torstai 15. joulukuuta 2022

Pieruhuumori pilaa hyvin kehitetyn vakoilutarinan, jossa Jackson Lambin luupäät palaavat näyttämölle



Mick Herron: Vakoojakatu (Spook Street). Suomentanut Ilkka Rekiaro. 391 sivua, CrimeTime.

Mick Herronin Jackson Lamb -vakoiluromaanit ovat olleet alan piireissä tapaus ja arvostelumenestyksiä. Kirjoista on tehty kaksi kautta tv-sarjaa Apple-tv -suoratoistoon. Niiden suomentaminen alkoi kesällä 2021 ja syksyllä ilmestyi jo neljäs osa Vakoojakatu.

Olin ensimmäisestä osasta Luupäät innoissani minäkin, sillä Herron kirjoittaa oikeita vanhan ajan vakoiluromaaneja humoristisella otteella. 

Nyt ei enää oikein nappaa. Vakoojakadussa on merkittävä ja hyytävä juoni siitä, miten tiedustelupalvelun salainen operaatio suistuu raiteiltaan tuhoisin seurauksin. Herronin pieruhuumori ei mitenkään istu näin traagiseen tarinaan. Sitä ja paljoa humoristiseksi tarkoitettua puhetta ei vaan jaksa lukea.

Esikoisteoksen luupäät tarkoittavat tiedustelupalvelussa jonkun töppäyksen takia sivuraiteelle Slough Houseen siirrettyjä luusereita, jotka kuitenkin osoittautuvat varsin kyvykkäiksi niin kuin uusimassakin osassa. Heitä johtava vanha vakooja Jackson Lamb on törkimys olemukseltaan ja puheiltaan. Hänen vittuilunsa alaisilleen on piereskelyn lisäksi olennainen osa huumoria, josta ilmeisesti monet pitävät.

Perustarina tässäkin osassa on täyttä rautaa. Lontoossa tapahtuu tuhoisa terrori-isku ja samaan aikaan herää huoli, puhuuko sarjan yhden keskushenkilön River Cartwrightin isoisä, entinen vakoilupomo David Cartwright vanhetessaan ja seniiliytyessään sivusuunsa edelleen arkaluontoisia salaisuuksia.

Joku on lähettänyt murhaajan hiljentämään vanhan vakoilijan, mutta "tilauksen lähettäminen" epäonnistuu, ja se vie puolestaan Riverin Ranskaan selvittämään mistä on kysymys.

Vakoojakadun pohjalla on vanhoista tosielämän agenttitarinoistakin tuttu pyrkimys tehdä kokeita ihmismielen hallitsemiseksi ja manipuloimiseksi haluttuihin tarkoituksiin. Nyt salainen koe on karannut käsistä. 

Tuima loppunäytös sijoittuu Lontoon kaduille kaatosateeseen ja Slough Houseen, joissa salaisuudet paljastuvat. 

Herron osaa yhdistää klassisen hiljaisen vakoiluromaanin kertomisen toiminnallisiin jaksoihin. Jos hän jättäisi typerän huumorin pois, käsillä olisi mestariteos. Nyt on vain sekasikiö, jonka eri elementit eivät ole oikeassa suhteessa toisiinsa.

maanantai 12. joulukuuta 2022

Kymmenes Hautalehto on jämäkkä rikostarina ilman turhia rönsyjä



Christian Rönnbacka: Kostajan merkki. 318 sivua, Bazar.

Jugoslaavimafian uusi pomo järjestää kostoretken Porvooseen juuri kun Antti Hautalehto palaa tutkinnanjohtajaksi saman kaupungin poliisilaitokselle entiseen ryhmäänsä. Serbialaista Vladoa polttaa juuri Hautalehto, jonka toimesta hänen kaksosveljensä kuolivat pieleen menneessä kokaiinin salakuljetuksessa Suomessa vuosia aiemmin.

Christian Rönnbacka palaa kymmenennessä Hautalehdossa sinne, mistä aloitti esikoisdekkarissaan Operaatio Troijalainen. En ole kymmenen vuotta sitten esikoista arvostanut, sen kertoo tämä arvio. Kostajan merkki sen sijaan on laatutyötä toiminnallisen poliisiromaanin puitteissa. Laadullinen ailahtelu on kyllä tyypillistä Rönnbackalle kokeneenakin kirjailijana. Uutuus menee kärkeen hänen tuotannossaan.

Hautalehto ja Simon Kannas eivät tiedä mitään osalleen langenneesta tappotuomiosta, kun porvoolaiselta golfkentältä löytyy jousella murhattu mies. Hyvin rakennetussa tarinassa Hautalehdolla on myös suojelija menneisyydestä. Hän havittelee Porvoon liepeille haudattua ase- ja rahakätköä. Sijainnin selvittämiseksi Hautalehdon on ratkaistava koodi, joka on löydettävissä aiemman jutun tutkintamateriaalista. Kiire on, sillä vaikka yksi tappaja on eliminoitu, on liikkeellä toinenkin.

Rönnbackan monen dekkarin kompastuskivi on tyhmä huumori. Nyt ei ole. Kostajan merkki yllättää myönteisesti keskittymällä jämäkästi itse asiaan ja synnyttämällä kohtalaisesti jännitystäkin. Ytimen ympärillä yritykset aloittaa uudelleen yhteiselämä Leenan kanssa ja huulenheitto muun poliisiporukan kanssa kuuluvat asiaan kunhan pysyvät aisoissa. Nyt pysyvät. Hautalehdon ryhmän sisäisen dynamiikan kuvaus toimii ja huumoriakin on sopivasti.

Lopussa meno äityy tosi tuimaksi, kun maastokätköllä tapahtuu ja Hautalehdon tietämättä Leena on vaarassa. Sen verran arvaamattomia Rönnbackan kirjat kuitenkin ovat olleet, ettei mikään ole tässä sarjassa itsestään selvää, ei edes päähenkilön selviäminen, sillä hän aloitti keväällä uuden sarjan ruotsalaispoliisi Henna Björkistä.

Tiukka tarina ja komeasti kulkee.

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Päätalomainen dialogi on herkkua kummallisessa sotakirjassa Laguksen nuolet


 

Rauno Jääskeläinen: Laguksen nuolet - Panssaridivisioonan miehet jatkosodassa. 240 sivua, readme.fi.

Rauno Jääskeläisen kolmas sotaromaani Laguksen nuolet perustuu tämän savottakämpillä kuulemiin isänsä Tauno Jääskeläisen työkaverien kertomiin juttuihin. Tai romaanin, tietokirjan ja vielä jonkin vaikeasti määriteltävän risteyshän tämä on. Paljon tietokirjoja ja sotaromaaneja lukeneena ei ole ennen tullut vastaan näin erikoista tapausta.

Kirjassa seurataan kenraali Ruben Laguksen johtaman panssaridivisioonan sotatietä talvesta 1942 Kannaksen suurhyökkäykseen ja vielä Lapin sotaan asti. Teoksen päähenkilöt ovat Pyhäjärven korpimökeistä sotaan kutsutut Tauno ja sotilaskurin vakituinen vastustaja Frans eli Ransu.

Laguksen nuolet etenee hypähdellen tilanteesta toiseen niin, että lukija ei aina pysy kärryillä edes siitä, missä vuodessa mennään. Romaanimaista kerrontaa katkovat dokumentaariset osuudet, tietokirjamaiset katsaukset ja lainaukset Kansa taisteli -lehdestä.

Sekavuudestaan huolimatta teos kyllä vetää mukaansa. Rauno Jääskeläinen pääsee lentoon etenkin dialogeissa. Itämurteinen leuanlouskutus on kuin Kalle Päätaloa parhaimmillaan. Päätalon jatkosotaan sijoittuvia Iijoki-sarjan kirjoja Laguksen nuolet muistuttaa siinäkin, että teoksessa ovat mukana myös kotirintama ja sotasairaala. Taunon tikusteleva anoppi on kuin kuin Ahoniemen muori Päätalon kirjoissa. Ja tunnonvaivoihin joutui Taunokin aviorikoksen takia.

Jääskeläisen kirjasta löytyvät myös kaikista sotaromaaneista tutut lihamyllyt, teräsmyrskyt, moraalin vievät sotaväsymys ja vitutus, herroille ärhentely ja jermuilu. Hän kertoo sodasta niin kuin sodan käyneet savottajätkät hänelle sitä ovat kuvanneet. Ei Laguksen nuolissa oikeastaan mitään uutta ole, mutta kuten Veikko Lavin laulussa sanotaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen. Miksi ei sitten myös pienen romaanin?

Laguksen nuolet tarkoittaa joukko-osaston hihamerkkiä, jossa on kallellaan olevassa vihreäpohjaisessa kolmiossa kolme oikealle suuntautuvaa keltaista nuolta, joista keskimmäinen on muita pidempi.

tiistai 29. marraskuuta 2022

Dekkariseuran Vuoden johtolankaehdokkaat julki, omalla varjolistalla Keskitalo, Laiho, Malmstedt, Raatikainen, Rämö ja Wahlsten



 Suomen dekkariseura jakaa vuosittain Vuoden johtolanka -kirjallisuuspalkinnon. Tänä aamuna julkaistuista kuudesta palkintoehdokkaasta yksi kirja voittaa Vuoden johtolanka -palkinnon vuoden parhaasta kotimaisesta fiktiivisestä jännityskirjasta helmikuussa 2023.

”Julkaisemme kuuden kirjan lyhyen listan nyt toista kertaa, sillä haluamme nostaa esiin suomalaista rikos- ja jännityskirjallisuutta laajemmin yhden voittajakirjan sijaan. Suomessa ilmestyy runsaasti korkealaatuista rikoskirjallisuutta, ja koemme tehtäväksemme tuoda näitä teoksia enemmän yleisön ja lukijoiden tietoisuuteen”, Suomen dekkariseuran hallituksen puheenjohtaja Leena Korsumäki kertoo.

Ehdokkaat on valinnut kolmihenkinen Vuoden johtolanka -raati, jonka jäsenet ovat Elo Lammi (puheenjohtaja), Kyösti Pienimäki ja Helena Ranta. He valitsevat myös lopullisen voittajan. Raati luki 90 kotimaista tänä vuonna ilmestynyttä dekkaria.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää (Otava)

Podcast-mainetta saanut ja uutta aineistoa etsivä Saana Havas houkutellaan matkustamaan Pohjois-Lappiin paneutumaan vuosia sitten kadonneen ja murhattuna löytyneen nuoren tytön tapaukseen. Kirjan hienointa antia on napapiirin pohjoispuolella sijaitsevan miljöön ja ihmisten kuvaus. Elina Backman hahmottaa hyvin Havaksen roolin oudohkossa ympäristössä, jota ”harrastelijasalapoliisi” tarkkailee perimmältään sympaattisesti. 

Simo Halinen: Nainen joka katosi (CrimeTime)

Tyylikkäästi kirjoitettu salaperäinen rikostarina, johon Simo Halinen mahduttaa yllätyksellisiä käänteitä. Tarina on loistavasti pelkistetty lähes elokuvamainen kertomus, jossa koetaan yksinäisyyttä, ihmisen kadottamisen kipeyttä ja uudelleen löytämistä. Rikoskirjaksi Halisen romaani on myös harvinaisella tavalla kauniin eroottinen syvine kiintymisineen ja tunteineen. 

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit (Otava)

Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan yhdeksäs romaani on hieno ajankuva 1920-luvun Helsingistä. Sarjan dekkareissa Virpi Hämeen-Anttila yhdistää uskottavan onnistuneesti tuon ajan rikostutkintaa, arkista tapainkuvausta, ja säätyläiseroista johtuvia jännitteitä. Historiallinen tarkkuus, jolla Hämeen-Anttila kuvaa ajan ilmiöitä, on ihailtavaa. 

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen (CrimeTime)

Romaani vahvistaa entisestään JP Koskisen verratonta Murhan vuosi -teemasarjaa. Kirjassa on veijarimaista kuvausta Totuuden veljeskunnan hämäristä, salaisista ja kohtalokkaistakin menoista, joita Arosuon etsivätoimiston Juho Tulikoski ujutetaan tarkkailemaan. Rinnakkaistarina 1700-luvun Hämeestä on todentuntuisen rosoinen ja vaikuttava ajankuva. 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio (Into)

Anu Patrakan Katumuksen kallio on Portugaliin sijoittuvan kirjasarjan perinteinen arvoitusdekkari, jossa lukija saa arvailla syyllistä ja varmasti erehtyäkin moneen kertaan. Kirja koukuttaa myös pohtimaan katolisen kirkon sielunpaimenten rooleja kirkon sääntöviidakossa. Patrakka kirjoittaa kiinnostavasti padreista ja seurakuntien työntekijöistä aina haudankaivajia myöten. 

Max Seeck: Loukko (Tammi)

Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.

 VARJOLISTA

Joona Keskitalo: Kunniattomat

Keskitalon kehittämä tarina on suuren luokan rikoskirjallisuutta. Suorastaan hengästyttävät juonenkäänteet ovat kaikessa kekseliäisyydessään ja monimutkaisuudessaan nopeita ja älykkäitä. Nyt ei jaaritella. Keskitalo heittää henkilöitään ja lukijan koko ajan uusiin ja vaikeasti ennakoitaviin tilanteisiin.

Tommi Laiho: Rikotut

Kuka sen teki ja miksi, on kuitenkin vain yksi Rikottujen taso. Psykologiset henkilökuvat ovat vahvoja. Karita, Amina ja Juha ovat kirjallisia henkilöhahmoja, joista todella välittää ja haluaa tietää lisää. Hätääntyneestä lapsesta kylmäksi ammattilaiseksi kasvanut murhaaja, joka alkaa kyseenalaistaa tekojaan, on poikkeuksellisen moniulotteinen rikollishahmo.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Hyytää luihin ja ytimiin asti.

Jari Raatikainen: Syndikaatti

 Raatikainen on erinomainen kirjoittaja ja dialogi on jopa nautittavan luontevaa. Romaanin kaikki haarat ovat niin kiinnostavia, että lukija pysyy tiukasti hänen otteessaan. Sekä draama ja sen kaari että faktapohjainen aines pelaavat komeasti yhteen.

Satu Rämö: Hildur

Parikymmentä vuotta Islannissa asunut ekonomi on kirjoittanut kirjan, joka hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan. Hilduriin henkilönä ja Hilduriin romanina ei voi olla rakastumatta.

Ari Wahlsten: Kyynelten laakso

Ari Wahlstenin tummapintaisesta yksityisetsivä Kit Karismasta kertovan dekkarisarjan jokainen osa on ollut vielä parempi kuin edellinen. Sama pätee myös kuudenteen osaan Kyynelten laakso. Teos saa kirjaimellisesti räjähtävän alun ja sitten mennään yhtä kyytiä loppuun asti. Tarinassa ja sen henkilöissä on uskomaton imu.

maanantai 28. marraskuuta 2022

Tuire Malmstedtin Lumihauta hyytää luihin ja ytimiin asti



 Tuire Malstedt; Lumihauta. 301 sivua, Aula & co.

Tuire Malmstedtin kirjat ovat jostain syystä menneet ohi, vaikka hän sai vuonna 2018 Suomen dekkariseuran parhaan esikoisteoksen palkinnon Pimeä jää -kirjallaan. Nyt Malstedtilla on menossa jo toinen sarjansa. Taatusti eivät jää kirjat tästä eteenpäin lukematta, on Lumihauta niin kamalan vakuuttava, ja Metso & Vauramo -sarjan ensimmäinenkin osa Lasitarha on hankittava käsiinsä.

Lumihauta alkaa niin hyytävästi, että hyytävämpää ei ole. Jyväskyläläisessä asunnossa on tapahtunut perhesurma. Kaikki viittaa siihen, että isä on tappanut vaimonsa, kaksi lastaan ja lopuksi itsensä. Yksi perheen lapsista löytyy kuitenkin elossa kylpyhuoneen pyykkikorista.

Tapaus järkyttäisi ketä vaan, vetää se hiljaiseksi lukijankin, vaikka kyseessä on fiktio. Rikostutkija Matilda Metso joutuu niin tolaltaan, että ottaa työstään vapaata ja palaa kasvattivanhempiensa luokse Angeliin. Lumihauta on taidokkaasti rakennettu matka Matildan menneisyyteen, jonka hän on itsekin unohtanut. Nyt muistot alkavat tutuilla paikoilla palata ja samalla menneisyys vaikuttaa myös nykyisyyteen.

Pohjoisesta on tullut suurta muotia nykydekkareissa. Sinne sijoittuu Liza Marklundin uusi sarja, josta syksyllä ilmestyi Suonsilmä ja Elina Backmanin kolmannessa dekkarissa Saana Havas tutkii juuri Angelissa tapahtunutta murhaa. Monia muitakin on, toisistaan riippumattomia teoksia totta kai. Jokin Lapissa nyt vetoaa.

Elina Backman oli tehnyt taustatyönsä tarkkaan ja kuvasi Lappia ilman etelän eläjän eksotisointia. Myös Tuire Malmstedtilla tuntuvat olevan hyvin hallussa saamelaisten mytologiat, tavat ja taiat. Lumihaudan nykyaikaa lomittavat tarkemmin määrittelemättömässä menneisyydessä tapahtuvat luvut, jotka on nimetty suomen ja saamen kielillä. Ne kertovat Ebbásta, tämän Ivalon poliisipäällikön Madsin kanssa saamasta kahdesta aviottomasta lapsesta, murhasta ja pakomatkasta.

Dekkarin nykyajassa Angelissa vaikuttaa Ebbá-kultti, johon sisältyy verta lumella, lumihahmoja, joilla on saamelaiset nimet, eläinuhreja ja "hiljennettyjen lasten" taikamenoja. Ne palauttavat Matildalle mieleen, että vielä 1980-luvulla koulussa oli kiellettyä puhua inarinsaamea ja käyttää saamenpukua. Kesällä ilmestynyt Lumihauta osallistuu nyt vahingossa polttavan ajankohtaiseen keskusteluun saamelaisten identiteetistä ja suomalaisten kolonialistisesta menneisyydestä.

Rikosjuoni, Ebbán pakomatka ja mytologioiden yhdistyminen synnyttävät vastustamattoman yhdistelmän. Tuire Malmstedt soittaa tunteita kuin herkkää viulua. Teoksen emotionaalinen voima on valtava, Matildan epätietoisuus ja tuska käsin kosketeltavaa.

Matilda hakee johtolankoja perhesurmaan Inarista käsin, tutkijapari Elmo Vauramo selvittää sitä poliisitutkinnan keinoin Jyväskylässä. Loppuratkaisu jättää epäuskottavuudessaan toivomisen varaa, mutta kokonaisuudessaan Lumihauta on kyllä poikkeuksellisen vaikuttava ja koskettava dekkari.


torstai 24. marraskuuta 2022

Hulda-sarjan kirjoittanut Ragnar Jónasson oli aika seppä jo esikoisessaan


 

Ragnar Jónasson: Lumisokea (Snjóblinda). Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. 312 sivua, Tammi.

Keväällä 2021 Hulda Hermannsdóttir valloitti Islanti-dekkarien koko ajan kasvavan suomalaisen ystäväjoukon. Ragnar Jónassonin surumielisen trilogian avausosa Pimeys vakuutti henkilökuvauksellaan, yllätyksellisyydellään ja omaperäisyydellään. Kolmiosainen kokonaisuus oli ammattimiehen loppuun asti hioma lukuelämys.

Entä miten toimii Jónassonin kymmenen vuotta ennen ensimmäistä Huldaa kirjoittama esikoisdekkari Lumisokea? Erittäin hyvin. Hänellä oli henkilökuvaus heti hyvin hallussaan, samoin kaukana kaikesta olevien paikkojen miljöö ja mielentila.

Hulda-sarjan kirjat tapahtuvat eristyneissä ympäristöissä. Sellaiseksi voi laskea myös parhaat päivänsä kauan sitten nähneen kalastajakylä Siglufjördurin ainakin dekkarin tapahtuma-aikaan joulu-tammikuussa. Satoja kilometrejä Reykjavikista pohkoiseen sijaitseva kylä tai pieni kaupunki on muutenkin vaikeakulkuisen tien päässä. Nyt sankat lumisateet eristävät sen totaalisesti niin kuin hienossa islantilaisessa tv-dekkarissa Loukussa

Liekö Jónassonin kirjalla ollut osuutta tv-sarjaan ainakin ideatasolla, sillä alkuteos ilmestyi vuonna 2010 ja Loukussa-sarjan ensimmäinen kausi vuonna 2015.

Siglufjörduriin päätyy poliisiksi Jónassonin ensimmäisen sarjan päähenkilö Ari Thor melkein hetken päähänpistosta. Reykjavikilainen ajelehtijatyyppi Ari Thor on viittä vaille valmis poliisi, kun Siglufjördurin poliisin päällikkö Tómas soittaa ja tarjoaa työpaikkaa. Hetkeäkään miettimättä ja tyttöystävänsä Kristínin mielipidettä kysymättä hän päättää lähteä satojen kilometrien päähän kaupunkiin, "jossa ei koskaan tapahdu mitään".

Sitten tietysti alkaa tapahtua, koska kyseessä on dekkari. Ensin kuolee yhdellä muinoin ilmestyneellä romaanilla itsensä kirjailijalegendan asemaan saattanut Hrórlfur paikallisen teatterikerhon harjoituksissa. Tapaus näyttää onnettomuudelta, mutta pian näytelmän pääosan esittäjän avovaimo Linda löytyy pihaltaan henkihieveriin pahoinpideltynä.

Siglufjördurissa kaikki tunteva Tómas on haluton pitämään Hrólfurin tapausta muuna kuin onnettomuutena. Ari Thor taas haluaa näyttää kyntensä ensimmäisessä jutussaan. Sitkeän poliisityön ja päättelyn kautta avautuu näppärästi sommiteltu vyyhti sisäänlämpiävän kaupungin salaisuuksista ja useammankin miehen likaisesta menneisyydestä. Romaanin nykyajan lomassa kulkevissa lyhyissä luvuissa kuvataan erästä aiemmin tapahtunutta ryöstöä hyytävin kääntein. Vähitellen sekin aukeaa Lumisokeassa.

Taitavaksi poliisiksi ensimmäisessä jutussaan osoittautuva Ari Thor on henkilökohtaisessa elämässään hieman hukassa niin kuin Hulda kymmenkunta vuotta myöhemmin. Hän on loukkaantunut Kristínille, koska nainen ei ymmärrä häntä, mutta ei pääse alkua pidemmälle, kun pitäisi selvittää asiaa puhelimessa. Siglufjördurissa hän ajautuu suhteeseen pianonsoiton opettajansa Uglan kanssa, mutta saa siitäkin huonon omantunnon. Kristínin näkökulmaa äkkipäätökseensä hän ei osaa edes ajatella, mutta Ragnar Jónasson rakentaa siitä yhtä puitetta sarjan seuraavaan osaan Tuhkayö.

Pohjoismaiden myydyimpiin dekkarikirjailijoihin lukeutuva Ragnar Jónasson näyttää jo esikoisessaan taiturin merkkejä. Lumisokea ei ole kovin jännittävä teos, mutta se on tavallista mietitympi kuka sen teki -mysteeri.

maanantai 21. marraskuuta 2022

Camilla Greben uusimmassa kihelmöi pitkästä aikaa, kuka sen teki



 Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Välkommen till Evigheten). Suomentanut Sari Kumpulainen). 457 sivua, Gummerus.

Kuka sen teki, ei ole moderneissa pohjoismaisissa dekkareissa ollut olennainen kysymys enää pitkään aikaan. Ne kuvaavat usein sitä, miksi se tehtiin, mitkä olivat olosuhteet.

Dekkaripalkintoja niittäneen Camilla Greben uusinta lukiessa herää pitkästä aikaa vastustamaton halu mennä etukäteen viimeisille sivuille lukemaan loppuratkaisu. Niin kovan jännitteen hän luo heti Ajasta ikuisuuteen -teoksensa ensimmäillä sivuilla. Ei kuitenkaan kannata. Kannattaa malttaa ja nauttia psykologisen jännityksen taiturin täyteläisestä juonesta.

Grebe lassoaa lukijan otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla. Kustannustoimittaja, menestyskirjailija Gabriel Andersenin vaimo Lykke Andersen tuodaan sairaalan tutkimusosastolle verisenä ja käsiraudoissa. Tyylilajin perusteella on tapahtunut todennäköisesti murha, mutta sitä ei saada tietää vielä pitkään aikaan.

Nopeasti siirrytään ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin elokuuhun, jolloin Andersenien Ikuisuus-nimisessä maalaistalossa valmistaudutaan kesäjuhlaan. Grebe virittää sielläkin heti odotuksen, että jotain kauheaa on kehkeytymässä.

Gabriel Andersen on hieman Jan Guillouta muistuttava pitkän historiallisen romaanisarjan luonut kirjailija ja kustantamon rahasampo. Lykke on noussut vähitellen samassa kustantamossa avustavista töistä merkittävien kirjailijoiden kustannustoimittajaksi. Idyllin täydentävät 17-vuotiaat kaksospojat Harry ja David.

Elokuinen ilta kääntyy yöksi. Tapahtuu murha, joka suistaa Andersenien elämän raiteiltaan. Romaanin nykyhetkessä Lykke suostuu puhumaan vain kahdeksan vuoden takaista murhaa tutkineelle Manfred Olssonille. Hänellä on siihen hyvä syy.

Valtavan taitava Camilla Grebe sekoittaa Ajasta ikuisuuteen -dekkarissa klassisen suljetun huoneen rikoksen tämän päivän psykologiseen jännitykseen, pakkomielteisiin ja taitavaan manipulointiin. Teos kulkee upeasti ja pakottaa kääntämään sivun toisensa jälkeen. Loppuratkaisu saa ähkimään nautinnosta.

Viime vuonna ilmestyneessä Veteen piirretyssä viivassa päähenkilö joutuin pohtimaan, kuinka hyvin voi tuntea edes kaikkein lähimmän ihmisen. Samaa teemaa on tässä uutuudessakin. Camilla Grebe on tyylilajinsa suvereeni mestari.

torstai 17. marraskuuta 2022

Bolsevikkien vallankaappausta seurasi pöyristyttävien veritekojen sarja sisällissodassa, jossa kaikki syyllistyivät julmuuksiin


 


Anthony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota (Russia - Revolution and Civil War 1917-1921). Suomentanut Markku Päkkilä. 620 sivua, WSOY).

Yksi kohta tämän hetken tunnetuimman sotahistorioitsijan Anthony Beevorin uusimmassa teoksessa hymyilyttää. Kun Venäjällä vallan kaapanneet kommunistit, bolsevikit, olivat alakynnessä sisällissodassa vuonna 1918, puna-armeijaan värvättiin entisiä tsaarin upseereita. Ideologisista syistä luokkavihollisina pidettyjä upseereita ei kuitenkaan voitu kutsua sanalla "upseeri". Siispä he olivat "sotilaallisia erityisasiantuntijoita".

Kiertoilmauksilla on siis vähintään yli satavuotinen perinne. Ukrainassa käymäänsä sotaa Venäjä kutsuu sotilaalliseksi erityisoperaatioksi.

Muuten ei paljon naurata. Venäjän vallankumous ja sisällissota on ihan hirveää luettavaa. Vladimir Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, mutta Neuvostoliiton perustaminen oli katastrofi sen jalkoihin jääneille ihmisille. Sisällissodassa kuoli 12 miljoonaa ihmistä.

Suomessakin suurin menoin vielä 1980-luvulla juhlittu Lokakuun vallankumous oli itse asiassa psykopaatti Leninin johtamien bolsevikkien toimeenpanema vallankaappaus. Se onnistui, koska bolsevikit olivat muita poliittisia ryhmittymiä järjestäytyneempi, kurinalaisempi ja häikäilemättömämpi joukko.

Sen ainoan kerran, kun puolueen kannatus mitattiin vaaleissa kesällä 1917, bolsevikkien tulos oli nykyisten tietojen mukaan kymmenen prosentin hujakoilla.

Kiertoilmausten lisäksi toinen asia muistuttaa nykyisestä sodasta Ukrainassa. Kun valta kaapattiin, sitä seurasi silmitön omaisuuden rikkominen, ryöstely ja paskominen sisätiloihin.

Sisällissodassa tappamisen vimma sai valtaansa kaikki osapuolet, punaiset, valkoiset, taisteluihin osallistuneet kasakat, kiinalaiset ja tshekit. Ei riittänyt, että valtaajat tuhosivat kokonaisia kyliä, kaikki miehet, naiset ja lapset. Tappaminen ei riittänyt, vaan sen haluttiin olevan niin julmaa kuin mahdollista. Ihmisiä hirtettiin lyhtypylväisiin, poltettiin elävältä, hukutettiin, kidutettiin hengiltä - mitään rajaa ei ollut.

Omia ei säälitty yhtään. Bolsevikit ottivat jo sisällissodassa käyttöön tavan, jossa eturintaman takana olivat ampujat valmiina teloittamaan perääntyvät tai taistelusta kieltäytyvät. Kuolemanrangaistus omia kohtaan oli käytössä muutenkin.

Miksi valkoiset lopulta hävisivät sisällissodan? Beevorilla on useita selityksiä. Yksi oli epäonnistuminen liittolaispolitiikassa. Valkoiset upeerit halusivat palauttaa tsaarin imperiumin, mikä olisi tarkoittanut Baltian maiden ja Suomen itsenäisyyden menetystä. Se vei heiltä ulkovaltojen tuen.

Toinen on valkoisten julmuus, he eivät siinä suhteessa olleet yhtään parempia kuin bolsevikkivihollisensa.

"Valkoisten riveissä oli liian monta pahimman lajin ihmistä. Armottomassa epäinhimillisyydessä bolsevikit olivat sen sijaan vailla vertaa", Beevor päättää kirjansa.

Teoksena Venäjän vallankumous ei ole yhtä vangitseva kuin Beevorin toista maailmansotaa kuvaavat kirjat Stalingrad ja Berliini 1945. Uutuus kuvaa sisällissodan eri rintamien tapahtumia turhankin pikkutarkasti, mikä alkaa puuduttaa. Ehkä tapahtumista olisi sen sijaan voinut tehdä vähän enemmän yhteenvetoja. Tappaminen oli koko ajan samanlaista.

Tällaisenakin Beevorin teos on silti värisyttävää luettavaa. On tuskallista, että runsaat sata vuotta myöhemmin Venäjällä ovat samat opit käytössä. Väkivallan kieli on ainoa kieli, jota maan johtajat osaavat, olivat he sitten tsaareja, kommunisteja tai nykyinen diktaattori.


maanantai 7. marraskuuta 2022

Liza Marklund palasi huipulle



 Liza Marklund: Suonsilmä (Kallmyren). Suomentanut Antti Autio. 379 sivua, Otava.

Piitimessä syntyneen Liza Marklundin dekkareita on myyty 17 miljoonaa kappaletta. Niistä ensimmäinen, vuonna 2000 suomennettu Uutispommi nostatti pientä kohua siitä naurettavasta syystä, että kannessa oli Marklundin oma kuva. Kirjallisissa piireissä ei katsottu hyvällä tapaa markkinoida teosta samalla keinolla, joka esimerkiksi äänilevyteollisuudessa on ollut käytössä vuosikymmenet.

Itselleni rikoksiin sekaantuvasta toimittaja Annika Bengtzonista kertovasta kirjasarjasta riitti vain esikoinen. Uutispommi tuntui pinnalliselta aikana, jolloin Henning Mankellin raskasmielinen suosikkisarjani Kurt Wallanderista oli juuri päättynyt.

Marklund ilmoitti lopettavansa dekkarien kirjoittamisen vuonna 2015, mutta niin vain vuosi sitten ilmestyi suomeksi uuden sarjan avaus Napapiiri. Kirjailijan synnyinseudulle sijoittuva teos sai niin hyvät arvostelut, että jatko-osa alkoi kiinnostaa. Hyvä että alkoi, sillä nerokas Suonsilmä vetää jalat alta yllätyskäänteillään.

Suonsilmä alkaa monien dekkarien tapaan menneisyydestä. Uuden sarjan päähenkilön poliisipäällikkö Wiking Stormbergin vaimo Helena katosi 30 vuotta sitten marjamatkalla. Hänen uskotaan vajonneen Kallmyrenin hillasuolla suonsilmään ja kadonneen ikiajoiksi. Pelastuspartio löysi hyönteisten pahoin syömän Helenan tyttövauvan viime hetkillä suon reunalta.

Elokuussa 2020 syöpädiagnoosin juuri saanut Wiking selvittelee Stenträskissä tapahtunut asevarkautta, kun hänen ja Helenan poika Markus saa uhkaavan nimettömän kirjeen. Joukkotuhoaseiden testauspaikassa Basenissa työskentelevä Markus on saamassa ylennyksen, mutta kirjeessä häntä vaaditaan kieltäytymään siitä millä hyvänsä tekosyyllä. Allekirjoituksena on epäsäännöllisen muotoinen viisisakarainen tähti. Samanlainen, jolla Helena oli allekirjoittanut omat viestilappunsa Wikingille, kun  he olivat nuori pari.

Tavallisena vanhenevasta poliisimiehestä kertovana dekkarina alkanut Suonsilmä muuttaa muotoaan yllättäviin suuntiin. Kuka Helena oli, onko hän sittenkin elossa ja miksi Markus ei saisi ottaa vastaan unelmatyötään? Paljon kysymyksiä, joihin Marklund antaa todellisuudesta ammentavia vastauksia. Tässä ei voi kertoa niistä yhtään enempää, ja tämäkin oli ehkä liikaa, jotta jokainen lukija saa itse kokea, millaista on joutua / päästä taitavan kirjoittajan myllytettäväksi.

Poikkeuksellisen taitavan tarinan lisäksi Marklund ottaa kaiken irti synnyinseudustaan. Pohjoinen taitaakin nyt olla pohjoismaisten dekkarien megatrendi.


tiistai 1. marraskuuta 2022

Vimmaisen karheat jäävyväiset Jana Kipolle



 Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem). Suomentanut Outi Menna. 320 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin sensaatiomaisen hyvä Jana Kippo -trilogia saa arvoisensa päätöksen viimeisessä osassa Sitten menin kotiin. Heti alussa veli kuolee ja ruumiista syntyy kiista. Haudataanko hänet kotiin Smalångeriin, jossa on raskaana oleva tyttöystävä vai Kukkojärvelle äidin viereen, jossa on uskonyhteisöön kuuluva raskaana oleva morsian, tai enää entinen morsian.

Aloituksessa on vinoa huumoria, mutta vain siinä. Smirnoff vyöryttää Jana Kipon, edelleen janakipon, sekavia miessuhteita  ja väkivallan perintöä, joka seuraa kaikkialle. Pohjoisen pikkukylässä isä, taatto, kuritti ja raiskasi lapsiaan, kunnes veli tappoi hänet. Päätösosassa mennään ajassa taaksepäin Tukholmaan, missä miesystävä, pörssimeklari, raiskasi ja hakkasi Jana Kipon melkein hengiltä. Sai kyllä maksaakin siitä korkojen kera.

Veljen hautaamisen jälkeen Jana Kippo palaa Tukholmaan, jossa hänen savitöistään on näyttely. Työt menevät kaupaksi hyvällä hinnalla, mutta Jana kiinnostuu uuden naisystävänsä Nikkin isän kiviveistoksista. Yksin etelässä saaressa asuva yrmeä Mikkel antaa hänen olla ja opettaa alkeitakin, mutta pääasiassa haluaa olla yksin. Mikkelin välit Nikkiin ovat poikki, ja niin Nikki haluaa niiden pysyvänkin.

Saaresta Jana Kippo palaa pohjoiseen, jossa hänen tyttärensä Dianan isä John on kuolemassa syöpään. Sen jälkeen levottoman Janan on aika päättää, missä se koti on, ja onko hänestä edes kotiutumaan lopullisesti mihinkään.

Jana Kippo -trilogiassa naidaan, ryypätään, riidellään, tapellaan, sekoillaan, kuollaan. Tyttäret ovat pistäneet välit poikki isiinsä. Elämä on armotonta kamppailua väkivallan varjossa. Vain veljestään Jana Kippo on varauksettoman riippuvainen. Edellisessä osassa hän yritti saada veljen pois Kukkojärven vanhoillisesta uskonyhteisöstä. Kolmannessa osassa he käyvät keskusteluja veljen kuoltuakin. Mitään muuta varmaa suuntaviittaa hänellä ei tunnu olevan.

Näistä aineksista voisi syntyä sysimustia ja lohduttomia romaaneja, mutta taitavan Karin Smirnoffin käsittelyssä tulos on kaunokirjallisesti jäätävän vaikuttava kokemus. Smirnoff on upea kirjoittaja, jonka ratkaisu jättää muut välimerkit kuin pisteet pois, vain parantaa lukukokemusta.

Jana Kippo ei ehkä pysty solmimaan pysyviä ihmissuhteita, ei edes aikuiseen tyttäreensä Dianaan, mutta selviytyjä hän on.

Tämän jälkeen Karin Smirnoffin ohjelmassa on jotain ihan muuta. Hän kirjoittaa seuraavat osat jatkamaan Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Kolme edellistä, täysin tarpeettomalta tuntuvaa, kirjoitti David Lagercrantz, mutta Karin Smirnoffin käsissä Lisbeth Salanderin tarina voi saada vaikka kuinka hurjia uusia käänteitä. Ainakin se on mahdollisuus, jota ei voi ohittaa.

maanantai 31. lokakuuta 2022

Ollikaisten tyylikäs jännäri välttää nordic noirin kliseet ja väkivallalla mässäilyn



 A.M. Ollikainen: Kiikku. 304 sivua, Otava.

En pidä mahdottomana, että kirjailija voittaa samana vuonna julkaistuilla teoksillaan sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon että vuoden parhaan dekkarin Johtolanka-palkinnon. Aki Ollikaisen nimi todennäköisesti luetaan, kun Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ensi viikolla. Hänen neljäs romaaninsa Kristuksen toinen tuleminen on ollut syksyn yksimielinen arvostelumenestys.

Aki Ollikainen on puolet trillereitä kirjoittavasta nimimerkistä A.M. Ollikainen, jonka toinen teos Kiikku ilmestyi samoihin aikoihin Kristuksen toisen tulemisen kanssa. Toinen puoli on hänen vaimonsa Milla Ollikainen, jolta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolme pätevää pohjoiseen sijoittuvaa dekkaria, mutta sen jälkeen ei omillaan mitään.

Kiikku ei ole mitenkään ylivertainen tämän vuoden kotimaisten dekkarien joukossa, mutta kyllä se on erittäin hyvä. Sellainen, jonka palkintoraati voi nostaa ykköseksi monien muiden joukossa. Taso on Suomessa niin kova, ja tapana on, että kerran palkittua ei palkita uudelleen ainakaan kovin nopeasti. Se sulkee monta kovaa konkaria pois valinnasta.

Ollikaiset eivät peitelleet vuosi sitten ilmestyneen Kontin yhteydessä antamissaan haastatteluissa sitä, että dekkarilla oli tarkoitus paikata perheen taloutta. Kriitikkojen suositukset kaunokirjallisista teoksista eivät vielä tarkoita, että niiden kirjoittamisella eläisi. Kontin käännösoikeudet myytiinkin kymmenkuntaan maahan.

Hyvin toiminut Kontti nojasi nordic noirin perinteeseen, mutta oli riittävän omaperäinen siinä missä etenkin ruotsalaiset ovat tehtailleet surutta kopioita kopioiden perään.

Kiikku toimii vielä enemmän aivan omillaan hyvänä suomalaisena rikoskirjana, jossa loppuun käytetystä nordic noirista muistuttaa vain mahdottoman hankala ja todelliselle elämälle vieras murhatapa. Tässä tapauksessa rikoskomisario Paula Pihlaja saa tutkittavakseen murhasarjan, jossa uhrit on hirtetty lasten keinulautaa hyväksi käyttäen. Uhri on pakotettu seisomaan keinun koholla olevaan päähän naru kaulassaan. Toisessa päässä on hiljalleen tyhjäksi valuva hiekkasäkki.

Ensimmäistä murhaa luullaan itsemurhaksi. Sitten oranssin nailonköyden päässä roikkumasta löytyy kuuluisa vuorikiipeilijä Otto Paljakka. Liikkeellä on sarjamurhaaja, jolle keinulaudalla on erityinen merkitys.

Kiikun kannessa luvataan "tiukkarytmistä jännitystä nordic noirin uudelta huippunimeltä". Onneksi näin ei ole. Varmaotteisesti kirjoitettu teos etenee rauhallisesti Paula Pihlajan henkilökuvaa syventäen, mutta antaa tilaa myös muulle tutkintaryhmälle. Ote on enemmän pohtiva kuin "tiukkarytminen".

Nordic noirista muistuttaa mutkikkaan murhatavan lisäksi se, että päähenkilö on nainen, jolla on salaisuus menneisyydestä. Siihen vihjattiin jo Kontin lopussa ja nyt se kerrotaan kokonaan. Teoksen viimeinen sana paljastaa, että hänellä on toinenkin salaisuus. Se asettaa kirjasarjan jatkon mielenkiintoiseen tilanteeseen. Voiko se enää edes jatkua?

Murhaepäiltyjä on vain Otto Paljakan lähipiiri. Syyllinen tulee silti yllätyksenä, mutta kuka sen teki, ei tunnu kovin tärkeältä. Kiikku on varautuneen Paula Pihlajan henkilötarina sekä tarina lasten kaltoinkohtelusta ja elämästä syyllisyyden tunteen kanssa.

Hyvää sivustatukea Paulalle antaa tässäkin dekkarissa hölösuinen Aki Renko, joka vie puheliaisuudellaan tutkintaa yllättävästi eteenpäin. Muut tutkijat Hartikainen ja Karhu jäävät sivurooleihin, mutta kummassakin on potentiaalia nousta isompaan rooliin tulevissa osissa, jos niitä tulee.

Kiikussa tehdään kauheita murhia, mutta Ollikaiset eivät kuvaa tekoja eivätkä uhrien kauhua, vain lopputulosta. Sekin erottaa Kiikun lajitovereistaan, joissa ideoiden ehtyessä on alettu panostaa enemmän julmuuksilla mässäilyyn.

Ehkä koko nordic noirin voisi jo unohtaa. Se tuotti muutaman erinomaisen tv-sarjan ja kirjan, mutta on selvästi jo kadonnut muualta paitsi mainoslauseista. Niissäkin kannattaisi luottaa suomalaiseen omaperäiseen osaamiseen.


tiistai 25. lokakuuta 2022

Tornado jatkaa Ilkka Remeksen alamäkeä, diplomaatti Anssi Leino onnistuu paremmin esikoistrillerissään Teheranin koura




 Ilkka Remes: Tornado. 446 sivua, WSOY.

Anssi Leino: Teheranin koura. 249 sivua, Storytel.

Vuonna 1997 ilmestyi suomalainen trilleri, jota ei olisi suomalaiseksi uskonut. Nimimekki Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä oli maailmanluokan tasoa oleva jännäri poikkeuksellisen hyvällä idealla. Vaihtoehtohistoriassa tapahtuvassa teoksessa Suomi oli Neuvostoliiton peukalon alla oleva kansandemokratia, jolle ovela juoni palautti aidon itsenäisyyden.

Monta muutakin hyvää trilleriä Remekseltä tuli seuraavina vuosina, mutta esikoinen taitaa jäädä hänen parhaakseen. Laadullinen alamäki on jatkunut niin pitkään, että on vaikea kuvitella hänen nousevan enää edes keskikastiin suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Liuta uusia nimiä on pyyhkäissyt kirkkaasti ohi viime vuosina.

Nyt sen tekee myös pitkään diplomaattina toiminut Anssi Leino esikoisellaan Teheranin koura, joka ilmestyi ensin ääni- ja e-kirjana, loppukesällä myös painettuna. Leino on 20-vuotisella diplomaattiurallaan työskennellyt ulkoministeriön Persianlahti- ja Keski-Aasia-tiimien vetäjänä Helsingissä sekä Suomen suurlähetystöissä muun muassa Abu Dhabissa.

On siis luontevaa, että Teheranin koura sijoittuu Abu Dhabiin ja Iraniin. Napakassa jännärissä kolme suomalaista Abu Dhabissa työskentelevää muovialan insinööriä erehtyy kalastusretkelle Iranin ominaan pitämille vesille. Rannikkovartiosta ottaa heidät kiinni ja miehet siirretään Bandar Abbasin vankilaan.

Kun diplomaattiset yritykset miesten vapauttamiseksi eivät auta, uutena lähetystösihteerinä Abu Dhabissa aloittanut Antero Heinonen ajautuu suojelupoliisin Krista Vuoren kanssa suoraan toimintaan yhdessä Iranin arabikapinallisten kanssa. Alkaa uskalias operaatio, jossa vankilaan tunkeutumalla yritetään pelastaa kolme suomalaista, joille vakoilutuomio tietäisi mahdollisesti kuolemanrangaistusta.

Teheranin koura kuuluu jännärisyksyn miellyttäviin yllätyksiin. Uutena kirjoittajana Anssi Leino hallitsee trillerin lainalaisuudet, mutta tuo siihen omalla taustallaan myös uutta. Maailmanpoliittinen peli on tässä lajityypissä itsestäänselvyys, mutta Leino tuo mukaan myös diplomaattiset nyanssit. Hänellä on kuitenkin älyä olla rasittamatta lukijaa liikaa niillä. Rauhallinen tempo, kiihdytys ja huipennus ovat hyvässä tasapainossa vauhdikkaaseen takaa-ajoon yltyvässä trillerissä. 

Ihmiskuvaus on tärkeämpää kuin tekniikalla briljeeraaminen, mikä sekin on Leinon valtteja esimerkiksi juuri Remekseen verrattuna. Ei siinä kyllä tässäkään teoksessa kovin syvälle päästä muiden kuin Antero Heinosen kohdalla.

Tämän syksyn Remes puolestaan valitettavasti vahvistaa kuvaa entisestä suuruudesta. Siinä missä Teheranin kourassa on tehokkaasti kerrottu selkeä tarina, Tornadossa on aivan liikaa kovan luokan juoniaihelmia. Lopputulos on suorastaan tylsä. Ei ole kerronnassa imua eikä Remes saa jännitystä syntymään kovasta yrityksestä huolimatta.

Tornado on sekava keitos, joka hukkuu nimenomaan aiheidensa runsauteen. Pääjuonessa venäläiset yrittävät lamauttaa Ruotsin uuden huippuluokan sukellusveneen. Trillerin todellisuudessa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, mutta silti Venäjän ja USA:n sotilasjohtajat ovat tulossa Königstedtin kartanoon salaiseen tapaamiseen, jonka aiheena on Iranin ydinasehanke. Mukana on myös suomalaisten idänkaupan veteraanien ja entisten keskustapoliitikkojen salainen UKK-operaatio, jolla yritetään estää Suomen Nato-jäsenyys ja turvata kauppasuhteet Venäjällä sodasta huolimatta.

Eikä tämäkään riitä. Yhden päähenkilön toiminnan motiivina on puolison koronakuolema. Remes väittää, että Suomessa ja Ruotsissa annettiin tietoisesti ihmisten kuolla koronaan, kun tavoiteltiin laumasuojaa. Sitten on vielä huumekauppaa ja yöllinen yliajo, jossa nuori äiti kuolee.

Kun mukaan vielä laskee valtavan määrän henkilöitä ja silppuisen kerronnan, on vaikea pysyä kärryillä, mistä Tornadossa on lopulta kysymys. Eikä siinä oikein tunnu muusta olevan kuin pahvisten henkilöhahmojen säntäilystä sinne tänne.

Ilkka Remeksellä on ollut monessa teoksessaan maagiselta tuntuva kyky ennakoida tulevia tapahtumia. Tällä kertaa todellisuus ehti ensin. Suomen Nato-prosessi oli keväällä niin nopea, että sen tulos ei ole ehtinyt teokseen. Lokakuussa tuntuu hassulta lukea jännäriä, jossa asia on auki. Se ei tietenkään ole Remeksen vika, mutta muilta osin Tornado on taas yksi pettymys jo aika pitkässä ketjussa, joita entinen ykkössuosikkini on tuottanut.

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Tapani Baggen värikirjojen sarja jatkuu rivakalla ja takuuviihdyttävällä vakoiluromaanilla



 Tapani Bagge: Punamusta baby. 254 sivua, CrimeTime.

140 kirjan mies tietää, miten lukija vedetään koukkuun yhdellä iskulla ja pidetään siinä viimeiselle sivulle asti. Tapani Baggen värisarjan seitsemäs dekkari Punamusta baby on huippuammattilaisen tyylikäs näyte kovan tason osaamisesta.

Vakoilun ja vastavakoilun parista yksityisetsiväksi siirtyneen Väinö Mujusen tarina alkoi 1930-luvulle sijoittuneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 2009. Uusimmassa osassa eletään alkukesää 1950. Pula-aika helpottaa vähitellen, mutta sota-aika on edelleen monin tavoin läsnä ihmisten elämässä ja mielissä.

Mujunen saa toimeksiannon etsiä hotelli Tornista kadonnut kapteeni Eelis Happonen, joka johtaa Jyväskylässä ilmavoimien esikunnan karttaosastoa. Huolestunut rouva Happonen, 12 lapsen äiti, on tullut Keski-Suomesta Helsinkiin etsimään miestään.

Eikä aikaakaan, kun hotellista löytyy murhattu mies. Mutta onko se kadonnut Happonen vai joku muu? Niskalaukauksella lopetetun miehen kasvot ovat niin turmeltuneet, että siitä ei saa heti selvää.

Kylmä sota kolkuttelee jo ovella ja Suomesta on tulossa vakoilun kuuma polttopiste. Sen saa Mujunenkin havaita tutkimuksissaan, joissa hän kohtaa epämääräisiä liikemiehiä, tuhatkasvoisen miehen sekä jatkosodan aikana Äänislinnassa tapaamansa verevän Natashan, joka toimii nyt Neuvostoliiton kulttuuriattaseana Helsingissä.

Baggen kieli on terävää ja ote rivakka. Kun vauhtiin päästään, ja siihen päästään heti ilman esilämmittelyitä, ei meno herkeä hetkeksikään. Mikä tarinankuljetuksen taito hänellä onkaan hallussaan.

Toisessa juonilinjassa Mujunen osallistuu virolaisen kapteenin Siim Leppikin salakuljetukseen Suomesta ennen kuin hänet luovutettaisiin Neuvostoliittoon joko työleirille tai suoraan ammuttavaksi.

1950-luvun Helsinkiä Bagge kuvaa elävästi. Hotelli Torni on tapahtumien keskus, Kalliossa meno on eläväistä ja Pitkänsillan toisella puolella ravintoloiden lihahuollosta vastaa musta pörssi ruumisautolla. Capitolissa esitetään neuvostoliittolaisia elokuvia.

Loppuratkaisut tapahtuvat Jyväskylässä, missä Mujuselle olisi tarjolla rahakkaita houkutuksia. Kunnian mies luonnollisesti kieltäytyy sellaisista.

Punamustan babyn viihdearvo on kympissä. Siinä ei ole mitään liikaa, eikä mitään puutu. Lukijan tarvitsee vain istua kyytiin ja antaa Tapani Baggen viedä.

tiistai 18. lokakuuta 2022

Antti Tuomaisen viiden tähden trilogia loppuu kuuden tähden huipennukseen


 

Antti Tuomainen: Majavateoria. 286 sivua, Otava.

Antti Tuomaisen hykerryttävän hauska kirjasarja vakuutusmatemaatikko Henri Koskisen seikkailuista epämukavuusalueellaan seikkailupuistoyrittäjänä yltää päätösosassa Majavateoria aina vain kovemmille kierroksille. Matematiikkaan ja loogisuuteen luottava Henri joutuu paitsi taistelemaan yrityksensä puolesta sitä kampittavia konnia vastaan, myös tempautuu täysillä perhe-elämään uudessa avosuhteessaan Laura Helannon kanssa. Se tarkoittaa vastuunottoa Laura Helannon Tuuli-tyttärestä, ja se taas tarkoittaa liittymistä tämän koulun isä-aktiviteetteihin. Tavoitteena on kerätä rahaa luokan Pariisin-matkaan.

Henri Koskisen vakaa ja vaatimaton elämä on ollut kahdessa edellisessä osassa pesukoneen linkouksen kaltaisessa pyörityksessä, mutta ravistelu vain kovenee, sillä hänen SunMunFun -seikkailupuistonsa ammottaa tyhjyyttään, koska Espooseen on noussut Kuperkeikkamaailma, joka tarjoaa samanlaiset elämykset täysin ilmaiseksi. On käynnistynyt seikkailupuistojen sota, jonka ensimmäiseen ruumiiseen Henri törmää heti kirjan alussa. Niitähän on riittänyt tässä trilogiassa, ja taas kerran Henri Koskinen on epäiltyjen kirjoissa ja pakenemassa päätä pahkaa.

Antti Tuomainen osaa jännityksen ja huumorin ristisiitoksen kenties paremmin kuin kukaan muu. Eikä nyt tarvitse lisätä, että Suomessa. Onhan The Times nimennyt hänet Euroopan hauskimmaksi kirjoittajaksi. Absurdeista tilanteista syntyy hersyvää huumoria, kun Tuomaisen jokamiehet, usein yrittäjät, ajautuvat itselleen vieraaseen ympäristöön. Huumori on mustaa, mutta lempeää. 

Henri Koskinen on hellyttävä, suorastaan lutuinen tyyppi, jonka äärimmäisen muodollinen tapa ilmaista itseään on huutavassa ristiriidassa tapahtumien pyörteissä, joihin hän on ajautunut alunperin hulttioveljensä takia.

Trilogian aikaisemmat osat Jäniskerroin ja Hirvikaava olivat jo huikeaa ilotulitusta. Selvästi ne innostivat Tuomaista kokeilemaan, voiko toiminnan ja kerronnan ilon nostattaa lähelle stratosfääriä kokonaisuuden sisäisen maailman uskottavuuden kärsimättä. Kyllä voi. Henri Koskisen seikkailut ovat Majavateoriassa vielä vähän lennokkaampia, äkkiväärempiä ja hauskempia kuin kahdessa edellisessä osassa.

Trilogian lopuksi vedetään kauniisti henkeä. "Missä matematiikka ja rakkaus yhdistyvät, siellä' on onni." Henri Koskinen löytää tasapainon matematiikan ja perhe-elämän välillä, yhteinen seikkailu Laura Helannon ja Tuulin kanssa voi alkaa täysipainoisesti.

Matti Kassila ja komisario Palmu



Muokattu Kansan Uutisissa 18.10.2002 ilmestyneestä jutusta.

Elokuvaohjaaja Matti Kassila oli harvinainen otus suomalaisissa filmiympyröissä 1950-luvulla. Ei jähmeitä pönötyselokuvia eikä puskafarsseja, vaan luistavaa modernia kerrontaa.

Itse asiassa Kassila oli Suomen Howard Hawks. Kumpikin liikkui vaivatta lajityypistä toiseen ja oli aina kotonaan juuri siinä, mitä milloinkin teki. 1950-luvulla Kassila teki rikoselokuvia (Radio tekee murron, Varsovan laulu), draamaa (Sininen viikko, Elokuu) ja rehevää komediaa (Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi).

Vaikutteet uraansa hän imi katsomalla 1930-luvulla ja sota-aikana amerikkalaisia klassikoita. Vaikka Kassila on ollut suomalaisittain harvinainen rikoselokuvien spesialisti, näkyvät ison veden takaiset vaikutteet myös komedioissa. Etenkin napakka ja sanalliselta ilotulitukseltaan mehevä Isän vanha ja uusi voisi hyvin olla jatkoa Howard Hawksin screwball-komedioille. Tauno Palo vetää juuri sellaisen roolin, joissa Cary Grant loisti Hawksin ohjauksessa.

Loistavasta 1950-luvustaan huolimatta Matti Kassila tullaan kuitenkin aina muistamaan ennen muuta kolmesta 1960-luvun alun ohjauksestaan. Ja miksei muistettaisi? Komisario Palmut ovat kaikkien aikojen suomalainen elokuvasarja. 

Näyttelijöiden ilotulitusta

Kolme ensimmäistä komisario Palmua muodostavat harvinaisen onnistuneen trilogian rikoskomedian vaikeassa lajissa. Useimmiten Hollywoodin miljoonakäsikirjoittajatkin epäonnistuvat siinä ja yleensä kyse on siitä, että komedia ei naurata.

Mika Waltarin tarinoihin perustuvissa Palmu-elokuvissa paino on ehkä sanalla komedia. Mutta se ei perustu väkisin väännettyihin vitseihin, vaan erinomaisiin henkilöhahmoihin, joita esittivät pieniä sivuosia myöten sen ajan ykkösnäyttelijät.

Kassilalla oli onni saada elokuvasarjan päärooleihin parhaat mahdolliset näyttelijät. Onni sikäli, että Joel Rinne komisario Palmuksi ja Leo Jokela etsivä Kokiksi eivät olleet itsestäänselvät vaihtoehdot.

Palmuksi Kassila harkitsi myös Aku Korhosta, mutta jälkikäteen on helppo nähdä, että hän olisi ollut olemukseltaan liian leppoisa äreäksi vanhan polven poliisimieheksi.

Kokiksi oli pestattu Uljas Kandolin, mutta hänelle tuli jokin este ja roolin sai Leo Jokela, joka ilmeillään ja eleillään näytteli itsensä Palmuissa Suomen elokuvahistoriaan.

Toinen Palmun apulaisen rooli, "hyvän perheen hölmö poika", oli alusta lähtien suunniteltu Matti Raninille.

Erityisen herkulliset sivuroolit tekee kaikissa kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa Pentti Siimes. Erehdyksessä hän on huoleton ja yksinkertainen opiskelijapoika Aimo Rykämö ("kaikki on ihan böbejä"), Kaasussa nokkela, mutta häikäilemätön boheemitaiteilija Kurt Kuurna ja Tähdet kertovat -elokuvassa Siimes varastaa muutaman kohtauksen reportteri Nopsasena.

Kassila aluksi vastahakoinen

Vähältä kuitenkin piti, ettei Matti Kassila kieltäytynyt koko Palmu-savotasta. Ja aluksi hän todella kieltäytyikin, kun SF:n patruuna Toivo Särkkä sitä tarjosi.

– Minusta se oli semmoinen perinteinen dekkari, joka on vähän kuin ristisanatehtävä: murhaajaa piilotellaan niin kauan kuin suinkin mahdollista ja sitten lopussa se paljastuu. Se ei minusta ollut sillä tavalla elokuvallinen aihe, se ei liiku, juokse kuten hyvä elokuva-aihe, Kassila kertoi Peter von Baghille Filmihullu-lehden haastattelussa vuonna 1992.

Kassila suostui kuitenkin kuvaamaan Waltarin kirjan Komisario Palmun erehdys kahdella ehdolla. Hänen piti saada käsitellä aihetta komediallisesti ja sijoittaa elokuva 1930-luvulle.

Romaanin hyvien ihmistyyppien vuoksi tarina alkoi vähitellen vetää ja Kassila innostui.

– Havaitsin, että dekkarissa käytetty katsojan hämääminen soveltuu hyvin elokuvalle, sillä elokuva on vahvoilla silloin, kun salataan jotain ja vain vihjaillaan. Katsojan mielikuvitus lähtee liikkeelle ja tunteet seuraavat, katsojasta tulee osallistuja. Jatkuvasti annettavilla tiedonmurusilla pidetään katsoja jännityksessä mukana, Kassila kirjoitti muistelmissaan Mustaa ja valkoista (Otava, 1995).

Siitä lähti liikkeelle klassikko Komisario Palmun erehdys (1960).

Paasikivi oli Palmun esikuva

Elokuva-Palmusta Matti Kassila lähti kehittämään äkäistä vanhaa herraa, joka oli "kansallisen suuruuden ajan ihminen." Häneen otettiin piirteitä ajan poliitikoista, tiedemiehistä ja patruunoista. Selkeitä esikuvia olivat elokuvamoguli Toivo Särkkä ja etenkin edesmennyt presidentti J.K. Paasikivi.

Palmu-sarjan avaava Erehdys lavastettiin poikkeuksellisen huolellisesti 1930-luvun tyyliin. Puvustukseen etsittiin mallit tuon ajan muotilehdistä ja Bruno Rygsäckin talo lavastettiin uima-allasta myöten SF-halliin.

Elokuva tapahtuu linjan Bulevardi-Esplanadi eteläpuolella varakkaissa kaupunginosissa. Kassila on kertonut, että sen henkilöhahmotkin ovat hyvin 1930-lukulaisia. Suomalaisen teollisuussuvun päämiehellä on tuohikontti seinällä muistuttamassa juurista ja Jussi Jurkan esittämässä Bruno Rygsäckissä oli sen ajan tyypillisen helsinkiläisen eksentrisen playboyn piirteitä.

Komisario Palmun erehdyksen lopussa tapahtumia puidaan Kämpin kabinetissa ja puheeksi nousee, mikä oli murha-ase. Palmu kertoo, että se oli tietenkin Amalia Rygsäckin ryhmypäinen sateenvarjo.

Muistelmissaan Matti Kassila kertoo suunnitelleensa loppukohtaukseen pientä jippoa. Kabinetissa soittanut pianisti olisi ollut Mika Waltari, joka kysymyksen kuultuaan olisi ottanut sateenvarjon ja paljastanut sen murha-aseeksi. Kuva olisi pysähtynyt Waltariin ja sateenvarjoon ja elokuva olisi päättynyt siihen.

Waltari piti ideaa hauskana, mutta torjui sen kuitenkin.

– Mutta katsos, kun minä kammoan julkista esiintymistä siinä määrin, että minä varmaan ottaisin rohkaisuryypyn ennen filmausta. Ja siinä menisi sitten viikko...

Fennada nappasi loput Palmut

Erehdys oli Mika Waltarin kahdesta Palmu-dekkarista jälkimmäinen. Jostain syystä T.J. Särkkä ei ollut ostanut oikeuksia ensimmäiseen romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Sen oikeudet nappasi Fennada-Filmin Mauno Mäkelä. Siksi muut Palmut on tehty eri yhtiölle.

Rouva Skrofista syntyi elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961), joka sijoittuu lähinnä 1950-luvulle. Vauhdikkaassa tarinassa varakkaan leskirouvan salaperäisestä kuolemasta on vielä mehevämpiä tyyppejä kuin edellisessä elokuvassa.

Sivuosissa huikeita suorituksia tekevät muun muassa Risto Mäkelä huijarisaarnaajana ja Toivo Mäkelä varatuomari Lanteena, joka viettää iltojaan Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla.

Matti Kassila näki Kaasun jopa muunnelmana Rikoksesta ja rangaistuksesta.

– Rikoksessa ja rangaistuksessa on nainen, kitupiikki, hyödytön ihminen, joka murhataan, ja tässä Kuurnassa on myös Raskolnikovin yli-ihmispiirteitä ihan selvästi. Rikos ja rangaistus on ollut monien dekkareitten lähtökohtana, sehän on perusdekkari, Kassila sanoi Filmihullussa.

Waltarin lukko aukesi

Sitten tuli tenkkapoo. Tuottaja halusi jatkoa sarjalle, mutta kirjoja oli vain kaksi.

Kaasun kutsuvierasnäytännössä Waltari valitteli olevansa masentunut. Uusi kirja ei lähtenyt millään liikkeelle.

Elokuvan jälkeen tuottaja Mauno Mäkelä kysyi Waltarilta, eikö tämän laatikoista löytyisi lisää Palmu-tarinoita. Kun ei löytynyt, Mäkelä ehdotti edes uuden synopsiksen laatimista, jonka Kassila sitten muokkaisi käsikirjoitukseksi.

Waltari lupasi miettiä asiaa. Kolmen viikon kuluttua hänellä oli valmiina romaani Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka laukaisi kirjoittamispaineet. Pari vuotta myöhemmin valmistui romaani Ihmiskunnan viholliset.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1963) sijoittuu valmistumisajankohtansa nykyaikaan ja sisältää kaikkein vauhdikkaimman tarinan. Murhasta Tähtitorninmäellä lähdetään liikkeelle ja epäilykset suuntautuvat nuorisojengiin, jossa nähdään nuorukaisina muun muassa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Antti Litja.

Elokuvan varsinainen huipennus on kuitenkin Helge Heralan natsityyppinen upseeri.

Vodka-Palmu epäonnistui

Neljännen Palmun oli määrä valmistua seuraavana vuonna. Matti Kassila ja Mika Waltari kehittelivät käsikirjoitusta nimellä Lepää rauhassa Komisario Palmu. Se olisi kiertynyt Vanhalla Ylioppilastalolla tehdyn teatterimurhan ympärille. Hanke hautautui kuitenkin näyttelijälakon jalkoihin.

Samoin kävi MTV:lle suunnitellulle Palmu-tv-sarjalle.

Aiheeseen palattiin vasta vuonna 1969 valmistuneessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, jota ohjaaja itsekin pitää epäonnistuneena. Kassilan mukaan elokuva meni pieleen muun muassa siksi, ettei Mika Waltari osallistunut sen kirjoittamiseen.

– Sitten siitä puuttuu jokin salaperäisyys, joka ensimmäisissä on. Elokuva käsitteli väärällä tavalla nykypäivää. Palmu-hahmo ja muutkin hahmot tulivat kirkkaaseen päivänvaloon, joka ikään kuin latisti ne. Ei elokuva synny sellaisesta, ei se lähde pelkästään nostalgiasta liikkeelle. Se on soppa, jossa väärät ainekset yhdistyvät. Sitä ei ollut enää hauska tehdäkään. Joku kerta kaikkiaan puuttui, aika oli ajanut ohitse, Matti Kassila myönsi Filmihullussa.

torstai 13. lokakuuta 2022

Turkulaisdekkarin hyvä idea jää lattean kerronnan alle



 Jussi Marttila: Pimeä kuilu. 349 sivua, Tammi.

Turussa on jo vuosikymmenet seikkaillut yksityisetsivä, joka ei oikeastaan selvitä rikoksia vaan juttujen ratkaisut tippuvat hänelle valmiina onnekkaiden sattumien jälkeen kapakkahortoilujen lomassa. Oli jo aikakin saada isoon kaupunkiin toinen parempi yksityisetsivä, mutta ei Jussi Marttilan Aurajoki-sarjan Janatuinenkaan oikein vakuuta.

Marttila debytoi viime vuonna tarinalla, joka pohjautui urbaanilegendaan Turussa liikkuneesta sarjahukuttajasta. Sen jälkeen Janatuinen on luopunut yksityisetsivän lupakirjastaan ja toimii Väisäsen firman turvallisuuspäällikkönä. Kuka on Väisänen ja kuka hahmottomaksi jäävän Janatuisen paras ystävä poliisi Helena? Marttilan kirjassa henkilöt ovat suku- tai etunimiä vailla ominaisuuksia.

Turvallisuuspäällikön tointaan Janatuinen hoitaa vasemmalla kädellä, sillä rikokset vetävät kuitenkin puoleensa. Hän avustaa iltapäivälehden rikostoimittaja Haimia tapauksessa, jossa Turun Halisten kaupunginosasta löytyy murhattujen maahanmuuttajalasten ruumiita. Paikallinen poliisi haluaa väkisin pitää tapauksia kunniamurhina ja pidättää syylliseksi epäillyn heppoisin perustein.

Janatuinen, Helena ja KRP-päällikkö Rastila eivät Turun poliisin teoriaan usko. Janatuinen pääsee mukaan pieneen salassa toimivaan KRP:n alaisuudessa toimivaan erikoisryhmään selvittämään tapausta. Entisessä pankin sivukonttorissa toimiva ryhmä tuo mieleen tv-sarja The Wiren poliisit ja tutkintamenetelmät salakuunteluineen. Arvokasta apua antaa profiloijan koulutuksen saanut Petterson.

Marttilalla on hyvät ainekset kasassa, mutta Pimeä kuilu on valitettavasti tylsä kirja, latteasti kirjoitettu. Se on tyyliä seuraavana päivänä tein sitä ja seuraavana taas tätä. Tasapaksua kerrontaa rytmittävät jatkuva kapakassa istuminen ja Suomen ennätystä lähentelevä kiroilu. Kapakkajutut eivät sentään ole tyhmiä niin kuin sen toisen turkulaisen yksityisetsivän tapauksessa, mutta eivät yhtään kiinnostaviakaan.

Tekijän näkemyksen mukaan poliisi toimii rasistisesti rikoksissa, jotka kohdistuvat maahanmuuttajiin ja uusnatsit käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Pimeä kuilu on maailmankuvaltaan ihan toisella laidalla kuin aiemmat Turkuun sijoittuvat menestysdekkarit. Siitä tekisi mieli pitää ja antaa kehuja, mutta lukeminen oli yhtä vaivalloista tarpomista.

maanantai 10. lokakuuta 2022

Inttijutut huvittavat aikansa, mutta rikosjuoni on pitkästyttävä Vesa Vareksen esikoisdekkarissa Kuolema kasarmilla


 

Vesa Vares: Kuolema kasarmilla. 352 sivua, CrimeTime.

Armeijan kasarmi toimii aniharvoin kaunokirjallisen teoksen näyttämönä. En tarkoita nyt sotakirjoja, vaan inttiarkeen sijoittuvia romaaneja. Ainoa jonka olen lukenut ennen Vesa Vareksen esikoisdekkaria Kuolema kasarmilla on Alpo Ruuthin Kotimaa, joka ilmestyi vuonna 1974. Luulisi ainutlaatuista miljöötä hyödynnettävän enemmänkin kun ajattelee, miten usein mies- ja nykyisin varmaan naisporukoidenkin jutut kääntyvät illan edetessä armeijamuistoihin.

Vasemmistokirjailija Ruuthin näkemys armeijasta oli kriittinen. Vareksella se on dekkarissaan lämmin ja nostalgian täyttämä. Niinisalon varuskuntaan kymmenkunta vuotta sitten sijoittuvassa teoksessa inttiarki on tammikuun saapumiserän alokkailla rankkaa, mutta reippaan sotilashuumorin täyttämää.

Prologissa varuskunnassa juuri aloittanut ja heti ristiriitoja synnyttävä vänrikki Martti Näre isketään kuoliaaksi yön pimeydessä sotaharjoitusten alkuvaiheessa. Sitten pitää odottaa satakunta sivua ennen kuin poliittisen historian professori pääsee armeijamuistoistaan kunnolla dekkarivaihteelle.

Vareksen armeijajuttuja lukee mielikseen - aikansa. Uudet alokkaat ovat erottuvia persoonallisuuksia ja huumori tutulta tuntuvaa, vaikka oma varusmiesaika loppui lähes päivälleen 40 vuotta sitten. Kantahenkilökunnassa on virkaintoilijoita, vetelyksiä ja monia siltä väliltä. Sotilaskodissa työskentelevä Solja Laine saa aikaan romanttisia värinöitä sekä varusmiehissä että ainakin osassa kapiaisia.

Kun takaisin rikosjuoneen vihdoin päästään, Martti Näreen murhaa selvittää tiukan rikoskomisario Anne Sirkiän lisäksi pääesikunnan tutkintaosastolta Niinisaloon lähetetty luutnantti Pertti Salmenkari.

Kuolema kasarmilla paljastuu vanhanaikaiseksi kuka sen teki -dekkariksi, jossa toimintaa on vähän ja puhetta paljon. Mieleen tulevat komisario Palmut ja muut vanhat dekkarit, joissa tapahtumat etenevät pääasiassa dialogin kautta. Tai sitten brittiläiset kartanodraamat. Ylimpien kerrosten herrasväen paikalla tässä teoksessa ovat kapiaiset ja varusmiehet edustavat kahden kerroksen väestä sitä alempaa. Salmenkari on eräänlainen Hercule Poirot, joka nuuskii molempia ja ratkaisee jutun ylivertaisella älyllään ja päättelykyvyllään.

Suljettuun hierarkiseen armeijaympäristöön sisältyvät mahdollisuudet Vares jättää suurelta osin hyödyntämättä.

Kuolema kasarmilla on erinomainen dekkari niille, jotka pitävät rikosmysteereistä, mutta kavahtavat modenin rikoskirjallisuuden väkivaltaa, kovaa menoa ja pelottavaa tunnelmaa. Juuri sellaisista inspiroituville teos on tylsä ja pitkästyttävä. Inttijututkin alkavat lopulta puuduttaa, kun niitä on liikaa.

tiistai 4. lokakuuta 2022

Syvällisten dekkarien takuumies Tommi Laiho voisi olla next big thing vientimarkkinoillakin


 

Tommi Laiho: Rikotut. 371 sivua, Myllylahti.

Tommi Laihon toisen dekkarin aloitus on kylmäävin ehkä ikinä. Palkkamurhaaja on työkeikalla päättämässä omakotitalossa asuvan miehen päivät ja lavastamassa murhan onnettomuudeksi. Kylmän ammatillisesti toimeksiantoaan suorittavalla murhaajalla on mukanaan yksitoistavuotias poikansa kenttäkoulutuksessa. Työtään tehdessään murhaaja selittää pojalle, mitä siinä pitää ottaa huomioon, miten keikkaan valmistaudutaan ja mitä pitää varoa. Sitten pamahtaa.

Rikotut on osuva nimi Laihon viime vuonna ilmestyneen huippudekkari Uhanalaisten jatko-osalle. Jo lapsuudessa rikottu on nyt aikuiseksi kasvanut poika, joka ampuu Harjutorilla kaksi miestä. Toinen on pikkurikollinen, toinen yritysjohtaja, jonka firma Eazy Living on ollut fuusioitumassa The Tan -nimisen yrityksen kanssa.

Jutun päätutkijaksi nousee vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi, päältä piinkova ammattilainen, sisältä hauras ja rikkinäinen. Siihen kytkeytyvät myös edellisestä osasta tutut psykiatri Amina, joka ei pysty ottamaan vastaan tilastomies Juhan pyyteetöntä rakkautta. Aminaa piinaavat nuoruusmuistot siitä, kun äiti yritti pakottaa hänet somalinaisen ahtaaseen muottiin.

Rikostutkinnassa ensimmäinen kysymys on, kumpi oli murhaajan varsinainen uhri ja kumpi onnettomuudekseen väärässä paikassa väärään aikaan. Oliko kyseessä rikollisten välienselvittely, jonka tarkoituksena oli tappaa huumetuomioista istunut Janne Patomäki ja Eazy Livingin perustaja Torsti Metsä-Heikkilä sivullinen uhri? Vai menikö se toisinpäin?

Tästä lähtökohdasta Tommi Laiho on kehittänyt jälleen kutkuttavan ja yllätyksellisen rikostarinan, johon ei kannata tässä sen enempää paneutua yllätyksellisyyden varjelemiseksi. Sitä todella riittää.

Kuka sen teki ja miksi, on kuitenkin vain yksi Rikottujen taso. Psykologiset henkilökuvat ovat vahvoja. Karita, Amina ja Juha ovat kirjallisia henkilöhahmoja, joista todella välittää ja haluaa tietää lisää. Hätääntyneestä lapsesta kylmäksi ammattilaiseksi kasvanut murhaaja, joka alkaa kyseenalaistaa tekojaan, on poikkeuksellisen moniulotteinen rikollishahmo.

Psykologiset ulottuvuudet ja filosofiset pohdinnat eivät mitenkään syö etevää rikosjuonen kuljetusta. Monilla olisi tekemistä pitää eri ulottuvuudet tasapainossa, mutta Tommi Laiholle se ei tuota mitään vaikeuksia. Rikotut on samalla lailla erityisen täyteläinen ja syvällinen rikosromaani kuin viime vuonna ilmestynyt Uhanalaisetkin jännityksestä tinkimättä.

Laihon ensimmäisen romaanin käsikirjoitus palkittiin Otavan jännitysromaanikilpailussa, mutta sen julkaisi pienkustantamoihin lukeutuva Myllylahti, joka ei saa kunnolla esille edes suurimpia löytöjään. Vientimenestykseksikin noussut Arttu Tuominen teki kustantamolle neljä kirjaa ilman suurempaa huomiota ennen kuin WSOY nosti hänet tähtiin.

Näen Tommi Laihon teoksissa samanlaisen potentiaalin. Jos nykyinen kustantaja ei pysty markkinoimaan häntä riittävästi, toivottavasti joltain jolla on isommat hartiat, ei kulu neljää vuotta lahjakkuuden tunnistamiseen niin kuin Tuomisen kohdalla kävi. Dekkarien vientipää on saatu Suomesta mukavasti auki. Tommi Laiho voisi olla next big thing Max Seeckin, Elina Backmanin, Arttu Tuomisen ja Antti Tuomaisen jälkeen.

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Jim Pembroken muistelmat svengaavat



 Jim Pembroke & Rick Chafen: Just My Situation - Muistelmat. Suomentanut Esa Kuloniemi. 271 sivua, Like.

Vuonna 1965 Suomeen, ja tarkemmin Varkauteen, saapui mies Lontoosta klassisesti tyttöystävän perässä. Vain  muutama kuukausi myöhemmin hän oli pop-tähti, joka esiintyi televisiossa ja aiheutti keikkalavoilla samanlaista hysteriaa kuin The Beatles kotimaassaan. Popparisuosikista Jim Pembroke siirtyi pikavauhdilla kunnianhimoisemman musiikin pariin ensin Love Recordsin ensimmäisessä rockbändissä Blue Section ja pian sen jälkeen Suomen kaikkien aikojen parhaassa bändissä Wigwam.

Vuosi sitten Yhdysvalloissa Kansas Cityssa kuollut Pembroke jätti jälkeensä kuolemattomia biisejä Wigwamin lisäksi soololevyilleen ja muiden kokoonpanoille. Hän sävelsi kaksi Suomen edustuskappaletta euroviisuihin ja toimi monien bändien ja artistien taustalla. Kiinteintä yhteistyö oli Hurriganesin, Kojon ja Riki Sorsan kanssa.

Loistavan musiikin lisäksi Pembroken perintöä on juuri ilmestynyt muistelmateos Just My Situation, joka valottaa hänen nuoruusvuosiaan, suomalaisille kuulijoille vaikeasti avautuneita sanoituksiaan sekä Wigwamin klassikon aseman saavuttaneiden levyjen syntyä. 

Teoksessa on letkeyttä ja huumoria, joka olikin yksi Pembroken tavaramerkki. Proge oli 1970-luvulla vakavahenkisten pitkätukkapoikien taiteellista musiikkia. Pembroke oli humoristi, joka kehitti levyilleen, varsinkin ensimmäiselle soololleen Wicked Ivory, mitä omituisempia sketsihahmoja. Pembroken tämän linjan juuret olivat brittiläisessä radiokomiikassa.

Muistelmista selviää esimerkiksi se, keitä olivat ne kummalliset vihannesmiehet (vegetable men), joista Pembroke kertoi jo Blues Section biisillä Answer to Life ja uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin Wigwamin Dark Albumin The Vegetable Rumblella. Niissä viitattiin jengitappeluihin Lontoossa 1960-luvun alussa.

Jim Pembroke oli mukana näkijänä, kokijana ja tekijänä beat-musiikin läpimurrossa ensin Lontoossa 1960-luvun alussa ja sitten uudelleen Suomessa heti 1960-luvun puolivälin jälkeen.

Villin lännen tarinoista ja jalkapallosta innostunut poika löysi amerikkalaisen rokin Radio Luxembourgin kautta ja alkoi pian itsekin hengailla lontoolaisten musiikkikärpäsen puremien kanssa. The Pretty Things, The Rolling Stones ja The Yardbirds nousivat isoiksi nimiksi. Kun ne siirtyivät isommille areenoille, Pembroken Taverner´s Guild pääsi keikkailemaan pienemmille klubeille niiden tilalle.

Suomessa vasta parikymppinen Pembroke liittyi managerilegenda Jorma Weneskosken talliin ja sitten hänen ympärilleen koottua bändiä vietiinkin Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Taidekoulun käynyt etevä piirtäjä oli kuvitellut itselleen mainosgraafikon uran, mutta elämä päätti toisin - onneksi.

Jim Pembroken ensimmäinen mestariteos kattaa Wigwamin ensi-LP:n Hard´n´Hornyn b-puolen kokonaan. Beatlesin Sgt. Pepper-vaikutteisen Henry-sarjan taustat löytyvät muistelmista.

Pembroke oli omimmillaan kauniissa slovareissa. Ne tasoittavat Wigwamin ensimmäisillä levyillä Jukka Gustavsonin ja myöhemmin myös Pekka Pohjolan hurjia progevyörytyksiä. Kolmen vahvan ja keskenään erilaisen biisintekijän ansiosta maailman parhaisiin progelevyihin, ja siis maailman parhaisiin levyihin ylipäätään, kuuluviin Fairyportiin ja Beingiin ei kyllästy ikinä. Yhdessä kolmikko teki vain yhden biisin, massiivisen Losing Holdin, joka on valitettavasti ainoa bändin alkuaikojen biisi, jota Wigujen musiikkia soittavat Wigwam Revisited ja Wigwam Experience pitävät mukana ohjelmistossaan.

Vähän ennen Gustavsonin ja Pohjolan lähtöä soolourille Wigwamiin liittyi kitaristi Pekka Reckhard, jonka kanssa Pembroke sitten kirjoitti Nuclear Nightclub -kaudella paljon hienoja biisejä. Bändin tyyli keveni samalla progesta joksikin, jota he myöhemmin kutsuivat deep popiksi.

Muistelmissa kerrataan, miten Wigwam sai Nuclear Nightclubin jälkeen levytyssopimuksen Englantiin vasta perustetulle Virgin Recordsille, teki keikkoja saarivaltakunnassa, epäonnistui seuraavalla levyllään ja lopetti yleiseen turhautumiseen vuoden 1977 Dark Albumilla. Myöhemmin tuli vielä kolme uutta studiolevyä, mutta taika oli poissa.

Jim Pembroke oli ainoa muusikko, joka oli mukana Wigwamin jokaisessa vaiheessa bändin perustamisesta vuoden 2018 50-vuotisjuhlakonsertteihin, joiden musiikki valitettavasti painottui myöhäistuotantoon. Hän muistelee menneitä ilman otsaryppyjä ja kulloisia bändi- ja muita yhteistyökavereitaan kehuen ja arvostaen. Tekstissä on svengiä kuin Wigwamin keikkabravuuriksi nousseen Grass for Bladesin hurjissa soolo-osuuksissa.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin olisin halunnut lukea Jim Pembroken analyysia omasta musiikillisesta kehityksestään. Hän siirtyi Blues Sectionin sen ajan brittipoppia mukailevista biiseistä ällistyttävän nopeasti planetaarisiin sfääreihin. Merkittävä vaikuttaja oli tuottaja ja ystävä Otto Donner, mutta oliko muitakin ja muutakin? Kenen levyjä hän itse kuunteli 1960-luvun lopulla, kun rock koki suuria muodonmuutoksia ja kehittyi kolmen minuutin hiteistä laajoiksi sävelteoksiksi?

Myös Wigwamin sisäisestä dynamiikasta ennen Nuclear Nightclub -kautta olisi ollut hauska lukea enemmän. Miksi lahjakkaat muusikot eivät tehneet yhdessä kuin sen yhden biisin? Miksi keikoilla veivattiin Beatlesia ja The Bandia, mutta ei juurikaan omia biisejä, vaikka ne kestivät ja kestävät vertailun mihin tahansa?

Nämä ovat pieniä harmittelun aiheita. Jim Pembroken muistelmat ovat helmi, jonka Wigwamin ikifani ahmii yhdellä istumalla.

Wigwamin koko tarinan on kirjoittanut Mikko Meriläinen, jonka Wigwam-teoksen päivitetty laitos ilmestyi vuonna 2018. Petri Nevalaisen Pekka Pohjola - Bassokenraali sivuaa tietysti Wigwamiakin. Bändin melkein perustajajäsenen Jukka Gustavsonin ja siinä vuodesta 1975 vaikuttaneen ja edelleen Revisited-kokoonpanoissa soittavan Pekka Reckhardin näkemykset olisivat myös tervetulleita.

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Elina Backmanin kolmas on lumoava Lappi-dekkari, kunnes se loppuu töksähtäen


 

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää. 415 sivua, Otava.

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Elina Backmanin esikoisjännäri Kun kuningas kuolee oli heti myynti-, arvostelu- ja vientimenestys. Kolmas dekkari Ennen kuin tulee pimeää vie toimittajataustaisen true crime -podcasteja tekevän Saana Havaksen uuden murhan jäljille. Hartolan ja Helsingin Lammassaaren jälkeen näyttämönä on Inari vähän ennen kaamoksen alkua.

Elina Backman osaa luoda jännitystä ilman väkivaltaa, takaa-ajoja ja ampumisia. Hyvät tarinat, uhkaava tunnelma ja normaalia isompi ripaus tunteita kantavat. 

Tämä pätee myös uusimpaan. Inarissa Angelin kylässä vuonna 1998 tapahtuneesta 17-vuotiaan tytön murhasta podcastia tekevästä Saanasta kertova dekkari on mitä perinteisin. Toimittaja puhuttaa vanhasta tapauksesta tietäviä ja muistavia, ja rakentaa sirpaleista kokonaiskuvaa kuin kuka tahansa rikoskirjallisuuden yksityisetsivä vuosikymmenten ajan. Silti Ennen kuin tulee pimeää ei tunnu miltään osin vanhan kertaukselta. Teos imaisee heti sisäänsä.

Inariin Saana lähtee vuonna 1998 murhatun Ingan sisaren juristi Heta Weckmanin pyynnöstä. Hän ei ole päässyt irti yli 20 vuotta sitten tapahtuneesta henkirikoksesta, kokee, että poliisi ei tee mitään ja haluaa ainakin Ingan muiston säilyvän.

Saana ei voi uteliaisuudelleen mitään. Jo kohta hän on majoittunut Hetan järvenrantamökkiin ja alkaa penkoa tapausta. Osa paikallisista haluaakin puhua, toinen osa suhtautuu vieraaseen kuin elokuvassa Mies astui junasta: muukalaisen ei pitäisi sotkeutua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. 

Ja sitten katoaa taas 17-vuotias tyttö. Onko murhaaja tehnyt paluun yli 20 vuoden jälkeen?

Ennen kuin tulee pimeää -dekkarin toiseksi keskeiseksi henkilöksi nousee Myskiksi kutsuttu vanhempi konstaapeli Seppo Laitinen, joka aloitteli uraansa Ivalon poliisissa vuonna 1998. Aluksi epäluuloinen Myski paljastuu tunnolliseksi, tunteelliseksi ja väsyneeksi mieheksi, joka ei ole saanut rauhaa ratkaisemattomaksi jääneestä jutusta. Hänestä Saana saa tukea tutkimuksilleen ja päinvastoin.

Pohjoinen, sen luonto ja mielenmaisema, ovat olennainen osa teosta. Loppukiitoksista paljastuu, että Elina Backman on halunnut olla tässäkin kunnianhimoinen, eikä tyytynyt vain etelän ihmisen kokemaan eksotiikkaan.

Niin kuin hyvissä dekkareissa aina, tässäkin epäilyttäviä henkilöitä riittää, eikä loppuratkaisua ole helppo arvata. Ennen kuin tulee pimeää on ensimmäiset 400 sivua lumoava ja yhtä loistava kuin Backmanin edelliset. Sitten tapahtuu jotain kummallista. Hänelle on tullut kiire saattaa tarina töksähtävään loppuun. Miksi näin huolella rakennettu ja hyvin kirjoitettu dekkari on pitänyt lopettaa niin, että arvoituksen ratkeaminen jää osin kesken?

Myös se mietityttää, miksi uuden polven naiskirjailijoidenkin teoksen lähtökohta on yleensä nuoren tytön ruumis, vaikka asetelmaa on pidetty rikosviihteessä ongelmallisena jo vuosia. Eikö 17-vuotiaan pojan murha herättäisi yhtä paljon tunteita? Toki Backmanin edellisessä kirjassa Kun jäljet katoavat uhrit olivat nuoria miehiä, mutta naisen runneltu ruumis on edelleen valtavirtaa.

perjantai 23. syyskuuta 2022

Koko ajan uusiutuva Max Seeck sekoittaa Loukossa Agatha Christietä mystiikkaan ja kauhuun



Max Seeck: Loukko. 358 sivua, Tammi.

Max Seeckin jännäreitä julkaistaan jo 40 maassa, mutta hän ei toista helpoimman jälkeen menestyskaavaa, vaan uusiutuu jokaisessa Jessica Niemi -trillerissä. Vuosi sitten ilmestyneessä Kaunassa Seeck otti dekkariperinteestä lukitun huoneen salaisuuden ja kehitti siitä mestariluokan psykologisen poliisi- ja jännitysromaanin.

Loukko on neljäs osa upporikkaan taustansa salaavasta ja mielenterveydeltään horjuvasta murhatutkijasta. Ahvenanmaalle Smörregårdin saarelle sijoittuvassa tarinassa viitataan suoraan Agatha Christien klassikkoon Eikä yksikään pelastatunut. Pieni ihmisjoukko on siis eristyksissä muusta maailmasta ja sitten yksi heistä kuolee.

Jessica Niemi on eristäytynyt Smörregårdissa olevaan lomahotelliin, koska on joutunut  yksityiselämänsä töppäilyjen takia hyllytetyksi työstään. Mukana on arsenaali lääkkeitä, joilla harhanäkyjen vaivaavan elämän saisi lopetettua nopeasti ja siististi.

Sodan jälkeen Smörregårdissa oli sotalasten orpokoti, josta perityy saaren legenda. 9-vuotias Maija käveli vuonna 1946 öisin kello 2 laiturille odottamaan isäänsä. Sitten hän katosi jäljettömiin.

Joukko entisiä orpokodin asukkaita, nyt vanhuksina, saapuu Smörregårdiin muistelemaan menneitä, niin kuin heillä on jo pitkään ollut tapana. Yöllä yksi heistä kuolee saman laiturin viereen, jossa Maija Ruusunen odotti isäänsä 1940-luvulla. 1980-luvulla samassa paikassa kuoli ensin lastenkodin entinen vartija ja sitten johtaja. Tapaukset jäivät selvittämättä. Onko Maija palannut kostamaan jotain ja miten se olisi edes mahdollista vuonna 2020, jona Loukko tapahtuu?

Jessica Niemi ei voi itselleen mitään, vaan tempautuu murhatutkintaan, joka ei hyllytetylle helsinkiläispoliisille mitenkään kuulu. Vakavien rikosten ryhmään normaalisti kuuluva Jessica on nyt oman elämänsä neiti Marple.

Yksinäisen saaren mysteerissä ollaan kaukana poliisiromaaneista, esimerkiksi Pahan verkosta, joilla Seeck loi kansainväliseen menestykseen johtaneen maineensa. Loukko on arvoitusdekkari, johon mystiikkaa tuovat Maijan hahmon ilmestyminen hotellin vieraiden näköpiiriin ja kauhua Seeckin taito luoda hyytävää menneisyyden salaisuuksista nousevaa tunnelmaa.

Suppea henkilögalleria on taiten rakennettu. Lomahotellia johtava 80-vuotias teräsmuori Astrid, hänen poikansa, filosofi Senecaan hurahtanut Åke, omituisesti käyttäytyvä ahvenanmaalaispoliisi Johan Karlsson sekä muuttolinnuiksi kutsutut entiset orpokodin asukkaat ovat keskeiset henkilöt. Heitä täydentää kummallinen ruotsalaispariskunta. Jonkun heistä täytyy olla syyllinen uusimpaan kuolemantapaukseen, ja Seeck on luonut heistä herkullisen epäilyttäviä hahmoja.

Juri Patrikaisen erinomainen kansi johdattaa lukijan surumieliseen jännitystarinaan, joka on niin hyvin kirjoitettu, että lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kun on kerran aloittanut, ei Loukkoa malta jättää kesken.