia teemoja asiattomiin henkilöhahmoihin ja tekee sen pirun viihdyttävästi.

Tuire Malmstedtin psykologisissa varhaisdekkareissa on ainutlaatuinen tunnelma

 

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas. 341 sivua, Myllylahti 2019.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä. 310 sivua, Myllylahti 2020.

Pölkyllä päähän pitäisi lyödä tällaista dekkareitten suurkuluttajaa, joka on jättänyt lahjakkaan Tuire Malmstedtin teokset melkein kokonaan lukematta. Viime syksynä luin hänen uusimpansa Lumihaudan ja erinomaiseksi havaitsin, mutta ensimmäinen kolmen dekkarin kokonaisuus on mennyt ohi. 

Järvenpään kirjastosta ei löytynyt palkittua esikoisteosta Pimeä jää, mutta sen kaksi jatko-osaa Mykkä taivas ja Enkelimetsä olivat niin vetäviä, että luin ne tällä viikolla muutamassa päivässä. Ainoa miinus Malmstedtin ensimmäisille dekkareille tulee siitä, että ne eivät täysin toimi itsenäisinä teoksina. Päähenkilö Isa Karoksen kuolleen Edith-tyttären tapaukseen on vaikea päästä kiinni, koska Malmstedt ei kertaa ollenkaan ensimmäisen kirjan tapahtumia jatko-osissa. Arvoitukseksi jää myös Isa Karoksen vaikealta tuntunut suhde kuolleeseen äitiinsä ja lapsuuden kotitaloon, jota hän myy Mykässä taivaassa. 

Kertaus olisi tarpeen, sillä Enkelimetsän lopussa havaitaan trilogian muodostavan kiinteän ja yhtenäisen kokonaisuuden.

Se nillityksestä. Savonlinnaan ja sen ympäristöön sijoittuva Isa Karos -sarja on huolellisesti kirjoitettua psykologista dekkaria, jonka omin ääni tulee menneisyyden linkittymisestä teoksien nykyaikaan. Tämä sinänsä on dekkarien peruskauraa, mutta kun Mykässä taivaassa ajan ja paikan koordinaatit ovat Savonlinnan lisäksi Syyrian Aleppo vuonna 2015 ja Neuvostoliitolle luovutettu Salmi vuonna 1944, herää Malmstedtin kirjoja huonosti tuntevan uteliaisuus. 

Enkelimetsässä vauhtia otetaan vielä kauempaa marikansan myyteistä 1670-luvulta.

Oleellista on se, miten hienosti Malmstedt linkittää menneet tapahtumat kirjojensa juoniin. Samaa hän on jatkanut uudessa sarjassaan ainakin Lumihaudassa.

Mykässä taivaassa Savonlinnan poliisit Isa Karos ja Niiles Aarnikoski tutkivat metsästä löytyneen pään arvoitusta. Mustien joutsenten symboliikalla kuorrutettu murha tulee lähelle poliisilaitosta, ja myös Isa joutuu vaaraan. Enkelimetsässä kaksi nuorta naista löytyy hirtettyinä morsiuspuvuissa talvisesta metsästä. Nyt morsian-teema tulee lähelle Isaa, sillä hän on menossa kesällä naimisiin ja etsii itselleen morsiuspukua teoksen alussa.

Edithin kuolema ja muut menneet tapahtumat lyövät leimansa Isaan. Hän on murheen lapsi, joka näkee ja kuulee näkyjä. Voisikohan psykologisesti noin tasapainoton ihminen oikeassa elämässä toimia rikostutkijana? Sitä on turha miettiä, sillä Malmstedt pystyy luomaan kummassakin kirjassa vahvan tunnelman juuri mystisten tapahtumien ja hyvän henkilökuvauksen kautta.

 Kumpikaan teos ei silti ole syvissä vesissä vellomista, vaan mukana on myös huumoria ja valoa. Savonlinnan rikospoliisin pieni yhteisö on lämminhenkisempi kuin yleensä suomalaisissa dekkareissa. Yhtään selkään puukottajaa ja tunnelman pilaajaa ei ole.

Yllätykselliset loput kuuluvat dekkareihin ja niihin Malmstedt on todella panostanut. Murhaajaa ei osaa arvata kummassakaan teoksessa ennen kuin hänet paljastetaan. Takaumat on silti syytä lukea tarkkaan, sillä taustat löytyvät niistä. Pieni kauneusvirhe on se, että Enkelimetsässä morsianten murhaaja tunnustaa tekonsa lopulta kovin äkkinäisesti. Sitäkin voi selittää omantunnon painolastin keventämisellä.

Suomen dekkariseura kiitti Malstedtin esikoisteosta Pimeä jää rakenteeltaan monitahoiseksi ja yllättäväksi, jopa genreä uudistavaksi. Sama pätee trilogian kahteen jälkimmäiseenkin osaan. Tuire Malmstedt tuntuu herkkävaistoiselta kohteitaan kunnioittavalta kirjailijalta, joka kykenee myös itseironiaan. Siitä kertovat hänen poikiensa kommentit teosten jälkisanoissa. Eikö muita julkaistu? pojat olivat kysyneet, kun Malmstedt oli kertonut voittaneensa vuoden parhaan esikoisdekkarin kunniakirjan.

Uudessa Matilda Metso -sarjassa ilmestyy seuraavaksi Lyijysydän. Toivottavasti pian, sillä Tuire Malmstedt -kuume ei talttunut näillä kahdella teoksella.

Päivi Alasalmi alkaa olla Suomen murharouvien ykkönen

 Päivi Alasalmi: Häkkilinnut. 334 sivua, Gummerus.

Aika moni kevään kotimaisista dekkareista on osoittautunut pettymykseksi, mutta Päivi Alasalmi vain parantaa jännityssarjansa toisessa osassa Häkkilinnut. Teos ja sarjan kolme muuta osaa ovat ilmestyneet aiemmin äänikirjoina, mutta painetut kirjat ovat tervetulleita, koska monipuolinen kirjailija Alasalmi on aivan suvereeni jännityskirjailijanakin.

Viime kesänä painettuna kirjana ilmestynyt Alamaailman kuningatar oli julmuuteen asti kovaotteinen rikosromaani ripauksella romantiikkaa. Sarjan päähenkilöt ovat lapsuudessa erotetut kaksossisaret Anu Murtovuo, joka muuttaa Tampereelle työskentelemään naisten väkivaltaa ehkäisevään yksikköön sekä kaksossisar Karla Kuusivaara, woman from hell. Kuningattareksi kutsuttu Karla on väkivaltainen psykopaatti, joka istuu Häkkilintujen alussa vankilassa ja hautoo kostoa Anulle.

Monia dekkareita kehutaan nopealiikkeisiksi, mutta Alasalmen teos on sitä potenssiin kaksi. Runsaaseen 300 sivuun mahtuu käänteitä ja juonikuvioita monen tavallisen dekkarin verran. Häkkilinnuissa ei jaaritella, siinä tapahtuu koko ajan.

Karlan Anulle toteuttamassa kostossa Alasalmen mielikuvitus on laukannut ylikierroksilla. Harvoin pääsee lukemaan näin hyvin mietittyä ja ekonomisesti toteutettua juonikehitelmää. 

Häkkilinnuissa poliisien tutkima rikos on silpomismurha. Senkään käänteet eivät ole tavallisimmasta päästä.

Omasta turva-alan yrityksestä haaveileva rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen ehtii tässä teoksessa heittää keikan supertankkerin turvamiehenä matkalla Qatarista Eurooppaan. Sen myötä Alasalmi on saanut teokseen mukaan korkeaoktaanista toimintaa. Siihen sisältyy muistutus siitä, miksi somalit ovat ryhtyneet merirosvoiksi: kun heiltä on viety muuta elämisen ehdot, on kyseessä köyhien sota rikkaita vastaan.

Painavaa sanottavaa Alasalmella on myös miesten naisiin kohdistamasta ikiaikaisesti vihasta, jota on harjoitettu kaikkien uskontojen nimissä.

Häkkilinnut on hengästyttävä pakkaus jännitystä, toimintaa, yhteiskunnallisia havaintoja, omien juurien etsimistä sekä Anu Murtovuon ja Jarkko Hallavaisen romanssin kehittymistä. Rikollishahmot ovat hyytävimpiä mitä suomalaisista dekkareista löytyy. Psykopaatti Karlan lisäksi erityisen mieleen jäävä on Painajaiseksi kutsuttu mies, joka kouluttaa oppipoikaansa Veetiä ammattirikolliseksi.

Taitavana kirjoittajana Päivi Alasalmi osaa rytmittää jännitystä ja suvantopaikkoja. Rytmitys toimii koko teossarjan mitassakin. Tämän osan lopussa pahaa aavistamattoman Anun ovikello soi. Karlan palkkaamat kostajat ovat lähellä saalistaan. Toivottavasti jatkoa ei tarvitse odottaa vuotta, niin jännään paikkaan Häkkilinnut loppuu.

Burt Kobbat tekee paluun Staffan Bruunin laimeassa satiirissa

 

Staffan Bruun: Viini palaa (Vinet Brinner). Suomentanut Meri Kuula-Bruun. 320 sivua, CrimeTime.

Toimittaja Staffan Bruun on kirjoittanut toimittaja Burt Kobbatista kertovia yhteiskunnallisia ilmiöitä humoristisesti kommentoivia dekkareita vuodesta 1992. Edellinen ilmestyi yhdeksän vuotta sitten. Ilmastokriisi ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen luovat taustan Burt Kobbatin paluulle teoksessa Viini palaa.

Kevät on ollut täynnä uutisia ilmastokriisin siirtymisestä uuteen vaiheeseen. Helteet ja metsäpalot alkoivat Espanjassa ennätysaikaisin. Pariisin ilmastosopimus on murenemassa, tutkijat varoittivat juuri äsken. 

Bruunin kuvittelemassa lähitulevaisuudessa Suomessa hikoillaan 30 asteen helteessä jo maaliskuussa. Italiassa viininviljely ei enää onnistu kuumuuden ja kuivuuden takia. Luigi Bacerotti on yksi monista, jotka ovat ostaneet maata Pohjois-Euroopasta ja siirtäneet viiniköynnöksensä sinne. Campanian sijaan laatuviinejä pitäisi päästä tuottamaan Inkoossa sijaitsevalla tilalla. Sukupolvien ajan suvun hallussa olleet maat on myyty brasilialaisille kaakao- ja kahvinviljelijöille, koska Brasilia on täysin aavikoitumassa.

Suomalainen Maa Suomalaisille -liike vastustaa maan myymistä ulkomaalaisille ja yrittää ajaa Bacerottit tilaltaan. Yhteiskunnallinen tilanne on kiihkeä. Ilmastoliike on ostanut miljoonia kondomeja ja kierukoita, jotka lahjoitetaan Lähi-itään ja Afrikkaan väestönkasvun kääntämiseksi laskuun. Koronasta alkanut "rokotuskriittisyys" on kehittynyt antivaxxareiden liikkeeksi samaan aikaan, kun käynnissä on yhdeksäs rokotuskierros uusinta muunnosta vastaan.

Maahanmuutto- ja rokotuskriitikoita sekä Elokapinan kaltainen aiempia militantimpi ilmastoliike. Staffan Bruunin ei ole tarvinnut keksiä omasta päästään mitään uutta, vain kärjistää olemassa olevia ilmiöitä.

Dekkarimaisuutta teokselle antaa Suomeen salakuljetettu aselasti, johon syyllisiä jäljittävät eriseuraiset Suojelupoliisi ja Keskusrikospoliisi. Sekä Burt Kobbatin vetämän keskusteluohjelman jälkeen Ylen tiloissa tapahtunut murha. Entisen Ajankohtaisen kakkosen kaltaiseen teemailtaan oli koottu eri ääripäitä riitelemään keskenään.

Parasta Viini palaa -teoksessa ovat Bruunin kuvitelmat siitä, miten elämä muuttuu, kun ilmastokriisi etenee tästä vielä lisää. Helteeltä suojaudutaan jäähatuilla, aurinkovoiteesta on suuri pula, lemmikkieläimet ja puusaunat kielletään, ja lihansyöntiä rajoitetaan voimakkaasti. 

Ääriliikkeistä sen sijaan olisi toivonut vielä rajumpaa satiiria. Nyt se jää lähinnä sille tasolle, että kaikkien otteet kovenevat eikä väkivaltaakaan voi sulkea pois. Siihen viittaa tietysti maahan salakuljetettu aselastikin.

Pikkuhupia tarjovat kaksi ahvenanmaalaista rekkakuskia, joiden lastit ajautuvat koko ajan vääriin paikkoihin. Hauskinta on Suomen ja Turkin salainen yya-sopimus, joka velvoittaa koulut pakolliseen kebab-ateriaan kerran viikossa ja kansanedustajat käyttämään feziä täysistunnoissa.

Viini palaa lupaa enemmän kuin pystyy lunastamaan. Dekkari se on vain nimellisesti, satiiri ei lähde kunnolla lentoon ja tekstissä on rasittavaa löysyyttä. Todellista huumoria on niukanlaisesti, vaikka sen pitäisi olla Staffan Bruunin tavaramerkki.

Kit Karismalta odottaisi jo jonkinlaista uusiutumista

 

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki. 255 sivua, CrimeTime.

Tämä on luettu jo aika monta kertaa Ari Wahlstenin omista Kit Karisma -kirjoista ja niiden esikuvina toimineista amerikkalaisista kovaksi keitetyistä dekkareista: yksityisetsivä astelee kartanoon tai johonkin muuhun yläluokan pytinkiin saamaan toimeksiannon kadonneen nuoren naisen etsimiseksi. Niin alkaa myös Wahlstenin seitsemäs Kit Karisma Langennut kaupunki. Se on edelleen hyvä ja pätevä dekkari, mutta ei tee samanlaista vaikutusta kuin edelliset. Perinteen jatkaminen ei enää kirjailijan tässä vaiheessa riitä. Jotain uutta Wahlstenilta odottaisi.

Puhdassydäminen ja moraalinsa kirkkaana säilyttänyt Kit Karisma saa sarjan uusimmassa osassa tehtäväksi etsiä teini-ikäisen aatelistytön, joka seurustelee itseään vanhemman venäläislurjuksen kanssa. Jostain syystä tämän isä paroni Hugo von Baumgarten ei halua tyttärensä Alman tapaavan isoäitiään Elsa von Baumgartenia.

Etsintä vie Kit Karisman uransa ehkä iljettävimmän rikosvyyhdin jäljille. Siihen sisältyy pääasiassa moldovalaisten naisten ja lasten ihmiskauppaa ja lapsipornon tuotantoa, jota johtaa Lihakauppiaaksi kutsuttu venäläistaustainen Felix Kuzmin. Myös Romanian suurlähetystöstä on sekaannuttu asiaan.

Napakka dekkari rullaa sujuvasti. Näppärä sanailu, minä-kertoja ja tuimat tappelukohtaukset tuovat mieleen amerikkalaisten vanhojen dekkarien lisäksi takavuosina ilmiömäiset suositut Jerry Cottonit. Tämä ei ole moite eikä vähättelyä. Silloin kun ylikansallisesta viihteestä oltiin vielä huolissaan, kotimaiset Cottonit olivat laadukas vaihtoehto omassa sarjassaan. Näin etenkin sarjan kulta-aikana 1970-luvulla. 

Langenneessa  kaupungissa meno on samalla tavalla suoraviivaista, ehkä liiankin suoraviivaista, kuin entisaikojen kioskisarjoissa. Yksi yllätyskäänne on liian vähän tällaisessa teoksessa.

Teoksessa ei ole sinänsä mitään vikaa. Jos Langennut kaupunki olisi ilmestynyt sarjan alkupäässä, siitä hihkuisi riemusta. Seitsemännessä osassa juttu tuntuu vanhan kertaukselta.

Marko Kilven Undertakerin välitilinpäätöksessä kaiken kattaa uudenlainen sota

 Marko Kilpi: Undertaker Kuolemankauppiaat. 511 sivua, CrimeTime.

Marko Kilven Undertaker-sarja tulee jonkinlaiseen välitilinpäätökseen kuudennessa osassa Kuolemankauppiaat. Näin Kilpi itse kertoi Facebookissa teoksen ilmestyessä toukokuun alussa. Kuusi vuotta, kuusi kirjaa on hänen mukaansa aloituskokonaisuus. Tarina ei siis välttämättä pääty tähän.

Tavallisuudesta poikkeavana jämeränä rikosromaanina alkanut sarja on edennyt koko ajan kauemmaksi dekkarin kaavoista. Hautausurakoitsija ja suurrikollinen Jarmo Kivi on kasvanut osa osalta myyttisempiin mittoihin kuin Sergio Leonen länkkärien nimettömät päähenkilöt. Samalla on käynyt selväksi, että hän edustaa jotain suurempaa, suurta pahaa, jonka jahdin kohteeksi on itse myöhemmin joutunut.

Neljäs osa Kuolemankosketus päättyi ydinräjähdykseen Helsingin Senaatintorilla. Vastoin luulojani se ei ollut tarinan loppu. Kuudennessa osassa Kuolemankauppiaat eletään yhä taktisen ydinaseen laukaisun jälkihetkiä, mutta sen lisäksi Suomen ja Euroopan ylle kasautuu lisää ilmestyskirjan ratsastajia. Taloudet horjuvat, äärioikeisto nousee, biologinen ase otetaan käyttöön.

Kuvaavaa Kilven näkemyksellisyydelle on, että salkkuun mahtuvan ydinaseen laukaisu Helsingin keskustassa tuntui yliampuvalta syksyllä 2020 Kuolemankosketuksen ilmestyessä. Nyt Venäjän hyökättyä huonolla menestyksellä Ukrainaan on täysin reaalinen mahdollisuus, että Vladimir Putin päätyy hulluudessaan ydinaseen käyttöön. Ei minkään koko maailman tuhoavan, vaan pienen taktisen ydinlatauksen, jonka paikallinen tuhovoima on valtava, ja niin on myös sen pelotevoima.

Kilpi kirjoittaa, että Venäjältä on kateissa noin 80 salkkuydinasetta. Niitä voi olla myös terroristien käsissä.

Undertaker-sarja on niin ainutlaatuinen, että se pakenee kaikkia määrittelyjä. Se ei ole enää dekkari, ei kaunokirjallisuuttakaan, vaikka Finlandia-ehdokkaanakin ollut Kilpi on tavattoman taitava kirjoittaja. Undertaker voisi olla dystopia raiteiltaan nyrjähtäneestä maailmasta, mutta tässä vaiheessa on omasta mielestäni moderni sotaromaani uudenlaisesta sodankäynnistä.

Kuolemankauppiaissa puolustusministeri kuvaa vähintään neljännen sukupolven sodan olevan hajaantunutta ja määrittelemätöntä sodankäyntiä. Ei voida sanoa, mistä se alkaa ja mihin se päättyy. Toimijoita voivat olla yksityiset armeijat ja turvallisuuspalvelut. Aseina voivat olla talous ja energia. Kokonisia kansakuntia saatetaan sekasorron valtaan.

Kilven sanoille antaa painoa, että hän on siviiliammatiltaan poliisi ja nyt toisen kauden kokoomuksen kansanedustaja. 

Juuri näinä toukokuun viikkoina Marko Kilpi istuu Säätytalolla hallitusneuvotteluissa perussuomalaisten kanssa. Sitä taustaa vasten on jännittävää lukea, miten hyvin hän kuvaa oikeistopopulismin ja kaikkien viime vuosien ääriliikkeiden kasvualustaa ja olemusta kirjassaan.

Viimeisenä ihmiset takertuvat menneeseen, hän aloittaa.

"Kun tarinoita ei enää ole, ihmiset kääntyvät tietämättömyyden puoleen", sanoo nainen, joka muistuttaa tosielämän Elon Muskia.

"Sen helpompaa keinoa ihmisten ohjaamiseen ei olekaan. Strateginen tietämättömyys. Uskotaan mitä utopistisimpiin asioihin, vaikka tietoa on enemmän kuin koskaan ja helpommin saatavilla kuin milloinkaan. - - Tieto on valtaa, mutta tietämättömyys vasta valtaa onkin."

Undertaker-kirjojen käänteiden perässä on ollut vaikea pysyä jo siksi, että jatkuvajuonisen tarinan ilmestyminen on kestänyt kuusi vuotta. Käänteiden runsaus on aivan poikkeuksellista, tarinan juoni jää osin arvoitukseksi ja henkilöhahmoja on runsaasti. Epätietoista lukijaa lohduttavat Kilven sanat, ettei hänellä sarjaa aloittaessaan ollut aavistustakaan, mistä tarina lopulta kertoo. 

Nyt voi sanoa, että hiljaisista ja sitten yhä äänekkäämmiksi muuttuneista signaaleista Marko Kilpi on koonnut siksi niin vavahduttavan tarinan, että se kertoo juuri meidän  kaoottisesta ajastamme, jossa Euroopassa käydään avointa sotaa, mutta lisäksi aivan tavalliset ihmiset ovat valmiita käymään toistensa kurkkuun vain siksi, että toinen on eri mieltä. 

Tulevaisuudessa Undertakeria pidetään suomalaisen rikoskirjallisuuden, vaikka se siis mielestäni on edennyt kauas "dekkarista", merkkipaaluna ja klassikkona. 

Ragnar Jónassonin varhaisdekkarissa Tuhkayö ei toimi oikein mikään

 

Ragnar Jónasson: Tuhkayö (Myrknaetti). Englanninnoksesta suomentanut Antti Saarilahti. 312 sivua, Tammi.

Onneksi suomalainen kustantaja aloitti Ragnar Jónassonin dekkarien suomentamisen tuoreimmasta Hulda-sarjasta ja siirtyi vasta sitten islantilaisen mestarin varhaistuotantoon. Ari Thor -kirjojen ensimmäinen osa Lumisokea oli kyllä varsin hyvä sekin, mutta sitä seurannut Tuhkayö on suomennetuista Jónassoneista ylivoimaisesti huonoin. Vuonna 2011 Islannissa ilmestynyt alkuteos jatkaa Reykjavikista pohjoiseen Siglufjörduriin poliisiksi muuttaneen Ari Thorin tarinaa epätyydyttävällä tavalla. 

Ensimmäinen osa tapahtui talvella lumen saartamassa pikkukaupungissa. Nyt pohjoisessa on heleä kesä, mutta etelässä tulivuoren purkauksen aiheuttama tuhkapilvi peittää auringon ja tunkeutuu suuhun asti. 

Pohjoisessa amerikkalaisturisti huomaa maassa makaavan kuolleen miehen. Siglufjördurin poliisit saavat uuden murhan tutkittavakseen. Jymyjutun toivossa tapauksen jäljille lähtee myös sivuraiteelle joutunut tv-uutisten toimittaja Isrún, joka oikeastaan nousee kirjan päähenkilöksi.

Murhatutkinta on Tuhkayössä islantilaisten dekkarien perussälää, juoni oudon vetämätön.

Teoksessa ärsyttää ensinnäkin se, että kaikki henkilöt ovat tavattoman huonotuulisia tiuskijoita. Lisäksi he käyttäyvät epäeettisesti ja ammattitaidottomasti. Itselleen parempaa asemaa uutistoimituksessa hamuava Isrún valehtelee haastateltavilleen milloin ei yritä kokonaan salata ammattiaan kuullakseen heiltä salaisuuksia. Ari Thor on mokannut suhteensa  tyttöystäväänsä Kristíniin, mutta ei pääse tästä yli. Kristínin takia hän jopa luistaa murhatutkinnan kiihkeimmästä vaiheesta.

Toiseksi Ragnar Jónasson raskauttaa vain vähän yli 300-sivuista dekkariaan liian monilla teemoilla eikä pääse niistä missään pintaa syvemmälle. Kokoava teema ovat menneisyydessä tapahtuneet pahat teot, jotka vaikuttavat teoksen nykyhetkessäkin. On ollut monenlaista väkivaltaa, jota Jónasson ei perustele lainkaan. Muista teemoista suomalaiselle lukijalle kiinnostava on tuhkapilven vaikutus ympäristöön ja ihmisiin. Lisäksi teoksen taustalla vaikuttaa Islannissa vuonna 2008 alkanut finanssikriisi.

Yksi asia ihmetyttää suomalaista lukijaa. Miksi tavallinen murha ylipäänsä on iso uutinen? Onko niin oikeastikin? Jos, niin johtuuko se siitä, että Islannissa tehdään niin vähän henkirikoksia?

Pintatasolle Tuhkayössä jää myös sen isoin teema ihmiskauppa ja rahanpesu.

Miki, Morrison ja 9/11 - Antti Vihisen toinen rikosromaani ei pääse lentoon

 

Antti Vihinen: Sininen enkeli. 350 sivua, Into.

Kulttuuripersoona Antti Vihisen toista rikosromaania on odotettu vesi kielellä. Esikoinen Punainen prinsessa kaksi vuotta sitten yhdisti omaperäisesti suomalaisen murhajutun syvälliseen terrorismin pohdintaan. Siinä juhannuksena hukkuneen naisen ruumis johdatti komisariot Berglundin ja Ruokosalmen Saksassa 1970-luvulla toimineen Punaisen armeijakunnan RAF:n salaisuuksien jäljille.

Vaaran värit -sarjan toinenkin osa Sininen enkeli alkaa lupaavasti. Sen introssa tapaamisesta myöhässä oleva mies´nousee New Yorkin World Trade Centerin etelätornin 106. kerrokseen aamulla 9.11.2001. Onnekseen hän on väärässä paikassa. Oikea olisi pohjoistornissa oleva Windows on the World -kahvila. Juuri se, johon matkustajalentokone iskeytyy samalla hetkellä.

Tamperelaisen teollisuussuvun perijä Miki Davidson onnistuu pelastautumaan tornista ennen sen romahdusta. Vajaat 20 vuotta myöhemmin hän on synkkää musiikkia esittäneen Kristallilaiva-yhtyeen uransa päättänyt johtohahmo, päihteissä kieriskelevä kulttirokkari. Ja Sinisen enkelin alussa ei enää sitäkään, vaan haulikon laukauksesta puoli päätään menettänyt vainaja, jonka kotona soi luuppina The Doorsin The End.

Sininen enkeli on perinnedekkari siinä mielessä, että nyt tutkitaan ison rahan piirissä tapahtunutta murhaa. Punaisen prinsessan ja tämän osan alkujakson perusteella sitä odottaa koko ajan, milloin Vihinen pääsee käsiksi teoksensa syvempään tasoon. Valitettavasti ei missään vaiheessa oikein kunnolla. Perinnedekkarina tarina myös jatkuu. Berglund ja Ruokosalmi kuulustelevat todistajia, joista Davidsonin suvun viimeiset herättävät huomiota koleudellaan. Muut poliisit keräävät muita todisteita. Pääosin Sininen enkeli on tavallinen poliisiromaani.

Sitä odotettua syvempääkin tasoa Antti Vihinen kyllä sivuaa, mutta harmillisen pintapuolisesti ja vain ohimennen. Se liittyy 9/11-nimen saaneen terrori-iskun epäselvyyksiin. Monilla tiedustelupalveluilla tuntuu olleen ainakin jonkinlainen ennakkotieto tulevasta iskusta. Lisäksi lentokoneteollisuuden osakkeilla tehtiin suuria kauppoja edellisenä päivänä. Sotateollisuudelle isku ja siitä seuranneet Yhdysvaltain vastatoimet, niin sanottu sota terrorismia vastaan, takasivat valtavat voitot.

On Vihisellä tässäkin kirjassa omaperäistäkin kulmaa. Rockmusiikin historia on näkyvässä roolissa entisen rockmuusikon dekkarissa. The Doors ja sen kulttihahmo Jim Morrison olivat Miki Davidsonin ja Kristallilaivan esikuvat, eikä sitä mitenkään peitelty. Yhden Sinisen enkelin sivuhahmon suosikkibändi taas on Pink Floyd.

Murhan kannalta ratkaisevassa asemassa on Petteri Salmisen kitara. Rokkia vähemmän tuntevat eivät ehkä tiedä, että nuorena kuollut kitaristi Petteri Salminen soittaa ikimuistoisen soolon Juice Leskisen Syksyn sävelessä.

Rokkimuistoja lukuun ottamatta Sininen enkeli on melko tavanomainen tamperelaisdekkari ja sellaisena koviin odotuksiin nähden pettymys. Punaisessa prinsessassa Vihinen yhdisti saumattomasti ja vaivattomasti rikosromaanin laajoihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Sinisessä enkelissä New Yorkin terrori-iskun vaikutukset jäävät pintatasolle ja tuntuvat yhdistyvän väkinäisesti Davidsonien Tamshell-yhtiön hämäriin toimiin.

Edes entisen kovaotteisen Ilves-pakki Ruokosalmen huumori ei tällä kertaa pelasta hieman lattealta vaikutelmalta.

Niko Rantsin kolmaskin dekkari on valioluokan poliisiromaani

 

Niko Rantsi: Viimeiseen henkäykseen asti. 320 sivua, Tammi.

Rikosylikonstaapeli Niko Rantsi astui suomalaisten poliisiromaanien kärkeen heti esikoisellaan Sinun puolestasi vuodatettu. Juuri ilmestynyt sarjan kolmas osa Viimeiseen henkäykseen asti ilmeisesti päättää esikoisessa alkaneen tarinalinjan, ja se tapahtuu uskottavasti, koskettavasti ja Rantsilta kovaa ammattitaitoa osoittavasti myös hänen vielä tuoreessa aluevaltauksessaan kirjailijana. Poliisityön yksityiskohtien kuvaus on varmasti kohdillaan, mutta hän ei tukahduta sillä tarinaa. Hyvät monitahoiset henkilökuvat ovat hänen kerrontansa toinen valtti.

Kun pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa on saanut vuosikymmenten mittaan tottua persoonallisiin komisarioihin, niin Rantsi kertoo virkistävästi ja tuoreesti kenttämiehistä ja -naisista. Koko kirjasarja alkoi järjestyspoliisin kenttäjohtaja Veli-Matti Suojasen kokemasta vainosta. Toisessa osassa Kuka viereesi jää pääkonnaksi tarkentui pitkän linjan ammattirikollinen Pertti Mäki. Viimeiseen henkäykseen asti alkaa heidän väkivaltaiseksi yltyvästä kohtaamisestaan, sillä Suojasella on kostettavaa Mäelle. Miten kohtaamisessa käy, sen Rantsi jättää pitkäksi aikaa salaisuudeksi.

Sarjan kolmas osa vie Espoon poliisin rikostutkijan Tommi Malkin ja KRP:n rikosylikonstaapeli Katri Rautasen tutkimaan 1990-luvulla tapahtunutta murhaa. Rautanen saa Suomesta kauan poissa olleelta ja jo kuolleeksi julistetulta rikolliselta vihjeen, että sen uhri löytyy paloiteltuna tynnyrissä upotettuna Helsingin edustalta. Pertti Mäki on vapautettu Nuuksiossa tapahtuneesta teloitusmurhasta, mutta tynnyrivainajankin jäljet johtavat häneen. Nyt olisi tilaisuus saada Mäki kiikkiin, mutta mies on kadonnut - tai kuollut.

Niko Rantsi palauttaa mieliin palasen lähivuosikymmenien rikoshistoriaa. 1990-luvulla osaavat rosvot tienasivat sievoisia summia markkoja pankkiryöstöillä. Niihin oli sotkeutunut myös tynnyriin palasina tungettu Risto Lampinen.

Rikostutkijoiden ja teknisten tutkijoiden palapeliä juttujen selvittämiseksi Niko Rantsi kuvaa kaikella sillä tarkkuudella ja kokemuksella, joka mukaan on tarttunut leipätyössä. Poikkeuksellisen ansiokkaiksi hänen rikosromaaninsa nousevat, kun mukaan yhdistetään uskottavat henkilökuvat. Katri Rautasen jo edellisessä osassa karilla ollut avioliitto päättyy lopullisesti ja hän on nyt teinitytön äiti kaikkine eroon liittyvine kipuineen. Tommi Malkki on tuore isä, joka tasapainoilee työn ja perheen yhteensovittamisen kanssa.

Jopa Pertti Mäestä löytyy herkkä puoli, kun hän saa kuulla olevansa mahdollisesti edellisessä osassa tarinaan mukaan tulleen huumekoukussa olevan ja vankilaan joutuneen Maijan isä.

Eikä Rantsin osaaminen jää vielä tähän. Hän on mestari kuvaamaan isoa monimutkaista poliisioperaatiota. Tällä kertaa se liittyy liivijengi Bulletsille Latviasta lentokoneella kuljetettavaan aselastiin.

Rantsin edellinen dekkari Kuka viereesi jää sai Suomen Dekkariseuran myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon. Raati piti sitä vaikuttavana näyttönä uskottavasta ja realistisesta poliisiromaanista, joka pitää lukijan mielenkiinnon vireillä alusta loppuun.

Samat sanat pätevät myös Viimeiseen henkäykseen asti -dekkariin.

Väkivallan virkanainen murheellisten laulujen maassa

 Kauko Röyhkä - Anneli Aunola: Tappajatohtori. 320 sivua, CrimeTime.

Entisen poliisin Anneli Aunolan yhdessä muusikko-kirjailija Kauko Röyhkän kanssa kirjoittama Alisa Aro -sarja lähti hienon alun jälkeen väärille urille viime vuonna ilmestyneessä Tanssipartnerissa. Kolmas osa Tappajatohtori jatkaa nopeasti alkanutta alamäkeä. Tämänkin kirjan tarina on hajanainen ja henkilöt ylikonstaapeli Alisa Aroa lukuun ottamatta epäuskottavia. Kerronta on yhtä harmaata kuin teoksen kuvaama 1990-luvun kotiväkivalta ja välinpitämättömyys.

Teossarja perustuu Anneli Aunolan kokemuksiin poliisina, joten realistinen pohjavire on itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan yksin auta.

Tappajatohtorissa Alisa Aro siirretään edellisen kirjan tapahtumien takia Pasilan väkivaltarikosyksiköstä Malmille järjestyspoliisiin tutkintaryhmän vetäjäksi. Siellä hänen arkeaan ovat isäänsä hakkaava ja tältä rahaa varastava alkoholisoitunut poika ja muu suurten rikoskuvioiden ulkopuolella tapahtuva väkivalta. Koska ollaan 1990-luvulla, valuutta on markka, DNA-testit ovat vasta tulossa rikostutkinnan avuksi ja mahdollinen HIV-tartunta on kuin kuolemantuomio.

Näitä juttuja sekä Alisa Aron yksityiselämää Röyhkä ja Aunola kuvaavat tasaisen intohimottomasti. Järjestyspoliisin näkökulmasta Suomi oli - on - varmasti sellainen murheellisten laulujen maa, josta Eppu Normaali lauloi joitakin vuosia ennen Tappajatohtorin tapahtuma-aikaa. Siinä mielessä teoksen ajankuvaa ei tarvitse epäillä.

Tappajatohtorille nimen antava hoivakoti Agendan ylilääkäri Sakari Selki on miltei unohtua nimikkoteoksestaan. Selki on ristiriitainen persoona. Hän päästää päiviltä heikkoja ja arvottomiksi kokemiaan, mutta rakastaa ja hoitaa esimerkillisesti nuorena dementoitunutta vaimoaan. Selki tuntuu enemmän karikatyyriltä kuin todelliselta ihmiseltä. Sama pätee hoivakodin johtajaan Harriet Helmiseen. Hän on Selkiin rakastunut vamppi, yhden ominaisuuden kieroileva henkilö.

Kerronta on valjua, tarina on valjua. Mitä ihmettä tälle sarjalle tapahtui hyvän Liian lempeä mies -aloituksen jälkeen?

Kiinnostavinta on miettiä sarjaa Anneli Aunolan henkilöhistorian kautta. Kuten on tullut tunnetuksi, hän oli poliisina Harjunpää-dekkarit kirjoittaneen Matti-Yrjänä Joensuun työpari. Alisa Aro -kirjoissa hänen läheisin työtoverinsa Pasilassa oli Timo Harju -niminen herkkä poliisi. Heillä oli suhteen poikanen, jota lämmitellään uudelleen Tappajatohtorin lopussa.

Todennäköisesti Tappajatohtorin tarina perustuu todellisiin tapahtumiin ja ehkä se ratkesikin yhtä epädramaattisesti kuin tässä teoksessa. Sitä voi kysyä, onko tarina silti kertomisen arvoinen, kun siinä ei ole oikeastaan mitään muuta kuin tasaisena jumputtavaa arkea.

Karin Fossumin Helvetintuli palkitsee kärsivällisen lukijan

Karin Fossum: Helvetintuli (Helvetesilden). Suomentanut Tarja Teva. 235 sivua, Johnny Kniga.

Kaikki mahdolliset dekkaripalkinnot voittaneen norjalaisen Karin Fossumin Konrad Sejer -sarja oli pitkään suomennostauolla, mutta uusi kustantaja julkaisee viimeiseksi jääneet osat. Sarjan 12. osa Helvetintuli ilmestyi Norjassa vuonna 2014. Tämän jälkeen suomentamatta on enää yksi kirja. Norjassa Fossum on aloittanut jo uuden sarjan.

Vaikka Karin Fossum on iso nimi pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa, en ole jostain syystä lukenut häneltä yhtään kirjaa. Päähenkilö komisario Konrad Sejer jää arvoitukseksi, sillä ainakaan tässä osassa Fossum ei kuvaa häntä juuri lainkaan. Myös rikostutkinta jää viitteelliseksi ennen kuin Sejer alkaa lopussa lähestyä ratkaisua parinsa Jacob Skarren kanssa.

Helvetintuli on lukijan pitkään epätietoisuudessa pitävä, mutta taitavaksi osoittautuva psykologinen jännäri. Se alkaa mieltä kääntävällä tavalla, kun maatalon läheisyydessä sijaitsevasta rähjäisestä asuntovaunusta löytyvät äiti ja lapsi raa´asti murhattuina heinäkuussa 2005.

Teoksen pääpaino on edelliseen talveen ja kevääseen sijoittuvissa takaumissa. Murhattu Bonnie ja viisivuotias Simon ovat tiivis äiti-lapsi -pari. Kodinhoitajana työskentelevä Bonnie on tunnollinen ja tarkka työntekijä, josta pitävät sekä työnantaja että asiakkaat. Simon on herkkä lapsi, jonka päiväkotiaamut ovat yhtä taistelua. Yhdessä he viettävät vaatimatonta, mutta täyteläiseltä maistuvaa elämää. Simon on rakastettu lapsi.

Toinen äiti-lapsi -pari ovat Massiksi kutsuttu Thomasine Malthe ja hänen 21-vuotias poikansa Eddie. Eddie on älykäs, mutta arjen asioissa avuton ja riippuvainen äidistään. Hänellä on jonkinlainen autismi, joka on kuitenkin jäänyt diagnosoimatta, mutta Eddie on eläkkeellä. Hänellä on palava tarve saada tietää isästään, joka hylkäsi perheen Eddien ollessa pieni.

Helvetintuli kulkee pääasiassa näiden kahden pienperheen elämää seuratessa joulukuusta 2004 kesään 2005. Lukija tietää, että jotain äärimmäisen pahaa on kehittymässä, mutta Fossum pitää korttejaan pitkään piilossa. Vähän liiankin pitkään. Kummankin perheen arki alkaa teoksen keskivaiheilla puuduttaa, eikä Konrad Sejerin elämän tapahtumattomuus paranna asiaa.

Kärsivällinen lukija kuitenkin palkitaan, kun kummankin yksinhuoltajaperheen elämään tulee käänne ja jännite kasvaa. Kuka sen teki on helppo arvata, mutta Fossum kertookin siitä, miksi se tehtiin.

Helvetintulen loppu jää vaivaamaan mieltä. Tapahtumien taustalla olevat petokset sekä arkielämän muuttuminen kauhuksi tekevät loppuratkaisusta vaikuttavamman kuin se, että syyllinen on monien nykydekkarien tapaan jokaisen liikkeensä tarkkaasti laskenut sarjamurhaaja.

Naiset eivät tuekaan toisiaan Anna Karolinan Ebba Tapper -sarjan toisessa osassa

 

Anna Karolina: Kukaan ei ole puolellasi (Livvakten). Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry). 321 sivua, Into.

Anna Karolinalta osasi odottaa tavallista juonikkaampaa ja käänteikkäämpää dekkaria edellisen teoksen jälkeen. Silti Ebba Tapper -sarjan toisen osan alku lyö ällikälle. Bianca Aguilera on rahtilaivastoa operoivan Spendelsin rahoitusjohtaja ja lomailee juuri nyt luksusjahdilla Ibizan rannikolla. Puoli vuotta sitten hän oli lähiömutsi, viisivuotiaan Carmenin yksinhuoltaja, joka teki osa-aikatöitä Forexilla ja opiskeli lakia ja taloustiedettä.

Kukaan ei ole puolellasi alkaa kuumeisesti. Drone tuo luksusjahdin kannelle epämääräisen paketin. Nopea siirtymä aikaan kolme kuukautta ajassa taaksepäin: varustamon omistajan Martin Spendelin vaimoa Anita Spendeliä epäillään miehensä murhasta. Avustajaksi palkataan julkkisasianajaja Angela Köhler, jonka palvelukseen Ebba Tapper siirtyi sarjan ensimmäisessä osassa Toinen meistä kuolee tänään. 

Sitten vielä uusi askel ajassa taaksepäin. Bianca saa veljeltään muistitikun, joka sisältää arkaluontoista aineistoa. Hetkeä myöhemmin hänen kotiinsa hyökätään, Bianca siepataan ja Carmen joutuu teille tietymättömille.

30 sivussa Anna Karolina luo asetelman, joka pakottaa lukemaan eteenpäin. Muistitikun ja Spendels-yhtiön salaisuudet kietoutuvat yhteen. Taustalla on mafiamaisesti toimiva suuren luokan rikollisuus, johon kuuluvat huumeiden salakuljetus Ruotsiin ja naisten pakottaminen prostituutioon. Mutta kuka on yhtiössä kuka, ja kuka erityisesti on Biancan sieppaukseen osallistunut turvamies Nasir Leko?

Sen arvasi, että Anna Karolinan uusimmassakaan mikään ei ole, miltä aluksi näyttää. Silti lukija tulee yllätytetyksi nopeista käänteistä. Ebba Tapperin pomon Angela Köhlerin motto on, että naiset tukevat aina toisiaan. Näin ei tällä kertaa ole. Biancan sieppaajia johtavat nimenomaan naiset. Heidän käsistään selviämiseen tarvitaan oveluutta ja rikollisjärjestön rattaissa luovimista. Siihen Anna Karolina on keksinyt tälläkin kertaa vetävät ratkaisut.

Ebba Tapper on entinen poliisi, toipuva alkoholisti ja epämääräisesti rakastunut entiseen kollegaansa Simon Weyleriin, jonka kanssa tutkii nyt Martin Spendelin murhaa. Heidän entinen yhteinen pomonsa John Hellberg teki Ebballe seksuaalista väkivaltaa sarjan avausosassa, mutta toisaalta Ebballa on kuvaamansa videon ansiosta ote Hellbergistä.

Kukaan ei ole puolellasi on monitahoinen hyvin kirjoitettu selviämistarina, joka voisi huonomman kirjailijan käsissä kaatua omaan näppäryyteensä. Anna Karolinalla langat kuitenkin pysyvät käsissä, ja loppuun hän lataa vielä sellaisen koukun, että Bianca Aguileran tarina taitaa jatkua seuraavassakin osassa, kun dronen tuoma laatikko avataan.

Seppo Jokinen jättää pitkiä jäähyväisiä komisario Koskiselle, mutta laatu pysyy korkealla

 

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa. 399 sivua, CrimeTime.

Sen maksaa minkä tilaa on dekkari tyyppiä saat juuri sitä mitä tilaat. Seppo Jokisen 28. Koskinen on juuri sellainen, jonka takia fanit rakastavat sarjaa. Siinä on mielettömän hieno rikosjuoni, Koskisen elävä persoona ja tilannehuumoria, jota toisella kaudellaan muuten juoksuaan parantanut tv-sarja ei vieläkään tavoita. Nyt tutkittavana oleva rikos on jälleen kerran onnettomien sattumien summa ja rikollisen osalta tämäkin juttu päättyy kyyneleihin.

Jokinen ei ole kai sanonut missään suoraan, että hänen tavoitteenaan on kirjoittaa 30 Koskista ja lopettaa sitten. Apu-lehden haastattelussa toissa vuonna siihen kyllä vihjattiin. Toisaalta samoihin aikoihin Kansan Uutisissa Jokinen kertoi jatkavansa niin kauan kuin tykkää kirjoittamisesta.

Jäähyväisiä Jokinen kuitenkin tuntuu virittelevän Koskiselle uusimman kirjan lopussa. Suhde kollega Ulla Lundeliniin on kariutunut ja yhteinen talo myyty. Koskinen asuu väliaikaisesti poliisiammattikorkeakoulun asuntolassa sitä vastaan, että kokeneena rikostutkijana pitää luennon poliisikoululaisille.

Luennolla Koskinen muistelee menneitä juttujaan siimamiehestä alkaen, ja aikaa, jolloin tutkintamenetemät olivat nykyisiin verrattuna kehittymättömämmät puutteellisen tekniikan takia. Rikokset ratkaistiin enemmän intuitiolla, Koskinen kertoo, mutta kertoo esimerkin, että kyllä päättelykykyä vieläkin tarvitaan.

Jo parissa aiemmassa osassa Koskisen ja ex-vaimo Raijan välit ovat olleet lämpenemään päin ja nyt niitä lämmitellään lisää. Uskallan veikata, että kun sarja joskus päättyy, ympyrä sulkeutuu yhteisessä kodissa Hervannassa.

Mutta ennen kuin luennolle päästään, Koskinen-fani saa nauttia melkein 400 sivua täyspainoisesta konstailemattomasta dekkarista varmana kevään merkkinä.

Liikkeelle lähdetään ripeästi. Vanha autokauppias tunnustaa kuolinvuoteellaan eläkkeelle olevalle pojalleen tehneensä murhan. Synkkä moottorikelkkailija yrittää piilottaa kuolleen miehen jään alle Näsijärveen, mutta voimat kairaamiseen loppuvat kesken. Sieltä se löytyy lumien sulaessa samoihin aikoihin kun poliisin pysäyttämän auton takakontista naisen ruumis.

Äkkipikainen ja toisaalta liian hyväsydäminen Koskinen lupautuu auttamaan entistä autokauppiasta, vanhaa armeijakaveriaan. Ennen kuin jutut kietoutuvat yhteen, näyttämölle marssitetaan vielä pari elämän kolhimaa reppanaa, joista Jokinen kirjoittaa suurella sydämellä.

Olen jo aikoja sitten julistanut Koskiset kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaissa kirjoitetuksi yhtenäisten poliisiromaanien sarjaksi. Sen maksaa minkä tilaa lisää kirjasarjan arvoa entisestään. Ei voi kuin ihmetellä Jokisen taitoa pitää tasoa yllä vuosikymmenestä toiseen.

Sarjan ainoat epäonnistuneet osat Koskinen ja taikashow ja Kreikkalainen kolmio ilmestyivät vuosina 1999 ja 2000. Niiden jälkeen Jokinen ilmeisesti ymmärsi itsekin Koskisen kuuluvan Sorin poliisilaitokslle, eikä onnistunutta kirjaa voi olla ilman Pekkiä, Kaatiota ja muita sarjaan olennaisesti kuuluvia sivuhenkilöitä.

En ole varmasti ainoa sarjaa alusta asti lukenut fani, joka toivoo maalin olevan kauempana kuin 30 osassa. Vaikealta tuntuisi ajatella kevättä ilman Koskista.

Hittiluennon kirjaversio on sujuva johdatus Venäjän vuosituhantiseen vainoon ja väkivaltaan

Martti J. Kari - Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii. 380 sivua, Docendo.

Linnan juhlat ja jääkiekon MM-kisojen loppuottelu ovat yleensä vuoden katsotuimmat tv-ohjelmat. Viime talvena niiden katsojamääriin ylsi taltiointi Jyväskylän yliopistossa vuonna 2018 pidetystä luennosta YouTubessa. Entisen tiedustelueversti Martti J. Karin luentoa Venäjän strategisesta kulttuurista katsottiin viime vuoden aikana 1,8 miljoonaa kertaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022, suomalaisilla heräsi valtava tarve ymmärtää, miten on mahdollista, että vielä 2020-luvullakin joku valtio turvautuu viime vuosisadalle luulluksi jääneeseen hyökkäyssotaan naapuriaan vastaan.

Nyt Karin luentoa täydentää ja ajankohtaistaa yhdessä Jyväskylän historian professorin Antero Holmilan kanssa kirjoitettu kirja Miksi Venäjä toimii niin kuin toimii. Se on selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu johdatus jatkuvuuksiin, jotka yhdistävät Venäjää satojen, jopa tuhannen vuoden ajanjaksolla hallitsijasta ja hallintomallista riippumatta.

Kirjoittajat ovat pessimistejä. Vaikka Vladimir Putin kaatuisi, ja tottahan lähes 70 vuotiaan miehen aika käykin vähiin, ei Venäjä välttämättä muutu hänen jälkeensäkään. Ja se voi muuttua entistä pahempaan suuntaan. Venäjä palaisi ajassa noin sata vuotta taaksepäin Stalinin kaltaiseen aikaan.

Kari ja Holmila pitävät "Moskovan kevättä", alhaalta kansasta päin lähtevää muutosta, kuitenkin epätodennäköisenä. "Mongolivallan aikana syntynyt, tsaarien ja Neuvostoliiton aikana vahvistunut tunne siitä, että valta on kaukana ja tavallinen kansalainen ei pysty vaikuttamaan maansa eikä edes omaan kohtaloonsa, on aiheuttanut syvää välinpitämättömyyttä", he kirjoittavat.

Venäjällä on pitkät perinteet siinäkin, että yksinvallan haastajat tapetaan tai ainakin he joutuvat vankileirille. Ikkunasta putoaminen on ollut suosittu "onnettomuus". Siinäkään suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Miksi Venäjä toimii on hyvä johdatus Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan yleisemminkin. He kertaavat myyttisen Venäjän juuria samaan tapaan kuin Pekka Lehtonen viime talvena ilmestyneessä kirjassaan Myyttien ja utopioiden maa. Taustalla on messianistinen tehtävä levittää omaa aatemaailmaa slaavilaisiin kansoihin heiltä kysymättä, koska Venäjällä on muita kansoja läheisempi suhde jumalaan. Se taas periytyy Kiovan Rusin prinssi Vladimirin Krimillä vuonna 989 ottamasta kasteesta.

Venäjän hallintokulttuuri on Karin ja Holmilan mukaan säilynyt periaatteessa samanlaisena vuonna 1240 alkaneesta mongolivallasta lähtien. Siihen kuuluu hallitsijan yksinvalta, kansan ehdoton alistuminen, esivallan pelko sen kunnioittamisen sijaan, jatkuva epävarmuus. Siksi venäläiset kaipaavat ennen kaikkea harmoniaa ja vakautta, jonka Putin toi Boris Jeltsinin sekasortoisen kauden jälkeen.

Mongolivallan peruja on sekin, että ehdottoman johtajan alla ovat pajarit, jotka saavat vaurastua ja pitää omaisuutensa, jos ovat hyödyksi hallitsijalle. Jos eivät, he menettävät ne.

Venäjää kautta vuosisatojen vaivannut korruptio on sekin peräisin yli tuhannen vuoden takaa. "Mongolivalta opetti venäläisille, että lahjonta oli valehtelun ja väkivallan käytön rinnalla tapa selvitä tai pysyä edes vähän pidempään hengissä", kirjassa todetaan.

Kun Venäjä omien sanojensa mukaan taistelee Ukrainassa natseja vastaan, on erityisen kiinnostavaa pohtia, mikä on sen oma suhde fasismiin. Karin ja Holmilan mukaan Venäjästä on tullut fasistinen valtio. Fasismille ei ole yleispätevää määritelmää, mutta he lainaavat professori Umberto Ecoa, jonka mukaan fasismilla on 14 yleispiirrettä. Niitä ovat muun muassa perinteen kultti, toiseuden pelko, eri mieltä olemisen määritteleminen maanpetokseksi, pakkomielle salaliitoista ja uuskieli.

Nämä kaikki sopivat Putinin Venäjään.

"Suuri isänmaallinen sota", jossa Neuvostoliitto oli ensin natsi-Saksan liittolainen, on maan tärkein pyhä ja suurkultti, jota ei voi tarkastella kriittisesti. Toiseuden pelosta kertoo Venäjän Euroopalle lanseeraama uussana Gayropa, homoeurooppa. Vähäinenkin kritiikki Ukrainan sotaa kohtaan johtaa vankilatuomioon. Sotilaallinen erikoisoperaatio on uuskielinen kiertoilmaus sodalle. Ja salaliitoista: Putinin mukaan Venäjä on vihamielisen ja rappioituneen lännen piirittämä.

Venäjän kansan ja etenkin nuorison militarisointi on ollut pitkä ja johdonmukainen projekti. Kari ja Holmila rekisteröivät, että heti Putinin noustua valtaan vuonna 2000 perustettiin nuorisoliike Yhdessäkulkijat antamaan militaristis-isänmaallista kasvatusta.

Sitä seurasi vuoden 2005 jälkeen Nasi, Meikäläiset, patrioottinen fasisminvastainen liike, joka korosti Venäjän suuruutta ja vihasi länttä. Karin ja Holmilan mukaan sen tehtävä oli estää värivallankumousten leviäminen Venäjälle. Järjestö lakkautettiin vuoteen 2013 mennessä.

Nuorisopolitiikka ja ja sotapolitiikka kietoutuvat yhteen vuonna 2015 muodostetussa nuorten armeijassa Junarmijassa. Venäjän puolustusministeriön alaisuudessa toimiva järjestö kasvattaa jopa 8-vuotiaita lapsia militaristiseen elämänkatsomukseen.

Miksi Venäjä toimii niin kuin toimii on helppolukuinen ja vetävästi kirjoitettu. Martti J. Karilla ja Antero Holmilalla ei ole tippaakaan sordiinoa päällä. Edellä mainittujn asioiden lisäksi he kuvaavat siekailematta Venäjää esimerkiksi mafiavaltioksi hyvin taustoittaen ja perustellen. Jos haluaa ymmärtää Venäjän käsittämätöntä sotaa, tämä kirja on ajantasalla ja suorastaan tempaa mukaansa.

Satu Rämön Hildurin jatko-osa täyttää ja jopa ylittää odotukset

Satu Rämö: Rósa ja Björk. 360 sivua, WSOY.

Satu Rämön esikoisdekkari Hildur oli viime vuoden kovin kirjallinen läpimurto Suomessa. Sitä myytiin eri formaateissa 100000 kappaletta ja kriitikotkin olivat samaa mieltä kuin kansa: loistava teos.

Jatko-osa Rósa ja Björk alkaa hyytävästi. Rämö raottaa hieman sitä, mitä rikosetsivä Hildut Rúnarsdóttirin pikkusisaruksille tapahtui vuonna 1994 ennen kuin he katosivat vielä liikenteelle avaamattomaan maantietunneliin. Ehkä sen takia Hildur on erikoistunut kadonneiden lasten tapauksiin Isafjördurin poliisiasemalla, jossa rikosasioiden parissa työskentelevät hänen lisäkseen päällikkö Beta ja suomalainen harjoittelija Jakob.

Lyhyen välähdyksen jälkeen siirrytään vuoteen 2008. Luksustalossa lyödään kättä päälle, että tärkeät paperit katoavat, jotta kumpikin osapuoli saa haluamansa.

Dekkarin nykyhetki on talvi 2020. Kiinasta lähtenyt virus on saavuttamassa Islanninkin. Se tulee vaikuttamaan elämään monella tavalla, mutta helmikuussa ei vielä tiedetä, miten. Paitsi kunnallispoliittisen kähmijän ja liikemiehen Hermann Hermanssonin elämää korona ei ehdi hetkauttaa mihinkään suuntaan. Hänet ammutaan kuoliaaksi yhdellä tarkalla laukauksella  kesken hiihtolenkin.

Hermannin murhan tutkinta muodostaa Rósa & Björkin rungon. Jutun edetessä herää huoli, onko Rämö kirjoittanut liiankin tavallisen perinteisen dekkarin. Sellaisen, jossa tutkijat pääsevät murhatun salaisuuksien jäljille, keräävät johtolankoja ja lähestyvät kierros kierrokselta jutun loppuratkaisua. Välillä vieraillaan Hildurin ja Jakobin yksityiselämässä.

Ei ole. Taitavasti Satu Rämö tiivistää koko tunnelmaa tekemällä harkittuja pistäytymisiä Länsivuonoille ensin kahdeksan vuotta ennen Rósan ja Björkin katoamista ja lähestyen sitten koko ajan katoamishetkeä ja sen jälkeisiä tapahtumia.

Rämö tarkentaa nyt Hildurin lapsuuden perheeseen, sen jotenkin uhkaavaan tunnelmaan ja äitiin Rakeliin, joka tuntee "kuin painostava ja kylmä tunne olisi ottanut haltuunsa koko tuulen piiskaaman kotilaakson". Vasta nyt menneisyyteensä uskaltautuva Hildur saa kuulla Rakelin olleen jotenkin outo.

Tuiki tavallisena kulkenut dekkari saa hienon käänteen, jota ei olisi millään osannut arvata. Satu Rämö asetti kovat odotukset jatko-osalle Hildurin lopussa. Ne täyttyvät täysin, jopa ylittyvät. Tulos on lumoava.

Rósa & Björkissä Islannin ominaispiirteet ja erikoisuudet nivoutuvat tarinaan vielä luontevammin kuin esikoisessa. Niitä ovat myyttiset tarinat piilokansasta ja pimeässä liikkuvista trolleista. Vihjeitä lukijalle antavat myös islantilaiset villapaidat.

Ei tämä tähän jää - toivottavasti. Rósan & Björkin viimeiset sanat saavat janomaan lisää. Satu Rämöllä on kaikki edellytykset nousta pohjoismaisen dekkarin omaperäiseksi kestotähdeksi.

Mieluummin ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen - Pascal Engmanin trilleri pureutuu syvälle Ruotsin jengirikollisuuteen

Pascal Engman: Kokaiini (Kokain). Suomentanut Pekka Marjamäki. 631 sivua, WSOY.

Lähes päivittäin Ruotsista tulevat uutiset jengisodista ja silmittömästä väkivallasta turruttavat ainakin suomalaisen lukijan, koska ne ovat niin kaukana omasta todellisuudestamme. Käsistä riistäytynyt väkivalta on jotain käsittämätöntä johtavassa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ilmiötä auttaa ymmärtämään, ei tietenkään hyväksymään, toimittajataustaisen Pascal Engmanin viides trilleri Kokaiini.

Ruotsin parhaaksi yhteiskunnallisten jännityskirjojen kirjoittajaksi noussut Engman on todella suurten teemojen mies. Aiemmissa teoksissa hän on käsitellyt äärioikeiston nousua, laitonta elinkauppaa, incel-miehiä ja jihadistista terrorismia.

Kokaiinissa mennään suoraan sen ytimeen, mistä Ruotsi tällä hetkellä parhaiten tunnetaan. Se valottaa jengirikollisuutta voimakkaasti tunteeseen mennen. Engman kuvaa hyytävästi, miksi jo kymmenvuotiaat pikkupojat pitävät husbylaista somalitaustaista Sudet-jengin johtajaa Said Abdullahia sankarinaan, ja miksi teini-ikäisiä lapsia on niin vaikea pitää erossa jengeistä.

Syy on tietysti nopea ja helppo raha. Tai toive ja kuvitelma siitä. Todellisuudessa jengin alaportailla osana on vain jatkuva pelko.

Mutta on siinä muutakin. Teoksessa jengiläiset puhuvat koko ajan kunnioituksen saamisesta. Sitä vaativat ne, jotka eivät itse kunnioita mitään, eivät edes omaa asuinaluettaan ja sen laillisesti elantonsa hankkivia ihmisiä. Kuten otsikossa sanotaan, koetaan paremmaksi olla ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen. Se on unelma, joka onnistuu vain harvalta. Useimmiten jengin pauloihin joutunut on aina uhrattavissa oleva kertakäyttötyökalu ja puhe veljeydestä suurta petosta.

Kokaiini on jykevä jännityskirja, mutta lopullisesti sen nostaa mestaruusluokkaan vankka faktapohja. Teoksen lukujen aluissa lainataan Ruotsin rikoksentorjuntaneuvosto Brån raporttia ja anonyyminä puhunutta poliisia. Lisäksi Engman on kertonut, että rikolliset puhuvat hänelle mielellään, kunhan heidän nimensä eivät tule julki. 

Hyvästä faktapohjasta ja Engmanin kirjoittajantaidosta syntyy kerta toisensa jälkeen yhdistelmä, joka kertoo aivan olennaista tästä mädästä maailmasta. Hyvätkin raportit jäävät lukematta muilta kuin asiantuntijoilta. Juuri trilleriaines on se lisä, joka tekee Engmanin teoksista niin vavahduttavia.

  Kokaiini on hänen erinomaisista jännäreistään paras. Se luo painajaismaisen näkymän elämään Tukholman lähiöissä, joissa rikollisjengien jäsenet elävät kuin kingit ja pitävät muita asukkaita pelon vallassa.

Kokaiinin tekee erityisen raastavaksi Said Abdullahin vastapari, Husbyssa elintarvikeliikettään pitävä dakarilaistaustainen Fatou Diop, joka on opettanut lapsilleen pienestä pitäen oikean ja väärän eron. Kaupastaan käsin hän on nähnyt, mikä on lasten tie jengeihin. He aloittavat tähystäjinä, siirtyvät sitten vanhempien jengiläisten aseenkantajiksi kunnes alkavat myydä huumeita. Fatou myös tietää, ettei mikään muutu, ellei joku uskalla nousta vastarintaan ja todistaa Said Abdullahia ja hänen kaltaisiaan vastaan.

Kokaiini jatkaa sarjaa, jonka päähenkilöt ovat poliisi Vanessa Frank ja entinen eliittisotilas Nicolas Paredes. Engmanin sanomaa teoksessa ryydittää mestarillinen jännitys, jonka takia sitä lukee sydän pamppaillen alusta loppuun.

Hieno rikostarina hukkuu lörpöttelevään tekstimassaan R&R:n Vaeltavissa vainajissa

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vaeltavat vainajat. 476 sivua, Siltala.

Maaliskuussa 1977 Helsingin Kruununhaassa sijaitsevassa Pikku Naantaliksi kutsutussa kerrostalossa riehui tuhopolton seurauksena ullakkopalo. Siinä ei kuollut ketään, mutta tositapauksen pohjalta rakennetussa rikosromaanissa Vaeltavat vainajat palosta alkaa tragedia, joka tuhoaa monen ihmisen elämän vaikka kuolonuhreja tulee vain yksi.

Vaeltavat vainajat on R&R:n eli Siltalan toimituspäällikön Sari Rainion ja Helsingin poliisin murharyhmässä 40 vuotta työskennelleen Juha Rautaheimon toinen yhteinen dekkari, jatko-osa kehutulle Vainajat eivät vaikene -dekkarille.

Kruununhaan sijasta liikkeelle lähdetään kuitenkin Tattarisuon teollisuusalueelta, jossa pitkälti erakoitunut mies löytyy murhattuna asuntovaunustaan, jossa on majaillut vuosikymmeniä. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että tämä Ilpo Saari on julistettu kuolleeksi jo aikoja sitten kadottuaan totaalisesti omaisiltaan. Miehen taustoja selvitellessä paljastuu, että hänellä oli yhteys Pikku Naantalin tulipaloon, jossa kuoli Gloria Pöllänen, hyvin suuria ristiriitoja aikanaan herättnyt nainen.

Vaeltavat vainajat kuuluu niin sanottuun cozy crime -genreen, jonka voisi suomentaa leppoisaksi dekkariksi. Vaikka siinä tutkitaan murhaa, on teos yhtä vähän jännittävä ja ahdistava kuin TV1:n launtain keski-illan harmittomissa Midsomerin murhat -tyyppisissä dekkareissa. Moni niistä pitää, ja todennäköisesti juuri siksi. Itse en. Tiiliskiven paksuinen Vaeltavat vainajat osoittautui ärsyttävimmäksi lukukokemukseksi vuosiin.

Koska dekkari on leppoisa, siinä on valtavasti rikostutkinnan ulkopuolisia aineksia. Poliisiryhmä herkuttelee donitseilla ja tutkintasihteeri Felicia Lehmosen pääsiäisherkuilla. Rikosylikonstaapeli Ville Karilan pieleen menneestä pääsiäisateriasta riittää juttua sivukaupalla. Teoksessa tavoitellaan komisario Palmujen tunnelmaa, joten henkilöitä kutsutaan vanhahtavasti herroiksi, rouviksi ja neideiksi. Mihinkään asiaan ei päästä käsiksi ilman laajalta kaartavaa lörpöttelyä.

Toisille tällainen väljä lähestymistapa dekkariin tarkoittaa kerronnallista lumoa ja vahvaa tunnelman rakentamista, kuten sarjan ensimmäistä osaa on kuvattu. Makuasia siis.

Itse pidin jaarittelua ja lörpöttelyä lähes 500 sivun mitassa turhauttavana, mutta sinnittelin kirjan loppuun. Kun tarinan ympäriltä karsii kaiken joutavan ja löysän, sen sisältä löytyy hienosti rakennettu koskettava rikostarina. Hetken sattuma, väärä valinta ja tuhoon tuomittu salattu rakkaustarina pilasivat monen yksilön ja yhden kokonaisen perheen elämän. Moraalin jousto ja valkoinen valhe väärässä paikassa johtavat vuosikymmenten mittaiseen tragediaan.

Sivujuonteena Vaeltavassa vainajassa jatkuu edellisessä osassa alkanut huijari Tapani Hellevirran juttu. Se jatkuu myös seuraavassa jatko-osassa.

Menneisyys iskee uudessa dekkarisarjassa, jossa parasta on poliisiäidin ja kotiin jumittuneen pojan suhde

 Petja Lähde: Yksi neljästä. 303 sivua, Gummerus.

Film noirin hienoimpiin elokuviin kuuluva Out of the Past vuodelta 1947 sai suomalaisen nimen Varjot menneisyydestä. Suomennos kuvaa paitsi film noirin myös dekkarikirjallisuuden yhtä perusteemaa: menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka saattaa teoksen nykyhetkessä sen päähenkilöt pulaan.

Näyttelijä-muusikko-kirjailija Petja Lähde kertoo oman versionsa tästä perusjuonesta ensimmäisessä dekkarissaan Yksi neljästä. Se on luonnollisesti kokonaisen sarjan avaus.

Tässä tapauksessa neljälle lukiolaiselle tapahtui jotain 24 vuotta sitten Nuuksioon suuntautuneella retkellä. Mitä, sitä Lähde avaa vähitellen ja harkiten. Tapaus joka tapauksessa jätti jäljen jokaiseen, ja nyt varjo menneisyydestä on saavuttanut heidät.

Teoksen ja teossarjan päähenkilö on rikostutkija Terhi Nuora, jolla on oma menneisyyden painolastinsa. Hän on valehdellut kaksikymppiselle pojalleen Tanelille, että tämä on syntynyt keinohedelmöityksen tuloksena. Kotiin linnoittautunut ihmisiä pelkäävä tietokonenero on kuitenkin saanut selville, että totuus on toinen. Se on jotain, josta työssään taitava Terhi on traumatisoitunut yksityiselämässään.

Yksi neljästä on pätevä rikostarina, joka kulunutta sanontaa käyttääkseni pitää tiukasti otteessaan loppuun asti. Niin se kuitenkin on, ja lisäksi Petja Lähde yllättää lopussa mojovasti. Tekstissä erottuu, että kirjoittajalla on kaunokirjallinen tausta. Yksi neljästä on erinomaisesti kerrottu ja kirjoitettu, lauseet ovat hiottuja.

Dekkarina tarina on silti tavanomainen, koska se tosiaan on yksi lajityypin perustarina. Massasta Yksi neljästä erottuu Terhi Nuoran ja Taneli Nuoran monimutkaisen suhteen ja sen kehittelyn takia. Terhi näkee Tanelissa pelien maailmaan hautautuneen peräkammarinpojan, mutta yllättyisi totaalisesti, jos tietäisi. Tanelin isänsä jäljitys muodostanee keskeisen jännitteen tulevissa osissa.

Työssään empaattisuudella ja tarkkanäköisyydellä menestyvä Terhi Nuora on hyvä lisä suomalaisten dekkaripoliisien joukkoon. Yksityiselämässään hän kaipaa toisen ihmisen kosketusta, mutta vain tarkkaan rajatuilla omilla ehdoillaan. Hänen on vaikea salata ihastustaan työpariinsa Panu Tammeen, mutta työt sujuvat jämptisti vaikka sisällä viiltää.

Yksi neljästä on sinällään toimiva avaus, mutta siinä luodut asetelmat jatkoon luovat odotuksia vielä paljon paremmasta. Erityisellä mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä isänsä jäljille päässeestä Tanelista kehkeytyy.

Kari Häkämiehen vakoilusarjan toisen osan ainekset ovat hyviä, mutta jäävät hajanaisiksi

Kari Häkämies: Ruotsalainen mysteeri. 333 sivua, CrimeTime.

Pitkän poliittisen uransa jälkeen dekkarikirjailijaksi ryhtynyt Kari Häkämies yllätti viime keväänä kypsällä ja tyylikkäällä vakoiluromaanilla Linnan hämähäkki. Jatko-osa Ruotsalainen mysteeri ei herätä samanlaisia hurraa-huutoja. Pääministerin valtiosihteeri Henrik Hamilo sotketaan taas kansainväliseen poliittiseen peliin ja vakoilun maailmaan, mutta Häkämies ei ole osannut päättää, keskittyykö hän Ruotsissa tapahtuvaan poliittisen murhan yritykseen vai Suomen lähestyvien vaalien ympärillä käynnissa olevaan juonitteluun.

Ei tietysti tarvitsekaan keskittyä joko - tai, mutta vetävän alun jälkeen romaanissa unohtuu pitkäksi aikaa sivurooliin se ruotsalainen mysteeri.

Alussa murhaamisen nimettömäksi jäävä ammattimies yrittää ampua Ruotsin opetusministerin Adila Malikin. Sattuma puuttuu peliin ja ristiriitoja herättävä syyrialaistaustainen julkiateisti selviää hengissä. Huomio kiinnityy islamistisiin ryhmiin, joilla olisi motiivi murhaan.

Ruotsalaisen mysteerin keskushenkilöt ovat samoja kuin sarjan avausosassa. Ilta-Sanomien tähtitoimittaja Lotta Simula sattuu olemaan valmiiksi Tukholmassa, joten hän lähtee heti jutun jäljille. Pääministerin valtiosihteeri Henrik Hamilo kytketään tapahtumiin mukaan, koska murhaajalla näyttää oleva jokin yhteys Suomeen.

Kolmanneksi seurataan Venäjän suurlähetystön lehdistöavustajan eli tiedustelumiehen Valeri Ivanovin vaiheita. Ivanov vastustaa Putinin sotaa ja Venäjän nykysuuntausta, mutta pitää mölyt mahassaan, koska vapautta omaan ajatteluun ei ole. Lisäksi pitää ajatella Moskovassa asuvaa sairaalloista äitiä.

Jutun toinen haara liittyy lähestyviin eduskuntavaaleihin ja etenkin pääministeripuolue SDP:n sisäisiin kamppailuihin. Romaanin todellisuudessa istuva pääministeri Raili Valtakari muistuttaa enemmän Antti Rinnettä kuin Sanna Marinia. Haastajiin kuuluva Johanna Manner taas on kuin ilmetty Marin, raikas tuulahdus eläkeläisten puolueessa.

Häkämiehen kuvaukset poliittisista kähminnöistä ovat tavattoman herkullisia ja todennäköisesti itse elettyä elämää. Myös Ruotsissa tapahtuneen salamurhan yritys saa huippukiinnostavan käänteen, josta ei tässä voi edes vihjata juonipaljastuksen välttämiseksi. Nämä molemmat omillaan, ja vielä Ivanovin luoviminen hankalassa todellisuudessaan, ovat kaikki kiinnostavia ja jälleen eleettömän tyylikkäästi kirjoitettuja. Moitteet tulevat vain siitä, että ne eivät sulaudu luontevaksi kokonaisuudeksi. 

Henkilökuvauksessa Häkämies luottaa harkittuun apeuteen. Työssään vauhdikas toimittaja Lotta Simula ja "linnan hämähäkki" Henrik Hamilo ovat joulunakin yksinäisiä ihmisiä. He tuntevat vetoa toisiinsa, mutta eivät saa syvennettyä suhdettaan, joka jää ammatilliseksi.

Valeri Ivanovilla on suomalainen shakkikaverinsa, jonka kanssa voi puhua vapaasti. Lähetystön muiden virkailijoiden kanssa kieli on pidettävä keskellä suuta ja heidän puheitaan kuunneltava niin, että osaa lukea myös rivien välejä.

Mielikuvituksen puutteestako kertoo se, että Ruotsalainen mysteeri loppuu samalla tavalla kuin Linnan hämähäkki?

Jatko-osa ei ihan yllä ensimmäisen tasolle, mutta tiedusteluun, politiikkaan ja niiden yhdistelmään keskittyminen on hyvä siirto Kari Häkämieheltä. Perinteisiä dekkareita Suomessa riittää, mutta tämän lajin teokset ovat poikkeuksia. Häkämiehellä on tiedot ja taidot kuoriutua pintaa syvemmälle.

Kari Haakanan vaikuttava toinen trilleri kurkottaa moneen suuntaan

Kari Haakana: Tapa hänet ensin. 255 sivua, Aula & Co.

Digiasiantuntija Kari Haakana yllätti vuosi sitten erinomaisella ja esikoiskirjailijaksi täysin valmiilla toimintatrillerillä Välitön uhka. Kostojännäri ponnisti kansainvälisestä politiikasta poikkeuksellisesta ilmansuunnasta Azerbaidzanista.

Tapa hänet ensin on jopa täydelliseltä tuntunutta ykkösosaa vakuuttavampi teos. Nyt mennään vielä syvemmälle kansainvälisen politiikan varjomaailmaan ja tiedustelupalveluiden omalakiseen toimintaan. Kun siihen lisätään vielä kristillisen sionismin vaikutus Suomen sisäpolitiikkaan, niin lopputulos on mykistävä: niin paljon voi sanoa trillerin muodossa jännityksestä tinkimättä, mutta sortumatta megalomaanisiin maailman tuhoamista havitteleviin salahankkeisiin.

Haakanan kakkosta lukiessa on syytä olla tarkkana, sillä teemoja ja käänteitä on hengästyttävän paljon, ja etenkin tietotekniikan osalta teoksessa on vaikeaselkoisuutta alaa syvemmin tuntemattomalle. Eteneminen on Välittömän uhkan tavoin pelkistettyä, nopeaa ja maalailematonta. Siis tavattoman tehokasta.

Yksi teoksen lähtökohta on tietotekniikan uudenlainen hakkerointi palvelimiin upotetuilla siruilla. Toinen Suomen uudeksi puolustusministeriksi nouseva keskustalainen yllätysnimi Kalevi Länsisaari, jyrkkä helluntainen ja vankkumaton Israelin kannattaja, joka ei peittele sitä, että uskonnolliset mielipiteet ohjaavat häntä myös politiikassa. Länsisaari on kirjoitettu niin, että hänestä tulee mieleen ainakin kaksi istuvaa kansanedustajaa.

Peli menee kovaksi, kun israelilaiset turvallisuuspalvelun agentit jahtaavat palvelimiin upotetuista siruista liikaa tietäviä hakkereita Saksassa ja Suomessa. Tätä kautta toimintaan vedetään myös Haakanan ensimmäisestä teoksesta tuttu erikoiskoulutettu Jari Karhu, joka työskentelee nyt Virossa. Hän lähtee suomalaishakkeri Lauri Laineen turvamieheksi, kun tämä pelkää hyvästä syystä henkensä puolesta.

Siinä vielä kolmas teema Tapa hänet ensin -teokseen:

"En ole paranoidi, mutta en myöskään hyväuskoinen. Julian Assangen, Edward Snowdenin ja Chelsea Manningin jälkeen minulle on ollut selvää, että niin sanotut demokratiat eivät siedä kovinkaan paljon toisinajattelua tai sitä, että niiden omia virheitä paljastetaan", Lauri Laine perustelee äärimmäisen pitkälle vietyä tietoturvaansa.

Karujen kovien miesten teoksessa on vain kaksi naista. Puolustusministeri Kalevi Länsisaaren eriyisavustaja Jenni Eklund yrittää pitää esimiehensä aisoissa ja Israelin suurlähetystön Shira Mizrahi siivoaa agenttien jälkeensä jättämiä sotkuja.

Tämän loistavan trillerin maailmankuva huokuu kyynisyyttä. Edellinen teos kertoi muun muassa yksityistetystä sodankäynnistä. Jatko-osassa valtiollinen turvallisuuspalvelu tekee mitä tahtoo lakien ulottumattomissa. Mukaan lukien salamurhia. Kari Haakanan jälkisanoista selviää, että mielikuvitukselliselta tuntuvalla teoksella on vankka faktapohja.

Todellisuuden tuntua lisäävät tarinaa kuljettavat kuvitteelliset STT:n uutiset. Niillä Haakana myös välttää omaan suoraviivaiseen tyyliinsä turhat ja sopimattomat selittelyt ja kuvailut.

Nyt siis mennään eikä meinata, mutta ajatuksella. Suomessa on noussut uusi kansainvälisten trillerien tekijäpolvi ja Kari Haakana on sen kärkijoukoissa. Hänen kahdessa jännärissään on jotain samaa kuin Helena Immosen kahdessa. Ne ovat jännityskirjallisuutta aikuisille.

Rikostoimittajan esikoisdekkarista välittyvät asiantuntemus ja kertomisen ilo

 

Rebekka Härkönen: Prinsessamekko. 415 sivua, Bazar.

Entiset poliisit kirjoittavat nykyään peijakkaan hyviä dekkareita. Olisivatkohan seuraavaksi vuorossa rikoksista ammatikseen kirjoittavat toimittajat? Tervetuloa vaan, jos homma toimii likikään yhtä hyvin kuin MTV:n rikos- ja oikeustoimittaja Rebekka Härkösellä esikoisdekkarissa Prinsessamekko.

Prinsessamekko on luonnollisesti kokonaisen sarjan avausosa. Yksittäinen rikosromaani on kuollut, mutta ei valiteta siitä, koska suomalaisissa dekkarisarjoissa on kiitettävästi monimuotoisuutta ja laatua.

Härkösen sarjan nimi on Walta. Se tulee päähenkilöstä, joka on Iltauutisten rikostoimittaja Suuna Walta, hyvin verkostoitunut skuuppikone ja työnarkomaani.

Härkönen on haastatteluissa sanonut, ettei itse lue dekkareita, koska saa työssään tarpeeksi aihepiiristä. Lukijan hän osaa silti koukuttaa kuin kokeneempikin kettu. Ensin Omar Bashar -niminen nuori mies ampuu kolme ihmistä ja sitten itsensä Helsingin metrossa. Seuraavaksi rautatieaseman edestä löytyy paloittelumurhan uhrin torso. Suuna Wallalle pukkaa kiirettä ja niin myös kummankin jutun tutkinnasta vastaavalle rikosylikonstaapeli Jens Jäämerelle.

Prinsessamekossa on kunnon draivi päällä kiitos sekä työhön että yksityiselämäänsä railakkaasti suhtautuvan Suuna Wallan. Kirjoittamisen ammattilaisena Rebekka Härkönen taitaa niin juonen kuljetuksen kuin mehevän dialoginkin.

Huomautettavaakin teoksessa on. Metroampumisen ja paloittelumurhan lisäksi Prinsessamekossa käsitellään huumekuolemia, liivijengien valtataistelua ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Härkönen kietoo hajanaiselta tuntuvan kokonaisuuden lopulta siistiin, loogiseen ja jopa poikkeuksellisen mietittyyn pakettiin. Matkan varrella kuitenkin tuntuu kuin hän kirjoittaisi yhtä aikaa useampaa tarinaa samaan kirjaan, koska yhteydet tarinan eri haarojen välillä todellakin paljastuvat vasta lopussa.

Etenkin alun kylmäävä metroampuminen unohtuu pitkäksi aikaa. Lisäksi jää hieman epäselväksi, miksi poliisi haluaa puhua siitä julkisuudessa terroritekona, vaikka sitä ei kuitenkaan tutkita terrorismina.

Mutta kuten sanottu, loppuratkaisu on kerrassaan taidokas.

Toimitustyötä kiihkeässä uutistilanteessa Härkönen, jolla on pitkä kokemus alalta, kuvaa eloisasti. Enpä yllättyisi, jos hän saa monen haaveilemaan rikostoimittajan työstä, vaikka Suuna Waara varoittaa nuorempia kollegojaan, että useimmiten sekin on tietopyyntöjä ja muuta tylsää rutiinia.

Kokeneen rikostoimittajan asiantuntemus antaa teokselle potkua ja uskottavuutta, mutta kyllä Prinsessamekosta aistii myös, että faktakirjoittamisen ammattilainen on nauttinut päästäessään mielikuvituksensa rullaamaan vapaasti. Kertomisen ilo välittyy lukijallekin. Onneksi Suuna Wallan kyytiin päästää uudelleen jo ensi syksynä.

Viiltävä trillerilöytö Etelä-Koreasta

 

Gu Byeong-Mo: Nainen ja veitsi. Suomentanut Taru Salminen. 285 sivua, Bazar.

Suurin osa Suomessa julkaistuista käännösdekkareista tulee muista pohjoismaista tai anglosaksisista maista. Mitä muiden maanosien herkkuja jäämmekään vaille, siitä antaa aavistuksen eteläkorealaisen menestyskirjailijan Gu Byeong-Mon ensimmäinen aikuisille suunnattu teos Nainen ja veitsi. Poikkeuksellisesti alkuteoksen nimi jää tässä arviossa mainitsematta, koska osaamiseni ei taivu korealaisiin kirjainmerkkeihin.

Aiemmissa arvioissa on sanottu, että Nainen ja veitsi on trilleri, jollaista et ole aiemmin lukenut. Pitää paikkansa. Ei tämä ole ensimmäinen teos, jonka päähenkilö on palkkamurhaaja, mutta ainutlaatuiseksi sen tekevät kirjoittajan kaunokirjallinen ote sekä kylmäävä murhaorganisaatio. Murhia myydään toimistosta käsin kuin mitä tahansa palveluita.

Epätavallisen kiehtova on myös teoksen nainen. Peitenimellä Sarvikynsi ammattiaan harjoittava veteraani on 65-vuotias reaktioiltaan hidastunut, mutta edelleen tehokas tappokone, joka on ollut alalla 40 vuotta.

Sarvikynsi on murhannut rahasta, ollut alan slangin mukaan tuholaisentorjuja, moraalisia tuskia tuntematta. Uransa väistämättömällä loppupuolella hän kuitenkin saa toimeksiannon, jota ei voi hyväksyä. Jotain on sittenkin liikahtanut Sarvikynnen sisällä. Tappajasta tulee suojelija. Komeassa finaalissa kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta on sergioleonemaista ja tarantinolaista kohtalokkuutta ja väkivaltaa.

Kaunokirjallisella otteella tarkoitan sitä, miten taitavasti ja vivahteikkaasti kertomalla Gu Byeong-Mo kuvaa Sarvikynnen tien köyhän perheen tytöstä palkkamurhaajaksi ja tappotoimiston alkuperäisjäseneksi. Sarvikynsi elää yksin seuranaan vain löytökoira. Siihenkin hänen suhteensa on etäinen. Eräällä työkeikalla koettu haavoittuminen saa hänet tutustumaan kahteen torikauppiaaseen, heidän poikaansa ja tämän tyttäreen. Perhe ja sen lämpö vaikuttaa tunteettomaankin. Samalla hän joutuu silmikkäin menneiden tekojensa kanssa.

Gu Byeong-Mo ei ota kantaa, ei selittele. Väkisinkin teosta lukee kuitenkin äärikaupallistuneen kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkinä. Murhaaminen on siinä tavallinen palveluala, ja palvelua ostavat poliitikot ja yritysjohtajat silloin, kun heillä on tarve päästä hankalista ihmisistä eroon. Kaikki on ostettavissa ja myytävissä, ihmissuhteetkin.

Nainen ja veitsi iskee lujaa. Se on erinomainen esimerkki siitä, että hermoja repivän trillerin voi kertoa kaikkia kaavoja rikkoen jännityksestä yhtään tinkimättä.

Nainen astuu bussista Anneli Kannon valjussa esikoisdekkarissa

 

Anneli Kanto: Haihtuneet. 254 sivua, CrimeTime.

John Sturgesin jämerässä klassikkoelokuvassa Mies astui junasta (1955) Spencer Tracyn esittämä yksikätinen mies saapuu tuppukylään selvittämään siellä tapahtuneen vääryyden. Anneli Kannon odotetussa esikoisdekkarissa Haihtuneet henki on sama, mutta kulkuväline on bussi, ja Kirkkojärven kirkonkylään siitä astuu näyttävä punatukkainen nainen. Hän käyttää nimeä Noora Näkijä ja kutsuu itseään meedioksi.

Kanto on historiallisten romaanien taitaja. Toissa vuonna ilmestynyttä Rottien pyhimystä myytiin niin, että uutta painosta jouduttiin odottamaan viikkoja. Moni matkusti kirjan innoittamana varta vasten Hattulaan katsomaan vanhan kirkon maalauksia. Niin tein minäkin.

Dekkarikentälle astuu siis poikkeuksellisen kiinnostava nimi.

Kirkkojärven elämänlanka oli väritehdas. Sen lakkauttamisen myötä koko paikkakunta on nuupahtanut. Eloa on vain veripuhtaiden uskonlahkossa, jonka hurmoksellisiin kokouksiin tullaan bussilasteittain muiltakin paikkakunnilta. Luukas Markussonin johtama lahko kieltää keinokuituihin pukeutumisen ja eineksien syömisen. Henkilökohtaiseen vaurastumiseen se suhtautuu suopeasti. Hierarkia lahkossa määräytyy veriryhmän perusteella.

Väritehtaan johtaja on kadonnut kuusi vuotta sitten. Samaan aikaan paikkakunnalta katosi kaksi nuorta naista. Poliisi ei pystynyt selvittämään asiaa. Pystyisikö Näkijä, jolla on sanomansa mukaan yhteys henkimaailmaan ja vainajiin? 

Noora Näkijän sekaantuminen pienen piirin hallitseman paikkakunnan asioihin saa aikaan hämmennystä ja epäluuloja. Aivan kuin elokuvassa Mies astui junasta, bussista astunut nainen saa tuta, että ulkopuolista ei kaivata nuuskimaan asioita.

Noora on arvoituksellinen nainen. Onko hän "oikea" meedio vai onko näkeminen vain esitystä, jolla hän pääsee pureutumaan Kirkkojärven salaisuuksiin, joihin kolmen ihmisen katoamisen lisäksi kuuluu epätavallisen suuri kuolleisuus syöpään? Ainakin hän toimii kuin yksityisetsivä tehdessään tutkimuksia ja etsiessään johtolankoja.

Haihtuneet on kyllä dekkari. Alalaji voisi olla mysteerijännäri. Harmi vain, ettei teoksessa ole kunnon mysteeriä, eikä jännitystä senkään vertaa. Meedion ja uskonlahkon kautta Anneli Kanto pohtii uskontojen ja uskomusten vaikutusta ihmisten elämään, mutta ei pääse siinä kovin pitkälle, koska teos on niin epäuskottava ja pinnallinen, kerronnallisesti valjukin. Edellä mainittujen teemojen lisäksi hän raapaisee pienen pitäjän kunnallispoliittisia kähmintöjä ja ylipäätään vallankäyttöä, mutta kaikki jää idulleen, ja on kovin ennalta arvattavaa. 

Kolmen henkilön katoamisten loppuratkaisun Anneli Kanto juoksuttaa läpi niin nopeasti, ettei sekään ehdi tuntua miltään.

Haihtuneet on kolmiosaiseksi suunnitellun Näkijä-sarjan ensimmäinen osa. Loistavan Rottien pyhimyksen jälkeen se on pettymys.

Samuli Laihon toinen trilleri kulkee kuin hypersooninen ohjus

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. 304 sivua, Like.

Samuli Laihon pahuuden ilmentymiä tutkailevassa Kuolemansynnit -sarjassa siirrytään ensimmäisen osan Sielun palomies myyttisistä aineksista suoraan toimintaan. Joka kalliolle rakentaa kulkee herkeämättä ilman suvantokohtia. Kyseessä on erinomainen toimintaromaani ja trilleri, jossa kaksi naista murskaa esteistä piittaamatta raa´an rikollisjärjestön Espanjassa.

Sielun palomiehessä teatteriohjaaja Muska Meriläinen, edelleen ajoittain sekoileva toipuva narkomaani, sai peräänsä Agniksi itseään kutsuvan miehen, joka oli varannut Muskalle roolin suuressa suunnitelmassaan.

Jatko-osassa Muska on matkustanut impulsiivisesti Espanjaan ja jättänyt lapsensa isovanhempien huostaan. Vanhempiensa pyynnöstä hän suostuu etsimään Espanjassa kadonnutta Joannaa, jonka tukihenkilönä hän on toiminut. Joanna on oletettavasti seonnut uudelleen huumepiireihin.

Juttu on kuitenkin paljon rankempi. Muska pääsee jäljille verkkosivustosta, jolla esitetään murha suorana lähetyksenä kerran kuukaudessa. Onko Joanna seuraava uhri?

Entisten narkomaanien yhteisöstä Muska saa avukseen Pilarin ja sitten mennään kaasu pohjassa. On takaa-ajoja, täpäriä viime hetken pelastuksia, niljakkaita miehiä ja nigerialainen rikollisryhmä Black Axe, joka kolonialismin vastaisen taistelun valekaavussa harjoittaa raakaa ihmiskauppaa.

Sarjan ensimmäisessä osassa Samuli Laiho loi hiipivää uhkaa, joka ryöpsähti lopussa kunnon säikyttelyksi. Nyt ei hiivitä. Laiho osoittaa osaavansa myös turbotoiminnan, ja tekee sen niin taitavasti, että eihän kirjaa voi kesken jättää. Joka kalliolle rakentaa on kirjallinen vastine Die Hard -elokuville. Mitä siitä että monet senkin käänteet ovat täysin uskomattomia, kun tykitys on näin kovaa tasoa. Ja mikä sen nautinnollisempaa kuin se, että kaksi tavallista naista potkii häikäilemättömiä konnia munille älyllään ja myös Muskan potkunyrkkeilytaidoilla.

Sielun palomiehessä etualalle nousi lopulta Muskan isä Kaarle, papiksi itsensä lukenut traumatisoitunut entinen poliisi. Joka kalliolle rakentaa -jännärissa Muska Meriläinen on selkeä päähenkilö, joka löytää itsestään vielä haavoittuneenakin yhden lisävaihteen tehdäkseen sen, mikä naisen on tehtävä.

Ei Joka kalliolle rakentaa silti ole vain toimintaa toiminnan vuoksi. Teoksen maailma heijastelee miesten naisiin kohdistamaa väkivallan uhkaa, Samuli Laiho toteaa saatesanoissaan.

Joka kalliolle rakentaa on viiden tähden kunnianhimoinen trilleri, joka pesee useimmat vanhat mestarit. Siinä ei ole mitään, mistä nillittäisi.

Teoksen markkinoinnissa sen sijaan ärsyttävät vertaukset Stieg Larssonin luomaan Lisbeth Salanderiin. Eikö suomalaisessa kustannusmaailmassa vieläkään uskota, että täällä pärjätään ihan omillaan ja suomalaiset jännärit ovat yhtä hyviä ja usein parempiakin kuin uudet ruotsalaiset? Samuli Laihon uutuus on siitä yksi vakuuttava näyttö.