torstai 24. marraskuuta 2022

Hulda-sarjan kirjoittanut Ragnar Jónasson oli aika seppä jo esikoisessaan


 

Ragnar Jónasson: Lumisokea (Snjóblinda). Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. 312 sivua, Tammi.

Keväällä 2021 Hulda Hermannsdóttir valloitti Islanti-dekkarien koko ajan kasvavan suomalaisen ystäväjoukon. Ragnar Jónassonin surumielisen trilogian avausosa Pimeys vakuutti henkilökuvauksellaan, yllätyksellisyydellään ja omaperäisyydellään. Kolmiosainen kokonaisuus oli ammattimiehen loppuun asti hioma lukuelämys.

Entä miten toimii Jónassonin kymmenen vuotta ennen ensimmäistä Huldaa kirjoittama esikoisdekkari Lumisokea? Erittäin hyvin. Hänellä oli henkilökuvaus heti hyvin hallussaan, samoin kaukana kaikesta olevien paikkojen miljöö ja mielentila.

Hulda-sarjan kirjat tapahtuvat eristyneissä ympäristöissä. Sellaiseksi voi laskea myös parhaat päivänsä kauan sitten nähneen kalastajakylä Siglufjördurin ainakin dekkarin tapahtuma-aikaan joulu-tammikuussa. Satoja kilometrejä Reykjavikista pohkoiseen sijaitseva kylä tai pieni kaupunki on muutenkin vaikeakulkuisen tien päässä. Nyt sankat lumisateet eristävät sen totaalisesti niin kuin hienossa islantilaisessa tv-dekkarissa Loukussa

Liekö Jónassonin kirjalla ollut osuutta tv-sarjaan ainakin ideatasolla, sillä alkuteos ilmestyi vuonna 2010 ja Loukussa-sarjan ensimmäinen kausi vuonna 2015.

Siglufjörduriin päätyy poliisiksi Jónassonin ensimmäisen sarjan päähenkilö Ari Thor melkein hetken päähänpistosta. Reykjavikilainen ajelehtijatyyppi Ari Thor on viittä vaille valmis poliisi, kun Siglufjördurin poliisin päällikkö Tómas soittaa ja tarjoaa työpaikkaa. Hetkeäkään miettimättä ja tyttöystävänsä Kristínin mielipidettä kysymättä hän päättää lähteä satojen kilometrien päähän kaupunkiin, "jossa ei koskaan tapahdu mitään".

Sitten tietysti alkaa tapahtua, koska kyseessä on dekkari. Ensin kuolee yhdellä muinoin ilmestyneellä romaanilla itsensä kirjailijalegendan asemaan saattanut Hrórlfur paikallisen teatterikerhon harjoituksissa. Tapaus näyttää onnettomuudelta, mutta pian näytelmän pääosan esittäjän avovaimo Linda löytyy pihaltaan henkihieveriin pahoinpideltynä.

Siglufjördurissa kaikki tunteva Tómas on haluton pitämään Hrólfurin tapausta muuna kuin onnettomuutena. Ari Thor taas haluaa näyttää kyntensä ensimmäisessä jutussaan. Sitkeän poliisityön ja päättelyn kautta avautuu näppärästi sommiteltu vyyhti sisäänlämpiävän kaupungin salaisuuksista ja useammankin miehen likaisesta menneisyydestä. Romaanin nykyajan lomassa kulkevissa lyhyissä luvuissa kuvataan erästä aiemmin tapahtunutta ryöstöä hyytävin kääntein. Vähitellen sekin aukeaa Lumisokeassa.

Taitavaksi poliisiksi ensimmäisessä jutussaan osoittautuva Ari Thor on henkilökohtaisessa elämässään hieman hukassa niin kuin Hulda kymmenkunta vuotta myöhemmin. Hän on loukkaantunut Kristínille, koska nainen ei ymmärrä häntä, mutta ei pääse alkua pidemmälle, kun pitäisi selvittää asiaa puhelimessa. Siglufjördurissa hän ajautuu suhteeseen pianonsoiton opettajansa Uglan kanssa, mutta saa siitäkin huonon omantunnon. Kristínin näkökulmaa äkkipäätökseensä hän ei osaa edes ajatella, mutta Ragnar Jónasson rakentaa siitä yhtä puitetta sarjan seuraavaan osaan Tuhkayö.

Pohjoismaiden myydyimpiin dekkarikirjailijoihin lukeutuva Ragnar Jónasson näyttää jo esikoisessaan taiturin merkkejä. Lumisokea ei ole kovin jännittävä teos, mutta se on tavallista mietitympi kuka sen teki -mysteeri.

maanantai 21. marraskuuta 2022

Camilla Greben uusimmassa kihelmöi pitkästä aikaa, kuka sen teki



 Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Välkommen till Evigheten). Suomentanut Sari Kumpulainen). 457 sivua, Gummerus.

Kuka sen teki, ei ole moderneissa pohjoismaisissa dekkareissa ollut olennainen kysymys enää pitkään aikaan. Ne kuvaavat usein sitä, miksi se tehtiin, mitkä olivat olosuhteet.

Dekkaripalkintoja niittäneen Camilla Greben uusinta lukiessa herää pitkästä aikaa vastustamaton halu mennä etukäteen viimeisille sivuille lukemaan loppuratkaisu. Niin kovan jännitteen hän luo heti Ajasta ikuisuuteen -teoksensa ensimmäillä sivuilla. Ei kuitenkaan kannata. Kannattaa malttaa ja nauttia psykologisen jännityksen taiturin täyteläisestä juonesta.

Grebe lassoaa lukijan otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla. Kustannustoimittaja, menestyskirjailija Gabriel Andersenin vaimo Lykke Andersen tuodaan sairaalan tutkimusosastolle verisenä ja käsiraudoissa. Tyylilajin perusteella on tapahtunut todennäköisesti murha, mutta sitä ei saada tietää vielä pitkään aikaan.

Nopeasti siirrytään ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin elokuuhun, jolloin Andersenien Ikuisuus-nimisessä maalaistalossa valmistaudutaan kesäjuhlaan. Grebe virittää sielläkin heti odotuksen, että jotain kauheaa on kehkeytymässä.

Gabriel Andersen on hieman Jan Guillouta muistuttava pitkän historiallisen romaanisarjan luonut kirjailija ja kustantamon rahasampo. Lykke on noussut vähitellen samassa kustantamossa avustavista töistä merkittävien kirjailijoiden kustannustoimittajaksi. Idyllin täydentävät 17-vuotiaat kaksospojat Harry ja David.

Elokuinen ilta kääntyy yöksi. Tapahtuu murha, joka suistaa Andersenien elämän raiteiltaan. Romaanin nykyhetkessä Lykke suostuu puhumaan vain kahdeksan vuoden takaista murhaa tutkineelle Manfred Olssonille. Hänellä on siihen hyvä syy.

Valtavan taitava Camilla Grebe sekoittaa Ajasta ikuisuuteen -dekkarissa klassisen suljetun huoneen rikoksen tämän päivän psykologiseen jännitykseen, pakkomielteisiin ja taitavaan manipulointiin. Teos kulkee upeasti ja pakottaa kääntämään sivun toisensa jälkeen. Loppuratkaisu saa ähkimään nautinnosta.

Viime vuonna ilmestyneessä Veteen piirretyssä viivassa päähenkilö joutuin pohtimaan, kuinka hyvin voi tuntea edes kaikkein lähimmän ihmisen. Samaa teemaa on tässä uutuudessakin. Camilla Grebe on tyylilajinsa suvereeni mestari.

torstai 17. marraskuuta 2022

Bolsevikkien vallankaappausta seurasi pöyristyttävien veritekojen sarja sisällissodassa, jossa kaikki syyllistyivät julmuuksiin


 


Anthony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota (Russia - Revolution and Civil War 1917-1921). Suomentanut Markku Päkkilä. 620 sivua, WSOY).

Yksi kohta tämän hetken tunnetuimman sotahistorioitsijan Anthony Beevorin uusimmassa teoksessa hymyilyttää. Kun Venäjällä vallan kaapanneet kommunistit, bolsevikit, olivat alakynnessä sisällissodassa vuonna 1918, puna-armeijaan värvättiin entisiä tsaarin upseereita. Ideologisista syistä luokkavihollisina pidettyjä upseereita ei kuitenkaan voitu kutsua sanalla "upseeri". Siispä he olivat "sotilaallisia erityisasiantuntijoita".

Kiertoilmauksilla on siis vähintään yli satavuotinen perinne. Ukrainassa käymäänsä sotaa Venäjä kutsuu sotilaalliseksi erityisoperaatioksi.

Muuten ei paljon naurata. Venäjän vallankumous ja sisällissota on ihan hirveää luettavaa. Vladimir Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, mutta Neuvostoliiton perustaminen oli katastrofi sen jalkoihin jääneille ihmisille. Sisällissodassa kuoli 12 miljoonaa ihmistä.

Suomessakin suurin menoin vielä 1980-luvulla juhlittu Lokakuun vallankumous oli itse asiassa psykopaatti Leninin johtamien bolsevikkien toimeenpanema vallankaappaus. Se onnistui, koska bolsevikit olivat muita poliittisia ryhmittymiä järjestäytyneempi, kurinalaisempi ja häikäilemättömämpi joukko.

Sen ainoan kerran, kun puolueen kannatus mitattiin vaaleissa kesällä 1917, bolsevikkien tulos oli nykyisten tietojen mukaan kymmenen prosentin hujakoilla.

Kiertoilmausten lisäksi toinen asia muistuttaa nykyisestä sodasta Ukrainassa. Kun valta kaapattiin, sitä seurasi silmitön omaisuuden rikkominen, ryöstely ja paskominen sisätiloihin.

Sisällissodassa tappamisen vimma sai valtaansa kaikki osapuolet, punaiset, valkoiset, taisteluihin osallistuneet kasakat, kiinalaiset ja tshekit. Ei riittänyt, että valtaajat tuhosivat kokonaisia kyliä, kaikki miehet, naiset ja lapset. Tappaminen ei riittänyt, vaan sen haluttiin olevan niin julmaa kuin mahdollista. Ihmisiä hirtettiin lyhtypylväisiin, poltettiin elävältä, hukutettiin, kidutettiin hengiltä - mitään rajaa ei ollut.

Omia ei säälitty yhtään. Bolsevikit ottivat jo sisällissodassa käyttöön tavan, jossa eturintaman takana olivat ampujat valmiina teloittamaan perääntyvät tai taistelusta kieltäytyvät. Kuolemanrangaistus omia kohtaan oli käytössä muutenkin.

Miksi valkoiset lopulta hävisivät sisällissodan? Beevorilla on useita selityksiä. Yksi oli epäonnistuminen liittolaispolitiikassa. Valkoiset upeerit halusivat palauttaa tsaarin imperiumin, mikä olisi tarkoittanut Baltian maiden ja Suomen itsenäisyyden menetystä. Se vei heiltä ulkovaltojen tuen.

Toinen on valkoisten julmuus, he eivät siinä suhteessa olleet yhtään parempia kuin bolsevikkivihollisensa.

"Valkoisten riveissä oli liian monta pahimman lajin ihmistä. Armottomassa epäinhimillisyydessä bolsevikit olivat sen sijaan vailla vertaa", Beevor päättää kirjansa.

Teoksena Venäjän vallankumous ei ole yhtä vangitseva kuin Beevorin toista maailmansotaa kuvaavat kirjat Stalingrad ja Berliini 1945. Uutuus kuvaa sisällissodan eri rintamien tapahtumia turhankin pikkutarkasti, mikä alkaa puuduttaa. Ehkä tapahtumista olisi sen sijaan voinut tehdä vähän enemmän yhteenvetoja. Tappaminen oli koko ajan samanlaista.

Tällaisenakin Beevorin teos on silti värisyttävää luettavaa. On tuskallista, että runsaat sata vuotta myöhemmin Venäjällä ovat samat opit käytössä. Väkivallan kieli on ainoa kieli, jota maan johtajat osaavat, olivat he sitten tsaareja, kommunisteja tai nykyinen diktaattori.


maanantai 7. marraskuuta 2022

Liza Marklund palasi huipulle



 Liza Marklund: Suonsilmä (Kallmyren). Suomentanut Antti Autio. 379 sivua, Otava.

Piitimessä syntyneen Liza Marklundin dekkareita on myyty 17 miljoonaa kappaletta. Niistä ensimmäinen, vuonna 2000 suomennettu Uutispommi nostatti pientä kohua siitä naurettavasta syystä, että kannessa oli Marklundin oma kuva. Kirjallisissa piireissä ei katsottu hyvällä tapaa markkinoida teosta samalla keinolla, joka esimerkiksi äänilevyteollisuudessa on ollut käytössä vuosikymmenet.

Itselleni rikoksiin sekaantuvasta toimittaja Annika Bengtzonista kertovasta kirjasarjasta riitti vain esikoinen. Uutispommi tuntui pinnalliselta aikana, jolloin Henning Mankellin raskasmielinen suosikkisarjani Kurt Wallanderista oli juuri päättynyt.

Marklund ilmoitti lopettavansa dekkarien kirjoittamisen vuonna 2015, mutta niin vain vuosi sitten ilmestyi suomeksi uuden sarjan avaus Napapiiri. Kirjailijan synnyinseudulle sijoittuva teos sai niin hyvät arvostelut, että jatko-osa alkoi kiinnostaa. Hyvä että alkoi, sillä nerokas Suonsilmä vetää jalat alta yllätyskäänteillään.

Suonsilmä alkaa monien dekkarien tapaan menneisyydestä. Uuden sarjan päähenkilön poliisipäällikkö Wiking Stormbergin vaimo Helena katosi 30 vuotta sitten marjamatkalla. Hänen uskotaan vajonneen Kallmyrenin hillasuolla suonsilmään ja kadonneen ikiajoiksi. Pelastuspartio löysi hyönteisten pahoin syömän Helenan tyttövauvan viime hetkillä suon reunalta.

Elokuussa 2020 syöpädiagnoosin juuri saanut Wiking selvittelee Stenträskissä tapahtunut asevarkautta, kun hänen ja Helenan poika Markus saa uhkaavan nimettömän kirjeen. Joukkotuhoaseiden testauspaikassa Basenissa työskentelevä Markus on saamassa ylennyksen, mutta kirjeessä häntä vaaditaan kieltäytymään siitä millä hyvänsä tekosyyllä. Allekirjoituksena on epäsäännöllisen muotoinen viisisakarainen tähti. Samanlainen, jolla Helena oli allekirjoittanut omat viestilappunsa Wikingille, kun  he olivat nuori pari.

Tavallisena vanhenevasta poliisimiehestä kertovana dekkarina alkanut Suonsilmä muuttaa muotoaan yllättäviin suuntiin. Kuka Helena oli, onko hän sittenkin elossa ja miksi Markus ei saisi ottaa vastaan unelmatyötään? Paljon kysymyksiä, joihin Marklund antaa todellisuudesta ammentavia vastauksia. Tässä ei voi kertoa niistä yhtään enempää, ja tämäkin oli ehkä liikaa, jotta jokainen lukija saa itse kokea, millaista on joutua / päästä taitavan kirjoittajan myllytettäväksi.

Poikkeuksellisen taitavan tarinan lisäksi Marklund ottaa kaiken irti synnyinseudustaan. Pohjoinen taitaakin nyt olla pohjoismaisten dekkarien megatrendi.


tiistai 1. marraskuuta 2022

Vimmaisen karheat jäävyväiset Jana Kipolle



 Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem). Suomentanut Outi Menna. 320 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin sensaatiomaisen hyvä Jana Kippo -trilogia saa arvoisensa päätöksen viimeisessä osassa Sitten menin kotiin. Heti alussa veli kuolee ja ruumiista syntyy kiista. Haudataanko hänet kotiin Smalångeriin, jossa on raskaana oleva tyttöystävä vai Kukkojärvelle äidin viereen, jossa on uskonyhteisöön kuuluva raskaana oleva morsian, tai enää entinen morsian.

Aloituksessa on vinoa huumoria, mutta vain siinä. Smirnoff vyöryttää Jana Kipon, edelleen janakipon, sekavia miessuhteita  ja väkivallan perintöä, joka seuraa kaikkialle. Pohjoisen pikkukylässä isä, taatto, kuritti ja raiskasi lapsiaan, kunnes veli tappoi hänet. Päätösosassa mennään ajassa taaksepäin Tukholmaan, missä miesystävä, pörssimeklari, raiskasi ja hakkasi Jana Kipon melkein hengiltä. Sai kyllä maksaakin siitä korkojen kera.

Veljen hautaamisen jälkeen Jana Kippo palaa Tukholmaan, jossa hänen savitöistään on näyttely. Työt menevät kaupaksi hyvällä hinnalla, mutta Jana kiinnostuu uuden naisystävänsä Nikkin isän kiviveistoksista. Yksin etelässä saaressa asuva yrmeä Mikkel antaa hänen olla ja opettaa alkeitakin, mutta pääasiassa haluaa olla yksin. Mikkelin välit Nikkiin ovat poikki, ja niin Nikki haluaa niiden pysyvänkin.

Saaresta Jana Kippo palaa pohjoiseen, jossa hänen tyttärensä Dianan isä John on kuolemassa syöpään. Sen jälkeen levottoman Janan on aika päättää, missä se koti on, ja onko hänestä edes kotiutumaan lopullisesti mihinkään.

Jana Kippo -trilogiassa naidaan, ryypätään, riidellään, tapellaan, sekoillaan, kuollaan. Tyttäret ovat pistäneet välit poikki isiinsä. Elämä on armotonta kamppailua väkivallan varjossa. Vain veljestään Jana Kippo on varauksettoman riippuvainen. Edellisessä osassa hän yritti saada veljen pois Kukkojärven vanhoillisesta uskonyhteisöstä. Kolmannessa osassa he käyvät keskusteluja veljen kuoltuakin. Mitään muuta varmaa suuntaviittaa hänellä ei tunnu olevan.

Näistä aineksista voisi syntyä sysimustia ja lohduttomia romaaneja, mutta taitavan Karin Smirnoffin käsittelyssä tulos on kaunokirjallisesti jäätävän vaikuttava kokemus. Smirnoff on upea kirjoittaja, jonka ratkaisu jättää muut välimerkit kuin pisteet pois, vain parantaa lukukokemusta.

Jana Kippo ei ehkä pysty solmimaan pysyviä ihmissuhteita, ei edes aikuiseen tyttäreensä Dianaan, mutta selviytyjä hän on.

Tämän jälkeen Karin Smirnoffin ohjelmassa on jotain ihan muuta. Hän kirjoittaa seuraavat osat jatkamaan Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Kolme edellistä, täysin tarpeettomalta tuntuvaa, kirjoitti David Lagercrantz, mutta Karin Smirnoffin käsissä Lisbeth Salanderin tarina voi saada vaikka kuinka hurjia uusia käänteitä. Ainakin se on mahdollisuus, jota ei voi ohittaa.

maanantai 31. lokakuuta 2022

Ollikaisten tyylikäs jännäri välttää nordic noirin kliseet ja väkivallalla mässäilyn



 A.M. Ollikainen: Kiikku. 304 sivua, Otava.

En pidä mahdottomana, että kirjailija voittaa samana vuonna julkaistuilla teoksillaan sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon että vuoden parhaan dekkarin Johtolanka-palkinnon. Aki Ollikaisen nimi todennäköisesti luetaan, kun Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ensi viikolla. Hänen neljäs romaaninsa Kristuksen toinen tuleminen on ollut syksyn yksimielinen arvostelumenestys.

Aki Ollikainen on puolet trillereitä kirjoittavasta nimimerkistä A.M. Ollikainen, jonka toinen teos Kiikku ilmestyi samoihin aikoihin Kristuksen toisen tulemisen kanssa. Toinen puoli on hänen vaimonsa Milla Ollikainen, jolta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolme pätevää pohjoiseen sijoittuvaa dekkaria, mutta sen jälkeen ei omillaan mitään.

Kiikku ei ole mitenkään ylivertainen tämän vuoden kotimaisten dekkarien joukossa, mutta kyllä se on erittäin hyvä. Sellainen, jonka palkintoraati voi nostaa ykköseksi monien muiden joukossa. Taso on Suomessa niin kova, ja tapana on, että kerran palkittua ei palkita uudelleen ainakaan kovin nopeasti. Se sulkee monta kovaa konkaria pois valinnasta.

Ollikaiset eivät peitelleet vuosi sitten ilmestyneen Kontin yhteydessä antamissaan haastatteluissa sitä, että dekkarilla oli tarkoitus paikata perheen taloutta. Kriitikkojen suositukset kaunokirjallisista teoksista eivät vielä tarkoita, että niiden kirjoittamisella eläisi. Kontin käännösoikeudet myytiinkin kymmenkuntaan maahan.

Hyvin toiminut Kontti nojasi nordic noirin perinteeseen, mutta oli riittävän omaperäinen siinä missä etenkin ruotsalaiset ovat tehtailleet surutta kopioita kopioiden perään.

Kiikku toimii vielä enemmän aivan omillaan hyvänä suomalaisena rikoskirjana, jossa loppuun käytetystä nordic noirista muistuttaa vain mahdottoman hankala ja todelliselle elämälle vieras murhatapa. Tässä tapauksessa rikoskomisario Paula Pihlaja saa tutkittavakseen murhasarjan, jossa uhrit on hirtetty lasten keinulautaa hyväksi käyttäen. Uhri on pakotettu seisomaan keinun koholla olevaan päähän naru kaulassaan. Toisessa päässä on hiljalleen tyhjäksi valuva hiekkasäkki.

Ensimmäistä murhaa luullaan itsemurhaksi. Sitten oranssin nailonköyden päässä roikkumasta löytyy kuuluisa vuorikiipeilijä Otto Paljakka. Liikkeellä on sarjamurhaaja, jolle keinulaudalla on erityinen merkitys.

Kiikun kannessa luvataan "tiukkarytmistä jännitystä nordic noirin uudelta huippunimeltä". Onneksi näin ei ole. Varmaotteisesti kirjoitettu teos etenee rauhallisesti Paula Pihlajan henkilökuvaa syventäen, mutta antaa tilaa myös muulle tutkintaryhmälle. Ote on enemmän pohtiva kuin "tiukkarytminen".

Nordic noirista muistuttaa mutkikkaan murhatavan lisäksi se, että päähenkilö on nainen, jolla on salaisuus menneisyydestä. Siihen vihjattiin jo Kontin lopussa ja nyt se kerrotaan kokonaan. Teoksen viimeinen sana paljastaa, että hänellä on toinenkin salaisuus. Se asettaa kirjasarjan jatkon mielenkiintoiseen tilanteeseen. Voiko se enää edes jatkua?

Murhaepäiltyjä on vain Otto Paljakan lähipiiri. Syyllinen tulee silti yllätyksenä, mutta kuka sen teki, ei tunnu kovin tärkeältä. Kiikku on varautuneen Paula Pihlajan henkilötarina sekä tarina lasten kaltoinkohtelusta ja elämästä syyllisyyden tunteen kanssa.

Hyvää sivustatukea Paulalle antaa tässäkin dekkarissa hölösuinen Aki Renko, joka vie puheliaisuudellaan tutkintaa yllättävästi eteenpäin. Muut tutkijat Hartikainen ja Karhu jäävät sivurooleihin, mutta kummassakin on potentiaalia nousta isompaan rooliin tulevissa osissa, jos niitä tulee.

Kiikussa tehdään kauheita murhia, mutta Ollikaiset eivät kuvaa tekoja eivätkä uhrien kauhua, vain lopputulosta. Sekin erottaa Kiikun lajitovereistaan, joissa ideoiden ehtyessä on alettu panostaa enemmän julmuuksilla mässäilyyn.

Ehkä koko nordic noirin voisi jo unohtaa. Se tuotti muutaman erinomaisen tv-sarjan ja kirjan, mutta on selvästi jo kadonnut muualta paitsi mainoslauseista. Niissäkin kannattaisi luottaa suomalaiseen omaperäiseen osaamiseen.


tiistai 25. lokakuuta 2022

Tornado jatkaa Ilkka Remeksen alamäkeä, diplomaatti Anssi Leino onnistuu paremmin esikoistrillerissään Teheranin koura




 Ilkka Remes: Tornado. 446 sivua, WSOY.

Anssi Leino: Teheranin koura. 249 sivua, Storytel.

Vuonna 1997 ilmestyi suomalainen trilleri, jota ei olisi suomalaiseksi uskonut. Nimimekki Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä oli maailmanluokan tasoa oleva jännäri poikkeuksellisen hyvällä idealla. Vaihtoehtohistoriassa tapahtuvassa teoksessa Suomi oli Neuvostoliiton peukalon alla oleva kansandemokratia, jolle ovela juoni palautti aidon itsenäisyyden.

Monta muutakin hyvää trilleriä Remekseltä tuli seuraavina vuosina, mutta esikoinen taitaa jäädä hänen parhaakseen. Laadullinen alamäki on jatkunut niin pitkään, että on vaikea kuvitella hänen nousevan enää edes keskikastiin suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Liuta uusia nimiä on pyyhkäissyt kirkkaasti ohi viime vuosina.

Nyt sen tekee myös pitkään diplomaattina toiminut Anssi Leino esikoisellaan Teheranin koura, joka ilmestyi ensin ääni- ja e-kirjana, loppukesällä myös painettuna. Leino on 20-vuotisella diplomaattiurallaan työskennellyt ulkoministeriön Persianlahti- ja Keski-Aasia-tiimien vetäjänä Helsingissä sekä Suomen suurlähetystöissä muun muassa Abu Dhabissa.

On siis luontevaa, että Teheranin koura sijoittuu Abu Dhabiin ja Iraniin. Napakassa jännärissä kolme suomalaista Abu Dhabissa työskentelevää muovialan insinööriä erehtyy kalastusretkelle Iranin ominaan pitämille vesille. Rannikkovartiosta ottaa heidät kiinni ja miehet siirretään Bandar Abbasin vankilaan.

Kun diplomaattiset yritykset miesten vapauttamiseksi eivät auta, uutena lähetystösihteerinä Abu Dhabissa aloittanut Antero Heinonen ajautuu suojelupoliisin Krista Vuoren kanssa suoraan toimintaan yhdessä Iranin arabikapinallisten kanssa. Alkaa uskalias operaatio, jossa vankilaan tunkeutumalla yritetään pelastaa kolme suomalaista, joille vakoilutuomio tietäisi mahdollisesti kuolemanrangaistusta.

Teheranin koura kuuluu jännärisyksyn miellyttäviin yllätyksiin. Uutena kirjoittajana Anssi Leino hallitsee trillerin lainalaisuudet, mutta tuo siihen omalla taustallaan myös uutta. Maailmanpoliittinen peli on tässä lajityypissä itsestäänselvyys, mutta Leino tuo mukaan myös diplomaattiset nyanssit. Hänellä on kuitenkin älyä olla rasittamatta lukijaa liikaa niillä. Rauhallinen tempo, kiihdytys ja huipennus ovat hyvässä tasapainossa vauhdikkaaseen takaa-ajoon yltyvässä trillerissä. 

Ihmiskuvaus on tärkeämpää kuin tekniikalla briljeeraaminen, mikä sekin on Leinon valtteja esimerkiksi juuri Remekseen verrattuna. Ei siinä kyllä tässäkään teoksessa kovin syvälle päästä muiden kuin Antero Heinosen kohdalla.

Tämän syksyn Remes puolestaan valitettavasti vahvistaa kuvaa entisestä suuruudesta. Siinä missä Teheranin kourassa on tehokkaasti kerrottu selkeä tarina, Tornadossa on aivan liikaa kovan luokan juoniaihelmia. Lopputulos on suorastaan tylsä. Ei ole kerronnassa imua eikä Remes saa jännitystä syntymään kovasta yrityksestä huolimatta.

Tornado on sekava keitos, joka hukkuu nimenomaan aiheidensa runsauteen. Pääjuonessa venäläiset yrittävät lamauttaa Ruotsin uuden huippuluokan sukellusveneen. Trillerin todellisuudessa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, mutta silti Venäjän ja USA:n sotilasjohtajat ovat tulossa Königstedtin kartanoon salaiseen tapaamiseen, jonka aiheena on Iranin ydinasehanke. Mukana on myös suomalaisten idänkaupan veteraanien ja entisten keskustapoliitikkojen salainen UKK-operaatio, jolla yritetään estää Suomen Nato-jäsenyys ja turvata kauppasuhteet Venäjällä sodasta huolimatta.

Eikä tämäkään riitä. Yhden päähenkilön toiminnan motiivina on puolison koronakuolema. Remes väittää, että Suomessa ja Ruotsissa annettiin tietoisesti ihmisten kuolla koronaan, kun tavoiteltiin laumasuojaa. Sitten on vielä huumekauppaa ja yöllinen yliajo, jossa nuori äiti kuolee.

Kun mukaan vielä laskee valtavan määrän henkilöitä ja silppuisen kerronnan, on vaikea pysyä kärryillä, mistä Tornadossa on lopulta kysymys. Eikä siinä oikein tunnu muusta olevan kuin pahvisten henkilöhahmojen säntäilystä sinne tänne.

Ilkka Remeksellä on ollut monessa teoksessaan maagiselta tuntuva kyky ennakoida tulevia tapahtumia. Tällä kertaa todellisuus ehti ensin. Suomen Nato-prosessi oli keväällä niin nopea, että sen tulos ei ole ehtinyt teokseen. Lokakuussa tuntuu hassulta lukea jännäriä, jossa asia on auki. Se ei tietenkään ole Remeksen vika, mutta muilta osin Tornado on taas yksi pettymys jo aika pitkässä ketjussa, joita entinen ykkössuosikkini on tuottanut.

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Tapani Baggen värikirjojen sarja jatkuu rivakalla ja takuuviihdyttävällä vakoiluromaanilla



 Tapani Bagge: Punamusta baby. 254 sivua, CrimeTime.

140 kirjan mies tietää, miten lukija vedetään koukkuun yhdellä iskulla ja pidetään siinä viimeiselle sivulle asti. Tapani Baggen värisarjan seitsemäs dekkari Punamusta baby on huippuammattilaisen tyylikäs näyte kovan tason osaamisesta.

Vakoilun ja vastavakoilun parista yksityisetsiväksi siirtyneen Väinö Mujusen tarina alkoi 1930-luvulle sijoittuneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 2009. Uusimmassa osassa eletään alkukesää 1950. Pula-aika helpottaa vähitellen, mutta sota-aika on edelleen monin tavoin läsnä ihmisten elämässä ja mielissä.

Mujunen saa toimeksiannon etsiä hotelli Tornista kadonnut kapteeni Eelis Happonen, joka johtaa Jyväskylässä ilmavoimien esikunnan karttaosastoa. Huolestunut rouva Happonen, 12 lapsen äiti, on tullut Keski-Suomesta Helsinkiin etsimään miestään.

Eikä aikaakaan, kun hotellista löytyy murhattu mies. Mutta onko se kadonnut Happonen vai joku muu? Niskalaukauksella lopetetun miehen kasvot ovat niin turmeltuneet, että siitä ei saa heti selvää.

Kylmä sota kolkuttelee jo ovella ja Suomesta on tulossa vakoilun kuuma polttopiste. Sen saa Mujunenkin havaita tutkimuksissaan, joissa hän kohtaa epämääräisiä liikemiehiä, tuhatkasvoisen miehen sekä jatkosodan aikana Äänislinnassa tapaamansa verevän Natashan, joka toimii nyt Neuvostoliiton kulttuuriattaseana Helsingissä.

Baggen kieli on terävää ja ote rivakka. Kun vauhtiin päästään, ja siihen päästään heti ilman esilämmittelyitä, ei meno herkeä hetkeksikään. Mikä tarinankuljetuksen taito hänellä onkaan hallussaan.

Toisessa juonilinjassa Mujunen osallistuu virolaisen kapteenin Siim Leppikin salakuljetukseen Suomesta ennen kuin hänet luovutettaisiin Neuvostoliittoon joko työleirille tai suoraan ammuttavaksi.

1950-luvun Helsinkiä Bagge kuvaa elävästi. Hotelli Torni on tapahtumien keskus, Kalliossa meno on eläväistä ja Pitkänsillan toisella puolella ravintoloiden lihahuollosta vastaa musta pörssi ruumisautolla. Capitolissa esitetään neuvostoliittolaisia elokuvia.

Loppuratkaisut tapahtuvat Jyväskylässä, missä Mujuselle olisi tarjolla rahakkaita houkutuksia. Kunnian mies luonnollisesti kieltäytyy sellaisista.

Punamustan babyn viihdearvo on kympissä. Siinä ei ole mitään liikaa, eikä mitään puutu. Lukijan tarvitsee vain istua kyytiin ja antaa Tapani Baggen viedä.

tiistai 18. lokakuuta 2022

Antti Tuomaisen viiden tähden trilogia loppuu kuuden tähden huipennukseen


 

Antti Tuomainen: Majavateoria. 286 sivua, Otava.

Antti Tuomaisen hykerryttävän hauska kirjasarja vakuutusmatemaatikko Henri Koskisen seikkailuista epämukavuusalueellaan seikkailupuistoyrittäjänä yltää päätösosassa Majavateoria aina vain kovemmille kierroksille. Matematiikkaan ja loogisuuteen luottava Henri joutuu paitsi taistelemaan yrityksensä puolesta sitä kampittavia konnia vastaan, myös tempautuu täysillä perhe-elämään uudessa avosuhteessaan Laura Helannon kanssa. Se tarkoittaa vastuunottoa Laura Helannon Tuuli-tyttärestä, ja se taas tarkoittaa liittymistä tämän koulun isä-aktiviteetteihin. Tavoitteena on kerätä rahaa luokan Pariisin-matkaan.

Henri Koskisen vakaa ja vaatimaton elämä on ollut kahdessa edellisessä osassa pesukoneen linkouksen kaltaisessa pyörityksessä, mutta ravistelu vain kovenee, sillä hänen SunMunFun -seikkailupuistonsa ammottaa tyhjyyttään, koska Espooseen on noussut Kuperkeikkamaailma, joka tarjoaa samanlaiset elämykset täysin ilmaiseksi. On käynnistynyt seikkailupuistojen sota, jonka ensimmäiseen ruumiiseen Henri törmää heti kirjan alussa. Niitähän on riittänyt tässä trilogiassa, ja taas kerran Henri Koskinen on epäiltyjen kirjoissa ja pakenemassa päätä pahkaa.

Antti Tuomainen osaa jännityksen ja huumorin ristisiitoksen kenties paremmin kuin kukaan muu. Eikä nyt tarvitse lisätä, että Suomessa. Onhan The Times nimennyt hänet Euroopan hauskimmaksi kirjoittajaksi. Absurdeista tilanteista syntyy hersyvää huumoria, kun Tuomaisen jokamiehet, usein yrittäjät, ajautuvat itselleen vieraaseen ympäristöön. Huumori on mustaa, mutta lempeää. 

Henri Koskinen on hellyttävä, suorastaan lutuinen tyyppi, jonka äärimmäisen muodollinen tapa ilmaista itseään on huutavassa ristiriidassa tapahtumien pyörteissä, joihin hän on ajautunut alunperin hulttioveljensä takia.

Trilogian aikaisemmat osat Jäniskerroin ja Hirvikaava olivat jo huikeaa ilotulitusta. Selvästi ne innostivat Tuomaista kokeilemaan, voiko toiminnan ja kerronnan ilon nostattaa lähelle stratosfääriä kokonaisuuden sisäisen maailman uskottavuuden kärsimättä. Kyllä voi. Henri Koskisen seikkailut ovat Majavateoriassa vielä vähän lennokkaampia, äkkiväärempiä ja hauskempia kuin kahdessa edellisessä osassa.

Trilogian lopuksi vedetään kauniisti henkeä. "Missä matematiikka ja rakkaus yhdistyvät, siellä' on onni." Henri Koskinen löytää tasapainon matematiikan ja perhe-elämän välillä, yhteinen seikkailu Laura Helannon ja Tuulin kanssa voi alkaa täysipainoisesti.

Matti Kassila ja komisario Palmu



Muokattu Kansan Uutisissa 18.10.2002 ilmestyneestä jutusta.

Elokuvaohjaaja Matti Kassila oli harvinainen otus suomalaisissa filmiympyröissä 1950-luvulla. Ei jähmeitä pönötyselokuvia eikä puskafarsseja, vaan luistavaa modernia kerrontaa.

Itse asiassa Kassila oli Suomen Howard Hawks. Kumpikin liikkui vaivatta lajityypistä toiseen ja oli aina kotonaan juuri siinä, mitä milloinkin teki. 1950-luvulla Kassila teki rikoselokuvia (Radio tekee murron, Varsovan laulu), draamaa (Sininen viikko, Elokuu) ja rehevää komediaa (Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi).

Vaikutteet uraansa hän imi katsomalla 1930-luvulla ja sota-aikana amerikkalaisia klassikoita. Vaikka Kassila on ollut suomalaisittain harvinainen rikoselokuvien spesialisti, näkyvät ison veden takaiset vaikutteet myös komedioissa. Etenkin napakka ja sanalliselta ilotulitukseltaan mehevä Isän vanha ja uusi voisi hyvin olla jatkoa Howard Hawksin screwball-komedioille. Tauno Palo vetää juuri sellaisen roolin, joissa Cary Grant loisti Hawksin ohjauksessa.

Loistavasta 1950-luvustaan huolimatta Matti Kassila tullaan kuitenkin aina muistamaan ennen muuta kolmesta 1960-luvun alun ohjauksestaan. Ja miksei muistettaisi? Komisario Palmut ovat kaikkien aikojen suomalainen elokuvasarja. 

Näyttelijöiden ilotulitusta

Kolme ensimmäistä komisario Palmua muodostavat harvinaisen onnistuneen trilogian rikoskomedian vaikeassa lajissa. Useimmiten Hollywoodin miljoonakäsikirjoittajatkin epäonnistuvat siinä ja yleensä kyse on siitä, että komedia ei naurata.

Mika Waltarin tarinoihin perustuvissa Palmu-elokuvissa paino on ehkä sanalla komedia. Mutta se ei perustu väkisin väännettyihin vitseihin, vaan erinomaisiin henkilöhahmoihin, joita esittivät pieniä sivuosia myöten sen ajan ykkösnäyttelijät.

Kassilalla oli onni saada elokuvasarjan päärooleihin parhaat mahdolliset näyttelijät. Onni sikäli, että Joel Rinne komisario Palmuksi ja Leo Jokela etsivä Kokiksi eivät olleet itsestäänselvät vaihtoehdot.

Palmuksi Kassila harkitsi myös Aku Korhosta, mutta jälkikäteen on helppo nähdä, että hän olisi ollut olemukseltaan liian leppoisa äreäksi vanhan polven poliisimieheksi.

Kokiksi oli pestattu Uljas Kandolin, mutta hänelle tuli jokin este ja roolin sai Leo Jokela, joka ilmeillään ja eleillään näytteli itsensä Palmuissa Suomen elokuvahistoriaan.

Toinen Palmun apulaisen rooli, "hyvän perheen hölmö poika", oli alusta lähtien suunniteltu Matti Raninille.

Erityisen herkulliset sivuroolit tekee kaikissa kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa Pentti Siimes. Erehdyksessä hän on huoleton ja yksinkertainen opiskelijapoika Aimo Rykämö ("kaikki on ihan böbejä"), Kaasussa nokkela, mutta häikäilemätön boheemitaiteilija Kurt Kuurna ja Tähdet kertovat -elokuvassa Siimes varastaa muutaman kohtauksen reportteri Nopsasena.

Kassila aluksi vastahakoinen

Vähältä kuitenkin piti, ettei Matti Kassila kieltäytynyt koko Palmu-savotasta. Ja aluksi hän todella kieltäytyikin, kun SF:n patruuna Toivo Särkkä sitä tarjosi.

– Minusta se oli semmoinen perinteinen dekkari, joka on vähän kuin ristisanatehtävä: murhaajaa piilotellaan niin kauan kuin suinkin mahdollista ja sitten lopussa se paljastuu. Se ei minusta ollut sillä tavalla elokuvallinen aihe, se ei liiku, juokse kuten hyvä elokuva-aihe, Kassila kertoi Peter von Baghille Filmihullu-lehden haastattelussa vuonna 1992.

Kassila suostui kuitenkin kuvaamaan Waltarin kirjan Komisario Palmun erehdys kahdella ehdolla. Hänen piti saada käsitellä aihetta komediallisesti ja sijoittaa elokuva 1930-luvulle.

Romaanin hyvien ihmistyyppien vuoksi tarina alkoi vähitellen vetää ja Kassila innostui.

– Havaitsin, että dekkarissa käytetty katsojan hämääminen soveltuu hyvin elokuvalle, sillä elokuva on vahvoilla silloin, kun salataan jotain ja vain vihjaillaan. Katsojan mielikuvitus lähtee liikkeelle ja tunteet seuraavat, katsojasta tulee osallistuja. Jatkuvasti annettavilla tiedonmurusilla pidetään katsoja jännityksessä mukana, Kassila kirjoitti muistelmissaan Mustaa ja valkoista (Otava, 1995).

Siitä lähti liikkeelle klassikko Komisario Palmun erehdys (1960).

Paasikivi oli Palmun esikuva

Elokuva-Palmusta Matti Kassila lähti kehittämään äkäistä vanhaa herraa, joka oli "kansallisen suuruuden ajan ihminen." Häneen otettiin piirteitä ajan poliitikoista, tiedemiehistä ja patruunoista. Selkeitä esikuvia olivat elokuvamoguli Toivo Särkkä ja etenkin edesmennyt presidentti J.K. Paasikivi.

Palmu-sarjan avaava Erehdys lavastettiin poikkeuksellisen huolellisesti 1930-luvun tyyliin. Puvustukseen etsittiin mallit tuon ajan muotilehdistä ja Bruno Rygsäckin talo lavastettiin uima-allasta myöten SF-halliin.

Elokuva tapahtuu linjan Bulevardi-Esplanadi eteläpuolella varakkaissa kaupunginosissa. Kassila on kertonut, että sen henkilöhahmotkin ovat hyvin 1930-lukulaisia. Suomalaisen teollisuussuvun päämiehellä on tuohikontti seinällä muistuttamassa juurista ja Jussi Jurkan esittämässä Bruno Rygsäckissä oli sen ajan tyypillisen helsinkiläisen eksentrisen playboyn piirteitä.

Komisario Palmun erehdyksen lopussa tapahtumia puidaan Kämpin kabinetissa ja puheeksi nousee, mikä oli murha-ase. Palmu kertoo, että se oli tietenkin Amalia Rygsäckin ryhmypäinen sateenvarjo.

Muistelmissaan Matti Kassila kertoo suunnitelleensa loppukohtaukseen pientä jippoa. Kabinetissa soittanut pianisti olisi ollut Mika Waltari, joka kysymyksen kuultuaan olisi ottanut sateenvarjon ja paljastanut sen murha-aseeksi. Kuva olisi pysähtynyt Waltariin ja sateenvarjoon ja elokuva olisi päättynyt siihen.

Waltari piti ideaa hauskana, mutta torjui sen kuitenkin.

– Mutta katsos, kun minä kammoan julkista esiintymistä siinä määrin, että minä varmaan ottaisin rohkaisuryypyn ennen filmausta. Ja siinä menisi sitten viikko...

Fennada nappasi loput Palmut

Erehdys oli Mika Waltarin kahdesta Palmu-dekkarista jälkimmäinen. Jostain syystä T.J. Särkkä ei ollut ostanut oikeuksia ensimmäiseen romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Sen oikeudet nappasi Fennada-Filmin Mauno Mäkelä. Siksi muut Palmut on tehty eri yhtiölle.

Rouva Skrofista syntyi elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961), joka sijoittuu lähinnä 1950-luvulle. Vauhdikkaassa tarinassa varakkaan leskirouvan salaperäisestä kuolemasta on vielä mehevämpiä tyyppejä kuin edellisessä elokuvassa.

Sivuosissa huikeita suorituksia tekevät muun muassa Risto Mäkelä huijarisaarnaajana ja Toivo Mäkelä varatuomari Lanteena, joka viettää iltojaan Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla.

Matti Kassila näki Kaasun jopa muunnelmana Rikoksesta ja rangaistuksesta.

– Rikoksessa ja rangaistuksessa on nainen, kitupiikki, hyödytön ihminen, joka murhataan, ja tässä Kuurnassa on myös Raskolnikovin yli-ihmispiirteitä ihan selvästi. Rikos ja rangaistus on ollut monien dekkareitten lähtökohtana, sehän on perusdekkari, Kassila sanoi Filmihullussa.

Waltarin lukko aukesi

Sitten tuli tenkkapoo. Tuottaja halusi jatkoa sarjalle, mutta kirjoja oli vain kaksi.

Kaasun kutsuvierasnäytännössä Waltari valitteli olevansa masentunut. Uusi kirja ei lähtenyt millään liikkeelle.

Elokuvan jälkeen tuottaja Mauno Mäkelä kysyi Waltarilta, eikö tämän laatikoista löytyisi lisää Palmu-tarinoita. Kun ei löytynyt, Mäkelä ehdotti edes uuden synopsiksen laatimista, jonka Kassila sitten muokkaisi käsikirjoitukseksi.

Waltari lupasi miettiä asiaa. Kolmen viikon kuluttua hänellä oli valmiina romaani Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka laukaisi kirjoittamispaineet. Pari vuotta myöhemmin valmistui romaani Ihmiskunnan viholliset.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1963) sijoittuu valmistumisajankohtansa nykyaikaan ja sisältää kaikkein vauhdikkaimman tarinan. Murhasta Tähtitorninmäellä lähdetään liikkeelle ja epäilykset suuntautuvat nuorisojengiin, jossa nähdään nuorukaisina muun muassa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Antti Litja.

Elokuvan varsinainen huipennus on kuitenkin Helge Heralan natsityyppinen upseeri.

Vodka-Palmu epäonnistui

Neljännen Palmun oli määrä valmistua seuraavana vuonna. Matti Kassila ja Mika Waltari kehittelivät käsikirjoitusta nimellä Lepää rauhassa Komisario Palmu. Se olisi kiertynyt Vanhalla Ylioppilastalolla tehdyn teatterimurhan ympärille. Hanke hautautui kuitenkin näyttelijälakon jalkoihin.

Samoin kävi MTV:lle suunnitellulle Palmu-tv-sarjalle.

Aiheeseen palattiin vasta vuonna 1969 valmistuneessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, jota ohjaaja itsekin pitää epäonnistuneena. Kassilan mukaan elokuva meni pieleen muun muassa siksi, ettei Mika Waltari osallistunut sen kirjoittamiseen.

– Sitten siitä puuttuu jokin salaperäisyys, joka ensimmäisissä on. Elokuva käsitteli väärällä tavalla nykypäivää. Palmu-hahmo ja muutkin hahmot tulivat kirkkaaseen päivänvaloon, joka ikään kuin latisti ne. Ei elokuva synny sellaisesta, ei se lähde pelkästään nostalgiasta liikkeelle. Se on soppa, jossa väärät ainekset yhdistyvät. Sitä ei ollut enää hauska tehdäkään. Joku kerta kaikkiaan puuttui, aika oli ajanut ohitse, Matti Kassila myönsi Filmihullussa.

torstai 13. lokakuuta 2022

Turkulaisdekkarin hyvä idea jää lattean kerronnan alle



 Jussi Marttila: Pimeä kuilu. 349 sivua, Tammi.

Turussa on jo vuosikymmenet seikkaillut yksityisetsivä, joka ei oikeastaan selvitä rikoksia vaan juttujen ratkaisut tippuvat hänelle valmiina onnekkaiden sattumien jälkeen kapakkahortoilujen lomassa. Oli jo aikakin saada isoon kaupunkiin toinen parempi yksityisetsivä, mutta ei Jussi Marttilan Aurajoki-sarjan Janatuinenkaan oikein vakuuta.

Marttila debytoi viime vuonna tarinalla, joka pohjautui urbaanilegendaan Turussa liikkuneesta sarjahukuttajasta. Sen jälkeen Janatuinen on luopunut yksityisetsivän lupakirjastaan ja toimii Väisäsen firman turvallisuuspäällikkönä. Kuka on Väisänen ja kuka hahmottomaksi jäävän Janatuisen paras ystävä poliisi Helena? Marttilan kirjassa henkilöt ovat suku- tai etunimiä vailla ominaisuuksia.

Turvallisuuspäällikön tointaan Janatuinen hoitaa vasemmalla kädellä, sillä rikokset vetävät kuitenkin puoleensa. Hän avustaa iltapäivälehden rikostoimittaja Haimia tapauksessa, jossa Turun Halisten kaupunginosasta löytyy murhattujen maahanmuuttajalasten ruumiita. Paikallinen poliisi haluaa väkisin pitää tapauksia kunniamurhina ja pidättää syylliseksi epäillyn heppoisin perustein.

Janatuinen, Helena ja KRP-päällikkö Rastila eivät Turun poliisin teoriaan usko. Janatuinen pääsee mukaan pieneen salassa toimivaan KRP:n alaisuudessa toimivaan erikoisryhmään selvittämään tapausta. Entisessä pankin sivukonttorissa toimiva ryhmä tuo mieleen tv-sarja The Wiren poliisit ja tutkintamenetelmät salakuunteluineen. Arvokasta apua antaa profiloijan koulutuksen saanut Petterson.

Marttilalla on hyvät ainekset kasassa, mutta Pimeä kuilu on valitettavasti tylsä kirja, latteasti kirjoitettu. Se on tyyliä seuraavana päivänä tein sitä ja seuraavana taas tätä. Tasapaksua kerrontaa rytmittävät jatkuva kapakassa istuminen ja Suomen ennätystä lähentelevä kiroilu. Kapakkajutut eivät sentään ole tyhmiä niin kuin sen toisen turkulaisen yksityisetsivän tapauksessa, mutta eivät yhtään kiinnostaviakaan.

Tekijän näkemyksen mukaan poliisi toimii rasistisesti rikoksissa, jotka kohdistuvat maahanmuuttajiin ja uusnatsit käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Pimeä kuilu on maailmankuvaltaan ihan toisella laidalla kuin aiemmat Turkuun sijoittuvat menestysdekkarit. Siitä tekisi mieli pitää ja antaa kehuja, mutta lukeminen oli yhtä vaivalloista tarpomista.

maanantai 10. lokakuuta 2022

Inttijutut huvittavat aikansa, mutta rikosjuoni on pitkästyttävä Vesa Vareksen esikoisdekkarissa Kuolema kasarmilla


 

Vesa Vares: Kuolema kasarmilla. 352 sivua, CrimeTime.

Armeijan kasarmi toimii aniharvoin kaunokirjallisen teoksen näyttämönä. En tarkoita nyt sotakirjoja, vaan inttiarkeen sijoittuvia romaaneja. Ainoa jonka olen lukenut ennen Vesa Vareksen esikoisdekkaria Kuolema kasarmilla on Alpo Ruuthin Kotimaa, joka ilmestyi vuonna 1974. Luulisi ainutlaatuista miljöötä hyödynnettävän enemmänkin kun ajattelee, miten usein mies- ja nykyisin varmaan naisporukoidenkin jutut kääntyvät illan edetessä armeijamuistoihin.

Vasemmistokirjailija Ruuthin näkemys armeijasta oli kriittinen. Vareksella se on dekkarissaan lämmin ja nostalgian täyttämä. Niinisalon varuskuntaan kymmenkunta vuotta sitten sijoittuvassa teoksessa inttiarki on tammikuun saapumiserän alokkailla rankkaa, mutta reippaan sotilashuumorin täyttämää.

Prologissa varuskunnassa juuri aloittanut ja heti ristiriitoja synnyttävä vänrikki Martti Näre isketään kuoliaaksi yön pimeydessä sotaharjoitusten alkuvaiheessa. Sitten pitää odottaa satakunta sivua ennen kuin poliittisen historian professori pääsee armeijamuistoistaan kunnolla dekkarivaihteelle.

Vareksen armeijajuttuja lukee mielikseen - aikansa. Uudet alokkaat ovat erottuvia persoonallisuuksia ja huumori tutulta tuntuvaa, vaikka oma varusmiesaika loppui lähes päivälleen 40 vuotta sitten. Kantahenkilökunnassa on virkaintoilijoita, vetelyksiä ja monia siltä väliltä. Sotilaskodissa työskentelevä Solja Laine saa aikaan romanttisia värinöitä sekä varusmiehissä että ainakin osassa kapiaisia.

Kun takaisin rikosjuoneen vihdoin päästään, Martti Näreen murhaa selvittää tiukan rikoskomisario Anne Sirkiän lisäksi pääesikunnan tutkintaosastolta Niinisaloon lähetetty luutnantti Pertti Salmenkari.

Kuolema kasarmilla paljastuu vanhanaikaiseksi kuka sen teki -dekkariksi, jossa toimintaa on vähän ja puhetta paljon. Mieleen tulevat komisario Palmut ja muut vanhat dekkarit, joissa tapahtumat etenevät pääasiassa dialogin kautta. Tai sitten brittiläiset kartanodraamat. Ylimpien kerrosten herrasväen paikalla tässä teoksessa ovat kapiaiset ja varusmiehet edustavat kahden kerroksen väestä sitä alempaa. Salmenkari on eräänlainen Hercule Poirot, joka nuuskii molempia ja ratkaisee jutun ylivertaisella älyllään ja päättelykyvyllään.

Suljettuun hierarkiseen armeijaympäristöön sisältyvät mahdollisuudet Vares jättää suurelta osin hyödyntämättä.

Kuolema kasarmilla on erinomainen dekkari niille, jotka pitävät rikosmysteereistä, mutta kavahtavat modenin rikoskirjallisuuden väkivaltaa, kovaa menoa ja pelottavaa tunnelmaa. Juuri sellaisista inspiroituville teos on tylsä ja pitkästyttävä. Inttijututkin alkavat lopulta puuduttaa, kun niitä on liikaa.

tiistai 4. lokakuuta 2022

Syvällisten dekkarien takuumies Tommi Laiho voisi olla next big thing vientimarkkinoillakin


 

Tommi Laiho: Rikotut. 371 sivua, Myllylahti.

Tommi Laihon toisen dekkarin aloitus on kylmäävin ehkä ikinä. Palkkamurhaaja on työkeikalla päättämässä omakotitalossa asuvan miehen päivät ja lavastamassa murhan onnettomuudeksi. Kylmän ammatillisesti toimeksiantoaan suorittavalla murhaajalla on mukanaan yksitoistavuotias poikansa kenttäkoulutuksessa. Työtään tehdessään murhaaja selittää pojalle, mitä siinä pitää ottaa huomioon, miten keikkaan valmistaudutaan ja mitä pitää varoa. Sitten pamahtaa.

Rikotut on osuva nimi Laihon viime vuonna ilmestyneen huippudekkari Uhanalaisten jatko-osalle. Jo lapsuudessa rikottu on nyt aikuiseksi kasvanut poika, joka ampuu Harjutorilla kaksi miestä. Toinen on pikkurikollinen, toinen yritysjohtaja, jonka firma Eazy Living on ollut fuusioitumassa The Tan -nimisen yrityksen kanssa.

Jutun päätutkijaksi nousee vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi, päältä piinkova ammattilainen, sisältä hauras ja rikkinäinen. Siihen kytkeytyvät myös edellisestä osasta tutut psykiatri Amina, joka ei pysty ottamaan vastaan tilastomies Juhan pyyteetöntä rakkautta. Aminaa piinaavat nuoruusmuistot siitä, kun äiti yritti pakottaa hänet somalinaisen ahtaaseen muottiin.

Rikostutkinnassa ensimmäinen kysymys on, kumpi oli murhaajan varsinainen uhri ja kumpi onnettomuudekseen väärässä paikassa väärään aikaan. Oliko kyseessä rikollisten välienselvittely, jonka tarkoituksena oli tappaa huumetuomioista istunut Janne Patomäki ja Eazy Livingin perustaja Torsti Metsä-Heikkilä sivullinen uhri? Vai menikö se toisinpäin?

Tästä lähtökohdasta Tommi Laiho on kehittänyt jälleen kutkuttavan ja yllätyksellisen rikostarinan, johon ei kannata tässä sen enempää paneutua yllätyksellisyyden varjelemiseksi. Sitä todella riittää.

Kuka sen teki ja miksi, on kuitenkin vain yksi Rikottujen taso. Psykologiset henkilökuvat ovat vahvoja. Karita, Amina ja Juha ovat kirjallisia henkilöhahmoja, joista todella välittää ja haluaa tietää lisää. Hätääntyneestä lapsesta kylmäksi ammattilaiseksi kasvanut murhaaja, joka alkaa kyseenalaistaa tekojaan, on poikkeuksellisen moniulotteinen rikollishahmo.

Psykologiset ulottuvuudet ja filosofiset pohdinnat eivät mitenkään syö etevää rikosjuonen kuljetusta. Monilla olisi tekemistä pitää eri ulottuvuudet tasapainossa, mutta Tommi Laiholle se ei tuota mitään vaikeuksia. Rikotut on samalla lailla erityisen täyteläinen ja syvällinen rikosromaani kuin viime vuonna ilmestynyt Uhanalaisetkin jännityksestä tinkimättä.

Laihon ensimmäisen romaanin käsikirjoitus palkittiin Otavan jännitysromaanikilpailussa, mutta sen julkaisi pienkustantamoihin lukeutuva Myllylahti, joka ei saa kunnolla esille edes suurimpia löytöjään. Vientimenestykseksikin noussut Arttu Tuominen teki kustantamolle neljä kirjaa ilman suurempaa huomiota ennen kuin WSOY nosti hänet tähtiin.

Näen Tommi Laihon teoksissa samanlaisen potentiaalin. Jos nykyinen kustantaja ei pysty markkinoimaan häntä riittävästi, toivottavasti joltain jolla on isommat hartiat, ei kulu neljää vuotta lahjakkuuden tunnistamiseen niin kuin Tuomisen kohdalla kävi. Dekkarien vientipää on saatu Suomesta mukavasti auki. Tommi Laiho voisi olla next big thing Max Seeckin, Elina Backmanin, Arttu Tuomisen ja Antti Tuomaisen jälkeen.

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Jim Pembroken muistelmat svengaavat



 Jim Pembroke & Rick Chafen: Just My Situation - Muistelmat. Suomentanut Esa Kuloniemi. 271 sivua, Like.

Vuonna 1965 Suomeen, ja tarkemmin Varkauteen, saapui mies Lontoosta klassisesti tyttöystävän perässä. Vain  muutama kuukausi myöhemmin hän oli pop-tähti, joka esiintyi televisiossa ja aiheutti keikkalavoilla samanlaista hysteriaa kuin The Beatles kotimaassaan. Popparisuosikista Jim Pembroke siirtyi pikavauhdilla kunnianhimoisemman musiikin pariin ensin Love Recordsin ensimmäisessä rockbändissä Blue Section ja pian sen jälkeen Suomen kaikkien aikojen parhaassa bändissä Wigwam.

Vuosi sitten Yhdysvalloissa Kansas Cityssa kuollut Pembroke jätti jälkeensä kuolemattomia biisejä Wigwamin lisäksi soololevyilleen ja muiden kokoonpanoille. Hän sävelsi kaksi Suomen edustuskappaletta euroviisuihin ja toimi monien bändien ja artistien taustalla. Kiinteintä yhteistyö oli Hurriganesin, Kojon ja Riki Sorsan kanssa.

Loistavan musiikin lisäksi Pembroken perintöä on juuri ilmestynyt muistelmateos Just My Situation, joka valottaa hänen nuoruusvuosiaan, suomalaisille kuulijoille vaikeasti avautuneita sanoituksiaan sekä Wigwamin klassikon aseman saavuttaneiden levyjen syntyä. 

Teoksessa on letkeyttä ja huumoria, joka olikin yksi Pembroken tavaramerkki. Proge oli 1970-luvulla vakavahenkisten pitkätukkapoikien taiteellista musiikkia. Pembroke oli humoristi, joka kehitti levyilleen, varsinkin ensimmäiselle soololleen Wicked Ivory, mitä omituisempia sketsihahmoja. Pembroken tämän linjan juuret olivat brittiläisessä radiokomiikassa.

Muistelmista selviää esimerkiksi se, keitä olivat ne kummalliset vihannesmiehet (vegetable men), joista Pembroke kertoi jo Blues Section biisillä Answer to Life ja uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin Wigwamin Dark Albumin The Vegetable Rumblella. Niissä viitattiin jengitappeluihin Lontoossa 1960-luvun alussa.

Jim Pembroke oli mukana näkijänä, kokijana ja tekijänä beat-musiikin läpimurrossa ensin Lontoossa 1960-luvun alussa ja sitten uudelleen Suomessa heti 1960-luvun puolivälin jälkeen.

Villin lännen tarinoista ja jalkapallosta innostunut poika löysi amerikkalaisen rokin Radio Luxembourgin kautta ja alkoi pian itsekin hengailla lontoolaisten musiikkikärpäsen puremien kanssa. The Pretty Things, The Rolling Stones ja The Yardbirds nousivat isoiksi nimiksi. Kun ne siirtyivät isommille areenoille, Pembroken Taverner´s Guild pääsi keikkailemaan pienemmille klubeille niiden tilalle.

Suomessa vasta parikymppinen Pembroke liittyi managerilegenda Jorma Weneskosken talliin ja sitten hänen ympärilleen koottua bändiä vietiinkin Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Taidekoulun käynyt etevä piirtäjä oli kuvitellut itselleen mainosgraafikon uran, mutta elämä päätti toisin - onneksi.

Jim Pembroken ensimmäinen mestariteos kattaa Wigwamin ensi-LP:n Hard´n´Hornyn b-puolen kokonaan. Beatlesin Sgt. Pepper-vaikutteisen Henry-sarjan taustat löytyvät muistelmista.

Pembroke oli omimmillaan kauniissa slovareissa. Ne tasoittavat Wigwamin ensimmäisillä levyillä Jukka Gustavsonin ja myöhemmin myös Pekka Pohjolan hurjia progevyörytyksiä. Kolmen vahvan ja keskenään erilaisen biisintekijän ansiosta maailman parhaisiin progelevyihin, ja siis maailman parhaisiin levyihin ylipäätään, kuuluviin Fairyportiin ja Beingiin ei kyllästy ikinä. Yhdessä kolmikko teki vain yhden biisin, massiivisen Losing Holdin, joka on valitettavasti ainoa bändin alkuaikojen biisi, jota Wigujen musiikkia soittavat Wigwam Revisited ja Wigwam Experience pitävät mukana ohjelmistossaan.

Vähän ennen Gustavsonin ja Pohjolan lähtöä soolourille Wigwamiin liittyi kitaristi Pekka Reckhard, jonka kanssa Pembroke sitten kirjoitti Nuclear Nightclub -kaudella paljon hienoja biisejä. Bändin tyyli keveni samalla progesta joksikin, jota he myöhemmin kutsuivat deep popiksi.

Muistelmissa kerrataan, miten Wigwam sai Nuclear Nightclubin jälkeen levytyssopimuksen Englantiin vasta perustetulle Virgin Recordsille, teki keikkoja saarivaltakunnassa, epäonnistui seuraavalla levyllään ja lopetti yleiseen turhautumiseen vuoden 1977 Dark Albumilla. Myöhemmin tuli vielä kolme uutta studiolevyä, mutta taika oli poissa.

Jim Pembroke oli ainoa muusikko, joka oli mukana Wigwamin jokaisessa vaiheessa bändin perustamisesta vuoden 2018 50-vuotisjuhlakonsertteihin, joiden musiikki valitettavasti painottui myöhäistuotantoon. Hän muistelee menneitä ilman otsaryppyjä ja kulloisia bändi- ja muita yhteistyökavereitaan kehuen ja arvostaen. Tekstissä on svengiä kuin Wigwamin keikkabravuuriksi nousseen Grass for Bladesin hurjissa soolo-osuuksissa.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin olisin halunnut lukea Jim Pembroken analyysia omasta musiikillisesta kehityksestään. Hän siirtyi Blues Sectionin sen ajan brittipoppia mukailevista biiseistä ällistyttävän nopeasti planetaarisiin sfääreihin. Merkittävä vaikuttaja oli tuottaja ja ystävä Otto Donner, mutta oliko muitakin ja muutakin? Kenen levyjä hän itse kuunteli 1960-luvun lopulla, kun rock koki suuria muodonmuutoksia ja kehittyi kolmen minuutin hiteistä laajoiksi sävelteoksiksi?

Myös Wigwamin sisäisestä dynamiikasta ennen Nuclear Nightclub -kautta olisi ollut hauska lukea enemmän. Miksi lahjakkaat muusikot eivät tehneet yhdessä kuin sen yhden biisin? Miksi keikoilla veivattiin Beatlesia ja The Bandia, mutta ei juurikaan omia biisejä, vaikka ne kestivät ja kestävät vertailun mihin tahansa?

Nämä ovat pieniä harmittelun aiheita. Jim Pembroken muistelmat ovat helmi, jonka Wigwamin ikifani ahmii yhdellä istumalla.

Wigwamin koko tarinan on kirjoittanut Mikko Meriläinen, jonka Wigwam-teoksen päivitetty laitos ilmestyi vuonna 2018. Petri Nevalaisen Pekka Pohjola - Bassokenraali sivuaa tietysti Wigwamiakin. Bändin melkein perustajajäsenen Jukka Gustavsonin ja siinä vuodesta 1975 vaikuttaneen ja edelleen Revisited-kokoonpanoissa soittavan Pekka Reckhardin näkemykset olisivat myös tervetulleita.

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Elina Backmanin kolmas on lumoava Lappi-dekkari, kunnes se loppuu töksähtäen


 

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää. 415 sivua, Otava.

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Elina Backmanin esikoisjännäri Kun kuningas kuolee oli heti myynti-, arvostelu- ja vientimenestys. Kolmas dekkari Ennen kuin tulee pimeää vie toimittajataustaisen true crime -podcasteja tekevän Saana Havaksen uuden murhan jäljille. Hartolan ja Helsingin Lammassaaren jälkeen näyttämönä on Inari vähän ennen kaamoksen alkua.

Elina Backman osaa luoda jännitystä ilman väkivaltaa, takaa-ajoja ja ampumisia. Hyvät tarinat, uhkaava tunnelma ja normaalia isompi ripaus tunteita kantavat. 

Tämä pätee myös uusimpaan. Inarissa Angelin kylässä vuonna 1998 tapahtuneesta 17-vuotiaan tytön murhasta podcastia tekevästä Saanasta kertova dekkari on mitä perinteisin. Toimittaja puhuttaa vanhasta tapauksesta tietäviä ja muistavia, ja rakentaa sirpaleista kokonaiskuvaa kuin kuka tahansa rikoskirjallisuuden yksityisetsivä vuosikymmenten ajan. Silti Ennen kuin tulee pimeää ei tunnu miltään osin vanhan kertaukselta. Teos imaisee heti sisäänsä.

Inariin Saana lähtee vuonna 1998 murhatun Ingan sisaren juristi Heta Weckmanin pyynnöstä. Hän ei ole päässyt irti yli 20 vuotta sitten tapahtuneesta henkirikoksesta, kokee, että poliisi ei tee mitään ja haluaa ainakin Ingan muiston säilyvän.

Saana ei voi uteliaisuudelleen mitään. Jo kohta hän on majoittunut Hetan järvenrantamökkiin ja alkaa penkoa tapausta. Osa paikallisista haluaakin puhua, toinen osa suhtautuu vieraaseen kuin elokuvassa Mies astui junasta: muukalaisen ei pitäisi sotkeutua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. 

Ja sitten katoaa taas 17-vuotias tyttö. Onko murhaaja tehnyt paluun yli 20 vuoden jälkeen?

Ennen kuin tulee pimeää -dekkarin toiseksi keskeiseksi henkilöksi nousee Myskiksi kutsuttu vanhempi konstaapeli Seppo Laitinen, joka aloitteli uraansa Ivalon poliisissa vuonna 1998. Aluksi epäluuloinen Myski paljastuu tunnolliseksi, tunteelliseksi ja väsyneeksi mieheksi, joka ei ole saanut rauhaa ratkaisemattomaksi jääneestä jutusta. Hänestä Saana saa tukea tutkimuksilleen ja päinvastoin.

Pohjoinen, sen luonto ja mielenmaisema, ovat olennainen osa teosta. Loppukiitoksista paljastuu, että Elina Backman on halunnut olla tässäkin kunnianhimoinen, eikä tyytynyt vain etelän ihmisen kokemaan eksotiikkaan.

Niin kuin hyvissä dekkareissa aina, tässäkin epäilyttäviä henkilöitä riittää, eikä loppuratkaisua ole helppo arvata. Ennen kuin tulee pimeää on ensimmäiset 400 sivua lumoava ja yhtä loistava kuin Backmanin edelliset. Sitten tapahtuu jotain kummallista. Hänelle on tullut kiire saattaa tarina töksähtävään loppuun. Miksi näin huolella rakennettu ja hyvin kirjoitettu dekkari on pitänyt lopettaa niin, että arvoituksen ratkeaminen jää osin kesken?

Myös se mietityttää, miksi uuden polven naiskirjailijoidenkin teoksen lähtökohta on yleensä nuoren tytön ruumis, vaikka asetelmaa on pidetty rikosviihteessä ongelmallisena jo vuosia. Eikö 17-vuotiaan pojan murha herättäisi yhtä paljon tunteita? Toki Backmanin edellisessä kirjassa Kun jäljet katoavat uhrit olivat nuoria miehiä, mutta naisen runneltu ruumis on edelleen valtavirtaa.

perjantai 23. syyskuuta 2022

Koko ajan uusiutuva Max Seeck sekoittaa Loukossa Agatha Christietä mystiikkaan ja kauhuun



Max Seeck: Loukko. 358 sivua, Tammi.

Max Seeckin jännäreitä julkaistaan jo 40 maassa, mutta hän ei toista helpoimman jälkeen menestyskaavaa, vaan uusiutuu jokaisessa Jessica Niemi -trillerissä. Vuosi sitten ilmestyneessä Kaunassa Seeck otti dekkariperinteestä lukitun huoneen salaisuuden ja kehitti siitä mestariluokan psykologisen poliisi- ja jännitysromaanin.

Loukko on neljäs osa upporikkaan taustansa salaavasta ja mielenterveydeltään horjuvasta murhatutkijasta. Ahvenanmaalle Smörregårdin saarelle sijoittuvassa tarinassa viitataan suoraan Agatha Christien klassikkoon Eikä yksikään pelastatunut. Pieni ihmisjoukko on siis eristyksissä muusta maailmasta ja sitten yksi heistä kuolee.

Jessica Niemi on eristäytynyt Smörregårdissa olevaan lomahotelliin, koska on joutunut  yksityiselämänsä töppäilyjen takia hyllytetyksi työstään. Mukana on arsenaali lääkkeitä, joilla harhanäkyjen vaivaavan elämän saisi lopetettua nopeasti ja siististi.

Sodan jälkeen Smörregårdissa oli sotalasten orpokoti, josta perityy saaren legenda. 9-vuotias Maija käveli vuonna 1946 öisin kello 2 laiturille odottamaan isäänsä. Sitten hän katosi jäljettömiin.

Joukko entisiä orpokodin asukkaita, nyt vanhuksina, saapuu Smörregårdiin muistelemaan menneitä, niin kuin heillä on jo pitkään ollut tapana. Yöllä yksi heistä kuolee saman laiturin viereen, jossa Maija Ruusunen odotti isäänsä 1940-luvulla. 1980-luvulla samassa paikassa kuoli ensin lastenkodin entinen vartija ja sitten johtaja. Tapaukset jäivät selvittämättä. Onko Maija palannut kostamaan jotain ja miten se olisi edes mahdollista vuonna 2020, jona Loukko tapahtuu?

Jessica Niemi ei voi itselleen mitään, vaan tempautuu murhatutkintaan, joka ei hyllytetylle helsinkiläispoliisille mitenkään kuulu. Vakavien rikosten ryhmään normaalisti kuuluva Jessica on nyt oman elämänsä neiti Marple.

Yksinäisen saaren mysteerissä ollaan kaukana poliisiromaaneista, esimerkiksi Pahan verkosta, joilla Seeck loi kansainväliseen menestykseen johtaneen maineensa. Loukko on arvoitusdekkari, johon mystiikkaa tuovat Maijan hahmon ilmestyminen hotellin vieraiden näköpiiriin ja kauhua Seeckin taito luoda hyytävää menneisyyden salaisuuksista nousevaa tunnelmaa.

Suppea henkilögalleria on taiten rakennettu. Lomahotellia johtava 80-vuotias teräsmuori Astrid, hänen poikansa, filosofi Senecaan hurahtanut Åke, omituisesti käyttäytyvä ahvenanmaalaispoliisi Johan Karlsson sekä muuttolinnuiksi kutsutut entiset orpokodin asukkaat ovat keskeiset henkilöt. Heitä täydentää kummallinen ruotsalaispariskunta. Jonkun heistä täytyy olla syyllinen uusimpaan kuolemantapaukseen, ja Seeck on luonut heistä herkullisen epäilyttäviä hahmoja.

Juri Patrikaisen erinomainen kansi johdattaa lukijan surumieliseen jännitystarinaan, joka on niin hyvin kirjoitettu, että lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kun on kerran aloittanut, ei Loukkoa malta jättää kesken.

keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Kommunalkasta paratiisiin Varissuolle, sielu Venäjällä



Anna Soudakova: Varjele varjoani. 275 sivua, Atena.

Pietarissa syntyneen suomalaisopettaja Anna Soudakovan toinenkin romaani on sukupolvitarina. Huumaavan hyvässä esikoisessa Mitä männyt näkevät  kuljettiin 1930-luvun vainoista 1990-luvun Turkuun. Kuuden sukupolven romaani kuvasi ihmisten kautta Neuvostoliiton kehitystä, hajoamista, lyhyttä demokratiajaksoa ja uusien vainojen alkua.

Sitä ja juuri ilmestynyttä toista romaania Varjele varjoani yhdistää Turun maahanmuuttajalähiö Varissuo. Otsikoissa se on usein ongelmapesä, mutta Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneille paratiisi maan päällä. Tavallisen kaupan tavaravalikoima ja kaiken järjestelmällisyys saavat pään pyörälle.

Varjele varjoani on neljän sukupolven tarina 1980-luvun alusta tähän vuoteen.

Vera muuttaa Georgin kanssa pietarilaiseen kommunalkaan vuonna 1981. Inkeriläistaustaisina heille tarjoutuu yllättävä mahdollisuus muuttaa Suomeen 1990-luvulla. Heidän Neuvostoliitossa syntyneen tyttärensä Ninan lapset Irma ja Pietari elävät 2000-lukua kahden kulttuurin välissä niin kuin Nina itsekin.

Veran vanhemmat olivat vakaita neuvostoihmisiä, jotka luottivat järjestelmään. 2000-luvulla hekin asuvat Suomessa, mutta tavat ja kulttuuri tuntuvat vierailta.

Ankeus. Sehän neuvostoelämään yleensä liitetään. Kommunalkoissa asukkailla oli omat pienet huoneet. Keittiö ja kylpyhuone olivat yhteiset. Oli tuurista kiinni, minkälaisten ihmisten kanssa joutui jakamaan elämänsä. Yksityisyys oli hyvin rajoitettua.

Suomeen kahdeksanvuotiaana muuttanut Soudakova kuvaa kaikkea tätä, mutta myös asian toista puolta. Kun kaikki meni hyvin, yhteisöllisyys oli ihmeellistä.

Neuvostoliitossa 1980-luvulla, kun perestroika ja glasnost avaavat uusia näköaloja, Vera toimii päivystäjänä Venäläisessä museossa. Äsken kuolleen Mihail Gorbatshovin uudistuksista huolimatta hän kokee seisovansa pölyyntymässä jossain hämärässä nurkassa. Jossain on toisenlainen maailma, jossa jokainen saa olla omanlaisensa eikä tarvitse uskoa, että on vain yksi oikea tie.

Suomessa Vera löytää vähitellen paikkansa ja tuntee itsensä vieraaksi venäläissyntyisten tuttavien kanssa järjestettävissä uudenvuodenjuhlissa. Georgi on jäänyt jonnekin kahden maailman väliin. Hän yrittää järjestää elämänsä Suomessa niin venäläiseksi kuin mahdollista.

Ninalle lukion vanhojenpäivä vuonna 2000 on yksi suomalaisuuteen kuuluva riitti, jona herää epäilys: saanko olla osa tätä kaikkea. Vielä vuosia myöhemmin jo äitinä Ninaa puristavat venäläisten sääntöjen ja vapaamielisen suomalaisen yhteiskunnan välinen ristiriita.

Ninan mies Ossi sanoo, ettei totu yhteen asiaan tämän vanhempien luona vieraillessa: 

- Aina kun te puhutte keskenänne, se kuulostaa siltä kuin riitelisitte.

- Ei se ole riitelyä. Se on tunteita, Nina vastaa.

Ninan Suomessa syntyneet lapset Irma ja Pietari ovat vielä niin pieniä, ettei heidän kohdaltaan vielä tiedä, kokevatko hekin itsensä maahanmuuttajiksi. Miten vaikuttaa ukki Georgin jatkuva painostus lukea kirjoja venäjän kielellä?

Anna Soudakovan esikoisessa Mitä männyt näkevät oli sukupolvitarinan taustalla vahva yhteiskunnallinen viritys. Taasko se alkaa, romaanissa kysyttiin, kun NKVD:n 1930-luvun mustien korppien varjo taas laskeutui Venäjän ylle entistä painostavampana.

Varjele varjoani -romaaniin on ehtinyt mukaan kehityksen seuraava askel, Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa. Romaani keskittyy kuitenkin yksilöihin ja maahanmuuttajien identiteettiin, sopeutumiseen ja sen ongelmiin.

Soudakovan kauniit lauseet uppoavat kuin veitsi voihin. Varjele varjoani uppoaa syvälle ihmiselämän monimutkaisuuteen ja ristiriitoihin, joissa jokainen joutuu löytämään omat selviytymiskeinonsa. 

maanantai 19. syyskuuta 2022

Kahden aikatason rakenne toimii hienosti Heine Bakkeidin uudessa jännärissä, joka ei muuten erotu massasta



Heine Bakkeid; Haudattu salaisuus (St. Avenger). Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Into, 423 sivua.

Heine Bakkeidin neljännessä dekkarissa Haudattu salaisuus palataan sinne, mistä poliisin sisäisen tutkinnan  erikoisryhmän Thorkild Asken piina viisi vuotta aiemmin sai alkunsa. Aske tuli silloin Stavangeriin tutkimaan väkivaltaisen konstaapeli Simon Bergelandin väärinkäytöksiä, tuli huumatuksi, ajoi kolarin, jossa kuoli Bergelandin naisystävä Frei, joutui vankilaan, jossa yritti itsemurhaa ja sai lievän aivovamman.

Viisi vuotta myöhemmin rantadyynin hiekasta löytyy ruumis, joka osoittautuu Bergelandiksi.

Sarjan aiempien osien perusteella Bergeland oli konna, joka järjesti Asken huumaamisen saadakseen tämän pois kannoiltaan. Frein kuolema oli traaginen virhe. 

Nyt kahdessa aikatasossa etenevässä tarinassa kerrotaan, mitä todellisuudessa tapahtui. Asken jouluviikolla tapahtuvat tutkimukset ja tapahtumat viisi vuotta sitten vuorottelevat. Paljon käytetty rakenne toimii tässä teoksessa mainiosti. Totuus kuoriutuu esiin kerros kerrokselta.

Kumpaakin tutkintaa yhdistää kadonneen tietokoneen etsintä. Tilintarkastaja Harald Ramberg kaipaa sitä niin paljon, että oli viisi vuotta sitten valmis maksamaan 20 tuhatta kruunua koneen palauttavalle murtomiehelle. Narkkarien haltuun päätynyttä tietokonetta jäljittää myös Aske, jonka vastuksina rikollisten lisäksi on kaksi epämiellyttävää poliisia.

Heine Bakkeid teki komean sisääntulon esikoisellaan Meren aaveet. Yhdistelmä traumaattisesta poliisista ripauksella mystiikkaa ja kauhuakin oli virkistävän uutta ja erilaista. Sitä seuranneet Paratiisin kutsu ja Nuku lapsi armaani eivät oikein täyttäneet esikoisen herättämiä lupaavia odotuksia, ja aika latteaksi käätyy Haudattu salaisuuskin. Varastetun tietokoneen sisältämän salaisuuden arvaa heti eivätkä pahat poliisitkaan tule varsinaisena yllätyksenä. Auki loppuun asti jää vain se, kuka on arvoituksellinen Mentori tapahtumien taustalla.

Bakkeid kirjoittaa letkeästi ja omapäisessä Thorkild Askessa on samaa säännöistä piittaamattomuutta kuin Norjan ykkösdekkarissa Harry Holessa. Siinä mielessä rinnastukset Jo Nesböön eivät ole täysin perusteettomia. Siinä mielessä taas ovat, että Bakkeid häviää jännityksen rakentamisessa 6-0. Edes Haudatun salaisuuden tärkein vaaranpaikka ei tunnu oikein miltään.

Haudattu salaisuus sai viime vuonna Norjan parhaan dekkarin Riverton-palkinnon. Suomessa se tuskin olisi päässyt edes loppukilpailuun, niin paljon parempia dekkareita täällä julkaistiin ja julkaistaan. Mitä norjalaiset, ruotsalaisista puhumattakaan, tekevät paremmin, kun niitä ei saada kunnolla maailman best seller -listoille? Teosten laadusta se ei ainakaan ole kiinni.

tiistai 13. syyskuuta 2022

Kristian Kososen kuudeskin sotakirja on pätevä ja koskettava, mutta samanlaisina toistuvat taistelukohtaukset alkavat jo puuduttaa


 

Kristian Kosonen: Summan teräsmyrsky. 364 sivua, Bazar.

Kuinka monella tavalla talvi- ja jatkosodan suurtaisteluita ja sotilaiden kurjuutta voi kuvata? Ei oikeastaan kovinkaan monella. Teräsmyrskyt jauhavat ihmisiä kappaleiksi, juoksuhaudoissa vallitsee kaaos, kaatuneita on kaikkialla, rättiväsyneet miehet löytävät vielä jostain voimankipenen uuteen hyökkäykseen tai puolustustaisteluun, vallitsevin tunne sotaa kohtaan on synkkä viha. Samanlaista se on ollut Kollaalla, Äyräpäässä, Tali-Ihantalassa, joka paikassa, myös Summassa.

Kristian Kosonen on muokannut näistä aineksista viisi loistavaa sotakirjaa ja Summan teräsmyrsky on kuudes. 

Ensimmäisen kerran en ole täysin haltioissani uudesta Kososesta. Summan teräsmyrsky on yhtä kouraiseva ja koskettava, perimmiltään rauhanaatetta ajava teos kuin edellisetkin, mutta myös liian samanlainen. Siitä, että kirja kertoo juuri Summan suurtaisteluista helmikuussa 1940 muistuttavat vain jotkin paikan nimet. Muuten tämän kirjan taistelukuvaus voisi kertoa mistä tahansa talvisodan, jatkosodankin talviaikaan, koettelemuksesta. "Teräsmyrsky" taas on sotakirjallisuuden kuluneimpia ilmauksia.

Neuvostoliiton 1. helmikuuta 1940 alkaneessa Summan suurhyökkäyksessä suomalaiset pitivät puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes puolustuslinja murtui 11. helmikuuta. Päivät toistuivat uuvuttavan samankaltaisina. Venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen lähes kellontarkasti aina aamulla. Päivät tapettiin toisiaan, yöllä saatiin maahan kaivetuissa korsuissa jonkunlaista lepoa. Alussa vaivana oli lisäksi tulipalopakkanen ja koko ajan sotamiehen ikuiset seuralaiset nälkä, pelko, uupumus ja syöpäläiset.

Kuuluisaa talvisodan henkeä Kososen uusimmassa symboloivat parhaat ystävät Tuomas Hietarinne ja Olavi Mukkula, molemmat lähtöisin Valkeakosken seudulta. Antti Rokka -tyyppinen rämäpää Hietarinne on siviilissä suurtilallisen "herraspoika", Mukkula vasemmistolainen paperitehtaan työmies. Sodassa erilaiset lähtökohdat erottuvat vain jatkuvana hyväntahtoisena naljailuna. Sanat lahtari ja punikki ovat ahkerassa käytössä.

Muistakin tämänkertaisista sotilaistaan Kosonen luo taas hyviä uskottavia henkilökuvia ja sodan järjettömyys ei jää lukijalle epäselväksi. Silti Kososelta kaipaisi jatkossa jotain uudistumista. Nämä kiihkeät taistelukuvaukset on vähäksi aikaa nähty.

Summasta ja muista vuosien 1939-1944 suurista taisteluista on kirjoitettu kymmeniä tietokirjoja ja romaaneja. Tarvitaanko näitä ollenkaan lisää? Mielestäni tarvitaan, siitä ei ole kysymys. Kuljeskelen mielelläni sankarihautausmailla, ja näen Kososen kirjat tärkeänä perinteen jatkajana, jotta emme unohtaisi sitä aivan tavallisten ihmisten massiivista kärsimystä, jolla Suomen itsenäisyys ja vapaus turvattiin. 

Lisää kaikupohjaa antaa Venäjän Ukrainassa nyt käymä sota. Kosonen on mestari kuvaamaan sodan todellisuutta, mutta seuraavaksi pitäisi löytää muitakin sävyjä.


keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Osasto Q:n eväät alkavat olla syödyt



 Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi (Natrium Chlorid). Suomentanut Katriina Huttunen. 495 sivua, Gummerus.

Dekkarivuodessa Jussi Adler-Olsenin uusi Osasto Q on ollut jo pitkään erityisen mieluinen tapaus. Tanskan Jussin kirjoissa on hyvät juonet, omaperäiset päähenkilöt, luistavaa kerrontaa ja kosolti huumoria höysteenä.

Natriumkloridi on sarjan yhdeksäs osa. Jo kaksi vuotta sitten ilmestynyt edellinen osa Uhri 2117 oli pieni pettymys ja uutuus jo aika iso. Vanhoja ratkaisemattomia rikoksia selvittävä Osasto Q on menettänyt tuoreutensa ja omalaatuisuutensa. Jäljellä on pohjoismainen perusdekkari.

Kerronnan lennokkuuden kangistumisen lisäksi perussyy on henkilöiden normaalistuminen. Sarjan suolaa ovat olleet yrmeän Carl Mörckin ja joviaalin Assadin erikoinen työ- ja ystävyyssuhde sekä osastoon myöhemmin liittyneen Rosen hysteria. Natriumkloridissa kaikki henkilöiden erikoispiirteet ovat hiotuneet olemattomiin. Poliisitalon kellarissa omaa elämäänsä eläneestä hieman anarkistisesta osastosta on tullut kuin mikä tahansa poliisin tutkintaryhmä.

Assadin loputtomat kamelivertaukset eivät enää jaksa hymyilyttää, eivät myöskään hänen kielivirheensä, joita Carl oikoo.

Uusimman osan erikoinen nimi tarkoittaa ruokasuolaa. Muuan itsemurha johdattaa Osasto Q:n vuonna 1988 tapahtuneen räjähdyksen jäljille. Kokonainen autokorjaamo räjähti ja kaikki paikalla olleet kuolivat. Tapaus kuitattiin onnettomuudeksi. Sen ajan tutkijat eivät kiinnittäneet huomiota suolakasaan, joka löytyi korjaamon ulkopuolelta. Kun suolaa alkaa löytyä myös tuoreiden kuolemantapausten liepeiltä, alkaa Osasto Q:lle valjeta, että kyseessä on pitkään jatkunut harvakseen toteutettujen murhien sarja, joissa suola on viesti.

Sarjan hyytymisestä kertoo sekin, että Adler-Olsen lainaa tarinassa kahta aikaisempaa kirjaansa. Vangin sieppaus ja pitkä piina kellarissa on toisintoa sarjan ensimmäisestä osasta Vanki ja mieleltään sekaisin olevan kostoretki samanlainen kuin Selfieissä, joka ilmestyi vuonna 2018.

Uutta kulmaa uusimpaan Osasto Q:hun tuovat vain yhteiskunnan sulkeminen koronan takia sekä Carlin itsensä joutuminen rikosepäillyksi. Tapaus juontaa juurensa sinne, mistä koko sarja sai alkunsa, ampumistapaukseen, jossa yksi Carlin kollega halvaantui, toinen kuoli ja Carl itse passitettiin kellariin tutkimaan vanhoja rikoksia.

Natriumkloridin loppu enteilee, että sarjaan on tulossa vielä ainakin yksi osa. Toivottavasti Adler-Olsen kokoaa siihen itsensä ja puristaa vielä yhden jännärin, jossa yhdistyy kaikki se, mikä Osasto Q:ssa on ollut niin nautittavaa: jännitys, huumori ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys.

torstai 1. syyskuuta 2022

Jumalan miehen viimeinen taistelu Sallassa juuri ennen Lapin sotaa



Pekka Jaatinen: Salla 1944. 191 sivua, Johnny Kniga.

Erinomaisen viisiosaisen teossarjan Lapin sodasta kirjoittanut Pekka Jaatinen palaa aiheeseen uutuusteoksellaan Salla 1944. Se kertoo erikoisen ja vähän tunnetun episodin Sallasta syksyllä 1944, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton sotatoimet olivat jo päättyneet, mutta Lapin sota ei ollut vielä alkanut. Neuvostoliittolaiset ja saksalaiset joukot kävivät silloin Sallassa panssaritaistelun, jossa saksalaisten neuvonantajana toimi silmäpuoli suomalainen sotaveteraani Kauko Aatos Leimu. Ja nimenomaan neuvonantajana. Aseeseen hän ei halunnut koskea.

Jaatisen dokumentaarinen romaani on paitsi sotaromaani, myös tosielämän rakkaustarina kahdesta ihmisestä sodan keskellä. 

Kauko Leimu osallistui Saksan hyökkäyssotaan vapaaehtoisena SS-miehenä. Vuonna 1943 Kalmukkiarolla hän haavoittui panssaritaistelussa ja tuli uskoon. Hän rakastui saksalaisten huoltovarikolla työskentelevään rempseään Rauha Sukulaan kirjeenvaihdon kautta, ja saapui Rauhan luo juuri kahden sodan välissä.

Jaatinen kertoo tarinan Kaukon päiväkirjan ja Rauhalle lähettämien kirjeiden, muiden painettujen lähteiden sekä ensimmäisenä koronakeväänä haastattelemansa silloin 97-vuotiaan Rauhan haastattelun pohjalta. Tulos on intiimi sotaromaani, jossa Rauhan ja Kaukon lyhyt rakkaustarina yhdistyy sodan jylyyn. Saksalaiset tekevät lähtöä, neuvostoliittolaiset panssarijoukot lähestyvät, eikä ole ollenkaan varmaa, että he ovat pysähtymässä ennen Pohjanlahtea.

Määrätietoinen ja iloluontoinen Rauha keplottelee saksalaisilta ruokatarvikkeita ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon vaikka sellaiset ovat määräykset. Yksivakaa Kauko taipuu Rauhan tahtoon, mutta yhdestä ei anna periksi: kaaoksenkin keskeltä pitäisi löytää pappi, että synnissä elämiselle tulisi loppu.

Kun Kauko sitten kohtaa uskovaisen saksalaisen sotilaan ja saa kuulla neuvostojoukkojen lähestyvän, hänelle syntyy sisäinen paine mennä mukaan järjestämään puolustusta. Kauko kokee jumalan puhuvan itselleen ja neuvovan, miten joukot ja kalusto tulee sijoittaa lähestyvän vihollisen varalta.

Loppu on historiaa. Neuvostojoukot pysäytettiin ja pian suomalaisten ja vetäytyvien saksalaisten välille syntyi uusi sota.

Pappi jäi löytymättä, naimisiin menemättä, eikä papiksi opiskellut Kauko mennyt myöhemminkään avioon. Rauha asui samassa talossa Sallan Märkäjärvellä vuodesta 1941, koska oli luvannut isälleen huolehtia talosta. Kotinsa hän pelasti polttamiselta "niinku nainen voi miehen hoijella. Kyllä sinä tiiät", Rauha kertoo haastattelijalle.

Jaatisen sotaromaanit ovat pikemminkin tyyppiä ihmisiä sodan jaloissa kuin sellaisia, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti jostain operaatiosta. Niin on myös Salla 1944. Se on erilainen romaani kodista, uskonnosta ja isänmaasta.

Rauhan ja Kaukon lisäksi teoksen keskeisiä henkilöitä ovat venäläisen T-34-panssarivaunun miehistö ja naisisto, sillä sen ajaja on sotakoulun käynyt Vera Popkova, joka halusi sotaan kostaakseen natseille miehensä kuoleman.

Pekka Jaatinen on uuden polven sotakirjallisuuden kärkinimiä ja Salla 1944 jatkaa hänen inhimillistä kerrontaansa, jossa läpivalaistaan sotahistoriassa vähemmälle huomiolle jääneitä episodeja ihmisiin keskittyen. Hänen edellinen sotaromaaninsa Suomussalmi oli todella järkyttävä murhenäytelmän kuvaus, vaikka itse talvisodan silloisissa tapahtumissa oltiin toki torjuntavoiton alkulähteillä.

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Helena Immosen toisesta trilleristä huokuvat taitava jännityksen kuljettaminen ja sotilasasioiden asiantuntemus



Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu. 414 sivua, CrimeTime.

Puolustusvoimissa työskentelevä Helena Immonen räjäytti Suomen jännäripankin kaksi vuotta sitten ilmestyneellä hätkähdyttävällä romaanilla Operaatio Punainen kettu. Immonen esitti vedenpitävän skenaarion siitä, miksi ja miten Venäjä voisi hyökätä Suomeen Ruotsin Nato-hakemuksen jälkeen. 

Jännityksellä on odotettu, jääkö menestysesikoinen yksittäistapaukseksi, onko Immosesta kestotähdeksi Suomen trilleitaivaalle. Nyt se tiedetään. Kyllä on, ja vankasti. Tänään ilmestynyt Operaatio Aavikkokettu on erilainen kuin edeltäjänsä, mutta yhtä taitavaa työtä. Immonen luo jännitystä uskottavista maailmanpoliittisista kuvioista, mutta myös hänen henkilönsä ovat uskottavia, eivät mitään supersankareita.

Suomen ja Venäjän sodasta on kulunut puolitoista vuotta. Siihen osallistuneet edellisen kirjan henkilöt kärsivät sotatraumoista ja käsittelevät niitä eri tavalla. Sodassa haavoittunut Riina Koivu on edelleen lamaantunut, hänen veljensä, sodassa parhaan ystävänsä menettänyt ylikersantti Joni Koivu on liittynyt Afganistan-operaatioon. Maa on luhistumispisteessä ja talebanien paluu valtaan enää ajan kysymys.

Tapahtumat laittaa liikkeelle suomalaisen upseerin Joakim Karhun murha Venäjän käyttämällä novitshok-hermomyrkyllä. Ennen kuolemaansa Joakim ehtii lähettää viestin Riinalle. Käynnissä on suurvaltapoliittinen peli, jossa Afganistan on välikappale. Venäjän kiristämä Joakim Karhu on ollut siinä ainakin kaksoisagentti, ehkä muutakin.

Operaatio Aavikkoketussa liikutaan sujuvasti ja asiantuntevasti operaatioissa Afganistanissa ja Suomen sotilastiedustelun piireissä. Lännen tukema Afganistanin hallinto luhistui tasan vuosi sitten ja talebanit palasivat valtaan. Immosella on selkeä kuva siitä, että Suomi osallistui Afganistanissa sotaan, ei mihinkään sitä vähempään, koska liittolaissuhteita oli vahvistettava. Afganistanilaisille operaatiosta ei jäänyt juuri mitään käteen kuten nyt on nähty.

Suomessa Joakim Karhun Riinalle jättämät tiedot aloittavat kilpajuoksun Venäjän sotilastiedustelun GRU:n ja toisaalta Yhdysvaltain CIA:n agentteja vastaan. Niihin sisältyy Yhdysvaltain järjestämän Operaatio Aavikkoketun salaisuus.

Helena Immonen arvostelee verrattomasti jännityksen ja toiminnan lomaan henkilöidensä inhimillisiä tunteita. Ontot henkilökuvat ovat Suomen tähän asti menestyneimpien trilleristien tavaramerkki ja helmasynti. Viimeistään toisella aikuisten romaanillaan koko joukon kärkeen astuva Immonen on tässäkin suhteessa täysin omalla tasollaan.

Sille ei voi mitään, että 24. helmikuuta muutti maailman tavalla, joka ei elokuussa ilmestyneeseen romaaniin ehtinyt vaikuttaa. Operaatio Aavikkoketussa Venäjä aiheuttaa taas ongelmia Suomelle, mutta sen tavoitteet Euroopassa ovat muualla kuin Ukrainan suunnalla. 

Sillekään ei voi mitään, että esikoistrillerin tyrmäävää vaikutusta on oikeastaan mahdotonta toistaa. Onhan Venäjän Suomea vastaan käynnistämä sota peloista pahin. 

Operaatio Punainen kettu oli enemmän sotakirja kuin trilleri, ja sotakirjana loistava. Nyt Immonen näyttää, että hän kuuluu ykköskaartiin myös vakoilutrillerin kirjoittajana. Eikä vain kansallisessa sarjassa. Teos on täysin kansainvälistä tasoa, joten vientimarkkinoiden avautumisen pitäisi olla itsestäänselvyys.