Julkaistu Kansan Uutisissa 23.10.2009.
Peter von Baghin yhden miehen tekstitehdas on taas synnyttänyt 500-sivuisen järkäleen, joka tuottaa paljon iloa – mutta myös jonkin verran harmia.
Harmia vain siksi, että tässä kirjassa esitellyistä 147 elokuvasta suuri osa on taas sellaisia, joiden näkeminen on miltei mahdotonta.
Jäljittelemättömään tyyliinsä von Bagh herättää kiinnostuksen muun muassa ”mustan elokuvan joutsenlauluun”, André De Tothin elokuvaan Kaupungin pimeydessä, Samuel Fullerin ”tiukkaan rikoselokuvaan” Tokion alamaailma, varhaiseen Rex Ingramin sotaelokuvaan Neljä ratsastajaa, ”visuaaliseen spektaakkeliin komeinta lajia”, ja myös jo 1920-luvulla gangsterielokuvan perustan luoneeseen Alamaailmaan, ohjaus Josef von Sternberg.
Mahdollisuus nähdä nämä ja kymmeniä muita kaltaisiaan on sen varassa, mitä Ylen Teema-kanavan klassikkotarjontaan osuu. Nyt kun klassikoita ei juuri dvd:lläkään enää julkaista, olemme elokuvan historian osalta yhden tv-kanavan ja omien kotiarkistojen varassa.
Ehkä Lajien synnyn kymmenes painos joskus vuonna 2019 sisältää myös tulevaisuuden megagiga-muistikortin, jolle on tallennettu kaikki kirjassa käsitellyt elokuvat.
Liikaa painoa auteurille?
Lajien synty on Peter von Baghin noin 25. kirja. Muutama on syntynyt yhdessä toisten kirjoittajien kanssa, mutta tuhansia sivuja hän on vuodesta 1967 lähtien kirjoittanut elokuvasta yksin.
Lajityypeistä rakkaus- ja rikoselokuva ovat saaneet aiemmin omat teoksensa, mutta nyt von Bagh kartoittaa kaikki lajit vuodesta 1920 lähes tähän päivään.
Ei silti hätää: painotukset ovat edelleen vahvasti menneissä vuosikymmenissä. 2000-lukua kirjassa edustavat musikaali Moulin Rouge ja hongkongilainen melodraama In the Mood for Love. 1990-luvulta mukaan päässeet rikoselokuvan merkkiteokset Reservoir Dogs ja Heat olivat mukana jo kirjassa Rikoksen hehku.
Raikasta itsekritiikkiäkin Peter von Bagh harrastaa. Hän myöntää painottaneensa ohjaajan, auteurin, merkitystä elokuvan ratkaisevana tekijänä ehkä liikaakin. Nimenomaan tässä kirjassa esitellyt lajityypit todistavat, että lahjattomampikin tekijä saattoi onnistua genren tiukoissa raameissa. ”Film noirin huippukaudella kaikki mitä tehtiin oli hyvää.”
Tutut henkilöt tutuissa tilanteissa
Filmihullut voivat kiistellä loputtomiin siitä, mitkä ovat elokuvan varsinaiset lajit. Selkeitä ovat ainakin von Baghin lainaaman Richard Maltbyn nimeämät western, komedia, musikaali, sota, trilleri, gangsterielokuva, kauhuelokuva ja tieteiselokuva.
Muut kirjoittajat ovat jatkaneet listaa vakoilulla, tie-elokuvalla, vankilaelokuvalla, fantasialla...
Ehkä selkeintä on luottaa Barry Keith Grantin määritelmään:
”Yksinkertaisesti ilmaistuna genre-elokuvia ovat ne kaupalliset täyspitkät elokuvat, jotka toiston ja variaation keinoin kertovat tuttuja tarinoita, joissa tutut henkilöt ovat tutuissa tilanteissa.”
Western kestänyt isoisän isältä
Elokuvan lajityyppi ei ole pysyvä. Jotkut ovat säilyneet kohta sata vuotta, mutta osa on käytännössä lakannut olemasta. Kokonaan uusia ei ole syntynyt aikoihin, mutta nykyään on Peter von Baghin mukaan tyypillistä, että samassa elokuvassa on useampia genrejä.
Western, yksi ensimmäisistä ja selkeimmistä, eli määrällistä ja laadullista kukoistustaan 1950-luvulla. 1960-luvulla se uudistui italialaisin voimin kunnes Sam Peckinpahin Hurja joukko tavallaan lopetti koko genren.
Silti lännenelokuva on säilynyt hengissä, kun jokaisella vuosikymmenellä sen kuolema on osoitettu ennenaikaiseksi yhdellä tai kahdella merkkiteoksella: 1970-luvulla Clint Eastwoodin omat ohjaukset Lainsuojaton ja Ruoska, 1980-luvulla Michael Ciminon Portti ikuisuuteen, 1990-luvulla Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa ja Eastwoodin Armoton, ja 2000-luvulla länkkärin lippua on kantanut kunnialla Andrew Dominikin Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta.
Peruslajeista western on henkitoreissaan, mutta elossa. Musikaali sen sijaan käytännössä kuoli jo 1960-luvun alussa. Tätä on pidettävä kummallisena asiana. Peter von Bagh luonnehti kirjansa julkistamistilaisuudessa musikaalia maanpäällisen onnen etsinnän vertauskuvaksi. Mihin on kadonnut tarve viettää kaksituntinen pumpulisessa pilvilinnassa?
Lama ja kauhu kuuluvat yhteen
Varhaisista lajityypeistä taas elämäkertaelokuva kukoistaa rasittavuuteen asti.
Elokuva jostain todella eläneestä ihmisestä on varmin tie parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Itse palkinnon elämäkertaelokuva on voittanut tällä ja viime vuosikymmenellä vain kerran kummallakin.
1980-luvulla puolet Oscareista meni ”perustuu tositapahtumiin” -elokuville.
Jos historia toistaa itseään, seuraavana on vuorossa uusi kauhuelokuvien aalto. Kauhuelokuvan ensimmäinen merkkivuosi ei ehkä mitenkään sattumalta ollut 1931. Yhdysvalloissa se oli suuren laman vuosi ja Saksassa, maineikkaimman kauhuyhtiö Universalin johtajan Carl Laemmlen entisessä kotimaassa, natsit olivat nousemassa valtaan.
Vuonna 1931 syntyivät kauhuelokuvan neljä perustyyppiä. Von Baghin lainaaman elokuvakirjoittaja David Skalin mukaan kaikissa niissä oli myös selkeä, joskin ehkä tahaton luokkanäkökulma: Dracula on verenhimoinen kapitalisti, aina valmis uusiin valloituksiin imettyään talonpojat kuiviin.
Tohtori Jekyll on porvari, joka tuhoaa alempia luokkia edustavan naisen.
Frankensteinin hirviö on hylättyjen työntekijöiden symbolikuva repaleisina vaatteineen ja asfalttimiehen saappailta näyttävine jalkineineen.
Freaks-elokuvan luonnonoikut elävät taistelukentässä isot vastaan pienet ihmiset.
Rikoksen hehku on ikuinen
Oikeastaan ainoa aina elinvoimansa säilyttänyt genre on rikoselokuva alalajeineen. Se nousi jo mykän elokuvan kaudella ja äänielokuvan läpimurto toi heti 1931–1932 nähtäville kolme täysosumaa: Arpinaama, Pikku Caesar, Yhteiskunnan vihollinen.
Lajien synnyn ajallisesti toisessa päässä on kaksi 1990-luvun hienoimpiin kuuluvaa jännäriä, Quentin Tarantinon Reservoir Dogs ja Michael Mannin Heat, jotka jatkoivat tyylikkäästi suuri keikka -elokuvien perinnettä.
Modernin elokuvan lävitse käy vakaumus, että rikos on kaikkialla kapitalismissa, Peter von Bagh kirjoittaa.
Peter von Baghin parhaat kirjat – joihin Lajien synty ilman muuta kuuluu – saattavat elokuvasta hullaantuneen oudon kiihtymyksen tilaan. Niin paljon on jo nähty ja silti niin valtavasti on vielä näkemättä.
Ja kun ne parhaat on nähtävä aina uudelleen, niin miten kaiken edes ehtii?
Erityisesti ihailen von Baghin kykyä haltioitua elokuvan kaikista lajityypeistä erottelematta taiteellisesti ylempiä saavutuksia automaattisesti alempia arvokkaammiksi. Jotain myönteistä sanottavaa löytyy ikuisten mestariteosten lisäksi sellaisista elokuvista kuin Valkoinen Zombi tai Yön pedot, vain parina esimerkkinä monien joukosta.
Ottakaamme vertauskohteeksi kirjallisuus: muullakin kuin Tammen Keltaisella kirjastolla on arvoa. Helmiä löytyy kioskikirjoistakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti