maanantai 4. heinäkuuta 2022

Progemiehen pitkällä matkalla heitetään hyvää ja huonoa läppää, mutta Suonna Konosen esikoisromaani on vähän liiankin seesteinen



Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. 375 sivua, Karisto.

Joensuulaisen toimittaja-muusikko Suonna Konosen esikoisromaania Tie päättyy meren rannalle on  mahdottoman mukavaa lukea. Kerrankin on romaanin päähenkilö, joka tietää kaiken progressiivisesta rokista, progesta, tuosta pitkätukkahippien 1960-luvun lopulla kehittämästä musiikkityylistä, joka toi rokkiin pitkät biisit ja sinfonisen rakenteen. Sellainen on Savusauna-yhtyeen kosketinsoittaja ja säveltäjä Jussi, joka ei arkaile briljeerata tiedoillaan bändikaverilleen Samille yhteisellä pitkällä automatkalla Joensuusta Pohjois-Norjaan.

Lukemisen mukavuutta lisäävät Konosen kovan progetietouden lisäksi muutamat tärkeät sitaatit populaarikulttuurin muista olennaisista teoksista: Mika Kaurismäen esikoispitkästä elokuvasta Arvottomat ja Heikki Turusen esikoisromaanista Simpauttaja.

Se yksi Simpauttaja-sitaatti löytyy myös Veikko Kerttulan tv-elokuvasta vuodelta 1975. Elokuvan, suuren kulttuuriteon, tuotti silloinen Mainos-tv. Raivostuttavasti yksi Suomen elokuvahistorian merkkiteoksista pysyy vuosikymmenestä toiseen yleisöltä piilossa, koska nykyinen hömppäyhtiö MTV3 ei esitä koskaan itse tuottamaansa elokuvaa. Yksikään aikuisten ohjelma ei ole mahtunut Turhapuro- ja Salkkarit -kanavalle vuosiin.

Voisiko Yle tai Elisa Viihde ostaa Simpauttajan oikeudet, että nuoremmatkin pääsisivät nauttimaan loistavasti roolitetun elokuvan isä-poika-keskustelusta (syö paskas) ja perimmältään vakavan asian, maaseudun yhden elämänmuodon kuoleman, humoristisesta kuvauksesta?

Tällainen Tie päättyy meren rannalle on. Se pistää ajatuksia liikkeelle ainakin sellaiselle, joka on kokenut samoja asioita Konosen kanssa tärkeiksi. Niin kuin nyt progen, Arvottomat ja Simpauttajan sekä romaanina että elokuvana, joka on sentään julkaistu dvd:nä.

Yksi Jussin / Konosen mainitsema bändi on brittiläinen vuonna 1975 perustettu National Health, joka julkaisi kaksi LP:levyä vuonna 1978. Siitä lukiessa muistui mieleen, etttä 16-vuotiaana samana vuonna päätin hankkia ilmaisen levyn kirjoittamalla rocklehti Soundiin kuukauden parhaan lukijakirjeen. Se palkittiin aina lahjakortilla legendaariseen Epe´s -levykauppaan. Ja kirjoitinkin ja voitin. Se mitä väitin, on niin typerää, että toivottavasti kaikki sen vuoden 1978 toukokuun Soundit ovat kadonneet ikiajoiksi.

Joka tapauksessa lahjakortti tuli ja sen mukana valtava levylista Epe´sin valikoimasta. En keksinyt muuta kuin National Healthin kakkoslevyn Of queues and Cures, vaikka en ollut koskaan kuullut koko bändistä enkä tiennyt progestakaan juuri mitään.

Levy jäi vähälle kuuntelulle, mutta seuraavalla vuosikymmenellä opiskeluaikoina Epes´s music shop Tampereen Kyttälänkadulla oli ohittamaton paikka. LP-levyjen pläräily ja levynkansien tutkiminen olivat olennainen osa yhden sukupolven musiikkihulluutta ennen cd-levyjen läpimurtoa. Niissä kansitaide meni hukkaan.

Takaisin romaaniin. Se jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Jussi toipuu leikkauksesta ja burn outista. On aika laittaa kolmisen vuosikymmentä toiminut bändi vähintään telakalle ja lopettaa parikymmenvuotinen avoliitto.

Kolmannessa osassa Jussi on saanut sen mitä lähti Norjasta hakemaan ja enemmänkin. Hän toimii ravintolapianistina Vuoreijassa. Bonuksena vierelle kulkemaan on lähtenyt samassa hotellissa työskentelevä Trine.

Sitä seuraavat vielä jälkisanat, joiden dramaattinen käänne tulee vähän töksähtäen, mutta hyvä että tulee. Tie päättyy meren rannalle alkaa ja loppuu ennen viimeistä käännettään vähän liiankin seesteisesti. Bändin ja avoliiton loppu sujuvat herttaisessa yhteisymmärryksessä, mitä nyt Jussia närästää bändin Laulajaksi kutsunut laulajan ja biisien sanoittajan teatraalisen syvähenkinen ortodoksisuus ja karjalaisuus, jotka ovat vain performanssia.

Romaanin Se Juttu on Jussin ja Samin yhteinen automatka niin pitkälle kuin tietä riittää. Elokuvasta puhuttaisiin roadmoviena. Mikä on sen kirjallinen vastine? Tiekirja?

Folkswagenista ja nykyisin Huojuva lato -yhtyeestä tunnettu Kononen ottaa muusikkojutuista kaiken irti ja palkitsee niillä runsaskätisesti lukijaa. Mitään erityisen säväyttävää ei tapahdu kaksikon matkallakaan Joensuusta Vaasaan ja siitä Pohjois-Ruotsin kautta Norjaan, mutta tuokiokuvat, maisemakuvaukset ja muusikkojen sanailut ovat nautittavaa luettavaa. Jokainen vähänkin bändissä soittanut tietää, että bändikaverien kesken puhutaan mistäpä muustakaan kuin bändeistä. Joskus jutut ovat tyhmiä, joskus tyhmiä, mutta hauskoja. Välillä mennään hyvin syvälle harrastetun musiikkityylin ytimeen.

Tie päättyy meren rannalle on myös tietopaketti progeharrastajalle, joka kuitenkin tuntee vain ne kuuluisimmat bändit, kuten Pink Floydin ja Genesiksen, toki myös melodisesti hienon Camelin ja toisaalta Yesin, johon tarttumapintaa ei ole löytynyt kovasta yrityksestä huolimatta. 

Savusauna-yhtye on utopia, kymmeniä vuosia toiminut progebändi, joka on soittanut festivaaleilla ja jonka kokoelmien ja uusintajulkaisujen on tarkoitus tuottaa Jussille ainakin pientä säännöllistä lisätuloa. Ei sellaiseen menestykseen ole Suomessa yltäntyt yksikään progebändi, ei edes niistä suurin, Wigwam.

Romaani ilmestyy kuitenkin sikäli hyvään saumaan, että proge on ollut taas nousussa. Hyviä levyjä viime vuosina ovat tehneet Sammal ja Malady. Jupu Groupin keväällä ilmestynyt Umpeen kasvoivat polut on suorastaan loistelias vaikka sitä vertaisi 1970-luvun suuriin progelevyihin.

Millaista Savusaunan proge olisi? Ainakaan siinä ei ole hevistä lainattuja särökitaroita ja hakkaavaa tuplabasaria, sen voi Jussin puheista päätellä. Niiden sijaan Savusauna olisi kai 1970-lukuinen melodisesti ja soitannollisesti lahjakas bändi, jolla tempot vaihtelevat biisin sisällä. Välillä tempaudutaan kiihkeään raviin ja eri instrumenttien sooloihin ennen kuin laskeudutaan mietteliääseen vaiheeseen.

Savusauna soittaisi varmasti sellaista musiikkia kuin Huojuva lato uuden levynsä Utopia, Texas parhaassa biisissä Tie päättyy meren rannalle. Tylsähköjen kantrirenkutusten (tiedetään: makuasia) jälkeen levyn loppunousu on huima. Säveltäisiköhän Kononen joskus myös Savusaunan kuningasbiisin Karjalainen rukous?

Samoin kuin levyn kohdalla, myös romaanissa loppu on tunnelmaltaan kuin toisesta teoksesta. Kumpikin ratkaisu on onnistunut.

Romaanin lopussa on vielä biisilista siinä mainituista lauluista. Tie päättyy meren rannalle, mutta romaanin vaikutus ei. National Healthin mieleen palauttamisen lisäksi täytyy kuunnella romaanissa mainittuja itselle aiemmin tuntemattomia bändejä. Löytämisen ilo ei toivottavasti pääty koskaan. 

torstai 30. kesäkuuta 2022

Wistingin ensimmäinen juttu jää välityöksi



 Jörn Lier Holst: Pimeä laskeutuu (När det mörkner). Suomentanut Päivi Kivelä. 175 sivua, Otava.

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajille tulee usein tarve kertoa tutuksi käyneen komisarion ensimmäisestä jutusta. Norjalaiselle Jörn Lier Holstille se tuli tässä vuonna 2016 julkaistussa pienoisromaanissa, joka on suomennettu vasta nyt. Holstin Wisting-sarjaa on muutenkin julkaistu Suomessa satunnaisessa järjestyksessä.

Pimeä laskeutuu tapahtuu vuonna 1983, jolloin kunnianhimoinen järjestyspoliisi William Wisting vasta haaveilee rikostutkinnasta. Tilaisuus koittaa, kun hän ryhtyy omin päin selvittämään autovarkauksia ja pankin yösäiliön ryöstöä. Tuttu vanhojen autojen harrastaja taas tietää vanhasta hylätystä ladosta, jonne hänen tietojensa mukaan on hylätty viime vuosisadan alussa Belgiassa valmistettu Minerva. Voisiko Wisting poliisina selvittää ladon omistajan?

Ladosta toden totta löytyy Minerva-merkkinen auto, ja Wisting löytää siitä luodinreikiä. 1920-luvulla on tapahtunut rikos, josta kukaan ei ole tiennyt.

Wisting selvittää ensin omalla ajallaan ja sitten rikososaston valtuuttamana rikoksia romaanin nykyajassa sekä 60 vuotta aiemmin kadonneen auton tapausta. Jälkimmäinen on kiinnostavampaa. Horst on itsekin entinen rikostutkija ja nyt hän osoittaa melkein kädestä pitäen, miten se tapahtuu, miten sen pitäisi tapahtua ja mitä virheitä kokematon Wisting tekee.

Tässäkin dekkarissa jäljet vievät perhesalaisuuksien äärelle. Latoon piilotetussa autossa kuljetettiin arvolastia, josta kenenkään ei pitänyt tietää, mutta joku puhui ohi suunsa ja tilaisuus teki varkaan. Wisting selvittää tapauksen sitkeällä jalkatyöllä sekä terävällä päättelyllä. Viimeiset totuudet tulevat esiin vasta nyt, kun komisario Wisting ottaa poliisiopiskelijat selvittämään sata vuotta vanhaa rikosta.

Myös autovarkaudet ja pankin yösäilön ryöstö saavat ratkaisunsa. Hieman vaivalloisesti Horst saa ne liitetyksi 60 vuotta aiemmin tapahtuneeseen rikokseen.

Pimeä laskeutuu on mukava piipahdus Wistingin menneisyyteen ja rikostutkinnan perusteisiin, mutta kovin syvää vaikutusta se ei tee. Horstin tasokkaassa sarjassa teos jää välityöksi.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Kehityspäivä kääntyy joukkomurhaksi Mats Strandbergin hyytävässä Tappoaikataulussa



Mats Strandberg: Tappoaikataulu (Konferensen). Suomentanut Sirje Niitepõld. 384 sivua, Like.

Pienen kunnan on määrä kääntyä kurjuudesta kukoistukseen, kun sen alueelle rakennettava massiivinen kauppakeskus julkistetaan. Edellisenä päivänä kunnan maankäyttöyksikön henkilökunta kokoontuu kehityspäivään henkitoreissaan olevaan lomakeskukseen viimeistelemään julkistusta. Hanke on kuitenkin katkeroittanut monia. Joku heistä on laatinut pirullisen kostosuunnitelman, joka käynnistyy syksyisen päivän pimentyessä.

Mats Strandbergin Tappoaikataulu on oikeasti pelottava trilleri tai kauhuromaani. Kumpikin määritelmä sopii, sillä jännitystä, kauhua, murhia ja verta piisaa, kun pimeydestä iskevä vaanija aloittaa viikatemiehentyönsä. Strandbergin aiemmista kirjoista on sanottu, että hän ei sääli päähenkilöitään. No ei todella. Kuka tahansa yhdeksänjäsenisestä maankäyttöyksikön virkahenkilöstä voi päättää päivänsä tässä murhakarusellissa.

Taitavasti Strandberg vetää lukijan piinaavaan maailmaansa heti alkuluvussa. Sitten mennään ajassa vuorokausi taaksepäin. Yhtä taitavasti ja tiiviisti Strandberg esittelee yhdeksän henkilöään, työpaikan sisäiset konfliktit sekä sen laajemman kehyksen, miksi kauppakeskushanke herättää ristiriitaisia tunteita kunnassa.

Sitten mennään.

Ei aivan. Tehokkaan alun jälkeen Strandberg juuttuu turhan pitkäksi aikaa maankäyttöyksikön henkilökunnan sisäisiin suhteisiin ja keskinäiseen piikittelyyn. Hyviä huomioita hän kyllä esittää suurten kauppakeskusten mielekkyydestä, mutta iskevästi alkanut teos hieman hyytyy.

Kun vauhtiin päästään, Strandbergin mielikuvitusta ei pidättele mikään. Hyvin taustoitetut ja tutuksi tulleet henkilöt pistetään säälittä pelistä pois, eivätkä tässä toimi normaalit trillerien pelisäännöt, joissa kiltit ja mukavat selviävät viime hetkessä. Strandberg on valinnut henkilöilleen piinaavan yön, jossa ei ole varmaa, selviääkö kukaan. Toiminta, kauhun kiristäminen ja toisaalta muutama tunti aiemmin keskenään riidelleiden yhteispeli on hermoja raastavaa luettavaa, kun on antautunut tarinan vietäväksi.

Yleensä tällaisissa trillereissä kulkevat mukana pirullisen suunnitelman laatineen murhaajan ajatukset, jotka avaavat motiivia vähitellen. Strandberg ei siihen virheeseen sorru. Osa Tappoaikataulun tehoa syntyy siitä, että emme saa tietää mitään murhaajasta. Hän vain ampuu ja viiltää, lyö kirveellä omaa täsmällistä suunnitelmaansa noudattaen ja pakoyritykset jo ennalta ehkäistyään.

Tappoaikataulu on täydellinen trilleri valoisiin kesäöihin. Uskaliaimmat säästävät sen pimeään syksyyn ja lukevat yksin mökillä. Voi tulla onea olo sille, joka niin tekee.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Nainen ilman omatuntoa tamperelaisittain



Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. 347 sivua, Gummerus.

Pitkän ja monipuolisen uran kirjailijana tehneen Päivi Alasalmen ensimmäinen dekkari ilmestyi alunperin kirjojen suoratoistopalvelussa vuonna 2019. Hyvä, että Alamaailman kuningatar on nyt julkaistu myös "oikeana" kirjana, sillä kyseessä on varsin verevä tapaus. Eri genret ovat Alasalmella hallussa, nyt myös julma ja kovaotteinen rikosromaani.

Ihan alku ei lupaa mitään erikoista. Rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen tutkii työparinsa Saana Sirkiän kanssa Tampereen Tammelassa asuntoa, josta on valunut outo haju rappukäytävään. Sisältä löytyy verijälkiä, ruumiskoira merkkaa vainajan hajun, huumekoira huumeiden, mutta asunto on tyhjä. Selvää kuitenkin on, että henkirikos on tapahtunut.

Alasalmi ei kuitenkaan lankea helppoon ratkaisuun, jossa kirjan pääpoliisi on taas yksi leppoisa ja empaattinen hahmo, joka kantaa maailman pahuutta harteillaan. Työhönsä tympääntyneestä Hallavaisesta löytyy särmää ja arvaamattomuutta.

Samaan aikaan Tampereelle saapuu 26-vuotias Anu Murtovuo töihin naisten väkivaltaa ehkäisevään yksikköön. Uusissa kotiympyröissään Tammelassa laitapuolen kulkijat sekoittavat hänet heti johonkin toiseen naiseen.

Hallavaisen tutkimassa asunnossa on asunut huumeisiin ja muihin rikoksiin sortunut rikkaan perheen perijäpoika avopuolisonsa kanssa. Alan piireissä heitä on kutsuttu Kingiksi ja Kuningattareksi. Nyt kumpikin on kadonnut jäljettömiin. Alamaailman kuningatar on siinä mielessä klassinen dekkari, että perhesalaisuuksia tässä tongitaan, rikkaiden Karvioiden, mutta myös tavis-Anun. 

Muuta tarinasta ei oikeastaan voikaan paljastaa. Alasalmen kehittelemät mojovat yllätykset on koettava itse.

Alamaailman kuningatar on hienosti rullaava ja koko ajan kolkommaksi käyvä poliisiromaanin ja takaa-ajotrillerin onnistunut hybridi. Teoksen nimihenkilö on film noirien naispaholaisten sukua, mutta monta kertaa pahempi. Taitavana kirjailijana Päivi Alasalmi osaa kiristää jännitystä sitä mukaa, kun Anulle valkenee, mihin hän on sotkeentunut ja samaan aikaan tamperelaispoliiseille valkenee Kingin ja Kuningattaren kohtalo.

Makoisaa luettavaa helle-heinäkuuhun. Äänikirjapalvelussa Hallavaisen tutkimuksille on ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa, jotka toivottavasti saatetaan myös meidän perinteisten kirjojen lukijoiden saataville. Hallavaisessa on ytyä.

torstai 23. kesäkuuta 2022

Jarkko Steniuksen Portsarissa työläis- ja toimintaromaani lyövät kättä



Jarkko Stenius: Portsari. 275 sivua, Like.

Ranskan muukalaislegioonasta thainykkeilijäksi ja mielenharjoittamisen ammattilaiseksi edennyt Jarkko Stenius kirjoittaa suoraviivaisia ja kovia toimintaromaaneja. Niissä tapellaan ja ammutaan tositarkoituksella vahingoittaa ja tappaa. 

Uusimpana ilmestyneessä Portsarissa on muutakin. Myös portsarina työskennellyt Stenius kuvaa työtä niin tarkasti, että mieleen tulevat etenkin 1970-luvulla suuresti arvostetut työläisromaanit. Kessu, Masa ja Lovisa ovat portsareita, jotka kutsutaan paikalle, kun baarissa on niin suuria järjestyshäiriöitä, etteivät tavalliset järjestyksenvalvojat selviä niistä. Taitava kolmikko selvittää tilanteet yleensä puhumalla. Paras konflikti on vältetty konflikti, mutta tarvittaessa nyrkeissä riittää tehoa.

Portsari on kiinnostava kurkistus vähän tunnetun ammatin rutiineihin ja menetelmiin. Juhlakansa kohtaa portsarin illan alussa ja lopussa, jos kaikki menee normaalisti. Stenius kertoo, miten turvallisuuden ammattilaiset pitävät huolen kaiken sujumisesta vaaroitta.

Työläiskuvaus ilman siihen takavuosikymmeninä kuuluvaa poliittista paatosta, sitä Portsari on yhdellä tasolla. Porukan johtohahmolla Kessulla ei ole sen suurempia tavoitteita elämässä. Hyvän ihmistuntemuksensa ansiosta asiakkaiden kanssa toimeentuleva Kessu jää henkilönä arvoitukseksi. Jokin mennyt tapahtuma estää häntä sitoutumasta naissuhteissaan yhtä yötä pidemmäksi aikaa.

Niin omalla tavallaan kiehtovaa luettavaa kuin baari-illan sujumisen kulissien taakse kurkistaminen onkin, Stenius pitkittää liikaa Portsarin toiselle tasoa kovaotteiseen rikosromaaniin pääsyä. Satakunta sivua kahvinjuontia illan aluksi, narikkalappujen tarkistamista ja muita ovivahtien rutiineja on liikaa.

Jännitysromaaniksi Portsari muuttuu, kun kolmikko kutsutaan pitämään järjestystä porvoolaiseen baariin ja Kessu tutustuu Jennaan, joka on menneisyytensä takia Kosovon albaaneista koostuvan jengin ahdistelema. Päältä kova, sisältä ritarillinen Kessu ottaa Jennan ja tämän koulukiusatun pojan asiat huolekseen. Väistämättömästä yhteenotosta tulee brutaali. 

Stenius kirjoittaa suomalaisessa jännityskirjallisuudessa harvinaisen kovaotteista toimintaa ja suoraa väkivaltaa rikollisuudesta, jolla ei ole muita motiiveja kuin raha ja kosto. Karua vaikutelmaa pehmentävät pohjimmiltaan kiltti äidin kauppa-asioita hoitava Kessu sekä romaanin alun vaellus öisessä Helsingissä. Siinä Portsarissa on myös rakkausromaanin piirteitä. Rakkaus kohdistuu Kessulle - ja todennäköisesti myös Steniukselle - tärkeisiin kaupunginosiin.

Kirjan väkivalta voi puistattaa ja tuntua tarkoituksettomalta. Stenius kuvaa kuitenkin yhtä puolta vallitsevasta todellisuudesta. Hän on itse ollut tappelija vihan vallassa, saanut pahoinpitelytuomion ja istunut lukuisia kertoja putkassa. Tie muutokseen alkoi runsaat kymmenen vuotta sitten rauhoittumisesta buddhalaisluostarissa. Vaikka Kessu on romaanihenkilö, siinä lienee kaksine puolineen paljon Steniusta itseään. Muutos parempaan on mahdollinen.

Portsari on Jarkko Steniuksen neljäs toimintaromaani. Lopussa pedataan jo jatko-osaa. Nähtäväksi jää, miten tarina jatkuu, koska yhtä runsas työn kuvaus ei ole toista kertaa perusteltua. Toiminnan kuvaajana Stenius on armoitettu, joten sitä vaan rohkeasti lisää.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Hetken moraalittomuus johtaa syvenevään pahan kierteeseen yllätyksettömässä, mutta viihdyttävässä dekkarissa Ne jotka tappavat



 Klas Ekman: Ne jotka tappavat (De kapabla). Suomentanut Anu Heino. 352 sivua, Into.

Anna ja Johan pettävät aviopuolisoitaan. Yhteinen viikonloppu syrjäisessä hotellissa päättyy riitaan ja ihmisen yliajoon hiljaisella tiellä. Ruumis piilotetaan metsään ja sitten yritetään jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eihän se tietenkään onnistu. Klas Ekmanin esikoisdekkarissa Ne jotka tappavat Anna ja Johan ajautuvat yhä syvemmälle itsesyytösten, valheiden ja tekonsa peittelyn verkkoon. 

Tarina on ennalta arvattava lukuisista muista kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista, joissa moraalin löystyminen hetkeksi johtaa syvenevään pahojen tekojen kierteeseen. Tämä ei ole moite. Ekman kuljettaa tarinaansa sujuvasti ja koukuttavasti. Lopputulosta ei voi kuitenkaan arvata ja on kiintoisaa lukea, miten taitava monipuolinen kirjoittaja siihen johdattaa.

Samalla lukija joutuu tutkiskelemaan itseään. Haluaako hän kirjan päähenkilöiden selviävän kurimuksestaan, vaikka nämä ovat syyllistyneet moraalittomaan tekoon ja osoittautuvat hyvin itsekkäiksi ihmisiksi? Toisaalta koko sivullisen kuolemaan johtanut tapahtumasarja lähtee liikkeelle siitä, että Anna haluaa tehdä oikein käytöshäiriöiselle pienelle lapselleen ja laittaa sittenkin omat mielihalunsa syrjään.

Ne jotka tappavat on virtaviivainen ruotsalainen laatutuote, joka viihdyttää hyvin sen lukemiseen kuluvan ajan. Mitään isompaa jälkeä se ei jätä. En olisi yllättynyt, jos kirjan pohjalta syntyy tv-sarja johonkin suoratoistopalveluun. Se voi olla Ekmanin tarkoituskin, sillä jännäri on kirjoitettu kuin valmiiksi kohtauksiksi. Ei muuta kuin kamerat käyntiin.

Tähän aikaan vuodesta puhutaan kevyiden kesädekkarien lukemisesta. En ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan, koska ainakin pohjoismainen moderni rikoskirjallisuus on kaikkea muuta kuin kevyttä. Ne jotka tappavat täyttää kuitenkin määritelmän synkästä aiheestaan huolimatta.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Jari Raatikaisen hämmästyttävä rikosromaani Syndikaatti vie yksityiskohtaisesti talousrikollisuuden ytimeen



Jari Raatikainen: Syndikaatti.415 sivua, Johnny Kniga.

Todella laadukkaiden kotimaisten esikoisdekkarien tulvalle ei näy loppua, mikä on tietysti iloinen asia. Poliisista vakuutustutkijaksi siirtynyt Jari Raatikainen tuo niihin taas täysin uuden kulman esikoisessaan Syndikaatti. Tätä yksityiskohtaisemmin talousrikollisuuden yhtä haaraa ei ole ennen kuvattu.

Romaanin rikosten kerrotaan perustuvan todellisiin tapahtumiin. Syndikaatissa niitä tehtailevat vakuutusyhtiö Elämänsuojan vahinkotarkastajat yhdessä Syndikaatti-nimisen liivijengin kanssa. Korjausurakoiden kilpailutukset ovat näennäisiä, koska keskenään "kilpailevat" samojen henkilöiden hallussa olevat yhtiöt, joita perustetaan sitä mukaan uusia, kun edelliset kaatuvat jätettyään velvoitteensa hoitamatta. Remontit hinnoitellaan yläkanttiin ja työt teetetään ulkomaalaisilla työntekijöillä, joille maksetaan mitä maksetaan. Pahimmillaan korjaukset ovat hengenvaarallisia. Kierot vakuutustarkastajat ja Syndikaatti vetävät ylimääräiset rahat omiin taskuihinsa.

Yli 400-sivuisen normaalia pienemmällä fontilla ladetun rikosromaanin pääjuoni oli tuossa. Hämmentäväksi Raatikaisen kirjan tekee sen jatkuva rönsyily eri suuntiin. Hänellä tuntuu olevan loputtomasti hiuksia nostattavia juttuja ammattirikollisuuden kulissien takaa ja ne kaikki on pitänyt ahtaa tähän yhteen romaaniin. Aineistoa on niin paljon, että jäsennetymmällä otteella Raatikaisella olisi ollut käsissään ainakin kolmen romaanin ainekset.

Rönsyily ja eksyminen pääjuonesta eivät kuitenkaan haittaa eivätkä himmennä Syndikaatin tehoa. Raatikainen on erinomainen kirjoittaja ja dialogi on luontevaa. Romaanin kaikki haarat ovat niin kiinnostavia, että lukija pysyy tiukasti hänen otteessaan. Sekä draama ja sen kaari että faktapohjainen aines pelaavat komeasti yhteen. 

Syndikaatti lähtee heti ensimmäisestä lauseesta vetävästi liikkeelle. Janne Markkuaho -nimistä miestä kuljetetaan kädet sidottuina Petroskoihin. Tapettavaksi vai jotain muuta tarkoitusta varten? Markkuaho on mafiaromaaneista tuttu luuserihahmo, päättömästi rakastunut mies, joka on kavaltanut Syndikaatin rahoja. Nyt on takaisinmaksun aika.

Muita keskeisiä henkilöitä on valtavasti. On Syndikaatin presidentti Viitala, vakuutuspetoksia käytännössä pyörittävä Vesterinen, jengin täysjäseneksi janoava monialarikollinen Andersson, petolliset vakuutustarkastajat, heidän toimiaan tutkivat vakuutusyhtiön tarkastajat, poliisit sekä ammattikoululaiset Atte ja Jone, jotka velkaannutetaan huumekaupoilla rikollisille ja pakotetaan Syndikaatin juoksupojiksi. Iso henkilögalleria pysyy hyvin Raatikaisen hallussa ja hän onnistuu luomaan useimmista myös mieleen jääviä henkilöhahmotuksia.

Syndikaattia voi suositella hyvien kotimaisten rikosromaanien ystävien lisäksi kaikille, joita harmaa talous ja suoranainen talousrikollisuus kiinnostavat. Nyt on tarjolla seikkaperäinen opastus oppikirjoja vetävämmässä muodossa.

Vuosi ei ole vielä puolessakaan, kun Syndikaatti on jo viides lukemani kotimainen esikoisdekkari, joka ansaitsisi vuoden parhaan esikoisen kunniamaininnan. Toivoa sopii, ettei Jari Raatikainen käyttänyt kaikkea tietämäänsä omaan esikoiseensa. Näin pätevältä ja osaavalta kirjoittajalta haluaisi lukea lisääkin.

torstai 16. kesäkuuta 2022

Islanti-dekkareita rakastavat rakastuvat myös Satu Rämön Hilduriin



Satu Rämö: Hildur. 364 sivua, WSOY.

Useimmille suomalaisille ensikosketus islantilaisiin dekkareihin lienevät Arnaldur Indridasonin synkät Erlendur-romaanit. Viimeksi lukijat on hurmannut Ragnar Jonasson Hulda-sarjallaan. Quentin Bates on Gunna-dekkareillaan osoittanut, että Islannissa asuva ulkomaalainenkin voi kirjoittaa täysverisiä Islanti-dekkareita.

Nyt sen vahvistaa Satu Rämön suurenmoinen Hildur. Parikymmentä vuotta Islannissa asunut ekonomi on kirjoittanut kirjan, joka hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan. Hilduriin henkilönä ja Hilduriin romanina ei voi olla rakastumatta.

Hildur Runarsdottir on marraskuisella merellä surffaava kadonneiden lasten tapauksiin erikoistunut poliisi Isafjördurin pikkuisella poliisilaitoksella kaukana kaikesta Islanninkin mittapuulla. Rikospuolella ainoa työtoveri on pomo Elisabet Baldursdottir eli Beta. Vahvistukseksi joukkoon saadaan suomalainen poliisiharjoittelija Jakob Johanson, joka neuloo islantilaisia villapaitoja.

Hilduria ja Jakobia yhdistää lasten menetys. Hildurin pikkusisaret katosivat vuonna 1994 jäljettömiin, Jakob ei saa tavata Norjassa asuvaa poikaansa. Nyt ei kuitenkaan vellota pohjoismaiseen tyyliin syvissä vesissä, vaan romaanihenkilöitä yhdistää hyvältä tuntuva lämpö, luottamus ja elämänilo. Tämän joukon seurassa joisi mielellään pari tuoppia marraskuun 2019 sesonkijuomaa, appelsiinilla maustettua tummaa lageria.

Satu Rämö ei pidä kiirettä dekkariin väistämättä kuuluvan murhajuonen kanssa. Hän esittelee islantilaista maisemaa, mielenmaisemaa ja erikoisuuksia tavalla, joiden kiinnostavuus voisi syntyperäiseltä kirjailijalta jäädä hoksaamatta. Kuolinilmoituksia luetaan radiossa ja tarinankertojien maassa sanomalehdissä julkaistut muistokirjoitukset ovat syvälle meneviä kuvauksia vainajista. Sellainen johdattaa Hildurinkin ratkaisun jäljille, kun murhatutkimukset ovat vihdoin käynnissä.

Niin, ne murhat. Kolme vainajaa, joita ei yhdistä mikään. Jokaisen suusta löytyy vaaleita hiuksia. Lukija tietää, että murhattuja on enemmänkin kuin poliisin tietoon tulleet, ja he kaikki liittyvät johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Kun juttu viimein ratkeaa, selviää, miksi tarina alkaa kesästä vuonna 1550.

Rämö ei ole pelkästään tyylikäs, mukaansa tempaava kertoja, vaan hän onnistuu tuomaan jotain uutta ja jopa koskettavaa kuluneelta tuntuvaan sarjamurhaajajuoneen. Kotimaisten esikoisdekkaristien rima on noussut viime vuosina korkealle, mutta Satu Rämö ylittää sen vaivatta ja nostaa rimaa vielä lisää. Näin täysin valmiita, kypsiä ja keskenään aivan erilaisia kotimaisia esikoisdekkareita on ilo lukea.

Hildurin lopussa viritetään jatko-osaa, ja hyvä niin. Tätä herkkua on saatava lisää.





maanantai 13. kesäkuuta 2022

Alkukesän paras dekkari tulee Nigeriasta: Femi Kayode tarkastelee vihan synnyttämisen mekanismeja



Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Lightseekers). Suomentanut Kristiina Vaara. 461 sivua, Bazar.

Lokakuussa vuonna 2012 neljä nigerialaisen Port Harcourtin yliopiston opiskelijaa lynkattiin kuoliaiksi velasta syntyneen riidan synnyttämän väärinkäsityksen takia. Väkijoukko hakkasi ja lopulta poltti heidät palavilla autonrenkailla.

Psykologiaa ja luovaa kirjoittamista opiskellut Femi Kayode on esikoisromaanissaan siirtänyt Port Harcourtin tapahtumat sen lähellä olevaan Okrikan yliopistokaupunkiin. Pimeän jäljillä -dekkarissa murhattuja on kolme nuorta miestä ja tapaus selvitetty. Nuoret olivat varkaissa yliopiston asuntolassa. Ase laukesi, mikä hälytti raivostuneen väkijoukon paikalle. Lopputuloksena oli raaka lynkkaus.

Yhden uhrin isä, varakas pankkimies, haluaa kuitenkin tietää, miksi lynkkaus tapahtui. Sitä tutkimaan saadaan houkuteltua Yhdysvalloista Nigeriaan hiljattain palannut tutkiva psykologi Philip Taiwo.

Pimeän jäljillä on hieno rikostarina, mutta sen syvemmällä tasolla lukija pääsee kurkistamaan afrikkalaisen keskiluokan elämään ja ennen kaikkea vihan tarkoitukselliseen synnyttämiseen. Aihe on entistäkin ajankohtaisempi Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyksen takia. Sitä pohjustettiin määrätietoisesti demonisoimalla Ukraina ja ukrainalaiset.

Philip Taiwo ja häntä avustava katuviisas Chika saavat huomata Okrikassa olevansa kuin John J. McCready John Sturgesin elokuvassa Mies astui junasta: täällä ei muukalaisia nuuskijoita kaivata, koko yhteisö viestittää elein, sanoin ja teoin. Taiwon on kuitenkin tehtävä mitä miehen on tehtävä, koska kyse on myös sukupolvet ylittävistä lojaalisuussäännöistä eli hänen isänsä tuttavuudesta pankkimiehen kanssa.

Kayode juoksuttaa tarinaa mukaansa tempaavasti. Työuransa mainosalalla tehnyt esikoiskirjailija on kertojana lahjakkuus. Alusta asti on ilmiselvää, että moni valehtelee, eikä totuus lynkkaukseen johtaneista tapahtumista ole sittenkään tiedossa. Mutta ennen kuin Taiwo ja Chika ovat solmineet langat yhteen, tarvitaan monta uhkaavaa tilannetta ja niitä Kayode rakentelee maukkaasti. Pimeän jäljillä toimii mallikelpoisesti pelkkänä tavallisuudesta poikkeavana dekkarinakin.

Teoksen alussa Johannes Paavali seuraa sivusta kolmikon pahoinpitelyä ja lynkkausta. Tekeillä on suuri suunnitelma, jolla kiihkomieliset muslimit ja yhtä kiihkomieliset kristityt ajetaan toisiaan vastaan. Se on Kayoden romaanin varsinainen pihvi. Sille on tulossa myös jatkoa, sillä vaikka Okrikan tapaus saa ratkaisunsa, Johannes Paavali katoaa jäljettömiin jatkamaan juonensa punomista.

Pimeän jäljillä on varsinainen monikärkiohjus, sillä dekkarin, afrikkalaisen kulttuurin ja vihapuheen lisäksi kyseessä on kepeähkö avioliittokuvaus. Vain se jää länsimaalaiselle lukijalle arvoitukseksi, mikä on nigerialaisessa yliopistomaailmassa vuosikymmeniä vallinnut kultti, johon teoksessa koko ajan viitataan. 

torstai 9. kesäkuuta 2022

Kari Häkämies yllättää eleettömän tyylikkäällä vakoiluromaanilla



Kari Häkämies: Linnan hämähäkki. 315 sivua, CrimeTime.

Entinen sisä- ja oikeusministeri Kari Häkämies on ollut poliittisen uransa jälkeen tuottelias jännityskirjailija. Hänen kokemuksellaan poliittisista valtapeleistä voisi syntyä Suomen parhaat poliittiset dekkarit, mutta tätä potentiaaliaan Häkämies ei ole oikein saanut ulos. Dekkarit ovat jääneet vähän laimeiksi.

Entä nyt, kun Häkämies 12. romaanissaan Linnan hämähäkki siirtyy vakoilun maailmaan? Kyllä toimii, ja komeasti. Kerronta on klassisten vakoiluromaanien tapaan hillittyä ja tyylikästä. Häkämies on ehtinyt saada Linnan hämähäkkiin mukaan jopa Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan eli ajassa ollaan kiinni niin paljon kuin mahdollista.

Häkämiehen päähenkilökin on kaikkea muuta kuin tavallinen jännityskirjallisuudessa. Perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvos Henrik Hamilo yrittää selvittää, mitä tapahtui hänen ystävälleen ulkomaankauppaministeri Jan Baxterille, joka löytyy hukkuneena merestä.

Baxterin salaisuuksien perässä on myös juuri Venäjän suurlähetystössä aloittanut nuori tiedustelumies Valeri Ivanov, jonka kautta Häkämies tarkastelee herkullisesti Venäjän jatkuvuuksia. Vaikka valtion nimi ei ole enää yli 30 vuoteen ollut Neuvostoliitto, ei kovin moni asia ole muuttunut.

Hamilo ja juttuun kytkeytyvä Ilta-Sanomien toimittaja Lotta Simula selvittelevät Baxterin jälkiä myös Lontoossa, jota sinne Putinia paenneiden oligarkkien takia Londongradiksikin kutsutaan. Kompaktin mittainen teos taustoittaa yllätävän hyvin Venäjän uusimpia käänteitä.

Linnan hämähäkki edustaa asiallisen uskottavaa vakoiluromaania. Kertaakaan ei ammuta eikä mukana ole yhtään takaa-ajoa. Hamilo yrittää kerätä tietoja shakkilaudan äärellä sekä lounailla ja illallisilla. Kuivakan asiallisen tyypin ainoa pahe tuntuu olevan suhde naimisissa olevaan naiseen.

Valeri Ivanov taas on Suomessa kahden kulttuurin risteyksessä. Vauras, vapaamielinen ja tasa-arvoinen Suomi estottomine naisineen on kuin karkkikauppa alakouluikäiselle. Työpaikalla Venäjän suurlähetystössä taas vallitsee käskytyskulttuuri ja nyky-Venäjälle ominainen konservatiivinen arvomaailma. Vanhemman ja kokeneemman kollegan oikkuja on vain siedettävä.

Valiokuntaneuvoksesta pääministerin valtiosihteeriksi etenevä Hamilo antaa Häkämiehelle hyvän tilaisuuden esittää piikikkäitä huomioita tämän päivän poliittisesta kulttuurista yleensä ja perusoikeusasiantuntijoista erityisesti. Mielenkiintoista on bongailla, ketkä oikeat poliitikot ovat keksittyjen henkilöhahmojen esikuvia. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta Häkämiehen asiantuntemus näkyy ja tuntuu. Moni poliittinen jännitysromaani sortuu juuri kirjoittajansa heikkoihin pohjatietoihin, tämä ei.

Onko Linnan hämähäkki sitten ollenkaan jännitysromaani? Ei oikein. Jännitystä ei synny eikä Häkämies sitä tunnu tavoittelevankaan. Jutun loppukin on lakoninen. Hiljaisten herrasmiesten ja hieman räiskyvämmän naisen varaan rakennettu draama toimii juuri tällaisena. Vakoilu lienee pääosin yksinäistä virkamiestyötä, jossa isot läpimurrot ovat vähissä. Tähän maailmaan Häkämies on päässyt hienosti sisään ja malttaa mielensä tyylin rikkovilta ylilyönneiltä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Jarkko Sipilän Takamäki-sarja päättyy vetävästi



 Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu. 319 sivua, CrimeTime.

Kahdesti tapettu on Jarkko Sipilän 22. ja viimeinen Takamäki-dekkari. Toimittaja-kirjailija kuoli yllättäen talvella, mutta ehti kirjoittaa pitkän sarjansa uusimman teoksen melkein loppuun. 

Tasalaatuisesta, myös tasapaksusta, sarjasta on mahdotonta sanoa mitään uutta. Niin samanlaisia kaikki Takamäet ovat. Asiantuntevan poliisityön kuvauksesta ja kuivakkuuteen asti realistisesta poliisiromaanista pitävät saavat vielä kerran perinpohjaisen johdatuksen poliisin uusimpiin tutkintamenetelmiin. Henkilökuvauksesta, jännityksen rakentamisesta ja huumoristakin pitävät lukevat jonkun toisen kirjoja.

Kahdesti tapettu on vuonna 2013 Jyväskylässä kadonnut ja kuoliaaksi julistettu Janne Honkanen, jonka ruumis löytyy Ylönen-nimisenä Helsingin Paloheinän maastosta marraskuussa 2022. Tavallinen tappo tai murha. Jos kysymys olisi oikeista poliiseista ja rikoksista, heräisi kysymys, miksi juuri tämä tarina on kertomisen arvoinen.

Astetta kiinnostavammaksi juttu muuttuu, kun mukaan astuvat huumerikollisten monimutkaiset kuviot sekä sarjan monista kirjoista tuttu Salmela, ataripoliisi Suhosen lapsuudentuttu eri puolelta lakia.

Kiinnostavin juoni tuntuisi syntyvän Suomeen nousevan albaanimafian ympärille, mutta valitettavasti Sipilä jätti tämän kuvion vähälle käytölle. Mahdollisuuksia olisi ollut jenslapidusmaiseen etnisen rikollisuuden kuvaamiseen, mikä olisi tehnyt hyvää koko sarjalle.

Kun eri toimijat alkavat liittyä yhteen, Kahesti tapettuun alkaa syntyä eloa ja nousee korkeammalle kuin liian moni perus-Takamäki. Sipilän poliisit ovat persoonattomia, mutta tässä tarinassa rosvot ovat hyvin hahmoteltuja ja rikollisen elämän kuvaus jopa koskettavaa, kun mennään sen varjoiselle puolelle, jossa kaikki veljeyden vannomiset ovat jääneet taakse ja jäljellä on vain velka entisille rikoskumppaneille.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmältä näyttää, että Sipilä nousi loppuvuosinaan uudelle tasolle. Vuosi sitten ilmestynyt Pelontekijät oli yllättäen "poliisiromaanin valioyksilö" ja myös Kahdesti tapettu vetää vauhtiin päästyään komeasti. Lopun poliisioperaatio takaa-ajoineen on uljas päätös sarjalle.

Kahdesti tapetun ei pitänyt olla viimeinen Takamäki, mutta aivan lopussa on sellaista kohtalonomaisuutta, että teos toisaalta sopii viimeiseksi pisteeksi Sipilän pitkälle uralle.

maanantai 16. toukokuuta 2022

Rönnbackan uuden sarjan avauksessa on vauhtia, mutta ei jännitystä


Christian Rönnbacka: Henna Björk -Isku. 272 sivua, Bazar.

Yhdeksän Hautalehto-dekkarin jälkeen Christian Rönnbacka nostaa tempoa Porvoon leppoisista maisemista uudessa sarjassa. Ruotsalaispoliisi Henna Björk on tuttu viimeisimmästä Hautalehdosta Tulen aika ja saa nyt siis oman nimikkosarjan, jossa poliisirealismin sijaan tähdätään trillerimäiseen vauhdinpitoon.

 Hautalehto-sarja on ollut rasittavan epätasainen. Sen parhaimmistoa on hyväksi tv-sarjaksikin tehty Kylmä syli. Jotkut osat, esimerkiksi Majakka, ovat vain pitkästyttäviä.

Suomalaistaustaisen Henna Björkin nimikkosarja käynnistyy samoissa kaksijakoisissa tunnelmissa. Alussa on ohueen kirjaan yllättävän paljon tarinan pohjustusta ja asetelmien luomista. Sitten mennään kaasu pohjassa, mutta jännitystä Rönnbacka ei saa syntymään. Lopussa tarinan vähätkin jännitteet lässähtävät.

Hyvän idean Iskuun Rönnbacka on saanut todennäköisesti oikeudenkäynnistä, jossa Suomessa asuvaa sierraleonelaista miestä epäiltiin hirmuteoista Liberian sisällissodassa 1999-2003. Iskussa yksi uudella nimellä esiintyvän Toojayn entinen lapsisotilas tunnistaa tämän ja kiristää rahaa. Huonostihan siinä käy. Vaaravyöhykkeelle joutuu myös kaksi muuta entistä lapsisotilasta, jotka asuvat Ruotsissa.

Henna Björk joutuu Tulen aika -dekkarin tapahtumien jälkeen omasta ryhmästään poliisin neuvontapuhelimeen. Suomen suojelupoliisista hän saa tarjouksen, josta ei olisi järkeä kieltätyä: pelasta opettajana työskentelevä Ismael ja toimita hänet Suomeen. 

Helpommin sanottu kuin tehty sen jälkeen, kun Henna, Ismael ja tämän tytär Onerah saavat peräänsä sekä poliisit että palkkiota metsästävät jengirikolliset. Hennan ja hänen seurueensa menoa ohjaa Supon ylitarkastaja Jarmo Rautiainen.

Isku on parhaimmillaan hurjassa takaa-ajossa, jossa ajoneuvot vaihtuvat, luodit kiitävät ja Göteborgissa jengirikollisuuden kanssa työskentelevä Henna tarvitsee kaiken oveluutensa selviytyäkseen kahden tulen välissä.

Rönnbacka päästää itsensä kuitenkin liian helpolla. Mahdottomista tilanteista selvitään liikaa onnekkaiden sattumien avulla niin, että vaaran tunnetta ei pääse syntymään - eikä siis aitoa jännitystäkään.

Henna Björk -sarjan avaus on samalla lailla väljähtynyt kuin useimmat Hautalehto-dekkaritkin. Puolinaisuutensa takia sen loppusaldo on enemmän ärsyttävä kuin viihdyttävä, koska tarina olisi antanut mahdollisuuden niin paljon parempaan. Vielä 1980-luvulla tämän tasoiset tarinat julkaistiin pehmeissä kansissa nopealukuisina kioskikirjoina. 


maanantai 25. huhtikuuta 2022

Pekka Lehtosen käyttöopas sille, miksi Venäjä toimii niin kuin toimii


Myyttien ja utopioiden maa – Venäjän historiaa ja aatteita penkomassa. 412 sivua, Warelia.

Kansan Uutisten entisen Moskovan-kirjeenvaihtajan Pekka Lehtosen kirja Myyttien ja utopioiden maa – Venäjän historiaa ja aatteita penkomassa ilmestyi oivalliseen aikaan nyt huhtikuun alussa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ehti vain kirjan jälkisanoihin, mutta teos on kokeneen Venäjän tuntijan pätevä johdatus siihen, miksi näin kävi.

Sotaa Lehtonen kommentoi Kansan Uutisten haastattelussa viime kuussa.

Lehtonen kirjoittaa, ettei lähde neuvomaan, miten Venäjä menestyisi. Yhden asian hän kuitenkin ennustaa:

”Sillä voiman, väkivallan ja uhkailun politiikalla, jolla presidentti Putin yrittää hankkia maalleen mainetta, ei pitkälle päästä. Eivät päässeet tsaarit, eivätkä kommunistijohtajatkaan. Joku muu vaihtoehto olisi löydettävä.”

24. helmikuuta Putin luopui lopullisesti toisenlaisesta vaihtoehdosta. Aivan tuore mielipidemittaus todistaa suomalaisten luottamuksen Venäjään menneen lopullisesti. Sama pätee todennäköisesti muissakin länsimaissa.

Messianistinen tausta

Miksi Venäjä sitten toimii niin kuin toimii?

Lehtonen hakee vastausta ensinnäkin Venäjän aatehistoriassa pysyvän paikan ottaneella messianismilla. Se on ollut taustalla keskiajalta stalinismin kautta Putiniin.

Hän lainaa Emmi Mäkelän pro gradu -tutkimusta, jonka mukaan Putinin toiminnan perustana on Venäjän pyhä tehtävä levittää omaa yhteiskuntamuotoaan kaikkialle.

”Slavofiilien mukainen näkemys sisälsi ortodoksiseen uskontoon ja kulttuuriin perustuvan ajatuksen Venäjästä, joka oli Jumalasta seuraava. Juuri muita kansoja läheisempi suhde Jumalaan antoi Venäjälle erityisymmärryksen moraalista ja sivistyksestä sekä humaanisuudesta oikeuttaen ja velvoittaen Venäjää levittämään arvojaan koko maailmaan.”

Teot oikeutetaan uhkakuvilla ja skenaarioilla. Hyökkäyssotaa Ukrainaan Putin onkin perustellut sillä, että Naton laajeneminen oli turvallisuusuhka Venäjälle.

Messianismi on antanut Venäjän johtajien mielestä sille oikeuden ja velvollisuuden pelastaa muita maita ja kansoja kaikin mahdollisin keinoin myös oman maan rajat ylittäen. Tätä keskiajalta lähtien käytettyä perustelua Putin käyttää nyt Ukrainassa.

Imperiumia palauttamassa

Toiseksi Putinin vaikuttimena on imperiumin palauttaminen, joka ei Lehtosen mukaan ole pelkästään historiaa Venäjällä. Hän kirjoittaa Dmitri Rogozinista, joka johti kansallismielistä Rodina-puoluetta (Isänmaa). Se oli aikoinaan eräänlainen Putinin äärioikeistolainen apupuolue.

Kaikista mahdollisista henkilöistä Putin nimitti Rogozinin – kaikkein tiukimman Nato-vastustajan – vuonna 2008 Venäjän Nato-edustajaksi Brysseliin.

”Päämääränä ei varmaan ollut kehittää suhteita Natoon vaan estää kaikki mahdollinen yhteistyö”, Lehtonen toteaa.

Hän lainaa Rogozinin vuonna 1996 kirjoittamaa kirjaa Russkij otvet (Venäläinen vastaus), jonka mukaan Venäjän valtiollisuutta on rakennettava ja Venäjän yhtenäisyys turvattava muun muassa olemalla läsnä entisen Neuvostoliiton alueella.

”Venäjällä on tulevaisuus vain imperiumin mitat täyttävänä suurvaltana. Venäjän idean varsinainen tehtävä on venäläisen kansakunnan vahvistaminen Jumalan yhteydessä”, Rogozin kirjoitti.

Putin valitsi menneisyyden

Lehtosen mukaan Putinilla olisi ollut ensimmäisellä presidenttikaudellaan mahdollisuus valita suunta demokraattiseen, yhteistyökykyiseen ja kansainvälistä kunnioitusta herättävään yhteiskuntaan, mitä hän lupasikin.

Nyt tiedämme, että toisin kävi. Demokratian ja kansainvälisen yhteistyön sijaan Putin otti päämääräksi suurvalta-aseman palauttamisen ja pitäytymisen perinteisiin arvoihin, kansallismielisyyden ja ortodoksiuskonnon ideoihin.

Katse on tukevasti menneessä.

”Hän [Putin] tähyilee 70 sosialismin vuoden taakse tsaarien itsevaltiuden, uskonnollisuuden ja kansallismielisyyden arvoihin. Tsaarien Venäjä oli jo omana aikanaan vanhoillinen pakkovaltio, joka antoi vain pienelle osalle ihmisistä mahdollisuuden vaikuttaa. Putinin halu palata ´historiallisen` Venäjän” arvoihin merkitsee siirtymäkauden jatkumista ja harppausta taaksepäin.”

Itsenäisyys ilman itsemääräämisoikeutta

Ulkosuhteissa se merkitsee vaatimusta, että Venäjän suurvalta-asema on tunnustettava ja otettava huomioon. Se taas merkitsee, että Neuvostoliitosta irrottautuneet osatasavallat sekä Varsovan liittoon kuuluneet sosialistiset maat jäävät Venäjän vaikutuspiiriin ainakin turvallisuutta koskevissa asioissa.

Venäjä oli tunnustanut näiden maiden itsenäisyyden, mutta täyttä itsemääräämisoikeutta se ei halunnut niille antaa.

”Venäjä ei ole pystynyt hankkimaan arvovaltaansa normaalein keinoin, joten Putin on ottanut käyttöön uhkailut ja painostuksen saadakseen sillä tavalla arvostusta ja huomiota sekä herättääkseen pelkoa. Hän ei ole tässä kovin hyvin onnistunut”, Lehtonen kirjoitti jo ennen nykyistä sotaa.

Hänen mukaansa Putin tarvitsee uhkakuvaa lännestä pysyäkseen vallassa. Venäläiset antavat sille tukensa.

”Venäläiset haluavat olla suurvallan kansalaisia. He haluavat, että heitä kunnioitetaan ja pelätään. Vain siinä tapauksessa, että Venäjää arvostetaan suurvaltana, he tuntevat olevansa turvassa.”

Onko Ukrainassa siis kyse vain ”Putinin sodasta”? Tuskin. Mielipidemittaukset, joihin on Venäjän kaltaisessa maassa toki suhtauduttava varauksellisesti, kertovat presidentin suosion vain kasvaneen ”sotilaallisen erikoisoperaation” aikana.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Johanna Mon Saarimurhat-sarjan toinen osa junnaa tylsästi



Johanna Mo: Varjolilja (Skuggliljan). Suomentanut Kristiina Vaara. 400 sivua, Like.

Johanna Mon Öölantiin sijoittuvan Saarimurhat-sarjan ensimmäinen osa Yölaulaja oli dekkari vailla ominaisuuksia. Siinä ei ollut mitään omaperäistä, mutta taitavana kirjoittajana Mo luovi sen voittajana maaliin. Perusdekkari, mutta toimiva sellainen.

Toista kertaa Mo ei onnistu. Varjolilja on raivostuttavan junnaava ja ylipitkä tarina, jossa pieni piirii pyörii murhatun kiinteistövälittäjän ja tämän pienen pojan katoamisen ympärillä. Umpimielisyydestään vähän hellittänyt Hanna Duncker ja tämän perhekeskeinen poliisipari Erik Lindgren istuvat koko ajan autossa matkalla kuulusteltavalta toiselle ja saavat puhelimessa ohjeita Ove-pomolta.

Thomas on elämästä perheen myötä kiinni saanut huithapeli, jolla on salaperäisiä hankkeita parhaan kaverinsa Millen ja pomonsa tyttären Madeleinen kanssa. Murha ja lapsen katoaminen käynnistävät suuretsinnät, mutta Hannan ja Erikin hahmoista ei välity, että kyseessä olisi muuta kuin rutiinijuttu. Erik ikävöi Intiassa lomailevaa vaimoaan Supriyaa ja lastaan Nilaa. Hanna on ehkä antautumassa parisuhteelle.

Saarimurhat-sarjan pitkä teema koskee Hannan menneisyyttä. Hänen nyt jo kuollut isänsä istui vankilassa tuhopoltosta, jossa kuoli nainen. Hannan mielestä näin ei voinut olla. Hänen tämän linjan tutkimuksistaan Johanna Mo saa aineksia arvattavasti lukemattomiin jatko-osiin, jos ketään kiinnostaa. Samoin siitä, että Öölantiin palannut Hanna ei ole kaikkien mielestä tervetullut takaisin. Sen hän saa tuta myös konkreettisina uhkauksina.

Ei synny jännitystä, ei vaaran tuntua eikä mitään muutakaan tunnetta. Varjolilja on edeltäjänsä tavoin tyypillinen ruotsalainen rutiinidekkari, mutta siitä poiketen pelkästään tylsä.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Seppo Jokinen ponnistaa komisario Koskisen menneisyydestä yhden 27 vuotta jatkuneen sarjan parhaista teoksista



Seppo Jokinen: Pahasti tehty. 368 sivua, CrimeTime.

Seppo Jokisen uusi komisario Koskinen on ollut varma kevään merkki jo yli neljännesvuosisadan. Vai ilmestyivätkö ensimmäiset eri kustantajalle tehdyt kirjat 1990-luvulla keväisin? Hällä väliä. Jokisen kirjoista on tullut lukijoiden kestosuosikkeja ja kirjailija on vastannut huutoon pitämällä sarjan tason hämmästyttävän korkealla.

27. osa Pahasti tehty on Jokisenkin mittapuulla erinomainen teos, yksi sarjan parhaista. Kaikki tutut elementit ovat kohdallaan niin kuin pitääkin. Sen lisäksi veteraanilta on irronnut vielä yksi kierros lisää hänelle tunnusomaista riipaisevuutta ja empatiaa rikoksen taustalla.

Kirjan alussa Jokinen näyttää mallia siitä, miten lukija vedetään välittömästi komisario Koskisen tämän kevään kahden jutun taikamaailmaan. Mustassa marraskuun yössä ahdistunut mies nostaa ruumiin auton takakonttiin ja jättää auton hervantalaisen huoltamon parkkipaikalle. Seuraavana päivänä Koskinen, Pekki ja Veli-Pekka Simo sanailevat Tampereen kaduilla häiriköivästä Räyhäremmistä.

Jutun raamit ovat siinä ja sitten vain nautiskellaan, miten Jokinen tällä kertaa kuljettaa kahta rikosta tutkivaa Koskista ja tämän yksityiselämää eteenpäin.

Kun on kirjoittanut yli neljännesvuosisadan, riittää menneisyydessä tapahtumia ja henkilöhahmoja, joista ammentaa uusiin teoksiin. Jokinen kokeili kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Pisara veressä -teoksessa takaumarakennetta. Silloin tavattiin nuoret järjestyspoliisit Koskinen ja Pekki ruumiin ääreltä vuonna 1986. 33 vuotta myöhemmin tapaus nousi uudelleen pintaan.

Pahasti tehdyssä ei mennä Koskisen uran alkuaikoihin, mutta menneisyys, silloin tehdyt virhearviot ja etenkin tekemättä jättämiset tulevat vastaan uusissa jutuissa. Pahasti tehty toimii kyllä aivan itsenäisenä teoksena, mutta eniten siitä saavat irti ne, jotka muistavat kirjat silloin, kun sarja oli vielä nuori.

Olen arvionut näitä komisario Koskisia ensimmäisestä romaanista lähtien ja aina painottanut kirjojen inhimillistä otetta. Uusimmassa sitä tuntuisi olevan tavallistakin enemmän, koska Koskinen joutuu lähelle tulevan murhajutun takia miettimään omiakin tekojaan. 

Häirintäjutussa taas Jokinen näyttää ottavan kantaa vihapuheeseen - aiheeseen joka sai aivan uutta kantavuutta Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Rikosjuttujen rinnalla Koskisissa kulkee aina päähenkilön yksityiselämä, joka on huumorin lisäksi sarjan kantavia juttuja. Siinä ollaan käännekohdassa.

Komisario Koskinen taitaa olla suositumpi kuin koskaan. Kirjojen lisäksi sitä siivittää hyvin tehty ja uskollisesti kirjojen henkeä noudattava tv-sarja, jonka ensimmäistä kautta Nelonen parhaillaan esittää. Toinen kausi tulee maksupalveluun jo kesäkuussa.

maanantai 11. huhtikuuta 2022

Ruotsalaispoliisin uusi dekkari on nautittavan röyhkeä vedätys



Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Försvararen). Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. 363 sivua, Into.

Anna Karolina Larsson on niitä ex-poliiseja, jotka hyödyntävät työssään saamiaan kokemuksia myös dekkareissa. Kaksi aiemmin suomennettua teosta olivat poliisiromaaneja. Nyt kirjailijan nimestä on pudonnut pois sana Larsson ja teoksesta vähäinenkin pyrkimys realismiin. Toinen meistä kuolee tänään on uuden sarjan avaus ja niin huikea veto, että ei ole vähään aikaan osunut omalle kohdalle mitään vastaavaa.

Alku näyttää tyypilliseltä ruotsalaiselta dekkarilta. Kaksoset Jasmine ja Nicolas Moretti viettävät jouluaattoiltaa baarissa viinan ja kokaiinin voimin. Juhlatunnelmaa varjostaa ennustajalta kuultu lause. Toinen heistä kuolee ennen huomista 30-vuotispäiväänsä. Juhlaa jatketaan Jasminen kotona. Aamulla Nicolas herää Jasminen murhatun ruumiin viereltä. Muistikuvia loppuillasta ei huumeiden sekoittamasta,  päästä löydy.

Nicolasta ryhtyy puolustamaan kovapintainen ja menestyvä puolustusasianajaja Angela Köhler, joka palkkaa avukseen Ebba Tapperin, viinan viemän entisen poliisin, jolle on tapahtunut jotain traumaattista entisessä työssään.

Kun vauhtiin päästään, vahvistuu, että Anna Karolina ottaa etäisyyttä kaikkeen siihen, mitä ruotsalaisella dekkarilla yleensä ymmärretään. Ei ole yhteiskunnallista pohdintaa eikä raakuuksilla herkuttelevaa sarjamurhaajaa, vaan dekkarikliseillä leikittelevä ja vielä viimeisellä sivullaan yllättävä hurmaavan kiero tarina.

Kaikki todisteet viittaavat Nicolas Morettin syyllisyyteen, mutta Angela ja Ebba etsivät kiivaasti vaihtoehtoista selitystä Jasminen murhalle. Romaanin edetessä etualalle alkaa nousta autonsa hanskalokerossa taskumattia säilyttävän Ebban alkoholismi sekä Angelan omat salaisuudet. Kuka oikeastaan on menestyvää asianajotoimistoa johtava Angela Köhler?

Anna Karolina kieputtaa yhteen menestyvien Morettien perhesalaisuuksia, Ebban täysin vastuutonta käytöstä, poliisissa rehottavaa sovinismia sekä Angelan yhä salaperäisemmäksi muuttuvaa hahmoa niin, että pää menee tässä karusellissa pyörälle. Lopulta lukija on täysin myyty: tässäpä erikoinen tehokaksikko alkaa toteuttaa tunnuslausetta "naiset tukevat aina toisiaan". 

Anna Karolina osoitti lahjansa kuluneiden asetelmien myllertämisessä jo esikoisessaan Paviaanivarkaus, mutta Toinen meistä kuolee tänään on siitäkin loikka kohti epäsovinnaista feminististä dekkaria. Alkuvuoden miellyttävin ja piristävin yllätys.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Palkitussa saksalaisdystopiassa tulevaisuus muistuttaa nykyistä Venäjää ja Kiinaa



Zoë Beck: Minun silmäni näkevät (Paradise City). Suomentanut Anne Kilpi. 300 sivua, Huippu.

Pandemiat ja ilmastonmuutos ovat muuttaneet maailman perusteellisesti Zoë Beckin romaanissa Minun silmäni näkevät. Se sijoittuu johonkin 2030-luvun jälkeisen tuhkarokkoepidemian jälkeiseen aikaan. Päätapahtumapaikka on megakaupunki Frankfurt, mutta takaumissa ollaan Tampereella.

Ihmiset ovat mukautuneet totalitaariseen hallintoon niin kuin venäläiset ja kiinalaiset nyt. Tiedonvälityksessä on silti vielä joitakin äsken toimintansa keskeyttäneen Novaja Gazetan kaltaisia vapaita saarekkeita. Yhdessä sellaisessa, tietotoimisto Gallusissa työskentelee suomalaissukuinen Liina Järvinen, joka ei ymmärrä, miksi hänet on lähetetty maaseudulle kyselemään vähäpätöisestä tapauksesta, jossa sakaalin on väitetty purreen ihmistä.

Aivan kuten Venäjällä, Gallusin henkilökuntaa on joutunut onnettomuuteen tai "onnettomuuteen". Ollaan jonkin ison jutun jäljillä, mutta kiinnostaisiko ketään, jos se saataisiin selville ja julki?

Minun silmäni näkevät  kulkee kuuluisien dystopiaromaanien 1984:n ja Fahrenheit 451:n viitoittamalla tiellä. Kaiken näkevää kaukovarjostinta on seurannut älypuhelinta kehittyneempi älyruutu ja tieto on jotain, jonka on liian vaarallista saada levitä vapaasti. 

"Hallituksen valeuutiset ovat heidän uskontonsa ja valeuutisista löytyy aina vastaus kaikkeen, mikä siis muka on ongelma", romaanissa kysytään.

Ongelmaa ei ole. Ihmisten aineelliset tarpeet on tyydytetty ja vapaus on liian abstrakti asia, jotta sitä voisi kaivata.

Vanhoista dystopiaromaaneista teos eroaa eniten siinä, että Zoë Beck on osannut kuvitella lääketieteen kehityksen, ja sen mukanaan tuomat eettiset ongelmat, huimiin uusiin ulottuvuuksiin. Liina on tärkeä henkilö hänelle tehdyn salaisen ja kokeellisen operaation takia. Ihmisten terveyttä valvoo ja ohjeistaa uupumaton KOS. Se myös mahdollistaa ihmisten täydellisen kokonaisvaltaisen valvonnan. Tulos on yhteiskunta, jossa sairaita lapsia ei käytännössä enää synny ja vakavat sairaudet on voitettu. Niin ainakin sanotaan.

Mutta millä hinnalla tämä kaikki edistys tapahtuu, Zoë Beck tuntuu kysyvän, ja on tehnyt sen menestyksellisesti. Minun silmäni näkevät palkittiin Saksassa vuoden 2020 parhaana jännityskirjana ja 2021 parhaana poliittisena jännityskirjana.

Itse ajattelen, että Beck esittelee kirjassaan kiinnostavia tulevaisuuden näkymiä ja jos kirjat vielä herättäisivät yhteiskunnallisia keskusteluja, niin tämä teos olisi mainio pohja pohtia sitä, mitä tulevaisuudelta haluamme ja etenkin mitä emme halua.

Jännityskirjana Minun silmäni näkevät on kuitenkin kerronnaltaan vaisu ja pistää miettimään, mikä on saksalaisten dekkarien taso, jos tämä on vuoden paras. Tai vaihtoehtoisesti, kuinka kova on lajin taso nykyään Suomessa, kun meillä ilmestyy suuri joukko paljon parempia jännäreitä joka vuosi - myös yhteiskunnallisesti virittyneitä.

Liinan outo sakaalikeikka saa kyllä selityksensä kirjan lopussa.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Niklas Natt och Dagin trilogian hurja päätös täydentää pohjoismaisen rikoskirjallisuuden historiaan jäävän kokonaisuuden



Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset (1795). Suomentanut Kari Koski. 427 sivua, Johnny Kniga.

Olen haukkunut uusia ruotsalaisdekkareita niiden silmittömästä väkivallasta, mutta nyt en hauku, vaikka Niklas Natt och Dagin 1700-luvulle sijoittuvassa trilogiassa sitä on mielin määrin. Siinä väkivalta on rakenteellista ja luokkapohjaista, ei kirjailijan mielikuvituksen puutteesta kertova tehokeino. Rikkaat ja hyväosaiset tekevät mitä lystäävät, rahvaan alimmat kerrokset ovat heille vain käyttötavaraa. Sellainen Tuhkolma kaiketi oli vain vähän yli 200 vuotta sitten.

Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun kuuluva Natt och Dag on siten kirjoittanut ehkä tunnustuksellista omankin sukunsa historiaa historiallisissa rikosromaaneissa - tai vain romaaneissa - 1793, 1794 -Elävien haudasta ja nyt ilmestyneessä päätössuomennoksessa 1795 - Petojen naamiaiset.

Edellinen osa päättyi orpokodin murhapolttoon, jossa kuoli sata lasta. Päätösosassa murhapolttoa todistamassa olleet siveyspoliisissa työskennellyt yksikätinen raakki Mickel Cardell ja "ruumiita lukeva" Emil Winge jatkavat entisen orjanomistajan ja kauhistuttaviin rikoksiin syyllistyneen Tycho Cetonin etsintää. Cardell haluaa löytää myös lapsensa tulipalossa menettäneen Anna Stina Knappin, sillä hänen sielunsa kirvelee vielä pahemmin kuin palovammat.

Dekkarin muotoon kirjoitetun historiallisen romaanisarjan todellinen päähenkilö on 1700-luvun lopun Tuhkolma - tolkuttoman ylellisyyden ja äärimmäisen kurjuuden kaupunki, jonka kadut löyhkäävät ja kapakoissa savu kirvelee silmiä. Luokkaerot havainnollistuvat teatterissa, jossa rahvas tungetaan permannolle ylimysten parvelta luomien uteliaiden katseiden alle. Räikeimpiä ne ovat eumenidien veljeskunnan esityksessä, jossa köyhät ovat vain materiaalia mahtimiesten huvituksille.

Kirjasarjan poliittinen tausta on kuningas Kustaa III:n kuoleman jälkeinen aika, jolloin hänen alaikäisen poikansa sijasta valtaa käytti Gustaf Adolf Reuterholm. Aluksi vapaamielinen Reuterholm tiukensi otteitaan vallankumouksen pelossa. Sensuuri ja opposition valvonta muistuttivat nykyistä Venäjää.

Kirjasarjassa politiikka jää taustalle ajan mielenmaisemaksi. Kirjat ovat historiallisiin tapahtumiin perustuvia yksilöiden tarinoita, jotka kietoutuvat toisiinsa monimutkaisin sitein. Antoisinta olisi lukea kaikki kolme kirjaa yhteen putkeen, sillä henkilöitä, tapahtumia ja käänteitä on paljon.

Sankareita tarinassa ei ole. Jos lopussa ei olisi uuden elämän odotusta, se olisi täysin lohduton. On vaikea käsittää, että sen tapahtumista ei kulunut kuin runsaat sata vuotta siihen, kun Ruotsi alkoi rakentaa kansankotia, yhtä maailman onnistuneinta valtiota.

Pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa Natt och Dagin trilogia tullaan muistamaan pitkään erityisenä tapauksena.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Ingar Johnsrudin Kummitäti maistuu välityöltä



Ingar Johnsrud: Kummitäti (Gudmoren). Suomentanut Jonna Joskitt-pöyry. 304 sivua, Like.

Ingar Johnsrudista tuli hallitseva norjalaisen jännityksen mestari mahtavalla salaliittotrilogialla Wieniläisveljeskunta, Metsästäjä ja Risti, joka lähti liikkeelle 1930-luvun rotutohtoreista ja ulottui nykypäivään asti. Sitä edesauttoi edellisen mestarin Jo Nesbøn Harry Hole -sarjan taantuminen innottomiksi rutiinitöiksi.

Yllätys näinä aikoina on, että Johnsrud pisti vähintään hyllylle menestyksekkään kaksikkonsa Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin vain kolmen teoksen jälkeen. Nykyään valtaosa dekkareista on jopa monikymmenosaisia sarjoja. Uusi suomennos Kummitäti on sen luontoinen, että sille tuskin syntyy yhtään jatko-osaa.

Hyvää Kummitädissä on se, että teos on oivaltavasti kehitetty muunnelma mafiaromaaneista. Tällä kertaa kyseessä eivät ole kovin suuret kuviot, vaan valtakunta josta taistellaan on parhaat päivänsä nähneen itänorjalaisen Viken kartano, jota hallitsee hauraana vanhuksenakin rautaisin ottein Esther Wiike poikansa Salomonin kanssa.

Vikeen palaa vankilasta ehdonalaiseen vapautunut Stella, joka asui lapsena kartanossa kunnes lähti Osloon ja päätyi siellä huumeparoni Corneliksen töihin. Stellan äiti kuoli hänen ollessaan teini-ikäinen. Isä Ringo oli juoppo ja rosvo. Juuri ennen Stellan paluuta hän hirtti itsensä. Ringon sängyn alta löytyi kassillinen seteleitä.

Esther on oikeastikin Stellan kummitäti, mutta kirjan nimi on kaksiselitteinen. 

Stellan haaveena on jättää entinen elämä taakse ja avata pieni kahvila, mutta Vikessä on meneillään jotain joka sotkee suunnitelmat.

Mafiaromaanin asetelmien asettaminen norjalaiseen tuppukylään toimii siis hyvin, mutta pettymyshän Kummitäti on Johnsrudin edellisten teosten jälkeen. Totuus Vikessä käynnissä olevasta pelistä ja isän kohtalosta selviää Stellalle mallikkaasti lopussa ja hänen kostonsa menneistä vääryyksistä on sommiteltu taitavasti. Ennen kiihkeää loppuaan Kummitäti on kuitenkin harmillisen puuduttavaa luettavaa. Kaikki on niin moneen kertaan kirjoitettu ennenkin pohjoismaisissa dekkareissa: takaumat Stellan nuoruuteen, toinen toistaan epäilyttävämmät henkilöt ja onnekkaat sattumat, jotka johtavat amatöörietsivän totuuden jäljille. 

Kummitädistä ei jää oikein mitään käteen. Tänä vuonna on jo kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ilmestynyt niin monta todella hyvää dekkaria, että kannattaa lukea ensin ennemmin niitä.

tiistai 22. maaliskuuta 2022

Jihadistin mielenmaisema avautuu Pascal Engmanin neljännessä trillerissä



Pascal Engman: Lesket (Änkorna). Suomentanut Pekka Marjamäki. 542 sivua, WSOY.

Hamza Mansour kasvoi Ruotsissa kahden kulttuurin välissä. Irakista muuttanut isä Abbas kehui sukulaisille ihmeellistä maata, "kylmää paratiisia maailman ääressä", mutta oli todellisuudessa katkera kaikesta ja kaikille. Asenne tarttui vähitellen koulussa menestyvään ja jääkiekkoammattilaisuudesta haaveilevaan Hamzaan. Vihan ja ulkopuolisuuden tunteet voimistuivat.

Vuosia myöhemmin Hamza on palannut Tukholmaan entisestään radikalisoituneena Isisin riveissä kokemistaan taisteluissa. Nyt on aika antaa opetus muslimien vastustajille heidän kotikentällään.

Pascal Engmanin ajankohtaistrillerien aiheena on neljännessä suomennoksessa jihadistinen terrorismi. Siinä paneutunut kirjoittaja pääsee paljon tavanomaista säiyttelyä syvemmälle. Terroristin mielenmaisema ja manipuloinnin keinot saavat hyvän läpivalaisun menevässä muodossa.

Engmanin teoksia voisi luonnehtia ajattelevan ihmisen trillereiksi. Hän on koukuttavan jännityksen mestari, mutta ei ilman oikeaa sanottavaa. Esikoisteos Patriootit käsitteli vihapuheen muuttumista äärioikeistolaiseksi terrorismiksi. Sitä seurannut Vanessa Frank -sarjan avaus Polttava maa käsitteli laitonta elinkauppaa, mutta meni pilalle liiallisen toiminnallisuutensa takia. Viime vuonna ilmestynyt miesten naisiin kohdistamasta vihasta kertova Rottakuningas kuitenkin palautti uskon Engmaniin ja nyt ilmestynyt Lesket on myös huipputyö.

Pascal Engmanilla on kertojanlahja luoda teoksiinsa hirmuinen jännityslataus ensimmäiseltä sivulta lähtien vaikka hän pitää lukijan pitkään pimennossa siitä, mitä kirja varsinaisesti käsittelee. Nyt lähdetään liikkeelle kahdesta murhasta Tukholman syyspimeydessä. Toinen uhri on jengirikollisuuden parissa työskennellyt poliisi, joten rikostutkinnan painopistekin on siinä. Vanessa Frankille tärkeämpi on toinen uhri, nuori maahanmuuttajataustainen nainen. Juttu tulee häntä henkilökohtaisestikin lähelle.

Osa Engmanin tekstin tehosta selittyy lyhyillä 1,5-3-sivuisilla luvuilla, joissa on koko ajan käsittämätön lataus ja jotka pakottavat lukemaan vielä yhden ja sen jälkeen vielä yhden luvun. Samaa koukuttavaa rakennetta käyttävät toki useimmat muutkin jännityskirjailijat, mutta Engman on vain kolmessa hyvässä kirjassaan muita edellä.

Hän tuntuu myös tajuavan sen, että trillerin loppuratkaisu on joka tapauksessa ennalta arvattava, joten sitä ei kannata pitkittää liikaa. Näin on myös Leskissä. Jihadistien isku on kekseliäästi ideoitu, mutta Engman hoitaa sen alta pois eleettömän tyylikkäästi. Koko teos on pakattu niin täyteen ajatuksia herättävää jännitystä, että ylenpalttinen ryminä sen päälle olisi vain haitaksi.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Ruotsinsuomalaisuuden pohdinta piristää heppoista dekkaria



Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien. 350 sivua, Myllylahti.

Milka Hakkaraisen toinen dekkari lähtee odotuksia nostattavasti käyntiin. Tukholmalaispoliisi Jani Perannolle tuli ero puolisostaan, kun hän löysi suomalaisen identiteettinsä ja alkoi käyttää i-kirjaintakin etunimessään. Paras ystävä Jukka auttaa Jania muutossa uuteen kotiin, mutta ei jouda jäämään juhlimaan, koska hänellä on vielä menoja. Seuraavana päivänä Jani näkee Jukan menevän paketin kanssa ravintolaan, jossa räjähtää.

Oliko se terroriteko vai rikollisliigojen välienselvittelyä? Niin tai näin, turvallisuuspoliisi Säpo pitää Janiakin epäilyttävänä. Eikä aikaakaan, kun Jani Perannon uudessa asunnossa syttyy tulipalo ja hän palaa vanhaan kotiinsa Skutskäriin Stora Enson tehtaan varjossa.

Tästä voisi syntyä vaikka mitä, mutta Hakkaraisen käsittelyssä kunnon rikostarinaa ei synny. Jani Peranto haahuilee masennuksen syövereissä ja kippaa viinaa niin, että Hakkarainen tulee enemmän vahvistaneeksi kuin purkaneeksi suomalaismyyttejä.

Teoksen toinen päähenkilö, true crime -kirjailija Rosa Riemunen tuo teokseen elementin, jota kutsutaan cozy crimeksi, suomeksi kotoisaksi tai pehmodekkariksi. Janin ja Rosan välillä kipinöi, mutta samalla he tuntevat vetoa toisiaan kohtaan. Romanssia pukkaa tulevissa osissa, vaikka Rosa on omalla tahollaan sidottu islantilaissyntyiseen Hallmariin?

Sinänsä on miellyttävää, ettei tarina ole niin täyteen ahdettu rikostutkintaa kuin kovat dekkarit. Paljon tilaa saavat Janin ja Rosan henkilöt. Teoksen parasta antia on Ruotsissa kymmenen vuotta asuneen Milka Hakkaraisen kuvailu ja pohdinta ruotsinsuomalaisuudesta ja kahden kulttuurin välissä elävän identiteetistä tai identiteetittömyydestä. 

Rikoskirjana Maa kauhein isien on toivottoman heppoinen. Gävlen suomalaismafia ja sitä johtava Marsalkka kaksospoikineen enemmän huvittavat kuin jännittävät, vaikka teosta ei ilmeisesti ole huumoriksi tarkoitettukaan. Tietty kotikutoisuus antaa leimansa kirjalle. Lukemista kuitenkin auttaa Hakkaraisen tavattoman sujuva ja kevyesti rullaava kirjoitustyyli.

Milka Hakkaraisen ensimmäinen dekkari Ei verta rantaa rakkaampaa palkittiin viime vuoden parhaana esikoisena. Johtolanka-raadin valintaa täytyy kyllä ihmetellä, jos se oli samaa tasoa kuin tämä toinen. Viime vuonna ilmestyi läjäpäin jäätävän hyviä kotimaisia esikoisia, joista moni muu olisi ansainnut kunniamaininnan ja jopa vuoden parhaan dekkarin Johtolangan paremmin.

maanantai 14. maaliskuuta 2022

Huumori, asenne ja anarkistinen päähenkilö erottavat Valtteri Mörttisen esikoisdekkarin massasta



Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha. 346 sivua, CrimeTime.

Huumorin ja kovaksi keitetyn rikoskirjallisuuden yhdistäminen onnistuu Suomessa parhaiten Antti Tuomaiselta, jonka kirjoista on tullut myös vientimenestys. Uusi tulokas Valtteri Mörttinen kulkee hieman samoilla linjoilla esikoisteoksessaan Mutta suurin niistä on raha - eikä huonosti kuljekaan. Käsistä karkaava yritys paikata koronan kuolettamaa taloutta huumekaupalla kulkee makoisasti ja loppua kohti yllätyksellisiä kierroksia kasvattaen.

Mörttisen päähenkilö tavallisista tavallisin taksikuski Matti Virtanenkin on sukua Tuomaisen pulaan joutuville jokamiehille, mutta vertailut tästä poikki. Mutta suurin niistä on raha toimii ihan omillaan.

Teos on ensimmäisiä dekkareita, joissa eletään korona-aikaa tunnistettavasti. Se alkaa melko tarkkaan kaksi vuotta sitten, jolloin Suomi suljettiin ja taksikuskiltakin loppuivat kyyditettävät kuin seinään. Yhden humalaisen rikkaan Virtanen sentään saa heitettäväksi Kulosaareen. Asiakassuhteen muuttuessa konfliktiksi "juopuneen porvarin" takki jää Virtasen taksin takapenkille. Sen taskusta löytyy pieni pussi heroiinia ja pum: siinä on Virtasen tukipaketti korona-ajasta selviytymiseksi, kun hallitusrouvien vastaavia vasta suunnitellaan.

Teoksen varsinainen päähenkilö on rikosylikonstaapeli Ailon Rajakari, joka takertuu härkäpäisesti rakennustyömaalta löytyvän  huumekaupan alimman portaan toimijan Farakh Dabirin surman selvittämiseen, vaikka ketään muuta ei kiinnosta.

Matti Virtasen pienen myyntierän kokeilusta lähtee kasvuun huumeimperiumi ja tie Kalasataman uusien tornitalojen hulppeisiin näkymiin. Mutta niin kuin klassisissa tragedioissa, huipulta on vain yksi suunta ja lojaalisuudet saa unohtaa taistelussa helposta rahasta. Ahneus ja luksuselämä syövät miehen mieltä, kuten äsken pitkästä aikaa tv:ssä esitetyssä Scarface-elokuvassa.

Samaan aikaan toisaalla: Ailon Rajakari ja hänen työparinsa Jorma Jööki Wallenius saavat riesakseen väkivaltaosaston uuden pomon Antti Karppasen, jonka pitäisi muiden töidensä ohella palauttaa Ailon järjestykseen.

Ailon Rajakari, jonka sukupuoli varmistuu vasta kirjan loppupuolella, on hieno uusi ja uudenlainen räväkkä persoona suomalaisten dekkari-poliisien joukkoon. Sääntökirjasta piittaamaton Ailon puskee eteenpäin omalla tyylillään syystä, jota Mörttinen ei juuri valota sarjan avausosassa. Jokin hänet kuitenkin saa paneutumaan "markkinatalouden uuden uhrin" tapaukseen erityisellä päättäväisyydellä. Kun puheeksi tulevat Ailonin omat menetykset, vastauksena on kiukkuinen mulkaisu.

Mutta suurin niistä on raha ei ole varsinaisesti mikään huumoridekkari, mutta Valtteri Mörttisen irtonainen ja iloitteleva sanankäyttö sekä parodinen ote erottavat sen kyllä niistä teoksista, joiden ensisijaisena pontimena on kuvata poliiseja ja rikollisuutta realistisesti. Vastapainoa sille tuo kaikkien petollisuus kaikkia kohtaan. Ruumiita teoksessa tulee tasaisen tappavaan tahtiin. Sääntö-Antinkaan ei lopulta auta muu kuin yhdistää voimansa anarkisti-Ailonin kanssa jutun saamiseksi loppuun.

Tästä se lähtee ja jatkoa jäädään odottamaan. Mutta suurin niistä on raha taitaa olla rujon kauniin ystävyyden alku.

tiistai 8. maaliskuuta 2022

Kari Haakanan karujen miesten trillerissä on ajatusta tiiviissä paketissa



Kari Haakana: Välitön uhka. 256 sivua, Aula & Co.

Azerbaidzanin poliittinen tilanne suistaa eduskunnan puhemiehen Varma Kinnusen elämän raiteiltaan. Hänen vaimonsa Elisa Kinnunen on pitänyt yhteyttä maan opposition johtohahmoihin kuuluvan Nadia Nurkadilovan kanssa. Salamurhaaja teloittaa molemmat Kinnusten kodissa, samoin heidän alaikäisen tyttärensä ja kolme muuta turvamiestä ja poliisia. Mitään jälkiä ei ole.

Ylen digiasiantuntijana työskennelleen Kari Haakanan esikoistrillerin alku on kylmäävä ja tehokas. Niin on jatkokin. Välitön uhka on tehokas avaus ja taas vähän erilainen teos koko ajan monipuolistuvassa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Vastuun murhien tutkinnasta saa KRP:n rikostutkija Viinanen. On elokuun alku. Kun vielä syyskuun loppupuolellakaan ei ole tapahtunut mitään edistystä, hakee entinen pääministeri Kinnunen vanhojen kontaktiensa avulla apua yksityisiltä toimijoilta. Mukaan tulee erikoiskoulutettu sotilas Jari Karhu, joka työskentelee Yhdysvalloissa yksityiselle turvafirmalle. Hänellä on juttuun henkilökohtainenkin motiivi.

Haakana kirjoittaa pelkistettyä tekstiä karuista miehistä. Henkilöt ovat vain sukunimiä ja kerronta pysyy tiukasti asiassa. Ei juuri mitään henkilöiden taustoista, ei kotioloja, ei elämää työn ja miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä -hankkeen ulkopuolella. Toimii. Teos etenee määrätietoisesti ja koukuttavasti toimijoiden näkökulmia vaihdellen.

Kinnunen ei saa poliisin paikalleen polkevista tutkimuksista oikeutta. Toinen vaihtoehto on kosto. Sodankäyntiä on ulkoistettu Blackwaterin ja Wagnerin kaltaisille yksityisille turvayrityksille. Sieltä löytyy kalustoa ja ammattitaitoa hankkeisiin, joihin valtiot ja hallitukset eivät voi suoraan osallistua. Tästä Haakana kirjoittaa.

Kinnusen suunnittelema kosto on mielikuvituksellinen ja kaukana uskottavuudesta, mutta sellaisiahan poliittiset trillerit usein ovat. Mies itse ei tiedä olevansa vain pelinappula isommassa geopoliittisessa kuviossa.

Välitön uhka avaa näkymän politiikkaan, jonka jatkamista sota ja salamurhat ovat toisin keinoin. Haakana tekee sen tehokkaasti ja ekonomisesti. Kirjassa ei turhia jaaritella eikä pyritä kaunokirjallisiin saavutuksiin. Koko juttu mahtuu runsaaseen 250 sivuun.

Muuten erinomaisessa trillerissä on yksi toistuva virhe, joka heikentää sen uskottavuutta yllättävän paljon. Eduskunnan puhemiehestä käytetään koko ajan nimitystä eduskunnan puheenjohtaja. Eikö Haakana tai kukaan muu kirjan prosessissa mukana ollut tiedä, ettei sellaista ole olemassakaan? Se on puhemies ja nimenomaan puhemies sukupuolesta riippumatta.

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Syöpään kuolleen Susanne Janssonin oma suru heijastuu viimeiseksi jääneessä mysteeridekkarissa Talvivedet



Susanne Jansson: Talvivedet (Vintervatten). Suomentanut Tiina Sjelvgren. 302 sivua, Bazar.

Vuonna 1972 syntyneeltä Susanne Janssonilta ehti ilmestyä vain kaksi aaveista ja mysteereistä ponnistavaa jännityskirjaa, ja niistäkin Talvivedet vasta hänen kuolemansa jälkeen. Syöpää sairastanut Jansson kuoli vuonna 2019.

Ilman tätä tietoa Talvivedet olisi vain tavallista omaperäisempi, mutta ei kuitenkaan kovin vetävä teos ruotsalaisjännärien tulvassa. Nyt voi olettaa, että lapsensa menettäneen Martinin lamauttavassa tuskassa on paljon Janssonin omaa kokemusta parantumattoman sairauden keskellä.

Simpukoiden kasvatusta ammatikseen Ruotsin länsirannikolla Orustin saaressa harjoittavan Martinin ja hänen vaimonsa Alexandran maailma hajoaa Martinin pienen huolimattomuuden takia. Kaksivuotias Adam pääsee hetkeksi yksin ulos merenrantatalosta ja katoaa jäljettömiin. Meressä kelluu hänen punainen muoviämpärinsä. Pojan ruumista ei kuitenkaan löydy.

Mysteeriä Adamin katoamisen ympärille luovat hänen unissakävelynsä merta tuijottamaan ja Martinin kuulemat äänet tai "äänet". Ihan kuin joku kutsuisi merestä poikaa luokseen. Boheemin valokuvaaja Mayan avustuksella Martinille valkenee, että samana päivänä 11. tammikuuta mereen samassa paikassa hukkuneita on vuosien varrella muitakin. Heidän aaveensako kutsuvat ensin Adamia ja myöhemmin surusta sekaisin olevaa Martinia?

Myyttien, kauhu-aineksen ja dekkarin yhdistäminen on hyvä yritys, mutta kovin suurta imua Jansson ei kerrontaansa saanut. Toisten mielestä voi olla hyvä, että henkilöitä esitellään perusteellisesti, mutta esimerkiksi Mayan levoton rakkauselämä ja sitten hänen syvenevä suhteensa vakaaseen Bäckeen tuntuisi vievän liikaa tilaa sivujuonena. Kun tapauksen varsinainen tutkinta pääsee käyntiin, kaikki loksahtaa paikalleen liian helposti.

Mutta se surun ja menetyksen kuvaus, siinä on voimaa. Alkuajat olivat pelkkää tiheyttä, kuin kuilu. - - Hän ei edes yrittänyt löytää mitään, mihin tarttua. Hän vain putosi, kuin nähdäkseen kuinka syvälle oli mahdollista pudota. Kaikki vastustus oli poissa. Jollakin tapaa se oli mahtavaa: päästää irti kaikesta ja kuolla.

Sitähän emme voi tietää, kirjoittiko Susanne Jansson itsestään, kenties ensireaktiosta syöpädiagnoosiin, mutta Martinin ja myöhemmin Alexandran tunteiden kuvaukset koskettavat enemmän kuin teoksen mysteeri- ja dekkariaines. Myös kirjan eräiden henkilöiden kaipuussa "ikuiseen mereen" on vahva symbolinen lataus.


tiistai 1. maaliskuuta 2022

Vieras mies tulee taloon ja Huldan tragedia alkaa Ragnar Jónassonin trilogian häikäisevässä päätösosassa



Ragnar Jónasson: Sumu (Mistur). Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. 262 sivua.

Ragnar Jónassonin Hulda-trilogian päätös Sumu on herkeämättömän jännittävä, melkein kauhuun kurkottava synkkä joulutarina ja nelikymppisen päähenkilön loppuelämän pilanneen tragedian alku. Lukijat tietävät jo hänen myöhemmät vaiheensa, mutta Sumun alussa kaikki on vielä melkein hyvin. Aviomies Jón paiskii töitä ja saa Huldan uskomaan, että Dimma-tyttären sulkeutuneisuus kuuluu teini-ikään.

Dimman itsemurhan jälkeen Hulda kulkee kuin sumussa. Kotona Jónin kanssa on sietämätöntä olla, mutta työpaikalla rikosetsivänäkään hän ei saa mitään aikaan. Eloa Huldaan panee Unnur-nimisen nuoren naisen katoamisen tutkiminen.

Mennään ajassa taaksepäin jouluaaton aattoon, islantilaisittain Pyhän Thorlakin päivään. Kaukana kaikesta maatilallaan kahdestaan asuvan Erlan ja Einarin taloon lumipyryn ja hankien keskeltä ilmaantuu mies, joka sanoo eksyneensä tovereistaan metsästysretkellä. Erlassa heräävät epäluulot outoa vierasta kohtaan, mutta Einar on tyytyväinen kun saa erityksissä olevaan taloonsa juttuseuraa.

Jónasson synnyttää Leóksi esittäytyvän miehen tulosta taloon vertaansa vailla olevan jännitysnäytelmän. Se syntyy pitkälti Erlan epäluuloisessa mielessä hänen kuvitellessaan miehen pahoja aikeita. Kulissit kauhunäytelmälle synnyttää koko ajan yltyvä lumimyrsky sekä sähköjen ja puhelinlinjan katkeaminen ja León Erlan mielestä epäilyttävä käytös.

Helmikuussa Hulda lähetetään taloon tutkimaan juttua, sillä sieltä on löytynyt kaksi ruumista. Lumi on peittänyt kaikki jäljet ja paikallinen poliisi on ymmällään. Hulda pakottaa surunsa keskellä itsensä paneutumaan tapaukseen, sillä trilogian tässäkin osassa hänen pitää venyä, koska on nainen.

Jónassonin Hulda-sarja paranee osa osalta. Kaikki kirjat ovat melkein sietämättömän jännittäviä, mutta Sumu menee tässäkin suhteessa muiden edelle. Kokonaisuus on modernissa pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa aivan omalla tasollaan. Jónasson ei tarvitse väkivallan kuvauksia eikä sarjamurhaajia. Tunnelma ja hyvät henkilöhahmot riittävät. Henkilöistä Hulda on tietysti ykkönen, mutta Sumussa eristyneeseen elämään kyllästynyt ja elämäänsä pettynyt Erla on myös vavahduttava hahmo.

Toivottavasti saamme lisää Ragnar Jónasson -suomennoksia. Hulda-sarja ilmestyi Islannissa 2015-2017. Sitä ennen häneltä ilmestyi viisi rikosromaania ja Sumun jälkeen niitä on ilmestynyt neljä lisää.

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Taas jotain ihan uutta suomalaisessa dekkarissa - Mikael Viiman Verijälki on outo, mutta kiehtova


 

Mikael Viima: Verijälki. 357 sivua, WSOY.

Viime vuonna ilmestyi poikkeuksellisen paljon kiehtovia suomalaisia esikoisdekkareita. Koko pankki ei silti mennyt tyhjäksi. Sarjarikollisten profiloinnista psykologian tohtoriksi väitellyt Mikael Viima näyttää esikoisellaan Verijälki, ettei ole oikeastaan mitään rajoja, mihin dekkaria ei voisi suunnata. Siinä on jotain henkistä sukulaisuutta elokuussa ilmestyneen Janne Toivoniemen psykedeelisestä etsivätoimistosta kertovan Sateenkaarimurhien kanssa.

Nykytyyliin Viimakin aloittaa kokonaisen kirjasarjan. Sen sanotaan pohjautuva todellisiin rikoksiin viime vuosikymmenten ajalta. Voisi lisätä, että väkivaltarikoksiin. Niiltä osin kuin Verijälki on tavallinen dekkari, sen maailma on synkkä ja ahdistava, mutta realistinen. Väkivalta jättää rumat jäljet, eikä välttämättä vain uhriin ja tekijään. Kummallakin on lähipiiri, joka saa osansa kärsimyksestä.

Viiman päähenkilö on väkivaltarikostutkija Aarni Susi, joka leppoisan oloisen savoa puhuvan työparinsa Otson kanssa paneutuu sinnikkäästi mahdolliseen murhaan ja siihen liittyvään mahdolliseen itsemurhayritykseen. Vankilasta vapautunut naisten viiltelijä Kärkkäinen löytyy merestä kasvot muusina ja vieressä on Markus Sinkkosen mereen ajama auto. Sinkkonen saadaan pelastetuksi ja sairaalaan. Liittyvätkö tapaukset yhteen? 

Susi ja Otso yrittävät koota palasia yhteen yövuoroissa. Jo se on dekkarille epätavallista, että näin paljon paukkuja laitetaan mahdollisen henkirikoksen tutkintaan.

Tapahtumat alkavat joulukuun alussa. Lyhyissä välinäytöksissä kolme viikkoa myöhemmin Aarni Susi on huumattuna karibialaisella lentokentällä ja sitten liikelentokoneessa matkalla jonnekin.

Verijälki on osittain normaali dekkari, jossa selvitetään rikosta, mahdollista sellaista ainakin. Se toinen osa on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän ja pillereitä ja viinaa nappaavan Aarni Suden sisäistä monologia ja tajunnanvirtaa, joka osittain toimii, osittain ei, koska kerronta puuroutuu. Susi on sisältä rikkinäinen ihminen. Mitä kaikkea hän on menettänyt, selviää kokonaisuudessaan ehkä vasta seuraavissa osissa.

Kolmas osa Verijälkeä on lopulta ovela ja looginen rikosjutun kokonaisuus. Romaanin outo alku saa selityksensä. Takannessa lukee, että Aarni Susi, askeleen päässä pahasta. Siitä juuri on kysymys. Verijälki palkitsee lukijansa, vaikka ei aivan täysosuma olekaan.