Pohjalaisdraama ja film noir kohtaavat Joona Keskitalon jylhässä rikosromaanissa Lakeus, joka vaikeni

 Joona Keskitalo: Lakeus, joka vaikeni. 400 sivua, Bazar 2026.

Kirjailija Joona Keskitalon uusiutumiskyvyllä ei näytä olevan mitään rajaa. Takamailla-sarjan neljä ensimmäistä osaa ovat vauhdilla eteneviä osin komediallisia rikosromaaneja häröilevistä tyypeistä. Silti kaikki keskenään erilaisia. Viides osa Lakeus, joka vaikeni on huumorista melkein kokonaan riisuttu vuoteen 1998 sijoittuva rikosdraama kahdesta miehestä, kahdesta totuudesta ja kolmesta murhasta, joita pidetään Rankkuriksi kutsutun palkkamurhaajan tekeminä. Sekä yhdestä ristipaineessa elävästä asianajajasta.

Robert Koski on menestyvä kauhavalainen yrittäjä ja kauppaneuvos. Kale Rajala on hänen nuoruudenystävänsä. Kale aloitti kotipolttoisen myymisellä ja on siitä edennyt huumekaupan piiriin Helsinkiin. Nuorina he olivat sodissa rikki menneiden isien poikia, elivät köyhyyden, alkoholismin ja väkivallan keskellä. 1960-luvun alussa omaisuutta kartutettiin ryöstämällä postiautoja.

Nyt Kale on vankilassa. Hän on sairastuttuaan perunut rikostensa tunnustuksen. Miehet syyttävät niistä toisiaan. Mukaan lukien pieleen menneestä isosta pimeän viinan kaupasta Koskuen Essolla vuonna 1963, joka päättyi kahden helsinkiläismiehen ampumiseen. Kale meni siitä vankilaan, Robert nai Kalen tyttöystävän Leenan ja ryhtyi isäksi Kalen siittämälle pojalle.

Robert haluaa asianajajakseen Niina Luoman, joka on luopunut työstään ja sikafarmarina isänsä perustamalla tilalla Kauhajoella. Perheonni miehen ja pienen pojan kanssa kukoistaa, eikä Niinalla ole aikomusta palata ammattiinsa, jossa hän viimeisessä jutussaan ryvettyi pahasti. Niina lupautuu kuitenkin auttamaan Robertia kuulustelussa - ihan vähän vain.

Lakeudessa on sana sanaa vastaan. Kumpi on syyllinen Kale vai Robert? Vai onko kaiken yläpuolella vielä joku isompi kuvio?

Joona Keskitalon suvereeni taito tarinankuljettajana on tiedetty esikoisteoksesta Tottelemattomat asti. Silti Lakeus, joka vaikeni pudottaa leuan lattiaan. Mikä kutkuttava mysteeri, mikä monien yllätyskäänteiden draamankaari, joka huipentuu lopussa vielä yhteen yllätykseen.

Takamailla-sarjan ensimmäinen osa Saari, joka repesi oli minusta länkkärimuunnelma. Pieneen yhteisöön asettuva muukalainen saa paikkakunnan sekaisin. 

Lakeus, joka vaikeni näyttäytyy minulle film noirin ja suomalaisen pohjalaisdraaman yhdistelmänä. Film noiria edustavat lukuisat takaumat, joissa tapahtumista kerrotaan eri toimijoiden näkökulmasta. Pohjalaisdraamaa mureneva perhe ja intohimot, jotka ovat vähän lihallisiakin, mutta vyöryvät enemmän tunnetasolla. Niina ajautuu syvemmälle juttuun, koska huomaa haluavansa sittenkin olla asianajaja. Mikään ei vedä vertaa jutun voittamiselle oikeussalissa.

Lakeus, joka vaikeni ankkuroituu 1990-luvulla koventuneeseen ammattirikollisuuteen, joka tuotti monia suurta huomiota saaneita palkkamurhia. Voi siinä nähdä myös myöhemmän Helsingin huumepoliisin pomon Jari Aarnion tapauksen vaikutusta.

Joona Keskitalo on kokeillut hyvällä menestyksellä monia erilaisia rikoskirjallisuuden tyylilajeja. Lakeus on lähimpänä kuka sen teki -arvoitusdekkaria, mikä on häneltä taas uusi aluevaltaus.

Kohtalonomaisuus, loistavat henkilöhahmot, koko ajan vaihtuvat näkökulmat ja useampi hyytävä loppukäänne. Joona Keskitalo on sosiaalisessa mediassa arvioinut, että Lakeus, joka vaikeni olisi hänen paras kirjansa. Voi olla. Mutta miten panna järjestykseen viisiosaista sarjaa, jossa on neljä mestariteosta ja vain yksi selvästi heikompi, edellinen osa muotopuoli Järvi, joka murtui? Ja onko se edes tarpeellista? Sen voi kuitenkin sanoa, että Lakeus, joka vaikeni pakahduttaa sekä hienolla tarinallaan että kerronnallisella taituruudellaan.

Kirjan lopussa Keskitalolla on iloinen yllätys. Loppuvuodesta hän aloittaa uuden sarjan, joka on taas jotain ihan muuta. Lakeuden piti olla Takamailla-sarjan viimeinen osa. Se saa kuitenkin vielä yhden osan ensi vuonna. Se sijoittuu Hämeeseen, jossa kirjailija on kasvanut ja asuu.

Ihmisen kokoinen operaatio on Christian Rönnbackan valttikortti Henna Björk -sarjaa jatkavassa Valkyriassa

 

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Valkyria. 350 sivua, Bazar 2026.

Christian Rönnbackan Henna Björk -sarja on parantunut osa osalta. Valkyria on sen uusi huipennus, vaikka erinomaisia ovat edellisetkin osat olleet.

Supon erikoiskoulutetusta operaattorista Henna Björkistä kirjoittaessaan Rönnbacka on tehnyt tärkeän oivalluksen. Kokeaoktaaninen toimintaromaani on tehokkaimmillaan silloin, kun sen tapahtumat ovat mahdollisen puitteissa, ei silloin, kun koko maailman pelastaminen on yhden henkilön harteilla. Henna Björkin seikkailut ovat ihmisen kokoisia, ja silloinkin hänellä on tukenaan isompi ryhmä.

Valkyria ilmestyy juuri, kun Venäjän ja Ukrainan välinen droonisota on noussut uusille kierroksille. Ukraina pystyy tekemään iskuja Moskovaan saakka. Sota ei ole enää kaukainen asia tavallisille venäläisille.

Rönnbacka on Valkyriaa kirjoittaessaan ollut aikaansa edellä. Toukokuun puolivälissä ilmestynyt teos yhdistyy lukijan mielessä uutisiin sotatapahtumista. Tämä voisi olla totta.

Hieman autistinen Sofia Kivisuo on suunnitellut FinArctus-yhtiölle uuden teknologian lennokin. Testi aiotaan tehdä aidossa tilanteessa iskussa Ukrainasta Venäjälle. Venäjällä ollaan tietoisia Kivisuosta ja hänen droonistaan. Tappajat on laitettu liikkeelle.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu Rovajärvellä kovassa koulutuksessa ollut Henna Björk. Hänen tehtävänään on Kivisuon henkilösuojaus. Ensin juostaan kilpaa venäläisten palkkatappajien kanssa Suomessa, sitten teos huipentuu operaatioon Ukrainassa.

Rönnbacka ei jaarittele. Valkyria on yhtä tiukkaa ja intensiivistä lentoa. Muotovalio toimintaromaani. Jokainen lause vie tarinaa eteenpäin. Henna Björkin ja Sofia Kivisuon inhimillisiä piirteitä tuodaan mukaan niukasti, mutta riittävästi. Sarjan viidennessäkään osassa sen moneen pystyvä päähenkilö ei ole mikään supernainen eikä kone. 

Entistä tehokkaamman tappokoneen suunnitellut Sofia Kivisuo puolestaan joutuu moraalipohdintojen eteen.

Tiukkana pakettina etenevässä teoksessa Rönnbacka päästää lukijan salaisen sotilasoperaation kyytiin. Uskaltaa luottaa, että ainakin pääpiirteissään operaatio etenee teoksessa niin kuin se etenisi oikeastikin. Uskottavaa on myös Henna Björkiä ja hänen ryhmäänsä kampittavien venäläisvastustajien toiminta. Kuten sanottu, taru ja todellisuus yhdistyvät Valkyriassa hedelmällisellä tavalla.

Christian Rönnbacka on kirjoittanut vuodesta 2012 Porvooseen sijoittuvia Hautalehto-poliisiromaaneja hyvällä osumisprosentilla. Ne eivät kuitenkaan erotu kymmenistä kaltaisistaan. Henna Björkistä on tullut hänen ykköstuotteensa. Kansainvälisten trillereidenkin nykyään kovasti kilpaillulla saralla Rönnbackan valttikortti on tarinoiden pienuus, ei megalomaaninen suuruus. Hoidettavan kokoinen homma.

Kolmannessakin huippudekkarissaan Kuolinpesä Jari Raatikainen kertoo kylmiä tosiasioita vakuutuspetoksista ja rikollisen elämäntavan valheellisuudesta

Jari Raatikainen: Kuolinpesä. 346 sivua, Johnny Kniga 2026.

Vakuutustutkija Jari Raatikainen säväytti isosti esikoisdekkarillaan Syndikaatti vuonna 2022. Se on rikosromaani, jonka sisällä on julmetusti tietoa oikeasta talousrikollisuudesta. Syndikaatti kertoo vakuutusyhtiön kierojen vahinkotarkastajien ja rikollisorganisaation yhteispelistä korjausurakoissa. Valtapeli jatkoi vuotta myöhemmin samalla linjalla keskittyen autokaupan ympärillä liikkuvaan rikolliseen rahaan.

Kolmannessa dekkarissaan Kuolinpesä Raatikainen on edelleen ytimessä niin vakuutuspetosten kuin rikollisen elämäntavan kuvauksessa. 

Nämä kolme rikosromaania muodostavat kaaren josta uskaltaa sanoa, että mitään tällaista ei ole ennen julkaistu Suomessa. Raatikainen tuntee kuvaamansa asiat läpikotaisin, ja juoksuttaa dokumentaarisia rikostarinoitaan varmoin ja viihdyttävin ottein. Faktapohjaisuus luo niille vankan selkänojan, Raatikaisen kertojan taidot pitävät huolen siitä, että hänen kirjojaan lukee tukka pystyssä sekä jännityksestä että siitä, mitä kaikkea löperö lainsäädäntö mahdollistaa.

Kuolinpesässä Raatikainen kertoo yritysten tekaistuista sopimusriidoista, joilla vakuutusyhtiöitä, ja viime kädessä niiden viulut maksavia asiakkaita, kusetetaan.

"Voin siis ilmoittaa asiakasyritykseni ajatuneen sopimusriitaan vaikka Nokian kanssa ilman todellista riitaa - tai edes sopimusta - eikä kukaan vakuutusyhtiössä voi vahvistaa riidan todenperäisyyttä Nokialta", asianajaja Jukka Seppola kertaa juuri asianajaja Joonas Tuikulta kuulemaansa uskomattomalta tuntuvaa vedätyksen mahdollisuutta.

Tuikku on alan konkari. Hän selittää, että oikeusturvavakuutuksen ehdot kieltävät ottamasta yhteyttä vastapuoleen. Se rikkoisi vakuutussalaisuutta, koska riidan tai "riidan" toisen osapuolen vakuutusyhtiö selviäisi toiselle osapuolelle.

Seppola tarvitsee rahaa, paljon rahaa, koska hänellä menee huonosti paljon juhlimisen ja käsistä lähteneen kokaiinin "viihdekäytön" takia. Välit asiallisesti hommansa hoitavaan veljeen Antti Seppolaan ovat katkeamispisteessä. Veljeksillä on yhteinen toimisto Sovintojuristit Oy.

Seppola päätyy yhteyteen Tuikun kanssa liivijengi Syndikaatin presidentin Viitalan ohjeiden mukaan. Syndikaatti ja Viitala ovat keskeisinä toimijoina mukana kaikissa kolmessa kirjassa. Niiden kautta sarjaan tulee mukaan sen toinen vahvuus, rikollisen elämäntavan ja sen petollisuuden kuvaaminen. Koko sarjan toivoisi kuluvan vankiloiden kirjastoissa, sillä Raatikainen osoittaa pistävästi ja kylmäävästi, millainen pyramidihuijaus rikollisjengit ovat. Kaikki ovat uhrattavissa ja kaikkien haaveilemista isoista rahoista osille pääsee vain ylin huippu.

Hyvin Raatikainen kuvaa sitäkin, miksi uhrattavia lampaita silti riittää. Viitala tarvitsee toteuttajia, jotka ovat valmiita tekemään likaisen työn ja kantamaan vastuun, kun käry käy. Henkilökohtaiset mielihalut eivät ole siinä touhussa tarpeeksi tiukka liima. "Oli ollut pakko keksiä jotakin ylevämpää, uskonnon kaltaista, salaisuuden verhoamaa ja mystisyyttä huokuvaa", Raatikainen kuvaa järjestöä, jonka nimissä vannotaan veljeyttä ja ollaan valmiita mihin tahansa.

Kuolinpesässä Raatikainen pääsee siihen, että moottoripyörien ympärille rakentuneiden liivijengien aika alkaa olla ohi, kun Ruotsista Suomeen ulottuu vielä kovempi ja häikäilemättömämpi rikollisuus. Se pyyhkäisee vanhan maailman mennessään.

Jari Raatikaisen dekkarit etenevät vauhdilla. Monia dekkareita kuvataan sanalla nopealiikkeinen. Raatikaisen ovat sitten hypernopeita, sillä niissä tapahtuu koko ajan ja otetaan välillä pitkiä loikkia, koska oikeassa elämässä tutkinta ottaisi aikansa. Intensiteetti on hirmuinen Kuolinpesässä niin kuin se oli edeltäjissäkin.

Henkilökuvauksessa Raatikaisella on kaksi linjaa. Vakuutusyhtiö Elämänsuojan tutkijat jäävät luonnosasteelle, myös intohimolla työtään tekevä konkari Hujanen, jota painostetaan eläkkeelle. Hujanen muistuttaa monien dekkarien vanhan liiton tutkijaa, joka ei piittaa nykyajan kotkotuksista, mutta on elämäntavaksi muuttuneessa työssään erinomainen.

Tarinan konnissa Seppolassa ja Viitalassa Raatikainen pääsee puolestaan syvälle. Seppola on pintaliitäjä, jota kokaiinin lisäksi kiinnostavat menestyksen ulkoiset tunnusmerkit ja helppo raha vähällä työllä. Ikääntyvä jengipomo Viitala valmistautuu tekemään viimeisen kuprun ja katoamaan sitten muille maille eläkkeelle "veljiltään" nyysityt rahat mukanaan.

Jari Raatikainen on keksinyt ihan oman genren suomalaiseen rikoskirjallisuuteen. Hänen teoksiaan voisi kutsua dokumenttidekkareiksi tai true crimen ja rikosromaanin yhdistelmiksi. Miten vain, niiden vaikutus on murhaavan hyvä, koska kirjoista saa uutta tietoa, mutta kaikkea muuta kuin tietokirjamaisen puisevasti. Kuolinpesä edeltäjineen toimii täysillä myös ihan vaan rikosromaanina, sillä Raatikaisella on kertojan lahja hallussaan.

Kuolinpesässä sulkeutuu Syndikaatista alkanut yhtenäinen kaari. Raatikainen ei toivottavasti kuitenkaan lopeta tähän. Tällaisia rikosromaaneja ei kirjoita kukaan muu, eikä se ole edes mahdollista ilman laajaa asiantuntemusta.

Hans Rosenfeldtin pitkään kaivattu Surman suden jatko-osa Elonkorjuu on viiden tähden dekkari

 

Hans Rosenfeldt: Elonkorjuu (Skördebarn). Suomentanut Jaana Nikula. 397 sivua, Otava 2026.

Yli viisi vuotta sitä jouduttiin odottamaan, mutta vihdoin Hans Rosenfeldtilta saatiin jatkoa Haaparantaan sijoittuvalle huippudekkarille Surman susi. Mikä parasta, myös Elonkorjuu on mestarin työtä ja viiden tähden rikosromaani.

Surman susi esitteli vähän yli viisikymppisen Hannah Westerin, joka joutui kollegoineen selvittämään kadonneesta huumelastista ja vääriin käsiin joutuneista rahakasseista syntynyttä verilöylyä. Katja-nimeä käyttävä venäläinen palkkatappaja sai aikaan hirveää jälkeä. Lopulta hän tappoi myös Hannahin miehen Thomasin.

Elonkorjuu jatkuu vuosi edellisen osan tapahtumien jälkeen. Yksinäisyydessä surutyötä tehnyt Hannah palaa töihin Haaparannan poliisiin, joka saa selvitettäväkseen vanhalta koleraan kuolleiden hautausmaalta löytyneen kuolleen vastasyntyneen tapauksen. Vauvan synnyttänyt nuori nainen löytyy kuolleena läheisestä mökistä. Hän näyttää olleen liikkeellä ja pakomatkalla toisen naisen kanssa.

Pian Haaparantaan ilmaantuu myös Katja.

Kirjan takakannessa se jo kerrotaan, että Elonkorjuu käsittelee ihmiskauppaa ja rikollista synnytysbisnestä. Rosenfeldtin kertomana siinä on suomalaisesta marjabisneksestä tuttuja piirteitä. Köyhien maiden, tässä tapauksessa Moldovan, kansalaisia huijataan lupauksilla hyvistä ansioista vauraassa lännessä. Perillä odottaa orjatyö muodossa jos toisessakin.

Huumaavasti kulkeva Elonkorjuu on näppärästi toimivien naishahmojen juhlaa. Eräs työtoveri uskoutuu Hannahille, koska tämä osaa ajatella muita avarammin. Sitä kautta saadaan teoksen lopussa viimeinenkin palikka paikalleen. Pienenä lapsena jostain Venäjälle kaapattu ja tappajaksi koulutettu Katja on karmeassa ammattitaidossaan suorastaan myyttinen henkilö. Viimeisillään raskaana oleva Dardana älyttää takaa-ajajiaan kekseliäästi.

Toiseksi sietämättömän jännittävän ja vetävästi kirjoitetun Elonkorjuun juhlaa ovat ylipäänsä sen upeat henkilöhahmot sivuhenkilöitä myöten. Hannah on opetettu lapsesta asti kätkemään tunteensa. Hänellä oli Thomaksen eläessä sivusuhde pomonsa Gordonin kanssa, mutta se oli pelkkää panemista, vaikka Gordon olisi ollut valmis enempäänkin. Onko Hannah nyt valmis näyttämään tunteensa?

Salaisuuksia on yhdellä jos toisellakin henkilöllä. Hannahin työtoveri Roger ei ole kertonut lasta haluavalle vaimolleen, että on katkaisuttanut siemenjohtimensa, koska hän ei halua isäksi. Käry uhkaa käydä. Herkullisen niljakkaita ovat Elonkorjuun konnahahmot, jotka ovat mukana laittomassa synnytysbisneksessä, mutta onnistuvat selittämään sitä itselleen parhain päin tai eivät edes halua ajatella, mitä synnytyskoneille tapahtuu sitten, kun tavara on toimitettu.

Synkästä aiheesta huolimatta Hans Rosenfeldt on valinnut teoksensa pääsävyksi toiveikkuuden. Tappokone Katjasta löytyy uusia inhimillisiä piirteitä, ja Dardana saa apua luuseriksi jämähtäneeltä Jontelta, joka voi olla valmis muutokseen.

Hannah Westerin tragedia on se, että hänen oma tyttärensä Elin kaapattiin vauvana. Voisiko Haaparantaan palannut ja menneisyydestään tietämätön Katja olla Elin? Tämä on yksi Surman suden ja Elonkorjuun arvoitus, johon ei ainakaan vielä saada vastausta, mutta lopussa viritellään jatkoa sen verran lupaavasti, että ehkä sitä ei toiste tarvitse odottaa vuosikaupalla.

Silta-tv-sarjaa kirjoittanut Rosenfeldt on aiemmin kirjoittanut Sebastian Bergman -dekkarisarjan yhdessä Michael Hjorthin kanssa. Hauska yhteensattuma, että Hjorthilta saatiin vain muutama viikko sitten todella pätevä Islanti-dekkari Väkivallan saari, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Bjarni Thorssonin kanssa. Rosenfeldt ja Hjorth ovat huippuvedossa myös uusissa hankkeissaan.

Tutkijat löysivät Kalle Päätalon, Iijoki-sarja kertoo suomalaisten arjesta ja yhteiskunnan muutoksesta

 Maija Saviniemi (toim.): Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta. 416 sivua, SKS 2026.

Kirjailija Kalle Päätalon ansiot perinteen ja Koillismaan murteen tallentajana tunnustettiin silloinkin, kun hänen teostensa kirjallista arvoa vähäteltiin, niille jopa naureskeltiin. 26-osaisessa ja noin 17000-sivuisessa Iijoki-sarjassa Päätalo kuvasi monia kadonneita töitä niin tarkkaan, että ne olisi voinut rekontsruoida hänen tekstiensä pohjalta. Hän myös pani kuvaamansa henkilöt, jotka esiintyvät kirjoissa omilla nimillään, veäntämään sydämensä kyllyydestä.

Nyt kun Päätalon kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi 26 vuotta, voi sanoa hänen ottaneen selkävoiton arvostelijoistaan jo kauan sitten. Äänikirjoina ilmestyvän Iijoki-sarjan osat keikkuvat listojen kärjessä, ja Päätalo-harrastus on vireää. Kellään muulla kirjailijalla, ei kuolleella eikä elävällä, ei esimerkiksi ole viikon kestävää nimikkotapahtumaa.

Viime vuosina eri alojen akateemiset tutkijat ovat löytäneet Kalle Päätalon teosten merkityksen aiempaa laajemmin. Oulun yliopiston suomen kielen yliopistonlehtori Maija Saviniemi on toimittanut kielitieteeseen painottuvan teoksen Kalle Päätalo tutkijoiden silmin, joka ilmestyi vuonna 2022. Nyt toukokuussa 2026 se sai jatkokseen kirjan Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta, joka käsittelee Iijoki-sarjan antia myös kansatieteen ja historiantutkimuksen näkökulmista.

Kansantaiteilija Juice Leskinen sanoi, että muista kirjoista voidaan lukea, mitä milloinkin tapahtui, Kalle Päätalon kirjoista, miten kansa sen koki. Tämä pitää paikkansa, mutta sillä varauksella, että 1920- ja 1930-luvulla metsästä elantonsa vuodenaikojen kiertokulun mukaan ottanut Iijoen kansa eli täysin eri todellisuudessa kuin kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien väki.

Päättymättömässä savotassa on 12 tutkimusta ja 14 kirjoittajaa. Iijoki-sarja on 26-osainen romaani, joka kertoo päähenkilönsä Kallen elämäntaipaleesta 1920-luvun alkupuolelta vuoteen 1998, jolloin sen viimeinen osa ilmestyi. Se pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta on muistinvarainen ja osin sepitetty. Tutkijoiden näkökulmasta teossarja on muistitietoaineistoa eletystä elämästä ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Muista kirjoista tiedetään, mitä kuninkaiden ja ruhtinaiden pöydissä syötiin, Kallen kirjoista, että köyhä kansa söi pikkulintujakin nälkäänsä.

Päättymättömän savotan ensimmäisessä osassa perehdytään muun muassa maaseudun sosiaalipolitiikkaan Päätalon teosten valossa, oman aikansa taivalkoskelaiseen ruokakulttuuriin, pukimiin, erityisesti kenkiin, ja rakentamisen muutoksiin.

Kuten hyvin tunnettua, Päätalon lapsuuden perheessä syötiin 1930-luvulla useita vuosia "kunnan jauhoista" tehtyä leipää, kun isä Herkko Päätalo oli sairas. Tutkijat löytävät 1930-luvun sosiaalipolitiikasta yllättäviä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Järjestelmän suhde avuntarvitsijoihin oli silloin ja on nyt valtasuhde. He vertaavat Päätalon perheen kunnan jauhojen anomista nykypäivän toimeentulotukihakemuksiin. Kokemus on molemmissa tapauksissa samanlainen, vaikka käytännön tasolla eletään eri maailmassa.

"Pysytellessään oman kokemuspiirinsä sisällä Päätalo pystyy näyttämään menneisyydestä ja menneisyyden yhteiskunnan rakenteista jotain sellaista, mitä paraskaan akateeminen historiantutkimus ei kykene kertomaan", teoksessa kiitetään.

Päättymätön savotta tarjoaa paljon löytämisen iloa kokeneellekin Päätalo-harrastajalle. Hänen teostensa kaikkinainen rikkaus nousee vielä uudelle tasolle, kun tutkijat osoittavat, miten ainutlaatuista aineistoa ne ovat.

Kallen kielestä nauttivakin kokee uusia elämyksiä esimerkiksi artikkelissa, joka käsittelee hiihtämistä hänen teoksissaan. Päätalo käyttää sanoja luikutella, lörötellä, rentostaa, suhauttaa viuhtaista ja vohlasta kuvaamaan vaivatonta menoa, Vaivalloista hiihtämistä kuvaavat sanat haakuroida, kaluuttaa, mäskätä, nylykkästä ja pungertaa.

Kalle totesi kirjoissaan olevansa kotoisin Suomen rikkaimmalta murrealueelta. Ei tee mieli väittää vastaan. Hän oli itsekin erinomainen kielenkäyttäjä, mikä tulee esiin myös artikkelissa, joka käsittelee vienankarjalaa hänen kirjoissaan.

Myönteisestä, jopa nautinnollisesta lukukokemuksesta huolimatta Päättymätön savotta pistää pohtimaan, kenelle se on kirjoitettu. Toisille tutkijoille vai sille suurelle fanikunnalle, joka edelleen lukee, ja nykyisin myös kuuntelee, Kalle Päätalon tuotantoa? Teoksessa on nimittäin sellaista akateemista raskautta, että joiltain osin se ei avaudu ollenkaan edes tällaiselle lukijalle, joka on käyttänyt kieltä työkseen nelisenkymmentä vuotta. Ja yleistajuisissakin artikkeleissa on lukemista haittaavia tekstin sisällä olevia lähdeviittauksia ja koukeroisia sanontoja. Ne ja äärijuureva Kalle Päätalo eivät oikein sovi yhteen.

Mitä seuraavaksi? Ilmeisesti akateemista tutkimusta on tulossa lisää. Se on hyvä, sillä Päätalo-tutkimus on vasta lähtenyt liikkeelle. Iijoki-sarjaa ei ole vielä ammennettu tyhjiin ja muun hänen tuotantonsa tutkimus ei ole edes alkanut, vaikka oikeastaan se kaikki on omaelämäkerrallista.

Mutta olisiko akateemisen tutkimuksen rinnalla mahdollista selvittää myös, mitä Päätalon käsikirjoituksista jäi painamatta valmiisiin kirjoihin? Tämä tuntuu kutkuttavan tavallisia Päätalon lukijoita. 

Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila vertailee Päättymättömässä savotassa Ratkaisujen aika -romaanin painettua versiota sen käsikirjoitukseen. Lopullinen teos on noin 200 sivua lyhyempi kuin käsikirjoitus. Mantila tekee selkoa, miten Ratkaisujen ajan toimittanut Juhani Syrjä on yhdistellyt lauseita, muuttanut sanoja ja poistanut tekstistä toistoa ja muuta aineistoa. Tämähän on normaalia kustannustoimittajan työtä. Iijoki-sarjan alkupään teoksia toimitti hänen veljensä Jaakko Syrjä.

Itseäni kiinnostaa, jäikö käsikirjoituksia lyhentäessä teoksista jotain olennaista pois. Mantilan mukaan Ratkaisujen ajasta on poistettu sivun mittainen humoristinen kohtaus, jossa Kalle ja Laina "intoutuvat huikeaan kielelliseen leikkiin". Herää kysymys, mitä muuta mielenkiintoista teoksesta on poistettu.

Iijoki-sarjan kirjat ja käsikirjoitukset tulisi vihdoin lukea rinnakkain, etsiä niistä tällaisia sisällön kannalta olennaisia tai vaan lukijoita kiinnostavia kohtauksia ja julkaista ne. Helpommin sanottu kuin tehty, kun kyseessä on todellakin 26 kirjaa ja 17000 sivua. Mutta jos urakan voisi joukkoistaa, se ei olisikaan ylivoimainen, vaan jopa hauska. Vapaaehtoisia luulisi riittävän. Käytännössä hankaluus on siinä, että käsikirjoitukset ovat Päätalo-arkistossa Taivalkoskella ja me fanit hajallaan ympäri Suomea. Olisiko esimerkiksi mahdollista digitoida käsikirjoitukset niin kuin painetuille kirjoille on jo tehty?

Kalle Päätalo on ollut ja on vankemmin elossa kuin yksikään toinen edesmennyt kirjailija. Hänen ympärillään oleva vilkas harrastuneisuus on yksi merkki siitä, jatkuva Päätaloa sivuava julkaisutoiminta toinen. Lisää uutta lukemista saadaan jo elokuussa. Silloin ilmestyy Kalle Päätalon elämäkerran kirjoittaneen Ritva Ylösen uusi teos, joka käsittelee Kallen sotavuosia.

Vaikka tässä myös arvostelen Päättymättömän savotan akateemisuuksia, nostaisin Maija Saviniemelle hattua, jos sellaista käyttäisin. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, "erityisesti Iijoki-sarja on poikkeuksellisen rikas lähde suomalaisen yhteiskunnan, arjen ja ajattelutapojen tutkimukselle". On arvokasta, että tämä tehdään perustellen näkyväksi.

Teeman käsittely jatkuu heinäkuussa Päätalo-päivillä Taivalkoskella. Silloin järjestetään tutkijaseminaari aiheesta.

Hyvin rakennettu päähenkilö ilahduttaa Suvi Erikssonin vähän junnaavassa esikoisdekkarissa Linnan varjossa

 Suvi Eriksson: Linnan varjossa. 336 sivua, Myllylahti 2026.

Muotisuunnittelua opiskelevan vähän yli kolmekymppisen Emilia Holmströmin elämä katkeaa Skotlannissa Kyle of Lochalshissa sijaitsevan linnan kivikkoon. Emilia oli juuri päässyt irti ahdistavasta parisuhteesta kotonaan Raaseporissa, saavuttanut unelmiensa opiskelupaikan ja löytänyt Skotlannin maisemista inspiraatiota lopputyölleen Aalto-yliopistossa. Parisuhderintamallekin kuului vaihteeksi hyvää.

Mutta tapettiinko Emilia vai oliko se onnettomuus? Pienen paikkakunnan poliisilla ei juuri ole kokemusta henkirikosten tutkinnasta. Apuun lähetetään vanhempi rikospoliisi Tuuli Puro Länsi-Uudenmaan poliisista.

Karjaalaisen Suvi Erikssonin esikoisdekkarissa Linnan varjossa näkyy kirjoittajan Skotlanti-innostus. Hän maalailee sellaisia sanallisia kuvia, että itsellekin herää mieli matkustaa linnojen ja tarujen maahan. Tämä on vähän paradoksaalistakin, sillä teoksen juoni sivuaa turismin vastustamista sen haittojen takia pienellä paikkakunnalla. Osansa paikallisten ynseydestä vieraita kohtaan saa kokea myös Tuuli niin kuin oli kokenut Emiliakin.

Kyle of Lochalsin poliisissa Tuulia on vastassa mukava rikoskonstaapeli Blair Angus sekä pari hänen vähemmän mukavaa alaistaan. Poliisimiesten happamuuden syy jää arvoitukseksi. Emilia Holmströmin tapauksesta tiedetään vain, että hän on kuollut. Todistajia tai todisteita ei ole siitä, miksi hän on pudonnut kivikkoon ja murtanut kallonsa. 

Tuulin on siis selvitettävä, mitä Emilia teki opiskelunsa ohella ja ketä tapaili saarella. Perinteiseen dekkarityyliin Suvi Eriksson kertoo siitä takaumissa, joissa elämä hymyilee Emilialle.

Linnan varjossa etenee muutenkin perinteitä kunnioittaen. Vähän liikaakin. Tutkimustensa junnatessa Tuuli tuskailee selvitystyönsä hidasta etenemistä. Se pätee myös itse teokseen. Ei tapahdu oikein mitään. Emilian kuolinsyy on mysteeri. Suomessa tapahtuu kaksi selkeää asiaan liittyvää murhaa, jotka jäävät teoksessa toteamisen asteelle.

Parasta Erikssonin esikoisessa on hyvin rakennettu ja uskottava Tuulin hahmo. Hän on toiminut alkoholisoituneen äitinsä hoitajana ja unohtanut itsensä. Lautapelejä intohimoisesti harrastava Tuuli on Emilian vastakohta siinä, että hän ei juuri kiinnitä huomiota pukeutumiseensa paitsi tennareihin. Emilia taas muistetaan paikkakunnalla näyttävistä asuistaan.

Tuulin uskottavuutta lisää se, että hänen hahmossaan on kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia päihdeläheisen omaisena. Tämä Eriksson on itse kertonut.

Onnistunut ja toimiva sivujuonne on myös turismikriittisyys, joka on Suomessakin saavuttanut Rovaniemen. Liika turismi nostaa asumisen hintoja, tuo mukanaan ruuhkia ja rikkoo herkkää luontoa.

Lopussa Suvi Eriksson kokoaa tapahtumat hyvin yhteen, kun Tuuli oivaltaa, kuka on tapahtumien taustalla ja miksi. Tarina saa eloa, jota olisi kaivannut jo paljon aikaisemmin.

Vielä yksi myönteinen huomio: kaikkien dekkarien paskamaisten pomojen vastapainoksi Tuulin esimies Kalle-Pekka Hirvonen, jota kaikki kutsuvat Kapuksi, on korostetun reilu ja kannustava.

Suvi Eriksson kirjoittaa erinomaisen sujuvaa ja luontevaa tekstiä. Kun laji on dekkari, siinä saisi olla myös edes vähän jännitystä. Tämä toiveena jatkoon, sillä sitähän Linnan varjossa on sen lopun perusteella saamassa.

Mukavana bonuksena teoksen lopussa on joukko sitä käsitteleviä kysymyksiä, joita voi hyödyntää esimerkiksi lukupiirissä. Eriksson kertoo kotisivuillaan koordinoivansa vapaa-ajallaan Virtuaalista Dekkarilukupiiriä.

Harri Virtasen jäätävä rikosromaani Tuhon ystävät kuvaa rauhan jälkeistä aikaa, demokratian hajoamista ja luo painajaismaisen näkymän sodankäynnin seuraavaan muotoon

 Harri Virtanen: Tuhon ystävät. 276 sivua, Johnny Kniga 2026.

Monia television rikossarjoja käsikirjoittamassa ollut Harri Virtanen debytoi viime vuonna dekkarikirjailijana tiukkaan puristetulla Valaistuneella tappajalla. Vakoilua, terrorismia ja yhteiskunnallisia kytkentöjä sisältävä teos latistui hieman vasta lopussa, kun murhan taustat paljastuivat yksilöpsykologisiksi.

Kakkososassa Tuhon ystävät ei latistu mikään. Se ottaa monet aiheensa suoraan viime kuukausien uutisista ja luo niiden päälle painjaismaisen ja kauhistuttavan näkymän siitä, mitä sota voisi olla aivan lähitulevaisuudessa. Venäjän ja Ukrainan välinen droonisota on jo muuttanut kaiken neljässä vuodessa. Seuraava mullistus voi olla oven takana.

Tuhon ystävät on Joki-sarjan toinen osa. Joki on KRP:n monella tavalla rikkinäinen erikoistutkija Henri Joki, joka tutki edellisessä osassa Supon työntekijän murhaa. Tämä oli päässyt lähelle korkean tason vakoiluvyyhtiä. Vakoilua tehtiin tietysti Venäjän laskuun.

Jatko-osassa tapahtuu Suomen historian suurin terrori-isku, mutta juonen kannalta keskeisin on suomalaisen peliyhtiön kehittämä mullistava sotapeli Quantum Strike. Peliä testaavat teinit ohjaavat drooni-iskuja, jotka näyttävät oikeilta tuhotöiltä oikealla Ukrainan sotarintamalla.

Poliisi saa vihiä jostain oudosta, kun neljä saman koulun 14-vuotiasta poikaa on yrittänyt itsemurhaa lähes samaan aikaan. Kyseessä voisi olla myös sairas some-haaste, mutta ei ole. 16-vuotias peliä testannut Niklas Reitari ryhtyy ottamaan selvää Quantum Striken rahoittajien taustoista ja avustaa poliisia heille tuntemattomaan todellisuuteen.

Samaan aikaan parikymppinen sairaanhoitajaopiskelija Riikka Järvinen suunnittelee kouluiskua. On kesä, mutta seuraavan lukukauden ensimmäisenä päivänä hän toteuttaisi suunnitelmansa, joka suuntautuu itsekkyyttä ja yksilökeskeisyyttä vastaan. Hän toteuttaa kristittyjen velvollisuutta jouduttaa lopunaikoja nyt, kun käynnissä on sota hyvän ja pahan välillä.

Vauhdilla etenevässä teoksessa on monia epäuskottavuuksiakin, mutta niistä nillittäminen on turhaa. Tuhon ystävät on viiltävä pysäytyskuva ajasta, jota elämme juuri nyt, ja varoitus siitä, mitä kohti olemme menossa. 

Kuten Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson on sanonut, Ruotsi ei ole sodassa, mutta ei elä myöskään rauhanajassa. Pätee myös Suomeen ja koko Eurooppaan. Venäjä yrittää horjuttaa länsimaisia demokratioita ja käyttää hyväkseen perinteisiin arvoihin paluuta vaativaa äärioikeistoa. Sen retoriikka on teoksessa vain vähän kärjistetympää kuin mitä perussuomalaiset suoltavat somekanaviinsa päivittäin.

"Me eletään lopunajan fasismia", teoksessa lainataan Naomi Kleinia.

"No, Naomi Kleinin mukaan 30-luvun fasismi lupasi keskiluokalle kuitenkin tulevaisuuden, pienen palan maata ja toimeentulon. Lopunajan fasismi ei lupaa mitään, Pelkkää tuhoa", Henri Joki selventää.

Sen yhtenä osana sota hivuttautuu osaksi siviilielämää, mikä taas muistuttaa 1930-luvun fasismia.

Mutta miksi spektaakkelia tavoittelevat tuhoiskut? Motiivi voi olla mikä tahansa ideologia. Onko taustalla vain tarve tulla suureksi ja tunnetuksi? Tuntea edes jotain merkitystä? Myös terapeuttina työskentelevä Virtanen löytää tällaisia syitä.

Harri Virtanen juoksuttaa dystopiaansa hurjalla vauhdilla, pitää niin sanotusti tiukassa otteessaan alusta loppuun. Tuhon ystävät on ajankohtaistrillerien kärkeä, kuin huutava ääni, että pian on liian myöhäistä. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä.

Uusi Islanti-dekkari Väkivallan saari alkaa peruskuvioilla, mutta hyytää lopussa veren

Michael Hjorth & Bjarni Thorsson: Väkivallan saari (Våldets ö). Suomentanut Kristiina Vaara. 382 sivua, Otava 2026.

Ei, taas tätä samaa. Uusi Islantiin sijoittuva dekkarisarja alkaa kliseisimmällä mahdollisella tavalla nuoren naisen alastomalla ruumiilla. Murhan uhri löytyy tällä kertaa hevostallin karsinasta. Jatkokin on peruskauraa: poliisit tutkivat, ja välillä hypätään pyöräilevän murhaajan näkökulmaan. Millainen hän on ja miksi hän murhaa, se selviää jo aika pian.

Alussa ihmetyttää, miten Väkivallan saaren toinen kirjoittaja Michael Hjorth on sortunut näin tavanomaiseen kuvioon. Ruotsalainen Hjorth tunnetaan parhaiten äärikoukuttavista Sebastian Bergman -dekkareista. Kirjan toisen kirjoittajan Bjarni Thorssonin nimi ei soita kelloja, mutta Wikipedia tietää hänen oleva islantilainen käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jolta on tätä ennen ilmestynyt kaksi romaania.

Lähtökohta on lattea, mutta varsin nopeasti teos alkaa sykkiä hikeä pintaan. Väkivallan saari on sittenkin pirullisen jännittävä ja nerokkaasti rakennettu trilleri, joka myös kertoo jotain olennaista ajastamme. Hjorth ja Thorsson avaavat murhaajan taustaa jo teoksen alussa, joten tässäkin voi kertoa, että konservatiivisen mieskäsityksen vallassa oleva murhaaja "kostaa" naisille, jotka ovat hänen mielestään liian itsenäisiä tai  näkyviä mielipidejohtajia. Häntä ajaa ajatus siitä, että länsimaissa kaikki on mennyt vikaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Hänelle saavuttamattomat naiset ovat ottaneet vallan.

"He hallitsivat kaikkea. Yhteiskunta pyöri enemmän tai vähemmän heidän ympärillään, keskustelua värittivät heidän mielipiteensä, ja miehiä syytettiin kaikesta, mikä meni pieleen. Kaikki hyvä luettiin naisten ansioksi. Ainoat miehet, joita kuunneltiin näinä päivinä, olivat homoseksuaaleja tai niitä, jotka olivat muuttuneet naisiksi."

Hevostallista löytyneen naisen murhaa tutkinnan johtoon laitetaan Ruotsista Islantiin muuttanut tuore rikospoliisi Helga Jónsdóttir. Ensikerran johtovastuussa olevan epävarman Helgan aisapariksi ajautuu liikennepoliisi ja pelastuspalveluun kuuluva Bjarki Gudmundsson. Hänellä on tausta erikoisjoukoissa ja huumepoliisina, mutta sitten on tapahtunut jotain, jota tässä Helga & Bjarki -sarjan ensimmäisessä osassa ei tarkemmin paljasteta. Sen takia Bjarki viihtyy parhaiten yksin, mutta hevostallissa murhatun naisen tapaukseen liittyy piirre, joka saa hänet pysymään osana tutkijaryhmää.

Toinen samanlainen murha vahvistaa poliisille, että liikkeellä on tiettyä suunnitelmaa toteuttava sarjamurhaaja, jolla on tähtäimessään jo kolmaskin uhri. On siis tulenpalava kiire. Murhaajaa jäljitetään valvontakameroiden kuvista ja sosiaalisen median kautta. Hjorth ja Thorsson saavat ihmeen paljon jännitystä irti periaatteessa mekaanisesta tietokoneiden ruutujen tuijottelusta ja sieltä löytyvien vihjeiden keruusta ja yhdistelemisestä.

Sebastian Bergman -dekkareissa Hjorthin luoma jännitys nousee parhaissa kohdissa intensiiviseksi piinaksi, jota lukiessa sivut kääntyvät tiuhaan. Sama pätee Väkivallan saareen.

Viimeisellä kolmanneksella teoksessa laitetaan vielä uusi vaihde sisään. Murhaaja on päässyt poliisien verkosta ja kuljettaa nyt autolla seuraavaa uhriaan kohti loppunäytöstä Islannin aavalla keskiylängöllä, jossa ei ole kuin laavaa. Hjorth ja Thorsson ottavat kaiken irti Islannin omaperäisestä luonnosta. Murhaajan ja uhrin jäljittäminen on liki mahdotonta Sveitsin kokoisella aukealla, jonne kaiken lisäksi laskeutuu sumu.

Pitkällä automatkalla avautuu lopullisesti murhaajan hyytävä ajatusmaailma ja se tausta, josta tällaisia hirviöitä ja heidän seuraajiaan syntyy.

Jo ensi syksynä jatkoa saava Helga & Bjarki -sarja lähtee liikkeelle loistavasti. Helga on epävarmuudessaan kaikkea muuta kuin superpoliisi, mutta hän saa suurenmoista tukea koko itsensä peliin laittavalta tutkintaryhmältä. Paitsi siltä yhdeltä kuusikymppiseltä jäärältä, joka vähättelee Helgaa ja kutsuu häntä ruotsalaiseksi. Mutta ääritilanteessa hänestäkin löytyy uusia ominaisuuksia.

Bjarki on mielikuvissani norjalaisnäyttelijä Kristofer Hivjun näköinen voimajässikkä. Siis sen partamiehen, joka on tuttu tv-sarjoista Game of Thrones ja Beck, ja juuri nyt Vuonomurhista. Sääntöjä uhmaava Bjarki on sellaisenaan aika tyypillinen kapinallinen dekkarihahmo, mutta hänessä on myös arvoituksellisuutta, joka tukee Väkivallan saaren upeaa onnistumista.

Islanti on nyt muotia dekkareissa. Satu Rämön Hildurin kaltaisia poliisisarjoja riittää. Periaatteessa poliisisarjan alku Väkivallan saarikin on, mutta se on useimpia muita toiminnallisempi ja ennen kaikkea hyytävällä tavalla jännittävämpi kuin useimmat verrokkinsa.

Suosittuun cozy crimeen riittää uusia yrittäjiä, Laura Arikka erottautuu saaristolaismiljööllä Synkeässä juhannuksessa

 Laura Arikka: Synkeä juhannus. 448 sivua, Otava 2026.

Murhia, jännitystä ja arvoituksia ilman väkivaltaa. Hyvää tuulta ja rempseän mukavia henkilöhahmoja. Loppufiiliksenä hyvä mieli. Jotain sellaista on tasaisesti suosiotaan kasvattava dekkarien alalaji cozy crime. Uusia yrittäjiä alalle tulee koko ajan. 

Nyt vuorossa on Korppoossa mökkeilevä Laura Arikka, joka sijoittaa teoksensa kuvitteelliseen Farlaxin saaristokuntaan ja tarinat juhlapyhiin. Synkeä juhannus on sarjan ensimmäinen osa.

Farlaxin keskustan juhannusaatto saa todella synkeän käänteen, kun aamuvarhaisella puistosta löytyy kaksi toisiinsa kietounutta ruumista. He ovat parikymppiset sisarukset Lumi ja Oliver Andersson. Saaren lääkäri Alexander Axholm toteaa Oliverin kuolleen päähän osuneesta iskusta, mutta Lumissa ei näy merkkejä ulkoisesta väkivallasta. Kuolinsyy vaatii tarkempia tutkimuksia.

Farlaxissa ei ole totuttu henkirikoksiin. Sen poliisia johtava rikoskomisario Toomas Lehto haluaa silti näyttää, että kaksoismurha osataan ratkaista omin voimin, koska poliisilaitosta uhkaa lakkauttaminen. Tiimiin kuuluvat poliisit Abraham "Abbe" Nasser ja Maija Saarinen sekä ulkojäsenenä pappeudesta luopunut Sofie Andrell, joka on toiminut poliisin apuna suruviestien viemisessä. Papin roolista on vaikea päästä eroon pienessä yhteisössä, joka herää henkiin vain kesäisin pariksi kuukaudeksi.

Heistä Toomaksen ohella Synkeän juhannuksen päähenkilöksi nousee lajityypin oppien mukaisen persoonallinen Sofie. Hän kuuluu saaren viiden hengen lottomiljonääriporukkaan, ja on se, joka oivaltaa eniten rikostutkinnassa.

"Minusta tuntuu, että olemme tuomassa surua keskelle murhetta", Sofie sanoo Toomakselle, kun he saapuvat rähjäiseen pihapiiriin tuomaan tietoa sisarusten kuolemasta heidän isoisälleen Asko Saloselle ja jossain toisessa todellisuudessa elävälle Aino Anderssonille. Saaristolaisidyllilläkin on takapihansa.

Synkeä juhannus on erikoiselta tuntuva yhdistelmä herttaisten ihmisten ihanaa helteisen juhannuksen viettoa, salattua intohimoa ja raskaita rikoksia, sillä Lumi ja Oliver eivät jää ainoiksi vainajiksi. Murhatutkinnasta siirrytään kepeästi Sofien lottovoittajaporukan perinteiseen juhannusjuhlaan ihan kuin mitään synkeää ei olisi tapahtunut vain vähän aikaa sitten. Tunnelmasta toiseen mennään pitkin kirjaa.

Erikoisuuden tuntua lisää se, että teoksessa herroitellaan ja rouvitellaan niin paljon.

Ylipitkänäkin Synkeässä juhannuksessa on outoa vetovoimaa, kunnes täysin epäuskottava loppuratkaisu vesittää tunnelman. Laura Arikka osaa kirjoittaa vetävää tekstiä ja dekkarin perussäännöt vähitellen aukeavine arvoituksineen. Hyppäykset ihmissuhteisiin kuuluvat lajityyppiin. Erityisesti pidin siitä, miten lottomiljonäärit huolehtivat toisistaan. Tiivistäminen olisi silti tehnyt teokselle hyvää.

Elämäkerta vahvistaa kuvaa Riikka Purrasta monomaanisena maahanmuuttofanaatikkona

 

Onni Kari & Lauri Nurmi: Riikka Purra - Suomen rautarouva. 320 sivua, Into 2026.

Kenellekään vähänkään politiikkaa seuraavalle ei ole jäänyt epäselväksi, että perussuomalaisten puheenjohtajalla Riikka Purralla on yksi missio ylitse muiden: maahanmuuton ja maahanmuuttajien vastustaminen. Eikä sekään, että Purra on kannassaan suorastaan fanaattinen. Mutta että näin fanaattinen. Koko kuva aukeaa vasta hänen omista kirjoituksistaan ja puheistaan, kun niitä on koottu yhteen ja analysoitu epävirallisessa elämäkerrassa Riikka Purra - Suomen rautarouva. Se yllättää kokeneenkin politiikan tarkkailijan.

Iltalehden toimittajien Onni Karin ja Lauri Nurmen kirja pohjautuu Purran eri tiedotusvälineille antamiin haastatteluihin, hänen kirjoituksiinsa omassa blogissaan ja ennen kaikkea oppimestari Jussi Halla-ahon Scriptassa sekä puheisiin, joita hän vyörytti varsinkin viime kaudella ensimmäisen kauden kansanedustajana. Purraa itseään ei ole kirjaan haastateltu eikä ilmeisesti hänen lähipiiriäänkään.

Suomen rautarouva ei ole samanlainen tärsky kuin Nurmen kirjoittama Halla-ahon epävirallinen elämäkerta, joka ilmestyi vuonna 2020. Se kertoi aivan uusia puolia kannattajiensa Mestariksi kutsumasta entisestä kirkkoslaavin tutkijasta, josta tuli maahanmuuttovastaisen liikkeen kulttihahmo. Kirja sisälsi myös uutisia, kuten sen, että Halla-aho teki poliittisen nousunsa käytännössä veronmaksajien rahoilla.

Purra-elämäkerta vahvistaa sitä, mitä on tiedetty muutenkin, mutta jättää myös vastaamatta keskeisiin kysymyksiin. Niistä tärkein on, miksi ympäristönsuojelusta kiinnostunut ja vihreitä, ja jopa vasemmistoliittoa, äänestänyt nuori nainen imeytyi parikymmentä vuotta sitten nuivaksi kutsuttuun liikehdintään, jonka keskeinen ajatus oli se, että maahanmuutto tuhoaa länsimaiset yhteiskunnat.

Tuliko herätys vain Halla-ahon Scriptaa lukemalla vuoden 2006 paikkeilla ja siitä alkaen? Vaikuttivatko siihen jotkut huonot kokemukset maahanmuuttajista? Purran omissa kertomuksissa mitään järisyttävää ei ole, mutta samassa hampurilaisravintolassa aterioinut somaliperhe ärsytti nuorta perheenäitiä.

Purra itse alkoi kirjoittaa Scriptaan vuonna 2008 nimimerkillä riikka. Nämä kirjoitukset hän löysi edestään kesällä 2023, kun ne kaivettiin esiin Petteri Orpon hallituksen nimityksen jälkeen. Pakon edessä Purra joutui pahoittelemaan kirjoituksiaan, mutta aitoa katumus ei ollut.

Purra omaksui uuden aatteen käännynnäisen palolla. Tammikuussa 2008 hän kirjoitti olevansa "niin täynnä silkkaa vihaa ja raivoa, että meinaan sulaa tuolilleni". Syynä olivat islam ja monikulttuurisuutta ylistävä ideologia. Raivoa ja vitutusta hän on kokenut sen jälkeen kerta toisensa jälkeen, mutta joutuu nyt ministerinä esiintymään peitellymmin, onhan Orpon hallitus julistanut nollatoleranssia rasismille. Muita perussuomalaisia se ei ole pahemmin hillinnyt.

Uskon vahvistusta Purra sai Suomen Sisun Keskiviikkokerhosta, jossa kävi jonkin verran, mutta ei ollut mitenkään näkyvä hahmo. Siellä alkoi kuitenkin muodostua myöhempi perussuomalaisten pyhä perhe, johon Halla-ahon ja Purran lisäksi kuuluu puolueen varapuheenjohtaja ja Purraakin tiukempi yhden asian mies Simo Grönroos.

Maahanmuutto on Purralle kohtalonkysymys, eikä hän erottele humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa. Kaikki on samaa islamia, joka lisää epätasa-arvoa ja tuo uskonsodat Eurooppaan. Työperäiset maahanmuuttajat hän leimaa parhaimmillaan pizzanpaistajiksi ja kebabintekijöiksi, mutta yleensä maahanmuuttajat ovat Purran maailmassa rikollisia ja kuluerä.

Purran maailmankuva on täysin dystooppinen. Hän ei esitä positiivisia ratkaisuja, koska uhkakuvat vaanivat kaikkialla. Ruotsi on jo menetetty ja Suomessa käsillä ovat viimeiset hetket, hän maalaili vuonna 2022. Neljä vuotta myöhemmin voi kysyä, miksi "menetetty" Ruotsi menestyy ja sen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa, mutta Suomi taantuu, vaikka perussuomalaista maahanmuuttopolitiikkaa on pantu toimeen kokoomuksen ja RKP:n myötävaikutuksella kohta kolme vuotta.

Maahanmuuttopolitiikkaa on tällä vaalikaudella kiristetty merkittävästi. Kirjan kirjoittajat eivät usko, että se riittää perussuomalaisille. Maalitolpat siirtyvät sitä mukaa, kun kiristyksiä saadaan aikaan.

"Maahanmuuton vastustaminen voi muuttua jo maassa olevien karkottamisen kannattamiseksi", Kari ja Nurmi kirjoittavat.

Esimerkiksi tästä he nostavat esiin kansanedustaja Onni Rostilan Donald Trumpia viime syksynä kehuvan tiedotteen. Sen mukaan Trumpilla on tiukka mutta perusteltu linja, kun hän haluaa paitsi lopettaa maahanmuuton kehitysmaista myös karkottaa ulkomaalaiset, jotka ovat taloudellinen taakka, turvallisuusriski tai sopeutumattomia länsimaihin.

Viime vuonna perussuomalaiset järjestivät kaksi isoa rasismikohua, joiden jälkeen sorvattiin uusia pelisääntöjä hallitukselle ja vakuutettiin nollatoleranssia. Silti kansanedustaja ja ministeriksi palannut Wille Rydman maalaili ennen joulua maahanmuuton romahduttavan eurooppalaiset yhteiskunnat, ja kirjoitti valloittajakansoista, joiden edustajat hakkaavat, ryöstävät ja raiskaavat eurooppalaiset nuoret.

Rydmanin kirjoitus jäi julkisuudelta huomaamatta tai siitä ei yksinkertaisesti viitsitty kirjoittaa, koska näitä tulee jatkuvasti. X:ssä se yli 2000 tykkäystä.

Riikka Purra on uransa huipulla nyt, kun eduskuntavaaleihin on vuosi aikaa.Virallisesti hän sanoo pyrkivänsä seuraavan hallituksen pääministeriksi, mutta todellisuudessa kyse on siitä, kuinka suuren vaalitappion perussuomalaiset kokee huhtikuussa 2027 ja onko tulisielulla kiinnostusta kaiken jälkeen oppositiopolitiikan ankeaan arkeen. Ylen maaliskuun gallupissa keskusta meni perussuomalaisten ohi. Eväät oppositiopolitiikkaan ovat muun kuin maahanmuuton osalta ensi kaudella vähissä, koska perussuomalaiset on mukana samassa velkajarrussa kuin kaikki muutkin vasemmistoliittoa lukuun ottamatta.

Omiensa keskuudessa Purra nauttii suurta arvostusta. On kuljettu pitkä matka siitä, kun halla-aholainen liike alkoi nähdä Timo Soinin perussuomalaiset poliittisen vaikuttamisen kasvualustanaan, mutta Purra ei innostunut. Häntä ärsyttivät puolueen junttimaisuus sekä puolueen kojuilla päivystäneet vanhat ylipainoiset duunaripunaniskat.

Purrasta muodostuu kirjassa ristiriitainen kuva. Hän on puolueensa kanssa tehnyt rasismista menestyvän opinkappaleen, jolla oltiin hilkulla nousta viime vaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi. Menestystä oman agendan levittämisessä tuli näinkin. 

Scriptan piiriin tullutta nuorta riikkaa julkinen rasistinen kuvasto kuitenkin kavahdutti. 

Kiistämättä älykkäänä ihmisenä hän on onnistunut antamaan rasismille salonkikelpoisemman ilmiasun kuin valtaosa Halla-ahon alkuperäisistä seuraajista. Perussuomalaiset on kuitenkin sellainen kirppulauma, että edes puolueen arvostettu puheenjohtaja ei saa pidettyä sitä kokonaan kurissa.

Poskettoman hyvä "påskekrim" Huuto syntyi kahden norjalaisen dekkariveteraanin yhteistyönä

Jan-Erik Fjell - Jörn Lier Holst: Huuto (Skriket). Suomentanut Anna-Maija Ihander. 333 sivua, Like 2026.

Norjalaisten pääsiäinen kuluu rikosviihteen parissa. Påskekrim kuuluu olevan yli satavuotinen perinne. Silloin luetaan dekkareita ja jännitysromaaneja. Nykyään tietysti myös katsotaan rikosaiheisia tv-sarjoja ja elokuvia. Perinne juontaa juurensa vuoteen 1923, jolloin norjalaista rikosromaania mainostettiin Aftonpostenin etusivulla uutisen näköisellä ilmoituksella.

En tiedä, onko norjalaisten pitkän linjan dekkaristien Jan-Erik Fjellin ja Jörn Lier Holstin ensimmäinen yhteisteos Huuto julkaistu alun perin juuri pääsiäiseksi, mutta se tuntuu juuri sellaiselta, josta påskekrimin harrastajat oikein kieriskelevät nautinnosta. Perinteikäs kuka sen teki -mysteeri on kirjoitettu nykyaikaisella twistillä, ja lukijaa härnätään loppuun saakka erilaisilla maukkailla vihjeillä väärään suuntaan.

Kahden dekkarikirjailijan yhteisteokset on uudempi ruotsalainen perinne. Yksikään lukemani tällainen teos ei ole yltänyt lähellekään kirjailijoiden omien dekkarien tasoa, mutta Norjasta tärähti täysosuma jännärillä ja sarjan avauksella, joka kertoo rikosaiheisia podcasteja tekevästä kolmikymppisestä Markus Hegeristä.

Lokakuussa 2008 seitsemänvuotias Leah Forsberg katoaa Valdresin pikkupaikkakunnalla. Hänestä ei löydy jälkeäkään laajoissa etsinnöissä. Leahin isä Tobias tuomitaan kuitenkin aihetodisteiden perusteella tyttärensä murhasta. Juuri kun hän on vapautumassa vankilasta Tobias tekee itsemurhan.

Markus Heger on tehnyt tapauksesta yhden jakson podcastiinsa. Huuto, jota kukaan ei kuullut ei ole saanut jatkoa, vaikka sitä luvattiin jakson lopussa. Miksi ei? Siitä kiinnostuu Avise Valdres -paikallislehdessä sijaisena työskentelevä Mathilde Wold, joka alkaa myös itse tutkia juttua.

Huuto on kuin yksityisetsivätarina sillä erotuksella, että vanhaa rikosta tutkii podcastia tekevä toimittaja. Markus Heger asuu asuntoautossa ja ajelee sillä eri puolille Norjaa nauhoittamaan juttujaan.

Huuto, jota kukaan ei kuullut saa kuitenkin erinäisten sattumusten jälkeen jatko-osan. Markukselle tulee sen jälkeen aina sen verran yleisövihjeitä, että hän pääsee taas uudelle etapille rakentaessaan kuvaa siitä, mitä Leahille tapahtui. Osa kirjasta on sitä, että Markus puhuu mikrofoniin ja kuvaa sitä, mitä tekee ja näkee juuri nyt. Haastateltavien kertomuksia käsitellään takaumina.

Fjell ja Horst ovat luoneet Markus Hegerille hyvän yksinäisen suden taustan, jonka takia hän herää öisiin painajaisiin ja on jättänyt poliisikoulun kesken. Äiti on kuollut, melkein koko hänen lapsuutensa poissa ollut isä vankilassa, mutta nyt suhdetta rakennetaan uudelleen.

Hegerin etsivätyö on herkkua kaikille, jotka pitävät tällaisista "salapoliisitarinoista". Kokeneet rikoskirjailijat pitävät mielenkiinnon yllä, pudottelevat odottamattomia käänteitä, rytmittävät kiitettävästi tutkintaa ja Hegerin omaa elämää, ja rakentavat pienen Leahin kohtalosta taidokkaan palapelin, joka pitää otteessaan loppuun saakka.

Huuto on lisäksi kiitettävän erilainen kuin Fjellin ja Horstin omat teokset.

Jan-Erik Fjell on kirjoittanut tukun hyytäviä murhatarinoita, joita yhdistää se, että menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka johtaa uusiin rikoksiin dekkarien nykyajassa. Niitä selvittää komisario Anton Brekke, jossa on vähän Harry Holea, mutta teokset eivät ole niin synkkiä, vaan jopa hyväntuulisia.

Jörn Lier Holstilla on takanaan parikymmentä Wisting-dekkaria, jotka ovat omaan makuuni sellaisia köyhän miehen Wallandereita, että läheskään kaikkia ei viitsi lukea.

Huudossa kaksi erilaista dekkaristia on yhdistänyt parhaat piirteensä niin mukaansa tempaavasti, että syntymässä  taitaa olla laatusarja.

Jussi Simolan nopeiden liikkeiden dekkari Katkerat katseet kärsii omaäänisyyden puutteesta

 

Jussi Simola: Katkerat katseet. 291 sivua, Myllylahti 2026.

Jussi Simola ei uudista suomalaista dekkaria kolmannella teoksellaan Katkerat katseet. Poliisiromaanien vuosikymmenten mittaisessa ketjussa se puolustaa silti paikkaansa hyvällä kerronnalla ja yllätyksellisillä juonikuvioilla.

Katkerat katseet jatkaa Simolan komisario Lara Hongasta kertovaa sarjaa, jossa aiemmit ovat ilmestyneet Haudatut haaveet ja Valitut valheet. 

Katkerat katseet on niin peruspoliisiromaani kuin olla voi. Laran johtama ryhmä tutkii Uudellamaalla kartanonomistaja Gustav Hummelgårdin murhaa, joka on kömpelösti yritetty lavastaa itsemurhaksi. Tutkinnan lomassa paneudutaan yksinhuoltaja Lara Hongan elämään ja tutustutaan hänen ryhmänsä muihin jäseniin. Heistä läheisin on kollega rikoskomisario Eero Huuhka, jonka kanssa kuin varkain pari kuukautta aiemmin vaihdetut suudelmat kuumottavat edelleen niin, että ne voisi uusiakin.

Simola kuvaa hyvällä rytmillä rikostutkinnan moninaisuutta. Rikospaikalta etsitään jälkiä, uhrin lähipiiriä puhutetaan ja nykymaailmassa saa tuijottaa loputtomiin valvontakameroiden kuvia, jos rikos on tapahtunut kaupungissa. Nyt ei ole, mutta Gustav Hummelgårdilla on edellisenä iltana ollut tapaaminen Helsingin keskustassa. Sen jälkeen hänen on nähty nousevan Toyota Corollaan. Ylikonstaapeli Reima Tyrväinen  jäljittää kamerakuvien avulla auton liikkeitä Nordenskiöldinkadun risteykseen saakka. Sitkeä työ tuottaa tärkeän vihjeen, vaikka ruudun tuijottaminen kirvelee silmiä.

Katkerat katseet lähtee liikkeelle vanhan ajan kartanodekkarina. Paikalla Hummelgårdin kartanossa on pieni piiri kuin Agatha Christien kirjoissa. On uhrin vaimo Gunilla, samassa pihapiirissä asuva raskaana oleva tytär Martha miehensä Ville Kiven kanssa, Villen veli Lasse pienen poikansa kanssa, taloudenhoitaja Hellevi Helenius sekä kartanon ulkotöistä vastaava Kalle Holm, joka tietää Gustavin salaisuuden.

Kartanomiljööstä teos laajenee sen eri henkilöiden salaisuuksiin, joista murhan motiivi alkaa hahmottua. Vähän turhankin tasaisena pitkään etenevän dekkarin lopussa pudotellaan yllätyksiä nopeaan tahtiin. Jussi Simola on kehittänyt niihin oivan kierteen. Loppuratkaisut yllättävät aidosti.

Simolalla on Katkerissa katseissa puitteet kunnossa. Teos on hyvin kirjoitettu, rikosjuonen ja henkilöiden välinen suhde on tasapainossa, Laran ja Eeron suhteen kehitys tuo siihen inhimillistä lämpöä ja dekkari pitää arvoituksellisuutensa loppuun asti.

Toinen puoli on se, että Katkerissa katseissa ei ole mitään, mikä erottaisi sen kymmenistä muista tänäkin vuonna julkaistavista komisariovetoisista rikosromaaneista. Tai sadoista aiempina vuosina. Jotain omaa tarvittaisiin, jotta Simola nousisi massasta esiin.

Sanna Kotajärvi käsittelee syvällisesti, mutta myös luennoivasti kiusaamista ja vihaa kolmannessa dekkarissaan Hallankantaja

 

Sanna Kotajärvi: Hallankantaja. 301 sivua, Into 2026.

Dekkarilegenda Seppo Jokisen yhden Koskisen nimi on Viha on paha vieras. Se sopisi myös Sanna Kotajärven kolmannen Pimeydenkylväjät-sarjan teoksen nimeksi, mutta nyt mennään Hallankantajalla. Kotajärvi paneutuu siinä syvällisesti - ja vähän luennoivastikin - kiusaamisen ja sen synnyttämän vihan tuhoisaan kierteeseen.

Kesäkuun alussa hallayön jälkeen Turun Luolavuoren uumenista löytyy miehen ruumis. Häneltä on katkottu sormia ja kieli. Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola kokee epämiellyttäviä hetkiä joutuessaan tunkeutumaan ahtaasta raosta luolaan tutkimaan ruumista, joka on ollut riitaisassa avioerossa ex-vaimoaan monin tavoin piinannut Roope Honkanen. Ex-vaimo Emilia Renqvistille miehen kuolema on helpotus. Vihdoin tämä loppuu, hän puuskahtaa kuolemasta kertoville poliiseille tarkoittaen erohelvettiä.

Raisiolainen bioanalyytikkö Sanna Kotajärvi säväytti edellisellä dekkarillaan Valon vapahtajat upean rikkaalla ilmaisullaan ja tarinalla, jossa poliisidekkariin oli saatu selittämättömän uhkaavaa tunnelmaa. Siihen nähden Hallankantaja on vain poliisiromaani, jollainen on Suomessa rikoskirjallisuuden perusyksikkö. Kolmikymppisten Kasper Rahkolan ja Kiira Reinikaisen sekä heitä viitisentoista vuotta vanhemman Erkki Vahalahden tutkinta murhan kimpussa etenee tuttuja reittejä. 

Pienen poikkeuksen tekee töksäyttelevä Kiira, joka levittää huonoa fiilistä ympärilleen. Miksi, sitä Kotajärvi ei selitä.

Sitten Luolavuorelta löytyy toinen ruumis. Taru Heinolaa on runneltu kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin Roope Honkasta. Heitä yhdistää psykologi Olivia Wahlmanin asiakkuus. Hän on erikoistunut kiusaamisen psykologiaan.

Olivia Wahlman on se, jonka kautta Hallankantajassa on päästään kiusaamisen ytimeen. Teema on tärkeä ja omaperäinen dekkarijuonen osana. Kotajärvi pääsee siinä pitkälle, mutta ihan saumatta tietoaines ei sulaudu rikosjuoneen. Vähän teki mieli hyppiä kappaleiden yli kohdissa, joissa Wahlman kertoo poliiseille perin pitkästi kiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta sekä niiden vaikutuksesta ihmiseen.

"Kiusaaminen vahingoittaa erityisen herkästi kasvuiässä, ja sen aiheuttamat vauriot kantautuvat aikuisuuteen asti. Ja meidän yhteiskunnassamme kiusaamista on todella paljon", Wahlman taustoittaa poliiseille.

Hän esittää myös hyviä kysymyksiä. Miksi vainoamisen ja henkisen väkivallan uhrit eivät saa oikeutta eivätkä ole turvassa?

"Meitä saa alistaa ja ahdistella ja meille saa tehdä tuhoa, joka vaikuttaa suoraan minuuden eheyteen ja koko loppuelämään. Eikä kukaan sano mitään."

"Miksi arvostamme omaisuutta enemmän kuin ihmisarvoa?" Olivia Wahlman arvostelee lainsäädäntöä.

Paljon hyviä aineksia, hyviä kysymyksenasetteluja ja moraalisia pohdintoja on Hallankantajassa. Dekkarina se on kuitenkin jopa tylsä. Kuten edellä sanottu, tämä kaikki on luettu niin monta kertaa ennenkin. Edellisen teoksen vahva tunnelma ja tietty mystisyys ovat nyt poissa.

Henkilöistä edes jollain lailla elävä on ainoastaan Kasper Rahkola. Hänellä on omaa elämää sen verran, että Rahkola seurustelee samalla poliisilaitoksella työskentelevän Millan kanssa. Millalla on käynnissä avioero. Suhde on aika outo, sillä Millalla ei tunnu olevan oikein koskaan aikaa Kasperille.

Koskettavimmaksi Hallankantajassa nousevat Kasperin lyhyet kohtaukset muuttoa tekevän leskimiesisänsä kanssa. Kasper tajuaa, miten suurella rakkaudella tämä on tukenut poikaansa eri elämänvaiheissa omaa elämäänsä pienentäen.

Hallankantaja on painavien teemojen poliisidekkari, joka ei missään vaiheessa nouse kunnolla siivilleen. Näitä kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa niin paljon, että erottumiseen olisi tarvittu tälläkin kertaa Kotajärven edellisen dekkarin säväyttävää kerrontaa ja mielikuvituksen lentoa.

Anne Prokofjeff pistää vakoiluromaanin uusiksi rätväkästi toimivassa Kohtalonpyörässä

 Anne Prokofjeff: Kohtalonpyörä. 465 sivua, WSOY 2026.

Tv-käsikirjoittaja ja kirjailija Anne Prokofjeff tuo uutta väriä Suomen vähän kilpailluille vakoiluromaanimarkkinoille. Kohtalonpyörässä on draivia, vähän huumoria ja häröilyäkin. Siinä ei ole hillittyjä tiedustelualan ammattilaisia keskustelemassa viskiä maistellen kabinettien kätköissä. Silti tarina liippaa tätä päivää yhtä hyvin kuin vakavatkin vakoiluromaanit.

Supon ylietsivä Maisa Hiidenlinna huomaa tilaisuutensa tulleen, kun teini-ikäinen räppäri Snadi ampuu jengiläisen. Haiskahtaa, että Snadi ottaa päälleen toisen tekemän rikoksen, koska pääsee alaikäisenä vähällä pälkähästä. Supon kellariin turvallisuusselvityksiä tekemään jumiutunut Maisa janoaa toimintaa ja saa nostettua itsensä hissillä yläkerroksiin jutun tutkintaan.

Ajelehtiva opiskelija ja sellisti Sasha Raaga pakotetaan erinäisen sattumuksen takia CIA:n peitefirmaan koulutettavaksi agentiksi ja mukaan operaatioihin.

Ruotsalaistaustaisten jengien kilpailu ja huumekauppa kytkeytyvät terrorismihankkeisiin. Supossa etsitään räppisanoituksesta koodia siitä, milloin ja mihin terrori-isku on tarkoitus toteuttaa. Taustalla vaikuttavat Venäjä ja Iran. Suomen huumemarkkinoista käytävän sodan lisäksi venäläiset rahoittavat länttä vastustavia tahoja, ja Venäjälle salakuljetetaan pakotteiden alaisia tarvikkeita.

Maisa ja Sasha ovat omilla tahoillaan samoilla jäljillä. Samaan aikaan Maisa selvittää rikosta, johon Sasha on sekaantunut, ja jonka takia hän on nyt CIA:n mies. Kohtalonpyörä todella viskoo henkilöitä ja asetelmia tässä raikkaassa teoksessa.

Anne Prokofjeffin tv-tausta näkyy eläväisinä kohtauksina ja erityisen svengaavana dialogina. Kohtalonpyörän tarina etenee kuin lumivyöry yllättävästä tilanteesta toiseen. 

Samalla Prokofjeff tekee päähenkilöistään Maisasta ja Sashasta, kahdesta ilman kotia kasvaneesta, täysiä hahmoja. Suoraan kadulta vakoilupeliin vedetyn venäläistaustaisen Sashan tausta jää enemmän auki. Maisa on entinen jenginuori ja lähtöisin rikollisesta perheestä, minkä takia hänellä on ollut kasvattivanhemmat ja aiemmin eri nimi.

Erityiset pisteet Prokofjeffille siitä, että hän ei rakenna kaksikolle romanssia, vaikka vetovoimaa heidän välillään onkin. Sen sijaan hän lähettää heidät jatko-osaan selvittämään yhteisvoimin, missä on myyrä, joka vuoti vastapuolelle tärkeitä tietoja eräässä tapauksen ratkaisevassa vaiheessa.

Railakkaan kerronnan vastapainoksi Anne Prokofjeff tuntuu olevan tulevaisuuden suhteen pessimisti, ja kukapa ei tällaisena aikana olisi. Naton vuoksi Venäjä paisuttaa sotavoimaansa Suomen rajan tuntumassa. "Kukaan ei puhu rauhasta, aivan kuin tavoitteena olisi päättymätön sota", Sasha pohtii eräässä tilanteessa. Hän miettii, että Nato-jäsenyys oli ehkä sittenkin virhe: "Riski kriisien eskaloitumisesta on vain lisääntynyt, vaikka sen piti vähentyä."

Kohtalonpyörä käynnistää RIKE-sarjan. Kirjaimet tulevat vakoilijaksi ryhtymisen neljästä peruspilarista. Ne ovat raha, ideologia, kiristys ja ego.

Aiemmin myös näytelmiä ja romaaneja kirjoittaneen Anne Prokofjeffin sisääntulo vakoilukirjallisuuteen on mukaansa tempaava, ajatuksia herättävä ja viihdyttävä lukunautinto.

Kaarina Riikonen -dekkari Taidekauppias katoaa yhdistää rikosjutun ja yli viisikymppisen päähenkilön elämänvaiheita

 

Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa. 338 sivua, Docendo/CrimeTime 2026.

Toimittaja Marja Aarnipuron luoma toimittaja Kaarina Riikonen ratkaisee rikoksia jo yhdeksännen kerran teoksessa Taidekauppias katoaa. En ole aikaisempia lukenut. Kevyehköt cozy crime -dekkarit eivät vaan uppoa. Mutta jos ei muuta, niin ainakin dekkarisivistyksellisistä syistä Suomen alan keskeisten tekijöiden tuotanto on oltava edes jossain määrin hallussa.

Kaarina Riikonen on Apua ja Seuraa muistuttavan Viikko-lehden keski-ikäinen toimittaja. Hän törmää jatkuvasti rikoksiin, joista ei voi pitää näppejään irti. Sarjan uusimmassa osassa hän on heittäytynyt yrittäjäksi, ja perustanut kahden ystävänsä kanssa muun muassa rikosaiheisia podcasteja tuottavan viestintätoimiston. Sen nimi on Kaapeli Media.

Podcastiin haastateltava rikosylikomisario Anton Koivunen tulee puhuneeksi sen verran varomattomasti juuri kuulemastaan katoamistapauksesta, että Kaarina Riikosen tuntosarvet nousevat sojottamaan: antiikkiliikkeen pitäjä, tunnettu ja arvostettu taidekauppias Erik Höglund on kadonnut. Taas mennään.

Cozy crimen piirteisiin kuuluu voimakas ihmissuhdepainotus. Naimisissa oleva Kaarina on viattomasti ihastunut Antoniin, joka taas on edelleen ihastunut Erik Höglundin vaimoon Lisa Höglundiin. Kouluaikojen valloitusyritykset kuitenkin menivät pieleen, kun Lisa valitsi Erikin. Yhteyttä on pidetty harvakseltaan läpi vuosikymmenten. Yksin elävän Antonin silmissä Lisa on edelleen kaunotar ja haaveiden kohde.

Tasaisen Erikin menneisyydestä löytyy sen verran puolison yllättävää painolastia, ettei tahallista katoamista voi sulkea pois. Todistajaksi kuitenkin ilmaantuu Jakariksi kutsuttu laitapuolen kulkija. Hän on nähnyt, että antiikkiliikkeen ulkopuolella Iso Roballa kaksi miestä pakottaa Erik Höglundin Mersun takapenkille. Vanha asentaja on tunnistanut sen olevan E-sarjaa ja nähnyt osan rekisterinumerostakin.

Anton Koivusen johtama ryhmä ja Kaarina omilla tahoillaan selvittävät siis sieppausta. Miten tapaukseen liittyvät Erik Höglundin tekemät oudot rahansiirot? Entä entinen liikekumppani Rolf Ekholm, johon Erikin välit ovat menneet poikki rahariidan takia, mutta jonka kanssa he ovat hiljattain tavanneet?

Elämäntyönsä kirjoittamalla tehnyt entinen Avun päätoimittaja ja kirjailija Marja Aarnipuro vie juttua eteenpäin kuin joki lauttaa. Luontevasti ja vaivattoman tuntuisesti. Taidekauppias katoaa on kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Poliisin ja Kaarinan näkökulmien vuorottelu tuovat vaihtelevuutta. Ihastumisia ja ihmissuhteita on ennakkoluulojani vähemmän.

Jännitystä teoksessa ei ole, mutta mysteeriä on riittävästi. Se on kyllä sanottava, että ei Kaarina Riikonen ainakaan tällä kertaa varsinaisesti ratkaise. Hänen kohdalleen vain osuu useita sattumia, jotka vievät kohti ratkaisua.

Anton Koivusen ryhmän poliiseista ainoana erottuu rikosylikonstaapeli Pentti Hakkarainen ainaisella kahvilla ja munkilla sekä vanhoilla sanonnoillaan. Ne ovat kyllä hyviä, ja osin itsellenikin tuntemattomia, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Koko aamun juoksin jäniksen perässä, enkä saanut kiinni edes häntää, Hakkarainen vastaa, kun häneltä kysytään, onko rekistereistä löytynyt mitään. Tämä ei ole ohi ennen kuin lihava leidi laulaa, sopii erinomaisesti poliisiromaaniin, jossa todisteita on jo paljon koossa, mutta ratkaiseva puuttuu.

Kaarina Riikonen -dekkareiden suosio on helppo ymmärtää, vaikka en kuulukaan kohderyhmään. Tässä osassa yli viisikymppinen utelias rouva on helppo samaistumisen kohde ikätovereilleen. Sarjassa on aiemmin käsitelty ainakin vaihdevuosia, jotka nyt ovat Kaarinalla helpottumassa, sekä rintasyöpää, jonka Aarnipuro on itsekin sairastanut ja kirjoittanut siitä kolme tietokirjaa. Suomalaisia dekkareita julkaistaan vuosittain lähes sata, mutta Kaarinan kaltaisia päähahmoja on vähän.

Taidekauppias katoaa -teoksessa yli viisikymppisen elämään tulevana käänteenä Aarnipuro käsittelee pinnallisesti huolta ikääntyvistä ja sairaista vanhemmista.

Kaiken lisäksi dekkari on lähes väkivallaton. Todennäköisesti se puree lukijakuntaan, joka haluaa pientä vaaratonta jännitystä ja mysteeriä elämään, mutta ei halua yhtään enempää ahdistusta kuin tämä hulluksi mennyt maailmaa tarjoaa ihan reaaliajassa.

Rikosjuoni taideväärennöksistä on tuore ja omaperäinen.

Putin-kriitikko Mihail Zygar kertoo uudella tavalla Neuvostoliiton romahduksesta häikäisevässä kirjassaan Maan pimeällä puolella

 Mihail Zygar: Maan pimeällä puolella - Kuinka Neuvostoliitto romahti ja palasi (The Dark Side of the Earth. Russia´s Short-Lived Victory over Totaliatarism). Suomentanut Kyösti Karvonen. 624 sivua, Otava 2026).

Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa. Syyt on kerrottu ja kerrattu lukemattomissa historiateoksissa: maan talous romahti, samoin usko kommunismiin ja neuvostoyhteiskuntaan, joka oli jäänyt dramaattisesti jälkeen läntisistä kilpakumppaneistaan.

Venäläinen toimittaja Mihail Zygar kertoo saman tarinan uudella innostavalla tavalla. Hänen kirjansa Maan pimeällä puolella kuvaa Neuvostoliiton romahdusta tarinallisesti ihmisten kautta. Suurten johtajien ja tunnettujen toisinajattelijoiden lisäksi teoksen hahmoja ovat neuvostoliittolaiset rockmuusikot ja kapinalliset elokuvaohjaajat eli maassa kaikesta huolimatta vallinnut underground sekä muun muassa nuori liettulainen näyttelijä. 

Teos on moniääninen kirjava mosaiikki pieniä ja suuria tapahtumia. Se tuo esiin erilaisia toisiinsa vaikuttaneita kytkentöjä, joita normaali historiankirjoitus ei havaitse keskittyessään talouteen, asevarusteluun ja politbyroon sisäisiin kamppailuihin. Zygar on sitä varten tehnyt yli 300 haastattelua ja kahlannut arkistoissa.

Mihail Zygarilta on aiemmin suomennettu kaksi Vladimir Putinia kritisoivaa kirjaa Putinin sisäpiiri sekä Venäjän hyökkäystä Ukrainaan käsittelevä Sota ja rangaistus. Uusi teos kaiken muun lisäksi osoittaa, että sodan siemeniä kylvettiin jo Neuvostoliiton loppuhetkillä.

Putin itse on pieni väritön hahmo Zygarin kuvaamana aikana.

Maan pimeällä puolella on kronikka Neuvostoliiton kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta. Se alkaa vuodesta 1961, jolloin Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen, ja Neuvostoliitto voitti avaruuskilvan ensimmäisen erän. Siitä alkanut optimismin kausi loppui elokuussa 1968, kun neuvostopanssarit vyöryivät Prahaan. Se tuhosi länsimaiden nuorison silmissä Neuvostoliiton moraalisen ylemmyyden Vietnamissa sotaa käyvään Yhdysvaltoihin verrattuna.

"Vuosi 1968 tappaa uskon neuvostoideologiaan", Zygar kirjoittaa.

Maan pimeällä puolella on tarinallisen histotiankirjoituksen juhlaa samaan tapaan kuin Antony Beevorin sotahistorialliset ja viimeksi Venäjää käsittelevät kirjat. Loistavasti kirjoitettu teos hyppii lyhyin luvuin henkilöstä ja näkökulmasta toiseen johdonmukaisuutensa kuitenkin koko ajan säilyttäen. Vaikutelma on kuin trilleriä lukiessa. Kirjaa on vaikea jättää kesken, vaikka sitä ei voi välttää, kun sivuja on yli 600.

Zygarin havainnot ovat laimeammillaankin mielenkiintoisia ja parhaimmillaan hiuksia nostattavia. Kun mietitään, miksi uusi Venäjä syöksyi 1990-luvulla rosvokapitalismiin ja rikollisjoukkojen tulitaisteluihin kaupunkien kaduilla, on syytä tutustua georgialaiseen entiseen rikolliseen ja vankiin nimeltä Jaba Ioselani. Hän mursi neuvostoliittolaisten gangsterien kunniakoodin, jossa järjestelmän ja valtiollisten instituutioiden kanssa ei olla missään tekemisissä. Ioselani alkoi työskennellä korruptoitujen viranomaisten ja miliisin kanssa. Sitä kautta rikolliset pääsivät mukaan maan talouselämään ja politiikkaan.

Tshernobylin onnettomuus keväällä 1986 johti Zygarin mukaan Neuvostoliiton kansalaisyhteiskunnan läpimurtoon. Suomessa myöhemmin 1980-luvulla tunnetuksi tullut musiikkikriitikko Artemi Troitski ryhtyi puuhaamaan tukikonserttia onnettomuuden uhrien auttamiseksi. Eskuvana oli edellisvuoden Live Aid. Siitä tuli Neuvostoliiton ensimmäinen suuri rock-konsertti. Lippuja myytiin 30000 ja konsertti lähetettiin Neuvostoliiton televisiossa.

"Tähän asti valtion käsi on ulottunut joka paikkaan. Ja nyt osoittautuu, että ruohonjuuritason aloite on mahdollinen, että voi järjestää suurtapahtuman ilman virkamiehiä, tarkastajia, sensoreita, pomoja", Zygar ihastelee.

Hänen kirjansa on täynnä esimerkkejä siitä, miten neuvostovalta repeili reunoiltaan kohti keskusta ja lopullista luhistumista. 

Vuonna 1987 syntyy ensimmäinen oppositiovoima, äärioikeistolainen Pamjat ja seuraavana vuonna hyväksytään laki osuuskunnista. Sallitaan yrittäjyys, jota edelliset 65 vuotta on pidetty rikollisena toimintana. 1989 pidetään osittain vapaat vaalit, joissa valitaan kansanedustajien kongressi. Sen aidot poliittiset väittelyt näytetään kaikelle kansalle suorissa tv-lähetyksissä. 

Asiat alkavat karata lopullisesti ja peruuttamattomasti maan päämiehen Mihail Gorbatshovin käsistä.

Vuonna 1990 KGB:n puheenjohtaja Vladimir Krjutshkov on vakuuttunut kommunistisen tien tulleen loppuun käydyksi. Neuvostoliiton pelastamiseksi tarvitaan uusi ideologia ja se on uskonto. No, nyt se on toteutunut.

Kirjan lopussa Zygar kuvaa henkeä salpaavasti Gorbatshovin ja Boris Jeltsinin valtataistelua, joka päättyi vanhoillisten vallankaappausyrityksen jälkeen jälkimmäisen voittoon. Kappaushankkeessa mukana ollut sisäministeri Boris Pugo teki sen jälkeen itsemurhan, mutta Zygarin mukaan vähäisempiä salaliittolaisia alkoi putoilla oudosti ikkunoista.

Analogioita yli 30 vuoden takaisista tapahtumista nykyiseen Venäjään riittää.

Neuvostoliiton loppuminen lopetti kylmän sodan 30 vuodeksi. Nobel-palkittu toimittaja Dmitri Muratov sanoo teoksessa sen johtaneen ennen näkemättömään teknologiseen loikkaan maailmassa. Syntyi "rauhanosinko", kun Yhdysvallat ja eurooppalaiset maat alensivat puolustusmenojaan, ja siirsivät voimavarojaan luonnontieteeseen, lääketieteeseen ja koulutukseen.

Nyt pyörä on käännetty taaksepäin. Mittaamattomia voimavaroja tuhlataan aseisiin, ja tällä tiellä ollaan vasta alussa. Miksi? Syy on tietysti Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka vaarantaa koko maanosan turvallisuuden.

Mutta miksi se tehtiin?  Zygarin mukaan siksi, että "Venäjällä nyt vallassa olevat ihmiset ovat viimeinen neuvostosukupolvi, niitä jotka omaksuivat neuvostokulttuurin mutta eivät neuvostouskoa"

"He ihannoivat kylmää sotaa, pitivät toisinajattelijoita pettureina ja tunsivat olonsa hyväksi puhuessaan mahtailevasti omasta suuruudestaan. Samaan aikaan he kuitenkin himoitsivat aina amerikkalaisia farkkuja, savukkeita ja alkoholia."

Kirjan oudolta tuntuva nimi tulee siitä, että Zygarin mukaan samanlaisia ihmisiä on nyt vallassa ympäri maailmaa. Ylen haastattelussa hän varoitti pimeyden olevan ottamassa jalansijaa nyt myös lännessä, jossa usko liberaaliin demokratiaan horjuu.

"Olemme nyt ikään kuin maapallon pimeällä puolella, koska 1980- ja 1990-luvuilla koettu idealismin kausi on selvästi ohi."

Antony Beevorin uusi huipputeos kertoo, miksi vuonna 1916 murhatulla Rasputinilla oli olennainen rooli Venäjän vuoden 1917 vallankumouksissa

 Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho (Rasputin: And the Downfall of the Romanovs). Suomentanut Jouni Avelin. 382 sivua, WSOY 2026.

Perjantaina 16. joulukuuta 1916 salaliittolaiset olivat valmiita: illan päätteeksi Rasputin olisi kuollut, ruumis upotettu Nevaan ja todisteet murhasta tuhottu. Murhassa käytettäisiin hyväksi Rasputinin himokkuutta naisiin. Hänet houkuteltiin ruhtinas Feliks Jusupovin palatsiin tapaamaan Jusupovin kaunista vaimoa Irinaa, joka todellisuudessa oli samaan aikaan Krimillä. Murha oli tarkoitus toteuttaa syanidilla, jolla Rasputinille tarjottavat leivonnaiset ja viini oli käsitelty.

Salaliiton alkuosa toimi, mutta myrkky ei vaikuttanut Rasputiniin. Joko se oli vanhentunutta tai leivonnaisissa ollut sokeri neutraloi myrkyn. Jusupovin hermot olivat riekaleina. Rasputin alkoi epäillä jotain ja teki lähtöä, koska luvattu tapaaminen Irinan kanssa siirtyi ja siirtyi.

Jusupov haki Browning-pistoolinsa ja ampui Rasputinia rintaan. Ruhtinaan kauhistukseksi tämä ei kuollut vieläkään, vaan kompuroi ulos palatsista. Äärioikeistolainen duuman edustaja ja maanomistaja Vladimir Puriskevits kiirehti perään ja viimeisteli verityön.

Siihen päättyi yksi merkillinen vaihe Venäjän historiassa. Historioitsija Antony Beevor katsoo uudessa teoksessaan Rasputin ja Romanovien tuho Rasputinin aiheuttaneen välillisesti Venäjän vallankumoukseksi kutsutun bolshevikkien vallankaappauksen seuraavana syksynä. Pistäväkatseinen hengenmies ja elostelija oli saanut keisarillisen perheen niin pauloihinsa, että hänestä tuli kansan ensimmäisen maailmansodan aikana kokeman kurjuuden ja vallanpitäjien väärinkäytösten symboli, joka pilasi keisarin ja keisarinnan maineen. Kurjuus sai aikaan spontaanin kansannousun monarkiaa vastaan helmikuussa 1917. Lenin ja muut bolshevikit poimivat suuttumuksen hedelmät omaan taskuunsa lokakuussa 1917.

Grigori Rasputinin tarina on niin kummallinen, että jos se olisi sepitettä, se kuulostaisi epäuskottavalta. Miten siperialainen hädin tuskin kirjoitustaitoinen talonpoika ja mystikko nousi keisarillisessa hovissa asemaan, jossa hän toimi sen neuvonantajana ja lopulta lähes sijaishallitsijana, joka käytännössä erotti useita ministereitä ja kuvernöörejä maan hallinnosta? Sotahistoriallisista kirjoistaan tunnettu Beevor kertoo tositarinan vetävällä otteella kuin paraskin trilleristi.

Rasputinilla oli taitoja, joille ei kirjasta löydy selitystä. Niiden takia keisarinna Aleksandra Fjodorovna ja keisari Nikolai II luottivat häneen. Suurin selittävä tekijä oli heidän poikansa, kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti. Rasputin sai sen useita kertoja hallintaan sen jälkeen, kun he tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1905. Syvästi uskonnolliset keisari ja keisarinna uskoivat ihmeisiin.

Beevor kuvaa viime vuosisadan alun Pietarin yläluokan olleen yleensäkin mystiikan ja spiritualismin pauloissa. Siperialainen Rasputin ei ollut niin outo ilmestys kuin voisi olettaa, sillä kaupungin palatseissa liikkui yleensäkin puoskareita ja guruja. Keisaria ja keisarinnaa viehätti ajatus talonpoikaisista tietäjistä, parantajista ja yksinkertaisista jumalan valituista.

Rasputinilla oli outo kyky saada naiset lumoutumaan itsestään, mutta miehet suhtautuivat tapoja osaamattomaan tai niistä piittaamattomaan maalaiseen kielteisesti. Beevor kirjoittaa monien ylhäisönaisten leikanneen Rasputinin kynnet ja ommelluttaneen sitten kynnenpalasia pukuihinsa salaisiksi talismaaneiksi.

Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan aikana keisari Nikolai II otti itselleen armeijan ylipäällikkyyden. Keisarinna evästi häntä kampaamaan hiuksensa Rasputinin kammalla löytääkseen vahvuutta päätöksiinsä.

Rasputinista tuli Pietarin puheenaihe, ja jalosukuiset naiset kilpailivat, kuka saa hänet illallisilleen. Lehdistö teki hänestä maanlaajuisen julkkiksen värikkäillä jutuillaan.

Rasputinin maine kyltymättömänä elostelijana ja juoppona perustuu mitä ilmeisimmin tosiasioihin. Hän kaatoi sänkyynsä ruhtinattaria ja prostituoituja. Vuonna 1919 hänen tyttärensä Maria sanoi kuulustelijalle hänen isänsä perustelleen juomistaan näin: "En pysty juomaan unohduksiin sitä, mitä myöhemmin tulee. Hän oli vakuuttunut siitä, että isänmaalle tapahtuisi jotakin kauheaa, ja joi hukuttaakseen viiniin huolensa, että tulevaisuudessa tapahtuu jotakin pahaa."

Keisarinna Aleksandra Fjodorovna oli täysin Rasputinin lumoissa. Hän kirjoitti paljon kirjeitä keisarille sotarintamalle siitä, miten nyt pitäisi toimia "meidän ystävämme" mukaan.

 Sotaonni kääntyi vuonna 1916, ja Venäjä koki raskaita tappioita. Armeija oli vanhanaikainen ja upseerit epäpäteviä. Kansan raivo alkoi kohdistua Rasputiniin, jonka tiedettiin toimivan keisarinnan tuella. Heitä myös epäiltiin saksalaismielisiksi, jotka sabotoivat Venäjän sotatoimia.

Tuhansia miehiä kuoli sodassa huonon ja vanhanaikaisen johtamisen takia, mutta Pietarissa juhlittiin, tanssittiin ja törsättiin. Vihamielisyys eliittiä kohtaan kasvoi nousuveden lailla. 

Varsinkin keisarinna menetti kunnioituksen, jolla häntä oli aiemmin kohdeltu kuin luonnostaan asemansa takia. Hän oli tehnyt käytännössä vallankaappauksen yhdessä Rasputinin kansa, kun keisari oli sotarintamalla. Kaksikon valitsemat huonot johtajat saivat Venäjän hallintojärjestelmän hajoamisen partaalle ja kansan kurjuus lisääntyi. Vallankumous kyti jo, mutta keisarinna ei halunnut nähdä todellisuutta.

Rasputinin murha joulukuussa 1916 ei ehtinyt muuttaa kehitystä. Nikolai joutui luopumaan kruunusta maaliskuussa 1917.

Huhtikuussa 1918 keisarillinen perhe oli viimeisellä matkallaan kohti Jekaterinburgia. Hevosia pysähdyttiin vaihtamaan Pokrovskojen kylässä vastapäätä Rasputinien taloa. Suuriruhtinatar Maria piirsi siitä luonnoksenkin, joka on Beevorin kirjan kuvaliitteessä.

"Halusivatpa tai eivät, he tulevat Tobolskiin ja näkevät kyläni ennen kuolemaansa", Rasputin oli ennustanut vuosia aiemmin.

17. heinäkuuta 1918 koko keisarillinen perhe teloitettiin Jekaterinburgissa. Romanovien yli 300 vuotta kestänyt valtakausi päättyi siihen. Rasputinilla ei ollut tsaarin Venäjällä mitään muodollista asemaa, mutta silti hän vaikutti maailman mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan muu, Antony Beevor katsoo.

Rasputin ja Romanovien tuho on kiehtova elämäkerta kiehtovasta miehestä, mutta ei vain sitä. Se on elävä kokonaisen aikakauden kuvaus ja ruumiinavaus tapahtumista, jotka muuttivat maailmanhistorian.

Jos uutta Hilduria odottavan aika on liian pitkä, ensiapua tarjoaa Reimar dekkarissa Valaanpyytäjä

 

Seppo Mustaluoto - Tjörvi Einarsson: Valaanpyytäjä. 282 sivua, Otava 2026.

Satu Rämön kuudes Hildur-dekkari ilmestyy lokakuussa. Jos yli puolen vuoden odotus tuntuu tuskalliselta, niin välipalaksi voi lukea Reimarista. Suomalais-islantilainen dekkari on melkein samanlainen kuin Rämön teokset, ja melko samanlainen kuin kaikki muutkin Islanti-dekkarit, joiden päähenkilö on poliisi.

Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin ensimmäinen yhteisteos Hylkeenmetsästäjä ilmestyi viime talvena. Se oli laiskaliikkeinen murhatarina, joka käsitteli salaista tiedustelutoimintaa, vakoilua.

Valaanpyytäjä on perinteistäkin perinteisempi poliisiromaani islantilaisittain. Rikostutkija Reimar Sigurdsson tutkii hotellissa kuolleen naisen tapausta. Ranskan kansalainen Ann-Marie Reynaud on kuulunut ympäristöjärjestö Poseidon´s Fleetiin, joka vastustaa valaanpyyntiä. Hänellä oli tärkeitä tietoja Suomen pohjoismaisen yhteistyön ministerille, mutta ne ovat kadonneet hänen tietokoneensa ja puhelimensa myötä.

Ruumiissa ei näy väkivallan merkkejä, joten ei ole varmaa, että kyseessä on murha tai tappo. Valvontakameran kuvista paljastuu, että Ann-Marien huoneessa on käynyt japanilaisen näköinen mies. Myöhemmin paljastuu, että hän on yakuzan palkkatappaja.

Epäilyttävin tyyppi on valaanpyyntiä teollisessa mittakaavassa pyörittävä liikemies Hafsteinn Björn, jota kuvataan sanoilla rikas mulkku. Poseidon´s Fleetin alus Moby D. on samaan aikaan saapumassa Reykjavikiin.

Sitten tapahtuu murha, joka on satavarmasti murha.

Reimar ja hänen työparinsa Thora (nimi kirjoitetaan oikeasti islantilaisella kirjoitusmerkillä) sekä heidän pomonsa Kjartan selvittävät murhaa sekä epäselvää kuolemantapausta. Molemmat näyttävät liittyvän valaanpyyntiin ja valaanlihan salakuljetukseen Kiinaan. Tässä mielessä Valaanpyytäjää voi pitää lievästi ekodekkarina, koska siinä selostetaan laittoman kaupan mekanismeja. Lisäksi kirjoittajat eivät peittele asiaan liittyviä sympatioitaan.

Reimarissa ja Hildurissa on paljon samaa. Molempien menneisyydessä on salaisuus, joka paljastuu sarjan toisessa osassa. Kumpikin on yhteydessä näkymättömään islantilaisista kansantaruista tuttuun maailmaan. Sekä Hildurin Isafjördurissa että Reimarin Reykjavikissa poliisiyhteisö on tavattoman sympaattinen.

Suurin ero on, että Mustaluodon ja Einarssonin teksti on kummallisen alavireistä myös kakkososassa. Valaanpyytäjä tuntuu yhtä innottomalta kuin Hylkeenmetsästäjä. Teoksessa kuvataan suhteettoman paljon Reimarin iltatoimia ja muuta arkea, eikä siinä kahta takaa-ajoa lukuun ottamatta tapahdu oikein mitään. Reimarin ihmissuhteiden monimutkaisuus tuli päälle jo ensimmäisessä osassa. Nyt ne ovat muuten seestymässä, mutta uutena tulee äidin sairastuminen syöpään.

Mustaluoto ja Einarsson ovat molemmat entisiä erikoisjoukkojen miehiä. Taustaansa he eivät juuri hyödynnä kirjoissaan. Se tulee esiin ainoastaan Reimarin painajaisunissa. Entinen Viking-erikoisjoukon mies näkee painajaisia operaatioista, jotka menevät pieleen.

Valaanpyytäjä on samalla lailla kädenlämpöinen kuin Hildurista tehty vaisu tv-sarja. Yhdistelmää Islanti ja rikokset janoaville se tarjoaa kuitenkin hetken helpotusta vaivattomasti luettavassa muodossa. 

Tommi Laihon rikostrilogian päättävä Kuolevaiset on pakahduttavan sydämellinen kuvaus kuolemasta ja elämästä

 

Tommi Laiho: Kuolevaiset. 364 sivua, Myllylahti 2026.

Yli 80-vuotias Irina Mäkeläinen astuu hiljaisena sunnuntaipäivänä liivijengin päämajaan. Paikalla on ainoastaan sen pomo, El Jefeksi kutsuttu Elias Järvinen. Irina räjäyttää molemmat kappaleiksi käsikranaatilla, joka oli hänen käsilaukussaan. Olin mummi mutten ole enää, hän sanoo ennen kuin irrottaa sokan.

Tommi Laihon kolmiosaisen rikossarjan päättävä Kuolevaiset alkaa hätkähdyttävästi. Heti tietää, että tulossa on tälläkin kertaa jotain erityistä. Ja sitä myös tulee. Uhanalaisten ja Rikottujen aloittama trilogia täydentyy yhdeksi kuluvan vuosikymmenen parhaista kotimaisista sarjoista, ehkä jopa parhaaksi.

Toisen henkirikoksen jälkeen vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi löytää niistä yhdistävän tekijän. Kumpikin murhaaja oli kuolemansairas. Onko kyseessä murhasarja, ja onko niitä tulossa lisää? Murharyhmän uusi päällikkö Marko Jääskeläinen kuitenkin vaatii, että juttuja tutkitaan erillisinä. Täysmulkku Jääskeläinen kunnostautuu ainoastaan ryhmän hengen pilaamisessa.

Pomoaan uhmaten Karita ja nuorempi rikostutkija Maija seuraavat omaa jälkeään. Tukea he saavat rikospsykologi Aminalta, joka asuu yhdessä tilastomies Juhan kanssa, mutta ei ole suostunut tämän kosintoihin.

Laiho on edellisissä dekkareissaan käsitellyt yhteiskunnan turvaverkkojen repeämistä, hylättyjen keskinäistä solidaarisuutta, median sensaatiohakuisuutta ja rakkautta sekä sen puutetta. Kuolevaiset tuo mukaan myös elämän ja kuoleman kysymykset. Mitä vielä voi ja kannattaa tehdä, kun pääty häämöttää? Saako pahaan vastata pahalla?

Laihon trilogia on humaaniudessaan ja syvällisyydessään niin kouraiseva, että sydän on pakahtua viimeistä vietäessä. Miten rikosromaani voikaan olla näin kaunis? Henkilöistä se lähtee. He ovat tuttuja Laihon edellisistä dekkareista. Jokaisesta hän on luonut tarkan psykologisesti uskottavan ja kehittyvän kuvan. Karita, Amina ja Juha eivät ole sitä, mitä olivat viisi vuotta sitten, kun sarja alkoi. Sivuhenkilöstä keskiöön nouseva Maija on saanut varmuutta ja uskallusta tarttua isompiin haasteisiin ja nousee Karitan rinnalle rikostutkinnan dynamoksi.

Laiho kirjoittaa heistä hellyydellä, joka saa toivomaan henkilöille hyvää jatkoa, mikäli nämä todella ovat jäähyväiset.

Kuolevaiset ei silti ole millään lailla vaikeaa luettavaa tai lälly. Rikosjuoni ja juonen kuljetus ovat mestarin työtä.

Toisen ja kolmannen dekkarin välissä Laiho kokeili siipiään räävin yhteiskunnallisen satiirin kirjoittajana romaanissa Herutus. Vaikka siinä oli hyviäkin huomioita, kokonaisuus oli epäonnistunut muun muassa siksi, että sitä rääviyttä ei ollut sittenkään tarpeeksi.

Kuolevaisissa hän käsittelee yhteiskunnallisia teemoja äärioikeistopuolue Ultran kautta. 

"On kaikenlaista leimaa, passii ja puoluekorttii tarjolla, pääasia että alat ragee, valitset aseesi ja ryhdyt hyökkäyssotaan, vihollisia kyllä löytyy", ajan hengen määrittelee saunan lauteilla Karitan poika Viljami, joka työskentelee päivät hautaustoimistossa ja illat nuorisotilassa.

Kuolevaiset on ylivoimaisesti paras alkuvuoden kotimainen dekkari. Toki vuotta on vielä melkein 10 kuukautta jäljellä, mutta ihmeitä pitää tehdä sen, joka pystyy pistämään paremmaksi. Vetoankin Tommi Laihoon: Älä jätä tätä tähän. Sinulla on sanottavaa, kyky sanoa se ja upea henkilökaarti. Jatka tällä tiellä.

Lopuksi on mainittava Kimmo Kivilahti kannen suunnittelusta. Laihon sarjalla on sisällön kanssa sopusoinnussa oleva vaikuttava yhtenäinen ulkoasu.