Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit

maanantai 24. kesäkuuta 2024

Hetki elämää sellaisena kuin se eli heidän unelmissaan - Kirja Arvottomat-elokuvasta pakahduttaa ja herkistää


 

Mikko Mattila ja Raija Talvio: Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen. 187 sivua, Aviador.

"Ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme."

"Aiot siis vaihtaa Tolstoin Dostojevskiin."

"Meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme."

Vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä elokuva Arvottomat oli sukupolvikokemus, ehkä sukupolvijysäys. Kokemus on liian laimea sana. Arvottomien maailmaan antautumiseen kuului se, että elokuvan sitaatteja ja muodollista puhetta ryhdyttiin soveltamaan myös omassa elämässä. Ne jotka eivät päässeet osaksi elokuvan tekemistä halusivat sen taikapiiriin syvällisemmin kuin vain passiivisina katsojina.

Monet Aki Kaurismäen kirjoittamat repliikit olivat sitaatteja veljeksiin vaikutuksen tehneistä elokuvista ja muista teoksista, kerrotaan Mikko Mattilan ja Raija Talvion suurenmoisessa muistelukirjassa Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen, joka julkistettiin Sodankylän elokuvajuhlilla.

Mattila oli mukana Arvottomien tekemisessä 24-vuotiaana stillkuvaajana, Talvio vuotta nuorempana leikkausassistenttina.

Moniäänisessä kirjassa elokuvan tekemistä muistelevat kaikki muut keskeiset henkilöt paitsi Aki Kaurismäki, joka kuitenkin "oli mukana hengessä". Apulaisohjaaja Pauli Pentti ja säveltäjä Anssi Tikanmäki puhuvat haudan takaa. 

Mikko Mattilan kuvat elokuvasta ja sen tekemisestä ovat kulttuurihistoriaa.

Mukana olleiden puheessa korostuu, että Arvottomat oli uuden alku. Ei suomalaiseen elokuvaan perinteisesti kuulunutta kyökkirealismia, ei teatraalista näyttelemistä, ei tarinaa historian suurmiehistä, ei pönötystä. Vanhojen elokuvapiirien ulkopuolelta tullut uusi uuden sukupolven porukka pisti tuulemaan ja toi suomalaiseen elokuvaan näkemyksensä, joka toki pohjatui heidän omiin suosikkeihinsa ranskalaiseen uuteen aaltoon ja amerikkalaisiin indieleffoihin. 

Arvottomat oli filmihullujen yhteinen unelma ja ponnistus.

Arvottomat on road movie silloin katoamassa olevaan Suomeen rikoselokuvan kulisseissa. Päähenkilöt Manne (Matti Pellonpää), Veera (Pirkko Hämäläinen) ja Harri (Juuso Hirvikangas) matkaavat Volgalla Satakunnassa, Tampereella ja Kuopion seudulla jäljessään gangsteripomo Hagström (Esko Nikkari) ja tämän kovanaamat. Liikkeelle lähdetään Helsingin ylilennolla, jota säestää Anssi Tikanmäen rokkaava sovitus Sibeliuksen Finlandiasta. Elokuva päättyy Pariisiin.

Elokuva on Mika Kaurismäen, mutta veljesten yli 40-vuotisessa elokuvanteon jatkumossa se muistuttaa enemmän Aki Kaurismäen tulevia töitä. Ei pelkästään tönkködialogin takia. Arvottomissa on jo nähtävissä se Akilandia, jota hän on varioinut vain pienin piirroin omissa elokuvissaan. Niihin kuuluvat katoavat miljööt, paikat joita ei ole koskaan ollut olemassakaan (Arvottomissa esimerkiksi Calvadosta myyvä BaariBar, joka oli mahdottomuus omana aikanaan) sekä yhteiskunnan reunamilla kunniastaan kiinni pitävät pieneläjät.

Arvottomissa käydään hylätyllä tanssilavalla, iltamissa, matkustajakodissa, ja dokumentoidaan Rauli Badding Somerjoen ja Agentsin keikkaa Kuopion kaupunginhotellissa vähän ennen sen lakkauttamista.

Kirjasta välittyy, että Arvottomien kuvaukset olivat tekijöilleenkin aivan poikkeuksellinen yhteisöllinen kokemus. Kaikki tekivät, mitä milloinkin tarvittiin. Pirkko Hämäläinen, yksi pääosanesittäjä, kantoi lamppuja ja oli lavastamassa sirkus Eldoradoa. Oltiin töissä, mutta koettiin, että ollaan talkoissa. Myöhemmin Kaurismäen veljesten työryhmistä puhuttiin bändinä. Ne bändit syntyivät jo esikoispitkässä, sillä moni seurasi Arvottomien jälkeen erillään jatkaneiden veljesten seuraaviin elokuviin.

1980-luvulla uudet elokuvat tulivat ensi-iltaan usein kolmella kopiolla. Ne oli mahdollista nähdä heti Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Me maalaispojat jouduimme odottamaan kiduttavan pitkät viikot, todennäköisesti kuukaudet, ja sitten elokuva jatkoi jo viikon kuluttua pikkukaupungista seuraavaan. VHS-videot olivat tehneet juuri läpimurron, mutta elokuvien kotijulkaisutoiminta tarkoitti lähinnä James Bondeja ja muita vanhoja suursuosikkeja. 

Nopean elokuvateatterissa käväisyn jälkeen Arvottomia ei voinut nähdä missään, ja se oli kamalaa. Kyseessä oli The Elokuva, jonka olisi halunnut katsoa heti uudestaan ja sitten taas uudestaan. Myöhemmin se sitten onnistuikin. Oli aika, jolloin osasin koko elokuvan ulkoa.

Kirjan teksti ja kuvat pakahduttavat - hyvässä ja pahassa. Itse teos on tietenkin erinomainen, mutta se vie muistoihin ajasta, jolloin elämä tuntui olevan toisaalla, eikä pikkukylän nuorella miehellä ollut matkalippua sinne.

Nyt Arvottomat-dvd löytyy omasta hyllystä, on löytynyt julkaisustaan asti. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa elokuva taas kerran uudelleen.


tiistai 18. lokakuuta 2022

Matti Kassila ja komisario Palmu



Muokattu Kansan Uutisissa 18.10.2002 ilmestyneestä jutusta.

Elokuvaohjaaja Matti Kassila oli harvinainen otus suomalaisissa filmiympyröissä 1950-luvulla. Ei jähmeitä pönötyselokuvia eikä puskafarsseja, vaan luistavaa modernia kerrontaa.

Itse asiassa Kassila oli Suomen Howard Hawks. Kumpikin liikkui vaivatta lajityypistä toiseen ja oli aina kotonaan juuri siinä, mitä milloinkin teki. 1950-luvulla Kassila teki rikoselokuvia (Radio tekee murron, Varsovan laulu), draamaa (Sininen viikko, Elokuu) ja rehevää komediaa (Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi).

Vaikutteet uraansa hän imi katsomalla 1930-luvulla ja sota-aikana amerikkalaisia klassikoita. Vaikka Kassila on ollut suomalaisittain harvinainen rikoselokuvien spesialisti, näkyvät ison veden takaiset vaikutteet myös komedioissa. Etenkin napakka ja sanalliselta ilotulitukseltaan mehevä Isän vanha ja uusi voisi hyvin olla jatkoa Howard Hawksin screwball-komedioille. Tauno Palo vetää juuri sellaisen roolin, joissa Cary Grant loisti Hawksin ohjauksessa.

Loistavasta 1950-luvustaan huolimatta Matti Kassila tullaan kuitenkin aina muistamaan ennen muuta kolmesta 1960-luvun alun ohjauksestaan. Ja miksei muistettaisi? Komisario Palmut ovat kaikkien aikojen suomalainen elokuvasarja. 

Näyttelijöiden ilotulitusta

Kolme ensimmäistä komisario Palmua muodostavat harvinaisen onnistuneen trilogian rikoskomedian vaikeassa lajissa. Useimmiten Hollywoodin miljoonakäsikirjoittajatkin epäonnistuvat siinä ja yleensä kyse on siitä, että komedia ei naurata.

Mika Waltarin tarinoihin perustuvissa Palmu-elokuvissa paino on ehkä sanalla komedia. Mutta se ei perustu väkisin väännettyihin vitseihin, vaan erinomaisiin henkilöhahmoihin, joita esittivät pieniä sivuosia myöten sen ajan ykkösnäyttelijät.

Kassilalla oli onni saada elokuvasarjan päärooleihin parhaat mahdolliset näyttelijät. Onni sikäli, että Joel Rinne komisario Palmuksi ja Leo Jokela etsivä Kokiksi eivät olleet itsestäänselvät vaihtoehdot.

Palmuksi Kassila harkitsi myös Aku Korhosta, mutta jälkikäteen on helppo nähdä, että hän olisi ollut olemukseltaan liian leppoisa äreäksi vanhan polven poliisimieheksi.

Kokiksi oli pestattu Uljas Kandolin, mutta hänelle tuli jokin este ja roolin sai Leo Jokela, joka ilmeillään ja eleillään näytteli itsensä Palmuissa Suomen elokuvahistoriaan.

Toinen Palmun apulaisen rooli, "hyvän perheen hölmö poika", oli alusta lähtien suunniteltu Matti Raninille.

Erityisen herkulliset sivuroolit tekee kaikissa kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa Pentti Siimes. Erehdyksessä hän on huoleton ja yksinkertainen opiskelijapoika Aimo Rykämö ("kaikki on ihan böbejä"), Kaasussa nokkela, mutta häikäilemätön boheemitaiteilija Kurt Kuurna ja Tähdet kertovat -elokuvassa Siimes varastaa muutaman kohtauksen reportteri Nopsasena.

Kassila aluksi vastahakoinen

Vähältä kuitenkin piti, ettei Matti Kassila kieltäytynyt koko Palmu-savotasta. Ja aluksi hän todella kieltäytyikin, kun SF:n patruuna Toivo Särkkä sitä tarjosi.

– Minusta se oli semmoinen perinteinen dekkari, joka on vähän kuin ristisanatehtävä: murhaajaa piilotellaan niin kauan kuin suinkin mahdollista ja sitten lopussa se paljastuu. Se ei minusta ollut sillä tavalla elokuvallinen aihe, se ei liiku, juokse kuten hyvä elokuva-aihe, Kassila kertoi Peter von Baghille Filmihullu-lehden haastattelussa vuonna 1992.

Kassila suostui kuitenkin kuvaamaan Waltarin kirjan Komisario Palmun erehdys kahdella ehdolla. Hänen piti saada käsitellä aihetta komediallisesti ja sijoittaa elokuva 1930-luvulle.

Romaanin hyvien ihmistyyppien vuoksi tarina alkoi vähitellen vetää ja Kassila innostui.

– Havaitsin, että dekkarissa käytetty katsojan hämääminen soveltuu hyvin elokuvalle, sillä elokuva on vahvoilla silloin, kun salataan jotain ja vain vihjaillaan. Katsojan mielikuvitus lähtee liikkeelle ja tunteet seuraavat, katsojasta tulee osallistuja. Jatkuvasti annettavilla tiedonmurusilla pidetään katsoja jännityksessä mukana, Kassila kirjoitti muistelmissaan Mustaa ja valkoista (Otava, 1995).

Siitä lähti liikkeelle klassikko Komisario Palmun erehdys (1960).

Paasikivi oli Palmun esikuva

Elokuva-Palmusta Matti Kassila lähti kehittämään äkäistä vanhaa herraa, joka oli "kansallisen suuruuden ajan ihminen." Häneen otettiin piirteitä ajan poliitikoista, tiedemiehistä ja patruunoista. Selkeitä esikuvia olivat elokuvamoguli Toivo Särkkä ja etenkin edesmennyt presidentti J.K. Paasikivi.

Palmu-sarjan avaava Erehdys lavastettiin poikkeuksellisen huolellisesti 1930-luvun tyyliin. Puvustukseen etsittiin mallit tuon ajan muotilehdistä ja Bruno Rygsäckin talo lavastettiin uima-allasta myöten SF-halliin.

Elokuva tapahtuu linjan Bulevardi-Esplanadi eteläpuolella varakkaissa kaupunginosissa. Kassila on kertonut, että sen henkilöhahmotkin ovat hyvin 1930-lukulaisia. Suomalaisen teollisuussuvun päämiehellä on tuohikontti seinällä muistuttamassa juurista ja Jussi Jurkan esittämässä Bruno Rygsäckissä oli sen ajan tyypillisen helsinkiläisen eksentrisen playboyn piirteitä.

Komisario Palmun erehdyksen lopussa tapahtumia puidaan Kämpin kabinetissa ja puheeksi nousee, mikä oli murha-ase. Palmu kertoo, että se oli tietenkin Amalia Rygsäckin ryhmypäinen sateenvarjo.

Muistelmissaan Matti Kassila kertoo suunnitelleensa loppukohtaukseen pientä jippoa. Kabinetissa soittanut pianisti olisi ollut Mika Waltari, joka kysymyksen kuultuaan olisi ottanut sateenvarjon ja paljastanut sen murha-aseeksi. Kuva olisi pysähtynyt Waltariin ja sateenvarjoon ja elokuva olisi päättynyt siihen.

Waltari piti ideaa hauskana, mutta torjui sen kuitenkin.

– Mutta katsos, kun minä kammoan julkista esiintymistä siinä määrin, että minä varmaan ottaisin rohkaisuryypyn ennen filmausta. Ja siinä menisi sitten viikko...

Fennada nappasi loput Palmut

Erehdys oli Mika Waltarin kahdesta Palmu-dekkarista jälkimmäinen. Jostain syystä T.J. Särkkä ei ollut ostanut oikeuksia ensimmäiseen romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Sen oikeudet nappasi Fennada-Filmin Mauno Mäkelä. Siksi muut Palmut on tehty eri yhtiölle.

Rouva Skrofista syntyi elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961), joka sijoittuu lähinnä 1950-luvulle. Vauhdikkaassa tarinassa varakkaan leskirouvan salaperäisestä kuolemasta on vielä mehevämpiä tyyppejä kuin edellisessä elokuvassa.

Sivuosissa huikeita suorituksia tekevät muun muassa Risto Mäkelä huijarisaarnaajana ja Toivo Mäkelä varatuomari Lanteena, joka viettää iltojaan Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla.

Matti Kassila näki Kaasun jopa muunnelmana Rikoksesta ja rangaistuksesta.

– Rikoksessa ja rangaistuksessa on nainen, kitupiikki, hyödytön ihminen, joka murhataan, ja tässä Kuurnassa on myös Raskolnikovin yli-ihmispiirteitä ihan selvästi. Rikos ja rangaistus on ollut monien dekkareitten lähtökohtana, sehän on perusdekkari, Kassila sanoi Filmihullussa.

Waltarin lukko aukesi

Sitten tuli tenkkapoo. Tuottaja halusi jatkoa sarjalle, mutta kirjoja oli vain kaksi.

Kaasun kutsuvierasnäytännössä Waltari valitteli olevansa masentunut. Uusi kirja ei lähtenyt millään liikkeelle.

Elokuvan jälkeen tuottaja Mauno Mäkelä kysyi Waltarilta, eikö tämän laatikoista löytyisi lisää Palmu-tarinoita. Kun ei löytynyt, Mäkelä ehdotti edes uuden synopsiksen laatimista, jonka Kassila sitten muokkaisi käsikirjoitukseksi.

Waltari lupasi miettiä asiaa. Kolmen viikon kuluttua hänellä oli valmiina romaani Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka laukaisi kirjoittamispaineet. Pari vuotta myöhemmin valmistui romaani Ihmiskunnan viholliset.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1963) sijoittuu valmistumisajankohtansa nykyaikaan ja sisältää kaikkein vauhdikkaimman tarinan. Murhasta Tähtitorninmäellä lähdetään liikkeelle ja epäilykset suuntautuvat nuorisojengiin, jossa nähdään nuorukaisina muun muassa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Antti Litja.

Elokuvan varsinainen huipennus on kuitenkin Helge Heralan natsityyppinen upseeri.

Vodka-Palmu epäonnistui

Neljännen Palmun oli määrä valmistua seuraavana vuonna. Matti Kassila ja Mika Waltari kehittelivät käsikirjoitusta nimellä Lepää rauhassa Komisario Palmu. Se olisi kiertynyt Vanhalla Ylioppilastalolla tehdyn teatterimurhan ympärille. Hanke hautautui kuitenkin näyttelijälakon jalkoihin.

Samoin kävi MTV:lle suunnitellulle Palmu-tv-sarjalle.

Aiheeseen palattiin vasta vuonna 1969 valmistuneessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, jota ohjaaja itsekin pitää epäonnistuneena. Kassilan mukaan elokuva meni pieleen muun muassa siksi, ettei Mika Waltari osallistunut sen kirjoittamiseen.

– Sitten siitä puuttuu jokin salaperäisyys, joka ensimmäisissä on. Elokuva käsitteli väärällä tavalla nykypäivää. Palmu-hahmo ja muutkin hahmot tulivat kirkkaaseen päivänvaloon, joka ikään kuin latisti ne. Ei elokuva synny sellaisesta, ei se lähde pelkästään nostalgiasta liikkeelle. Se on soppa, jossa väärät ainekset yhdistyvät. Sitä ei ollut enää hauska tehdäkään. Joku kerta kaikkiaan puuttui, aika oli ajanut ohitse, Matti Kassila myönsi Filmihullussa.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Muisteja maasta jota ei enää ole


Peter von Bagh: Muisteja. Like 2014. 426 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 19.12.2014.

Hautausmaiden sanotaan olevan täynnä korvaamattomia miehiä tarkoittaen tietenkin sitä, ettei kukaan ole korvaamaton.

Syyskuussa kuollut Peter von Bagh (1943–2014) on sitä oikeasti. Kirjoja lukemalla ja elokuvia katselemalla voi hankkia tietyn tietomäärän, mutta von Bagh tunsi ja tapasi satoja keskeisiä kulttuurin ja viihteen toimijoita henkilökohtaisesti.

Muisteja-muistelmateoksen keskeinen anti on näiden tapaamisten pohjalta syntyneissä henkilö- ja tuokiokuvissa.

Omasta itsestäänkin von Bagh kertoo enemmän kuin koskaan ennen, mutta se ei ole paljon. Eniten huomiota saa suhde isään ja vaikea suhde äitipuoleen. Omasta perheestä tulevat mainituiksi lähinnä etunimet sekä se, että vaimon kanssa on käyty pitkäaikaista kiistaa siitä kumpi on tärkeämpi, elämä vai elokuva. Peter von Baghin tapauksessa niitä tuskin voi erottaa toisistaan.

Aika jätti miehen

Muisteja on ylistyslaulu menneelle ajalle, jolloin laaja-alainen sivistys oli arvossaan. Peter von Bagh tunsi olonsa epämukavaksi nykyajassa jo paljon ennen kuin sivistymättömyydellä briljaamisesta tuli hyve ja yksi kokonaisen poliittisen puolueen käyttövoimista. Kansan Uutisten haastattelussa hän sanoi kymmenen vuotta sitten, ettei itse tee jatkoa Suomen kulttuurihistorian kokonaiskuvan esittelevälle tv-sarjalleen Sininen laulu.

– Minä olin kovan prässin alaisuudessa jo nyt viimeisiä jaksoja tehdessä, koska tuntui niin selvästi, että tämä ei ole enää minun aikaani. Olen onnellinen, että sen viimeisen osan sain edes tehdyksi, hän sanoi vuoteen 2000 päättyvästä sarjasta.

Muisteja on Peter von Baghin omaa tarinaa enemmän hänen omia sanojaan lainaten ”sukupolveni tarina”.

”Minun sukupolveni oli onnekas, koska juuri sen ikäkaareen osui ainutlaatuinen kohta jossa elämä, historia ja elokuva ristivalaisivat toisiaan. Se ei ehkä ollut historian hyvä hetki, mutta aivan varmasti elokuvan.”

Stockhausen nakkikioskilla

Elokuvamiehenä Peter von Bagh parhaiten tunnetaan, mutta hän oli paljon enemmän. Peter von Baghin oli mahdollista tulla Peter von Baghiksi, koska hän tunsi ”kaikki”. Pohjan tälle antoi se, että hän vastasi vuodesta 1963 vuoteen 1968 Jyväskylän kulttuuripäivien elokuvaohjelmistosta.

”Kesäöinä saattoi törmätä nakkikopilla Stockhauseniin ja Saarikoskeen ja eksyä
seuraavaksi maallisiin keskusteluihin jossain kadunkulmassa konserttimusiikin maailmannimien tai vaikkapa Alvar Aallon kanssa. Nämä olivat taiteiden ja tieteiden pingottamattomia inhimillisiä kohtaamisia, joissa julkisuuden hahmojen ja rivikansalaisen väliset erot häipyivät.”

Surumielisesti hän kirjoittaa, ettei vastaavaa voi enää oikein edes kuvitella.

Eikä kukaan voi enää haastatella sellaisia elokuvan ensimmäisten vuosien visionäärejä kuin Fritz Lang, Busby Berkeley tai Carl Th. Dreyer.

Peter von Baghin on kerrottu lähteneen ”saappaat jalassa”. Monia projekteja jäi kesken, muun muassa moniosainen elokuvan historia.

Viimeiseksi itse loppuun saatetuksi työksi jäänyt Muisteja on tekijänsä näköinen. Se täydentää ja vetää yhteen aiempia töitä, mutta ei vaikuta jäähyväisiltä. Niihin von Baghilla oli liikaa tulevaisuuden suunnitelmia vielä viime juhannuksena, jolloin teoksen esipuhe on päivätty.


maanantai 25. marraskuuta 2019

Peter von Baghin uusin järkäle kartoittaa genret

Peter von Bagh: Lajien synty – 147 genre-elokuvan helmeä. WSOY 2009. 559 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 23.10.2009.

Peter von Baghin yhden miehen tekstitehdas on taas synnyttänyt 500-sivuisen järkäleen, joka tuottaa paljon iloa – mutta myös jonkin verran harmia.

Harmia vain siksi, että tässä kirjassa esitellyistä 147 elokuvasta suuri osa on taas sellaisia, joiden näkeminen on miltei mahdotonta.

Jäljittelemättömään tyyliinsä von Bagh herättää kiinnostuksen muun muassa ”mustan elokuvan joutsenlauluun”, André De Tothin elokuvaan Kaupungin pimeydessä, Samuel Fullerin ”tiukkaan rikoselokuvaan” Tokion alamaailma, varhaiseen Rex Ingramin sotaelokuvaan Neljä ratsastajaa, ”visuaaliseen spektaakkeliin komeinta lajia”, ja myös jo 1920-luvulla gangsterielokuvan perustan luoneeseen Alamaailmaan, ohjaus Josef von Sternberg.

Mahdollisuus nähdä nämä ja kymmeniä muita kaltaisiaan on sen varassa, mitä Ylen Teema-kanavan klassikkotarjontaan osuu. Nyt kun klassikoita ei juuri dvd:lläkään enää julkaista, olemme elokuvan historian osalta yhden tv-kanavan ja omien kotiarkistojen varassa.

Ehkä Lajien synnyn kymmenes painos joskus vuonna 2019 sisältää myös tulevaisuuden megagiga-muistikortin, jolle on tallennettu kaikki kirjassa käsitellyt elokuvat.

Liikaa painoa auteurille?

Lajien synty on Peter von Baghin noin 25. kirja. Muutama on syntynyt yhdessä toisten kirjoittajien kanssa, mutta tuhansia sivuja hän on vuodesta 1967 lähtien kirjoittanut elokuvasta yksin.
Lajityypeistä rakkaus- ja rikoselokuva ovat saaneet aiemmin omat teoksensa, mutta nyt von Bagh kartoittaa kaikki lajit vuodesta 1920 lähes tähän päivään.

Ei silti hätää: painotukset ovat edelleen vahvasti menneissä vuosikymmenissä. 2000-lukua kirjassa edustavat musikaali Moulin Rouge ja hongkongilainen melodraama In the Mood for Love. 1990-luvulta mukaan päässeet rikoselokuvan merkkiteokset Reservoir Dogs ja Heat olivat mukana jo kirjassa Rikoksen hehku.

Raikasta itsekritiikkiäkin Peter von Bagh harrastaa. Hän myöntää painottaneensa ohjaajan, auteurin, merkitystä elokuvan ratkaisevana tekijänä ehkä liikaakin. Nimenomaan tässä kirjassa esitellyt lajityypit todistavat, että lahjattomampikin tekijä saattoi onnistua genren tiukoissa raameissa. ”Film noirin huippukaudella kaikki mitä tehtiin oli hyvää.”

Tutut henkilöt tutuissa tilanteissa

Filmihullut voivat kiistellä loputtomiin siitä, mitkä ovat elokuvan varsinaiset lajit. Selkeitä ovat ainakin von Baghin lainaaman Richard Maltbyn nimeämät western, komedia, musikaali, sota, trilleri, gangsterielokuva, kauhuelokuva ja tieteiselokuva.

Muut kirjoittajat ovat jatkaneet listaa vakoilulla, tie-elokuvalla, vankilaelokuvalla, fantasialla...
Ehkä selkeintä on luottaa Barry Keith Grantin määritelmään:
”Yksinkertaisesti ilmaistuna genre-elokuvia ovat ne kaupalliset täyspitkät elokuvat, jotka toiston ja variaation keinoin kertovat tuttuja tarinoita, joissa tutut henkilöt ovat tutuissa tilanteissa.”

Western kestänyt isoisän isältä

Elokuvan lajityyppi ei ole pysyvä. Jotkut ovat säilyneet kohta sata vuotta, mutta osa on käytännössä lakannut olemasta. Kokonaan uusia ei ole syntynyt aikoihin, mutta nykyään on Peter von Baghin mukaan tyypillistä, että samassa elokuvassa on useampia genrejä.

Western, yksi ensimmäisistä ja selkeimmistä, eli määrällistä ja laadullista kukoistustaan 1950-luvulla. 1960-luvulla se uudistui italialaisin voimin kunnes Sam Peckinpahin Hurja joukko tavallaan lopetti koko genren.

Silti lännenelokuva on säilynyt hengissä, kun jokaisella vuosikymmenellä sen kuolema on osoitettu ennenaikaiseksi yhdellä tai kahdella merkkiteoksella: 1970-luvulla Clint Eastwoodin omat ohjaukset Lainsuojaton ja Ruoska, 1980-luvulla Michael Ciminon Portti ikuisuuteen, 1990-luvulla Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa ja Eastwoodin Armoton, ja 2000-luvulla länkkärin lippua on kantanut kunnialla Andrew Dominikin Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta.

Peruslajeista western on henkitoreissaan, mutta elossa. Musikaali sen sijaan käytännössä kuoli jo 1960-luvun alussa. Tätä on pidettävä kummallisena asiana. Peter von Bagh luonnehti kirjansa julkistamistilaisuudessa musikaalia maanpäällisen onnen etsinnän vertauskuvaksi. Mihin on kadonnut tarve viettää kaksituntinen pumpulisessa pilvilinnassa?

Lama ja kauhu kuuluvat yhteen

Varhaisista lajityypeistä taas elämäkertaelokuva kukoistaa rasittavuuteen asti.
Elokuva jostain todella eläneestä ihmisestä on varmin tie parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Itse palkinnon elämäkertaelokuva on voittanut tällä ja viime vuosikymmenellä vain kerran kummallakin.
1980-luvulla puolet Oscareista meni ”perustuu tositapahtumiin” -elokuville.

Jos historia toistaa itseään, seuraavana on vuorossa uusi kauhuelokuvien aalto. Kauhuelokuvan ensimmäinen merkkivuosi ei ehkä mitenkään sattumalta ollut 1931. Yhdysvalloissa se oli suuren laman vuosi ja Saksassa, maineikkaimman kauhuyhtiö Universalin johtajan Carl Laemmlen entisessä kotimaassa, natsit olivat nousemassa valtaan.

Vuonna 1931 syntyivät kauhuelokuvan neljä perustyyppiä. Von Baghin lainaaman elokuvakirjoittaja David Skalin mukaan kaikissa niissä oli myös selkeä, joskin ehkä tahaton luokkanäkökulma: Dracula on verenhimoinen kapitalisti, aina valmis uusiin valloituksiin imettyään talonpojat kuiviin.
Tohtori Jekyll on porvari, joka tuhoaa alempia luokkia edustavan naisen.
Frankensteinin hirviö on hylättyjen työntekijöiden symbolikuva repaleisina vaatteineen ja asfalttimiehen saappailta näyttävine jalkineineen.
Freaks-elokuvan luonnonoikut elävät taistelukentässä isot vastaan pienet ihmiset.

Rikoksen hehku on ikuinen

Oikeastaan ainoa aina elinvoimansa säilyttänyt genre on rikoselokuva alalajeineen. Se nousi jo mykän elokuvan kaudella ja äänielokuvan läpimurto toi heti 1931–1932  nähtäville kolme täysosumaa: Arpinaama, Pikku Caesar, Yhteiskunnan vihollinen.

Lajien synnyn ajallisesti toisessa päässä on kaksi 1990-luvun hienoimpiin kuuluvaa jännäriä, Quentin Tarantinon Reservoir Dogs ja Michael Mannin Heat, jotka jatkoivat tyylikkäästi suuri keikka -elokuvien perinnettä.

Modernin elokuvan lävitse käy vakaumus, että rikos on kaikkialla kapitalismissa, Peter von Bagh kirjoittaa.

Peter von Baghin parhaat kirjat – joihin Lajien synty ilman muuta kuuluu – saattavat elokuvasta hullaantuneen oudon kiihtymyksen tilaan. Niin paljon on jo nähty ja silti niin valtavasti on vielä näkemättä.

Ja kun ne parhaat on nähtävä aina uudelleen, niin miten kaiken edes ehtii?

Erityisesti ihailen von Baghin kykyä haltioitua elokuvan kaikista lajityypeistä erottelematta taiteellisesti ylempiä saavutuksia automaattisesti alempia arvokkaammiksi. Jotain myönteistä sanottavaa löytyy ikuisten mestariteosten lisäksi sellaisista elokuvista kuin Valkoinen Zombi tai Yön pedot, vain parina esimerkkinä monien joukosta.

Ottakaamme vertauskohteeksi kirjallisuus: muullakin kuin Tammen Keltaisella kirjastolla on arvoa. Helmiä löytyy kioskikirjoistakin.


tiistai 5. marraskuuta 2019

Matti Kassila toi Suomi-filmiin kaupunkilaisuuden

Matti Kassila: Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila. (WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 20.2.2004.

Ohjaaja Matti Kassila loisti aikana, jolloin suomalaista elokuvaa tuotettiin liukuhihnalta. 40-vuotiaana Kassila oli ohjannut 22 pitkää elokuvaa ja päälle 11 teatteriesitystä. Matti Kassilan huippukausi kesti koko 1950-luvun ja 1960-luvun alun. Se alkoi elokuvasta Radio tekee murron ja päättyi kolmanteen Palmuun.

KAI HIRVASNORO

Suomen elokuvaohjaajien kaikkien aikojen ykköskaartiin lukeutuva Matti Kassila, tammikuussa 80, on pannut muistelmansa jo toisen kerran paperille. Edellinen muistelmakirja Mustaa ja valkoista ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1995 ja uutuus, Ihmisen ääni -sarjaan kuuluva Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila vuoden alussa WSOY:ltä.
 Kassila on niin tärkeä mies suomalaisessa elokuvassa, että tuplamuistelot suotakoon. Varsinkin kun jälkimmäisessä mennään syvemmälle niin miehen henkilökohtaisessa elämässä kuin varsinkin kertomuksissa hänen elokuviensa synnystä.
 33 pitkää elokuvaa ohjannut Matti Kassila aloitti uransa näyttelijänä Varkauden Työväenteatterissa vuonna 1943. Ensirooli oli Hilja Valtosen näytelmässä Vetovoima eli vetovaimo.
 Seuraavana vuonna Kassila siirtyi harjoittelijaksi Helsingin Kansanteatteriin. Harjoittelijana hän ei saanut rooleja ja koki asemansa yhteisössä vähäpätöiseksi.
 Samoihin aikoihin Matti Kassila alkoi kiinnittää huomiota ulkomaisen ja kotimaisen elokuvan eroihin. Siinä vertailussa suomalainen elokuva vaikutti kiusallisen teatraaliselta ja jähmeäliikkeiseltä. Teatterin lumo laski mielessä ja elokuvan alkoi nousta.
 Syntyi päätös siirtyä elokuva-alalle, mutta ei näyttelijäksi vaan ohjaajaksi, vaikka Kassila ei tarkkaan ottaen tiennytkään, mitä ohjaaja tekee. Mutta kun se selvisi, hän totesi homman sopivan hyvin itselleen, toisaalta malttamattomalle, toisaalta pitkäjänteiselle ja hieman sisäänpäin kääntyneelle luonteelle.
 Malttamattomalle ohjaajan työ sopi siksi, että elokuvaa tehdään kuva kerrallaan eikä sitä tarvitse kauaa odotella. Pitkäjänteiselle siksi, että ohjaajalla on kuitenkin oltava näkemys koko elokuvasta ja sen voi hankkia vain hiljaisella, etukäteen tehdyllä suunnittelutyöllä.

Ura käyntiin Valentin Vaalan apulaisena

Elokuvaan Matti Kassila pääsi tuttujen ihmisten kautta. Hänen pukuhuonekaverinaan Kansanteatterissa oli Kaarlo Halttunen, jonka vaimo Hilkka Helinä taas oli Risto Orkon johtaman Suomi-Filmin tähti. Hilkka Helinä puhui Kassilasta Orkolle ja tuota pikaa hänet kiinnitettiin kesällä 1946 alkavan Valentin Vaalan elokuvan Niskavuoren nuori emäntä kuvaussihteeriksi ja apulaisjärjestäjäksi.
 Miksei Kassila pyrkinyt filmialalle Suomen Filmiteollisuuden ohjaajan Edvin Laineen kautta? Hän pohtii vierastaneensa Laineen elokuvien teatraalisuutta.
 Ensimmäisessä elokuvassaan Kassila huomasi heti olevansa omalla alallaan.
 "Työ oli liikkuvaa, vaihtelevaa, jännittävää, sopivasti teknistä ja sitä oli paljon. Muutuin Kansanteatterin turhautuneesta ajelehtijasta ylityöllistetyksi touhuajaksi", hän kirjoittaa muistelmissaan.
 Parissa viikossa Kassila joutui elokuvan pääjärjestäjäksi, kun järjestäjä Erkki Kalakari pidätettiin asekätkentäjutun vuoksi.

Kaikkien lajityyppien taitaja

Ohjaajan työ oli kuitenkin se, mikä Kassilan mielessä välkkyi ja mihin hänet oli luotu. Hän haaveili nopeatempoisista, replikoinniltaan luontevista elokuvista vastakohtana Laineen ja Vaalan teatraalisille ja näyttelijäntyöltään kankeille elokuville.
 Ja sellaisten elokuvien mestarihan Matti Kassilasta vain muutamaa vuotta myöhemmin tulikin. Oli kyseessä sitten farssi Hilman päivät, screwball-komedia Isän vanha ja uusi, jännityskomedia Radio tekee murron tai draama Elokuu, niin kaikki ne hengittävät ihmeen vapaina poikkeuksina aikansa suomalaisessa elokuvassa. Kassilan elokuvissa on liikettä ja kertomisen vimmaa, luontevaa näyttelijäntyötä ja epäsuomalaisen herkullista dialogia.
 Mutta Kassila ottikin vaikutteensa sodan aikaisista ja jälkeisistä gangsteri-, jännitys- ja mustan huumorin elokuvista. Ohjaajista hän mainitsee esikuvikseen Alfred Hitchcockin, Frank Capran, Ernst Lubitschin, Billy Wilderin, Michael Powellin, David Leanin sekä Carol Reedin.
 Ihme kyllä luettelosta puuttuu Howard Hawks, jonka suomalainen versio Matti Kassila ilmiselvästi on. Kumpikin oli/on elokuvan rautainen ammattilainen, jolta syntyy laatujälkeä oli lajityyppi mikä tahansa. Hawksista sanottiin 1960-luvulla, että hän oli tehnyt parhaan elokuvan kaikissa amerikkalaisen elokuvan genreissä. Kassilasta voi yhtä hyvin sanoa, että hän teki 1950-60 -luvulla parhaan suomalaisen elokuvan kaikissa niissä lajityypeissä, joihin tarttui.
 Howard Hawksiin Kassilan liittää myös Ansa Ikosen ja Tauno Palon 20-vuotisjuhlaelokuva Isän vanha ja uusi, jota Kassila ei tosin tunnu suuresti arvostavan. Mutta mitä muuta se on kuin täysiverinen suomiversio Hawksin klassisista screwball-komedioista, joiden pääosissa oli usein Cary Grant? Ja Tauno Palo kahden naisen loukussahan on roolissaan juuri kuin Suomen Cary Grant.

"Suomalaisen elokuvan musta päivä"

Mutta ennen kuin näin pitkälle oli päästy, piti Matti Kassilan erota Suomi-Filmistä vuonna 1948 ja siirtyä maisteri Toivo Särkän johtamaan Suomen Filmiteollisuuteen (SF) aluksi lyhytfilmien osastolle.
 "Olin tullut vauhdikkaaseen taloon, sen huomasin heti. Särkkä, josta olin kuullut paljon kerrottavan, ei ollut paskantärkeä. Johtaja hän kyllä oli, vieläpä järeää lajia."
 Aluksi Kassila valmisti SF:lle esityskuntoon viidessä kuukaudessa viisitoista lyhytfilmiä. Sitten hän päätyi Edvin Laineen apulaisohjaajaksi farssiin Aaltoska orkaniseeraa. Käytännössä Kassila ohjasi elokuvan, sillä Laine lähti jo aamupäivisin kunnostamaan Sipoonlahden huvilaansa.
 Aaltoskan kuvausten jälkeen Särkkä antoi Kassilalle ensimmäisen oman filmin, kansankomedian Isäntä soittaa hanuria. Sen ensi-ilta oli asetettu vaatimattomasti puolentoista kuukauden päähän siitä, kun ohjaaja lähetettiin Lopelle katsomaan kuvauspaikkoja ja sopimaan kolmellekymmenelle ihmisille majoituksia ja muonituksia.
 Puskafarssi, myöntää Kassila itsekin, ja samaa mieltä olivat kriitikot. "Suomalaisen elokuvan musta päivä", kirjoitti Suomen Sosialidemokraatin Eugen Terttula.
 Mutta yleisö otti elokuvan omakseen, ja Särkkä lykkäsi Kassilalle seuraavan käsikirjoituksen. Siitä tuli syksyllä 1949 kuvattu Professori Masa, pääosissa Ansa Ikonen ja Tauno Palo.
 Professori Masassa Kassila pääsi jo kunnolla harjoittelemaan. Hän kokeili erilaisia kerrontakeinoja, jotka sitten jalostuivat huippuunsa Komisario Palmu -elokuvissa. Lisäantina oli Helsinki-kuvaus, jonka Kassila otti lopullisesti haltuunsa Radio tekee murron -elokuvassa.
 Kriitikotkin olivat tällä kertaa armeliaampia.

Radio tekee mestarin

Matti Kassila jatkoi elokuvantekoa hengästyttävään tahtiin. Ensin syntyi Maija löytää sävelen ja sitten Lakeuksien lukko.
 Mutta sitten olikin jo ensimmäisen Kassila-klassikon vuoro.
 Matti Kassila, säveltäjä Ahti Sonninen ja Ylen musiikkipäällikkö Jouko Tolonen istuivat iltaa pohtimassa elokuvaideoita Sonnisen kotona. Se oli Tolonen, joka nosti esiin Usko Santavuoren murtoreportaasin radiossa.
 "Eikö siitä saisi tarinan, jos sotkisi siihen oikeita rikollisia?" Tolonen kysyi, ja Kassila innostui heti.
 Santavuoren reportaasi oli vuoden 1950 suuria mediatapahtumia, ja tunnettuna tapauksena hyvä lähtökohta elokuvalle. Kassila näki siinä mahdollisuuden nykyaikaiseen, nokkelaan jännityskomediaan ja Särkkä antoi luvan alkaa kirjoittaa käsikirjoitusta.
 Matti Kassila ja Suomi-Filmin mainospäällikkö Aarne Tarkas kirjoittivat Radio tekee murron -elokuvan neljässätoista illassa.
 "Kirjoittaessamme olimme Tarkaksen kanssa kuin vasikat keväisellä laitumella. Jo ensimmäisessä tapaamisessamme tunnistin hänessä jotain tuttua ja koin hullun huumorin sävyttämän mielikuvituksen virtaavan välillämme vapaasti. Oli riemastuttava tunne, kun löysi toverin, jonka kanssa saattoi esteittä kehitellä ideoita, rakentaa tarinaa, hullutella ja nauraa ilman, että piti selitellä tai pidätellä naurunalaiseksi joutumisen pelosta", Kassila kuvaa kaksikon yhteistyötä.
 Tarkas oli jännäreiden asiantuntija.
 "...hänen avullaan sain itsestäni irti oikean asenteen, hulluttelevan, poikamaisen seikkailumielen, sain kasaan elokuvallisen juonen ja vahvan näkemyksen, miltä filmi tulee näyttämään."
 Roolit kirjoitettiin varta vasten tietyille näyttelijöille. Hannes Häyrinen haluttiin reportteri Toivo Teräsvuoreksi, koska hän hallitsi amerikkalaistyylisen nopean ja nokkelan näyttelemisen sekä improvisointikyvyn. Sitä paitsi Häyrinen oli jo tunnettu elokuvatähti.
 Ritva Arvelo oli myös alusta alkaen Kassilan mielessä Teräsvuoren tyttöystäväksi.

Radio oli kepeä, luistava ja hauska

Kaksikko Häyrinen-Arvelo edusti juuri sitä, mitä Kassila halusi elokuvalta:
 "Nopeaa puhetta, joka on lähellä arkipuhetta, nopeita reaktioita - kaupunkilaisuutta enemmän kuin maalaisuutta."
 Tarkaksen ja Kassilan työnjako elokuvaa tehtäessä kulki niin, että Tarkas ideoi lennokkaita, mutta Kassila piti huolta uskottavuudesta.
 Radio tekee murron -elokuvan kuvasi Osmo Harkimo. Elokuvassa on ajan suomalaisfilmiksi poikkeuksellisen paljon realistista kaupunkikuvaa, keinovalaistua yökuvaa ja jyrkkiä valoja.
 Tässä elokuvassa Matti Kassila sanoo löytäneensä itsensä.
 "Pyrin tekemään töitä kunnianhimoisesti, huolella elokuvallisesti ja samalla irtonaisesti, kepeästi, tosikkomaisuutta välttäen. Vakavuus ja kepeys asettuivat luontevasti rinnakkain ja ovat onnistuneissa elokuvissani uskoakseni aina läsnä."
 SF:ssä elokuvia tehtailtiin liukuhihnalta. Radio tekee murron —elokuva kuvattiin tammi-maaliskuussa 1951 ja ensi-illassa se oli jo huhtikuun alussa. Elokuva sai loistavat arvostelut ja Jussi-patsaat parhaasta ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja miespääosasta.
 Miksi Radio tekee murron on niin mestarillinen elokuva? Kassila sanoo tehneensä sen yhtä nopeasti kuin muutkin työnsä eikä sen huolellisuusaste poikennut edeltäjistään.
 "Aihe vain oli enemmän omaa laatuani toteuttava, kepeä, luistava, hauska. Sitä oli myös hauska ja kevyt tehdä."
 Heti elokuvan jälkeen Toivo Särkkä pisti Kassilan koekuvaamaan Reino Helismaan, Jorma Ikävalkon ja Esa Pakarisen iltamaohjelmassaan esittämiä sketsejä ja tarjolla olisi ollut elokuva Rovaniemen markkinoilla. Kassila ei aihetta omakseen tuntenut.

Oma tuotantoyhtiö nopeasti karille

Radion menestyksen jälkeen Kassila, Tarkas ja Harkimo perustivat oman tuotantoyhtiön Junior-Filmin, joka ryhtyi yhteistyöhön Teuvo Tulion kanssa.
 Yhtiö tuotti vähän nähdyn jatko-osan Radio tulee hulluksi, jossa Toivo Teräsvuori yrittää mielisairaalassa todistaa, ettei ole hullu.
 Tämäkin elokuva sai hyvät arvostelut. Esimerkiksi Vapaan Sanan Jörn Donner kirjoitti, että "Kassilan elokuvan huumori eroaa suuresti tavanomaisesta elokuvahuumorista, Rovaniemen markkinoiden törkeydestä."
 Elokuvan kohtalaisesta menekistä huolimatta Junior-Filmin taru oli nopeasti lopussa. Se päättyi kärhämään Teuvo Tulion kanssa elokuvan voitto-osuudesta, jota ei Tulion mukaan ollut ollenkaan. Muut osakkaat näkivät asian toisin, mutta mitään ei oltu sovittu kirjallisesti ja rahat jäivät saamatta.
 Matti Kassila ja Osmo Harkimo palasivat SF:ään ja Tarkas meni Fennada-Filmiin.
 Seurasivat Tyttö kuunsillalta, Varsovan laulu ja Sininen viikko. Kolme elokuvaa hieman yli vuodessa.
 Syksyllä 1954 oli vuorossa huikea maalaisfarssi Hilman päivät, josta Kassila sanoo saavansa palautetta edelleenkin.
 Ennen kaikkea kyseessä on Kassilan mukaan kuitenkin osuuskaupanhoitaja-palopäällikköä näyttelevän Edvin Laineen elokuva "sillä hän siinä panee itsensä likoon, tekee itsestään pilaa liikuttavalla tavalla. Se kärsimättömyys, innostuminen, masentuminen, lapsenomainen itsekeskeisyys, joita hän palopäällikössä kuvaa, olivat hänen omia ominaisuuksiaan, samoin kuin tietysti energia, välittömyys ja positiivisuus, mutta hyvässä ihmiskuvauksessa ovat varjot yhtä lailla tarpeen kuin valotkin."

Kaksi kertaa Sillanpää

Seuraavaksi Kassila uudisti yhteistyönsä Edvin Laineen kanssa elokuvassa Pastori Jussilainen. Sen jälkeen oli vuorossa hieno Helsinki-elokuva Isän vanha ja uusi. Elettiin vuotta 1955.
 Näihin elokuviin päättyi Matti Kassilan SF-ura sillä kertaa. Edessä oli puolitoista vuotta Porin teatterin johtajana.
 Kesälomalla hän sai tilaisuuden tehdä Fennada-Filmille Elokuun. Siitä tuli Kassilan viides elokuva kahdessa ja puolessa vuodessa. Lisäksi hän ohjasi kahdeksan näytelmää Porin teatterissa.
 Elokuu ja Kassilan 1980-luvulla ohjaama Ihmiselon ihanuus ja kurjuus olivat F.E. Sillanpään kaksi viimeistä romaania. Kassila toteaa kuvanneensa juuri ne, koska kykeni samaistumaan taiteellisen työn ja perheen elatuksen keskellä eläviin miespäähenkilöihin.
 "Taiteilijan tehtävä ei ole etenkään Suomessa, pienessä, hieman eristyneessä kulttuurissa helppo. Alkoholi suo hetken vapautuksen, mutta tuo mukanaan uusia pulmia ja sotkee entisiä", omasta alkoholismistaan avoimesti kertova Kassila kirjoittaa.
 Hän katsoi Elokuun uudelleen syksyllä 2001, ja näki monia asioita, jotka tekisi nyt toisin. "Olisin poistanut kertojan tai vähentänyt ratkaisevasti hänen osuuttaan. Olisin muuttanut rakennetta ja muutakin kerrontatapaa. Katsoja olisi pitänyt viedä taitavammin ja varovaisemmin Viktorin kuolinhetken elämyksiin, päästää ja johdattaa hänet hienotunteisemmin niin intiimiin ja yksityiseen asiaan kuin ihmisen kuolemaan."
 Mutta studiokuvissa Kassila toteaa paikoin olevan sellaista hallintaa, ettei parempaan pystyisi. Elokuu saikin kuusi Jussia.

Vodka-Palmu oli iso virhe

Ennen komisario Palmuja Matti Kassila teki vielä Kurittoman sukupolven, Syntipukin, Punaisen viivan sekä Lasisydämen, johon hän otti runsaasti vaikutteita Ranskan uudesta aallosta.
 Komisario Palmuista — yhdessä Aki Kaurismäen työläistrilogian kanssa kaikkien aikojen parhaasta Suomalaisesta elokuvasarjasta — ei tässä sen enempää. Palmu-elokuvat esiteltiin Viikkolehdessä perusteellisesti syksyllä 2002, jolloin ne viimeksi uusittiin televisiossa.
 40-vuotiaana Matti Kassila oli tehnyt 22 pitkää elokuvaa ja 11 teatteriohjausta. Alkoholismi paheni ja sen päälle tuli vielä vankilakeikka rattijuopumuksesta.
 Palmut edustivat jäähyväisiä vanhalle suomalaiselle elokuvalle. 1960-luvun pitkä näyttelijälakko muutti kuvioita ja Kassila siirtyi Fennada-Filmin tuottajaksi pois elokuvan tekemisen etulinjasta. Samalla päättyi myös Matti Kassilan runsaat kymmenen vuotta kestänyt kultakausi ohjaaja-käsikirjoittajana.
 Siirtyminen 1970-luvulle alkoi onnettomasti elokuvalla Vodkaa, komisario Palmu. Pelkkä sen elokuvan ajatteleminenkin saa Kassilan voimaan pahoin. "Tein isoja virheitä. Suurin oli se, että herätin Palmun henkiin, toin hänet värifilmiin ja televisioon. Talutin hänet maailmaan, jota hän ei olisi hyväksynyt, mutta panin hänet hyväksymään sen, siis suomettumaan. Palmun voima oli toisessa aikakaudessa ja hän olisi ollut viimeinen mies suomettumaan."
 1970-luvulla Kassila yritti elvyttää vanhaa leipälajiaan kansankomediaa tekemällä uuden version elokuvasta Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sekä Esa Pakarisen viimeisen elokuvan Meiltähän tämä käy.

"Viimeinkin tavoitin itseni"

Mutta varsinaisesti hän löysi uudelleen vireensä vasta 1980-luvun elokuvissa Niskavuori, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus sekä Jäähyväiset presidentille.
 Niskavuorta Matti Kassila pitää nyt miellyttävänä kokemuksena, mutta jälkikäteen ajateltuna elokuvasta tuli hänen mielestään liian hidas. Jäähyväiset presidentille oli hänen mielestään lajissaan hyvä, mutta yleisömenestystä ajatellen siinä oli vikana kielteinen ihminen — murhaaja — päähenkilönä.
 Ihmiselon ihanuus ja kurjuus oli Kassilalle nautinnollinen työ ja se palkittiinkin Ranskassa Rouenin pohjoismaisella elokuvafestivaalilla.
 "Tein 1980-luvulla nuo kolme elokuvaa, joissa tunnistan itseni. Tekemisen rytmi oli sopiva: elokuva joka toinen vuosi. Viimeinkin se oli tullut mahdolliseksi, viimeinkin olin tavoittanut itseni, tein sitä mitä halusin tehdä, enkä spekuloinut. Olin päässyt uudelleen sinuiksi itseni kanssa, vieläpä paremmin kuin ennen."
 Noihin kolmeen elokuvaan Kassilan ura myös käytännössä päättyi. Viimeistä elokuvaansa, epäonnistunutta Kaikki pelissä 1990-luvulta hän ei edes mainitse muistelmissaan.