Elina Backmanin Saana Havas -dekkarit kaipaisivat jo jotain uutta

 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. 384 sivua, Otava 2025.

Elina Backmanista voi sanoa, että hänestä tuli dekkaritähti kertaheitolla. Kun kuningas kuolee oli ansaitusti yleisö- ja arvostelumenestys vuonna 2020. Jatko-osien myötä Saana Havas -dekkarien suosio on vain laajentunut. Hänen teoksiaan julkaistaan jo 17 maassa.

Backmanin omaperäinen idea on päähenkilö, joka selvittelee murhia ei poliisin vaan true crime -podcastien tekijänä. Miesystävä Jan Leino toki on rikoskomisario. Joskus heidän samaan aikaan tutkimansa jutut kietoutuvat yhteen, aina eivät.

Saana Havakset ovat ainakin lähellä dekkarikirjallisuuden lempeää siipeä cozy crimea. Murhista kerrotaan, mutta niiden tekemistä ei kuvata. Saanan ja Janin parisuhteen kehitys on kirjojen olennainen elementti. Backmanilla on hieno taito kuljettaa Saanan yksityiselämää kulloisenkin rikosjutun ohessa.

Kuka pimeässä kulkee on sarjan viides osa, ja ensimmäinen, josta tuntuu, että seuraavaksi tarvitaan voimakasta uusiutumista. Olisi tarvittu jo nyt. Teos on liian samanlainen kuin edelliset. Jälki jäi haaleaksi myös siksi, että tämän dekkarin kummatkin rikosjutut ratkeavat liian suoraviivaisesti ja helposti. 

Backman on ollut hyvä myös jännityksen kehittelijänä. Nyt siinä ei päästä edes puolitiehen, koska jännitystä ei synny lainkaan.

Sarjan edellisessä osassa Kuinka kuolema kohdataan Saana Havas selvitteli vanhaa kuolemantapausta Pyhtään Kaunissaaressa alkukesällä. Nyt ollaan elokuussa. Saanan ja Janin loma keskeytyy, kun Helsingin Sörnäisten Katri Valan puistosta löytyy murhattu mies ja hänen mukanaan Jan Leinolle henkilökohtaisesti osoitettu viesti: ON AIKA PALJASTAA TOTUUS tikkukirjaimin.

Saana lähtee Salossa sijaitsevaan Mathildedalenin ruukkikylään koiravahdiksi ja kirjoittamaan käsikirjoitusta seuraavaan podcastiinsa, joka kertoo Kaunissaaren jutusta. Työstä ei tahdo tulla mitään, koska hän törmää heti kylässä kuusi vuotta aiemmin tapahtuneeseen 19-vuotiaan Sara Kanniston katoamiseen. Juuri silloin ruukkikylän rantaan ilmestyy kyltti, johon on kirjoitettu Saran nimi ja sen vieressä on risti. Taas mennään kohti uutta juttua.

Helsingissä nuorten miesten ruumiita ilmestyy lisää naisten mukaan nimettyihin puistoihin. Jokaisen mukana on uusi viesti Janille. Murhatut ovat hyvätuloisia ulkonäköönsä huomiota kiinnittäviä nuoria miehiä, joita yhdistää erikoinen sormus.

Kuka pimeässä kulkee on yhtä miellyttävää luettavaa kuin Backmanin edelliset dekkarit. Teksti soljuu luontevasti ja on helppolukuista. Utelias Saana on hyvä dekkarihahmo. Samalla uusimmassa osassa on kuitenkin rutiinityön makua. Kuviot ovat tuttuja neljästä edellisestä, ja kuten sanottu, kaikki käy liian helposti. Kaikki Saran tunteneet ovat heti valmiita puhumaan hänestä täysin ulkopuoliselle Saanalle. Uusia haastateltavia löytyy kuin liukuhihnalta.

Olisikohan tämän teoksen kanssa tullut liikaa kiirettäkin. Siihen viittaavat normaalia suppeamman sivumäärän ja Helsingin pään murhien suoraviivaisen ratkeamisen lisäksi monet valmiiseen kirjaan jääneet kirjoitusvirheet.

Miljöön kuvaajana Elina Backman on yhtä vahva kuin ennenkin. Enpä yllättyisi, jos kesän jälkeen kerrottaisiin, että Mathildedalenin ruukkikylässä on käynyt tavallista enemmän matkailijoita. Ihastuttavaltahan se vaikuttaa Backmanin kertomana.

Elina Backmanin kolmas on lumoava Lappi-dekkari, kunnes se loppuu töksähtäen

 

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää. 415 sivua, Otava.

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Elina Backmanin esikoisjännäri Kun kuningas kuolee oli heti myynti-, arvostelu- ja vientimenestys. Kolmas dekkari Ennen kuin tulee pimeää vie toimittajataustaisen true crime -podcasteja tekevän Saana Havaksen uuden murhan jäljille. Hartolan ja Helsingin Lammassaaren jälkeen näyttämönä on Inari vähän ennen kaamoksen alkua.

Elina Backman osaa luoda jännitystä ilman väkivaltaa, takaa-ajoja ja ampumisia. Hyvät tarinat, uhkaava tunnelma ja normaalia isompi ripaus tunteita kantavat. 

Tämä pätee myös uusimpaan. Inarissa Angelin kylässä vuonna 1998 tapahtuneesta 17-vuotiaan tytön murhasta podcastia tekevästä Saanasta kertova dekkari on mitä perinteisin. Toimittaja puhuttaa vanhasta tapauksesta tietäviä ja muistavia, ja rakentaa sirpaleista kokonaiskuvaa kuin kuka tahansa rikoskirjallisuuden yksityisetsivä vuosikymmenten ajan. Silti Ennen kuin tulee pimeää ei tunnu miltään osin vanhan kertaukselta. Teos imaisee heti sisäänsä.

Inariin Saana lähtee vuonna 1998 murhatun Ingan sisaren juristi Heta Weckmanin pyynnöstä. Hän ei ole päässyt irti yli 20 vuotta sitten tapahtuneesta henkirikoksesta, kokee, että poliisi ei tee mitään ja haluaa ainakin Ingan muiston säilyvän.

Saana ei voi uteliaisuudelleen mitään. Jo kohta hän on majoittunut Hetan järvenrantamökkiin ja alkaa penkoa tapausta. Osa paikallisista haluaakin puhua, toinen osa suhtautuu vieraaseen kuin elokuvassa Mies astui junasta: muukalaisen ei pitäisi sotkeutua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. 

Ja sitten katoaa taas 17-vuotias tyttö. Onko murhaaja tehnyt paluun yli 20 vuoden jälkeen?

Ennen kuin tulee pimeää -dekkarin toiseksi keskeiseksi henkilöksi nousee Myskiksi kutsuttu vanhempi konstaapeli Seppo Laitinen, joka aloitteli uraansa Ivalon poliisissa vuonna 1998. Aluksi epäluuloinen Myski paljastuu tunnolliseksi, tunteelliseksi ja väsyneeksi mieheksi, joka ei ole saanut rauhaa ratkaisemattomaksi jääneestä jutusta. Hänestä Saana saa tukea tutkimuksilleen ja päinvastoin.

Pohjoinen, sen luonto ja mielenmaisema, ovat olennainen osa teosta. Loppukiitoksista paljastuu, että Elina Backman on halunnut olla tässäkin kunnianhimoinen, eikä tyytynyt vain etelän ihmisen kokemaan eksotiikkaan.

Niin kuin hyvissä dekkareissa aina, tässäkin epäilyttäviä henkilöitä riittää, eikä loppuratkaisua ole helppo arvata. Ennen kuin tulee pimeää on ensimmäiset 400 sivua lumoava ja yhtä loistava kuin Backmanin edelliset. Sitten tapahtuu jotain kummallista. Hänelle on tullut kiire saattaa tarina töksähtävään loppuun. Miksi näin huolella rakennettu ja hyvin kirjoitettu dekkari on pitänyt lopettaa niin, että arvoituksen ratkeaminen jää osin kesken?

Myös se mietityttää, miksi uuden polven naiskirjailijoidenkin teoksen lähtökohta on yleensä nuoren tytön ruumis, vaikka asetelmaa on pidetty rikosviihteessä ongelmallisena jo vuosia. Eikö 17-vuotiaan pojan murha herättäisi yhtä paljon tunteita? Toki Backmanin edellisessä kirjassa Kun jäljet katoavat uhrit olivat nuoria miehiä, mutta naisen runneltu ruumis on edelleen valtavirtaa.

Elina Backmanin toisessa dekkarissa on rikosten lisäksi ihmissuhteita, mystiikkaa ja Lammassaaren lumoa

Elina Backman: Kun jäljet katoavat. 428 sivua, Otava.

Pääosin Hartolan ”kuningaskuntaan” sijoittuva dekkari Kun kuningas kuolee teki viime kesänä Elina Backmanista kertaheitolla sekä lukijoiden että kriitikoiden lemmikin. Jatko-osa Kun jäljet katoavat on uusi täysosuma, edellistäkin runsaammista aineksista koostuva herkkupala.

Kun kuningas kuolee oli yllättävä dekkarin ja chick litin ristisiitos, joka toimi molemmilla tasoillaan. Kun jäljet katoavat on itsenäinen tarina, mutta eniten siitä saa irti, jos on lukenut esikoisen. Jatko-osa lähtee liikkeelle siitä, mihin edellinen tarina loppui. Hartolassa synkkiä salaisuuksia pöyhineet ja rakastuneet KRP:n ylikomisario Jan Leino ja toimittaja Saana Havas ovat lopettelemassa lomaansa Portugalissa edelleen hämmentyneinä tuoreesta suhteestaan.

Kesäkin on lopussa. Suomessa Jania odottaa uusi juttu. Lammassaaresta on löytynyt nuoren miehen ruumis ja toinen mies on kadoksissa. Saana taas saa työpaikan viestintätoimistosta ja jatkaa true crime -podcastin parissa.

Jos ei anna sen häiritä, että poliisi ja toimittaja -pariskunta päätyvät taas toisistaan tietämättä tutkimaan samaa juttua, edessä on yli 400 sivun nautinto hyvin kirjoitetun ja monta kertaa tavallista moniaineksisemman rikosviihteen parissa.

Lammassaaren tapahtumat ovat yhteydessä kolmen nuoren opiskelijan dokumenttiprojektiin, jonka päähenkilö on legendaarinen mutta unohdettu dokumenttiohjaaja Roy Kuusisto. Yksin asuva, alkoholisoitunut Roy on töissään tarkkaillut luontoa ja muinaisuskomuksia, haltioita ja muita olentoja. Hänen ympärillään leijuu mystinen ilmapiiri.

Nyt dokumentin tekijöistä yksi löytyy kuolleena metsästä kuin nukkumaan käyneenä, toinen on kadonnut ja kolmas ymmällään.

Backman käyttää taitavasti monia näkökulmia koko ajan kihelmöivämmäksi käyvässä jutussa.

Janin ja Saanan lisäksi kolmas päähenkilö on Janin kanssa juttua tutkiva Heidi Nurmi Helsingin poliisista, tuttu edellisestä romaanista. Takaumissa ollaan menneessä kesässä kuvaamassa dokumenttia. Aina silloin tällöin pysähdytään psykiatrin vastaanotolle, jossa nuori nainen kertoo päätymisestään Akateemikoksi kutsutun motoristijengin pomon tyttöystäväksi.

Kun jäljet katoavat on siis todellinen runsaudensarvi, jonka Backman pitää taitavasti kasassa. Yllättävin yhteyksien kaikki liittyy kaikkeen ja lopputulos on huima, kaikkea muuta kuin suoraviivainen kuka sen teki - tai edes miksi se tehtiin -juttu. Jo esikoisessaan Elina Backman osoittautui todelliseksi taituriksi ja nyt hän vielä ylittää itsensä.

Backmanin monien vahvuuksien joukosta erottuu hänen silmänsä ihmissuhteille. Kyseessä ei ole vain Saana ja Janin suhteen vakiintuminen ja siihen liittyvät epävarmuus uuden edessä. Myös poliisien ja uuden esimiehen Johanna Niemisen suhteessa on sävyjä.

Heidi tinderöi yksityiselämäänsä. Saanan Hartolassa asuva Inkeri-täti ei oikein tiedä, onko valmis edellisessä kirjassa alkaneeseen ihmissuhteeseen. Tarinan liepeillä kulkeva lukiolaisporukan dynamiikka tuntuu uskottavalta.

Ja sitten on vielä Helsingissä sijaitsevan Lammassaaren lumoava kuvaus. Kun jäljet katoavat on dekkari, joka saattaa houkutella sinne tänä kesänä ennätysmäärän kävijöitä. Kirjoittajan rakkaudesta Lammassaareen ei jää mitään epäselvyyttä.

Kun kuningas kuolee -dekkari huumaa sekä murhajuonella että tunteiden palolla

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. 495 sivua, Otava.

Kotimaisissa dekkareissa eletään sellaista laadullista korkeasuhdannetta ja runsauden aikaa, että kaikkia ei ehdi edes lukea ajallaan. Viime vuonna monet ylistivät Elina Backmanin esikoisteosta Kun kuningas kuolee. Nyt pokkariversion lukeneena ymmärrän hyvin heitä. Tämähän on aivan täydellinen dekkari – ja paljon muutakin.

Pokkarin julkaiseminen ennakoi sitä, että Backmanin seuraava kirja Kun jäljet katoavat on ilmestymässä kesällä.

Kun kuningas kuolee tapahtuu kuningaskunnaksi itseään kutsuvassa Hartolassa ja Helsingissä. Kummassakin on Kuninkaanportti-niminen paikka ja molemmista löytyvät ensimmäiset ruumiit. Miehet on hukutettu kuivalla maalla ja heissä on polttomerkki.

Murhia selvittävät KRP:n tunteellinen ylikomisario Jan Leino ja hänen työparinsa rikoskomisario Heidi Nurmi, päältä kova, sisältä epävarma nainen.

Samaan aikaan Hartolassa: Irtisanottu toimittaja Saana Havas on muuttanut kesäksi pikkupaikkakunnalle tätinsä luo miettimään seuraavia siirtojaan. Hän kiinnostuu tapauksesta, jossa 15-vuotias kiltti mansikkatilan tyttö Helena Toivio löytyi hukkuneena Tainionvirrasta vuonna 1989. Elämälleen suuntaa hakevalle toimittajalle siinä voisi olla ainekset true crime -kirjalle tai podcastille.

On selvää, että tapaukset liittyvät yhteen, mutta tapa jolla Elina Backman sen tekee, on niin vastustamaton ja koukuttava, että kirjaan jää kunnolla kiinni. Kerronnassa on vetoa ja vaivattomuutta, ja rikosjuoni on kimurantti ja erinomaisesti rakennettu.

Se on kuitenkin vain yksi taso. Toisella tunteet roihuavat.

Ensinnäkin Backman tavoittaa hyvin rippikoulukesäänsä elävän Helenan heräämisen uusien kokemusten janoon ja pienen paikkakunnan puristavuuteen. Nuoruuden tuska ja elämän uusi kiihkeä vaihe kulkevat käsi kädessä.

Toiseksi Backman tuo dekkariinsa kesken kaiken kihelmöivän romanssin – ja sekin toimii. Uuden suhteen jännitys, epävarmuus, odotuksen polte, ensimmäinen kosketus: aivan täydellistä.

Hyvä rikosjuoni, erinomaiset uskottavat henkilöhahmot, kerronnallinen lumo. Mitään ei puutu. Tuntuu jälkikäteen erikoiselta, että Kun kuningas kuolee ei voittanut muita palkintoja kuin Elisa Kirjan vuoden tulokkaan tittelin. Vaikea kuvitella, miten tästä voisi pistää enää paremmaksi, mutta ehkä Backman tekee sen vauhtiin päästyään itse. Odotukset ovat huippukorkealla.

EDIT: Kirja palkittiin myös Storytelin vuoden äänikirjakilpailussa jännityskirjojen sarjassa.