Jari Raatikainen: Valtapeli. 362 sivua, Johnny Kniga.
Omalla listallani Jari Raatikaisen viime vuoden kesällä ilmestynyt Syndikaatti oli ainakin vuoden paras kotimainen esikoisdekkari, ehkä jopa paras yleensäkin. Kaikista muista poikkeavalla tyylillä kirjoittava entinen poliisi ja nykyinen vakuutustutkija teki seikkaperäisen talousrikollisuuden yhden haaran ruumiinavauksen vetävällä tyylillä.
Valtapeli jatkaa tarinaa Syndikaatti-nimisen liivijengin sisältä ja liepeiltä. Raatikaisen tyyli ja tehokeinot ovat tallella, ehkä jopa hieman jalostuneet. Nimi mieleen viimeistään nyt: Jari Raatikaisen asiantuntemus on huippuluokkaa, samoin taito muuttaa se vetäväksi tarinaksi.
Kakkososan prologissa tehdään harkittu murha uhrin huumekätköksi luulemassa maastossa. Siitä kelataan ajassa taaksepäin. Vesku on pikkukonna, joka ottaa ensimmäisen vankilatuomionsa Sörkassa oppimiskokemuksena. Onhan kyseessä konnien korkeakoulu, jossa jaetaan tietoa parhaista kikoista ja verkostoidutaan vastaisen varalle. Niin hän ainakin luulee ja toivoo.
Veskun avovaimo Hanna kantaa jengiläisen taakkaa, vaikka ei ole missään tekemisissä sen kanssa. Ympäristölle hän on joka tapauksessa jengiläinen itsekin ja jengille työrukkanen, jolla ei ole mitään muuta arvoa kuin käyttöarvo.
Raatikaisen kerronta on episodimaista ja täynnä värikkäitä anekdootteja, joita on varmaankin tarttunut matkaan pitkän uran varrella. Lyhyistä luvuista ja välillä hajanaiselta tuntuvasta kerronnasta syntyy kuitenkin vaikuttava kokonaisuus.
Teos vie kaiken hohdon rikolliselta elämäntavalta. Sen alaportailla joutuu näkemään todennäköisesti paljon enemmän vaivaa pienten tienestien eteen kuin oikeissa töissä. Kaupanpäälle tulevat jatkuva epävarmuus ja pelko.
Pahinta on leimautuminen vasikaksi. "Saatanan vasikka, vasaramies, narkkipaska, ihmispaska. Niin häntä puhuteltaisiin ja sellaisena hänet muistettaisiin", tietää yksi pitkän linjan konna, joka heikkona hetkenään puhui liikaa poliisille. Nyt jokainen häneen kohdistettu lyönti kasvattaisi sellaisen kunniaa, joka haluaa rikollisorganisaatiossa ylemmäs.
Armottoman maailman kuvauksessa Raatikaisen tekstistä välittyy myös myötätuntoa niitä reppanoita kohtaan, jotka hakevat rikollisorganisaatiosta hyväksyntää itselleen, kun eivät ole sitä muualta saaneet.
Syndikaatissa vakuutusyhtiö Elämänsuojan kierot vahinkotarkastajat harjoittivat korjausurakoissa tuottoisaa yhteistyötä liivijengin kanssa. Valtapelissä Raatikainen läpivalaisee, miten autokaupalla tehdään rikollista rahaa ja tahallaan romutetuilla autoilla huijataan vakuutusyhtiöitä, ja viime kädessä tietysti vakuutusyhtiöiden asiakkaita, jotka maksvat viulut.
Kokeneella Raatikaisella on monta kitkerää sanaa sanottavanaan talousrikostutkinnan hajanaisuudesta ja verolainsäädännön porsaanrei´istä. Autohuijaukset tekee mahdolliseksi se, että kuka tahansa voi perustaa firman ja rekisteröidä sen verottajalle autojen tuojaksi. Tuontiauton saa kilpiin veroja maksatta, koska verottajan ja liikenne- ja viestintävirasto Trafin rekisterit eivät keskustele keskenään.
Ensimmäisten autoverojen maksuun tullessa firma on jo ajettu konkurssiin, hekottelee yksi vilunkimies.
"Onneksi asia näyttää olevan poliitikoille liian monimutkainen. Kyllä mulle sopii, että jatkavat tappelua vuorineuvosten veroprosentin nostosta, kunhan jättävät rikollisille tilaa rikastua", vastaa petosten asiantuntija.
Raatikaisen kirjassa yhdistyvät informatiivisuus ja viihdearvo ainutlaatuisella tavalla. Monen muunkin rikoskirjailijan teokset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta Raatikainen selittää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja välttää silti kaikki tylsyyden sudenkuopat. Hänen tekstinsä imuteho on säädetty toimimaan turbolla.
Valtapeliä teoksessa käydään monella tasolla. Liivijengit ovat näennäisen asiallisissa väleissä keskenään, mutta yrittävät kulisseissa kampittaa toisiaan. Syndikaatin pahoista selkäkivuista kärsivä presidentti Viitala pelkää asemansa puolesta ja uhraa surutta kilpailijoinaan pitämänsä. Valtapeliä käydään vankilassa, jossa hierarkia vankien kesken on tarkka. Uusi elementti ovat ulkomaalaistaustaiset vangit, jotka pelaavat täysin omilla säännöillään.
Syndikaatti ja Valtapeli ovat rikosromaaneja, jotka avaavat lainkuuliaisen keskiluokkaisen lukijan silmien eteen tuntemattoman maailman erikoispiirteineen. Kuva rikollisesta elämästä on armoton, mutta vivahteikas.
Jari Raatikainen poikkeaa dekkarikirjailijoiksi ryhtyneistä poliiseista tai entisistä poliiseista omintakeisella tyylillään, jossa rautaiseen realismiin yhdistyy tietoiskuja, mielenkiintoisia sivupolkuja ja outoa huumoria. Lisää tuntuu olevan onneksi tulossa. Valtapelin lopussa Raatikainen virittelee seuraavaa tutkimuskohdetta, joka on ehkä järjestäytynyt rikollisuus jätebisneksessä.
Täyden kympin arvoisen dekkarin kruunaa Maria Mitrusen toteuttama kansikuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti