Kolkkoja murhia ja tosi mukavia poliiseja Jukka-Pekka Palviaisen raumalaisessa kotiseutudekkarissa

 Jukka-Pekka Palviainen: Lumiakvaario. 261 sivua, CrimeTime.

Raumalaisen Jukka-Pekka Palviaisen kolmas dekkari Lumiakvaario alkaa todella kolkosti. Varhain vappuaamuna kaksi hahmoa kuljettaa kolmatta veneellä meren rannalla sijaitsevan ökytalon rantaan. Se kolmas on nippusiteillä sidottu nainen, joka tietää kuolevansa pian. Niin myös käy. Hahmot hukuttavat naisen ja poistuvat takaisin merelle.

Vastarannalla Simo Sukkula on kiikaroinut ja kuvannut ökytalossa pidettyjä vappujuhlia. Häntä ei sellaisiin kutsuta koskaan. Simo tulee kuvanneeksi laadukkaalla kalustollaan myös murhan, mutta ei ilmoita siitä poliisille.

Palviaisen poliisiromaanit erottuvat muista kahdella tekijällä. Hänen kuvauksensa suorastaan hyväilevät Raumaa, joten kotiseuturakkauden on oltava aitoa. Lisäksi rikosylikonstaapeli Teemu Taikkosen johtama Rauman murharyhmä on näissä kuvioissa ainutlaatuisen mukava.

Taikkosen ja vanhemman rikoskonstaapeli Nelli Nurmisen lempeä naljailu käynnistyy jo murhapaikalta pois ajettaessa. Sitä riittää myös ryhmän muiden jäsenten kesken pitkin matkaa. Sanailu on nasevaa ja oikeasti hauskaa. Realismin vankina kysyn itseltäni, voivatko poliisit noin vain heittää sanalliselle viihteelle raakojen rikosten keskellä. Voivat, vastaan. Lumiakvaario on dekkari, rikosviihdettä, ei dokumentti.

Murhatun naisen taustojen selvittely vie poliisien ajatukset huumerikollisuuteen. Mutta miksi hänet hukutettiin juuri liikemies Pauli Häkösen ja tämän vaimon Olivian luksustalon rannassa?

Mukavien poliisien lisäksi Lumiakvaarion henkilöt jakautuvat kahteen ryhmään. Rikkaat ovat kovasydämisiä ja häikäilemättömiä, yhteiskunnan varjopuolelle joutuneet surullisia tapauksia, joita Häkösten kaltaiset halveksivat.

Jälkimmäisiin kuuluu autistinen tai jollain muulla tavalla ihmissuhteisiin kykenemätön Simo Sukkula, joka voisi tehdä kuvillaan ison tilin. Simon ainoa lämmin "ihmissuhde" on tekoälyn avulla kommunikoiva seksinukke. Palviainen ei kerro Simon sairauden laatua eikä sitä, miten tällä on varaa kalliiseen kamerakalustoon ja tuhansia euroja maksavaan nukkeen.

Poliisien jatkuvaa hyvää tuulta lukuun ottamatta Lumiakvaario etenee niin kuin tuhannet muut poliisiromaanit. Todisteita kasataan, välillä mennään harhaan kunnes päästään ratkaisun äärelle. Ei siis mitään uutta tältä osin, mutta Palviaisen tekstissä on väkisin mukaansa tempaava viihdyttävä imu.

Huumerikollisuudesta Lumiakvaariossa on tosiaan isossa kuvassa kysymys, mutta Palviainen näyttää, miten pienestä ihmishenki voi joskus olla kiinni, kun onnen orpolapsen päässä naksahtaa. Kolmeen murhaan johtavan tapahtumasarjan alkusyy on mitätön.

Teemu Taikkonen on Palviaisen poliiseista edelleen ainoa, jolla on oikeaakin elämää. Hänen psykiatrisessa sairaalassa hoidossa ollut Taija-tyttärensä voi jo paremmin. Elämää mutkistaa edelleen paikallaan polkeva rakastuminen tai ainakin ihastuminen paljon poissa olevan merikapteenivaimon sisareen, joka myös tuntee poltetta Taikkoseen.

Jukka-Pekka Palviaisen kaksi aiempaa dekkaria ja nyt Lumiakvaario muodostavat helposti luettavan, ammattitaitoisen sujuvan ja todella rattoisan kokonaisuuden. Ei tämä ole läheskään vuoden paras kotimainen dekkari, mutta omassa cosy crimea hipovan poliisiromaanin sarjassaan se toimii jokseenkin täydellisesti.

Inkeriläiset natsimiehittäjien armoilla - Anni Reuter avaa isoisänsä muistiinpanojen kautta vaiettua historiaa

 

Anni Reuter: Maa joka katosi. Isoisäni salainen tehtävä Inkerissä. 271 sivua, SKS Kirjat 2026.

Inkeriläisistä muistetaan lähinnä heidän kovat kohtalonsa neuvostovallan alla 1930-luvulla sekä Suomeen jatkosodan aikana paenneiden inkeriläisten pakkopaluu Neuvostoliittoon sodan jälkeen. Moni palasi vapaaehtoisestikin, koska luuli pääsevänsä takaisin kotiseudulleen. Kukaan ei päässyt. Stalin piti inkeriläisiä epäluotettavina. Heidät siirrettiin Suomesta Keski-Venäjälle.

Sitä ennen inkeriläiset kokivat natsimiehityksen, kun Hitlerin joukot etenivät nopeasti heidän alueelleen vuoden 1941 salamasodassa. Jotkut saattoivat luulla vainojen loppuvan, kun komennon ottivat suomalaisten aseveljet. Sen sijaan stalinilainen pakkovalta vain vaihtui hitleriläiseen pakkovaltaan.

Inkeriläisistä saksalaismiehityksen alla kertoo tohtori Anni Reuterin uusi tietokirja Maa joka katosi. Sen alaotsikko kertoo, että Inkerin asia on Reuterille läheinen henkilökohtaisesti. Hänen isoisänsä Juhani Jääskeläinen toimi inkeriläisten ainoana pappina jatkosodan aikana. Teos pohjautuu suurelta osin Jääskeläiseltä jälkeen jääneisiin päiväkirjoihin ja muihin muistiinpanoihin sekä hänen ottamiinsa ainutlaatuisiin valokuviin.

Kirjan alaotsikossa mainittu salainen tehtävä tapahtui sitä ennen. Se alkoi tammikuussa 1942. Jääskeläinen kuului tutkimuskomissioon, joka tutki inkeriläisten oloja ja yritti selvittää heidän lukumääräänsä. Se ei ollut helppoa, sillä suuri osa inkeriläisistä oli karkotettu neuvostovallan aikana Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon. Niin myös Inkerin Keltossa syntyneen Juhani Jääskeläisen omaiset. 

Hänet itse oli lähetetty Suomeen opiskelemaan papiksi.

Salaisen selvityksen taustalla oli ajatus inkeriläisten siirtämisestä Suomeen. Vaivihkaa kuulosteltiin myös heidän omia mielialojaan mahdolliseen evakuointiin liittyen. Suomen viranomaisilla oli jo tässä vaiheessa tieto saksalaisten toimeenpanemista juutalaisten ja kommunistien joukkomurhista miehittämissään Baltian maissa ja Inkerinmaalla.

Talvella ja keväällä 1942 tutkimuskomissio pääsi todistamaan suomalaisten nälkäkuolemia, tauteja ja saksalaisten pitämää kovaa kuria Inkerinmaalla. Niistä tiedettiin myös Suomessa, mutta ulkoministeri Rolf Witting piti tietoja inkeriläispakolaisten liioitteluna. Anni Reuter kirjoittaa Suomen hallituksen halunneen pitää inkeriläiset ja heidän hätänsä Suomenlahden toisella puolella.

Komission työ ei tässä vaiheessa johtanutkaan käytännön toimenpiteisiin.

Reuter pohtii kirjassaan, pitäisikö Inkerinmaalla nälkään kuolleet lukea mukaan Saksassa jo toukokuussa 1941 ennen operaatio Barbarossaa päätettyyn  nälkäsuunnitelmaan. Idästä vallatuilta alueilta varastettiin ruokaa saksalaisille ja aiheutettiin tietoisesti nälänhätä. Sen tavoitteena oli tappaa nälkään 31-45 miljoonaa saksalaisten turhaksi katsomaa ihmistä.

Inkeriläiset olivat suomalaisia, mutta heiltäkin vietiin ruokaa ja kotieläimiä. Pienimuotoisen ruoka-avun piiriin pääsivät vain työssä käyvät. Vankileireillä nälkään näännytettäviin päätyi myös inkerinsuomalaisia miehiä.

Toisen kerran Juhani Jääskeläinen saapui Viron kautta Inkerinmaalle elokuussa 1942, nyt sotilaspastoriksi. Jälleen hän joutui todistamaan, etteivät natsimiehittäjät kohdelleet inkerinsuomalaisia sen lempeämmin kuin muita valloittamiaan kansoja. Suomalaisnaisia painostettiin ja todennäköisesti pakotettiinkin saksalaisten bordelleihin. Nälkä, pelko, tappaminen ja sukulaisten katoamiset jatkuivat.

"Valtio vaihtui Neuvostoliitosta Saksaan, mutta väkivalta, pakkovalta ja alistaminen jäivät", Anni Reuter kiteyttää.

Vuoden 1943 alussa ponnistelut alkoivat tuottaa tulosta. Suomi ja Saksa sopivat 12000 inkeriläisen siirtämisestä Suomeen. Aluksi otettiin vastaan 850 orpolasta. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin Viron kautta 63000 inkeriläistä, inkerikkoa ja vatjalaista joista nopeasti sodan jälkeen 55000 palasi tai pakkopalautettiin Neuvostoliittoon. Tuhannet pakenivat sitä ennen Ruotsiin.

Seurasi vuosikymmeniä kestänyt hiljaisuus. Inkeriläisistä ja heidän kohtalostaan ei sopinut puhua kirkossa, lehdistössä eikä kirjallisuudessa. Aiemmin kirjoitettuja Inkeriä käsitteleviä kirjoja sensuroitiin. Vaikeneminen jatkui pitkälle 1980-luvulle ennen kuin Mihail Gorbatsovin perestroika-politiikka aloitti avoimemmat ajat.

Hiljaa piti olla Neuvostoliitossakin.

"Me emme puhu näistä asioista" Juhani Jääskeläinen sai kuulla, kun hän tapasi Petroskoissa sisaruksiaan ja muuta sukuaan, ja otti puheeksi suvun karkotushistorian.

Anni Reuterin mukaan vaikeneminen jatkuu edelleenkin siinä mielessä, ettei inkerinsuomalaisten historiasta kerrota suomalaisissa oppikirjoissa. Hän pitää suomalaista historiankirjoitusta varsin nationalistisena ja vähemmistöt sivuuttavana.

"Samalla on ruokittu myyttiä yhtenäisestä, homogeenisesta suomalaisuudesta. Tämän myytin voi katsoa toimivan rasismin polttoaineena", hän kirjoittaa.

Kolme vuotta sitten Anni Reuterilta ilmestyi erinomainen tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka kertoo Neuvostoliiton inkeriläisiin kohdistamista vainoista 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Muistitietoon, omiin tutkimusmatkoihin ja laajaan arkistoaineistoon pohjautuva kirjakaksikko on raikkaan elämyksellisesti kirjoitettu tähän asti kattavin kuvaus Pietarin ympäristössä käytännössä nykyisen Leningradin alueella eläneiden suomalaisten traagisista vaiheista.

Viktor Kärppä tekee yllätyspaluun Matti Röngän varmoissa käsissä

Matti Rönkä: Ikkunasta pudonnut mies. 233 sivua, Gummerus 2026.

 Toimittaja-kirjailija Matti Rönkä ilmoitti laittavansa viimeisen pisteen Viktor Kärppä -sarjalleen vuonna 2013 ilmestyneessä Levantin kyyssä. Se on Tappajan näköisellä miehellä 2002 käynnistyneen sarjan seitsemäs osa. Ei laittanut. 2019 ilmestyi Uskottu mies, ja nyt syksyllä 2026 Viktor Kärppä tekee yllätyspaluun teoksessa Ikkunasta pudonnut mies. Mikään ei jää sen tarinassa auki, mutta on jotenkin vaikea uskoa, että tämä yhdeksäskään osa olisi sarjan loppu. Eikä siihen ole mitään tarvettakaan. Juttu luistaa vanhaan malliin, ja suomalais-venäläistä elämänmenoa Rönkä tarkastelee totutun tarkkanäköisesti.

Paljon on tapahtunut sitten Uskotun miehen. Venäjä jatkaa sotaansa Ukrainassa ja Suomen raja itään on kiinni. Paitsi malmijunilta, jota Rönkä hyödyntää uuden teoksensa juonessa. Sarjan alkuaikojen neukkunostalgia on vaihtunut pettymykseen Venäjän paluusta diktatuuriin ja autoritaarisuuteen.

Venäjän ilmapiiriä Rönkä kuvaa nyt toisaalta vainoharhaiseksi, mutta toisaalta myös muutokseen varautuvaksi. Se tarkoittaa, että kaikki ovat epäiltyjä, mutta kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät myös varmistamaan asemansa siltä varalta, että uusi tsaari astuu kuvaan.

Ikkunasta putoavat miehet ovat olennainen osa Putinin Venäjän menoa. Heti kirjan alussa paljastetaan, ettei epäsuosioon joutunut erikoiskoulutettu upseeri Mihail Lomonosov, Akademik, oikeasti ole pudonnut ikkunasta. Pian hän ilmestyy Helsinkiin pyytämään apua armeija-aikansa parhaalta ystävältä Viktor Kärpältä. Se sopii yhtiönsä johdosta sivuun jääneelle miehelle, jonka päivät kuluvat tekopuuhastellen ja omaa vanhenemista ihmetellen.

Kontaktit Pietariin ja Karjalaan ovat tallella. Ihmiset rajan toisella puolella ovat ristiriitaisesti äärettömän sydämellisiä, mutta kannattavat sotaa ja Putinia, ja surkuttelevat, miten Viktor pärjää siellä fasistien Suomessa. Seikkailujakin koetaan ennen kuin päästään palaamaan kotiin.

Ikkunasta pudonnut mies jatkaa sarjan letkeää ja hiljaisen humoristista linjaa. Rönkä kirjoittaa upeasti, saa Suomen venäläisten murteelliseen puheeseen juuri oikean nuotin. 

Saarnaamatta, mutta kantansa selväksi tehden, hän kirjoittaa Venäjän aloittaman sodan järjettömyydestä ja sen rikollisuudesta. "Olen helvetissä. Pirun apulaisena. Meno on perkeleellistä", everstiksi edennyt vanha ystävä Andrei valittaa puhelimessa. "Laitan poikia kuolemaan. Satamäärin. Turhaan. Semmoinen sota", jatkaa Andrei, jolla on ukrainalainen mummo.

Suomessa venäläistaustaiset kokevat rasismia. Niin myös Viktor Kärpän sihteerin Oksanan poika, vaikka nimi on Teppo Pelkonen. Mutta taas tulee ristiriitaa: "Ukrainalaiset outoa porukkaa. Että on siinä niiden omaakin syytä", Oksana purkaa mieltään esimiehelleen.

Viktorin adoptoima Erkkikin mielii kadettikouluun, mutta epäilee mahdollisuuksiaan: "Kun oon ryssä. Kaksoiskansalainen. Niin ei oo asiaa mihinkään erikoisjuttuihin tai upseeriksi."

Matti Rönkä on Viktor Kärppä -kirjoissaan pohtinut ystävyyttä ja lojaalisuutta. Ikkunasta pudonneessa miehessä hänen ympärillään pyörii monenlaista tekijää sekä Suomen turvallisuuskoneistosta että Venäjän epämääräisemmistä piireistä. Luottamus hyvä, kontrolli parempi on venäläinen sanonta, joka soveltaen pätee edelleen tähänkin tarinaan.

Dekkarin ja kaunokirjallisuuden välimaastossa operoiva Ikkunasta pudonnut mies on kooltaan pieni, mutta teemoiltaan suuri ajankohtaiskuvaus suomalaisten ja venäläisten muuttuneista suhteista ja maiden välisistä jännitteistä. Sen Rönkä on sanonut syyksikin Viktor Kärpän yllättävälle paluulle: "Venäjän sodan ja ihmisten kohtalon seuraaminen on surullista ja vastenmielistä, mutta siitä oli pakko kirjoittaa."

Aamos Hongan kolmas geopoliittinen trilleri Viimeinen vyöhyke varoittaa tekoälystä ja Yhdysvaltain kristillisestä äärioikeistosta

 

Aamos Honka: Viimeinen vyöhyke. 508 sivua, Gummerus 2026.

Nimimerkki Aamos Honka on ajankohtaisuuden ytimessä myös kolmannessa trillerissään Viimeinen vyöhyke. Sen aiheina ovat Yhdysvaltain Grönlantiin kohdistama uhka ja käsistä karkaavan tekoälyn vaarat. 

Asemansa takia nimimerkillä kirjoittava Honka debytoi viime vuonna kahdella erinomaisella jännityskirjalla, jotka tuntuivat valitettavan ja häiritsevänkin tosilta. Eihän se mikään ihme ole, koska hän työskentelee itse tiedustelualalla eikä siksi kirjoita oikealla nimellään.

Ensimmäisissä trillereissään Honka kuvasi Kiinan ja Venäjän aiheuttamia uhkakuvia. Maailma on nyt sellainen, että Suomen tärkein liittolainen Yhdysvallat on samalla lailla arvaamaton ja vaarallinen. Konkreettisimmin vaara on kohdistunut Grönlantiin ja sitä kautta Naton uskottavuuteen. 

Suurimmalta osalta Grönlantiin sijoittuu myös Viimeinen vyöhyke. Suomalainen startup-yhtiö IceCore AI tutkii Grönlannissa sijaitsevasta tukikohdastaan käsin arktisen alueen tapahtumia ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia mullistavan tekoälyn avulla. Alue kiinnostaa kaikkia suurvaltoja sen geopoliittisen merkityksen ja jään alla piilevien harvinaisten metallien takia. 

Kun kaksi IceCoren suomalaista johtajaa kuolee tukikohdassa oudolla tavalla, asiaa tutkimaan lähetetään edellisistä osista tutut sotilastiedustelun Janne Peura ja suojelupoliisin Laura Vesterinen, jotka ovat myös toistensa rakastavaiset.

Viimeisen vyöhykkeen alussa on turhan perusteellista tietoteknistä jargonia, mutta kunnolla käyntiin päästessään siitä sukeutuu klaustrofobinen trilleri Alistair MacLeanin Jääasema Zebran hengessä. Mieleen tulee myös Ridley Scottin klassinen kauhuelokuva Alien ja sen mainoslause "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ei kuule Grönlannin jäätikön myrskyssäkään.

Noissa mainituissa teoksissa tappavia olivat toiset ihmiset ja avaruusötökkä. Viimeisessä vyöhykkeessä uhka on vaikeammin hahmotettava itseään puolustava tekoäly. Enää se ei ole scifiä niin kuin tässäkin kirjassa mainituissa Terminator-elokuvissa. Ei ole monta viikkoa siitä, kun suurten tekoäly-yhtiöiden johtajat varoittivat, että ihmistä älykkäämmäksi kehittyvä tekoäly voi karata hallinnasta. Tekoäly-yhtiö Anthropicin entinen johtava tutkija Jacob Coxon varoitti vain muutama viikko sitten siitä, että tekoäly voi tappaa koko ihmiskunnan kymmenen vuoden sisällä.

Aamos Hongan kirjassaan esittämä skenaario on hurja, mutta alan sisältä tulee jo hurjempia. Ajan riento on sellainen, että todellisuus tuppaa ohittamaan mielikuvituksessaan kauheita kuvittelevan kirjailijan oivallukset.

Honka on Viimeisessä vyöhykkeessä samoilla jäljillä kuin kollega Helena Immonen elokuussa ilmestyneessä Pronssiyössä. Suurvallat käyvät kamppailua arktiksesta, mutta Yhdysvallat on suorin uhka Grönlannille. Kirjojen ilmestymisten välissä Yhdysvallat ja Tanska tekivät diilin, jonka pitäisi rauhoittaa tilanne. Viimeisen vyöhykkeen teho ei siitä himmene. Yhdysvaltain umpihullu presidentti voi milloin tahansa saada mitä tahansa päähänsä.

Hongalla on tämän lisäksi yksi jokerikortti, joka Immoselta puuttuu: amerikkalaisten äärikristittyjen vaikutus maan politiikkaan. Jälkisanoissaan Aamos Honka kirjoittaa, että kirjassa mainittu NAR-liike eli New Apostolic Reformation on todellinen. Sen tavoitteena on rakentaa maan päälle Yhdysvaltoihin jumalan valtakunta. Tässä tarkoituksessa sen jäsenet ottavat haltuunsa avainpaikat maan politiikassa, koulutuksessa, mediassa, liike-elämässä ja niin edelleen.

Ehkä tämä todellinen liike on Viimeisen vyöhykkeen pelottavinta antia. Se myös selittäisi sitä, miksi Yhdysvaltain on niin vaikea painostaa Venäjää lopettamaan sotansa Ukrainassa. Venäjän ortodoksisen kirkon konservatiiviset arvot ovat samoja kuin amerikkalaisilla äärikristityillä, jotka ovat jo johtavassa asemassa maassaan.

Kun ankkuroi trillerin näin hyvin todellisuuteen, ja lisäksi luo tutkimusaseman sisälle monikansallisen joukon keskuuteen koko ajan tiivistyvän jännitteisen tilanteen kahden edellisen osan tapaan, niin ei voi sanoa muuta kuin että Aamos Honka on nyt pysyvä tähti Suomen trilleritaivaalla. Tällä viittaan siihen, että esikoisesta sanoin hänessä syttyneen uuden tähden. Silloinhan ei voinut vielä tietää, minkä tasoista jatkoa Punainen verkko saa.

Kaikki muu Aamos Hongalla on hallussa, mutta henkilökuvausta olisi varaa parantaa rutkasti. Sitä hänellä ei ole oikeastaan ollenkaan. Janne ja Laura ovat olemassa vain vaarallisten tehtäviensä toimijoina, mutta inhimillistä kosketuspintaa heistä ei löydy. 

Hillityssä vakoiluromaanissa Geneven mies pelataan Suomen kohtalolla Kansainliitossa talvisodan alkaessa

Ilkka Rentola: Geneven mies. 320 sivua, Docendo 2026.

Eri puolilla maailmaa diplomaattina toiminut Ilkka Rentola kirjoittaa kiehtovasta aikakaudesta ensimmäisessä romaanissaan Geneven mies. Se alkaa 30.11.1939 eli talvisodan syttymispäivänä ja jatkuu siitä muutaman viikon eteenpäin. Näyttämö on Geneve, jossa sijaitsi YK:n edeltäjä Kansainliitto.

Suomi yrittää saada Kansainliiton tuomitsemaan Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta vastustaa monien maiden pyrkimystä erottaa hyökkääjä järjestöstä. Näin siksi, että Suomi haluaa Kansainliiton välittäjäksi alkaneessa sodassa. Neuvostoliitto kuitenkin erotettiin Kansainliitosta jo joulukuun puolivälissä.

Suomen Geneven lähetystöä johtaa vanha ja äreä entinen ulkoministeri Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan tehtyään pilaa Adolf Hitleristä. Geneven mies romaanissa on kuitenkin lähetystösihteeri Kaius Narvanmaa, jolle sota on henkilökohtainenkin asia. Hänen kaksoisveljensä on rintamalla ja jää myöhemmin hyökkääjän sotavangiksi.

Rentolan kuvaamana diplomatia koostuu rituaaleista, joissa lähetystöjen väki tapaa toisiaan vastaanotoilla, lounailla, päivällisillä ja konserteissa tarkan protokollan mukaan. Kaius Narvanmaa on näissä ympyröissä kuin kala vedessä. Vaaraa tuo suhde Turkin suurlähettilään vaimoon Aidaan, jota hänen miehensä pahoinpitelee mustelmille.

Kansainliiton pääsihteerin lähin avustaja Bruno on värvännyt kunnianhimoisen, mutta rutiinitöihin juuttuneen ja kyllästyneen Kaiuksen natsi-Saksan asiamieheksi. Hän palvelee kahta herraa, mutta kaksoisveljen joutuminen vangiksi antaa vipuvarren kolmannellekin.

Ilkka Rentola kirjoittaa sellaista vakavasti otettavaa vakoiluromaania, jossa toimintaa ei juuri ole. Jännite, jos sellaista syntyy, tulee henkilöistä ja diplomatiasta, jossa hienoissa kulisseissa päätetään kansojen kohtaloista. Tai ainakin pitäisi päättää. Kansainliitto on kuitenkin joulukuussa 1939 yhtä halvaantunut kuin YK nykyisten sotien aikakaudella.

Suomi saa asiansa Kansainliiton käsittelyyn. Eri maat lupaavat myös konkreettista apua itsenäisyydestään taistelevalle Suomelle. Kuten hyvin tiedetään, Kansainliitto oli voimaton ja eurooppalaisten suurvaltojen lupaama apu jäi puheiden asteelle.

Rentolan käsittelyssä vakoiluromaaniin kuuluva jännite jää matalaksi. Suurimpaan vaaraan Kaius Narvanmaa joutuu Aida-suhteensa takia. Toinen tärkeä nainen romaanissa on puolalainen pianisti Maria, jonka yliluonnollisilla kyvyillä Kaius yrittää saada yhteyden veljeensä.

Tyylikäs, mutta vähän liiankin hillitty Geneven mies tiivistyy vasta lopussa, kun paine Kaiusta kohtaan kasvaa. Tärkeän kontaktin katoaminen johtaa hänetkin Sveitsin poliisin kuulusteluihin.

Historiallisesti pätevän Geneven miehen lukeminen on alijännitteestä huolimatta antoisaa. Syksy 1939 diplomatian huipulta katsottuna näyttää ikävän samanlaiselta kuin alkusyksy 2026. Jo mainitun Kansainliiton ja YK:n voimattomuuden lisäksi pääsemme todistamaan isojen valtioiden öykkäröintiä ja kansainvälisen yhteisön näköalattomuutta, joka johti myöhemmin suursotaan. Suurin ero on siinä, että nyt hyökkäyksen kohteena olevalle Ukrainalle löytyy oikeaa apua.

Nostalginen Geneven mies kertoo ystävyydestä, petoksista ja maanpetturuuteen johtavasta kunnianhimosta loistokkaissa kulisseissa. Se on myös hieno ajan ja tapainkuvaus menneestä maailmasta, jonka pitkän linjan diplomaatti tavoittaa uskottavasti. 

Erityisen tyylikästä on teoksen vihjaileva dialogi sen loppuvaiheissa.

Rehdit suomalaiset natsiarmeijassa - Kristian Kososen kymmenes sotaromaani valkopesee SS-vapaaehtoisia

 

Kristian Kosonen: Kohti Kaukasusta. 351 sivua, Bazar 2026.

Sotakirjailija Kristian Kososen jo kymmenes romaani Kohti Kaukasusta on ensimmäinen, jota en halua kehua. Kososen kuvaus suomalaisista vapaaehtoisista SS-sotilaista toisessa maailmansodassa on sinänsä yhtä pätevä sotaromaani kuin hänen yhdeksän edellistäkin. Nyt se ei vaan riitä. Suomalaiset taistelivat natsi-Saksan eliittijoukoissa. Vuonna 2026 julkaistavassa romaanissa asiaa pitäisi käsitellä laajemmin, kriittisemmin, kuin vain yksittäisten taistelujen kautta.

Suomalaiset olivat osa monikansallista Wiking Nordland -SS-divisioonaa. Kososen kuvaaman rykmentin tavoitteena olivat Kaukasuksen öljykentät kaukana idässä. Suomalaisia näissä 1941-1943 toimineissa joukoissa oli yhteensä 1408.

Kohti Kaukasusta -romaanissa suomalaiset ovat samanlaisia ihannesotilaita kuin sotakirjoissa yleensäkin. Vähäpuheisia, jopa yrmeitä, mutta rehtejä ja sotatyössä päteviä. Juuri sellainen on Pohjanmaalta lähtenyt Antti Ketola, talvisodan veteraani, joka on lähtenyt tekemään lopullisesti selvää Neuvostoliitosta. Mutta mitä enemmän sota etenee, sitä enemmän häntä kuvottaa saksalaisten meininki ja raakuudet.

Teoksen muutkin suomalaiset ovat jaloja ja toisistaan huolta pitäviä. Jos jollain onkin viehtymystä kansallissosialismiin, se karisee Ukrainan tappotantereiden järjettömissä hyökkäyksissä, joihin saksalaisupseerit lähettävät miehiä tienatakseen itselleen mitaleita.

Kososen sotakuvaus on totutun vaikuttavaa ja koskettavaa, siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että tässä romaanissa Saksan barbaarimaisen hyökkäyssodan raakuuksista ei puhuta ollenkaan. Ketola kyllä rekisteröi neuvostoliittolaisten sotavankien teloitukset ja siviilien hädän, mutta muuten sota on tässä romaanissa tavanomaista sotaa.

Näinhän ei todellakaan ollut. SS-joukot syyllistyivät mittaamattomiin raakuuksiin edetessään Neuvostoliiton alueella sijaitseviin kyliin ja kaupunkeihin. Siviilejä, etenkin juutalaisia, murhattiin silmittömästi jo paljon ennen kuin tuhoaminen sai teollisen mittakaavan. 

Kososen romaanissa SS-miehet eivät näe tästä häivääkään. Kohti Kaukasusta on kirjoitettu Mauno Jokipiin 1960-lukuisen Panttipataljoonan hengessä, jossa suomalaiset olivat poliittisesti neutraaleja eliittisotilaita.

André Swanström kumosi tämän tulkinnan vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassa Hakaristin ritarit. Se ja myöhempi tutkimus ovat osoittaneet vapaaehtoisissa olleen huomattava joukko äärioikeistolaisia, ja suomalaisten SS-miesten osallistuneen hyvin todennäköisesti juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen.

Kohti Kaukasusta on tietenkin romaani, ei tieteeseen pohjautuva kirja. Sitä ei voi syyttää historian vääristelystä. Mutta jos suomalaisista SS-miehistä haluaa kirjoittaa, uusimman tutkimuksen pitäisi näkyä sisällössä, kun kyseessä on tällainen aihe. Nyt holokausti tulee esiin vasta teoksen epilogissa Antti Ketolan hirvittävässä syyllisyyden tunteessa. "...mutta maailma oli silloin hyvin erilainen ja Suomen valtion valtuuttamanahan sinne oli lähdetty", asiaa selitetään.

Valitettavasti Kohti Kaukasusta -teos valkopesee suomalaisia, jotka osallistuivat rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Talvi- ja jatkosodasta voi ehkä puhtain sydämin kirjoittaa vain yksilöiden kokemuksen ja taistelujen kautta. Suomen osallistuminen natsiarmeijaan vaatii laajemman näkökulman.

Päivi Alasalmen historiallisessa Tampere-dekkarissa Enkelinkiharassa sarjamurhaaja iskee köyhien Kyttälässä, mutta se ei tunnu miltään

Päivi Alasalmi: Enkelinkihara. 363 sivua, Gummerus 2026.

Pitkän ja monipuolisen kirjallisen uran tehneen Päivi Alasalmen tuotannosta löytyy sekä dekkareita että historiallisia romaaneja. Enkelinkihara on yritys yhdistää ne. Valitettavasti tulos on torso. Tampereen Kyttälän kaupunginosaan pääsiäisviikolla 1899 sijoittuvan Enkelinkiharan murhajuoni jättää kylmäksi. Tampereen historiasta Alasalmi nostaa esiin mielenkiintoisia, mutta vain hajanaisia yksityiskohtia.

Tietyn ikäisille rock-musiikin harrastajille Kyttälä oli 1970- ja 1980-luvulla elämää suurempi paikka, koska siellä sijaitsi Epe Heleniuksen Epe´s levykauppa. Se oli tunnettu kautta maan postimyynnistään ja Soundi-lehden mainoksista. Niissä luetteloitiin satoja LP-levyjä, joita olisi tehnyt mieli, mutta joihin ei ollut varaa.

1800-luvun lopulla Kyttälä oli köyhien, prostituoitujen ja varkaiden kaupunginosa. Tammerkoski erotti kaksi maailmaa toisistaan melkein kuin Berliinin muuri vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän opin Enkelinkiharasta.

Kirja sijoittuu Kyttälän Matkailijakotiin, joka oli oikeasti olemassa tuohon aikaan. Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta. Mieliä kuohutti Helmikuun manifesti, jolla tsaari kiristi otettaan Suomesta. Matkailijakodissa suomalaiset ja venäläiset vakiasukkaat tulivat kuitenkin hyvin toimeen - silloinkin, kun siellä illanviettona esitettiin isänmaallista musiikkia ja runoja.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Matkailijakodin rappusille oli jätetty vauva. Matkailijakodin omistaja Natalie Still ja keittäjä Kaarina Suokko ottivat pojan omakseen. Enkelinkiharan aikaan Aleksi Still on rehti ja monitaitoinen nuori mies, joka auttaa äitejään ja harrastaa vapaa-aikanaan veistoa. Aleksi on niin taitava, että hänelle avautuu tilaisuus veistää pian rakennettavaan Kauppahalliin myyntikojujen koristeellisia päätyjä.

Matkailijakodin rauha järkkyy, kun ensin yksi sen vakituinen asukas murhataan, sitten toinen, ja siellä sekä lähialueella tulee lisää ruumiita. Kyttäläläisiä halveksiva poliisimestari Martti Rieponen kuittaa ne kaikki itsemurhiksi, kunnes murhaajan uhriksi joutuu myös yläluokkainen mies.

Englannin Viiltäjä-Jack on tuoreessa muistissa. Aleksi on varma, että joku samankaltainen murhaa ihmisiä köyhien kaupunginosassa. Kukaan poliisissa ei piittaa hänen mielipiteestään.

Sarjamurhaaja iskee pienellä alueella, mutta Alasalmi ei saa alavireiseen teokseensa jännityksen eikä vaaran tuntua. Ei dekkarinkaan, sillä kukaan ei varsinaisesti yritä selvittää murha-aaltoa. Takannessa puhutaan historiallisesta trilleristä, kauhuelementeistä ja niiden punoutumisesta poliittiseen myllerrykseen. Itse en löytänyt Enkelinkiharasta mitään näistä. Poliittinen myllerryskin jää sille tasolle, että muutamassa kohtauksessa miehet vannovat Suomen mielisyyttä ja itsenäisyystahtoa manifestin jälkitilanteessa.

Hieman teoksen mielenkiintoa lisää se, että Alasalmi on sommitellut jokaiselle uhrille häntä kuvaavan runon. Se tuo murhaballadin tuntua kirjaan.

Enkelinkiharassa on vähän Tampereen historiaa ja sosiaaliluokkien jyrkkää eroa riippuen siitä, kummalla puolella koskea asuu. Se on teoksen parasta antia, kun murhajuttu selviää kuin ohimennen ja murhaajan tausta jää ilmaan, vaikka motiivi tuleekin kerrotuksi. En parhaalla tahdolla ja yritykselläkään löydä pointtia, mitä Päivi Alasalmi on tällä kirjalla hakenut.

Itse jään odottamaan jatkoa Alasalmen loistavan raastavaan Hallavainen-sarjaan. Enkelinkihara aloittaa uuden trilogian, jonka jatko-osat taitavat jäädä minulta lukematta.

Kale Puonti kuvaa poliisin tietolähdetoimintaa Ilmiantajassa tavalla, josta välittyy kitkeryys Jari Aarnion tapauksen jälkeen uusittuja sääntöjä kohtaan

 

Kale Puonti: Ilmiantaja. 333 sivua, Bazar 2026.

Jo monta vuotta on totuttu siihen, että uuden kotimaisen dekkarivuoden aloittaa entisen huumepoliisin Kale Puontin Pasilan myrkky -sarjan uusin osa. Nyt eletään alkusyksyä, kun Puontilta ilmestyi yhdeksäs kirja. Ilmiantaja ei kuulu Pasilan myrkkyyn, vaan on itsenäinen teos.

Ilmiantajan alussa Puonti kirjoittaa tarinan olevan fiktiivinen. "Kaikki mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa." 

Tätä on vaikea uskoa. Ilmiantaja vaikuttaa dokumentaariselta romaanilta poliisin tietolähdetoiminnasta ja sen muuttumisesta Helsingin entisen huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapauksen jälkeen. Puonti esittää siinä sen verran kovaa kritiikkiä toiminnan byrokratisoitumisesta ja uusien pomojen aikaan saamista mokista, ettei voi välttyä lisäksi ajatukselta, että kyseessä on turhautuneen miehen terapiakirja.

Ylivilkas Esko Lehman opiskelee koulun sijaan ammattirikolliseksi jo alle 15-vuotiaana. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän myy ammatikseen huumeita Helsingin menomestoissa. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan, vaikka rahaa tulee hyvin. Yöelämä alkaa kyllästyttää, ja hän hengaa yhä useammin Tuusulassa sijaitsevan moottoripyöräkerhon baarissa. Saman ikäinen Janne tutustuttaa hänet jengin kuvioihin. 

Siitä se lähtee. Puonti kuvaa jengielämän houkutuksia. On tarkat säännöt ja välittäviä ihmisiä. Menehtyneitä jäseniä kunnioitetaan hienolla tavalla.

Todellisuudessa jokainen välittää vain itsestään. On monenlaista sekoilua. Huumekaupasta suurimman hyödyn korjaa vain jengin ylin johto.

Esko saadaan houkuteltua poliisin tiedottajaksi. Nyt tullaan siihen dokumentaarisuuteen. Kale Puonti kuvaa poliisin ja tiedottajan välistä yhteistyötä tavalla josta voi päätellä hänen kuvaavan omaakin entistä työtään. Tiedottaja asettaa itsensä suureen vaaraan, koska paljastumisesta seuraisi nappi otsaan. Vinkkipalkkiot ovat niukempia kuin Esko odottaa. Ne jäävät kokonaan saamatta, jos poliisi ei reagoi riittävän nopeasti annettuun vihjeeseen ja takavarikko menee sivu suun. Niin käy Ilmiantajassa monta kertaa.

Ohjaajilleen Esko kertoo kymmeniä alamaailman juttuja siihen tapaan, että ne tuskin ovat pelkkää Puontin mielikuvituksen tuotetta.

Puonti tuntuu katsovan kaihoisasti aikaa ennen Aarnion tapauksen paljastumista. Meno poliisin ja rosvojen välillä oli jotenkin selkeämpää ja reilumpaa. Ymmärrettiin, että lakipykäliä pitää joskus venyttää, että saadaan tuloksia aikaan.

Oli myös molemminpuolista kunnioitusta. "Kentällä työtä tekevät pollarit ovat reilua sakkia, ja ainakin ne, jotka minä tapasin, tekivät duuniansa sydämellä, vaikka välillä oltiinkin hieman harmaalla alueella", Esko tilittää Ilmiantajan jälkisanoissa.

Katujengiläiset ja ulkomaalaistaustaisten rikollisryhmittymien jäsenet eivät sen sijaan kunnioita poliisia tippaakaan. Järjestäytynyt rikollisuus on yhä enemmän niiden johtamaa. Siinä yksi Puontin kuvaama muutos.

Toinen tämän kirjan kannalta olennaisempi on tietolähdetoiminta, joka pantiin uusiksi Aarnion tapauksen jälkeen. Lomakkeet piti täyttää prikulleen oikein, keksittiin uusia sääntöjä, jotka vaikeuttivat kenttäpoliisien toimintaa. Vanhat tietolähteet, joihin oli rakennettu luottamukselliset suhteet, piti siirtää uuden ryhmän hoidettavaksi.

Eskoa ohjaa aluksi huumepoliisi Koponen, Pasilan myrkky -sarjan pääpoliisin Kalle Pesosen kaltainen vanha sotaratsu. He olivat "tottuneet asioimaan rosvojen kanssa ilman krumeluureja". 

Koponen ihmettelee, että tietolähteen pitäisi kaiken lisäksi rekisteröityä rekisteriin, mikä lisäsi paljastumisen vaaraa. "Koposelle tietoa antaneet vanhat venkulat eivät koskaan suostuisi mihinkään rekisteriin", Puonti kirjoittaa.

Vanha sotaratsu Puonti ei edes yritä piilottaa tuohtumustaan uuteen aikaan, jossa vinkkitoimintaan tuli tiukat säännöt, ja poliisin toimintaa alettiin johtaa etäältä ilman kosketusta rosvoihin. Se ja ylimääräinen byrokratia johtavat Ilmiantajassa monen jutun kuivumiseen, vaikka paljon tulostakin tulee Eskon vinkeillä.

Ilmiantaja ei tunnu dekkarilta. Siitä puuttuu draama ja jännitys. Tämä ei ole moite. Pitäisin Ilmiantajaa jonain romaaniksi puetun tietokirjan ja pamfletin välimaastoon kuuluvana. Siinä kuvataan tarkasti liivijengien toimintaa kansainvälisine yhteyksineen, mikä viittaa tietokirjaan. Pamflettia taas ovat ärsyyntyneen Puontin kannanotot siitä, miten poliisin työtä on hänen näkökulmastaan vaikeutettu.

Puonti raottaa kirjoissaan sitä todellisuutta, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Pasilan myrkyssä yhdistyvät tietoaines ja dekkarillinen vetävyys esimerkillisellä tavalla. Ilmiantajassa on valtavasti tietoa, mutta se on jossain määrin itseään toistava ja ylipitkä. Paras iskevyys puuttuu.

Juonen juhlaa Talven sotureilla säväyttäneen Olivier Norekin ensimmäisessä suomennetussa rikosromaanissa Syvyyden vartijat

 

Olivier Norek: Syvyyden vartijat (Surface). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 351 sivua, Otava 2026.

Ranskalaisen Olivier Norekin talvisota-romaani Talven soturit oli viime vuoden käännöskirjatapaus. Norek kuvasi uskomattomalla ilmaisuvoimalla talvea, jäistä korpimetsää ja suomalaisten puolustustaistelua sen syleilyssä Kollaanjoella.

Entisen poliisin Norekin varsinainen leipälaji on kuitenkin dekkari. Niitä hän on kirjoittanut seitsemän vuodesta 2013. Talven soturien menestyksen jälkeen niistä päästään nyt nauttimaan Suomessakin. Ensimmäinen suomennos Syvyyden vartijat on ilmestynyt Ranskassa vuonna 2019.

Nauttimisesta voi tosiaan puhua. Norekin kirjalliset lahjat tulivat selviksi jo Talven sotureissa. Nyt päästään todistamaan tyylin lisäksi nerokasta juonen sommittelua ja sen kuljetusta.

Pariisin huumepoliisin ryhmänjohtaja Noémie Chastain haavoittuu hengenvaarallisesti huumediilerin kämpän ratsiassa. Henki säilyy, mutta kasvoihin jää rumat arvet. Kollega ja rakastettu Adriel hylkää Noémien. Poliisin johto haluaa hänestä eroon, koska runneltuine kasvoineen hän olisi muille poliiseille ainainen muistutus ammatin vaarallisuudesta. Noémie lähetetään kuukaudeksi pois jaloista Ranskan maaseudulle Decazevilleen tekemään arviota siitä, kannattaisiko sen kuuden kunnan alueella toimiva poliisilaitos sulkea.

Noémie asettuu Avalonen kylään. Sähäkkään toimintaan tottuneella pariisilaispoliisilla on aluksi sopeutumisvaikeuksia maaseudun verkkaiseen elämään ja tapahtumattomuuteen. Paikalliset poliisit pitävät pariisilaisen sankaripoliisin tuloa vahvistuksena laitokselleen. Noémie ei kerro, että on itse asiassa lakkauttamassa sitä.

Juuri kun kuukauden määräaika alkaa olla täynnä ja Noémie tekee lähtöä, järvestä löytyy tynnyri ja tynnyristä 25 vuotta aiemmin kadonneen lapsen jäännökset.

Avalonen kylän menneisyys herää henkiin. Järvi on tekojärvi, joka peittää alkuperäisen Avalonen kylän. Pato rakennettiin sähköntuotannon tarpeisiin, kylä siirrettiin sen viereen. Padon valmistuessa kylästä katosi kolme lasta. Syyllisenä pidetään Fortin-nimistä kausityöläistä, joka katosi samaan aikaan. Kansantarinoitakin muisteltiin katoamisten aikana.

Yhden lapsen ruumiin löytyminen johtaa muidenkin etsintään järven pohjasta. Noémie itse joutuu vaaraan tutkinnan edetessä. Katoamisiin liittyy salaisuuksia, joiden joku tai jotkut haluavat myös jäävän sellaisiksi.

Olivier Norek hallitsee kekseliästä juontaan kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari. Hän on rakentanut Syvyyden vartijoihin moninkertaisen arvoitusten verkon, joista jokaisen avautuminen vaikuttaa pommin lailla. 

Noémie on mahtava kerronnan edetessä kehittyvä päähenkilö. Itseinho menetetyn ulkonäön takia muuttuu varmuudeksi, yrmeyteen tulee säröjä. Sympaattinen työympäristö vaikuttaa, rakkauttakin on ilmassa.

Kerronta soljuu Norekilta vaivattoman tuntuisesti. Tiukan jännityksen sijaan Syvyyden vartijoita voisi luonnehtia kutkuttavaksi ja arvoitukselliseksi kuka sen teki -dekkariksi. Rikostarina on synkkä, mutta Norek pehmentää sitä elegantin kepeillä huumorin pilkahduksilla.

Syvyyden vartijat on loistava rikosromaani ja tervetullut lisä pohjoismaiden sekä anglosaksisten maiden hallitsemaan käännösdekkareiden valikoimaan. Minkähänlaisia eurooppalaisia helmiä jääkään niiden katveeseen?

Tuomas Lius iskee tuutin täydeltä jännitystä, seikkailua ja huumoria, mutta Routaan kaadetuissa on myös vakava huoli kännyköihinsä katoavista nuorista

Tuomas Lius: Routaan kaadetut. 664 sivua, CrimeTime 2026.

Tuomas Lius, Liperin Rabelais, on ollut uusimmissa jännitysromaaneissaan vakavoitumaan päin. Kahdeksas Etsivätoimisto Haka Routaan kaadetut on johdonmukaista jatkoa sille linjalle. Hatkanuorista liikkeelle lähtevässä pitkästi yli 600-sivuisessa järkäleessä Lius kirjoittaa teineistä ja sitäkin nuoremmista niin viiltävästi, että tällaista kahden sen ikäluokan lapsen vaarin sydäntä kylmää.

Lius on vuosi vuodelta paksunevissa jännäreissään viljellyt (tahallisen?) huonoa huumoria ja yliampuvuuksia liittyen etenkin toisen päähenkilönsä yksityisetsivä Marko Pippurisen käytökseen. Viimeistään Routaan kaadetuissa remellyksen takaa paljastuu sellainen humanismi, jota 1400 ja 1500 -luvulla elänyt kirjailija Francois Rabelais edusti. Rabelaisiin Liuksen yhdistää myös ilmeikäs tyyli ja lennokas mielikuvitus.

Marko Pippurisen ja Julia Noussairin etsivätoimisto Haka on edellisen osan Rikottu rintama jälkeen liitetty jollain tavalla KRP:n alaisuuteen. Uusi tapaus vie heidät Lieksaan kuntouttavaa sijaishuoltoa tarjoavaan Metsälinnaan, josta kaksi tyttöä on lähtenyt niin sanotusti hatkaan. Toinen löytyi huonossa kunnossa joensuulaisesta huumekämpästä, toinen on edelleen kateissa.

Lieksaan lähdettäessä Julia Noussair on ollut huolissaan 13-vuotiaasta pojastaan Alekista. Ennen valoisaa varhaisteiniä painaa jokin.

Routaan kaadettujen yhdellä tasolla Lius vie lukijan sellaiseen maailmaan, jota ei oikein uskaltaisi edes ajatella. Hän kirjoittaa siitä, miten nopeasti internetin kulttuuri nykyään valuu lasten identiteettiin asti. On suljettuja ryhmiä, niissä haasteita ja nuoria, jotka viettävät enemmän aikaa sisältövirtojen kuin oikeiden ihmisten kanssa.

"Hän sanoi nähneensä viimeisten parin vuoden aikana enemmän tunne-elämältään turtuneita nuoria kuin koko uransa aikana yhteensä", Lius panee yhden romaaninsa avainlauseen erään opettajan suuhun.

Eikä kyse ole mistään viattomista some-haasteista, hän kirjoittaa. "Se alkoi luottamuksen kalastamisesta ja päättyi kiristykseen." 

Sitten raja siirtyi. "Mitä rankempi ja paskamaisempi tehtävä, sitä enemmän sai pisteitä." Pisteillä sai enemmän kunnioitusta nimimerkeiltä, joita kukaan ei koskaan tavannut kasvotusten. Epäröiviä muistutettiin, että heistä tiedetään jo kaikki, ja yhdellä napin painalluksella se kaikki oli levitettävissä tuhansille ja taas tuhansille.

Julia Noussairin pojan Alekin kautta Lius kertoo siitä hätkähdyttävästä virtuaalitodellisuuden ja todellisuuden yhdistelmästä, jossa tuhannet nuoret elävät tänäänkin algoritmien armoilla, ja josta heidän vanhempansa ovat täysin pihalla.

Tiedon julkistamista populaarikulttuurin muodossa. Humanismia ja empatiaa. Sitä on Routaan kaadetut painavimmillaan.

Mutta jäljellä on myös se taso, josta Tuomas Lius parhaiten tunnetaan. Routaan kaadetut on verraton seikkailu- ja jännitysromaani. Lieksan erämaasta löytyy ruumiin osia, luontofanaatikoiden kultti, persuhenkinen rautarouva ja lisää kadonneita henkilöitä. Noussair, Pippurinen ja sarjan uusi henkilö mahtava punavihreästi tiedostava Valda tempautuvat sarjan aiemmista osista tuttuihin äärimmäisiin seikkailuihin marraskuun hytisyttäessä mieltä ja kroppaa.

Kun Lius kirjoittaa hukassa olevista nuorista, kurkkua kuristaa. Kun Lius heittää huumorivaihteelle, se pistää nauramaan ääneen. Ja kun Lius kiristää jännitystä, sydän tykyttää ylikierroksille kuin Pippurisen paranneltu Lada. Routaan kaadetut on hämmästyttävä eri tyylilajien ristisiitos, jossa jokainen osa asettuu tiukasti paikalleen kuin legopalikka.

Etsivätoimisto Hakat tunnetaan myös näyttävistä loppurymistelyistään. Routaan kaadetuissa sekin on pitkä ja vuolas, niin kuin koko kirja, mutta on se myös tavattoman nerokkaasti ajateltu viimeistä harhautusta myöten.

Kyselin vuosi sitten Rikotun rintaman kohdalla, joko Lius alkaisi herättää suurempaa huomiota ja saisi palkintoraatienkin suosiota. Nyt kysyn uudelleen samaa. Routaan kaadetut on taas Liuksen paras kirja. Siinä on remellystä niin kuin hänen kohdallaan pitääkin olla, mutta tämä kirja yllättää syvällisyydellään. Kaikki elementit ovat tasapainossa. Mikään ei syö toista. Se herättää tunteita äärestä toiseen. 

Routaan kaadetut todistaa suomalaisen jännityskirjallisuuden korkeasta tasosta, laajasta kirjosta ja mielikuvituksen lennosta sekä mahdollisuudesta käsitellä vakavia teemoja viihteen siivellä. Meneillään on taas kovatasoinen kotimainen dekkarivuosi. Tuomas Lius ja Routaan kaadetut kuuluu sen eliittiin.

Pyhittääkö tarkoitus keinot, kysyy vuosien tauolta palannut Samuel Davidkin mies joka tiesi liikaa -trillerissä Hippokrateen vala

 

Samuel Davidkin: Hippokrateen vala. 301 sivua, Johnny Kniga 2026.

Helsinkiläiseltä Samuel Davidkinilta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolmen dekkarin sarja, jossa yhdistyivät rikostarinat ja juutalainen mystiikka. Sitten tuli vuosien tauko. 

Loppukesällä Davidkin teki paluun Hippokrateen valalla. Edellisistä dekkareista jäljellä ovat poikkeuksellisen tyylikäs kerronta, tietty mystisyys, viittaukset taidehistoriaan ja Helsingin kantakaupunki tapahtuma-areenana, jopa yhtenä tarinan päähenkilönä. Juutalaisen perinteen sijaan uuden teoksen aiheena on geenitutkimus ja geenien muokkaaminen lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Helsingin yliopiston kriminologi Marcus Engel auttaa silloin tällöin poliisia. Hänen ystävänsä rikosylikonstaapeli Anton Kurki pyytää Engeliä vilkaisemaan tapausta, joka näyttää selvältä itsemurhalta. 35-vuotias Kaisa Purola on ajanut moottoritieltä ulos kallioon ja kuollut rysäyksessä. Jokin tapauksessa kuitenkin vaivaa Kurkea.

Hippokrateen valan idea selviää oikeastaan heti ensimmäisestä luvusta ja takakannen tekstistä. Tohtori Vesa Rossi on suuren läpimurron kynnyksellä. Geenejä muokkaamalla on mahdollisuus parantaa sairauksia, joihin ei nykyisellään ole hoitoa. Kokeet ovat lupaavia, mutta tulee myös takaiskuja. Kehitteillä oleva lääke tuottaa oheisvahinkoja, jotka on raivattava pois tieltä suuremman päämäärän hyväksi.

Marcus Engel löytää todellakin epäselvyyksiä Kaisa Purolan kuolemasta. Sitten tulee toinen itsemurha tai sellaiselta ainakin näyttävä tapaus. Kumpaakin kuollutta naista yhdistää sama sairaus.

Davidkin paljastaa kortit heti kirjan alussa. Lukija tietää sen, missä Marcus Engel vasta hapuilee. Siis kuka sen teki ja miksi. Se ei vähennä Hippokrateen valan kiehtovuutta eikä jännitystäkään. Engelin tekemä etsintä ja mystiseksi jäävä persoona nousevat kihelmöiväksi mies joka tiesi liikaa -tyylin trilleriksi. Engel lähestyy totuutta, mutta varjoissa on hänen jokaista askeltaan seuraava katse.

Ulkopuolisuus tekee Marcus Engelistä kiinnostavan nyt alkavan sarjan päähenkilön. Davidkin kertoo hänestä vain niukasti. Entinen lakimies, joka pettyi ammattiinsa, koska ei voinutkaan tehdä siinä hyvää. Asuu yksin Helsingin ydinkeskustassa. Etäiset välit veljeen ja äitiin. Himokuntoilija. Ei pidä yhteyttä vanhoihin tuttuihinsa paitsi sen, mitä tämä tarina vaatii.

Hippokrateen vala todistaa Samuel Davidkinin syvällisestä perehtymisestä geeneihin, samoin niihin liittyään puutteelliseen tietoon. Vaikea asia tulee selitetyksi ymmärrettävällä tavalla, ja saattaa johtaa haluun ottaa asiasta enemmänkin selvää. Sanoma tuntuu olevan se, sairauksien syyt eivät ole jäljitettävissä vain yksittäiseen geenivirheeseen, vaikka niiden tutkimukseen pannaan paljon paukkuja.

Lopulta Davidkin kysyy, pyhittääkö tarkoitus keinot. Onko "oheisvahingot" vain siedettävä, koska ilman niitä lääketieteellisiä tutkimuksia ei voisi tehdä, kuten yksi teoksen henkilöistä perustelee tekojaan.

Melkein kokonaan Helsingin kantakaupungin ydinalueelle sijoittuva Hippokrateen vala on enemmän kuin tervetullut paluu Samuel Davidkinilta älykkään rikosromaanin kirjoittajaksi.

Kremlin kasvattama Julia Kuokkanen avaa sukunsa tarinan kautta ikkunan siihen, miksi venäläiset eivät vastusta sotaa eivätkä Putinia

 

Julia Kuokkanen: Kremlin kasvattama. 320 sivua, Bazar 2026.

Haluavatko venäläiset sotaa, kysyttiin 1970-luvun laulussa. Ei sotaa toivoa voi venäläiset milloinkaan, kuului vastaus runoilija Jevgeni Jevjutshenkon sanoin.

Nyt Venäjä käy viidettä vuotta raakaa sotaa Ukrainaa vastaan, ja monet venäläiset toivovat ja kannattavatkin sitä. 

Kansan alistumista Vladimir Putinin valtaan ja sotaretkeen on selitetty milloin kansanluonteella, milloin demokratian perinteen puuttumisella. 

Suomessa parikymmentä vuotta lastensuojelun parissa työskennellyt sosiaalipsykologin koulutuksen saanut Julia Kuokkanen avaa oman kehityskertomuksensa ja perheensä kautta näkymän venäläiseen ajatteluun puhuttelevassa kirjassaan Kremlin kasvattama. Neuvostoliitossa syntynyt Julia tyttönimeltään Matjuhina muutti perheensä mukana Suomeen neljävuotiaana vuonna 1987. Suomessa vietetyistä vuosikymmenistä huolimatta hän pysyi jollain lailla uskollisena venäläiselle maailmankuvalle siihen asti kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Vasta sitten silmät avautuivat.

Hänen Suomessa pitkään asuneet, mutta takaisin Venäjälle muuttaneet vanhempansa kannattavat sotaa, ja enemmänkin: tämä ei ole julmuutta, vaan välttämättömyys, Venäjältä soittaneet sukulaiset selittivät.

Julia Kuokkanen luuli, että pitkä Suomessa asuminen olisi avartanut hänen vanhempiensa näkemyksiä. Turhaan.

"Mutta vastassani ei ollut empatiaa, vaan ylimielisyyttä, aggressiota ja kylmäävää välinpitämättömyyttä. Heille hyökkäys ei ollut hirmuteko, se oli vanhurskas ristiretki vapauden puolesta, uhraus suuremman hyvän eteen", hän kirjoittaa.

Venäläistä yhteiskuntaa muovaa ajatus globalistien pahan salaliitosta Venäjän tuhoamiseksi. Venäläinen imperialismi ja venäläisen kansakunnan ylivertaisuus ovat täysin oikeutettuja taistelussa tuota salaliittoa vastaan.

Sukulaisten mukaan Nato olisi muuten hyökännyt Venäjälle, ja Ukraina kuuluu slaavilaisten kansojen veljeskuntaan yhdessä Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Jos he eivät liity siihen vapaaehtoisesti, heitä autetaan sitten väkisin.

Julia Matjuhina syntyi neuvostoliittolaiseen eliittiperheeseen. Isovanhemmissa oli NKVD:n ja KGB:n upseereja. Isoisä toimi Neuvosto-Ukrainan maatalousministerinä. Kesiä vietettiin isovanhempien datshalla, missä mustaa kaviaaria kauhottiin leivän päälle suoraan purkista.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Julia lomaili veljensä kanssa kesät maaseudulla Moskovan lähellä.

Vuonna 1987 Julian perhe muutti Suomeen, koska isä palkattiin öljy-yhtiö Teboiliin. Hän kävi aluksi suurlähetystön venäläistä koulua ja sai venäläisen kasvatuksen. Siihen kuului totteleminen, ei kyseenalaistaminen. Uskollisuus, hyödyllisyys ja yhdenmukaisuus, ei itsenäinen ajattelu.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hänen isänsä toimi bisneksessä, jossa öljyä tuotiin Venäjältä Suomeen. Sitten muissa liiketoimissa. Epäonnistuneet liiketoimet ajoivat perheen kuitenkin takaisin kotiin Venäjälle. Isä lähti vuonna 2001, äiti kymmenen vuotta myöhemmin.

Julia Kuokkasen mukaan venäläiset uskovat pohjimmiltaan samaan kertomukseen, joka opetettiin jo Neuvostoliitossa: länsi on paha. Se haluaa pyyhkiä Venäjän pois maailmankartalta. Demokratia on heikkoutta. Naiset eivät sovellu politiikkaan. Ihmisoikeudet ja ylipäänsä liberaalit arvot ajavat Euroopan tuhoon.

Niiden vastapaino on monarkia ja ortodoksinen usko.

Venäläinen identiteetti periytyy neuvostovallan luomasta homo sovieticusin ihanteesta. Se varautuu aina pahimpaan, on ehdollistunut selviytymään ankarissa olosuhteissa, on kuuliainen auktoriteeteille ja halveksuu niitä, jotka uskaltavat haastaa vallitsevia sosiaalisia normeja.

Lisäksi venäläistä ihmiskuvaa ovat muovanneet sodat, nälänhädät, teloitukset ja poliittiset vainot. Tiliä maan väkivaltaisesta menneisyydestä ei ole tehty. "Menneisyyden käsittelyä" pidetään 1990-luvun teemana, johon yhdistyy käsitys lännen yrityksistä heikentää Venäjää.

Julia Kuokkanen kirjoittaa:

"On olemassa sanonta, että Venäjällä jokainen on joko uhri tai vasara. Historia tuntuu olevan samaa mieltä. Sukupolvi toisensa jälkeen toiset ovat käyttäneet valtaa pyöveleinä ja toiset kantaneet sen taakan teloitettavina. Ei kovin mairitteleva kuva, mutta tämä perintö ohjaa usein anteeksiantamattomasti seuraavien sukupolvien moraalista kompassia."

Auktoriteettiusko ja väkivallan normalisoituminen ovat sekä opittuja että historiallisesti periytyneitä asioita. Siinä Kuokkasen mukaan syy, miksi kansa ei noussut laajamittaisesti Putinin aloittamaa sotaa vastaan. Ja miksi Putinin Venäjällä militaristinen kasvatus aloitetaan jo päiväkodeissa.

Kremlin kasvattama on silmiä avaava henkilökohtainen kasvukertomus, sukutarina ja analyysi venäläiseen ajatteluun vaikuttavista tekijöistä samassa paketissa. Julia Kuokkanen laittaa todella itsensä peliin, sillä teos voi katkaista lopullisesti välit sukuun.

Miksi hän tekee sen?

"Tässä mielessä minulla on vastuu, velvollisuus kertoa seuraavalle sukupolvelle vakaumuksella, että asioiden ei tarvitse kulkea samaa vanhaa rataa. Että se tie voi päättyä tähän. Vaikenemalla otan riskin, että tulen osasyylliseksi juuri niihin rikoksiin, joihin Venäjä tänä päivänä syyllistyy."

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen valtti on monimutkainen yllätyksellinen juoni, mutta henkilöhahmoissa ei ole eloa

 Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen. 429 sivua, Lind & co 2026.

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen liikkeelle lähdössä ei viivytellä. Tukholmaan sijoittuvassa prologissa kuusikymppinen hijabiin pukeutunut nainen kokee olevansa uhattu. Ensimmäisessä luvussa hänet on löydetty puistonpenkiltä ammuttuna. Pitkältä vanhempainvapaalta töihin palannut rikosetsivä Annmari Akselsson saa lentävän lähdön uuteen arkeensa.

Hunnutettu nainen on neljäs osa Melentjeffin Nordsa-sarjassa. Nordsa on ilmeisesti kuvitteellinen yhteispohjoismainen poliisiorganisaatio. Hunnutetun naisen murha on alkusoittoa kiivaalle ruotsalais-suomalaiselle tutkinnalle, jossa lopulta etsitään jihadistista pommimiestä ennen kuin tämä tekee ison terrori-iskun täyteen kansoitetussa paikassa.

En ole lukenut sarjan aiempia osia. Hunnutettuun naiseen oli aluksi vaikea päästä sisälle katkonaisen kerronnan ja taustatietojen puutteen takia. Melentjeff luottaa liikaa siihen, että lukija tuntisi sarjan aiemmat tapahtuvat. Henkilöt jäävät uudelle lukijalle epämääräisiksi, samoin aiempien osien tähän kirjaan vaikuttavat tapahtumat. 

Annmari Akselsson on ilmeisesti saanut edellisessä osassa tietää. että Ruotsin keskusrikospoliisin NOAn erikoisryhmää johtava Håkan Holmström on hänen isänsä ja pienten kaksostensa isoisä. Nyt heidän välinsä ovat lämpimät.

Vaikeinta on ymmärtää Nordsan operatiivista toimintaa johtavan Kalle Nordinin tyttäreen kohdistuvaa uhkaa, jonka tämä ratkaisee melko yliampuvin keinoin, kun Hunnutetun naisen tyylilaji on kuitenkin realismiin ja ajankohtaisuuteen pyrkivä.

Lisäksi olisi ollut hyvä, jos takaumat olisi merkitty takaumiksi. Olin välillä pudota kärryiltä, että mitä aikaa teoksessa nyt kuvataan.

Alkuhankaluuksien jälkeen Hunnutettu nainen alkaa vetää hyvin. Se osoittautuu todella ajatelluksi mutkikkaaksi rikostarinaksi, jossa käsitellään jihadismin lisäksi maahanmuuttopolitiikan epäkohtia. Erään Suomeen jo juurtuneen perheen käännytys toimii tapahtumien laukaisijana. Melentjeffin edellinen dekkari, toiseen sarjaan kuuluva Venäläinen peli nousi tavanomaista korkeammalle tasolle juuri moraalipohdintojensa takia. Hyviä kysymyksiä hän esittää myös Hunnutetussa naisessa.

Pommi-iskua suunnittelee itseään Opettajaksi kutsuva mies. Erityisen eleganttia on, miten Melentjeff pistää arabian kielen tutkijan Aleksi Brohusin tulkitsemaan epäillyltä löytyneitä runollisia viestejä. Niissä puhutaan "kahden kaupungin yhtäaikaisista häistä", siitä "kun kevät kohtaa aamunkoiton raudan" sekä "raudan ja tulen kohtaamisesta" ja "valkoisen kukan kuolemasta".

Hunnutettu nainen on kaikkea muuta kuin suoraviivainen rikostarina. Melentjeff vie viitseliäästi sivupoluille ja väärille jäljille, nostaa esiin henkilöiden yllättäviä yhteyksiä ja yllättää lopussa perusteellisesti. Itämerellä tapahtuva loppuhuipennus on tosin jännittävän ja dramaattisen sijaan enemmänkin vaisu, jopa lässähdys.

Todella monipolvinen ja monta kertaa yllättävä juoni kannattelee Hunnutettua naista niin, että Melentjeffillä olisi todennäköisesti paljon enemmän lukijoita, jos hänestä tiedettäisiin. Tämän dekkarin on kustantanut Suomessa hyvin näkymätön ruotsalaisyhtiö.

Kehujen vastapainoksi on sanottava, että kirjan henkilöt eivät elä vaan ovat luonnosmaisia. Pätee myös Annmari Akselssoniin. Hänen uusi parinsa Suomesta Ruotsiin lainattu Christo Hanninen erottuu tasapaksusta joukosta kirjasitaateillaan.

Itään vuonna 1918 paenneet punaiset kaavailivat Inkeristä Neuvosto-Suomen koekenttää

 Jesse Hirvelä: Inkerin diktaattorit - Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938. 293 sivua, SKS Kirjat 2026.

Neuvosto-Karjalasta ja siellä vaikuttaneista suomalaisista kommunisteista on viime vuosina julkaistu runsaasti uutta tutkimusta. Karjalan työkansan kommuunille tuli loppu ja sen suomalaiset johtajat teloitettiin 1930-luvun loppupuolella Stalinin suuressa terrorissa.

Samoin kävi Pietarin/Leningradin suomalaiselle punaeliitille, kerrotaan tohtori Jesse Hirvelän kirjassa Inkerin diktaattorit - Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938. 

Teos on osa Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushanketta, joka päättyi joulukuussa 2025. Sen johtopäätös oli, että Stalinin suuressa terrorissa tuomittiin ainakin 6200 suomalaista, joista yli 4700 teloitettiin. Luvut ovat pienempiä kuin usein on esitetty, mutta kuitenkin yli 20 prosenttia Neuvostoliitossa olleista suomalaisista vangittiin ja tuomittiin vuosina 1937-1938. Heistä 75 prosenttia tuomittiin kuolemaan.

Jesse Hirvelän tutkimuksen erityispiirre on Leningradia ympäröivä Inkeri, kuten kirjan nimikin kertoo. Sisällissodan jälkeen Suomesta pakeni noin 10000 ihmistä Venäjälle. Pietarissa/Leningradissa punapakolaiset ryhtyivät suunnittelemaan uutta vallankumousta Suomeen. Sen kokeiluareenana toimisi Inkeri, jonka suomalaisasutus periytyy 1600-luvulta. Talonpoikainen luterilainen väestö ei kuitenkaan innostunut sosialismista eikä kolhooseista.

Moskovassa 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen jäsenet ryhtyivät johtamaan Leningradin alueen suomenkielisiä järjestöjä, kouluja ja kustannustoimintaa. Yhdyssiteitä olivat Vapaus-niminen lehti, kirjoja julkaissut Kustannusliike Kirja, valistustalot ja punanurkat, joissa propagoitiin kommunismia.

Hirvelän mukaan kommunisteiksi julistautuneet suomalaiset oikeuttivat johtavan asemansa Neuvosto-Venäjällä sillä, että Pietarin ympäristössä asuva suomenkielinen väestö oli vedettävä mukaan suureen maailmanvallankumoukseen. Inkeriläisiä he eivät pitäneet täysin suomalaisina, vaan takapajuisina heimokansan edustajina ja eräänlaisena talonpoikaiskansana. 

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 14.10.1920 solmittua Tarton rauhaa kommunistit pitivät välirauhana, josta huolimatta vallankumousvalmisteluja oli jatkettava. Sosialismin omaksuneille inkeriläisille oli varattu rooli Neuvosto-Suomessa opettajina ja virkamiehinä. Neuvosto-Suomi saisi uutta älymystöä kaksikielisistä inkeriläisistä kommunisteista.

Punapakolaiset soveltuivat Hirvelän mukaan hyvin Pietarin alueen suomalaiseksi eliitiksi, koska heidän joukossaan oli paljon älymystöä, kuten kansanedustajia ja toimittajia. He miehittivät keskeiset valistuspaikat alueen alkuperäisväestön sijaan. Samalla he hyökkäsivät alueen vanhoja opettajia vastaan, joiden väitettiin pyrkivän muuttamaan "työtätekevän väestön valistuslaitokset porvariston luokkaetuja palveleviksi vastavallankumouksen agitatsioniasemiksi".

1920-luvulla Venäjällä vallan ottaneet bolshevikit suosivat vähemmistöjen omaa kulttuuria ja kouluja. Tarkoitus oli vahvistaa neuvostovallan asemaa maan reuna-alueilla.

Suomalaiset kommunistitkin vahvistivat suomen kielen asemaa, vaikka hyökkäsivät inkerinsuomalaisten omaa kulttuuria vastaan. Hirvelän tulkinnan mukaan Leningradin suomalaisjohto ei missään vaiheessa täysin ymmärtänyt vähemmistöjen oikeuksia omaan kieleen ja kulttuuriin.

Suomalaiset kommunistit suomalaistivat Inkeriä, mutta takataskussa oli ajatus Inkeristä sosialistisen Suomen koekenttänä. Inkerin kautta välitettiin Suomeen kuvaa siitä, millainen Neuvosto-Suomi tulisi olemaan. Propagandasotaa käytiin Suomeen paenneen inkeriläisjohdon ja Venäjälle paenneiden suomalaiskommunistien kesken.

SKP:ssä kaavailtiin Inkeristä saatavan sotilaita tulevaan vallankumoukseen Suomessa. Toisaalta heitä voitaisiin hyödyntää Suomessa vallankumouksen jälkeen. Inkeriläisistä tulisi kaksikielinen reservi, jota SKP hyödyntäisi valtansa vahvistamiseksi Suomessa, mutta johdossa olisivat edelleen kommunistit.

Kokeilukenttänä SKP:ssä nähtiin myös ajatus työläisten ja talonpoikien luokkaliitosta, kun Inkerin talonpoikaistolle tehtäisiin selkoa kommunistien maatalouspolitiikasta.

Kun Neuvosto-Venäjällä käynnistettiin 1920-luvun lopulla hyökkäys luokkavihollisia kuten maaseudun varakkaita talonpoikia "kulakkeja" vastaan, olivat suomalaiset mukana pakkokollektivisoinneissa inkeriläiskylissä. Pian inkeriläisiä alettiin karkottaa kotiseudultaan Kuolan niemimaalle, Uralin alueelle ja Siperiaan. Suomalaisessa lehdistössä asiasta syytettiin punapakolaisia, mutta Hirvelä pitää heidän johtavaa osuuttaan liioitteluna. Tätä hän perustelee Suomen pääkonsulinviraston salaisella kirjeenvaihdolla.

Vuoden 1926 väestönlaskennassa Leningradin alueella oli noin 15000 suomalaista, yli 117000 inkeriläistä, 16000 ortodoksista inkerikkoa sekä pienempi määrä vepsäläisiä ja vatjalaisia, jotka myös olivat ortodokseja.

1930-luvulle tultaessa Leningradin suomalaiseen puolue-eliittiin vakiintuivat SKP:n keskuskomitean ulkomaanbyroon Leningradin edustaja Tyyne Tokoi, Vapaus-lehden päätoimittaja Kalle Lepola, Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisen yliopiston suomalaisen sektorin johtaja J.K. Lehtinen sekä Kustannusliike Kirjan Leningradin osaston johtaja Uuno Peltola. Viiden oli Kustaa Rovio, joka kuitenkin siirtyi puoluejohtajaksi Neuvosto-Karjalaan.

Suomalainen kommunistieliitti pidätettiin ja teloitettiin 1937-1938. Syyt olivat samat kuin Neuvosto-Karjalan johtajien kohdalla: syytökset nationalismista, vakoilusta ja yhteyksistä vastavallankumouksellisiin aineksiin.

Tuuli oli kääntynyt syksyllä 1935, kun Neuvosto-Karjalan suomalaisjohto syrjäytettiin. Kustaa Rovion tilalle puoluejohtajaksi nostettu Pjotr Irklis leimasi alueen entiset johtajat porvarillisiksi suomalaisnationalisteiksi.

Kalle Päätalon romaani Nälkämäki saa syvällisen ja mukaansa tempaavan taustoituksen Ritva Ylösen uudessa tietokirjassa Kalle Päätalon sota

Ritva Ylönen: Kalle Päätalon sota. 255 sivua, SKS Kirjat 2026.

Kirjailija Kalle Päätalo sijoitti itsensä lähes jokaiseen romaaniinsa jo ennen vuonna 1971 käynnistynyttä Iijoki-sarjaa, jonka hän kirjoitti minä-muodossa. Yksi onnistuneimmista on vuonna 1967 ilmestynyt dokumentaarinen Nälkämäki. Siinä kerrotaan nykyään vähän tunnetuista jatkosodan sotilasvankileireistä Kannaksella. Kivennavan Siiranmäessä sijainneen leirin oikea talousaliupseeri Kalle Päätalo on romaanissa Matti Lieko.

Päätalo-tohtori Ritva Ylöseltä ilmestyi Kallen elämäkerta vuonna 2017. Nyt elokuussa julkaistu Kalle Päätalon sota täydentää sitä mukaansa tempaavalla tavalla. Päätalon kuukautta vaille viisi vuotta kestänyt sotareissu oli sen verran erikoinen, että se ansaitsee oman kokonaisesityksensä, etenkin kun Ylönen pystyy uutteran arkistotyön kautta tuomaan uusia puolia siitä esiin.

Kalle Päätalo meni armeijaan vapaaehtoisena vuoden 1939 viimeisenä päivänä. Hänet sijoitettiin Korialle pioneerikoulutukseen. Välirauhan kesänä 1940 pioneerit kunnostivat Lapissa Suomelle elintärkeän Jäämerentien, joka oli reitti Petsamon satamaan. 

Jatkosodassa talousaliupseeri Päätalo joutui puolivahingossa ainoaan taisteluunsa elokuussa 1941. Vaikea haavoittuminen johti hänet sotilassairaaloiden ja kotilomien vuorotteluun kesäkuuhun 1942 asti. Tuli sinä aikana sairastettua myös kuppa, jota hoidettiin Lahdessa.

Kesäkuusta 1942 syksyyn 1944 Päätalo toimi sitten Siiranmäessä. Hänet kotiutettiin tuoreena aviomiehenä silloin vielä itsenäiseen Messukylän kuntaan marraskuussa 1944.

Kalle kirjoitti sotavuosistaan kuusi romaania Iijoki-sarjaan ja siis Nälkämäen muutama vuosi ennen sen aloittamista. Iijoki-sarjan romaanit kertovat sotavuosista toisenlaista tarinaa kuin muut sotakirjat, koska niissä on voimakkaasti mukana elämän jatkuminen siviiliyhteiskunnassa.

Nälkämäen nimi kuvaa sitä, että piikkilankojen taakse marssi kesäkuussa 1942 resuisia ja luurankoon asti laihtuneita miehiä, jotka tappelivat siitä, kuka saa perunankuoria syödäkseen. He olivat sotilaskarkureita, aseistakieltäytyjiä ja eri rikoksista tuomittuja, jotka sijoitettiin Kannakselle linnoitustöihin. Vangit laitettiin rakentamaan noin 90 kilometriä pitkää Vammelsuu-Taipale-linjaa ja sen linnoituksia.

Turhaan unohdetussa Nälkämäessä Päätalo kuvaa värikkäästi leirielämää. Säännöissä painotettiin kuria ja vartijoita kiellettiin ankarasti veljeilemästä vankien kanssa. Todellisuudessa Kalle Päätalon mukaan vankiparakeissa järjestettiin yhteisiä painikilpailuja ja jopa ammuttiin yhdessä pilkkaan.

Lisäksi Kalle tarkkailee tässä romaanissa ensimmäisen kerran itseään ja omia heikkouksiaan tavalla, joka tulisi myöhemmin tutuksi Iijoki-sarjan lukijoille. Herkkä ja myötätuntoinen Matti Lieko / Kalle Päätalo hankkii vangeille lisämuonaa ja varusteita kepulikonstein, mutta tulee hyväuskoisuuttaan myös huijatuksi monta kertaa. 

Viina vie Matti Liekoa niin kuin vei Kallea. Armeijassa naisten makuun vihdoin päässyt Matti / Kalle etsii lakkaamatta tilaisuuksia päästä "kastamaan kärkeä" vielä silloinkin, kun on jo naimisissa.

Ritva Ylönen kuvaa kirjassaan Kallen koko sotatien tiiviisti. Iijoki-sarjan moneen kertaan lukeneille siinä ei ole mitään uutta, mutta Päätalo-harrastuksensa kanssa alussa oleville tai sille tielle vasta aikoville yhteenveto on tarpeellinen.

Uutta on Nälkämäen perusteellinen taustoitus. Ylönen kuvaa leiriä ja sen olosuhteita niin havainnollisesti, että syntyy käsitys, millaista siellä oli työ ja toisaalta vapaa-aika. Romaanissa käytetyt peitenimet saavat todelliset vastineensa. Lisäksi Ylönen pitää mukana laajempaa jatkosodan eri vaiheiden kartoitusta, Siiranmäkeä osana sen tapahtumia ja leirien merkitystä puolustustaisteluun valmistauduttaessa.

Kalle Päätalo oli arka herrapelkoinen nuorukainen armeijaan astuessaan. Hänellä oli voimakas kokemus, että tytöt eivät hänestä tykkää, mikä tuotti henkistä tuskaa. Välirauhan aikana Kallesta kuoriutui Oulussa kyltymätön naistenmies, jolla oli useampia tyttöystäviä yhtä aikaa. Hän laskelmoi kylmästi tapaamisia sen mukaan, kenen kanssa pääsee lystäilemään sängyssä.

Köyhän nuoruuden jälkeen Kallea siivitti näyttämisen halu. Se toteutui aluksi työelämässä ylenmääräisenä röytämisenä ja itsensä piiskaamisena yhä kovempiin suorituksiin, sitten kirjailijana, jolta valmistui tuhatsivuinen käsikirjoitus vuosittain lähes 40 vuoden ajan.

Siinä välissä sota-aikana "Kalle Päätalosta sukeutui sukupuolisen kanssakäymisen ahmatti, jolle mikään ei tuntunut olevan kylliksi", Ritva Ylönen kirjoittaa. Fyysisen tyydytyksen kääntöpuoli olivat henkiset vaivat valehtelusta, vähintään hankalien asioiden salailusta, ja uskottomuudesta, joka jatkui läpi ensimmäisen avioliiton.

Kalle Päätalon sota on vuoden toinen Päätalo-aiheinen kirja. Kesäkuussa ilmestyi Maija Saviniemen toimittama Päättymätön savotta, jossa yliopistotutkijat analysoivat hänen teoksiaan monelta kantilta. Savotta tuntuu todella päättymättömältä, sillä Päätaloon liittyviä kirjoja ilmestyy edelleen lähes vuosittain, vaikka kirjailijan kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi 26 vuotta. Ritva Ylönen todistaa nyt viimeisimpänä, että niin kannattaakin tehdä, ja uusia näkökulmia on mahdollista löytää.

Harrastusta pitää yllä myös aktiivinen Kalle Päätalo -seura, jolle Ylönen lahjoittaa puolet uuden kirjansa tekijänpalkkioista. 

Kalle Päätalon sota on tärkeä lisä Päätalo-tutkimukseen, mutta se on myös ansiokas yleisesitys sotilasvankileireistä, joista ei Ylösen mukaan ole kirjoitettu erillistä tietokirjaa.

Arttu Tuomisen uusi mestariteos Hydra repii sydämen riekaleiksi

 

Arttu Tuominen: Hydra. 332 sivua, Otava 2026.

Jännityskirjailija Arttu Tuominen keksii itsensä uudelleen joka vuosi. Vaikka hän kirjoittaa melkein kaikkien muiden alalla toimivien tapaan sarjoja, jokainen teos niiden sisällä on erilainen. 

Hydra on keskimmäinen kolmiosaiseksi nousevassa huumekaupasta laajoin kaarin kertovassa Kide-sarjassa. Taas kerran tuntuu siltä, että tämä on hänen paras dekkarinsa.

Viime vuoden Alecissa oltiin lamavuodessa 1992 ja tehtiin pikaisia pistoja vuoteen 2027. Perustarinassa huumeet vyöryivät Venäjältä Lappiin. Kilpailevat kartellit teurastivat toisiaan Sallassa. Sallalainen poliisi Sami Aho ei uskonut hänelle tuputettuihin selityksiin, että juttu on ratkaistu, kun kaikki kuolivat. 

Vuoden 2027 osuuksissa helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Tommi Kivi selvitti salamurhattujen huumekauppiaiden tapausta.

Alecissa yhdeksi päähenkilöksi noussut 14-vuotias monitaituri Liina Aho on tähän aikaan sijoittuvassa Hydrassa harmaantunut viisikymppinen Alepan kassa Helsingissä.

Arttu Tuominen ottaa Hydrassa luupin alle huumekaupan koko ketjun kolumbialaisista alkutuottajista rikollisjengien hallitsemiin pariisilaislähiöihin. Yksi lonkero ulottuu Helsinkiin, missä pelihimon riivaama pankinjohtaja Juhani Roine kävelee suoraan ansaan.

Tuominen on kirjaansa varten tutustunut huumepoliisin arkeen Ranskassa. Se näkyy ja tuntuu. Elämän armottumuus kilpailevien ryhmittymien taisteluareenoiksi muuttuneilla asuinalueilla romanttisen suurkaupungin laidoilla iskee silmille. Pilvikaupungiksi kutsutussa lähiössä asuva Louis Nivel ajattelee kotialueensa muuttuneen linnoitukseksi, jonne poliisilla ei ole asiaa ilman suurta joukkovoimaa. Päätösvalta alueen asioista on asukkaiden sijaan sitä kulloinkin hallitsevalla kartellilla.

Jo ensisivuilla aavistaa, että Hydra on loistava rikosromaani, mutta tarina inhottava. Kirjallisesti lahjakkaalla Louisilla voisi olla pääsylippu pois Pilvikaupungista, mutta hänen puolestaan joutuu jännittämään. 

Suomessa Juhani Roineen poika Miro kokee raakaa kiusaamista ja välinpitämättömyyttä. 

Kolumbiassa kartellille viidakossa työtä henkensä pitimiksi tekeviä kohdellaan kuin karjaa, pahemminkin. Raskaana olevalla Estellella ei ole vaihtoehtoa, koska tytär sairastaa leukemiaa ja hoidot maksavat.

Taustalla Helsingissä Alepan kassa Liina Aho tarkkailee ja tarvittaessa iskee elementtiviidakossa kuin myyttinen vaeltava aave.

Arttu Tuominen kuljettaa moniaineksista ja lukuisista henkilöistä koostuvaa tarinaa tunnetulla taidollaan, mutta jotenkin vielä tyylitaitoisemmin kuin ennen. Tyyli vaihtelee sitä mukaa, kuka henkilöistä on milloinkin suurimman huomion kohteena. Sympaattisten hahmojen kohtaloa jännittää todella niin kuin kyse olisi oikeista ihmisistä.

Hydra on myytin peto, jonka pää monistuu, kun se katkaistaan. Se on hyvä vertaus kaiken eteensä tulevan tuhoavalle huumerikollisuudelle. Hydra haastaa ajattelemaan, eikö kokonaiset ihmisyhteisöt tuhoavalle ahneuden ja julmuuden voimalle todellakaan voida mitään. Entä jos huumeet yksinkertaisesti laillistettaisiin johonkin rajaan saakka, ja niitä kaupattaisiin Alkon kaltaisissa myymälöissä, joissa saatavilla olisi myös tukea ja neuvontaa kuiville pääsemiseksi? Eikö laillistaminen veisi ainakin pohjan pois raa´alta lapsetkin syövereihinsä nielevältä rikollisuudelta, vaikka ei muita ongelmia ratkaisisikaan?

Vuoden kuluttua päästään lukemaan, miten tarina päättyy. Ennakkotiedoissa luvataan kostoa. Ei ole vaikea arvata, että sen toteuttaa päähenkilöksi nouseva Liina Aho, joka menetti isänsä huumekauppiaille Alecissa.

Arttu Tuominen kehittelee Hydrassa tilanteita maltilla, mutta iskee kuin kobra, kun on toiminnan aika. Syvällinen henkilökuvaus vaihtuu lennossa murskaaviin tilanteisiin, jotka korostavat elämän sattumanvaraisuutta siellä, missä rikollisen sana on laki.

Hydra on Tuomisen ensimmäinen kirja, jossa poliisit ovat sivuroolissa. Pääroolissa ovat kokonaiskuva ja ihmiset huumekaupan ja sen vaikutusten eri kerroksissa. Ei ihme, että Arttu Tuomisen maine kasvaa myös maailmalla. Hyviä rikoskirjailijoita on paljon, Tuomisen kaltaisia erityisiä lahjakkuuksia vähän.

Historiaa niin, että herkempää hirvittää, kun Niklas Natt och Dag kirjoittaa esi-isistään raakuuksien Ruotsissa 1400-luvulla

 Niklas Natt och Dag: Susien leikki (Vargars lek). Suomentanut Kari Koski. 585 sivua, Johnny Kniga 2026.

Ruotsin vanhimpaan aatelissukuun kuuluva Niklas Natt och Dag nousi kuuluisuuteen 1790-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien trilogialla. Sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa oman sukunsa ja Ruotsin historiasta kertovaa romaanisarjaa, joka sijoittuu 1400-luvulle. Niklas Natt och Dag on sarjan yhden keskeisen hahmon Måns Bengtinpojan jälkeläinen 15. polvessa.

Sarjan ensimmäisen osan Toiveet ja kohtalo suomennos ilmestyi viime vuonna. Se kertoo vuonna 1434 alkaneesta kapinasta, jota johti Engelbrekt Engelbrektinpoika. 

Vuorimiesten kapina syntyi kuningas Eerik Pommerilaisen tanskalaisten voutien mielivaltaista hallintoa ja korkeaa verotusta vastaan. Rälssimiehet lähtivät tukemaan kapinaa kaataakseen vieraan kuninkaan ja kaapatakseen sen tukemaan omia pyrkimyksiään. Göksholmin linnan herra, sinisen ja kullan värejä kantavan suvun Bengt Steninpoika lähetti poikansa Månsin hakeutumaan Engelbrektin lähipiiriin, missä hän myös onnistui. Toiveet ja kohtalo -romaanin lopussa Måns tappaa pikaistuksissaan Engelbrektin, koska heidän huhutaan olevan toisilleen läheisiä miehille sopimattomalla tavalla.

Sitä ennen Engelbrekt nousi vähäksi aikaa Ruotsin päämieheksi. Valtansa hän joutui kuitenkin jakamaan Karl Bonden kanssa.

Susien leikin alussa Måns on kiidätetty turvaan kansan vihalta. Engelbrektiä pidetään pyhimyksenä. Hänen rautaisen arkkunsa luo virtaa köyhiä ja sairaita. Tuoreella pyhimyksellä uskotaan olevan enemmän voimaa kuin vanhoilla ja vakiintuneilla.

Eerik-kuningas on joutunut vetäytymään Visbyyn. Karl Bonde on noussut yksin valtakunnanhoitajaksi. Hän hallitsee koko Ruotsia kahta linnoitusta lukuun ottamatta. Ne kuuluvat sinisen ja kullan sukuun kuuluville Bengt Steninpojalle ja hänen pojilleen.

Valtataistelu jatkuu kuumana ja verisenä. Vuorimiesten kapinaa jatkamaan nousee Erik Puke, jonka poliittisen juonittelun häikäilemätön mestari Karl Bonde kukistaa petoksen kautta.

Liittolaisuudet vaihtuvat kuitenkin koko ajan. Susien leikin lopussa sinisen ja kullan suku on nostamassa kuningas Eerikiä takaisin valtaan ja syöksemässä Karl Bondea vallasta.

Niklas Natt och Dag osoittautui jo ensimmäisessä romaanisarjassaan kovan luokan kertojaksi. Toiveet ja kohtalo sekä Susien leikki edustavat järeän luokan historiallista romaania sekä ulkoisilta mitoiltaan että sisällöltään. Molemmat luovat monimuotoisen kuvan aikakautensa Ruotsista, ihmisen ikiaikaisesta julmuudesta ja todellisista valtakamppailuista, joista viimeinen sana jää vielä sanomatta Susien leikin lopussa. 

Kirjat etenevät trillerimäisellä intensiteetillä, mutta ovat kaunokirjallisestikin kihelmöivää luettavaa. Niklas Natt och Dag on tyylin mestari.

Romaanit pohjautuvat kirjallisiin lähteisiin, joita Natt och Dag ryydittää mielikuvituksellaan. Historiallisten henkilöiden persoonallisuudesta ja vaikuttimista kun ei ole mitään tietoa. Kirjailijalla on vapaus kuvitella.

Susien leikin kiehtovin henkilö on Karl Bonde. Juonittelumestari ja täysi raakalainen. Hän oli myös tavallaan esimoderni mies, sillä Karl ryhtyi elinaikanaan muokkaamaan jälkipolville mielikuvaa itsestään. Hän kirjoitutti itsestään kronikkaa, jossa petokset ja raakuudet on poistettu tai selitetty parhain päin. Karl Bonde ryhtyi luomaan muistoja kokonaan toisenlaisesta ihmisestä kuin todellisuudessa oli, kuten Natt och Dag asiaa kuvaa. 

Ja tämä siis satoja vuosia ennen kuin sana viestintätoimisto keksittiin.

Susien leikin lopussa valta on edelleen lopullisesti jakamatta. Kuningas Eerik on menettänyt valtansa ja kuninkaaksi on nostettu baijerilainen nuori herttua Kristoffer, mutta Ruotsin kuninkaana oikeastikin kolmeen otteeseen hallinnut Karl Bonde odottaa tilaisuuttaan. Romaanisarjan seuraavaa osaa jaksaa tuskin odottaa, sillä sen tapahtuma-aikana Bonde toimi ensin Turun ja sitten Viipurin linnassa, josta käsin hän hallitsi suurtaa osaa Suomesta.

Tapani Bagge avaa Shanghain ennustuksessa uuden kioskikirjavuosistaan muistuttavan sarjan

 

Tapani Bagge: Shanghain ennustus. 278 sivua, CrimeTime 2026.

Tapani Baggen rikosromaaneita lukiessa pitää aina katsoa pintaa ennen kuin mennään syvemmälle. Suurin osa nykyisin julkaistavien dekkarien kansista on valjuja. Kuvat ovat kuin jostain kuvapankista tai tekoälyn tuottamia. Jussi Kaakisella ulkoasut Baggen kirjoissa ovat näyttäviä ja täydellisessä sopusoinnussa teoksen sisällön kanssa ollaan sitten 1940-luvun Helsingissä tai vuoden 1924 Shanghaissa. Shanghain ennustuksen kannen kuva ja rakentelu mukailevat vanhan ajan jännityslukemistojen ultratyylikkäitä päällyksiä.

Bagge laittoi yksityisetsivä Mujusen tauolle viime vuonna. Uuden sarjan nimi on Shanghai noir. Ensimmäiseksi siinä ollaan vuodessa 1924. Sisällissodan, heimosotien ja Ranskan muukalaislegioonan koulima Juho Hartman jättää laivan kansimiehen paikkansa Shanghaissa ja ryhtyy katsomaan, mitä kansainvälinen miljoonakaupunki voisi tarjota pystyvälle nuorelle miehelle.

Paljonkin, lupaa selvänäkijä Madame Litvanoff heti kättelyssä: Hartman kohtaisi elämänsä naisen ja saisi työtarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä.

Molemmat ennustukset toteutuvat. Hartmanin elämän nainen on kiinalainen filmitähti Wong Qiao Hui. Työtarjouksen tekee kaikessa mahdollisessa rikollisessa toiminnassa mukana olevan Vihreän liigan johtaja Du Yuesheng. Hartmanista tulee "Isona Vaaleana" Dun luottomies.

Shangain ennustuksessa mennään kuin rikshaa vetävä kuli ylimääräisen palkkion innoittamana pitkin Shanghain kujia ja katuja. Hartmanin eteen tulee päättömiä ruumiita, rikosliigojen keskinäisiä kiistoja, nousevien kommunistien juonia sekä ase-, huume- ja naiskauppaa. Hartman nousee ja vaurastuu nopeasti Vihreän liigan arvoasteikossa, mutta pettureita ja vihollisia vaanii joka nurkalla. 

Lähimmät omat luottomiehet ovat venäläinen emigranttisotilas Anton Harlamov, jota kutsutaan Varikseksi sekä inkeriläistaustainen luutnantti Miihkali Korppi.

Shanghain ennustus muistuttaa tyyliltään ja tapahtumiltaan niitä jännityslukemistoja, joilla Bagge aloitti uransa yli 40 vuotta sitten. Hän kirjoitti 57 Jerry Cottonia ja 32 FinnWestiä ennen valtavaa kirjatuotantoaan. Shanghain ennustus tuntuu kunnianosoitukselta niitä vanhempia lukemistoja kohtaan,  Kalle-Kustaa Korkkia ja Pekka Lipposta, mutta on teoksessa viittauksia sepänsälliinkin. Silmää isketään myös Casablanca-elokuvan ja Tintti-sarjakuvien kanssa.

Monikansallinen 1920-luvun Shanghai näyttäytyy Baggen käsittelyssä eloisana ja kuumeisena rikollisten ja poliittisten juonittelujen pesäpaikkana, jossa ihmishenki ei ole edes halpa vaan täysin arvoton. 

Väkivaltaa tarinassa on rutosti ja ihan eri tavalla kuin nykyisissä valtalinjan dekkareissa sarjamurhaajineenkin. Hartmanilta lyödään taju kankaalle monta kertaa, mutta kyllä sepänsälliltä itseltäänkin irtoaa vastustajilleen. Ruumiita tulee enemmän kuin lukija ehtii laskea, koska ihmishengellä ei ole mitään väliä. Naisia ja nuoria tyttöjä ryöstetään orjatyöhön bordelleihin. Sektoreillaan järjestystä pitävät poliisit pitävät huolta lähinnä omista korruptiopalkkioistaan.

Tunnetuilla ja tunnustetuilla taidoillaan Bagge on luonut hyvin potkivan uusvanhan jännitystarinan, josta ei meininkiä puutu ja jonka kyynisellä sankarilla on puhtauttakin sydämessään. Jännityslukemistojen parissa nuoruutensa viettäneelle Shanghain ennustus on tutulta tuntuva trippi aikaan, jolloin kioskeissa myytävien lehtien roistot olivat tosiroistoja ja sankareiden moraali vaihteli sarjasta ja kirjoittajasta riippuen.

Niin mielelläni kuin luinkin Shanghain ennustuksen, niin on pakko kysyä, pitääkö jokaisen dekkarin olla osa isompaa sarjaa. Hartmanin seikkailuille nämä 278 sivua voisivat olla juuri sopiva määrä. Kioskirjojen aika on ohi eikä tässäkään ole enemmästä kyse kuin vanhan lämmittelystä.

Helena Immonen ottaa Pronssiyössä kaiken irti maailmanpolitiikan häiriötilasta

Helena Immonen: Pronssiyö. 516 sivua, Docendo 2026.

Maailmanpolitiikasta ammentavien trillerien kirjoittajille tämä aika suo mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan ennen. Edellinen kulta-aika kylmä sota kalpenee nykyajan rinnalla. Silloin asetelma oli selkeä itä vastaan länsi. Viihteessä se pelkistyi usein hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, vaikka todellisuus oli monimuotoisempi. "Hyvät" eli Yhdysvallat oli mukana vallankaappauksissa ja salamurhissa. Niin toki myös Neuvostoliitto, mutta se olikin "paha".

Venäjän hyökkäyssodan takia itä vastaan länsi -asetelma on palannut näyttämölle. Mutta on myös länsi vastaan länsi, koska Yhdysvallat horjuttaa Donald Trumpin johdolla perinteisiä liittolaisuuksia. Lisäksi ovat valtioiden sisäiset jännitteet ja eri maiden toistensa kanssa ristiin menevät hybridioperaatiot.

Suomalaisten trillerien kärkinimellä Helena Immosella on siis mihin tarttua Havu-sarjan toisessa osassa Pronssiyö. Hän käyttää mahdollisuudet täysimääräisesti. Suomen sotilastiedustelu joutuu hybridivaikuttamisen kohteeksi, mutta ei siitä suunnasta, mistä normitrillereissä. Myös Iranin tilanne on mukana Yhdysvaltojen ja Israelin viime kesänä toteuttamien sotatoimien jäljiltä. Sekä Grönlanti, jonne kaikki lopulta kulminoituu.

Lukiessa mietin, onko Pronssiyössä liikaakin teemoja, koska edellä luetussa ei ollut edes kaikki. Meneekö se jo sekavuuden puolelle? Viimeisen sivun jälkeen johtopäätös on, että ei ole mitään liikaa. Tällainen maailma on. Monta kriisiä on päällä yhtä aikaa, eikä Pronssiyössä edes käsitellä Venäjää ja Kiinaa, ja niistä jokaisen kanssa on tultava toimeen. Immonen kuvaa, kärjistäen tietysti, maailmaa sellaisena kuin se tänä outona aikana on.

Pronssiyö jatkaa Horroksen tarinaa. Sen henkilöistä Sandra Fox ja Antto Havu ovat perustamassa Lontooseen uutta hybridiuhkien torjuntayksikköä. Se pureutuu Lontoossa tapahtuneeseen iranilaisen liikemiehen murhaan, johon myös Sandran veli Oscar näyttää sekaantuneen.

 Anton äiti, Pääesikunnan uusi tiedustelupäällikkö Johanna Havu joutuu heti kiirastuleen, kun Aamulehti on julkaisemassa tulikuumaa skuuppia: Horroksen keskiössä ollut amerikkalainen Pinewood Security toteutti Suomessa salamurhan, jonka salaamiseen Suomen sotilastiedustelu osallistui. Lehti aikoo julkaista sotilastiedustelun luotettavuutta horjuttavan uutisen muutaman päivän kuluttua riippumatta siitä, suostuuko Pääesikunta kommentoimaan asiaa.

Iranilaisen murha ja Aamulehden saama kuuma tieto laajenevat Pronssiyössä kohti turvallisuuspolitiikan perimmäisiä kysymyksiä uudessa tilanteessa, jossa lähin liittolainen voi olla myös vaarallisin vastustaja. Suomessa toteutetaan mittava terrori-isku, ja Grönlantiin kohdistuu vakava uhka. 

Immonen kasaa painajaismaisia uhkakuvia toistensa päälle mestarin elkein. Pääpaino on siinä, mitä voisi tapahtua. Trillereille tavanomaisia äärimmäisiä tilanteita ja viime hetken pelastuksia nähdään, mutta Pronssiyö on ensisijassa geopoliittinen trilleri, ei yliampuvaa ramboilua.

Pronssiyön arvoituksellista kansikuvaa kannattaa katsoa vilkaisua tarkemmin. Se sisältää vihjeen siitä, mistä Pronssiyöstä teoksessa puhutaan.

Helena Immonen on tehnyt kirjaansa varten perusteellisen ja huolellisen pohjatyön. Lukuisat asiantuntijat ovat antaneet hänelle apuaan. Se heijastuu Pronssiyössä kirkkaana näkemyksellisyytenä. Sen sekä omien taitojensa ansiosta Immonen selviää teoksensa ainesosien runsaudesta voittajana maaliin. Pronssiyöstä muodostuu hyvin huolestuttava looginen kokonaisuus vaikka usko siihen hieman horjui paksua teosta lukiessa.