Ollikaisten tyylikäs jännäri välttää nordic noirin kliseet ja väkivallalla mässäilyn

 A.M. Ollikainen: Kiikku. 304 sivua, Otava.

En pidä mahdottomana, että kirjailija voittaa samana vuonna julkaistuilla teoksillaan sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon että vuoden parhaan dekkarin Johtolanka-palkinnon. Aki Ollikaisen nimi todennäköisesti luetaan, kun Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ensi viikolla. Hänen neljäs romaaninsa Kristuksen toinen tuleminen on ollut syksyn yksimielinen arvostelumenestys.

Aki Ollikainen on puolet trillereitä kirjoittavasta nimimerkistä A.M. Ollikainen, jonka toinen teos Kiikku ilmestyi samoihin aikoihin Kristuksen toisen tulemisen kanssa. Toinen puoli on hänen vaimonsa Milla Ollikainen, jolta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolme pätevää pohjoiseen sijoittuvaa dekkaria, mutta sen jälkeen ei omillaan mitään.

Kiikku ei ole mitenkään ylivertainen tämän vuoden kotimaisten dekkarien joukossa, mutta kyllä se on erittäin hyvä. Sellainen, jonka palkintoraati voi nostaa ykköseksi monien muiden joukossa. Taso on Suomessa niin kova, ja tapana on, että kerran palkittua ei palkita uudelleen ainakaan kovin nopeasti. Se sulkee monta kovaa konkaria pois valinnasta.

Ollikaiset eivät peitelleet vuosi sitten ilmestyneen Kontin yhteydessä antamissaan haastatteluissa sitä, että dekkarilla oli tarkoitus paikata perheen taloutta. Kriitikkojen suositukset kaunokirjallisista teoksista eivät vielä tarkoita, että niiden kirjoittamisella eläisi. Kontin käännösoikeudet myytiinkin kymmenkuntaan maahan.

Hyvin toiminut Kontti nojasi nordic noirin perinteeseen, mutta oli riittävän omaperäinen siinä missä etenkin ruotsalaiset ovat tehtailleet surutta kopioita kopioiden perään.

Kiikku toimii vielä enemmän aivan omillaan hyvänä suomalaisena rikoskirjana, jossa loppuun käytetystä nordic noirista muistuttaa vain mahdottoman hankala ja todelliselle elämälle vieras murhatapa. Tässä tapauksessa rikoskomisario Paula Pihlaja saa tutkittavakseen murhasarjan, jossa uhrit on hirtetty lasten keinulautaa hyväksi käyttäen. Uhri on pakotettu seisomaan keinun koholla olevaan päähän naru kaulassaan. Toisessa päässä on hiljalleen tyhjäksi valuva hiekkasäkki.

Ensimmäistä murhaa luullaan itsemurhaksi. Sitten oranssin nailonköyden päässä roikkumasta löytyy kuuluisa vuorikiipeilijä Otto Paljakka. Liikkeellä on sarjamurhaaja, jolle keinulaudalla on erityinen merkitys.

Kiikun kannessa luvataan "tiukkarytmistä jännitystä nordic noirin uudelta huippunimeltä". Onneksi näin ei ole. Varmaotteisesti kirjoitettu teos etenee rauhallisesti Paula Pihlajan henkilökuvaa syventäen, mutta antaa tilaa myös muulle tutkintaryhmälle. Ote on enemmän pohtiva kuin "tiukkarytminen".

Nordic noirista muistuttaa mutkikkaan murhatavan lisäksi se, että päähenkilö on nainen, jolla on salaisuus menneisyydestä. Siihen vihjattiin jo Kontin lopussa ja nyt se kerrotaan kokonaan. Teoksen viimeinen sana paljastaa, että hänellä on toinenkin salaisuus. Se asettaa kirjasarjan jatkon mielenkiintoiseen tilanteeseen. Voiko se enää edes jatkua?

Murhaepäiltyjä on vain Otto Paljakan lähipiiri. Syyllinen tulee silti yllätyksenä, mutta kuka sen teki, ei tunnu kovin tärkeältä. Kiikku on varautuneen Paula Pihlajan henkilötarina sekä tarina lasten kaltoinkohtelusta ja elämästä syyllisyyden tunteen kanssa.

Hyvää sivustatukea Paulalle antaa tässäkin dekkarissa hölösuinen Aki Renko, joka vie puheliaisuudellaan tutkintaa yllättävästi eteenpäin. Muut tutkijat Hartikainen ja Karhu jäävät sivurooleihin, mutta kummassakin on potentiaalia nousta isompaan rooliin tulevissa osissa, jos niitä tulee.

Kiikussa tehdään kauheita murhia, mutta Ollikaiset eivät kuvaa tekoja eivätkä uhrien kauhua, vain lopputulosta. Sekin erottaa Kiikun lajitovereistaan, joissa ideoiden ehtyessä on alettu panostaa enemmän julmuuksilla mässäilyyn.

Ehkä koko nordic noirin voisi jo unohtaa. Se tuotti muutaman erinomaisen tv-sarjan ja kirjan, mutta on selvästi jo kadonnut muualta paitsi mainoslauseista. Niissäkin kannattaisi luottaa suomalaiseen omaperäiseen osaamiseen.

Tornado jatkaa Ilkka Remeksen alamäkeä, diplomaatti Anssi Leino onnistuu paremmin esikoistrillerissään Teheranin koura

 Ilkka Remes: Tornado. 446 sivua, WSOY.

Anssi Leino: Teheranin koura. 249 sivua, Storytel.

Vuonna 1997 ilmestyi suomalainen trilleri, jota ei olisi suomalaiseksi uskonut. Nimimekki Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä oli maailmanluokan tasoa oleva jännäri poikkeuksellisen hyvällä idealla. Vaihtoehtohistoriassa tapahtuvassa teoksessa Suomi oli Neuvostoliiton peukalon alla oleva kansandemokratia, jolle ovela juoni palautti aidon itsenäisyyden.

Monta muutakin hyvää trilleriä Remekseltä tuli seuraavina vuosina, mutta esikoinen taitaa jäädä hänen parhaakseen. Laadullinen alamäki on jatkunut niin pitkään, että on vaikea kuvitella hänen nousevan enää edes keskikastiin suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Liuta uusia nimiä on pyyhkäissyt kirkkaasti ohi viime vuosina.

Nyt sen tekee myös pitkään diplomaattina toiminut Anssi Leino esikoisellaan Teheranin koura, joka ilmestyi ensin ääni- ja e-kirjana, loppukesällä myös painettuna. Leino on 20-vuotisella diplomaattiurallaan työskennellyt ulkoministeriön Persianlahti- ja Keski-Aasia-tiimien vetäjänä Helsingissä sekä Suomen suurlähetystöissä muun muassa Abu Dhabissa.

On siis luontevaa, että Teheranin koura sijoittuu Abu Dhabiin ja Iraniin. Napakassa jännärissä kolme suomalaista Abu Dhabissa työskentelevää muovialan insinööriä erehtyy kalastusretkelle Iranin ominaan pitämille vesille. Rannikkovartiosta ottaa heidät kiinni ja miehet siirretään Bandar Abbasin vankilaan.

Kun diplomaattiset yritykset miesten vapauttamiseksi eivät auta, uutena lähetystösihteerinä Abu Dhabissa aloittanut Antero Heinonen ajautuu suojelupoliisin Krista Vuoren kanssa suoraan toimintaan yhdessä Iranin arabikapinallisten kanssa. Alkaa uskalias operaatio, jossa vankilaan tunkeutumalla yritetään pelastaa kolme suomalaista, joille vakoilutuomio tietäisi mahdollisesti kuolemanrangaistusta.

Teheranin koura kuuluu jännärisyksyn miellyttäviin yllätyksiin. Uutena kirjoittajana Anssi Leino hallitsee trillerin lainalaisuudet, mutta tuo siihen omalla taustallaan myös uutta. Maailmanpoliittinen peli on tässä lajityypissä itsestäänselvyys, mutta Leino tuo mukaan myös diplomaattiset nyanssit. Hänellä on kuitenkin älyä olla rasittamatta lukijaa liikaa niillä. Rauhallinen tempo, kiihdytys ja huipennus ovat hyvässä tasapainossa vauhdikkaaseen takaa-ajoon yltyvässä trillerissä. 

Ihmiskuvaus on tärkeämpää kuin tekniikalla briljeeraaminen, mikä sekin on Leinon valtteja esimerkiksi juuri Remekseen verrattuna. Ei siinä kyllä tässäkään teoksessa kovin syvälle päästä muiden kuin Antero Heinosen kohdalla.

Tämän syksyn Remes puolestaan valitettavasti vahvistaa kuvaa entisestä suuruudesta. Siinä missä Teheranin kourassa on tehokkaasti kerrottu selkeä tarina, Tornadossa on aivan liikaa kovan luokan juoniaihelmia. Lopputulos on suorastaan tylsä. Ei ole kerronnassa imua eikä Remes saa jännitystä syntymään kovasta yrityksestä huolimatta.

Tornado on sekava keitos, joka hukkuu nimenomaan aiheidensa runsauteen. Pääjuonessa venäläiset yrittävät lamauttaa Ruotsin uuden huippuluokan sukellusveneen. Trillerin todellisuudessa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, mutta silti Venäjän ja USA:n sotilasjohtajat ovat tulossa Königstedtin kartanoon salaiseen tapaamiseen, jonka aiheena on Iranin ydinasehanke. Mukana on myös suomalaisten idänkaupan veteraanien ja entisten keskustapoliitikkojen salainen UKK-operaatio, jolla yritetään estää Suomen Nato-jäsenyys ja turvata kauppasuhteet Venäjällä sodasta huolimatta.

Eikä tämäkään riitä. Yhden päähenkilön toiminnan motiivina on puolison koronakuolema. Remes väittää, että Suomessa ja Ruotsissa annettiin tietoisesti ihmisten kuolla koronaan, kun tavoiteltiin laumasuojaa. Sitten on vielä huumekauppaa ja yöllinen yliajo, jossa nuori äiti kuolee.

Kun mukaan vielä laskee valtavan määrän henkilöitä ja silppuisen kerronnan, on vaikea pysyä kärryillä, mistä Tornadossa on lopulta kysymys. Eikä siinä oikein tunnu muusta olevan kuin pahvisten henkilöhahmojen säntäilystä sinne tänne.

Ilkka Remeksellä on ollut monessa teoksessaan maagiselta tuntuva kyky ennakoida tulevia tapahtumia. Tällä kertaa todellisuus ehti ensin. Suomen Nato-prosessi oli keväällä niin nopea, että sen tulos ei ole ehtinyt teokseen. Lokakuussa tuntuu hassulta lukea jännäriä, jossa asia on auki. Se ei tietenkään ole Remeksen vika, mutta muilta osin Tornado on taas yksi pettymys jo aika pitkässä ketjussa, joita entinen ykkössuosikkini on tuottanut.

Tapani Baggen värikirjojen sarja jatkuu rivakalla ja takuuviihdyttävällä vakoiluromaanilla

 Tapani Bagge: Punamusta baby. 254 sivua, CrimeTime.

140 kirjan mies tietää, miten lukija vedetään koukkuun yhdellä iskulla ja pidetään siinä viimeiselle sivulle asti. Tapani Baggen värisarjan seitsemäs dekkari Punamusta baby on huippuammattilaisen tyylikäs näyte kovan tason osaamisesta.

Vakoilun ja vastavakoilun parista yksityisetsiväksi siirtyneen Väinö Mujusen tarina alkoi 1930-luvulle sijoittuneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 2009. Uusimmassa osassa eletään alkukesää 1950. Pula-aika helpottaa vähitellen, mutta sota-aika on edelleen monin tavoin läsnä ihmisten elämässä ja mielissä.

Mujunen saa toimeksiannon etsiä hotelli Tornista kadonnut kapteeni Eelis Happonen, joka johtaa Jyväskylässä ilmavoimien esikunnan karttaosastoa. Huolestunut rouva Happonen, 12 lapsen äiti, on tullut Keski-Suomesta Helsinkiin etsimään miestään.

Eikä aikaakaan, kun hotellista löytyy murhattu mies. Mutta onko se kadonnut Happonen vai joku muu? Niskalaukauksella lopetetun miehen kasvot ovat niin turmeltuneet, että siitä ei saa heti selvää.

Kylmä sota kolkuttelee jo ovella ja Suomesta on tulossa vakoilun kuuma polttopiste. Sen saa Mujunenkin havaita tutkimuksissaan, joissa hän kohtaa epämääräisiä liikemiehiä, tuhatkasvoisen miehen sekä jatkosodan aikana Äänislinnassa tapaamansa verevän Natashan, joka toimii nyt Neuvostoliiton kulttuuriattaseana Helsingissä.

Baggen kieli on terävää ja ote rivakka. Kun vauhtiin päästään, ja siihen päästään heti ilman esilämmittelyitä, ei meno herkeä hetkeksikään. Mikä tarinankuljetuksen taito hänellä onkaan hallussaan.

Toisessa juonilinjassa Mujunen osallistuu virolaisen kapteenin Siim Leppikin salakuljetukseen Suomesta ennen kuin hänet luovutettaisiin Neuvostoliittoon joko työleirille tai suoraan ammuttavaksi.

1950-luvun Helsinkiä Bagge kuvaa elävästi. Hotelli Torni on tapahtumien keskus, Kalliossa meno on eläväistä ja Pitkänsillan toisella puolella ravintoloiden lihahuollosta vastaa musta pörssi ruumisautolla. Capitolissa esitetään neuvostoliittolaisia elokuvia.

Loppuratkaisut tapahtuvat Jyväskylässä, missä Mujuselle olisi tarjolla rahakkaita houkutuksia. Kunnian mies luonnollisesti kieltäytyy sellaisista.

Punamustan babyn viihdearvo on kympissä. Siinä ei ole mitään liikaa, eikä mitään puutu. Lukijan tarvitsee vain istua kyytiin ja antaa Tapani Baggen viedä.

Antti Tuomaisen viiden tähden trilogia loppuu kuuden tähden huipennukseen

 

Antti Tuomainen: Majavateoria. 286 sivua, Otava.

Antti Tuomaisen hykerryttävän hauska kirjasarja vakuutusmatemaatikko Henri Koskisen seikkailuista epämukavuusalueellaan seikkailupuistoyrittäjänä yltää päätösosassa Majavateoria aina vain kovemmille kierroksille. Matematiikkaan ja loogisuuteen luottava Henri joutuu paitsi taistelemaan yrityksensä puolesta sitä kampittavia konnia vastaan, myös tempautuu täysillä perhe-elämään uudessa avosuhteessaan Laura Helannon kanssa. Se tarkoittaa vastuunottoa Laura Helannon Tuuli-tyttärestä, ja se taas tarkoittaa liittymistä tämän koulun isä-aktiviteetteihin. Tavoitteena on kerätä rahaa luokan Pariisin-matkaan.

Henri Koskisen vakaa ja vaatimaton elämä on ollut kahdessa edellisessä osassa pesukoneen linkouksen kaltaisessa pyörityksessä, mutta ravistelu vain kovenee, sillä hänen SunMunFun -seikkailupuistonsa ammottaa tyhjyyttään, koska Espooseen on noussut Kuperkeikkamaailma, joka tarjoaa samanlaiset elämykset täysin ilmaiseksi. On käynnistynyt seikkailupuistojen sota, jonka ensimmäiseen ruumiiseen Henri törmää heti kirjan alussa. Niitähän on riittänyt tässä trilogiassa, ja taas kerran Henri Koskinen on epäiltyjen kirjoissa ja pakenemassa päätä pahkaa.

Antti Tuomainen osaa jännityksen ja huumorin ristisiitoksen kenties paremmin kuin kukaan muu. Eikä nyt tarvitse lisätä, että Suomessa. Onhan The Times nimennyt hänet Euroopan hauskimmaksi kirjoittajaksi. Absurdeista tilanteista syntyy hersyvää huumoria, kun Tuomaisen jokamiehet, usein yrittäjät, ajautuvat itselleen vieraaseen ympäristöön. Huumori on mustaa, mutta lempeää. 

Henri Koskinen on hellyttävä, suorastaan lutuinen tyyppi, jonka äärimmäisen muodollinen tapa ilmaista itseään on huutavassa ristiriidassa tapahtumien pyörteissä, joihin hän on ajautunut alunperin hulttioveljensä takia.

Trilogian aikaisemmat osat Jäniskerroin ja Hirvikaava olivat jo huikeaa ilotulitusta. Selvästi ne innostivat Tuomaista kokeilemaan, voiko toiminnan ja kerronnan ilon nostattaa lähelle stratosfääriä kokonaisuuden sisäisen maailman uskottavuuden kärsimättä. Kyllä voi. Henri Koskisen seikkailut ovat Majavateoriassa vielä vähän lennokkaampia, äkkiväärempiä ja hauskempia kuin kahdessa edellisessä osassa.

Trilogian lopuksi vedetään kauniisti henkeä. "Missä matematiikka ja rakkaus yhdistyvät, siellä' on onni." Henri Koskinen löytää tasapainon matematiikan ja perhe-elämän välillä, yhteinen seikkailu Laura Helannon ja Tuulin kanssa voi alkaa täysipainoisesti.

Matti Kassila ja komisario Palmu

Muokattu Kansan Uutisissa 18.10.2002 ilmestyneestä jutusta.

Elokuvaohjaaja Matti Kassila oli harvinainen otus suomalaisissa filmiympyröissä 1950-luvulla. Ei jähmeitä pönötyselokuvia eikä puskafarsseja, vaan luistavaa modernia kerrontaa.

Itse asiassa Kassila oli Suomen Howard Hawks. Kumpikin liikkui vaivatta lajityypistä toiseen ja oli aina kotonaan juuri siinä, mitä milloinkin teki. 1950-luvulla Kassila teki rikoselokuvia (Radio tekee murron, Varsovan laulu), draamaa (Sininen viikko, Elokuu) ja rehevää komediaa (Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi).

Vaikutteet uraansa hän imi katsomalla 1930-luvulla ja sota-aikana amerikkalaisia klassikoita. Vaikka Kassila on ollut suomalaisittain harvinainen rikoselokuvien spesialisti, näkyvät ison veden takaiset vaikutteet myös komedioissa. Etenkin napakka ja sanalliselta ilotulitukseltaan mehevä Isän vanha ja uusi voisi hyvin olla jatkoa Howard Hawksin screwball-komedioille. Tauno Palo vetää juuri sellaisen roolin, joissa Cary Grant loisti Hawksin ohjauksessa.

Loistavasta 1950-luvustaan huolimatta Matti Kassila tullaan kuitenkin aina muistamaan ennen muuta kolmesta 1960-luvun alun ohjauksestaan. Ja miksei muistettaisi? Komisario Palmut ovat kaikkien aikojen suomalainen elokuvasarja. 

Näyttelijöiden ilotulitusta

Kolme ensimmäistä komisario Palmua muodostavat harvinaisen onnistuneen trilogian rikoskomedian vaikeassa lajissa. Useimmiten Hollywoodin miljoonakäsikirjoittajatkin epäonnistuvat siinä ja yleensä kyse on siitä, että komedia ei naurata.

Mika Waltarin tarinoihin perustuvissa Palmu-elokuvissa paino on ehkä sanalla komedia. Mutta se ei perustu väkisin väännettyihin vitseihin, vaan erinomaisiin henkilöhahmoihin, joita esittivät pieniä sivuosia myöten sen ajan ykkösnäyttelijät.

Kassilalla oli onni saada elokuvasarjan päärooleihin parhaat mahdolliset näyttelijät. Onni sikäli, että Joel Rinne komisario Palmuksi ja Leo Jokela etsivä Kokiksi eivät olleet itsestäänselvät vaihtoehdot.

Palmuksi Kassila harkitsi myös Aku Korhosta, mutta jälkikäteen on helppo nähdä, että hän olisi ollut olemukseltaan liian leppoisa äreäksi vanhan polven poliisimieheksi.

Kokiksi oli pestattu Uljas Kandolin, mutta hänelle tuli jokin este ja roolin sai Leo Jokela, joka ilmeillään ja eleillään näytteli itsensä Palmuissa Suomen elokuvahistoriaan.

Toinen Palmun apulaisen rooli, "hyvän perheen hölmö poika", oli alusta lähtien suunniteltu Matti Raninille.

Erityisen herkulliset sivuroolit tekee kaikissa kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa Pentti Siimes. Erehdyksessä hän on huoleton ja yksinkertainen opiskelijapoika Aimo Rykämö ("kaikki on ihan böbejä"), Kaasussa nokkela, mutta häikäilemätön boheemitaiteilija Kurt Kuurna ja Tähdet kertovat -elokuvassa Siimes varastaa muutaman kohtauksen reportteri Nopsasena.

Kassila aluksi vastahakoinen

Vähältä kuitenkin piti, ettei Matti Kassila kieltäytynyt koko Palmu-savotasta. Ja aluksi hän todella kieltäytyikin, kun SF:n patruuna Toivo Särkkä sitä tarjosi.

– Minusta se oli semmoinen perinteinen dekkari, joka on vähän kuin ristisanatehtävä: murhaajaa piilotellaan niin kauan kuin suinkin mahdollista ja sitten lopussa se paljastuu. Se ei minusta ollut sillä tavalla elokuvallinen aihe, se ei liiku, juokse kuten hyvä elokuva-aihe, Kassila kertoi Peter von Baghille Filmihullu-lehden haastattelussa vuonna 1992.

Kassila suostui kuitenkin kuvaamaan Waltarin kirjan Komisario Palmun erehdys kahdella ehdolla. Hänen piti saada käsitellä aihetta komediallisesti ja sijoittaa elokuva 1930-luvulle.

Romaanin hyvien ihmistyyppien vuoksi tarina alkoi vähitellen vetää ja Kassila innostui.

– Havaitsin, että dekkarissa käytetty katsojan hämääminen soveltuu hyvin elokuvalle, sillä elokuva on vahvoilla silloin, kun salataan jotain ja vain vihjaillaan. Katsojan mielikuvitus lähtee liikkeelle ja tunteet seuraavat, katsojasta tulee osallistuja. Jatkuvasti annettavilla tiedonmurusilla pidetään katsoja jännityksessä mukana, Kassila kirjoitti muistelmissaan Mustaa ja valkoista (Otava, 1995).

Siitä lähti liikkeelle klassikko Komisario Palmun erehdys (1960).

Paasikivi oli Palmun esikuva

Elokuva-Palmusta Matti Kassila lähti kehittämään äkäistä vanhaa herraa, joka oli "kansallisen suuruuden ajan ihminen." Häneen otettiin piirteitä ajan poliitikoista, tiedemiehistä ja patruunoista. Selkeitä esikuvia olivat elokuvamoguli Toivo Särkkä ja etenkin edesmennyt presidentti J.K. Paasikivi.

Palmu-sarjan avaava Erehdys lavastettiin poikkeuksellisen huolellisesti 1930-luvun tyyliin. Puvustukseen etsittiin mallit tuon ajan muotilehdistä ja Bruno Rygsäckin talo lavastettiin uima-allasta myöten SF-halliin.

Elokuva tapahtuu linjan Bulevardi-Esplanadi eteläpuolella varakkaissa kaupunginosissa. Kassila on kertonut, että sen henkilöhahmotkin ovat hyvin 1930-lukulaisia. Suomalaisen teollisuussuvun päämiehellä on tuohikontti seinällä muistuttamassa juurista ja Jussi Jurkan esittämässä Bruno Rygsäckissä oli sen ajan tyypillisen helsinkiläisen eksentrisen playboyn piirteitä.

Komisario Palmun erehdyksen lopussa tapahtumia puidaan Kämpin kabinetissa ja puheeksi nousee, mikä oli murha-ase. Palmu kertoo, että se oli tietenkin Amalia Rygsäckin ryhmypäinen sateenvarjo.

Muistelmissaan Matti Kassila kertoo suunnitelleensa loppukohtaukseen pientä jippoa. Kabinetissa soittanut pianisti olisi ollut Mika Waltari, joka kysymyksen kuultuaan olisi ottanut sateenvarjon ja paljastanut sen murha-aseeksi. Kuva olisi pysähtynyt Waltariin ja sateenvarjoon ja elokuva olisi päättynyt siihen.

Waltari piti ideaa hauskana, mutta torjui sen kuitenkin.

– Mutta katsos, kun minä kammoan julkista esiintymistä siinä määrin, että minä varmaan ottaisin rohkaisuryypyn ennen filmausta. Ja siinä menisi sitten viikko...

Fennada nappasi loput Palmut

Erehdys oli Mika Waltarin kahdesta Palmu-dekkarista jälkimmäinen. Jostain syystä T.J. Särkkä ei ollut ostanut oikeuksia ensimmäiseen romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Sen oikeudet nappasi Fennada-Filmin Mauno Mäkelä. Siksi muut Palmut on tehty eri yhtiölle.

Rouva Skrofista syntyi elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961), joka sijoittuu lähinnä 1950-luvulle. Vauhdikkaassa tarinassa varakkaan leskirouvan salaperäisestä kuolemasta on vielä mehevämpiä tyyppejä kuin edellisessä elokuvassa.

Sivuosissa huikeita suorituksia tekevät muun muassa Risto Mäkelä huijarisaarnaajana ja Toivo Mäkelä varatuomari Lanteena, joka viettää iltojaan Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla.

Matti Kassila näki Kaasun jopa muunnelmana Rikoksesta ja rangaistuksesta.

– Rikoksessa ja rangaistuksessa on nainen, kitupiikki, hyödytön ihminen, joka murhataan, ja tässä Kuurnassa on myös Raskolnikovin yli-ihmispiirteitä ihan selvästi. Rikos ja rangaistus on ollut monien dekkareitten lähtökohtana, sehän on perusdekkari, Kassila sanoi Filmihullussa.

Waltarin lukko aukesi

Sitten tuli tenkkapoo. Tuottaja halusi jatkoa sarjalle, mutta kirjoja oli vain kaksi.

Kaasun kutsuvierasnäytännössä Waltari valitteli olevansa masentunut. Uusi kirja ei lähtenyt millään liikkeelle.

Elokuvan jälkeen tuottaja Mauno Mäkelä kysyi Waltarilta, eikö tämän laatikoista löytyisi lisää Palmu-tarinoita. Kun ei löytynyt, Mäkelä ehdotti edes uuden synopsiksen laatimista, jonka Kassila sitten muokkaisi käsikirjoitukseksi.

Waltari lupasi miettiä asiaa. Kolmen viikon kuluttua hänellä oli valmiina romaani Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka laukaisi kirjoittamispaineet. Pari vuotta myöhemmin valmistui romaani Ihmiskunnan viholliset.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1963) sijoittuu valmistumisajankohtansa nykyaikaan ja sisältää kaikkein vauhdikkaimman tarinan. Murhasta Tähtitorninmäellä lähdetään liikkeelle ja epäilykset suuntautuvat nuorisojengiin, jossa nähdään nuorukaisina muun muassa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Antti Litja.

Elokuvan varsinainen huipennus on kuitenkin Helge Heralan natsityyppinen upseeri.

Vodka-Palmu epäonnistui

Neljännen Palmun oli määrä valmistua seuraavana vuonna. Matti Kassila ja Mika Waltari kehittelivät käsikirjoitusta nimellä Lepää rauhassa Komisario Palmu. Se olisi kiertynyt Vanhalla Ylioppilastalolla tehdyn teatterimurhan ympärille. Hanke hautautui kuitenkin näyttelijälakon jalkoihin.

Samoin kävi MTV:lle suunnitellulle Palmu-tv-sarjalle.

Aiheeseen palattiin vasta vuonna 1969 valmistuneessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, jota ohjaaja itsekin pitää epäonnistuneena. Kassilan mukaan elokuva meni pieleen muun muassa siksi, ettei Mika Waltari osallistunut sen kirjoittamiseen.

– Sitten siitä puuttuu jokin salaperäisyys, joka ensimmäisissä on. Elokuva käsitteli väärällä tavalla nykypäivää. Palmu-hahmo ja muutkin hahmot tulivat kirkkaaseen päivänvaloon, joka ikään kuin latisti ne. Ei elokuva synny sellaisesta, ei se lähde pelkästään nostalgiasta liikkeelle. Se on soppa, jossa väärät ainekset yhdistyvät. Sitä ei ollut enää hauska tehdäkään. Joku kerta kaikkiaan puuttui, aika oli ajanut ohitse, Matti Kassila myönsi Filmihullussa.

Turkulaisdekkarin hyvä idea jää lattean kerronnan alle

 Jussi Marttila: Pimeä kuilu. 349 sivua, Tammi.

Turussa on jo vuosikymmenet seikkaillut yksityisetsivä, joka ei oikeastaan selvitä rikoksia vaan juttujen ratkaisut tippuvat hänelle valmiina onnekkaiden sattumien jälkeen kapakkahortoilujen lomassa. Oli jo aikakin saada isoon kaupunkiin toinen parempi yksityisetsivä, mutta ei Jussi Marttilan Aurajoki-sarjan Janatuinenkaan oikein vakuuta.

Marttila debytoi viime vuonna tarinalla, joka pohjautui urbaanilegendaan Turussa liikkuneesta sarjahukuttajasta. Sen jälkeen Janatuinen on luopunut yksityisetsivän lupakirjastaan ja toimii Väisäsen firman turvallisuuspäällikkönä. Kuka on Väisänen ja kuka hahmottomaksi jäävän Janatuisen paras ystävä poliisi Helena? Marttilan kirjassa henkilöt ovat suku- tai etunimiä vailla ominaisuuksia.

Turvallisuuspäällikön tointaan Janatuinen hoitaa vasemmalla kädellä, sillä rikokset vetävät kuitenkin puoleensa. Hän avustaa iltapäivälehden rikostoimittaja Haimia tapauksessa, jossa Turun Halisten kaupunginosasta löytyy murhattujen maahanmuuttajalasten ruumiita. Paikallinen poliisi haluaa väkisin pitää tapauksia kunniamurhina ja pidättää syylliseksi epäillyn heppoisin perustein.

Janatuinen, Helena ja KRP-päällikkö Rastila eivät Turun poliisin teoriaan usko. Janatuinen pääsee mukaan pieneen salassa toimivaan KRP:n alaisuudessa toimivaan erikoisryhmään selvittämään tapausta. Entisessä pankin sivukonttorissa toimiva ryhmä tuo mieleen tv-sarja The Wiren poliisit ja tutkintamenetelmät salakuunteluineen. Arvokasta apua antaa profiloijan koulutuksen saanut Petterson.

Marttilalla on hyvät ainekset kasassa, mutta Pimeä kuilu on valitettavasti tylsä kirja, latteasti kirjoitettu. Se on tyyliä seuraavana päivänä tein sitä ja seuraavana taas tätä. Tasapaksua kerrontaa rytmittävät jatkuva kapakassa istuminen ja Suomen ennätystä lähentelevä kiroilu. Kapakkajutut eivät sentään ole tyhmiä niin kuin sen toisen turkulaisen yksityisetsivän tapauksessa, mutta eivät yhtään kiinnostaviakaan.

Tekijän näkemyksen mukaan poliisi toimii rasistisesti rikoksissa, jotka kohdistuvat maahanmuuttajiin ja uusnatsit käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Pimeä kuilu on maailmankuvaltaan ihan toisella laidalla kuin aiemmat Turkuun sijoittuvat menestysdekkarit. Siitä tekisi mieli pitää ja antaa kehuja, mutta lukeminen oli yhtä vaivalloista tarpomista.

Inttijutut huvittavat aikansa, mutta rikosjuoni on pitkästyttävä Vesa Vareksen esikoisdekkarissa Kuolema kasarmilla

 

Vesa Vares: Kuolema kasarmilla. 352 sivua, CrimeTime.

Armeijan kasarmi toimii aniharvoin kaunokirjallisen teoksen näyttämönä. En tarkoita nyt sotakirjoja, vaan inttiarkeen sijoittuvia romaaneja. Ainoa jonka olen lukenut ennen Vesa Vareksen esikoisdekkaria Kuolema kasarmilla on Alpo Ruuthin Kotimaa, joka ilmestyi vuonna 1974. Luulisi ainutlaatuista miljöötä hyödynnettävän enemmänkin kun ajattelee, miten usein mies- ja nykyisin varmaan naisporukoidenkin jutut kääntyvät illan edetessä armeijamuistoihin.

Vasemmistokirjailija Ruuthin näkemys armeijasta oli kriittinen. Vareksella se on dekkarissaan lämmin ja nostalgian täyttämä. Niinisalon varuskuntaan kymmenkunta vuotta sitten sijoittuvassa teoksessa inttiarki on tammikuun saapumiserän alokkailla rankkaa, mutta reippaan sotilashuumorin täyttämää.

Prologissa varuskunnassa juuri aloittanut ja heti ristiriitoja synnyttävä vänrikki Martti Näre isketään kuoliaaksi yön pimeydessä sotaharjoitusten alkuvaiheessa. Sitten pitää odottaa satakunta sivua ennen kuin poliittisen historian professori pääsee armeijamuistoistaan kunnolla dekkarivaihteelle.

Vareksen armeijajuttuja lukee mielikseen - aikansa. Uudet alokkaat ovat erottuvia persoonallisuuksia ja huumori tutulta tuntuvaa, vaikka oma varusmiesaika loppui lähes päivälleen 40 vuotta sitten. Kantahenkilökunnassa on virkaintoilijoita, vetelyksiä ja monia siltä väliltä. Sotilaskodissa työskentelevä Solja Laine saa aikaan romanttisia värinöitä sekä varusmiehissä että ainakin osassa kapiaisia.

Kun takaisin rikosjuoneen vihdoin päästään, Martti Näreen murhaa selvittää tiukan rikoskomisario Anne Sirkiän lisäksi pääesikunnan tutkintaosastolta Niinisaloon lähetetty luutnantti Pertti Salmenkari.

Kuolema kasarmilla paljastuu vanhanaikaiseksi kuka sen teki -dekkariksi, jossa toimintaa on vähän ja puhetta paljon. Mieleen tulevat komisario Palmut ja muut vanhat dekkarit, joissa tapahtumat etenevät pääasiassa dialogin kautta. Tai sitten brittiläiset kartanodraamat. Ylimpien kerrosten herrasväen paikalla tässä teoksessa ovat kapiaiset ja varusmiehet edustavat kahden kerroksen väestä sitä alempaa. Salmenkari on eräänlainen Hercule Poirot, joka nuuskii molempia ja ratkaisee jutun ylivertaisella älyllään ja päättelykyvyllään.

Suljettuun hierarkiseen armeijaympäristöön sisältyvät mahdollisuudet Vares jättää suurelta osin hyödyntämättä.

Kuolema kasarmilla on erinomainen dekkari niille, jotka pitävät rikosmysteereistä, mutta kavahtavat modenin rikoskirjallisuuden väkivaltaa, kovaa menoa ja pelottavaa tunnelmaa. Juuri sellaisista inspiroituville teos on tylsä ja pitkästyttävä. Inttijututkin alkavat lopulta puuduttaa, kun niitä on liikaa.

Syvällisten dekkarien takuumies Tommi Laiho voisi olla next big thing vientimarkkinoillakin

 

Tommi Laiho: Rikotut. 371 sivua, Myllylahti.

Tommi Laihon toisen dekkarin aloitus on kylmäävin ehkä ikinä. Palkkamurhaaja on työkeikalla päättämässä omakotitalossa asuvan miehen päivät ja lavastamassa murhan onnettomuudeksi. Kylmän ammatillisesti toimeksiantoaan suorittavalla murhaajalla on mukanaan yksitoistavuotias poikansa kenttäkoulutuksessa. Työtään tehdessään murhaaja selittää pojalle, mitä siinä pitää ottaa huomioon, miten keikkaan valmistaudutaan ja mitä pitää varoa. Sitten pamahtaa.

Rikotut on osuva nimi Laihon viime vuonna ilmestyneen huippudekkari Uhanalaisten jatko-osalle. Jo lapsuudessa rikottu on nyt aikuiseksi kasvanut poika, joka ampuu Harjutorilla kaksi miestä. Toinen on pikkurikollinen, toinen yritysjohtaja, jonka firma Eazy Living on ollut fuusioitumassa The Tan -nimisen yrityksen kanssa.

Jutun päätutkijaksi nousee vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi, päältä piinkova ammattilainen, sisältä hauras ja rikkinäinen. Siihen kytkeytyvät myös edellisestä osasta tutut psykiatri Amina, joka ei pysty ottamaan vastaan tilastomies Juhan pyyteetöntä rakkautta. Aminaa piinaavat nuoruusmuistot siitä, kun äiti yritti pakottaa hänet somalinaisen ahtaaseen muottiin.

Rikostutkinnassa ensimmäinen kysymys on, kumpi oli murhaajan varsinainen uhri ja kumpi onnettomuudekseen väärässä paikassa väärään aikaan. Oliko kyseessä rikollisten välienselvittely, jonka tarkoituksena oli tappaa huumetuomioista istunut Janne Patomäki ja Eazy Livingin perustaja Torsti Metsä-Heikkilä sivullinen uhri? Vai menikö se toisinpäin?

Tästä lähtökohdasta Tommi Laiho on kehittänyt jälleen kutkuttavan ja yllätyksellisen rikostarinan, johon ei kannata tässä sen enempää paneutua yllätyksellisyyden varjelemiseksi. Sitä todella riittää.

Kuka sen teki ja miksi, on kuitenkin vain yksi Rikottujen taso. Psykologiset henkilökuvat ovat vahvoja. Karita, Amina ja Juha ovat kirjallisia henkilöhahmoja, joista todella välittää ja haluaa tietää lisää. Hätääntyneestä lapsesta kylmäksi ammattilaiseksi kasvanut murhaaja, joka alkaa kyseenalaistaa tekojaan, on poikkeuksellisen moniulotteinen rikollishahmo.

Psykologiset ulottuvuudet ja filosofiset pohdinnat eivät mitenkään syö etevää rikosjuonen kuljetusta. Monilla olisi tekemistä pitää eri ulottuvuudet tasapainossa, mutta Tommi Laiholle se ei tuota mitään vaikeuksia. Rikotut on samalla lailla erityisen täyteläinen ja syvällinen rikosromaani kuin viime vuonna ilmestynyt Uhanalaisetkin jännityksestä tinkimättä.

Laihon ensimmäisen romaanin käsikirjoitus palkittiin Otavan jännitysromaanikilpailussa, mutta sen julkaisi pienkustantamoihin lukeutuva Myllylahti, joka ei saa kunnolla esille edes suurimpia löytöjään. Vientimenestykseksikin noussut Arttu Tuominen teki kustantamolle neljä kirjaa ilman suurempaa huomiota ennen kuin WSOY nosti hänet tähtiin.

Näen Tommi Laihon teoksissa samanlaisen potentiaalin. Jos nykyinen kustantaja ei pysty markkinoimaan häntä riittävästi, toivottavasti joltain jolla on isommat hartiat, ei kulu neljää vuotta lahjakkuuden tunnistamiseen niin kuin Tuomisen kohdalla kävi. Dekkarien vientipää on saatu Suomesta mukavasti auki. Tommi Laiho voisi olla next big thing Max Seeckin, Elina Backmanin, Arttu Tuomisen ja Antti Tuomaisen jälkeen.

Jim Pembroken muistelmat svengaavat

 Jim Pembroke & Rick Chafen: Just My Situation - Muistelmat. Suomentanut Esa Kuloniemi. 271 sivua, Like.

Vuonna 1965 Suomeen, ja tarkemmin Varkauteen, saapui mies Lontoosta klassisesti tyttöystävän perässä. Vain  muutama kuukausi myöhemmin hän oli pop-tähti, joka esiintyi televisiossa ja aiheutti keikkalavoilla samanlaista hysteriaa kuin The Beatles kotimaassaan. Popparisuosikista Jim Pembroke siirtyi pikavauhdilla kunnianhimoisemman musiikin pariin ensin Love Recordsin ensimmäisessä rockbändissä Blue Section ja pian sen jälkeen Suomen kaikkien aikojen parhaassa bändissä Wigwam.

Vuosi sitten Yhdysvalloissa Kansas Cityssa kuollut Pembroke jätti jälkeensä kuolemattomia biisejä Wigwamin lisäksi soololevyilleen ja muiden kokoonpanoille. Hän sävelsi kaksi Suomen edustuskappaletta euroviisuihin ja toimi monien bändien ja artistien taustalla. Kiinteintä yhteistyö oli Hurriganesin, Kojon ja Riki Sorsan kanssa.

Loistavan musiikin lisäksi Pembroken perintöä on juuri ilmestynyt muistelmateos Just My Situation, joka valottaa hänen nuoruusvuosiaan, suomalaisille kuulijoille vaikeasti avautuneita sanoituksiaan sekä Wigwamin klassikon aseman saavuttaneiden levyjen syntyä. 

Teoksessa on letkeyttä ja huumoria, joka olikin yksi Pembroken tavaramerkki. Proge oli 1970-luvulla vakavahenkisten pitkätukkapoikien taiteellista musiikkia. Pembroke oli humoristi, joka kehitti levyilleen, varsinkin ensimmäiselle soololleen Wicked Ivory, mitä omituisempia sketsihahmoja. Pembroken tämän linjan juuret olivat brittiläisessä radiokomiikassa.

Muistelmista selviää esimerkiksi se, keitä olivat ne kummalliset vihannesmiehet (vegetable men), joista Pembroke kertoi jo Blues Section biisillä Answer to Life ja uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin Wigwamin Dark Albumin The Vegetable Rumblella. Niissä viitattiin jengitappeluihin Lontoossa 1960-luvun alussa.

Jim Pembroke oli mukana näkijänä, kokijana ja tekijänä beat-musiikin läpimurrossa ensin Lontoossa 1960-luvun alussa ja sitten uudelleen Suomessa heti 1960-luvun puolivälin jälkeen.

Villin lännen tarinoista ja jalkapallosta innostunut poika löysi amerikkalaisen rokin Radio Luxembourgin kautta ja alkoi pian itsekin hengailla lontoolaisten musiikkikärpäsen puremien kanssa. The Pretty Things, The Rolling Stones ja The Yardbirds nousivat isoiksi nimiksi. Kun ne siirtyivät isommille areenoille, Pembroken Taverner´s Guild pääsi keikkailemaan pienemmille klubeille niiden tilalle.

Suomessa vasta parikymppinen Pembroke liittyi managerilegenda Jorma Weneskosken talliin ja sitten hänen ympärilleen koottua bändiä vietiinkin Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Taidekoulun käynyt etevä piirtäjä oli kuvitellut itselleen mainosgraafikon uran, mutta elämä päätti toisin - onneksi.

Jim Pembroken ensimmäinen mestariteos kattaa Wigwamin ensi-LP:n Hard´n´Hornyn b-puolen kokonaan. Beatlesin Sgt. Pepper-vaikutteisen Henry-sarjan taustat löytyvät muistelmista.

Pembroke oli omimmillaan kauniissa slovareissa. Ne tasoittavat Wigwamin ensimmäisillä levyillä Jukka Gustavsonin ja myöhemmin myös Pekka Pohjolan hurjia progevyörytyksiä. Kolmen vahvan ja keskenään erilaisen biisintekijän ansiosta maailman parhaisiin progelevyihin, ja siis maailman parhaisiin levyihin ylipäätään, kuuluviin Fairyportiin ja Beingiin ei kyllästy ikinä. Yhdessä kolmikko teki vain yhden biisin, massiivisen Losing Holdin, joka on valitettavasti ainoa bändin alkuaikojen biisi, jota Wigujen musiikkia soittavat Wigwam Revisited ja Wigwam Experience pitävät mukana ohjelmistossaan.

Vähän ennen Gustavsonin ja Pohjolan lähtöä soolourille Wigwamiin liittyi kitaristi Pekka Reckhard, jonka kanssa Pembroke sitten kirjoitti Nuclear Nightclub -kaudella paljon hienoja biisejä. Bändin tyyli keveni samalla progesta joksikin, jota he myöhemmin kutsuivat deep popiksi.

Muistelmissa kerrataan, miten Wigwam sai Nuclear Nightclubin jälkeen levytyssopimuksen Englantiin vasta perustetulle Virgin Recordsille, teki keikkoja saarivaltakunnassa, epäonnistui seuraavalla levyllään ja lopetti yleiseen turhautumiseen vuoden 1977 Dark Albumilla. Myöhemmin tuli vielä kolme uutta studiolevyä, mutta taika oli poissa.

Jim Pembroke oli ainoa muusikko, joka oli mukana Wigwamin jokaisessa vaiheessa bändin perustamisesta vuoden 2018 50-vuotisjuhlakonsertteihin, joiden musiikki valitettavasti painottui myöhäistuotantoon. Hän muistelee menneitä ilman otsaryppyjä ja kulloisia bändi- ja muita yhteistyökavereitaan kehuen ja arvostaen. Tekstissä on svengiä kuin Wigwamin keikkabravuuriksi nousseen Grass for Bladesin hurjissa soolo-osuuksissa.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin olisin halunnut lukea Jim Pembroken analyysia omasta musiikillisesta kehityksestään. Hän siirtyi Blues Sectionin sen ajan brittipoppia mukailevista biiseistä ällistyttävän nopeasti planetaarisiin sfääreihin. Merkittävä vaikuttaja oli tuottaja ja ystävä Otto Donner, mutta oliko muitakin ja muutakin? Kenen levyjä hän itse kuunteli 1960-luvun lopulla, kun rock koki suuria muodonmuutoksia ja kehittyi kolmen minuutin hiteistä laajoiksi sävelteoksiksi?

Myös Wigwamin sisäisestä dynamiikasta ennen Nuclear Nightclub -kautta olisi ollut hauska lukea enemmän. Miksi lahjakkaat muusikot eivät tehneet yhdessä kuin sen yhden biisin? Miksi keikoilla veivattiin Beatlesia ja The Bandia, mutta ei juurikaan omia biisejä, vaikka ne kestivät ja kestävät vertailun mihin tahansa?

Nämä ovat pieniä harmittelun aiheita. Jim Pembroken muistelmat ovat helmi, jonka Wigwamin ikifani ahmii yhdellä istumalla.

Wigwamin koko tarinan on kirjoittanut Mikko Meriläinen, jonka Wigwam-teoksen päivitetty laitos ilmestyi vuonna 2018. Petri Nevalaisen Pekka Pohjola - Bassokenraali sivuaa tietysti Wigwamiakin. Bändin melkein perustajajäsenen Jukka Gustavsonin ja siinä vuodesta 1975 vaikuttaneen ja edelleen Revisited-kokoonpanoissa soittavan Pekka Reckhardin näkemykset olisivat myös tervetulleita.