Jukka-Pekka Palviainen: Lumiakvaario. 261 sivua, CrimeTime.
Raumalaisen Jukka-Pekka Palviaisen kolmas dekkari Lumiakvaario alkaa todella kolkosti. Varhain vappuaamuna kaksi hahmoa kuljettaa kolmatta veneellä meren rannalla sijaitsevan ökytalon rantaan. Se kolmas on nippusiteillä sidottu nainen, joka tietää kuolevansa pian. Niin myös käy. Hahmot hukuttavat naisen ja poistuvat takaisin merelle.
Vastarannalla Simo Sukkula on kiikaroinut ja kuvannut ökytalossa pidettyjä vappujuhlia. Häntä ei sellaisiin kutsuta koskaan. Simo tulee kuvanneeksi laadukkaalla kalustollaan myös murhan, mutta ei ilmoita siitä poliisille.
Palviaisen poliisiromaanit erottuvat muista kahdella tekijällä. Hänen kuvauksensa suorastaan hyväilevät Raumaa, joten kotiseuturakkauden on oltava aitoa. Lisäksi rikosylikonstaapeli Teemu Taikkosen johtama Rauman murharyhmä on näissä kuvioissa ainutlaatuisen mukava.
Taikkosen ja vanhemman rikoskonstaapeli Nelli Nurmisen lempeä naljailu käynnistyy jo murhapaikalta pois ajettaessa. Sitä riittää myös ryhmän muiden jäsenten kesken pitkin matkaa. Sanailu on nasevaa ja oikeasti hauskaa. Realismin vankina kysyn itseltäni, voivatko poliisit noin vain heittää sanalliselle viihteelle raakojen rikosten keskellä. Voivat, vastaan. Lumiakvaario on dekkari, rikosviihdettä, ei dokumentti.
Murhatun naisen taustojen selvittely vie poliisien ajatukset huumerikollisuuteen. Mutta miksi hänet hukutettiin juuri liikemies Pauli Häkösen ja tämän vaimon Olivian luksustalon rannassa?
Mukavien poliisien lisäksi Lumiakvaarion henkilöt jakautuvat kahteen ryhmään. Rikkaat ovat kovasydämisiä ja häikäilemättömiä, yhteiskunnan varjopuolelle joutuneet surullisia tapauksia, joita Häkösten kaltaiset halveksivat.
Jälkimmäisiin kuuluu autistinen tai jollain muulla tavalla ihmissuhteisiin kykenemätön Simo Sukkula, joka voisi tehdä kuvillaan ison tilin. Simon ainoa lämmin "ihmissuhde" on tekoälyn avulla kommunikoiva seksinukke. Palviainen ei kerro Simon sairauden laatua eikä sitä, miten tällä on varaa kalliiseen kamerakalustoon ja tuhansia euroja maksavaan nukkeen.
Poliisien jatkuvaa hyvää tuulta lukuun ottamatta Lumiakvaario etenee niin kuin tuhannet muut poliisiromaanit. Todisteita kasataan, välillä mennään harhaan kunnes päästään ratkaisun äärelle. Ei siis mitään uutta tältä osin, mutta Palviaisen tekstissä on väkisin mukaansa tempaava viihdyttävä imu.
Huumerikollisuudesta Lumiakvaariossa on tosiaan isossa kuvassa kysymys, mutta Palviainen näyttää, miten pienestä ihmishenki voi joskus olla kiinni, kun onnen orpolapsen päässä naksahtaa. Kolmeen murhaan johtavan tapahtumasarjan alkusyy on mitätön.
Teemu Taikkonen on Palviaisen poliiseista edelleen ainoa, jolla on oikeaakin elämää. Hänen psykiatrisessa sairaalassa hoidossa ollut Taija-tyttärensä voi jo paremmin. Elämää mutkistaa edelleen paikallaan polkeva rakastuminen tai ainakin ihastuminen paljon poissa olevan merikapteenivaimon sisareen, joka myös tuntee poltetta Taikkoseen.
Jukka-Pekka Palviaisen kaksi aiempaa dekkaria ja nyt Lumiakvaario muodostavat helposti luettavan, ammattitaitoisen sujuvan ja todella rattoisan kokonaisuuden. Ei tämä ole läheskään vuoden paras kotimainen dekkari, mutta omassa cosy crimea hipovan poliisiromaanin sarjassaan se toimii jokseenkin täydellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti