Matti Kassila: Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila. (WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 20.2.2004.
Ohjaaja Matti Kassila loisti aikana, jolloin suomalaista elokuvaa tuotettiin liukuhihnalta. 40-vuotiaana Kassila oli ohjannut 22 pitkää elokuvaa ja päälle 11 teatteriesitystä. Matti Kassilan huippukausi kesti koko 1950-luvun ja 1960-luvun alun. Se alkoi elokuvasta Radio tekee murron ja päättyi kolmanteen Palmuun.
KAI HIRVASNORO
Suomen elokuvaohjaajien kaikkien aikojen ykköskaartiin lukeutuva Matti Kassila, tammikuussa 80, on pannut muistelmansa jo toisen kerran paperille. Edellinen muistelmakirja Mustaa ja valkoista ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1995 ja uutuus, Ihmisen ääni -sarjaan kuuluva Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila vuoden alussa WSOY:ltä.
Kassila on niin tärkeä mies suomalaisessa elokuvassa, että tuplamuistelot suotakoon. Varsinkin kun jälkimmäisessä mennään syvemmälle niin miehen henkilökohtaisessa elämässä kuin varsinkin kertomuksissa hänen elokuviensa synnystä.
33 pitkää elokuvaa ohjannut Matti Kassila aloitti uransa näyttelijänä Varkauden Työväenteatterissa vuonna 1943. Ensirooli oli Hilja Valtosen näytelmässä Vetovoima eli vetovaimo.
Seuraavana vuonna Kassila siirtyi harjoittelijaksi Helsingin Kansanteatteriin. Harjoittelijana hän ei saanut rooleja ja koki asemansa yhteisössä vähäpätöiseksi.
Samoihin aikoihin Matti Kassila alkoi kiinnittää huomiota ulkomaisen ja kotimaisen elokuvan eroihin. Siinä vertailussa suomalainen elokuva vaikutti kiusallisen teatraaliselta ja jähmeäliikkeiseltä. Teatterin lumo laski mielessä ja elokuvan alkoi nousta.
Syntyi päätös siirtyä elokuva-alalle, mutta ei näyttelijäksi vaan ohjaajaksi, vaikka Kassila ei tarkkaan ottaen tiennytkään, mitä ohjaaja tekee. Mutta kun se selvisi, hän totesi homman sopivan hyvin itselleen, toisaalta malttamattomalle, toisaalta pitkäjänteiselle ja hieman sisäänpäin kääntyneelle luonteelle.
Malttamattomalle ohjaajan työ sopi siksi, että elokuvaa tehdään kuva kerrallaan eikä sitä tarvitse kauaa odotella. Pitkäjänteiselle siksi, että ohjaajalla on kuitenkin oltava näkemys koko elokuvasta ja sen voi hankkia vain hiljaisella, etukäteen tehdyllä suunnittelutyöllä.
Ura käyntiin Valentin Vaalan apulaisena
Elokuvaan Matti Kassila pääsi tuttujen ihmisten kautta. Hänen pukuhuonekaverinaan Kansanteatterissa oli Kaarlo Halttunen, jonka vaimo Hilkka Helinä taas oli Risto Orkon johtaman Suomi-Filmin tähti. Hilkka Helinä puhui Kassilasta Orkolle ja tuota pikaa hänet kiinnitettiin kesällä 1946 alkavan Valentin Vaalan elokuvan Niskavuoren nuori emäntä kuvaussihteeriksi ja apulaisjärjestäjäksi.
Miksei Kassila pyrkinyt filmialalle Suomen Filmiteollisuuden ohjaajan Edvin Laineen kautta? Hän pohtii vierastaneensa Laineen elokuvien teatraalisuutta.
Ensimmäisessä elokuvassaan Kassila huomasi heti olevansa omalla alallaan.
"Työ oli liikkuvaa, vaihtelevaa, jännittävää, sopivasti teknistä ja sitä oli paljon. Muutuin Kansanteatterin turhautuneesta ajelehtijasta ylityöllistetyksi touhuajaksi", hän kirjoittaa muistelmissaan.
Parissa viikossa Kassila joutui elokuvan pääjärjestäjäksi, kun järjestäjä Erkki Kalakari pidätettiin asekätkentäjutun vuoksi.
Kaikkien lajityyppien taitaja
Ohjaajan työ oli kuitenkin se, mikä Kassilan mielessä välkkyi ja mihin hänet oli luotu. Hän haaveili nopeatempoisista, replikoinniltaan luontevista elokuvista vastakohtana Laineen ja Vaalan teatraalisille ja näyttelijäntyöltään kankeille elokuville.
Ja sellaisten elokuvien mestarihan Matti Kassilasta vain muutamaa vuotta myöhemmin tulikin. Oli kyseessä sitten farssi Hilman päivät, screwball-komedia Isän vanha ja uusi, jännityskomedia Radio tekee murron tai draama Elokuu, niin kaikki ne hengittävät ihmeen vapaina poikkeuksina aikansa suomalaisessa elokuvassa. Kassilan elokuvissa on liikettä ja kertomisen vimmaa, luontevaa näyttelijäntyötä ja epäsuomalaisen herkullista dialogia.
Mutta Kassila ottikin vaikutteensa sodan aikaisista ja jälkeisistä gangsteri-, jännitys- ja mustan huumorin elokuvista. Ohjaajista hän mainitsee esikuvikseen Alfred Hitchcockin, Frank Capran, Ernst Lubitschin, Billy Wilderin, Michael Powellin, David Leanin sekä Carol Reedin.
Ihme kyllä luettelosta puuttuu Howard Hawks, jonka suomalainen versio Matti Kassila ilmiselvästi on. Kumpikin oli/on elokuvan rautainen ammattilainen, jolta syntyy laatujälkeä oli lajityyppi mikä tahansa. Hawksista sanottiin 1960-luvulla, että hän oli tehnyt parhaan elokuvan kaikissa amerikkalaisen elokuvan genreissä. Kassilasta voi yhtä hyvin sanoa, että hän teki 1950-60 -luvulla parhaan suomalaisen elokuvan kaikissa niissä lajityypeissä, joihin tarttui.
Howard Hawksiin Kassilan liittää myös Ansa Ikosen ja Tauno Palon 20-vuotisjuhlaelokuva Isän vanha ja uusi, jota Kassila ei tosin tunnu suuresti arvostavan. Mutta mitä muuta se on kuin täysiverinen suomiversio Hawksin klassisista screwball-komedioista, joiden pääosissa oli usein Cary Grant? Ja Tauno Palo kahden naisen loukussahan on roolissaan juuri kuin Suomen Cary Grant.
"Suomalaisen elokuvan musta päivä"
Mutta ennen kuin näin pitkälle oli päästy, piti Matti Kassilan erota Suomi-Filmistä vuonna 1948 ja siirtyä maisteri Toivo Särkän johtamaan Suomen Filmiteollisuuteen (SF) aluksi lyhytfilmien osastolle.
"Olin tullut vauhdikkaaseen taloon, sen huomasin heti. Särkkä, josta olin kuullut paljon kerrottavan, ei ollut paskantärkeä. Johtaja hän kyllä oli, vieläpä järeää lajia."
Aluksi Kassila valmisti SF:lle esityskuntoon viidessä kuukaudessa viisitoista lyhytfilmiä. Sitten hän päätyi Edvin Laineen apulaisohjaajaksi farssiin Aaltoska orkaniseeraa. Käytännössä Kassila ohjasi elokuvan, sillä Laine lähti jo aamupäivisin kunnostamaan Sipoonlahden huvilaansa.
Aaltoskan kuvausten jälkeen Särkkä antoi Kassilalle ensimmäisen oman filmin, kansankomedian Isäntä soittaa hanuria. Sen ensi-ilta oli asetettu vaatimattomasti puolentoista kuukauden päähän siitä, kun ohjaaja lähetettiin Lopelle katsomaan kuvauspaikkoja ja sopimaan kolmellekymmenelle ihmisille majoituksia ja muonituksia.
Puskafarssi, myöntää Kassila itsekin, ja samaa mieltä olivat kriitikot. "Suomalaisen elokuvan musta päivä", kirjoitti Suomen Sosialidemokraatin Eugen Terttula.
Mutta yleisö otti elokuvan omakseen, ja Särkkä lykkäsi Kassilalle seuraavan käsikirjoituksen. Siitä tuli syksyllä 1949 kuvattu Professori Masa, pääosissa Ansa Ikonen ja Tauno Palo.
Professori Masassa Kassila pääsi jo kunnolla harjoittelemaan. Hän kokeili erilaisia kerrontakeinoja, jotka sitten jalostuivat huippuunsa Komisario Palmu -elokuvissa. Lisäantina oli Helsinki-kuvaus, jonka Kassila otti lopullisesti haltuunsa Radio tekee murron -elokuvassa.
Kriitikotkin olivat tällä kertaa armeliaampia.
Radio tekee mestarin
Matti Kassila jatkoi elokuvantekoa hengästyttävään tahtiin. Ensin syntyi Maija löytää sävelen ja sitten Lakeuksien lukko.
Mutta sitten olikin jo ensimmäisen Kassila-klassikon vuoro.
Matti Kassila, säveltäjä Ahti Sonninen ja Ylen musiikkipäällikkö Jouko Tolonen istuivat iltaa pohtimassa elokuvaideoita Sonnisen kotona. Se oli Tolonen, joka nosti esiin Usko Santavuoren murtoreportaasin radiossa.
"Eikö siitä saisi tarinan, jos sotkisi siihen oikeita rikollisia?" Tolonen kysyi, ja Kassila innostui heti.
Santavuoren reportaasi oli vuoden 1950 suuria mediatapahtumia, ja tunnettuna tapauksena hyvä lähtökohta elokuvalle. Kassila näki siinä mahdollisuuden nykyaikaiseen, nokkelaan jännityskomediaan ja Särkkä antoi luvan alkaa kirjoittaa käsikirjoitusta.
Matti Kassila ja Suomi-Filmin mainospäällikkö Aarne Tarkas kirjoittivat Radio tekee murron -elokuvan neljässätoista illassa.
"Kirjoittaessamme olimme Tarkaksen kanssa kuin vasikat keväisellä laitumella. Jo ensimmäisessä tapaamisessamme tunnistin hänessä jotain tuttua ja koin hullun huumorin sävyttämän mielikuvituksen virtaavan välillämme vapaasti. Oli riemastuttava tunne, kun löysi toverin, jonka kanssa saattoi esteittä kehitellä ideoita, rakentaa tarinaa, hullutella ja nauraa ilman, että piti selitellä tai pidätellä naurunalaiseksi joutumisen pelosta", Kassila kuvaa kaksikon yhteistyötä.
Tarkas oli jännäreiden asiantuntija.
"...hänen avullaan sain itsestäni irti oikean asenteen, hulluttelevan, poikamaisen seikkailumielen, sain kasaan elokuvallisen juonen ja vahvan näkemyksen, miltä filmi tulee näyttämään."
Roolit kirjoitettiin varta vasten tietyille näyttelijöille. Hannes Häyrinen haluttiin reportteri Toivo Teräsvuoreksi, koska hän hallitsi amerikkalaistyylisen nopean ja nokkelan näyttelemisen sekä improvisointikyvyn. Sitä paitsi Häyrinen oli jo tunnettu elokuvatähti.
Ritva Arvelo oli myös alusta alkaen Kassilan mielessä Teräsvuoren tyttöystäväksi.
Radio oli kepeä, luistava ja hauska
Kaksikko Häyrinen-Arvelo edusti juuri sitä, mitä Kassila halusi elokuvalta:
"Nopeaa puhetta, joka on lähellä arkipuhetta, nopeita reaktioita - kaupunkilaisuutta enemmän kuin maalaisuutta."
Tarkaksen ja Kassilan työnjako elokuvaa tehtäessä kulki niin, että Tarkas ideoi lennokkaita, mutta Kassila piti huolta uskottavuudesta.
Radio tekee murron -elokuvan kuvasi Osmo Harkimo. Elokuvassa on ajan suomalaisfilmiksi poikkeuksellisen paljon realistista kaupunkikuvaa, keinovalaistua yökuvaa ja jyrkkiä valoja.
Tässä elokuvassa Matti Kassila sanoo löytäneensä itsensä.
"Pyrin tekemään töitä kunnianhimoisesti, huolella elokuvallisesti ja samalla irtonaisesti, kepeästi, tosikkomaisuutta välttäen. Vakavuus ja kepeys asettuivat luontevasti rinnakkain ja ovat onnistuneissa elokuvissani uskoakseni aina läsnä."
SF:ssä elokuvia tehtailtiin liukuhihnalta. Radio tekee murron —elokuva kuvattiin tammi-maaliskuussa 1951 ja ensi-illassa se oli jo huhtikuun alussa. Elokuva sai loistavat arvostelut ja Jussi-patsaat parhaasta ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja miespääosasta.
Miksi Radio tekee murron on niin mestarillinen elokuva? Kassila sanoo tehneensä sen yhtä nopeasti kuin muutkin työnsä eikä sen huolellisuusaste poikennut edeltäjistään.
"Aihe vain oli enemmän omaa laatuani toteuttava, kepeä, luistava, hauska. Sitä oli myös hauska ja kevyt tehdä."
Heti elokuvan jälkeen Toivo Särkkä pisti Kassilan koekuvaamaan Reino Helismaan, Jorma Ikävalkon ja Esa Pakarisen iltamaohjelmassaan esittämiä sketsejä ja tarjolla olisi ollut elokuva Rovaniemen markkinoilla. Kassila ei aihetta omakseen tuntenut.
Oma tuotantoyhtiö nopeasti karille
Radion menestyksen jälkeen Kassila, Tarkas ja Harkimo perustivat oman tuotantoyhtiön Junior-Filmin, joka ryhtyi yhteistyöhön Teuvo Tulion kanssa.
Yhtiö tuotti vähän nähdyn jatko-osan Radio tulee hulluksi, jossa Toivo Teräsvuori yrittää mielisairaalassa todistaa, ettei ole hullu.
Tämäkin elokuva sai hyvät arvostelut. Esimerkiksi Vapaan Sanan Jörn Donner kirjoitti, että "Kassilan elokuvan huumori eroaa suuresti tavanomaisesta elokuvahuumorista, Rovaniemen markkinoiden törkeydestä."
Elokuvan kohtalaisesta menekistä huolimatta Junior-Filmin taru oli nopeasti lopussa. Se päättyi kärhämään Teuvo Tulion kanssa elokuvan voitto-osuudesta, jota ei Tulion mukaan ollut ollenkaan. Muut osakkaat näkivät asian toisin, mutta mitään ei oltu sovittu kirjallisesti ja rahat jäivät saamatta.
Matti Kassila ja Osmo Harkimo palasivat SF:ään ja Tarkas meni Fennada-Filmiin.
Seurasivat Tyttö kuunsillalta, Varsovan laulu ja Sininen viikko. Kolme elokuvaa hieman yli vuodessa.
Syksyllä 1954 oli vuorossa huikea maalaisfarssi Hilman päivät, josta Kassila sanoo saavansa palautetta edelleenkin.
Ennen kaikkea kyseessä on Kassilan mukaan kuitenkin osuuskaupanhoitaja-palopäällikköä näyttelevän Edvin Laineen elokuva "sillä hän siinä panee itsensä likoon, tekee itsestään pilaa liikuttavalla tavalla. Se kärsimättömyys, innostuminen, masentuminen, lapsenomainen itsekeskeisyys, joita hän palopäällikössä kuvaa, olivat hänen omia ominaisuuksiaan, samoin kuin tietysti energia, välittömyys ja positiivisuus, mutta hyvässä ihmiskuvauksessa ovat varjot yhtä lailla tarpeen kuin valotkin."
Kaksi kertaa Sillanpää
Seuraavaksi Kassila uudisti yhteistyönsä Edvin Laineen kanssa elokuvassa Pastori Jussilainen. Sen jälkeen oli vuorossa hieno Helsinki-elokuva Isän vanha ja uusi. Elettiin vuotta 1955.
Näihin elokuviin päättyi Matti Kassilan SF-ura sillä kertaa. Edessä oli puolitoista vuotta Porin teatterin johtajana.
Kesälomalla hän sai tilaisuuden tehdä Fennada-Filmille Elokuun. Siitä tuli Kassilan viides elokuva kahdessa ja puolessa vuodessa. Lisäksi hän ohjasi kahdeksan näytelmää Porin teatterissa.
Elokuu ja Kassilan 1980-luvulla ohjaama Ihmiselon ihanuus ja kurjuus olivat F.E. Sillanpään kaksi viimeistä romaania. Kassila toteaa kuvanneensa juuri ne, koska kykeni samaistumaan taiteellisen työn ja perheen elatuksen keskellä eläviin miespäähenkilöihin.
"Taiteilijan tehtävä ei ole etenkään Suomessa, pienessä, hieman eristyneessä kulttuurissa helppo. Alkoholi suo hetken vapautuksen, mutta tuo mukanaan uusia pulmia ja sotkee entisiä", omasta alkoholismistaan avoimesti kertova Kassila kirjoittaa.
Hän katsoi Elokuun uudelleen syksyllä 2001, ja näki monia asioita, jotka tekisi nyt toisin. "Olisin poistanut kertojan tai vähentänyt ratkaisevasti hänen osuuttaan. Olisin muuttanut rakennetta ja muutakin kerrontatapaa. Katsoja olisi pitänyt viedä taitavammin ja varovaisemmin Viktorin kuolinhetken elämyksiin, päästää ja johdattaa hänet hienotunteisemmin niin intiimiin ja yksityiseen asiaan kuin ihmisen kuolemaan."
Mutta studiokuvissa Kassila toteaa paikoin olevan sellaista hallintaa, ettei parempaan pystyisi. Elokuu saikin kuusi Jussia.
Vodka-Palmu oli iso virhe
Ennen komisario Palmuja Matti Kassila teki vielä Kurittoman sukupolven, Syntipukin, Punaisen viivan sekä Lasisydämen, johon hän otti runsaasti vaikutteita Ranskan uudesta aallosta.
Komisario Palmuista — yhdessä Aki Kaurismäen työläistrilogian kanssa kaikkien aikojen parhaasta Suomalaisesta elokuvasarjasta — ei tässä sen enempää. Palmu-elokuvat esiteltiin Viikkolehdessä perusteellisesti syksyllä 2002, jolloin ne viimeksi uusittiin televisiossa.
40-vuotiaana Matti Kassila oli tehnyt 22 pitkää elokuvaa ja 11 teatteriohjausta. Alkoholismi paheni ja sen päälle tuli vielä vankilakeikka rattijuopumuksesta.
Palmut edustivat jäähyväisiä vanhalle suomalaiselle elokuvalle. 1960-luvun pitkä näyttelijälakko muutti kuvioita ja Kassila siirtyi Fennada-Filmin tuottajaksi pois elokuvan tekemisen etulinjasta. Samalla päättyi myös Matti Kassilan runsaat kymmenen vuotta kestänyt kultakausi ohjaaja-käsikirjoittajana.
Siirtyminen 1970-luvulle alkoi onnettomasti elokuvalla Vodkaa, komisario Palmu. Pelkkä sen elokuvan ajatteleminenkin saa Kassilan voimaan pahoin. "Tein isoja virheitä. Suurin oli se, että herätin Palmun henkiin, toin hänet värifilmiin ja televisioon. Talutin hänet maailmaan, jota hän ei olisi hyväksynyt, mutta panin hänet hyväksymään sen, siis suomettumaan. Palmun voima oli toisessa aikakaudessa ja hän olisi ollut viimeinen mies suomettumaan."
1970-luvulla Kassila yritti elvyttää vanhaa leipälajiaan kansankomediaa tekemällä uuden version elokuvasta Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sekä Esa Pakarisen viimeisen elokuvan Meiltähän tämä käy.
"Viimeinkin tavoitin itseni"
Mutta varsinaisesti hän löysi uudelleen vireensä vasta 1980-luvun elokuvissa Niskavuori, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus sekä Jäähyväiset presidentille.
Niskavuorta Matti Kassila pitää nyt miellyttävänä kokemuksena, mutta jälkikäteen ajateltuna elokuvasta tuli hänen mielestään liian hidas. Jäähyväiset presidentille oli hänen mielestään lajissaan hyvä, mutta yleisömenestystä ajatellen siinä oli vikana kielteinen ihminen — murhaaja — päähenkilönä.
Ihmiselon ihanuus ja kurjuus oli Kassilalle nautinnollinen työ ja se palkittiinkin Ranskassa Rouenin pohjoismaisella elokuvafestivaalilla.
"Tein 1980-luvulla nuo kolme elokuvaa, joissa tunnistan itseni. Tekemisen rytmi oli sopiva: elokuva joka toinen vuosi. Viimeinkin se oli tullut mahdolliseksi, viimeinkin olin tavoittanut itseni, tein sitä mitä halusin tehdä, enkä spekuloinut. Olin päässyt uudelleen sinuiksi itseni kanssa, vieläpä paremmin kuin ennen."
Noihin kolmeen elokuvaan Kassilan ura myös käytännössä päättyi. Viimeistä elokuvaansa, epäonnistunutta Kaikki pelissä 1990-luvulta hän ei edes mainitse muistelmissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti