Vuoden johtokankaehdokkaat ja oma kuuden kirjan varjolista, jossa on kolme eri teosta

 

Suomen dekkariseura julkisti tiistaina 28.11. kuusi ehdokasta, joista valitaan vuoden 2023 paras suomalainen dekkari 94 teoksen joukosta. Voittaja selviää ensi vuoden alussa. Ehdokkaat ja perustelut ovat:

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat (Myllylahti)

Kirja on jäntevä ja hyvin kuljetettu tarina, joka on sijoitettu välirauhan aikaan. Ajankuvaus on elävää ja todentuntuista. Sodassa haavoittuneet poliisit palaavat siviilityöhön komisario Voitto Karhun alaisuuteen. Kaikki nuoret miehet, jotka kotiutetaan reserviin eivät sopeudu siviilielämään ongelmitta. Yllätyksiä ja hyviä juonenkäänteitä sisältävän dekkaritarinan kieli soljuu nautittavasti.

Kale Puonti: Fadi (Bazar)

Kirjan vauhdikas tarina on jäntevä ja pysyy hyvin koossa. Pasilan Myrkky -sarjan osat ovat kuvanneet pääkaupunkiseudun rikoksia karusti ja ytimekkäästi. Tapahtumia kuvataan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta. Kirjailijan oman työn asiantuntemus näkyy ja yhdistyy taitavaan kirjoittamiseen. Lukukokemus on helppo ja antoisa, koska kuvatut ongelmat ovat keskuudessamme ja olennainen osa yhteiskuntaamme.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vaeltavat vainajat (Siltala) 

Kirjailijakaksikon teoksessa on hyvää kieltä, hyvä juoni ja tarina. Vaeltavat vainajat on kelpoa stadin kuvausta eri vuosikymmenillä. Vainajat eivät vaikene -romaanista tutut poliisit sekä patologi tutkivat Kruununhaan asuintaloon kytkeytyviä murhia. Niiden selvittely polveilee ja tuo monia menneiden vuosien ongelmia ja asioita esiin. Herkullisia henkilöitä, tuttuja iskelmiä ja elokuvia tuodaan juonen eri käänteisiin. Nautittavaa luettavaa.

Satu Rämö: Rósa & Björk (WSOY)

Rämön esikoisteoksesta tuttu Hildur Rúnarsdottir ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob selvittelevä Rósassa ja Björkissä murhan lisäksi Hildurin siskojen katoamismysteeriä vuosien takaa. Rämö kuvaa islantilaista luontoa, yhteiskuntaa ja elämänmenoa elävästi ja kiinnostavasti. Kirja on luonteva osa pohjoismaista dekkariperinnettä ja tuntuu tutulta eksoottisesta Islannista huolimatta. Juoni on rakennettu taitavasti monine takaumineen, ja kerronta on jäntevää. Myös henkilökuvaus on erittäin hyvää.

Arttu Tuominen: Vapahtaja (WSOY)

Vapahtaja on tasapainoinen dekkari, jossa on toimintaa alusta loppuun. Se on Delta-sarjan viides osa. Kirjassa keskitytään Vapahtajan etsimisen lisäksi moraalipohdintoihin. Tuominen pohtii, onko ihmisellä oikeus tehdä teko, jonka tietää vääräksi. Kirjassa kuvataan poliisityötä ja inhimillistä elämää uskottavasti. Pienen ihmisen ongelmat järkyttävät raiteiltaan ja johtavat pahoihin tekoihin. Tuominen yrittää ymmärtää tekojen takana olevia syitä ja tuo samalla esiin ajankohtaisia ja yleismaailmallisia aiheita.

Rake Tähtinen: Menneisyyden arvet (Myllylahti)

Kirjan suurin ansio on, ettei se yritä olla enempää kuin se on. Kirjailija ei kikkaile turhilla tehokeinoilla vaan kirjoittaa aiheesta selkeästi. Pikkukaupungin ja tiiviin työyhteisön tunnelmat ovat hyvin kuvattuja ja juonenkuljetus toimii. Kirjassa ei ole isoja hämäyksiä tai koukkuja, mutta juoni pysyy koko ajan loogisena ja tarina etenee. Menneisyyden arvet on tiivis poliisidekkari, jossa totuus aukeaa jännittävänä.

Omalla varjolistallani on kolme samaa ja kolme eri teosta.

Jari Raatikainen: Valtapeli

Raatikaisen kirjassa yhdistyvät informatiivisuus ja viihdearvo ainutlaatuisella tavalla. Monen muunkin rikoskirjailijan teokset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta Raatikainen selittää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja välttää silti kaikki tylsyyden sudenkuopat. Hänen tekstinsä imuteho on säädetty toimimaan turbolla.

Satu Rämö: Rosa & Björk

Tuiki tavallisena kulkenut dekkari saa hienon käänteen, jota ei olisi millään osannut arvata. Satu Rämö asetti kovat odotukset jatko-osalle Hildurin lopussa. Ne täyttyvät täysin, jopa ylittyvät. Tulos on lumoava.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen.

Joona Keskitalo: Rottien kuninkaat

Rottien kuninkaan kerronta on yhtä vimmaista ja vetävää kuin kahden edeltäjänsä. Niiden tunteminen on myös välttämätöntä, sillä oikeastaan kyseessä on yksi rikosromaani, joka vain ilmestyi kolmessa osassa. Päätösosassa ei voi kuin ihailla Keskitalon taitoa rakentaa juonikuvio huippuunsa viritetystä vedätyksestä - tai vedätyksistä, sillä niitä mahtuu tähänkin kirjaan vielä monta.

Niko Rantsi: Viimeiseen henkäykseen asti

Rikostutkijoiden ja teknisten tutkijoiden palapeliä juttujen selvittämiseksi Niko Rantsi kuvaa kaikella sillä tarkkuudella ja kokemuksella, joka mukaan on tarttunut leipätyössä. Poikkeuksellisen ansiokkaiksi hänen rikosromaaninsa nousevat, kun mukaan yhdistetään uskottavat henkilökuvat. 

Kale Puonti: Fadi

Pasilan myrkky -sarja on alusta asti toiminut erittäin hyvin Suomessa suosittujen realististen poliisiromaanien sarjassa. Viidennessä osassa Fadi panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Puonti kuvaa, miten huumekauppa ja terrorismi kietoutuvat yhteen. 

Sebastian Bergman -sarja huojuu tahattoman komiikan puolelle sarjamurhaajineen

 

Mikael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Syyllisyyden taakka (Skulden man bär). Suomentanut Tuomas Renvall. 414 sivua, Otava.

Kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanista kertova dekkarisarja on ollut lajin ruotsalainen huipputuote. Paino sanoilla on ollut. Kahdeksas osa Syyllisyyden taakka on malliesimerkki siitä, miksi sarjamurhaajajännärit kannattaisi laittaa ylipäätään pitkälle tauolle. Ruotsissa riehuvia nerokkaita sarjamurhaajia on ollut viimeksi kuluneiden noin kymmenen vuoden ajan maan dekkareissa niin paljon, että päät kolisevat yhteen. Koko lajityyppi tuntuu naurettavalta ja pöhköltä.

Televisiodekkareiden käsikirjoittajina meritoituneet Mikael Hjorth ja Hans Rosenfeldt loivat egoistisen kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanin vuonna 2010 ilmestyneeseen jännäriin Mies joka ei ollut murhaaja, joka suomennettiin seuraavana vuonna. Sarja on poikennut edukseen Bergmanin törkeän persoonan takia. Siinä on käsitelty myös monimutkaisia perhe- ja ihmissuhteita rikkaammin kuin dekkareissa yleensä. Juonenpunojina Hjorth ja Rosenfeldt ovat huippuammattilaisia.

Liika on kuitenkin liikaa. Edellisessä osassa Vihan jäljet poliisin murharyhmän jäsen Billy jäi kiinni. Kaksoiselämää viettänyt poliisi oli myös sarjamurhaaja. Syyllisyyden taakassa Sebastian Bergman pitää yhteyttä vangittuna olevaan Billyyn, koska aikoo kirjoittaa tästä kirjan.

Samaan aikaan uusi sarjamurhaaja aloittaa kolkon työnsä. Murhaaja haastaa Sebastianin älylliseen mittelöön. On selvää, että uhreja tulee lisää ja heillä kaikilla on jokin yhteys Sebastian Bergmanin menneisyyteen.

Kuvio on liian tuttu sarjan aiemmista dekkareista. Sarjamurhaajadekkareiden uskottavuus ei muutenkaan ole kovin korkealla. Enemmän haukotuttaa kuin jännittää, että taas yksi iskee nimenomaan Sebastian Bergmanin lähipiiriin. Asetelmassa on tahatonta komiikkaa, mikä on kohtalokasta trillerille.

Sarja osoittaa muutenkin väsähtämisen merkkejä. Hjorth ja Rosenfeldt ovat aiemmin ylittäneet uskottavuuskynnyksen keksimällä koukuttavia juonia ja kiihkeää loppuun asti kohoavaa jännitystä. Syyllisyyden taakka maistuu siinäkin suhteessa rutiinityöltä. Ei ole tutkinnan ja arvoituksen ratkaisemisen hurmaa, eikä loppukiihdytyskään tunnu oikein missään, vaikka dramaattiseen lopetukseen päädytäänkin. Se ja auki jäävät juonilinjat takaavat, että seuraavakin jatko-osa on tulossa, vaikka ei olisi enää tarpeen.

Kirjan nimi Syyllisyyden taakka viittaa siihen, että naisia pakkomielteisesti kaatanut ja kaikin tavoin itsekkäästi käyttäytynyt Sebastian Bergman miettii menneitä tekemisiään ja harjoittaa itsekritiikiä. Kysymys on siis hänen syyllisyydestään siitä, miten paljon pahaa hän on saanutkaan aikaan holtittomalla käytöksellään.

Satu Rämö teki sen taas: Hildurin toinen jatko-osa Jakob loistaa ovelilla juonillaan

 

Satu Rämö: Jakob. 400 sivua, WSOY.

Satu Rämön viime perjantaina ilmestyneestä Jakobista tulee todennäköisesti vuoden myydyin dekkari, ehkä myydyin kirja ylipäätään. Hildurilla sekä Rosa & Björkillä hurmannut Rämö ei petä tälläkään kertaa isoksi muodostunutta lukijakuntaansa. Jakobissa on kaikkea vielä enemmän: sivuja, murhia, ajankohtaisia teemoja ja ennen kaikkea ovelia juonia. Niitä onkin kaksin kappalein, sillä Islannin lisäksi erilliset dramaattiset tapahtumat vievät Suomen Lappiin Kolariin.

Kalankasvattamon verkosta löytyvä ruumis panee tällä kertaa liikettä Hilduriin ja Jakobiin. Etäisyydet ovat Islannissa ihan tajuttomia. Isafjördurin poliisiasemalta on melkein aina viiden tunnin ajomatka, kun etsivät lähtevät selvittämään tapausta ja puhuttamaan asiasta mahdollisesti jotain tietäviä.

Murhan lisäksi tulee toinenkin murha sekä joukko samaan vyyhtiin liittyviä pahoinpitelyitä. Kirjan ilmestymisajankohtaan sopivasti niitä yhdistää islantilainen joulusatu kolmestatoista Esja-vuorella asuvasta joulupukista, jotka tekevät joulukuussa ilkitöitä Reykjavikissa. 

Tekojen motiivi on paljon raadollisempi kuin joulusadun elävöittäminen. Rämö on löytänyt teokseensa hyvän yllättävän aiheen, josta en ole kuullutkaan, ja johon liittyy eläinten kaltoinkohtelua. Enempää juonta ei voi paljastaa. Satu Rämö avaa sitä vähitellen, ja kyllähän se paljastuessaan ällikällä lyö, mitä kaikkea mahtuu tähän maailmaan.

Huoltajuuskiistassaan kiinni oleva Jakob joutuu matkustamaan Suomeen ja Lappiin. Siellä aukeaa toinen rikos, joka sivuaa pohjoisen oikeita kaivoskiistoja ja vuonna 1988 Äkäslompolossa tapahtunutta kuvitteellista onnettomuutta.

Teoksen nimen mukaisesti eniten tässä kolmannessa osassa täydentyy villapaitoja kutovan sympaattisen Jakobin henkilökuva. Kahdessa ensimmäisessä osassa hän on näyttänyt vain kylmän puolisonsa uhrilta lapsestaan käynnissä olevassa huoltajuuskiistassa. Jakobissa Jakobista paljastuu myös epämiellyttäviä puolia. Ne ovat taustalla teoksen Suomeen sijoittuvassa osuudessa.

Jakobin Islantiin sijoittuva päätarina on huolellisesti rakennettu. Rämö pitää lukijan tiukasti otteessaan raottamalla vähä vähältä, mistä kummallisissa tapahtumissa on kysymys. Loppuratkaisun perään tuleva epilogi kruunaa häikäilemättömyydessään kokonaisuuden.

Hildurista alkanut kolmiosainen dekkarisarja on aiemmin tietokirjoja kirjoittaneen Satu Rämön voitto ja menestys käännösmarkkinoillakin. Jokainen osa on pohjoismaista dekkaria islantilaisilla mausteilla parhaimmillaan. Juonissa on koukkuja, Islannin kuvaus kiinnostavaa ja henkilöt aidon tuntuisia. Mikä parasta, jokainen kirja on erilainen. Ainakin tässä vaiheessa menestyksekkäällä dekkariurallaan Rämöllä on taito uusiutua jatkuvasti pitäen kuitenkin kiinni kaikesta siitä, mihin lukijat rakastuivat välittömästi hänen dekkareissaan.

Kaisu Tuokko aloittaa pikkukaupunkiin sijoittuvan dekkarisarjan varmalla otteella, feminismillä ja ripauksella romantiikkaa

Kaisu Tuokko: Kosto. 298 sivua, Otava.

Kristiinankaupunki on vähän yli 6000 asukkaan kaupunki Pohjanmaalla. Parhaiten se lienee tunnettu puutaloidyllistään, kaduilla vapaana kulkevista kissoista ja juorupeileistä. Mitään pahaa on vaikea kuvitella 1600-luvulla perustettuun kesällä parhaat puolensa näyttävään kaupunkiin, mutta sieltä kotoisin oleva Kaisu Tuokko raaputtaa synkkiä salaisuuksia esiin esikoisdekkarissaan Kosto.

Tapahtumat käynnistää 17-vuotiaan Jonaksen ruumiin löytyminen merestä nuorison suosiman Kanuunakallioiden edustalta. Tutkinta saattaa yhteen toimittaja Eevi Mannerin, joka on palannut Helsingistä paikallislehti Suupohjan Kaikuun ja rikostutkija Mats Bergholmin, joka asuu Vaasassa, mutta mökkeilee Kristiinankaupungissa. Mats oli Eevin ensirakkaus, mutta sitten maailma vei heidät tahoilleen.

Alkuluvut näyttävät johtavan Koston romantiikkaa pursuavaksi kevytdekkariksi pikkukaupungin miljööllä ja erityisyyksillä kuorrutettuna. Lukiessa tulevat mieleen TV1:n lauantain keski-iltojen harmittomat rikossarjat, jotka päättyvät loppukevennykseen.

Se on kuitenkin harhaa. Tuokko taustoittaa päähenkilöitään hyvin. Lapsettomuudesta kärsivän Eevin ja huonossa avioliitossa elävän Matsin kivuliaaksi osoittautuva suhde saa todennäköisesti lisää syvyyttä jatko-osissa, mutta Kosto osoittautuu pian varsin jykeväksi nykydekkariksi, jossa olennaisinta ovat yhteiskunnalliset teemat.

Pikkukaupunkitaustastaan huolimatta Kosto on yleispätevä kuvaus nuorisosta, erilaisuudesta, koulukiusaamisesta, sosiaalisen median tuottamista ongelmista ja seksuaalirikoksista. Viimeisin teema nostaa esiin feministisiä painotuksia. Tuokko nostaa esiin muutamia naisten kokemaan väkivaltaan liittyviä tilastotietoja, mutta ei mitenkään päälle liimatun tuntuisesti. Eevin journalistinen työ on luonteva paikka kertoa kylmiä faktoja.

Onko Jonas kuollut tapaturmaisesti, tehnyt itsemurhan vai murhattu? Tutkimukset etenevät kahdella raiteella poliisien ja toimittajan voimin perinteisesti, mutta varmaotteisesti. Kaisu Tuokko osaa etenkin pohjoismaisten dekkarien suurkuluttajana tyylilajin itsekin ilman aloittelijan kömmähdyksiä.

Kostossa Kristiinankaupungin toukokuisen idyllin takaa löytyy pahoinvointia ja vuosikymmenten takaisia salaisuuksia, jotka purkaantuvat kohtalokkaalla tavalla. Kuvaamiinsa lukiolaisnuoriin Kaisu Tuokolla on hyvä empaattinen ote. Nuoruuden herkkyys ja kovuus tulevat kuvatuiksi koskettavalla tavalla. 

Koulukiusaamisen ohi katsomiseen Tuokon asenne on tiukka. Luontevasti hän liittää tapahtumiin myös Ruotsin jengirikollisuuden. 

Kaisu Tuokko ei tuo hirveästi uutta Suomen koko ajan paranevaan ja monipuolistuvaan dekkarikenttään. Pikkupaikkakunnat, inhmilliset poliisit ja amatöörietsivät kuuluvat monen muunkin kirjoittajan repertuaariin. Tuokko tuo tähän oman panoksensa hyvin ja täydentää ilahduttavan laadukkaiden naisdekkaristien kaartia. Kaiken lisäksi loppuratkaisu on hyvin rakennettu ja yllättävä.

Jari Raatikainen läpivalaisee lisää talousrikollisuutta Syndikaatin rankassa jatko-osassa Valtapeli

 Jari Raatikainen: Valtapeli. 362 sivua, Johnny Kniga.

Omalla listallani Jari Raatikaisen viime vuoden kesällä ilmestynyt Syndikaatti oli ainakin vuoden paras kotimainen esikoisdekkari, ehkä jopa paras yleensäkin. Kaikista muista poikkeavalla tyylillä kirjoittava entinen poliisi ja nykyinen vakuutustutkija teki seikkaperäisen talousrikollisuuden yhden haaran ruumiinavauksen vetävällä tyylillä.

Valtapeli jatkaa tarinaa Syndikaatti-nimisen liivijengin sisältä ja liepeiltä. Raatikaisen tyyli ja tehokeinot ovat tallella, ehkä jopa hieman jalostuneet. Nimi mieleen viimeistään nyt: Jari Raatikaisen asiantuntemus on huippuluokkaa, samoin taito muuttaa se vetäväksi tarinaksi.

Kakkososan prologissa tehdään harkittu murha uhrin huumekätköksi luulemassa maastossa. Siitä kelataan ajassa taaksepäin. Vesku on pikkukonna, joka ottaa ensimmäisen vankilatuomionsa Sörkassa oppimiskokemuksena. Onhan kyseessä konnien korkeakoulu, jossa jaetaan tietoa parhaista kikoista ja verkostoidutaan vastaisen varalle. Niin hän ainakin luulee ja toivoo.

Veskun avovaimo Hanna kantaa jengiläisen taakkaa, vaikka ei ole missään tekemisissä sen kanssa. Ympäristölle hän on joka tapauksessa jengiläinen itsekin ja jengille työrukkanen, jolla ei ole mitään muuta arvoa kuin käyttöarvo.

Raatikaisen kerronta on episodimaista ja täynnä värikkäitä anekdootteja, joita on varmaankin tarttunut matkaan pitkän uran varrella. Lyhyistä luvuista ja välillä hajanaiselta tuntuvasta kerronnasta syntyy kuitenkin vaikuttava kokonaisuus. 

Teos vie kaiken hohdon rikolliselta elämäntavalta. Sen alaportailla joutuu näkemään todennäköisesti paljon enemmän vaivaa pienten tienestien eteen kuin oikeissa töissä. Kaupanpäälle tulevat jatkuva epävarmuus ja pelko.

Pahinta on leimautuminen vasikaksi. "Saatanan vasikka, vasaramies, narkkipaska, ihmispaska. Niin häntä puhuteltaisiin ja sellaisena hänet muistettaisiin", tietää yksi pitkän linjan konna, joka heikkona hetkenään puhui liikaa poliisille. Nyt jokainen häneen kohdistettu lyönti kasvattaisi sellaisen kunniaa, joka haluaa rikollisorganisaatiossa ylemmäs.

Armottoman maailman kuvauksessa Raatikaisen tekstistä välittyy myös myötätuntoa niitä reppanoita kohtaan, jotka hakevat rikollisorganisaatiosta hyväksyntää itselleen, kun eivät ole sitä muualta saaneet.

Syndikaatissa vakuutusyhtiö Elämänsuojan kierot vahinkotarkastajat harjoittivat korjausurakoissa tuottoisaa yhteistyötä liivijengin kanssa. Valtapelissä Raatikainen läpivalaisee, miten autokaupalla tehdään rikollista rahaa ja tahallaan romutetuilla autoilla huijataan vakuutusyhtiöitä, ja viime kädessä tietysti vakuutusyhtiöiden asiakkaita, jotka maksvat viulut.

Kokeneella Raatikaisella on monta kitkerää sanaa sanottavanaan talousrikostutkinnan hajanaisuudesta ja verolainsäädännön porsaanrei´istä. Autohuijaukset tekee mahdolliseksi se, että kuka tahansa voi perustaa firman ja rekisteröidä sen verottajalle autojen tuojaksi. Tuontiauton saa kilpiin veroja maksatta, koska verottajan ja liikenne- ja viestintävirasto Trafin rekisterit eivät keskustele keskenään.

Ensimmäisten autoverojen maksuun tullessa firma on jo ajettu konkurssiin, hekottelee yksi vilunkimies.

"Onneksi asia näyttää olevan poliitikoille liian monimutkainen. Kyllä mulle sopii, että jatkavat tappelua vuorineuvosten veroprosentin nostosta, kunhan jättävät rikollisille tilaa rikastua", vastaa petosten asiantuntija.

Raatikaisen kirjassa yhdistyvät informatiivisuus ja viihdearvo ainutlaatuisella tavalla. Monen muunkin rikoskirjailijan teokset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta Raatikainen selittää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja välttää silti kaikki tylsyyden sudenkuopat. Hänen tekstinsä imuteho on säädetty toimimaan turbolla.

Valtapeliä teoksessa käydään monella tasolla. Liivijengit ovat näennäisen asiallisissa väleissä keskenään, mutta yrittävät kulisseissa kampittaa toisiaan. Syndikaatin pahoista selkäkivuista kärsivä presidentti Viitala pelkää asemansa puolesta ja uhraa surutta kilpailijoinaan pitämänsä. Valtapeliä käydään vankilassa, jossa hierarkia vankien kesken on tarkka. Uusi elementti ovat ulkomaalaistaustaiset vangit, jotka pelaavat täysin omilla säännöillään.

Syndikaatti ja Valtapeli ovat rikosromaaneja, jotka avaavat lainkuuliaisen keskiluokkaisen lukijan silmien eteen tuntemattoman maailman erikoispiirteineen. Kuva rikollisesta elämästä on armoton, mutta vivahteikas. 

Jari Raatikainen poikkeaa dekkarikirjailijoiksi ryhtyneistä poliiseista tai entisistä poliiseista omintakeisella tyylillään, jossa rautaiseen realismiin yhdistyy tietoiskuja, mielenkiintoisia sivupolkuja ja outoa huumoria. Lisää tuntuu olevan onneksi tulossa. Valtapelin lopussa Raatikainen virittelee seuraavaa tutkimuskohdetta, joka on ehkä järjestäytynyt rikollisuus jätebisneksessä.

Täyden kympin arvoisen dekkarin kruunaa Maria Mitrusen toteuttama kansikuva. 

Malin Persson Gioliton dekkari on kuin Ruotsin jengirikollisuuden sosiologinen ruumiinavaus

 Malin Persson Giolito: Sinun käsissäsi (I dina händer). Suomentanut Tarja Lipponen. 430 sivua, Johnny Kniga.

Ruotsalainen rikoskirjallisuus on vihdoin herännyt kuvaamaan sitä, mitä maassa todella tapahtuu. Alkuvuodesta ilmestyi Pascal Engmanin Kokaiini-dekkarin suomennos, jonka mottona oli, että mieluummin ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen. Kokaiini on toiminnallinen ja todella jännittävä kirja somalitaustaisesta rikollisjengistä, joka pitää husbylaista lähiötä otteessaan. Faktapohjainen trilleri on äärimmäisen tehokas tapa kertoa jengirikollisuuden taustoista.

Malin Persson Gioliton juuri ilmestynyt Sinun käsissäsi on puolestaan kuin sosiologinen tutkimusraportti jengien imusta, mutta tutkimustekstiä monin verroin luettavampi. Teoksesta on karsittu kaikki viihteellinen aines. Siksi sen kuvaus toisiaan murhaavista lapsista on erityisen hyytävä. Lähiössä on helppo kuolla, mutta vaikea elää, on hyvä ja kuvaava nosto teoksen takakannessa.

Sinun käsissäsi kertoo kahdesta pikkupojasta ja kahdesta lähiöstä. Billy asuu maahanmuuttajien Våringenissa, Dogge yläluokkaisemmassa Rönnvikenissä. Eräänä joulukuun iltana 14-vuotias Dogge ampuu parhaan ja ainoan ystävänsä, ikätoverinsa Billyn, joka on irtautumassa jengistä.

Rikos on tapahtunut, syyllinen tiedossa. Sitä ei selvitellä Malin Persson Gioliton epätavallisessa dekkarissa. Hän on kiinnostuneempi siitä, mikä tähän johti. Teoksessa seurataan kaverusten elämää pikkupojista rikollisiksi varhaisteineiksi. Levottomat pojat lintsaavat koulusta ja näpistelevät Våringenissa sijaitsevasta Suddenin kaupasta. He ihailevat lähiöjengiä johtavaa Mehdiä ja tekevät tälle ensimmäisen palveluksensa varastamalla keksisuklaata. Siitä alkaa liuku yhä syvemmälle. 

Sinun käsissäsi on myös kertomus erilaisista perheistä. Vaikka Billy on "huonolta" ja Dogge "hyvältä" alueelta, pitää Billyn perhe yhtä ja äiti Leila niin jämptiä kuria kuin pystyy käytännössä yksinhuoltajana. Doggen isä Teo on jonkinlainen kokaiininhuuruisia juhlia viettävä liikemies ja äiti Jill liian hermoheikko osallistumaan yhtään mihinkään. Billystä ja Mehdin jengistä Dogge saa sen perheen, joka häneltä kotonaan puuttuu.

Våringenin nuorisopoliisi Farid on uupunut toivottoman urakan edessä. Hän on itse kasvanut samassa lähiössä, käynyt läpi samat huumekokeilut, eikä tiedä itsekään, mikä sai hänet skarppaamaan ennen syvemmälle joutumista.

"Ne voivat murhata, jos joku on nauranut väärälle vitsille tai tällännyt väärän kuvan Instagramiin, juottaa tytön humalaan, maata sen kun tyttö on tiedottomassa kunnossa ja vieläpä filmata koko jutun", Farid purkaa työkenttäänsä vaimolleen Nadialle. Hänen mielestään näissä vielä lapsi-ikäisissä jengiläisissä ei ole mitään ymmärrettävää.

Yksi huumehouruinen tapahtuma saa erään romaanin henkilön käämit kärähtämään kohtalokkain seurauksin. Yhteiskunta on unohtanut lähiön, kun sen asukkaat tarvitsevat suojelua. Rikoksen tapahtuessa poliisit ovat hetkessä paikalla. Kaikista syyttömin saa suurimman rangaistuksen, vaikka on yrittänyt tehdä kaiken oikein.

Malin Persson Giolito kirjoittaa armotonta yhteiskuntakritiikkiä Ruotsin epäonnistumisesta ja "hyvien perheiden" välinpitämättömyydestä. 

Sinun käsissäsi on siitä harvinainen tapaus, että se on ollut ehdolla sekä Ruotsin parhaaksi dekkariksi että parhaaksi kirjaksi. Harvoin tulee vastaan yhtä vahvaa puheenvuoroa yhtä mieleenpainuvasti kirjoitettuna. Kun Suomessa puhutaan jatkuvasti Ruotsin tiestä, niin Sinun käsissäsi on vavahduttavaa taustalukemista jokaiselle keskustelijalle.

Rebekka Härkösen toinen dekkari alkaa räjähtävästi, loppuu tussahdukseen eikä löydä ryhtiään siinä välissä

 

Rebekka Härkönen: Pihtiote. 400 sivua, Bazar.

Rebekka Härkösen toisen dekkarin Pihtiotteen alku nostaa odotukset kattoon. Verentahrima mies hortoilee Lahden moottoritiellä ja ampuu lähestyvän autoilijan ennen kuin murskaantuu itse auton alle. Liikemies Kim Johansson palaa työmatkalta Meksikosta kauhun vallassa. Rikollisjengi Kings of the Northin presidentin Paco Olivaresin asekaupat venäläisten kanssa päättyvät väijytykseen ja ammuskeluun.

Kun vielä skuuppihaukka rikostoimittaja Suuna Walta löytää suohon piilotetun ruumiin, dekkarissa on aineksia niin moneen lähtöön, että edessä on joko timanttinen trilleri tai sekavasti puuroutuva keitos - tai tietysti jotakin siltä väliltä.

Härkösen helmikuussa ilmestynyt esikoisteos Prinsessamekkokin koostui hajanaisista aineksista. Lopulta kokonaisuus jäsentyi mallikelpoisesti. 

Pihtiote on askel taaksepäin, sillä siinä ei räväkän alun jälkeen toimi oikein mikään. Rikollisjengien valtataistelun ja Suomeen levittäytyvän meksikolaisen huumekaupan lisäksi Härkönen käsittelee dekkarissaan laajasti exit-hanketta, jolla rikollisia yritetään parantaa ja palauttaa osaksi yhteiskuntaa. Härkösen pohdinnat siitä, onko rikollisuus sairaus, joka voidaan parantaa lääke- tai muulla hoidolla jäävät kuitenkin ilmaan.

Pihtiote kertoo rikollisjengien otteesta jäseniinsä ja irtautumisen vaikeudesta. Teoksen ongelma on, että kaikkea on liikaa. Se on täynnä joutavaa pulputusta Kings of the Northin ja sen inkataustaisen johtajan juhlista, tulossa olevasta kostosta, joka ei milloinkaan pääse käytiin, ja suuresta operaatiosta, joka sekään ei missään vaiheessa todennu. Yhtä lailla toimittaja Härkönen on liian mieltynyt Iltauutisten toimituksen sisäisten kiemuroiden kuvaamiseen. 

Uutena elementtinä tulevat vielä Suuna Wallan kipeät lapsuusmuistot, joilla yritetään syventää sarjan päähenkilön taustaa, mutta jotka vain pidentävät turhaan muutenkin ylipitkää teosta.

Loppu tulee kiireen oloisesti ja vähätkin jännitteet tussauttaen. Härkönen vetää langat yhteen muutamassa sivussa kertoen, mitä sitten tapahtui, mutta ei miten se tapahtui, vaikka aikaa on ollut 400 sivua. Jengin sisäinen syväkurkku paljastaa Suuna Wallalle koko jutun, ja Walta saa uuden skuupin. Loppuselvitys on sen verran kaukaa haettu, että se vie viimeisenkin pohjan Pihtiotteesta - siitäkin huolimatta, että Härkösen teosten rikosten sanotaan kumpuavan tosielämästä.

Islannin kehutuin dekkaristi ja maan pääministeri yhdistivät voimansa, tulos on kiehtova ja perinteitä kunnioittava katoamismysteeri

 

Ragnar Jónasson ja Katrín Jakobsdóttir: Reykjavik. Englanninnoksesta suomentanut Enni Vanhatapio. 334 sivua, Tammi.

Agatha Christielle omistettu "salapoliisitarina", jossa on hyvä ja älykäs juoni. Ei mitään nordic noiria, vaikka etukannessa niin väitetään, vaan perinteikäs dekkari modernilla otteella. Sellainen on Reykjavik, jonka on kirjoittanut poikkeuksellinen kaksikko. Ragnar Jónasson on toki kansainvälinen menestysnimi Hulda-kirjojensa takia, mutta pääministerit osallistuvat harvemmin rikoskirjojen tekemiseen. Islannin vihreää vasemmistoa edustava Katrín Jakobsdóttir on kuitenkin dekkari-intoilija. Koronan aiheuttama pysähdys antoi aikaa omistautua fiktiivisen mysteerin kehittelyyn Jónassonin kanssa.

Kaksikon yhdessä kirjoittama erinomainen dekkari alkaa 15-vuotiaan Láran katoamisella Reykjavikin edustalla olevalta Videyn saarelta vuonna 1956. Lára on ollut kesän kotiapulaisena saarella asuvan pariskunnan luona. Óttar on jo kolmikymppisenä arvostettu juristi ja hänen vaimonsa Ólöf niin sanotusti hyvästä perheestä lähtöisin. Esimiehet tekevät saarelle katoamista tutkimaan lähteneelle nuorelle poliisille Kristján Kristjánssonille selväksi, ettei heitä ole tarpeen vaivata liikaa.

Láran katoaminen on vähän kuin Kyllikki Saaren mysteeri Suomessa. Lopullinen totuus ei selviä, mutta aina vähintään kymmenen vuoden välein kansakunnan tajuntaa jäytävä tapaus nostetaan mediassa esiin.

Reykjavik sijoittuu vuoteen 1986. Nyt on Vikubladíd-nimisen viikkolehden kunnianhimoisen toimittajan Valur Róbertssonin vuoro tehdä juttusarja Láran tapauksesta, ja unelmissaan hän aikoo myös ratkaista salaisuuden.

Reykjavikin juoni on niin hienosti rakennettu, että tätä enempää sitä ei kannata selostaa paljastusten välttämiseksi.

Dekkarin ensimmäinen puoli on vähän hidas. Siinä on paljon arjen kuvausta ja tarpeettoman laajoilta tuntuvia henkilökuvia tapaukseen mahdollisesti liittyvistä toimijoista. Niin tuntuu kirjaa lukiessa, mutta lopussa kaikki onkin perusteltua.

Puolivälin shokkikäänteen jälkeen kerronta tiivistyy ja Reykjavik alkaa toden teolla vetää. Láran arvoitusta selvitetään vihjeiden ja johtolankojen varassa niin kuin vanhan ajan dekkareissa. Toimintaa on vähän, mutta tunnelma tihenee koko ajan. Näin luodaan jännitystä ilman väkivaltaa, ilman yhtään ampumista tai tappelua. 

Miksi teoksen nimi on Reykjavik eikä Videy niin kuin olisi loogisempaa? Islannin pääkaupungin historiaa yhtään tuntematta voisi kuvitella, että Jónasson ja Jakobsdóttir ovat halunneet kuvata rikostarinan ohella sen kehitystä ja modernisaatiota, jossa 1980-luvun puoliväli näyttää olleen taitekohta. 200-vuotisjuhliaan silloin viettäneelle Reykjavikille rakennettiin uutta keskustaa ja uusia asuinalueita. Syksyllä 1986 presidentit Ronald Reagan ja Mihail Gorbatshov purkivat kylmää sotaa huippukokouksessaan Reykjavikissa.

Koko Islanninkin mitassa puhalsivat muutoksen tuulet. Kirjoittajien rekisteröimiä merkkitapauksia olivat kaupallisen tv-kanavan perustaminen samana syksynä. Sitä ennen Islannissa oli vain yksi valtiollinen tv-kanava, jonka ohjelmisto tuntuu olleen kuivan asiapitoista. Myös suosittua musiikkia soittanut uusi radiokanava vaikutti ajan nuorison tajuntaan.

Mitenkähän kahden eri kirjoittajan panos näkyy lopputuloksessa? Reykjavikista tunnistaa Ragnar Jonassónin tyylin. Se on samanlainen hiipivä mysteeri kuin salaisuuksiaan nautinnollisen hitaasti avaavat Hulda-kirjat. 

Katrin Jakobsdóttirin panosta voisivat olla teoksen yhteiskunnalliset kytkennät. 15-vuotiaan tytön katoaminen hoidettiin luvattoman leväperäisesti, koska yhteiskunnalliseen eliittiin kuuluneita ei haluttu häiritä. Vuoteen 1986 sijoittuvassa nykyajassa hyvä veli -kytkennät ovat olennainen osa mysteeriä. Tavallaan on helppo arvata, mitä Láralle tapahtui ja silti loppuratkaisu on yllätys.

Islantilaiset dekkarit tekivät kansainvälisen läpimurron Arnaldur Indridasonin teosten myötä. Katrin Jakobsdóttir kirjoitti gradunsa niistä.

Islannista on tullut dekkaritrendi niin, että niitä kirjoittavat suomalainen Satu Rämö ja britti Quentin Bates, jotka molemmat toki asuvat Islannissa. Jónasson ja Jakobsdóttir ovat profeettoja omalla maallaan. Rauhallinen ja juonikas Reykjavik ei toivottavasti jää kaksikon ainoaksi teokseksi. Juuri tätä tarvitaan kaikkien turboahdettujen väkivaltadekkarien, yliälykkäiden sarjamurhaajien ja kylmien nordic noirien vastapainoksi.

Enni Vanhatapion suomennoksesta ei ole huomauttamista, mutta eikö Suomessa ole islannin osaajia? Vai miksi käännös on tehty englanninkielisestä versiosta?

Liza Marklund päättää Napapiiri-trilogiansa pakahduttavan hienoon sukutarinaan

Liza Marklund: Myrskyvuori (Stormberget). Suomentanut Kristiina Vaara. 279 sivua, Otava.

On tullut aika jättää jäähyväiset Stenträskille ja sen poliisipäällikkö Wiking Stormbergille, joka tosin on syöpähoitojensa takia pitkällä sairauslomalla. Liza Marklund lopettaa Napapiiristä alkaneen loistavan dekkarisarjan kolmanteen osaan Myrskyvuori. Ja millaiset jäähyväiset. Edellinen osa Suonsilmä oli taiten sommiteltu mysteeri ja kiehtova perhetarina. Nyt Marklund vie Wiking Stormbergin dramaattisen sukutarinan loppuun vähintään yhtä nautittavasti. Myrskyvuori on pohjoismaista dekkaria korkeimmalta huipulta.

Myrskyvuori alkaa suolta niin kuin Suonsilmäkin. Kallmyrenin suosta löytyy ruumis, jonka paikkakuntalaiset uskovat kuuluvan Wikingin 30 vuotta sitten kadonneelle vaimolle Helenalle. Erikoista ruumiissa on, että sen rintalastan läpi on isketty paalu, joka on pitänyt kalmon kiinni suon pohjassa vuosikymmeniä. Nyt se on lahonnut ja ruumis noussut pintaan. Edellisen kirjan lukeneet tietävät kuitenkin Helenan elävän, ja sitäpaitsi ruumis kuuluu miehelle.

Wikingin äiti Karin on kuollut koronan takia. Hänen jäämistöstään löytyy papereita, jotka johdattavat sairauslomalla olevan poliisipäällikön kaikkien aikojen tutkintaan selvittämään omaa menneisyyttään. Kuka isäänsä Gustavia poliisina seurannut Wiking oikein on? Lopulta se yllättää hänet itsensäkin.

Sukutarinan kautta Marklund vie lukijan 1950-luvun ja 60-luvun alun Norrbotteniin, jonka jokia energiayhtiö Vattenfall valjastaa kiivaaseen tahtiin ja toimii alueella kuin siirtomaaisäntä. Sen otteet nostattavat kaunaa, joka johtaa suureen kassakaappiryöstöön. Marklundin nerokkaasti kehittämällä ryöstöllä on todellinen esikuva, mutta se tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin. Marklundin kuvaamassa ryöstössä kassakaapissa on liki miljoona kruunua voimalaitostyömaan palkkarahoja.

Wiking Stormbergin sukutarinan kautta Marklund kertoo ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja homoseksuaalien kaapissa elämisestä vielä 1960-luvulla. Myrskyvuori on loistava rikosromaani ja samaan aikaan panoraama kansankotiin, joka monille oli ahdas paikka elää ja olla. 

Koko sarjan taustalla taas vaikuttaa kylmän sodan perintö, jota Putinin Venäjä pitää yllä vakoilijoineen. Syy on se, että alueella sijaitsee Euroopan suurin joukkotuhoaseiden testauspaikka Basen. Putinin hyökkäys Ukrainaan pakottaa yhden sarjan keskeisen henkilön uudelle pakoretkelle kotiseudultaan, sillä kostolla on pitkä käsi "pettureita" kohtaan.

Aineksia siis riittää moneen lähtöön, mutta Liza Marklund pitää kokonaisuuden hyvin käsissään ja tasapainossa. Sivujakin on reilusti alle 300, mikä tuntuu ihmeelliseltä tällaisessa runsaudensarvessa.

Marklundin trilogiassa on paljon samaa kuin hänen vanhan yhteistyökumppaninsa Tove Alsterdalin kirjoissa. Molemmat kirjoittavat rikoskirjoja, joissa pohjoisen Ruotsin yhteiskunnallinen menneisyys liittyy saumattomasti yhteen nykyaikaan sijoittuvan tarinan kanssa. Kummankin uusin teos on kolmiosainen ja loppuu tänä syksynä ilmestyneisiin suomennoksiin. Vertailua ei tarvita siitä, kumpi tekee sen paremmin. Molempien teokset menevät suoraan sydämeen, eikä heidän henkilöistään ja maailmastaan haluaisi vielä luopua.

Liza Marklund on jo kerran lopettanut dekkarien kirjoittamisen, mutta teki sitten väkevän paluun uransa parhailla kirjoilla. Toivottavasti elämänsä vedossa oleva Marklund ei tällä kertaa haudo lopettamista, sillä ruotsalaisen ja pohjoismaisen dekkarin huipulle nousseena hänellä on vielä paljon annettavaa.

Rönnbackan Mennyt mies yltää huimille kierroksille

Christian Rönnbacka: Mennyt mies. 303 sivua, Bazar.

Nykyään kahta dekkarisarjaa kirjoittavan Christian Rönnbackan Hautalehdoissa ollaan edetty jo yhdenteentoista osaan. Rönnbackasta on tullut sen verran merkkituote, että kannessa hän esiintyy vain sukunimellään. Ja miksei olisi, useimmat Hautalehdot ovat sujuvaa käyttöviihdettä. Niin on myös J. Karjalaisen laulusta nimen saanut ja ehkä muutenkin inspiroitunut Mennyt mies.

Liikkeelle lähdetään rivakasti Moskovasta. Viisikymppinen oligarkki Mihail Adajev nauttii elämästään luksusasunnossa tietämättä, että ne ovat hänen viimeisiä hetkiään. Pian Adajev liittyy niiden liikemiesten joukkoon, jotka poistuvat asunnostaan ilmateitse ja jysähtävät katuun.

Porvoossa sen sijaan vietetään rauhallista alkusyksyä. Komisario Antti Hautalehdon ryhmää työllistävät vain alueella tapahtuneet mökkimurrot. Jotain paossa oleva mies murtautuu tyhjillään oleviin mökkeihin, kylpee, syö ja siistii paikat poistuessaan. Ongelmat ratkeaisivat, kun hän tapaa Lunaksi itseään kutsuvan henkilön.

Samaan aikaan Sipoossa sijaitsevasta huonokuntoisesta omakotitalosta paljastuu henkirikos, mutta sen uhria ei ole missään.

Rönnbacka luo Menneen miehen alkuun mukavan kutkuttavan salaperäisen tunnelman. Kuka on tuo pakosalla oleva mies, mitä hän pakenee ja kenen jäljet ruumiskoira löytää sipoolaisesta talosta? Salaperäisyyden ylläpitämisen hinta on, että teoksessa ei alkujakson jälkeen tapahdu pitkään aikaan oikein mitään. Rönnbacka täyttää tyhjää tilaa poliisihuumorilla josta joko pitää tai pitää aika paljon vähemmän, kun sitä saa suurina annoksina. Ainakin kovin lämminhenkinen Hautalehdon tutkimusryhmä on. Siitä on mukava lukea.

Loppupuolella palkitaan sekin lukija, jolle riittäisi vähempikin Rönnbackan huumori. Kun vauhtiin päästään, entinen poliisi ja vakuutusetsivä näyttää asiantuntemuksensa poliisityön kuvaajana. Rikollisen jäljitysoperaatiossa kertomisen imu pääsee valloilleen ja monimutkaisen operaation johtaminen pistää lukijankin veren kiertämään.

Mennyt mies on Rönnbackaa parhaasta päästä. Juonikuvio on omaperäinen ja yllättäviä käänteitä riittää, kun mökkimurtautuja lopulta kohtaa Lunan. Kahden kelmin voimasuhteet heittelevät jännittävästi loppuun asti. Sekin saa selityksensä, miksi liikkeelle lähdettiin Moskovasta. Ajankohtaista tunnelmaa lisää kuvio, jossa Loviisaan lähelle ydinvoimalaa oli suunnitteilla Airiston helmi -tyyppinen ratkaisu.

Jälkinäytökset kruunaavat onnistuneen jännärin. Niistä yllättävämmässä Rönnbacka osoittaa, että hänellä on silmää myös romanttisille käänteille, kun Hautalehto ja hänen pitkäaikainen naisystävänsä Leena nauttivat toisistaan Haikon kartanossa.

"Euroopan hauskin kirjoittaja" ei nyt edes hymyilytä kunnolla

 

Antti Tuomainen: Palavat kivet. 297 sivua, Otava.

Mahtava Jäniskerroin toi humorististen jännityskirjojen kirjoittajalle Antti Tuomaiselle määritelmän "Euroopan hauskin" Lontoossa ilmestyvältä The Times -lehdeltä. Jatko-osat Hirvikaava ja Majavateoria olivat jos mahdollista vielä hauskempia. Tuomainen on Suomen menestyneimpiä kirjailijoita käännösmarkkinoilla.

Käännökset ja niiden promoaminen ovat pitäneet Tuomaisen kiireisenä. Siitäkö johtuu, että nyt ei oikein irtoa. Tämän syksyn huumoridekkari Palavat kivet on tasapaksu ja liian samanlainen kuin Tuomaisen aiemmat kirjat. Jokunen hymy irtoaa, mikä on hänen kohdallaan liian vähän.

Edelliset kaksi teosta olivat 11 kirjaa kirjoittaneen Tuomaisen ainoat jatko-osat, mikä sekin on piristävää sarjoittuneessa dekkarigenressä. Jäniskertoimessa ja sen jatko-osissa taisteltiin vakuutusmatemaatikko Henri Koskisen vahingossa haltuunsa saaman seikkailupuiston hallinnasta roistoja vastaan. Vastapainoksi yltiöasiallinen Koskinen sai elämäänsä ison annoksen romantiikkaa.

Palavien kivien päähenkilö on Puhtikiuas-nimisen yrityksen kokenut myyntitykki Anni Korpinen. Käsintehtyjä kiukaita valmistavan yrityksen perustaja Erkki "Kiuaskuningas" Ruusula on jäämässä pois yhtiön johdosta ja julistanut seuraajakilpailun yhtiön sisällä. Sen voittaja Ilmo Räty kuitenkin kokee hikisen kuoleman murhassa, jonka toteuttamistapa teoksen alussa pistää odottamaan taas uutta hykerryttävää Tuomaista.

Meno kuitenkin jähmettyy heti alkuunsa eikä piristy kunnolla edes loppuratkaisun koittaessa. Kun toinenkin Puhtikiukaan työntekijä murhataan, pääepäillyksi nousee säntillinen himosaunoja Anni Korpinen. Todisteetkin viittaavat häneen, mutta Puhtijärven poliisin vanhemman konstaapelin Reijo Kiimalaisen päämotiivi Annin saamiseksi kiikkiin näyttää liittyvän vuosikymmeniä sitten alkunsa saaneeseen kiistaan hirvenmetsästykseen liittyen. Kylän toinen poliisi Janne Piirto on Anni Korpisen nuoruuden rakastettu.

Koska poliisi ei ole kiinnostunut oikeasti selvittämään rikosta, on Annin tehtävä se itse pelastaakseen nahkansa.

Tarina ei tällä kertaa lähde lentoon. Antti Tuomaisen teksti on humoristisen kuvailevaa, mutta siitä puuttuu hänen parhaiden kirjojensa sähäkkyys ja myös yllätyksellisyys. Juttu kulkee liiankin tuttuja latuja niin että hänelle tyypilliset kolmisensataa sivua tulevat täyteen. Rutiinityöltä vaikuttaa. Myös romanttinen sivujuonne ja onnellinen loppu tulevat taas täytetyiksi.

Osaltaan Palavien kivien vaisuus johtuu sivuhenkilöiden kalpeudesta. Edellisessä kolmen romaanin kokonaisuudessa Tuomainen iloitteli kunnolla SunMunFun-seikkailupuiston henkilökunnan tyypeillä. Kaikki Puhtikiukaan työntekijät sen sijaan ovat tasaisen tympeitä. Ainoa hauskempi hahmo on Annin aviomies Santeri, joka on omistanut elämänsä 1980-luvun Formula 1 -kilpailujen muistojen vaalimiselle.

Välityöltähän Palavat kivet vaikuttaa. Niitä ei tasaisen varmalle Tuomaiselle ennen ole sattunutkaan. 

Aróran tutkimusten kakkososa on vielä latteampi kuin ykkönen

 Lilja Sigurdardóttir: Verenpunainen meri (Blódraudur sjór). Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 249 sivua, Blue Moon / Docendo.

Islantilaisten dekkarien suosio yleensä ja Satu Rämön kahden Islantiin sijoittuvan dekkarin megasuosio erityisesti ovat ehkä syynä siihen, että suomennoksiin osuu myös kakkoslaatua. Mitään muuta syytä en keksi sille, että Lilja Sigurdardóttirilta ilmestyy jo toinen suomennos tänä vuonna. Tammikuussa ilmestynyt Jääkylmä aurinko oli hehkutuksiin nähden lattea. Jatko-osa Verenpunainen meri on ikävystyttää kuoliaaksi.

Ensimmäisessä osassa rikollista rahaa jäljittävässä Árórassa oli edes hieman särmää. Kakkosen ihmisryöstödraamassa sivuhenkilöksi jäävä Áróra on edelleen epämääräinen yksityisetsivä, mutta täysin vailla kiinnostusta herättäviä ominaisuuksia.

Ulkomaille rahaa piilottaneen liikemies Flosin vaimo on kidnapattu. Kun hän palaa töistä kotiin, pöydällä odottaa lappu, jossa vaaditaan kahden miljoonan euron lunnaita viikon kuluttua. Flosi ottaa yhteyttä poliisiin, vaikka se on kielletty. Áróra sekaantuu juttuun, koska hän noutaisi eurot Englannista.

Flosi vakuuttaa, että avioliitto Gudrúnin kanssa on onnellinen. Vähitellen paljastuu, että hänellä on toinen nainen. Flosilla on läheinen suhde tyttäreensä, joka ei kuitenkaan tule toimeen äitipuolensa kanssa. Lohtuna häärii myös ex-vaimo.

Poliisi tutkii juttua niin kuin sadoissa rutiinidekkareissa. Lukija odottaa kohauttavaa käännettä, koska Lilja Sigurdardóttir on niin palkittu ja paljon käännetty kirjailija, että eihän tämä tällaisena voi loppuun asti jatkua. Mutta jatkuu se. Verenpunainen meri on tylsä ja tavanomainen.

Englannissa asuva Áróra muutti Islantiin, koska hän etsii kadonnutta sisartaan. Siinä etsinnässä ei tässä teoksessa päästä yhtään eteenpäin. Eikä sarjan tämä jatkuva juoni kyllä kiinnostakaan, sen verran vaisuja teoksia nämä ovat.

Lisbeth Salanderin välkky veljentytär varastaa shown Millennium-sarjan paluussa

 

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto (Havsörnens skrik). Suomentanut Outi Menna. 472 sivua, WSOY.

Aktivisti-toimittaja Stieg Larssonin loistava Millennium-trilogia suomennettiin vuosina 2006-2008. Toimittaja Mikael Blomkvistista ja hakkeri Lisbeth Salanderista kertovista dekkareista tuli jättimenestys. Larsson ei ehtinyt nähdä ensimmäistäkään osaa painettuna. Hän kuoli viisikymppisenä sydänkohtaukseen.

Larsson välttyi myös näkemästä menestystä seurannutta perintöriitaa. Äärioikeistoa ja rasismia vastaan kamppaillut toimittaja kirjoitti dekkarit ajatuksena saada lisätuloja eläkepäivikseen. Vaatimattomaksi luulemansa omaisuutensa hän testamenttasi uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle. Kun kirjoja myytiin miljoonia, sukulaiset ryhtyivät riitelemään testamentista.

Muun muassa tämän takia en ole lukenut David Lagercrantzin kirjoittamia jatko-osia. Millennium-sarjan jatkaminen Larssonin kuoleman jälkeen tuntuu haudanryöstöltä, pelkältä ahneudelta, joka tapauksessa pöhköltä.

Nyt olen kuitenkin lukenut seitsemännen osan Merikotkan huuto. En voinut vastustaa kiusausta, kun seuraavan trilogian kirjoittajaksi pestattiin mahtavan janakippo-trilogian kirjoittaja Karin Smirnoff.

Merikotkan huuto on Smirnoffin avaus, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan se on kirjoitettu trilleriksi. Varsinkin Lisbeth Salander oli yliampuva hahmo jo Larssonin käsittelyssä, mutta Smirnoffin koko henkilögalleria on niin överi, ettei kauaksi jää ajatus trilleriparodiasta.

Kolmen edellisen osan lukemattomuus ei haittaa, kun Blomkvist ja Salander saapuvat omista syistään Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, josta on tulossa yksi vihreän siirtymän Eldoradoista halvan sähkön takia. Mikaelista on tulossa kieron kunnanjohtajan Henry Salon appiukko ja Lisbeth matkustaa tapaamaan 13-vuotiasta veljentytärtään Svalaa, jonka Märta-äiti on kadonnut. Märtan miesystävä on täysi roisto ja sukulaiset eivät halua Svalaa vastuulleen. Joutuuko Lisbeth Salander siis solmimaan aidon ihmissuhteen ja vieläpä jonkinlaisena sijaisäitinä?

Stieg Larsson käsitteli omissa kirjoissaan ruotsalaisten natsimenneisyyttä, tämän päivän äärioikeistoa, naisiin kohdistuvaa vihaa ja tiedustelupalvelun laittomuuksia. Merikotkan huudon yhteiskunnallisena teemana ovat vihreässä siirtymässä piilevät rikastumismahdollisuudet, jotka vetävät myös konnia puoleensa. Sellainen olisi jättimäinen tuulipuisto, jonka rakentamista Branco-yhtiöt yrittää keplotella itselleen kovin ottein.

Kovin syvälle Smirnoff ei viitsi teemassa kaivautua. Tuulipuistosta käytävä taistelu on vain taustakulissi, joka mahdollistaa Blomkvistin ja Salanderin paluun yhteen, ja uusien mahtavien tyyppien marssittamisen näyttämölle. Heistä ehdottomasti ykkönen on numeronero Svala, tätinsä kaltainen poikkeusyksilö, mutta tästä poiketen korrekti ja hyvin käyttäytyvä nuori nainen. Svala on niin mahtava hahmo, että jopa Lisbeth Salander jää hänelle kakkoseksi. Neuvokkuus ei rajoitu pelkästään numeroihin.

Jos Merikotkan huutoa lukee vain trillerinä, niin voi pettyä. Se on rönsyilevä, huonosti rytmitetty, pitkitetyn oloinen eikä kovin jännittävä. Jos taas antautuu Smirnoffin pohjoisen outouden vietäväksi janakippo-kirjojen tapaan, saa nauttia hyvin kirjoitetusta ja imaisevasta tarinoinnin runsaudensarvesta.

Parodian vaikutelmaa lisäävät etenkin Merikotkan huudon roistohahmot. Kirjalle nimen antanut tappaja "siivooja" asuu syrjäisessä mökissä ja syöttää lähellä pesiviä merikotkia uhriensa lihalla. Pääroisto Marcus Branco on kuin James Bond -elokuvien maailman tuhoamista suunnitteleva miljonääri, mutta vielä pahempi ja groteskimpi.

Karin Smirnoff on ottanut Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn. Pistänyt ne pesukoneeseen ja lingonnut oikein kunnolla. Ulos putkahti teos, joka on enemmän omintakeista Smirnoffia kuin Larssonia, joka hänkin oli outo lintu dekkarin kirjoittajana. Tulos on ällistyttävän viihdyttävä ja vetävä.

Mitä Laina Päätalo ehkä ajatteli avioliitossaan Kalle Päätalon kanssa

Karoliina Timonen: Laina. 416 sivua, WSOY.

Laina Päätalo oli, on ehkä vieläkin, Suomen tunnetuin vaimo, jos julkkiksia ei lasketa mukaan. Kirjailija Kalle Päätalo kuvasi avioliittoaan Lainan, oikealta nimeltään Helvi Ojala, 14 Iijoki-sarjan romaanissa. 26-osainen sarja ilmestyi vuosina 1971-1998. Laina oli mukana niiden suosion huippukaudella, jolloin kirjoja painettiin yli 100000 kappaletta. Kallen luoma kuva Lainasta on ikuistettu myös näytelmässä Tammerkosken sillalla sekä Hannu Kahakorven ohjaamassa elokuvassa Päätalo (2008).

Kallen versiossa ensimmäisestä vaimostaan tämä oli työteliäs, mutta länsimurteellaan säkättävästi nalkuttava ihminen. Laina vihasi erityisesti viinaa ja yritti vaivihkaa haistella Kallen hengitystä, onko tämä ottanut. Aviovuoteessa oli vaikeaa Lainan haluttomuuden takia. Lisäksi pariskunnan lapsettomuus johti ristiriitoihin. Kaikki tämä purkautui raivoisina riitoina.

Ei Kalle Päätalo peitellyt kirjoissaan omiakaan vikoja, joista liiton kannalta raskaimmat olivat jatkuvat syrjähypyt. Niihin Kalle syyllistyi ensi kerran pian helluntaina vuonna 1944 pidettyjen häiden jälkeen, kun oli vielä armeijan kirjoissa. Uskottomuuteen liitto myös päättyi lopullisesti vuonna 1955.

Oikean Lainan, Helvi Ojalan, kanta yhteen Suomen tunnetuimmista avioliitoista on saatu lukea vain parista Kalle Päätaloa käsittelevästä kirjasta. Eero Marttisen kirjassa Mestari elämän telineillä (Gummerus 1999) Ojala kertoo, että viinaa hengestä haisteli kokonaan toisen miehen vaimo. Kalle oli myöntänyt tämän, mutta perustellut Lainan luonnekuvan muuttamista niuhompaan suuntaan sillä, että se kiinnostaisi ihmisiä.

Laina on mukana Iijoki-sarjan kirjoissa, jotka ilmestyivät 1981-1994. Helvi asui samaan aikaan Tampereella toisen miehensä Veikko Moilasen kanssa. Jotkut varmasti tiesivät, että hän oli tuon Kalle Päätalon supersuositun kirjasarjan Laina, omaa sukua Puronen.

Pohjustus on pitkä, mutta Karoliina Timosen romaani Laina on niin erikoinen tapaus, että ehkä sitä tarvitaan. Timonen on tunnettu Päätalo-asiantuntija. Edellisessä kirjassaan Kirjeitä Iijoelle hän käsitteli Kalle Päätalon nuoruuden naisia. Laina on romaani, jossa Timonen kuvittelee, miten Laina koki samat tapahtumat, joista Kalle kirjoitti kirjoissaan oman versionsa. Kyse on nimenomaan fiktiivisestä romaanihenkilöstä, mutta teoksessa on joitakin ainakin itselleni ennen tuntemattomia tietoja myös oikeasta Helvistä.

Lainan runkona on teoksen päähenkilön työpäivä tammikuun viimeisenä vuonna 1955. Päivän päätteeksi Kalle tulisi viimeisen kerran yhdessä rakennettuun Kirvestien taloon hakemaan muuttokuormansa. Talo jäisi Lainalle ja Kalle muuttaisi vuokralle asumaan. Todellisuudessa Kalle petti Lainalle antamansa lupauksen talosta, mutta Laina ei sitä tiedä päivänä, jolloin avioero on sinettiä vailla.

Linja-auton rahastajana Laina palaa muistoihinsa. Naimisiin mennessään pariskunta ei juuri tuntenut toisiaan. Sodassa ollut Kalle oli herättänyt Lainan mielenkiinnon lemmekkäillä kirjeillään. Nopealla ensitapaamisella Messukylään tuli raamikas mies, jota myöhemmin sanottiin Tauno Palon näköiseksi.

Kalle kotiutui armeijasta marraskuussa 1944. Yhteinen elämä alkoi ahtaassa vuokra-asunnossa Messukylässä. Romanttinen kirjemies paljastui juroksi ja mustasukkaiseksi jöröksi, joka alkoi pian pettää Lainaa tätä nuorempien naisten kanssa.

Karoliina Timosen kuvitelmassa Laina kärsii, mutta kestää, koska ihminen rakastuu vain kerran. Timonen panee Lainan muistelemaan kuolinvuoteellakin Kallea, ei Veikkoa, vaikka Veikon kanssa hän eli suurimman osan elämästään.

Timosen Laina on tuohon aikaan epätavallisen rakastavan ja hellän perheen elämäniloinen tyttö, joka rakastaa tanssimista. Kuten Kalle Päätalon lukijat tietävät, tanssiminen loppui, kun avioliitto alkoi. Teini-ikäiselle Lainalle Timonen on kehittänyt traagisen tapahtuman, joka selittää hänen seksuaalisen haluttomuutensa.

Huikean kauniisti kirjoitetussa romaanissa Laina saa vihdoin puolustuksen puheenvuoron, olkoonkin, että kyse on siis puhtaasta fiktiosta. Hänellä oli hyvät syynsä epäillä Kallen luotettavuutta ja vihata viinaa, koska viina villitsi Kallen vieraisiin. 

Romaanin Laina ei ole kuitenkaan sellainen vahva nainen, jollaisen joku toinen olisi voinut kirjoittaa Kallen kuvauksen vastakohdaksi. Hän yrittää miellyttää Kallea ja aistia töistä osuuskaupasta tullessaan miehen kulloistakin mielialaa. Laina on valmis moniin uhrauksiin pelastaakseen liiton, mutta lopulta pato murtuu Kallen reissutöissä Vesilahdella tekemään lapseen.

Timosen Laina on toisaalta tunneihminen, toisaalta hyvin rationaalinen. Taivalkoskella hän ihastuu osuuskaupan autonkuljettajaan Veikkoon. Laina laittaa kuitenkin tunteet sivuun, kun Päätalot palaavat Tampereelle. Hän uhraa mahdollisuuden rauhalliseen ja tasaisempaan elämään pelastaakseen avioliittonsa. Miksi Laina uhrautuu kerta toisensa jälkeen, sille Timosella ei oikein ole muuta selitystä kuin se, että "tämä rakkaus on ainutkertaista".

Karoliina Timonen on tiivistänyt kymmenvuotisen avioliiton vaiheet 400 sivuun Kalle Päätalon kuvausten pohjalta, mutta tuo niihin kaivatun toisenlaisen näkökulman. Jokainen Päätalon kirjoittama romaani vastaavasta ajasta on 600-700-sivuinen. Timonen muistuttaa, että liitossa oli myös hyviä hetkiä. Kirjoittihan Kallekin niistä.

Laina on pakollista luettavaa kaikille Päätalo-faneille, joita on edelleen paljon, vaikka mestarin kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi 23 vuotta. Päätalot moneen kertaan lukeneena en pysty arvioimaan, mitä ne tuntematon saa kirjasta irti. Uskoisin kuitenkin Lainan toimivan omillaankin vuosikymmeniä myöhemmin seuranneen valtavan julkisuuden takia poikkeuksellisen avioliiton kuvauksena.

Kalle Päätalosta on olemassa Ritva Ylösen erinomainen elämäkerta. Hänen ystäviään ja muuta lähipiiriä on haastateltu Eero Marttisen ja Raimo Jokisalmen kirjoissa. Laina sai nyt oman fiktiivisen henkilökuvan.

Yhtä vielä puuttuu. Kuka oli Kallen toinen vaimo Leena omaa sukua Janakka? Mikä oli naisiaan hän, joka loi Kallelle eron jälkeen hänen toivomansa kotoisan ja rauhallisen tunnelman? Se mahdollisti hänelle suuren päämäärän toteutumisen. Leena hoiti huushollin ja lapset, Kalle sai paneutua kirjoittamiseen täyspainoisesti.

Leenan elämästä ei ehkä riitä aineksia kirjaan, mutta kyllä hänkin jonkin muistomerkin ansaitsisi.

Kristian Kosonen vaihtaa näkökulmaa sodan melskeestä vankileirin kurjuuteen seitsemännessä romaanissaan

Kristian Kosonen: Vuosalmen sotavangit. 351 sivua, Bazar.

Teräs on myrskynnyt, mielet murtuneet ja viikatemies korjannut satoaan Kristian Kososen kuudessa pätevässä sotaromaanissa, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin talvi- ja jatkosodassa. Jokainen on nykyaikaisen sotakirjallisuuden parhaimmistoa, mutta viime vuonna arvostelin, että kiihkeät taistelukuvaukset alkavat jo puuduttaa ja Kososelta kaipaisi uusiutumista. Sodan ryske on aina suunnilleen samanlaista, kuvataan mitä taistelua tahansa.

Syyskuussa ilmestynyt Vuosalmen sotavangit onkin uudenlaista Kososta. Hänestä on muuhunkin kuin rajun taistelutoiminnan kuvaajaksi. Sotavankileirin mikrokosmoksesta Kosonen löytää hyviä tyyppejä, aitoa aseveljeyttä ja petoksen kavaluutta.

Mutta ennen kuin suomalaiset sotilaat ovat päätyneet Tserepovetsin vankileirille loppukesällä vuonna 1944, käydään rajua taistelua suurhyökkäystä tekevää vihollista vastaan Äyräpäässä Karjalan kannaksella. Neuvostojoukot ovat keskittäneet hirvittävän tulivoiman murtamaan suomalaisten puolustus.

Äyräpäässä käytyä taistelua kuvatessaan Kosonen on ilmaisuvoimaisimmillaan. Sotilaiden pakokauhu, epätoivo, väsymys ja jostain löytyvä rohkeus keskellä maanpäällistä helvettiä ovat jälleen kerran raastavaa luettavaa.

"Märkää hiekkaa puski Peitsaron suuhun. Hän käänsi päänsä sivulle ja sylkäisi suurimmat hiekat ulos. Simät pysyivät kiinni. Lankunpätkä putosi alaselän päälle, ja hirvittävä meteli koski korviin, aivan kuin joku olisi käännellyt terävää rautapiikkiä korvakäytävissä", Kosonen kirjoittaa.

Alikersantti Mikko Peitsaro on yksi vangiksi jäävistä sotilaista teoksessa, joka pohjautuu ainakin joltain osin Kristian Kososen ukin kokemuksiin. Ne olivat pohjalla myös Kososen ensimmäisessä sotaromaanissa Taistelu Vasikkasaaresta, jolle Vuosalmen sotavangit on jatkoa.

Sotavankien asema ei ollut sen parempi kuin taistelijoidenkaan. Väkivaltaisen äkkikuoleman sijaan uhkana olivat taudit, joihin ei ollut hoitoa, ainakaan kunnollista, saatavilla. Nälkä, jano ja ripuli vaivasivat pitkillä kuljetuksilla. Ne ammuttiin, jotka eivät jaksaneet kulkea omin jaloin, Kosonen kuvaa. Tulitaistelun tilalle oli astunut taistelu eloon jäämisestä.

Peitsaro saa jostain voimaa, sillä hänellä on tehtävä. Hän on luvannut lapualaiselle kersantille viedä tämän vihkisormuksen kotiin sodan jälkeen. Lapualaiskersantti on varma, ettei selviä sodan kurimuksesta hengissä.

Vankileirikuvauksessa etualalle nousee hurjaluontoinen ja suustaan äkkiväärä sotilas Alatalo, joka ottaa Peitsaron ja toisen papparaiseksi kutsumansa miehen Raatikaisen suojelukseensa. Kiihkeästi Alatalo vihaa muuatta suomalaista miestä, joka on vastapuolelle loikannut vihollisen urkkija.

Kuolo korjaa vankileirillä satoaan. Käydään henkien taistelua vankien ja vartijoiden välillä, mutta jälkimmäisistä löytyy myös inhimillisiä tyyppejä. Tapetaan aikaa. Kuullaan huhuja sotatoimien päättymisestä, mutta uskaltaako kaiken kurjuuden keskellä päästää toivoa valloilleen kotiin pääsystä? 

Niin kuin aina, yhtään ei voi tietää, kuka Kososen tutuksi tekemistä päähenkilöistä selviää ja kuka ei. Hänen kerrontansa on nyt kuitenkin aiempaa sävykkäämpää, nousee jollain lailla uudelle tasolle. Vuosalmen sotavangit on merkittävä uudenlainen avaus yhdeltä tämän hetken parhaalta sotakirjailijalta.

Suomalaisten kansanmurhan koko kuva Stalinin Neuvostoliitossa avautuu Anni Reuterin tärkeässä kirjassa

 

Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. 397 sivua, SKS kirjat.

Suomalaisten raskaista kokemuksista Stalinin 1930-luvulla toteuttamissa vainoissa on saatu viime vuosina monta hyvää tietokirjaa. Tohtori Anni Reuter onnistuu silti yllättämään kirjallaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. Kun muissa kirjoissa on pitkälti keskitytty Karjalaan muuttaneisiin punapakolaisiin, loikkareihin ja amerikansuomalaisiin siirtolaisiin, on vainojen kokonaiskuva jäänyt hämäräksi. Reuter kattaa vavahduttavassa kirjassaan kaikki Venäjän suomalaisryhmät ja vainojen ajallisen keston 1920-luvun lopulta pitkälle 1950-luvulle asti. 

Reuterin mukaan Stalin tapatti noin 25000 suomalaisperäistä ihmistä. Se on lähes yhtä paljon kuin suomalaisia kuoli talvisodassa. Arvio on huomattavasti suurempi kuin mihin muissa tutkimuksissa on päädytty. Niissä luku on 9000-11000. Reuter puolustaa omaa arviotaan sillä, että muissa tutkimuksissa suomalaisuus on määritelty liian kapeasti. Niistä puuttuvat suomalaissyntyiset neuvostokansalaiset, kuten inkeriläiset ja kuolansuomalaiset.

Kotiseuduiltaan karkotettuja suomalaisia oli Reuterin mukaan 100000.

Reuterin kirjalle on onneksi, että hän ehti tehdä arkisto- ja muita tutustumismatkoja Venäjälle juuri ennen kuin Putinin vainot kärjistyivät nykyiseen mittaansa. Oppaana hänellä oli nyt kielletyn ihmisoikeusjärjestö Memorialin edustajia. Välähdykset näiltä matkoilta tuovat tietokirjaan poikkeuksellista elämyksellisyyttä.

Elämyksellisyyttä ja kokemuksellisuutta teoksessa on muutenkin paljon, sillä Reuter tutki samalla oman sukunsa historiaa. Hän muistelee kuunnelleensa lapsena isoisänsä serkun Toivo Jääskeläisen kertomusta tämän paosta karkotuksesta Kazakstanista. Reuterin isoisä oli inkeriläispappi Juhani Jääseläinen.

Reuterin käytössä on ollut myös Suomalaisen kirjallisuuden arkistoon talletettuja kirjeitä ja muita muistoja vainon vuosilta. Teoksen kylmien numeroiden ohessa ne todistavat, millaista oli kohdata äärimmäinen kurjuus ja väkivalta kaukaisilla karkotuspaikkakunnilla. Suomalaiset ja muut vangit olivat pakkotyössä käytännössä orjia, joista otettiin kaikki irti ennen kuolemaa. Maanviljelijöistä tehtiin samanlaisia maaorjia, joita Venäjällä oli vuoteen 1861 asti tsaarien aikana. Vainotut saavat nimet ja kasvot, sillä kirjassa on paljon ainutlaatuisia valokuvia

Suomen sukuisten vainot alkoivat inkeriläisistä ja heihin ne ulottuivat kauimmin. Jatkosodan jälkeen Venäjän suurimpaan suomalaisryhmään kuuluneet inkeriläispakolaiset houkuteltiin tai vietiin väkisin Suomesta. Lupaukset paluusta omalle maalle petettiin. Myös Suomeen adoptoidut yli 300 lasta pakkopalautettiin ja heidän yhteytensä juuriinsa ja kieleensä pyrittiin katkaisemaan. Lapsista kasvatettiin neuvostoihmisiä. 

Tämä ei ole ainoa karmaiseva yhtäläisyys sen kanssa, mitä Venäjä tekee nyt Ukrainassa ja ukrainalaisille.

Inkeriläisiä oli Venäjällä vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan 115000, yli kymmenen kertaa enemmän kuin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneita punaisia. Sosialismia rakentamaan lähteneitä amerikansuomalaisia oli 6500. Uskonnoltaan luterilaisten inkeriläisten jälkeen toiseksi suurin suomalaisryhmä olivat ortodoksiset inkerikot.

Talonpoikaiset inkeriläiset joutuivat ensimmäisinä vainojen kohteeksi ammattinsa ja elämäntapansa vuoksi. Vapaat talonpojat eivät suostuneet vapaaehtoisesti kolhooseihin, joten heidät piti pakottaa. Bolsevikkien väkivalta kohdistui aluksi ylipäätään kulakeiksi leimattuihin maanomistajiin. Inkerinmaalla painostukseen osallistuivat myös Suomesta muuttaneet kommunistit.

"He olivat kommunisen järjestelmän ilmeisiä vihollisia, ja heitä vietiin ensimmäisinä", Reuter kirjoittaa vuosien 1937 ja 1938 suurta terroria edeltäneistä tapahtamista. 

Suomenkielinen kulttuuri hävitettiin samalla tavalla mitä Venäjä tavoittelee nyt Ukrainassa. Reuterin mukaan kirjaroviot edelsivät ihmisten massamurhaamista samalla tavalla kuin natsi-Saksassa.

1930-luvun edetessä kaikkia suomalaistaustaisia alettiin pitää epäluotettavina ja vastavallankumouksellisina. Tuhansia ammuttiin joukkohautoihin, mutta historialliset suomalaisalueet tyhjennettiin myös pakkosiirroilla. Siperian lisäksi suuri joukko tapasi kohtalonsa Kazakstanissa viljelemässä puuvillaa aivan kuin Afrikasta siepatut orjat Yhdysvalloissa.

Gulagiin karkotetut saapuivat härkävaunuissa tyhjälle maalle. Majoitusta, ruokailua, työvälineitä tai terveydenhuoltoa ei oltu suunniteltu. Karkotetut joutuivat rakentamaan itse omat vankilansa äärimmäisissä olosuhteissa. Kesällä oli kuuma, talvella hirveä pakkanen. Kylmässä yritettiin selviytyä hatarissa parakeissa ja jopa maakuopissa asuen. Kuolleisuus oli valtavaa.

Reuter kirjoittaa, että "pakkotyön teettämistä oikeutettiin propagandassa sillä, että se kasvatti kurittomasta väestä hyviä neuvostokansalaisia".

Samaan aikaan Pravadassa kauhisteltiin kapitalististen maiden työläisten kurjia oloja.

Neuvosto-Karjalassa suomalaisen kulttuurin ja hallinnon kukoistus päättyi vuonna 1935. Moskovan neuvostojohto julisti taistelun suomalaista porvarillista nationalismia vastaan. Murhat ja karkotukset alkoivat huipentuakseen vuosina 1937 ja 1938. Suomalaisia demonisoitiin samalla tavalla kuin ukrainalaisia nyt. He joutuivat kahden tulen väliin, koska Suomikaan ei halunnut loikkareita takaisin kotiin. Sekä NKVD että Suomen Valtiollinen poliisi pitivät suomalaistaustaisia neuvostokansalaisia vakoojina.

Punainen terrori ei sinänsä erotellut kansanryhmiä. Sen uhreiksi joutuivat kaikki, myös NKVD:n pyövelit kukin vuorollaan. Silti suomalaiset olivat niin yliedustettuja etenkin teloitetuissa, että Anni Reuterin mielestä voidaan puhua kansanmurhasta. Neuvostoliitossa asuneista tuomituista suomalaisista 90 prosenttia sai kuolemantuomion. Teloituskiintiöt ylitettiin Karjalassa nopeasti, sillä alueen uusi venäläinen johto väitti paljastaneensa suomalaisten fasistien terroristiryhmän.

Virallinen Venäjäkin tunnusti suomalaisten kansanmurhan vuonna 1993 Boris Jeltsinin kaudella. Siitä on tasan 30 vuotta. Nyt Venäjä on murhattujen sijaan rehabilitoinut murhaajan, Stalinin, ja vainojen muistoa häivytetään tai vääristellään, kuten joukkoteloituspaikka Sandarmohin taannoissa kaivauksissa. 

Ilkka Remeksen trilleri viihdyttää pitkästä aikaa, hurjavauhtisessa teoksessa Venäjän kosto Suomelle on vain yksi juonne

 Ilkka Remes: Pimeyden sydän. 472 sivua, WSOY.

Siitä on vuosia kun olen viimeksi päässyt kehumaan muinaisen ykkössuosikkini Ilkka Remeksen uutta trilleriä. Nyt se tapahtuu. Pimeyden sydän on viihdyttävä vauhtijännäri. Se on kuin Jason Bourne -elokuvat, joissa sankari sarjaselviytyy kiperistä tilanteista onnella ja nokkeluudella. Tai Remeksen itsensä toinen jännäri Karjalan lunnaat vuodelta 1998 huikeine ajojahteineen.

Yksi Pimeyden sydämen pääjuonista on Venäjän kosto Suomen Nato-jäsenyydestä. Remeksen skenaario on huolestuttava. Niin paljon vahinkoa voi tehdä niin kevyellä kalustolla.

Se on kuitenkin vain yksi juonilinja ja huipentuu vasta lopussa. Sitä ennen Remeksen tämänkertaisen sankarin Mikko Jalavan on jätettävä palaamatta vankilomalta ja matkustettava Hollantiin. Sieltä olisi isolla rahalla olisi ostettavissa todistusaineistoa, joka puhdistaa hänen vakoilusta syytetyn isänsä nimen.

Jalava itse on vankilassa kunnianloukkauksen takia. Hän on syyttänyt Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa, mutta todisteita ei ole. Nyt niitäkin on luvassa ja rahoituksessa auttaa Mikko Jalavan saama yllätysperintö, joka sisältää muhkean osuuden Kongossa toimivasta kaivosyhtiöstä.

Kongo, kaivos ja kolonialismi. Entinen ja nykyinen. Remes käsittelee aina suurvaltapoliittisia kysymyksiä. Pimeyden sydämessä aihe on Venäjän ja Kiinan kilpajuoksu Afrikan luonnonvaroista. Siihen viittaa kirjan nimikin. Pimeyden sydän on myös Kongoon sijoittuva Joseph Conradin vuonna 1899 ilmestynyt klassikkoteos.

Kaivosyhtiön osakkeita perinyt Jalava joutuu sekä kiinalaisten että venäläisten jahtaamaksi. Samaan aikaan hänen naisystävänsä Joanna on pinteessä tutkittuaan omin päin Seppo Materon toimia. Jännitystä syntyy kahdella rintamalla ja kolmannella venäläiset valmistelevat iskuaan Suomea vastaan.

Pidän Pimeyden sydämestä toisin kuin muista uudista remeksistä kahdesta syystä.

Ensinnäkin suurvaltapoliittinen vehkeily on tässä teoksessa taka-alalla ja Jalava vain pelinappula siinä. Tällä kertaa ei ole niin, että käytännössä koko maailman pelastaminen on yhden suomalaisen harteilla. Pimeyden sydän on rennointa Remestä. Huumoria ei totuttuun tapaan ole yhtään, mutta mielikuvituksellinen seikkailu yltää paikoin komeisiin mittoihin. Erityisesti pidän käärmeiden osuudesta Jalavan kujanjuoksussa.

Toiseksi Suomi on nyt Natossa. Remeksen ei tarvitse enää sisällyttää kirjaansa vaivaannuttavia turvallisuuspoliittisia puheenvuoroja liittoutumisen välttämättömyydestä.

Entisestä jäljellä ovat ontot henkilöhahmot. Sille ei voi mitään, että samalla kentällä operoiva Helena Immonen tekee kaiken paremmin ja uskottavammin. Joka syksy vuodesta 1997 ilmestyneellä uudella Remeksellä on silti paikkansa, jos ote säilyy jatkossakin yhtä pinnistämättömänä it´s only rock'n'roll-hengessä.

Härskin hauskaa menoa Tuomas Liusin liioittelevassa jännärissä Sikojen lahti

 

Tuomas Lius: Sikojen lahti. 555 sivua, CrimeTime.

500 sivun tuolla puolen Sikojen lahti huipentuu megalomaaniseen lopputaisteluun Pohjois-Karjalan syvässä metsässä jossain Venäjän rajan lähellä. Vaikutteet Tuomas Lius on todennäköisesti ottanut lukuisista toimintaelokuvista, joissa räjähdykset repivät maata ja takaa-ajot seuraavat toisiaan, mutta alakynnessä oleva vetää pitemmän korren oveluudellaan. Ja on mukana myös annos Sergio Leonen länkkäreiden dramaattisia lopputaisteluja.

Sikojen lahti on Liusin viides etsivätoimisto Hakasta kertova jännäri. Se on jotain aivan muuta kuin mihin suomalaisessa rikoskirjallisuudessa on totuttu. Realismista ei ole tietoakaan, kun Liperissä etsivätoimistoaan pyörittävät Julia Noussair ja Marko Pippurinen panevat tuulemaan. Lähin vertailukohta ovat Antti Tuomaisen komedialliset jännärit, mutta Lius panee paljon härskimmäksi ja brutaalimmaksi, ja kiihdyttää vielä kovemmille kierroksille kuin Tuomainen.

Liusin huumori on monesti oikeasti hauskaa, mutta sitä on liikaa. Teoksessa on paljon viittauksia populaarikulttuuriin. Teenpä minäkin yhden. Tuomas Lius toimii kuin viihdemoguli Spede Pasanen myöhäiskaudellaan. Koomisia tilanteita venytetään loputtomiin ja selitetään niin perin pohjin, että ainakin tämä lukija kyllästyi. Onneksi perinteisessä kirjassa on helppo hypätä yli, kun vitsi jatkuu ja jatkuu.

Komiikasta pitää huolen levottomasti höpöttävä ja vastuuttomasti käyttäytyvä Pippurinen, joka vetää välistä teinityttöjen etsivätoimiston saaman keikan kadonneen papukaijan etsimiseksi, mutta onnistuu huiputtamaan Hakalle myös rahakkaan homman liikemies Tapio Witkan henkivartijana tämän vieraillessa juhlatilaisuudessa Parikkalassa. Se keikka päättyy Witkan pojan Joonaksen sieppaukseen. Lunnaiden sijaan sieppaajat vaativat Witkaa myymään halvalla omistamansa Vaaralahden suojelualueen Eco Milestone -nimiselle yhtiölle. Sieppauksen tekijät toimivat nimellä Vihreä kaarti.

Tuomas Lius pyöräyttää käyntiin yhden Suomen kaikkien aikojen dekkarikarusellin. Siinä riittää rempseää meininkiä, yliampuvan värikkäitä tyyppejä, kantria soittava palkkamurhaaja, kieroja liikemiehiä ja yllättäen kaiken mekastuksen keskellä myös ekologista otetta. Sikojen lahti muistuttaa Carl Hiaasenin ekodekkareita, joita suomennettiin 1990-luvulla, mutta tässäkin tapauksessa Liusilla kaikki on isompaa ja röyhkeämpää.

Sieppausdraaman ensimmäinen käänne ei varsinaisesti yllätä, mutta siinä vaiheessa jäljellä on useampi sata sivua. Se onkin vasta alkua, kun tarinan konnat pettävät toisiaan ja Vaaralahden ikimetsästäkin löytyy yhtä ja toista arjen yläpuolelle nousevaa karmaisevaa. Ja lisäksi se kadonnut papukaija.

Marko Pippurisesta kuoriutuu kaiken hölötyksensä ja häröilynsä keskellä pätevä toimintasankari, kun on tosipaikka. Egyptiläistaustainen Julia Noussair on viileä huippuammattilainen, joka voi tehdä yhteistyötä Pippurisen kaltaisen sählärin kanssa vain tällaisessa liioitellussa mielikuvitusmaailmassa.

Teoksen alkupuolella ihmettelin, miten tällainen kirja voi olla peräti 550-sivuinen. Kyllä se voi ja sivumäärän mittaluokka on pitkitettyjä huumorikohtauksia lukuun ottamatta perusteltu. Hävyttömän viihdyttävä dekkari, kustantaja mainostaa takakannessa. Pitää paikkansa. Tuomas Liusin mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja ollenkaan. Kaikki tässä teoksessa on yliampuvaa, mutta juuri viihdearvo on huikea ja lopulta kokonaisuus osoittautuu loogiseksi vaikka siihen päädytään todella monen mutkan kautta.

Ruotsin parhaan dekkarikirjailijan Tove Alsterdalin Syväsatamassa poliittinen lähihistoria ja sukutarina kietoutuvat yhteen

Tove Alsterdal: Syväsatama (Djuphamn). Suomentanut Kari Koski. 364 sivua, Aula & Co.

Pakahduttava monikerroksinen dekkarin ja kaunokirjallisuuden yhdistelmä. Määritelmä sopisi jokaiseen Tove Alsterdalin romaaniin. Juuri ilmestynyt Ådalen-sarjan kolmas osa Syväsatama on sitä vielä enemmän. Kun poliisikonstaapeli Eira Sjödin alkaa selvitellä joen pohjasta löytyneen luurangon arvoitusta, jäljet johtavat poliittiseen kuohuntaan vuosikymmeniä sitten, mutta tulevat myös lähelle hänen oman sukunsa tarinaa.

Alsterdalin Ådaleniin sijoittuvissa dekkareissa on aina läsnä alueen teollinen ja poliittinen menneisyys. Ne kietoutuvat nykyhetkeen, jossa menneestä muistuttavat suljetut satama-alueet, lakkautetut sahat ja lahoavat talot. 

Aikoinaan poliittisesti tulipunainen alue muistetaan historian kirjoituksissa Ådalenin laukauksista. Vuonna 1931 Ådalenissa nykyisen Kramforsin kunnan alueella Ruotsin puolustusvoimat ampui kuoliaaksi viisi ihmistä paperityöläisten lakon yhteydessä järjestetyssä mielenosoituksessa. Niiden laukausten muisto kulkee mukana jokaisessa Alsterdalin Ådalen-kirjassa.

Syväsatamassa joen pohjasta löytyy siis luuranko, joka DNA-tutkimuksissa paljastuu noin 50 vuotta sitten kuolleen miehen ruumiiksi. Hän on kuollut niskalaukseen ja upotettu surman salaamiseksi. Ruotsin lakien mukaan murha - mahdollinen murha, voi se olla tappokin - on vanhentunut, mutta vakavien rikosten yksikköön siirtynyt Eira Sjödin ei anna periksi. Tapaus on selvitettävä, koska uhrin on saatava oikeutta ja mahdollisten elossa olevien omaisten saatava tietää, mitä kauan sitten kadonneelle miehelle on käynyt. 

Hämmästyttävä DNA-tekniikka antaa kuolleelle kasvot, ja vyyhti alkaa purkautua. Luuranko johdattaa poliittisesti kuohuvalle 1960-luvulle ja sitäkin kauemmas menneisyyteen. 

Vietnamin sodasta kieltäytyneitä amerikkalaisia sotilaskarkureita saapui Ruotsiinkin tuhatkunta. Osa heistä siirtyi Ådalenin kaltaiselle syrjäseudulle. Yhdysvaltain Vietnamissa käymä sota radikalisoi nuorisoa ympäri maailmaa. Alsterdal kuvaa sodan vastaisia mielenosoituksia, FNL-ryhmiä ja erilaisia vasemmistoliikkeitä, joita tuli ja meni. Niihin osallistui Eiran nyt muistisairas äitikin.

Yksi Syväsataman henkilöistä miettii, miksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei synnytä mitään vastaavaa.

Sosiaalidemokraattisessa Ruotsissa Ådalen oli kommunistien vankkaa tukialuetta. Sosiaalidemokraattiset puolue- ja ammattiyhdistysmiehet toimittivat työnantajille mustia listoja, joilla heiltä estettiin työhön pääsy. CIA taas vakoili sotilaskarkureita ja muita radikaaleina pitämiään aineksia Operaatio Kaaoksessa, joka oli Yhdysvaltojen lakien mukaan laiton.

Vietnam-karkurit ja Ruotsin vasemmiston sisäiset ristiriidat synnyttivät katkeruuden, joka johtaa Syväsatamassa jokeen upotetun miehen kuolemaan. Syyllinen on helppo arvata jo kirjan alkuvaiheessa, mutta se ei haittaa mitään. Tärkeintä ei ole, kuka sen teki vaan olosuhteet, joissa se tapahtui sekä matka, jolla juttu ratkeaa.

Tove Alsterdal mahduttaa reilusti alle 400-sivuiseen kirjaan valtavasti teemoja sekä raskaana olevan Eira Sjödinin persoonaa ja yksityiselämää. Silti Syväsatama ei tunnu millään lailla täyteen tungetulta. Kerronta on ilmavaa ja vetävää, jollain lailla kotoisaa. Yhteisön arki on vahvasti läsnä vaikkapa työväentalolle kokoontuneiden vanhojen ukkojen sekä naapuriavun muodossa.

Eira Sjödin on ollut sarjan ensimmäisestä kirjasta asti valloittava hahmo. Nyt hän on viimeisillään raskaana, muttei tiedä, kumpi kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta on lapsen isä. Ei olisi yllätys, jos hän tulevissa kirjoissa olisi kuitenkin päätynyt yhteen kolmannen kanssa.

Syväsataman voi lukea itsenäisenäkin tarinana, mutta eniten siitä saa irti, jos on lukenut ensin aiemmat osat Juurakko ja Vajoama. Yksi Syväsataman monista juonilinjoista alkoi jo Juurakossa, joten sitä ja osaa dekkarin henkilöistä ei voi oikein ymmärtää ilman aiempien osien tuntemusta.

Tove Alsterdalilla on ihmeellinen kyky yhdistää täysipainoinen dekkari ja vaikuttava lukuromaani samoihin kansiin. Keksittyjen henkilöiden lisäksi hänen sarjansa pääosassa on kokonainen syrjäinen alue, sen luonto ja ihmiset, katoava elämänmuoto maaseudulla ja aina jotain olennaista ruotsalaisen hyvinvointivaltion pimeältä puolelta. Syrjäisyydestään huolimatta huumekauppa on valunut etelän isoista kaupungeista Ådaleniinkin.

Anders Roslund sotkeentuu omaan näppäryyteensä keinotekoisessa Ewert Grens -dekkarissa

 

Anders Roslund: 100 prosenttia (100 procent). Suomentanut Annamari Typpö. 384 sivua, WSOY.

Anders Roslundin yhdessä Börge Hellströmin kanssa kirjoittamat Ewert Grens -dekkarit edustavat alan ruotsalaista huippuosaamista parhaimmillaan. Hellströmin kuoleman jälkeen Roslund on jatkanut sarjaa yksin pääosin erinomaisissa merkeissä. 

Uusin suomennos 100 prosenttia on kuitenkin sietämättömän tylsä. Ja keinotekoinen. Kuin sitä itsekin alleviivatakseen Roslund kirjoittaa teoksen murhien olevan sellaisia, joita esiintyy ainoastaan rikosromaaneissa. Joku on murhannut lähiöiden huumekauppiaita mielikuvituksen rajat ylittävällä tavalla. Yhdestä on hiljalleen valutettu kaikki veret pois, toisen suoniin on ruiskutettu aineita, jotka aiheuttavat hitaan ja tuskallisen kuoleman. Ja niin edelleen myös kahdessa muussa murhassa. Sitten tulee viides, vaikka murhaaja on jo vankilassa.

Keinotekoisuutta lisää se, että komisario Ewert Grens on yrittänyt itsemurhaa, mutta itseään päähän ampunut mies palaa vuoden kuluttua rikostutkintaan. Tällä kertaa Roslundin dekkareihin kuuluva kello tikittää Grensiä itseään vastaan, sillä rikososaston päällikkö Erik Wilson on antanut hänelle vain seitsemän päivää osoittaa työkuntoisuutensa. Siksi Grens vetää tutkimukseen mukaan myös sarjassa pitkään mukana olleen entisen soluttautujan Piet Hoffmanin.

Harvoin dekkarin lukeminen takkuaa yhtä paljon kuin nyt. Pääsin 100 prosenttia loppuun vain tahdonvoimalla, sillä keinotekoisuuden lisäksi huippukertojana tunnetulla Roslundilla on ote jotenkin täysin hukassa. Kerronta on jahkailevaa ja puuduttavaa. Jännitystä hän ei saa syntymään ollenkaan.

Parhaimmillaan 100 prosenttia on kuvatessaan Tukholman lähiöiden rikollisjengejä, mutta Roslund ei pääse siinäkään lähellekään Pascal Engmanin keväällä ilmestyneen Kokaiinin hyytävää syvällisyyttä.

Jonkin verran kiinnostavaa ovat teoksessa esiteltävät DNA-profiloinnin huima kehitys ja nykyiset mahdollisuudet.

 Kolmas teema on luopumisen vaikeus. Ewert Grens ei osaa olla muuta kuin jääräpäinen poliisi. Siksi potkut ovat hänelle mahdoton ajatus. Onnellista perhe-elämää viettävä turva-alan yrittäjä Piet Hoffmankin huomaa heräävänsä todella eloon, kun palaa vanhaan hengenvaaralliseen rooliinsa.

Ewert Grens ei kuitenkaan ole samanlainen rakastettava dekkaripersoonallisuus kuin edeltäjistään komisariot Beck ja Wallander. Hänen henkilökohtaisen elämänsä ongelmat eivät jaksa kiinnostaa, koska Grens on niin kirjallinen ja epäuskottava hahmo. Aiemmissa dekkareissa se ei ole niin haitannut. Niiden teemat ovat olleet koskettavia, ajassa kiinni olevia yhteiskunnallisia kommentteja, ja kerronta täynnä jännitystä. Nyt kun Grensin henkilö on keskeisellä sijalla 100 prosentin juonessa, se vain lisää teoksen vaisua vaikutelmaa.

Pekka Jaatisen uudessa sotaromaanissa Kiestinki vihollisellakin on kasvot

 

Pekka Jaatinen: Kiestinki - Motti 1941. 375 sivua, Johnny Kniga.

Toista ihmistä on vaikea tappaa edes sodassa. Kirjailija Pekka Jaatinen lainaa uusimmassa sotaromaanissaan amerikkalaistutkimusta vuodelta 1947. Sen mukaan toisen maailmansodan taisteluissa olleista sotilaista keskimäärin vain 15-25 prosenttia oli käyttänyt aseitaan vihollista vastaan. Laajaan lähdeaineistoon pohjautuvassa moniäänisessä teoksessa Kiestinki -Motti 1941 sotamies Onni Nurmi ampuu päättäväisen tarkasti ohi, kun Saksalle alistettu Suomen 3. armeijakunta etenee heinä-elokuussa 1941 kohti Kiestinkiä, josta on tarkoitus jatkaa katkaisemaan Murmanskin rata.

"Älä tapa, on Jumalan käsky ja se lukee Raamatussakin. Minä olin maallista esivaltaa totellakseni räiskinyt kiväärillä muiden mukana, mutta tarkasti ohi - sivulle, yli ja alle", hän perustelee itselleen.

Hänen vastaparinsa on venäläinen valioluokan tarkka-ampuja Boris, joka on värvätty sotaan vankileiriltä lupauksella armahduksesta tai ainakin tuomion lyhentämisestä. Ensimmäinen tappo on vaikea, vähitellen ihmismetsästykseen syttyy himo, jota Boris ei voi vastustaa vapaallakaan.

Kiestinki on uusi luku Pekka Jaatisen loistavien sotakirjojen ketjuun. Hän ei koskaan kuvaa sotaa sen itsensä vuoksi. Dokumentaariset tunteisiin menevät sotaromaanit nostavat esiin inhimillisiä kohtauksia äärettömän hulluuden keskellä. Uudenlaista kaikupohjaa niille antaa tieto siitä, että Ukrainassa eletään nyt samanlaisen julmuuden keskellä.

Kiestingissä suomalaisten tappiot olivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa suhteellisesti kaikkein raskaimmat. Elokuun hyökkäysvaiheessa itää kohti marssi yhtenä letkana 2800 miestä. Upottavaa huoltopolkua myöten motista palasi kuukausi myöhemmin 800 miestä. Raskaat tappiot johtuivat siitä, että armeijakunnan saksalainen komentaja kenraali Nikolaus von Falkenhorst vaati salamasotaa ja nopeaa etenemistä kohti Murmanskin rataa. Suomalaisten rinnalla taistelleet saksalaissotilaat ja heidän kalustonsa eivät kuitenkaan pystyneet toimimaan korpisodan olosuhteissa. Varsinaista hyötyä oli vain Saksan ilmavoimien hävittäjistä.

Kiestingissä haavoittunut kirjailija Kalle Päätalo kuvaa suomalaisten naiivia suhtautumista saksalaisiin "takuumiehiin"jatkosodan alussa romaanissaan Liekkejä laulumailla. Kunhan vauhtiin päästään, Saksan teknillinen armeija hoitaa sotimisen ja suomalaiset voivat tulla perässä rajapyykkejä siirrellen. Toisin kävi. Saksalaisten suorituskyky oli suuri pettymys.

Kiestinki etenee vähän niin kuin Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Kun yksi yhdeksänmiehisen jalkaväkiryhmän sotilas kuolee taisteluissa, seuraava astuu kertojana remmiin. Romaanin loppuessa syyskuun alkuun vuonna 1941 vain yksi heistä on enää hengissä.

Rivisotilaan osa oli epätietoisuus sodan laajemmista tavoitteista. Useampi romaanin henkilöistä ihmettelee hyökkäyksen jatkuessa, että eikö tässä ole jo saavutettu paremmin turvattu raja. Miksi pitää jatkaa? Sotamies Ali Honkasesta tuntuu tosi pahalta, kun hän kuulee, että tavoitteeksi on asetettu Vienanmeri eli "Valakia meri".

"Minä halusin jo kotiin. Me oltiin Aunen kanssa varattu pappi ja kirkko syyskuun toiseksi lauantaiksi."

Ali halusi naimisiin ja isäksi, ei sankarivainajaksi.

Sodan Pekka Jaatinen määrittelee näin:

"Sota on enimmäkseen pelkkää sietämistä. Täytyy sietää kuoleman ja haavoittumisen mahdollisuus ja tuskat, jos haavoittuu. Ja vaikka ei haavoittuisikaan, kaikenlaisia kipuja ja kolotuksia riittää. Täytyy sietää pelkoa, rasitusta, janoa, nälkää, väsymystä, kuumaa, kylmää, sadetta, paistetta, hyttysiä, likaisuutta, syöpäläisiä, rikkinäisiä vaatteita, koti-ikävää, naisen puutetta ja toisia."

Jos joku vielä kuvittelee, että sotaromaaneissa seikkaillaan tai mässäillään sodalla, niin ei voisi enempää väärässä olla. Pekka Jaatinen on mestari kuvaamaan, millainen kärsimysnäytelmä sota on.

Rivimiehiä kuvataan muissakin uusissa sotaromaaneissa. Kiestingin suola on armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon henkinen taisto von Falkenhorstia vastaan. Siilasvuolla oli tietoa siitä, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia ryhtyvät toimittamaan Neuvostoliitolle aseita ja muuta kalustoa muun muassa Murmanskin sataman kautta. Suomalaisten eteneminen Murmanskin radalle saksalaisten kanssa voisi johtaa Suomen kahden tulen väliin. Tämän takia Siilasvuo pyrki salaa jarruttamaan hyökkäystä käytettävissä olevilla keinoilla samaan aikaan, kun von Falkenhorst vaati painamaan lisää höökiä loppuun ajetuilla miehillä.

Iso-Britannia julisti kuitenkin Sodan suomelle 6.12.1941. Kuukautta aiemmin Siilasvuo oli keskeyttänyt hyökkäyksen ilman saksalaisten lupaa, mutta Mannerheimin tukemana.

Suomalaisten sotilaiden ja Siilasvuon lisäksi Kiestingin kolmas kertoja on venäläinen tarkka-ampuja Boris. Kolhoosin ruuan varastamisesta vankileirille joutunut Boris saa tilaisuuden "rakentaa kommunismia kaikkein kunniallisimmalla" tavalla taistelemalla fasistiroistoja ja suomalaisporvareita vastaan. Hänen sotansa päättyy haavoittumiseen ja sotasairaalan kautta uudelleen kuulusteltavaksi.

"Nyrkkiä, pamppua ja kettinkiä tuli enemmän kuin lääkäri määrää. Minut palautettiin vankileirille enkä nähnyt äitiä enää koskaan."

"Ihminen on eläin muiden joukossa, eikä koskaan pääse eroon sotimisesta, vaikka lajitovereiden tappaminen onkin suurimmalle osalle vaikeaa. Kokonaisuutena olemme tuhoon tuomittuja, koska aina löytyy niitä, jotka pystyvät tappamaan. Siinä mielessä olemme täällä Maapallolla kuin isossa motissa", miettii Kiestingin motista selvinnyt suomalaissotilas romaanin päätteeksi.

Tapahtumat Ukrainassa ja kaikki muutkin käynnissä olevat sodat vahvistavat havainnon oikeaksi.