Julkaistu Kansan Uutisissa 4.9.2009.
Jotain monumentaalista siinä on. Ei ulkoisilta mitoiltaan, vaan sellaisena kuin kirjasesongin Tapaukset tapaavat olla. Nykyisten tiiliskivien aikakaudella Kari Hotakaisen teos Ihmisen osa hämmästyttää alle 300-sivuisena: niin paljon mahtuu näin pieneen tilaan.
Onhan tämän kummallisen aikakauden olemusta yritetty tulkita kahden kannen sisällä ennenkin, mutta Hotakaisen käsissä kaikki osuu kohdalleen niin ettei juuri koskaan. Monet Hotakaisen lauseet muistuttavat yllättävän paljon edesmenneen Arto Salmisen kieltä, samoin näkemys siitä, millainen maa tästä on tullut. Suuri ero on kirjoittajien huumorin laadussa. Hotakaisen huumori on lämmintä, Salmisella se oli sysimustaa ja kolkkoa. Molempi parempi.
Ihmisen osan lähtöasetelma kerrotaan sen takakannessa. Kirjailija, jolla ei ole omaa elämää haluaisi kirjoittaa vielä yhden teoksen. Omasta päästä keksii kyllä kymmenen romaania, mutta ei enempää. Siksi kirjailija ostaa 7 000 eurolla eläkkeellä olevan lankakauppias Salme Malmikunnaksen elämän kirjoittaakseen siitä romaanin.
Salme on vanhan kansan nainen. Puhumattoman Paavo-miehensä kanssa hän teki elämäntyönsä kirjaimellisesti nappikauppiaana. Silloin pienyrittäjäkin sai riistäjän leiman. Enää koko sanaa ei ole olemassa, ei mistään teoista.
Elämänsä myydessään Salme tekee ensi kerran nykyaikaisen kaupan. Hän myy sellaista, mitä ei voi koskettaa. ”Paljon näkymätöntä tavaraa on myynnissä”, hän miettii uutta maailmaa.
Salme myy elämänsä ”sen kauheuden” takia, joka on tapahtunut ja jonka edes osittaiseksi korjaamiseksi tarvitaan hänen mittapuullaan paljon rahaa.
Tästä lähtee liikkeelle verraton moniääninen kertomus aikamme ihmisistä ja elämän tärkeimmäksi muuttuneesta tarkoituksesta, ostamisesta ja myymisestä. Vuorollaan romaanissa elämästään kertovat Salme, Salmen kolme lasta ja vävy, afrikkalaissyntyinen Biko.
Sekä ”Puhuja”, joka on luonut mittavan omaisuutensa – niin, puhumalla. ”Ilman puhetta on vain tekoja, ja teot ovat siitä vanhasta maailmasta, jossa tehtiin käsin kaikki”, hän ajattelee kaasutellessaan 55 000 euroa maksaneella Audillaan.
Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen, siinä yksi kirjan jännitteistä. Puhuja-Kimmon ja Salmen jälkikasvun kohtaaminen ”sen kauheuden” vuoksi, siinä romaanin kliimaksi, joka vetää hiljaiseksi olkoonkin, että kyseessä ovat vain romaanihenkilöt.
Ihmisen osa on moniselitteisempi juttu kuin päältä katsoen tulee ajatelleeksi.
Kari Hotakainen ottaa yllättävän selvästi kantaa kahden maailman välillä sen entisen puolesta.
”Kapitalismi koostuu hetkellisistä innostuksista, mitä tahansa päähänpistoa voidaan kutsua oivallukseksi”, hän kirjoittaa.
Salmen varasteleva Maija-tytär on alkanut pitää näpistelyään vain liikuttavana puuhasteluna nähtyään televisiosta ohjelman yritysjohtajien palkkiojärjestelmistä.
Tämän päivän työelämän, jatkuvien palaverien ketjun taas Helena-tytär kiteyttää näin: ”Tuhlaan ainoan elämäni kallista aikaa turaamalla joutavanpäiväisiä asioita joutavanpäiväisten aikuisten kanssa ja olen jo muuttunut itsekin joutavanpäiväiseksi puhekoneeksi...”
Vävy, bussikuski Biko, miettii olevansa rasisti. Hän pitää suomalaisia yksinkertaisina ihmisinä, jotka nöyristelevät edessä ja vikisevät takana. ”Käytte sisällissotaanne perheissä ettekä työpaikoilla, missä ärhentelystä ja itsensä puolustamisesta olisi kenties jotain hyötyäkin. Ette te oikeaa kapinaa saa aikaiseksi.”
Loppumetreillä puhumaton Paavokin saa suunsa auki: ”Se mikä me käsitetään vauraudeksi, on toiselle kituuttamista. Rakennettiinko tässä välissä uusi ihminen eikä me huomattu mitään, meiltä salassako on kehitetty aivan uusi olento?”
Siltala-kustantamo on avannut Kari Hotakaisen romaanille omat verkkosivut, jossa Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja, sosiologi Matti Virtanen arvioi teosta vertaamalla sitä Väinö Linnan Pohjantähteen.
Virtanen vertailee, että Linnan trilogiassa kaikki kipeä – vuosi 1918, 1930-luvun lama ja sodat 1939–44 – sijaitsevat menneisyydessä. Pohjantähti huipentuu vanhojen ristiriitojen lientymiseen.
”Hotakaisen Ihmisen osassa kaikki kipeä on nykyhetkessä, eikä mikään voi lientyä eikä eheytyä, koska emme tarkalleen tiedä, missä nyt oikein olemme”, kirjoittaa Virtanen.
Ehkä Ihmisen osa onkin jossain mielessä Täällä Pohjantähden alla, osa viisi. Akseli Koskelan jälkeläisten elämä olisi ollut pääkaupungissa tai sen liepeillä entiselle punapäällikölle täysin käsittämättömissä töissä. Olisiko hän niitä edes töiksi tunnistanut? Miten olisi paremman maailman vuoksi nälkäkuoleman ja teloituksen partaalla käynyt mies arvioinut tämän ajan pahoinvointia ja arvoja?
Väinö Linna päätti trilogiansa lähelle sen ensimmäisen osan syntyajankohtaa. Oli syntynyt takuulla entistä parempi Suomi. Vaan miten on nyt Hotakaisen aikana?
Juoksuhaudantie (2002) toi Kari Hotakaiselle Finlandia-palkinnon. Finlandia-ainesta on myös Ihmisen osa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti