Milla Ollikainen jatkaa yksin A.M. Ollikaisen aloittamaa sarjaa rutiinidekkarilla Ruuhi

 

M. Ollikainen: Ruuhi. 268 sivua, Otava 2026.

Ensin kirjoittajanimi A.M. Ollikaiselta saatiin kaksi hyvää nordic noiriin pohjautuvaa, mutta riittävän omaperäistä dekkaria Kontti ja Kiikku. Sitten kirjailija-aviopari Aki ja Milla Ollikaiselle tuli avioero. Kymmeneen maahan myyty sarja näytti päättyvän siihen.

Neljä vuotta Kiikun jälkeen M. Ollikainen eli Milla Ollikainen jatkaa yksin rikoskomisario Paula Pihlajasta ja hänen ryhmästään kertovaa sarjaa ihan kuin vuosia ei välissä olisikaan. ALS-tautinsa kaikilta salaavan Pihlajan sairaus oireilee edelleen vain ajoittaisena kömpelyytenä.

Ruuhi alkaa niin hyytävästi kuin teoksen kannessa luvataankin. Helsingin edustalla ajelehtivassa haavasta veistetyssä ruuhessa on noin viisivuotiaan tytön ruumis. Tyttö näyttää kuolleen nälkään. Hänen alaselkäänsä on tautoitu mystinen kuvio, joka on kaiverrettu myös ruuheen.

Takakannessa taas kerrotaan, että tapaus liittyy outoon kulttiin ja suomalaiseen muinaisuskoon.

Ruuhessa on hyvät ainekset jatkaa edellisten osien laatutyötä, jossa nordic noir on lähtökohta, mutta ei jäädä sen kliseiden kahleisiin. Ruuhi on kuitenkin rutiinidekkari, jossa Ollikainen jättää käyttämättä aiheen antamat mahdollisuudet. Pienen lapsen kuolemasta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei irtoa jännitystä eikä mysteeriäkään. Loppuhuipennuskin jää niin vajaaksi, että oikein yllättyy, että tässäkö tämä nyt oli.

Ruuhi etenee sinänsä sujuvasti, mutta innottomasti. Paula Pihlaja ja hänen kolmijäseniseksi kutistunut ryhmänsä etsii todisteita ja kuulustelee asiasta mahdollisesti jotain tietäviä. Rikosjuonen lomassa tehdään pienet piipahdukset jokaisen yksityiselämään. Tautinsa lisäksi Paulalla on toinenkin salaisuus, jonka laajempaa käsittelyä pohjustetaan Ruuhen lopussa. Tavallisesti puhelias Renko on muuttunut oudon vaisuksi ja Karhu kärsii huonosta ammatillisesta itsetunnosta.

Erikoisesta aiheesta huolimatta Ruuhi on niin perusdekkari kuin perusdekkari voi olla.

Veikkaan, että Ollikainen on saanut inspiraation tarinaansa viime kesänä paljon uutisoidusta tapauksesta, jossa kokonainen perhe katosi jäljettömiin. Vuotta myöhemmin heistä ei edelleenkään tiedetä mitään. Siitä Ollikainen on ehkä lähtenyt kehittelemään skenaariota, mitä kauheaa johonkin kulttiin hurahtaneessa perheessä voi tapahtua.

Lopputulos on oudon vaisu. Kulttiin hurahtaminen jää oudoksi haahuiluksi. Sen sisällä ei käydä ollenkaan. Ei pohdita, miksi outoilu vie koulutetun ihmisen mukanaan. Ja ennen kaikkea sen sisällä olevien lasten asema jää yhtä lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta kokonaan käsittelemättä, vaikka sen pitäisi olla Ruuhen pääteema.

Norjalainen Blix ja Ramm -sarja on pohjoismaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Polttomerkki (Arr). Suomentanut Jaana Palanterä. 398 sivua, Otava 2026.

Norjalainen Jörn Lier Horst (norjalaisen ö:n saaminen windows-näppäimistöstä on ylivoimaisen vaikeaa) on todellinen dekkarityön sankari. Häneltä on suomennettu kymmeniä kirjoja. Tunnetuimpia lienevät Wisting-dekkarit, mutta Horst on myös tuottelias lastenkirjailija.

Pyrin seuraamaan tarkkaan suomalaista ja yleensä pohjoismaista dekkarikenttää, mutta Horstin yhdessä toimittaja Thomas Engerin kanssa kirjoittama laatusarja Blix ja Ramm oli mennyt ohi. Ei mene enää. Neljäs osa Polttomerkki on hyvä osoitus siitä, miten kihelmöivää jännitystä voi luoda lähes väkivallattomasti ja menneisyyden mysteeriä hitaasti avaten.

Ennen Polttomerkkiä luin kirjastosta sarjan ensimmäisen osan Lähtölaskenta. Siinä kaksikko esittelee hieman erilaisen päähenkilöparin. 

Rikostutkija Alexander Blix on sääntöjä venyttävä työnarkomaani. Sen takia tietenkin eronnut ja yhteys aikuiseen tyttäreenkin on hutera. 

Sarjan juju on siinä, että Emma Ramm on julkkisjuttuihin erikoistunut verkkolehden toimittaja, joka sekaantuu Lähtölaskennan tarinassa rikosuutisointiin. Blix on epätavallisen valmis johtamaan Rammia oikeille jäljille. Hyvin perusteltu syy siihen selviää vähitellen tarinan edetessä.

Blix ja Rammia on suomennettu neljä osaa. Viides on tulossa jo syksyllä. Kahden teoksen otoksella näyttää siltä, että Horst ja Enger haluavat välttää toistoa ja kirjoittaa mahdollisimman erilaisia dekkareita. Lähtölaskennan aiheena oli melko kaavamainen sarjamurhaajatarina, jolle potkua antoivat Blixin ja Rammin välinen side sekä se, että teos on niin hyvin kirjoitettu. 

Kesäkuussa ilmestynyt Polttomerkki on täysin erilainen. Sen alussa Blix on vankilassa edellisen osan Kalteva pinta tapahtumien takia. Poliisina Blixin asema vankien keskuudessa on erityisen vaikea. Häntä piinaa erityisesti Norjan maaseudulta Osenista kotoisin oleva Jarl Inge Ree.

Oseniin on pyrkimässä saksalainen murhaaja ja vankikarkuri Walter Kroos. Hän koki siellä parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana lyhyen ja elämänsä ainoan rakkaustarinan leirintäaluetta pitävän perheen tyttären Samanthan kanssa. Se loppui äkillisesti, kun Samanthalle tapahtui jotain, jonka takia hänen elämänsä meni pilalle. Samantha joutui jättämään kesken eräänlaisen Idols-laulukilpailun, jonka voittajaehdokas oli, ja ajautui päihdekierteeseen. Nyt hän remontoi leirintäaluetta ja elää hiljaisesti.

Blixin entinen pomo Gard Fosse saa hänet yrittämään lähestymistä Jarl Inge Reenin kanssa siinä toivossa, että jotain selviäisi Walter Kroosin liikkeistä ja aikomuksista. Miksi hän olisi palaamassa Oseniin 20 vuoden jälkeen?

Varsinaisia kenttätutkimuksia Osenissa tekee Emma Ramm. Pienellä paikkakunnalla on salaisuus, josta kaikki vaikenevat.

Ensin luin kiihkeästä sarjamurhaajan jäljittämisestä, heti perään hyytävän jännittävän psykologisen dekkarin samoilta kirjoittajilta. Lähtölaskennassa mennään hirmuista vauhtia, Polttomerkissä ei säntäillä ennen kuin lopussa. Horst ja Enger luottavat tarinan voimaan, pala palalta aukeavaan murhenäytelmään, jossa kaikki meni pieleen ja joka olisi voitu helposti välttää. Vähän pahaa tahtoa ja sormien läpi katsomista johti sarjaan väärinkäsityksiä, jonka seurauksena osenilaisen mökin kellarissa taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Polttomerkki on intensiivinen tiheätunnelmainen rikostarina, jossa on vain onnettomia loppuja.

Horstin tuotteliaisuutta voi vain ihmetellä. Keväällä häneltä ilmestyi toisen norjalaisen dekkariveteraanin Jan-Erik Fjellin kanssa kirjoitettu Huuto, jossa on myös eväät laatusarjaan. Huuto on taas ihan erilainen kuin Wistingit tai Blix ja Ramm -sarja, josta tuli heti yksi suosikkini.

Tärisyttävää jännitystä Ruotsin viime vuoden parhaassa dekkarissa ilman yhtään dekkariklisettä

 Johan Rundberg: Se joka laumaa vartioi (Den som vaktar flocken). Suomentanut Jänis Louhivuori. 562 sivua, Docendo 2026.

Kun kirjoittaja on voittanut aiemmilla teoksillaan Ruotsin tärkeimmät lasten ja nuorten kirjallisuuden palkinnot, on esikoisdekkarilta lupa odottaa jotain aivan erityistä. Sitä myös saadaan, ja mikä parasta, kirjaa riittää yli 560 kuumottavaa sivua. 

Tai oikeastaan vieläkin parempaa on se, että Johan Rundbergin Se joka laumaa vartioi ei muistuta mitään toista dekkaria, eikä siinä ole ollenkaan rikoskirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä. On vain piinaavaa psykologista jännitystä, joka ei jätä rauhaan ennen kuin saa tietää loppuratkaisun. Se lyökin sitten ällikälle.

Heti alussa otetaan luulot pois. Keski-ikäiset mies ja nainen on ammuttu haulikolla. Ruumiiden lähellä on silmät suljettuina yläasteikäinen tyttö haulikko käsissään.

Parin sivun prologista mennään itse tarinaan. Se joka laumaa vartioi kertoo nelihenkisestä keskiluokkaisesta Oscarsonin perheestä Täbyn kunnassa. Äiti Sanna on juuri vaihtanut työpaikkaa kunnan viestintään, isä Martin on menestyvä kiinteistönvälittäjä, jolla on viinikaappi ja juuri taloon hankittu valvontajärjestelmä. Molemmat vanhemmat ovat juuri aloittaneet harrastaa metsästystä.

Teini-ikäisistä lapsista 17-vuotias Teo on avoin ja urheilullinen, mutta 15-vuotias Mya on oireillut voimakkaasti koulussa ja tuntuu nytkin olevan jatkuvassa sotatilassa vanhempiaan vastaan.

Paremman kauden jälkeen Myan ongelmat kärjistyvät, kun hänet yhdistetään videoon, jonka voi tulkita koulutoverien uhkaukseksi. Videolla on mukana koulun uusi oppilas ja Myan ystävä Wilk, jolla tuntuu vanhempien mielestä olevan liian kontrolloiva ote Myaan.

Rundberg luo ensimmäisistä sivuista alkaen hillittömän jännitteen rakoilevaan perheeseen, ja kiristää ruuvia loppuun asti. Jännitystä ruokkivat lyhyet otteet ampumistapauksen esitutkintapöytäkirjasta sekä parin sivun mittaiset jaksot, jotka on kerrottu "tytön" näkökulmasta. 

Näitä pieniä poikkeamia lukuun ottamatta Rundbergin katse on koko ajan Oscarsonin perheessä, joka joutuu uhkausvideon takia anonyymien nettikeskustelujen hampaisiin. Perheen sisäiset jännitteet kasvavat. Sanna on jo muutenkin tyytymätön vastuusta luistelevaan mieheensä, mutta pitää tunteensa sisällään. Uudessa työpaikassakin on vaikeaa ihmissuhteiden takia. Työssään menestynyt Martin menettää vähitellen otettaan sisä- ja ulkopuolelta tulevien paineiden takia.

Yli nelikymppisten vanhempien ja teini-ikäisten lasten suhdetta Johan Rundberg kuvaa niin että kurkkua kuristaa. Kommunikaatiovaikeudet ja omien lasten jotenkin tuntemattomiksi muuttuminen lienevät tuttuja kaikille, jotka ovat sen vaiheen kokeneet. Rundbergin tausta lasten ja nuorten kirjailijana todella näkyy ja tuntuu tässä teoksessa suorastaan piinallisena uskottavuutena.

Rundbergin esikoisdekkarissa ei ole poliiseja. Siinä on ikäviä ihmisiä, mutta ei varsinaisesti rikollisia. Lukija ei tiedä ennen loppua, mihin alun ampumistapaus liittyy ja koska se on tapahtunut, mutta murhaakaan tässä teoksessa ei selvitetä. Silti Se joka laumaa vartioi on niin jännittävä, että tärisyttää, ja on pakko kiirehtiä eteenpäin saadakseen selville, mistä tässä mestariteoksessa on oikein kyse.

Tavallaan Se joka laumaa vartioi ei ole dekkari ollenkaan. Se on romaani perheestä nykyajassa, jossa yksi nettivideo voi saada kaiken sekaisin ja kodin sisäinen valvontajärjestelmä kääntyy turvan tuottajasta perheyhteyden hajottajaksi. Määritellään teos millä tavalla tahansa, sen psykologisen jännityksen ulottuvuudet ovat joka tapauksessa päätä huimaavat.

Ari Wahlstenin kymmenes Kit Karisma Häikäilemättömät räjähtää kuin drooni Venäjän öljynjalostamossa

 

Ari Wahlsten: Häikäilemättömät. 272 sivua, CrimeTime 2026.

Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa pääosaan nousseet droonit lensivät nopeasti myös suomalaisten jännityskirjojen aihepiiriin. Helene Immonen kirjoittaa uusimmassa trillerissään Horros fantastisista nanolennokeista, jotka ovat toki olemassa vasta kiinalaisten suunnittelupöydillä. Christian Rönnbackan Henna Björk -sarjan uusimmassa osassa Valkyria sotatapahtumiin osallistutaan suomalaisella huippuunsa kehitetyllä droonilla.

Ari Wahlstenin Häikäilemättömät osallistuu droonijuoniin suomalaisella maaperällä vakoilun ja välistävetojen kautta. Suomalainen Scandic Drones on tuottanut tähän asti teknisesti edistyneimmän lennokin. Kansainvälisen läpimurron kynnyksellä sen teknologia kiinnostaa monia vaikka sitten rikollisin keinoin.

Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon seurata Scandic Dronesin kehitysjohtajaa Tuomas Helkesaloa. Tehtävä vaikuttaa tavalliselta syrjähyppyihin liittyvältä kyttäyskeikalta. Se on kaikkea muuta. Pian Helkesalo löytyy kuolleena.

Häikäilemättömät on Wahlstenin kymmenes kovaksikeitettyä perinnettä kunnioittava yksityisetsivädekkari. Tuntuu, että tasaluvun saavuttaminen ja ajankohtainen kuuma aihe ovat siivittäneet Wahlstenin vielä tavallistakin kovempaan lentoon. Drooniyhtiön ympärillä käydään tulikuumaa peliä, jossa viileänä pysyy vain kehitysjohtajan muodokas ja vapaamielinen leski Matleena Helkesalo. 

Häikäilemättömissä on vähemmän perinteen mukaisia "yksityisiä tutkimuksia" ja enemmän seikkailua, nyrkkitappeluita, ammuskelua ja ruumiita.

Kiero peli on näissä yhteyksissä itsestäänselvyys. Kuka havittelee Scandic Dronesin teknologiaa, on teoksen yksi mojova yllätys. Toinen se, kuka tai ketkä häärivät taustalla. Vauhdikas juoni on mallikkaasti rakennettu viimeiseen jysäykseen asti.

Sotateknologiassa on kysymys miljardeista, useista kymmenistä miljardeista, Kit Karismaa valistetaan teoksen kuluessa. Siinä Häikäilemättömien konnien kyyninen lähtökohta. Satumaisia summia on nyt jaossa, ja rahalle on aina ottajia. 

Ari Wahlsten on tästä lähtökohdasta luonut yhden parhaista dekkareistaan, vaikka erinomainenhan sarja on kokonaisuudessakin. Häikäilemättömät vain on vielä vähän iskevämpi ja häijympi, ja vielä tietoisempi siitä, miten mätä tämä maailma on. Perinnetietoinen dekkari kohtaa kyynisen nykytodellisuuden, jossa säännöt on rikottu ja jokainen ajaa vain omaa etuaan.

Ari Wahlstenin kirjojen kohdalla on aina erikseen kehuttava Timo Nummisen loistavaa kansitaidetta. Se iskee ytimeen tälläkin kertaa.

Päivi Alasalmen välityössä rakkaus kuumottaa enemmän kuin rikos

 

Päivi Alasalmi: Unelmien pankkiryöstö. 201 sivua, Saga Egmont 2026.

Päivi Alasalmen Hallavainen-sarja on ilmestynyt ensin lukuaikapalvelussa ja vasta myöhemmin painettuna kirjana. Se on suurin piirtein rankinta, mitä Suomen rikoskirjallisuudessa nykyään ilmestyy.

Jatkokertomuksena aiemmin ilmestynyt Unelmien pankkiryöstö menee cozy crimen puolelle, jos on crimea ollenkaan. Dekkariksi sen voi juuri ja juuri ymmärtää, koska tässä pienessä romaanissa suunnitellaan pankkiryöstöä. Rikosta enemmän siinä väreilee kylläkin romanssi.

Unelmien pankkiryöstö tapahtuu jossain Pirkanmaan pikkukylässä. Yksinhuoltaja Elisan pankkitilillä on 40 senttiä ja lapsilisien tuloon on vielä viikko. Hänen ystävänsä Maritan miehellä on kyllä työpaikka, mutta Maritalla ei ole varaa ostaa antibioottikuuria lapselleen.

Ystävykset tapaavat usein teen juonnin merkeissä. Siinä syntyy ajatus, että Kyläpankin ryöstäminen ratkaisisi rahaongelmat kerralla. Ensin siitä heitetään vain huulta ja puretaan sillä lailla paineita. Vähitellen ajatus pankkiryöstöstä muuttuu sen harjoittelemiseksi.

Ryöstöä enemmän Elisan päätä sekoittaa kylällä koiraa kouluttava ja entistä kotitaloaan remontoiva Risto.

Unelmien pankkiryöstö on kevyt hyvän mielen dekkarin tapainen välipala sellaisista pitäville. Lukija selvittäköön itse, toteuttavatko Elisa ja Marita todella suunnittelemansa pankkiryöstön, ja saavatko Elisa ja Risto toisensa. Teos on omiaan kesäiseksi jatkokertomukseksi, mutta kirjana se soveltuu vai kovimmille Alasalmi- ja cozy crime -faneille. 

Spektaakkelimaisia sarjamurhia Arne Dahlin kaavamaisessa dekkarissa

 

Arne Dahl: Seitsemän vihjettä (Underverken). Suomentanut Kari Koski. 367 sivua, Into 2026.

Arne Dahl on Ruotsin arvostetuimpia dekkaristeja. Vain muutaman hänen teoksensa lukeneena en ymmärrä, miksi. Ainakin yli 20 vuotta hän on kirjoittanut kirjoja, joissa jäljitetään sarjamurhaajaa. Jäljittäjät vain ovat vaihtuneet. Ensin se oli A-ryhmä, uusimmassa sarjassa rikoksia selvittävä ryhmä on Nova.

Seitsemän vihjettä -teoksessa ensimmäinen murhan uhri löytyy Zeusta esittävän patsaan sisältä. Patsas on ilmaantunut yön pimeydessä ja raesateen vallitessa Tuhkolmaan. Se on liian massiivinen, että yksi ihminen olisi voinut kuljettaa patsaan paikalleen. Uhri on kiinalaismies. Hänen suustaan löytyy paperilappu, jossa lukee "tiedät mitä olet tehnyt". Se on suora uhkaus jollekin tulevalle uhrille.

Zeuksen patsas viittaa siihen, minkä suomennoksen nimikin paljastaa. Murhaajalla on tähtäimessään seitsemän uhria antiikin seitsemään ihmeeseen perustuvalla tavalla.

Dahl on ilmeisesti esitellyt Nova-ryhmän jäsenet sarjan ensimmäisessä osassa Pahan piirissä. Seitsemässä ihmeessä mennään suoraan asiaan niin, että uudelle lukijalle henkilöt jäävät epämääräisiksi. Miksi esimerkiksi Lukas Frisell on palannut poliisiksi asuttuaan edelliset vuodet yksin metsässä?

Seitsemässä vihjeessä Nova-ryhmän toiminta jakaantuu kahtaalle. Yksi tutkinnan haara ovat katutaiteilijat, toinen rikollisjengit. Taidemaailman kuvaus tuo hieman uusia sävyjä kuluneeseen asetelmaan, jossa sarjamurhaaja tekee teoistaan spektaakkelimaisia näytöksiä. Sitä Dahl ei kuitenkaan pysty uskottavasti selittämään, miksi mikään katutaideryhmä murhaisi joukon ihmisiä.

Kaavan mukaan uhreja yhdistävä tekijä löytyy heidän menneisyydestään. Ja kaavan mukaan lopussa vauhti kiihtyy, kun poliisit yrittävät estää seuraavan murhan myrskyn vallitessa heidän ympärillään.

Seitsemän ihmettä etenee samalla tavalla kuin sadat vastaavat dekkarit, mutta sillä erotuksella, että jännitystä Arne Dahl ei pysty luomaan lainkaan. Mielenkiintoa yllä pitää lähinnä Nova-ryhmän jäsenten erilaiset avut ja tutkimusmenetelmät. Vaikka heidän taustoistaan ei tiedä, ryhmä vaikuttaa aika kiinnostavalta.

Teoksen juonen iso juttu on sama, josta Anu Ojala kirjoitti paremmin Jääsilkkitiestä alkavassa trilogiassaan.

Tekniikan tohtorin älykkäässä esikoistrillerissä Katalonialainen kaava mennään kaasu pohjassa Barcelonassa

Antti Ukkonen: Katalonialainen kaava. 456 sivua, WSOY 2026.

Vuoden ensimmäisen puoliskon huippuhyvien kotimaisten esikoisdekkarien joukkoon saadaan juhannusviikolla vielä yksi. Vajaa viisikymppinen tekniikan tohtori Antti Ukkonen pistää päähenkilönsä tauottomaan pyöritykseen Barcelonassa. Nykyään Ukkonen toimii tekoälykonsulttina. Se näkyy hedelmällisellä tavalla Katalonialaisen kaavan juonessa, jossa lääketutkimus ja tekoäly yhdistyvät vaarallisella tavalla.

Turvallisuuskonsultti Leo Tannerin on tarkoitus viettää rento viikoloppu Barcelonassa ystävänsä professori Anton Vaaran kanssa hyvän syömisen ja oluen juonnin merkeissä. Tanner on aiemmin asunut Barcelonassa, mutta muuttanut hiljattain Helsinkiin. Jännitettä tapaamiseen tuo se, että Antonin vaimo Sandra on Leon ex Barcelonan ajalta.

Mukavaksi odotettu viikonloppu menee heti pieleen, koska Anton Vaara on kadonnut. Hän on kuitenkin lähettänyt Leolle viestin, jossa olevan osoitteen vain Leo voi ymmärtää. Sieltä löytyy sähäkkä sellisti Mia Soler, jolla on ollut yhteys Antoniin. Anton on alkanut selvittää tapausta, jossa Mian veli kuoli äkillisesti kymmenen vuotta aiemmin osallistuttuaan aivojen suorituskykyä parantavan lääkkeen kokeeseen.

Parin mutkan kautta ollaan klassisessa trilleriasetelmassa: poliisi etsii Leo Tanneria epäiltynä murhasta, mutta hänen perässään on myös mustiin pukeutuva moottoripyörämies pahat mielessä.

Antti Ukkonen on virittänyt henkeä salpaavan takaa-ajojen ja niukkojen pelastumisten sarjan, jossa Leo ja Mia pakenevat pitkin Barcelonan katuja, kujia ja kattojakin ymmällään siitä, mitä on tapahtunut.

Ukkonen näyttää tuntevan turistien kansoittaman kaupungin kuin omat taskunsa. Sen varassa hän järjestää kaksikolle riittävän uskottavalta tuntuvia pakoreittejä niin, että teoksesta välittyy myös kirjoittajan rakkaus eloisaan kaupunkiin, jonka asukkaat ovat saaneet tarpeekseen turistilaumoista. Ukkonen ei laita henkilöitään vain maailmankuuluun La Ramblaan ja sen tuntumaan, vaan hyödyntää myös siltä sivussa olevia kohteita ja maaseutuakin.

Kiivaan tempon sisällä Antti Ukkonen käsittelee todella kiinnostavia asioita. Lääketutkimus ja tekoäly tuli mainittua jo alussa. Kolmas teema on mahdollisuus käyttää mobiilipelien pelaajia ihmisen kognitiivisen suorituskyvyn arviointiin. Katalonialainen kaava on trilleri, siksi näiden kolmen yhdistelmää käytetään teoksessa epäeettisesti ja rikollisesti. Ukkosen jälkisanojen perusteella kirjan fantastiselta tuntuvat ainekset eivät sinänsä ole niin mielikuvituksellisia kuin voisi luulla.

Katalonialaisen kaavan lukeminen vaatii tarkkaavaisuutta, sillä siinä käsitellään monimutkaisia tieteellisiä asioita vaikein termein. Mitään ylivaikeaa kirjassa ei silti ole. Pääosassa on kuitenkin huima seikkailu katalonialaisin maustein. Tiivistäminen olisi tehnyt teokselle hyvää, sillä ihan koko aikaa Ukkonen ei saa pidettyä jännitettä yllä. Seikkailullisen todellisuuteen pohjautuvan trillerin kirjoittajana Antti Ukkonen onnistuu silti hämmästyttävän hyvin heti ensikertalaisena. Katalonialainen kaava viihdyttää, koukuttaa ja ajatteluttaa.

Tatiana Elfin toinen trilleri Mestari kääntyy lähes kauhuromaaniksi eristetyllä saarella myrskyn ulvoessa

 Tatiana Elf: Mestari. 301 sivua, Into 2026.

Tv-käsikirjoittaja Tatiana Elf loi jännityskirjallisuuteen uudenlaisen päähenkilön viime kesänä ilmestyneessä esikoisteoksessaan Huijari. Rebekka Nummi on tilansa tiedostava ja siitä voimaa saava sosiopaatti. Rebekalla on sen verran kontrollia, että hän onnistuu pidättäytymään väkivallasta muita ihmisiä kohtaan. Helposti pitkästyvä Rebekka huvittelee holtittomilla tempauksilla.

Huijari oli yksi viime vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita ja kotimaisia rikosmaailmaan sijoittuvia kirjoja ylipäätään.

Rima on siis korkealla, ja lukijaa on vaikea yllättää toista kertaa Huijarin tempuilla. Silti Elf onnistuu siinä, vaikka jatko-osan Mestarin alussa onkin käynnistysvaikeuksia.

Rebekka Nummi on ensimmäisen osan jälkeen yrittänyt auttaa romanssihuijausten uhreja, mutta joutuu antamaan periksi, koska emotionaalisesti koukutetut ihmiset eivät usko mitään todisteita. Sen jälkeen hän narauttaa pedofiilin. Varsinainen tarina lähtee liikkeelle, kun Rebekka tutustuu hyvinvointiguru Ellaan.

Tatiana Elf on perehtynyt syvällisesti erilaisten huijausten psykologiaan. Ei ole liian kaukaa haettua, että tavallinen suomalainen nainen voi luulla olevansa ainoa, joka voi auttaa - rahallisesti tietenkin - vaikeuksiin joutunutta rakastettuaan Barack Obamaa. Miksi? Elf kirjoittaa huijausten taustoista niin paljon, että Mestari tuntuu romaaniksi naamioidulta tietokirjalta.

Sitten kun se alkaa vetää, se vetää taas oikein kunnolla. Rebekka kiinnostuu karismaattisesta joogaohjaaja Ella Lindgrenistä, jonka oppilaat tuntuvat olevan täysin tämän lumoissa. Ellan taustalta löytyy erikoisia terveysväittämiä. Esimerkiksi, että ihmisen parantumiseen vaikuttaa eniten se, miten hän suhtautuu sairauteensa. Sairauden etenemisen voi estää ajatusmallejaan muuttamalla.

Ellalla on varmasti monia esikuvia, mutta ei voi olla heti ajattelemasta erästä hyvin tunnettua kotimaista itseoppinutta hyvinvointivalmentajaa, joka todellakin väittää sairauksien saavan alkunsa ihmismielen ylireagoimisesta uhaksi tulkitsemiinsa asioihin.

Rebekka on suoraviivaiseen tapaansa sitä mieltä, että Ella on huijari. Hänet on paljastettava. Ellan luottamuksen saatuaan hän pääsee pienen valittujen joukon kanssa retriittiin ulkosaaristoon, jossa noudatetaan huuhaa-oppeja.

Saari kaukana kaikesta. Koko ajan uhkaavammaksi muuttuva tunnelma. Lopulta rajumyrsky. Jos jännityksen kehittäminen ottaakin aikansa, lopulta Elf annostelee sitä kukkuramitoin niin, että ollaan lähellä kauhuromaania. Taustaksi hän on muistuttanut monista kulteista, joiden johtajat ovat ajaneet seuraajansa joukkoitsemurhiin. Ellan ja hänen avustajansa Loviisan outo käytös pistää tätä taustaa vasten mielikuvituksen villiin laukkaan.

Huijarin teho perustui ennen kaikkea sen puolivälissä tulleeseen täysin arvaamattomaan täyskäännökseen. Mestarissa sitä osaa odottaa, ja on helposti arvattavissa, mistä suunnasta se tällä kertaa tulee. Vaan Elfillä onkin varattuna vielä pari uutta koukkua niin, että Mestarin jännite kantaa loppuun asti. Ja oikeasti sen ylikin, sillä Rebekan liikkeistä on puolestaan kiinnostunut KRP:n rikosylikonstaapeli Saku Balogun. Mutta se tutkinta käynnistetään - ehkä käynnistetään - vasta seuraavassa osassa. Tatiana Elfin kirjat perustuvat moninkertaisiin huijauksiin, joten voihan olla, että hän itse huijaa lukijan odotuksia väärään suuntaan.

Huijari ja Mestari poikkeavat täysin kaikesta muusta kotimaisesta rikoskirjallisuudesta. Tatiana Elf on luonut päähenkilön, joka on täysin arvaamaton ja siksi niin monia mahdollisuuksia antava. Nämä trillerit karttavat kaavamaisuuksia, tutkivat ihmismielen synkimpiä puolia ja ovat jännityksen etujoukkoa. Kahden trillerin perusteella voi sanoa, että melkoinen mestari Tatiana Elf on itsekin.

Mindfulness johtaa asianajajan uusiin murhiin sarjan hersyvässä jatkossa

 Karsten Dusse: Murhat, mindfulness ja pyhiinvaellus (Achtsam morden am Rande der Welt). Suomentanut Anne Kilpi. 333 sivua, Aula & co 2026.

Saksalainen asianajaja Karsten Dusse osui kultasuoneen ensimmäisellä jännitysromaanillaan Murhat ja mindfulness. Miljoonat lukijat eri puolilla maailmaa ovat halunneet lukea asianajaja Björn Diemelistä, jonka päämies oli suurrikollinen Dragan Sergowicz. Nimenomaan oli, sillä Björn Diemel antoi päämiehensä kuolla ja sitten hävitti tämän ruumiin.

Sitä seuranneessa rikollisryhmien valtataistelussa ja itsensä ja perheensä suojaamiseksi Diemelin piti turvautua myös varsinaisiin murhiin.

Vuonna 2024 suomennetussa kirjassa Diemel koki elämänmuutoksen mindfulnessin avulla. Terapiaan koko ajan stressaantuneen asianajajan patisti hänen vaimonsa Katharina. Avioliittoa Björn Diemelin seestyminen ei pelastanut. He ovat eronneet sivistyneesti.

Sarjan kolmannen osan alussa Björn Diemel on itse ajautunut Draganin rikollisporukan johtajaksi. Björnin 45-vuotissyntymäpäivän jälkeen terapeutti Joschka Breitner saa hänet tajuamaan, että Björn toteuttaa vain muiden toiveita. Elämän puolivälissä hänen on opittava tuntemaan itsensä ja ottamaan elämä omiin käsiin. Siihen tarvitaan lisää mindfulnessia, ja sitä voi löytää pyhiinvaellukselta Santiago de  Compostelaan.

Kahden ensimmäisen kirjan aikana Björn Diemelin mindfulness-harrastus on aiheuttanut kahdeksan ihmisen kuoleman. Kolmannen alussa voi vain arvailla, montako tulee nyt lisää.

Aika mainiota komediaa Dusselta irtoaa tälläkin kertaa. Sitä saavat aikaan etenkin Björnin johtaman rosvokoplan woke-henkiset jäsenet, jotka ovat tarkkoja poliittisesti korrektista kielenkäytöstä ja ryhmän prostituoitujen asiallisesta kohtelusta. Kun epäasiallista tapahtuu, siitä rangaistaan ruiskuttamalla uretaanivaahtoa törkimysten takatuuppariin. Sitten käy ilmi, että rangaistut kiinalaiset kuuluvat triadiin ja ovat kostonhimoisia.

Mutta kuka seuraa ja jahtaa Diemeliä pyhiinvaelluksella? Kiinalaiset vai joku muu, joka kantaa hänelle kaunaa? Monta sattumaa ja myös kieroilua tarvitaan ennen kuin hän on Cabo da Naven kallionkielekkeellä Atlantin rannalla muinaisuudessa tunnetun maailman päätepisteessä. Ja tietysti Joschka Breitnerin oppaiden viisauksia.

Karsten Dusse iskee tarinaa irtonaisesti ja hilpeästi. En ymmärrä, mikä on "kesädekkari" tai sitä, että dekkareita luettaisiin vain kesällä. Mutta jos niin on, niin keveydessään ja kepeydessään Murhat, mindfulness ja pyhiinvaellus on kyllä mainiota kesäviihdettä.

Kriminalisti ratkaisee älyllään Taina Haahdin uuden sarjan viisaassa ja lämpimässä avauksessa

 Taina Haahti: Koti. 384 sivua, CrimeTime 2026.

Taina Haahti on aiemmissa jännäreissään kirjoittanut suuren luokan globaalista eriarvoisuudesta. Ex-toimittaja Mara Nuutinen on niissä tutkinut laitonta jätebisnestä Hongkongissa ja vihreän siirtymän kääntöpuolta Kapkaupungissa.

Uuden sarjan avaava Koti on mahdollisimman kaukana näistä kuvioista. Se sijoittuu Nurmijärven uneliaaseen kirkonkylään. Lähtökohta on Suomen tyypillisin henkirikos, juoppojen kesken tapahtunut puukotus. Poikkeuksellista on vain se, että puukosta saaneen Aapo Tammiston sisar Lydia tapettiin 40 vuotta aiemmin. Voiko kaksi samanlaista tragediaa osua samaan perheeseen?

Kriminalisti Lauri "Lare" Kivelä on tehnyt pitkän kierroksen Pohjois-Amerikassa. Torontossa nykyisin asuva Lare lupautuu auttamaan kouluaikaista ystäväänsä rikoskomisario Arto "Arska" Mäkelää Aapon surmajutussa. 

Lare on tullut pitkästä aikaa Nurmijärvelle katsomaan kahdeksankymppistä isäänsä, koska on saanut viestin, että tämä on huonossa kunnossa. Pertti Kivelä ei suostu lääkäriin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat kuolleet syöpään. Pertti ei halua tietää kohtaloaan.

Lare ja Arska ovat kohta kuusikymppisiä. Niin ovat myös entiset koulutoverit, joita Lare tapaa ja jututtaa Lydian viimeisestä illasta. Viimeinen havainto hänestä on, kun Lydia oli alamaissa ja poistui aikaisin kotibileistä. 

Lydian murha selvisi heti, mutta on ilmeistä, että sen tunnustanut vähän henkisesti jälkeen jäänyt mies teki väärän tunnustuksen. Tutkinnassakin hutiloitiin. Aapon murha saa Laren paneutumaan uudelleen Lydiankin tapaukseen.

Koti on nostalginen kotiseutudekkari. Siellä Taina Haahtikin asui teininä ja kirjoitti ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1979. Kun Lare kulkee pitkin muistojensa reittejä, samoja on kulkenut Haahtikin. Nyt he näkevät lakkautettujen pankkien rakennuksia, lakkautettuja kauppoja eikä linja-autoasemallakaan ole enää elämää. Kauppa on keskittynyt nurmijärveläisiä ennen isosti työllistäneen Perloksen tehtaan paikalle rakennettuun markettiin. 

Marketissa pitää Ceccerit-juhlatavaraliikettä Laren nuoruuden rakastettu Tiina, nyt eronnut nainen ja aikuisen tyttären äiti. Nostalgiaa on tarjolla myös ihmissuhteissa, ja vanhan suolan janoa.

Koti on dekkari, jonka tunnelma on lämmin, mutta ei cozy crimelle tyypillisellä tavalla, jossa puuhakkaat ja ylienergiset henkilöt ratkaisevat rikoksia amatööripohjalta. Haahdin henkilöt ovat tavallisia.

Lämpimimmillään teos on Haahdin kuvatessa Laren ja hänen isänsä välejä. Etäisyyttä on paljon, mutta ei niin paljon, etteikö sitä ehtisi vielä rakentaa uudelleen. Osat ovat vaihtuneet. Poika huolehtii isästään, mutta vain sen verran mihin tämä suostuu. En mä vielä ole kuollut, Pertti-isä äyskähtää pojalleen.

Harvoin jos koskaan suomalaisessa dekkarissa on kuvattu näin syvällisesti ja viisaasti kahden sukupolven uutta yhteiseloa ja lähentymistä. Jutut ruokapöydässä ja saunassa ovat arkisia, mutta aina välissä lipsahtaa joku sana tai lause, joka kertoo, että välitän.

Aapon surman, ja Lydian, tutkinta etenee verkalleen. Lare saa käsiinsä Lydian murhan vanhan tutkintakansion. Hän kirjoittaa itselleen muistilappuja, joita liimaa vanhan huoneensa seinille jääneisiin jääkiekkojulisteisiin. Muistilappuja eri järjestykseen sekoittamalla hän yrittää saada kiinni jostakin.

Larea työllistää myös hänen isänsä hyvän ystävättären talokauppaan liittyvä epäselvyys. Vanha talo on myyty kosteusvaurioisena. Nyt kahdeksankymppiseltä eläkeläiseltä perätään jättisummaa sen remontointiin, vaikka kosteusvaurio oli tiedossa.

Tarina etenee hiljalleen, mutta Haahdilla on sellaista kerronnallista voimaa, että tylsää ei ole hetkeäkään. Koti suorastaan imaisee mukaansa hyvässä tasapainossa olevilla osasillaan, joissa vaihtelevat arki, menneisyyden muistot ja kahden rikoksen selvittely.

Koti aloittaa Nurmijärvi Noir -sarjan. Noiria teoksessa ei kylläkään ole ollenkaan. Siihen se on - onneksi - liian lämminhenkinen tavallisten ihmisten tarina. Ratkaisukin on enemmän Agatha Christietä kuin noiria. Lopulta Lare saa muistilappunsa järjestykseen ja ratkaisee molemmat murhat älykkään päättelyn ja oveluutensa avulla.

Petri Saari rakentaa huolella esikoisdekkarinsa On hiekka polttavaa asetelmia ja koukuttavuus on taattu

 Petri Saari: On hiekka polttavaa. 427 sivua, Gummerus 2026.

Oululaisen myynti- ja markkinointimiehen Petri Saaren esikoisdekkari On hiekka polttavaa nousi harvinaisella tavalla listojen kärkeen heti ilmestyttyään. Menetyksen ymmärtää heti lyhyen prologin luettuaan. Saari iskee lukijaan kuin iskukoukku hauen leukaan. On pakko saada tietää, mistä on kysymys, kun öisellä venematkalla toinen kulkija iskee toista puukolla kylkeen ja jättää tämän mereen hukkumaan.

Tapani Kansan muinaisen hitin tuntevat yhdistävät teoksen jo nimen perusteella Kalajoen hiekkasärkille. Juhannuksen alla kansainvälisen kaupan alalla toimiva myyntimies Mikko Lehto löytää puukosta saaneen hukkuneen kalastajan rantavedestä. Hänen hyvä ystävänsä rikosylikonstaapeli Kaisa Rantala saa jutusta tutkintavastuun.

Puukonhaavaa lukuun ottamatta kyseessä näyttää olevan se tavallinen tarina Suomen kesävesillä. Vainaja on hukkunut sepalus auki. Tästä Saari lähtee kehittämään maltillisesti isompaa tarinaa, johon sisältyy huumekauppaa ja terrorismiakin. Jälkimmäistä maltillisessa koossa ja viime vuosien uutisista omaksutulla tavalla.

Oleellisessa roolissa on satama ja sieltä puutavaralastia noutava laiva Pacific Voyager.

Jotkut dekkarit toimivat erinomaisesti turbovaihteella. Petri Saari ei kirjoita sellaista. Hän rakentaa juonta huolellisesti, mutta jännitys kohoaa sivu sivulta. Henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Saari saa sen tuntumaan elävältä tarinan kannalta olennaisia sivuhenkilöitä myöten. Laatua löytyy jokaisella osa-alueella.

Keskeisistä henkilöistä löytyy myös moniulotteisuutta. Etenkin aluksi puhtaalta sankarilta vaikuttavasta Mikko Lehdosta paljastuu puolia, jotka pistävät kysymään itseltään, voiko hän sittenkin olla tarinan konna. 

Rikosylikonstaapeli Kaisa Rantala on ehkä vähän liiankin tyypillinen nykydekkarien naishahmo kulmikkaine luonteineen ja kamppailu-urheilutaustoineen. Kotirintamallakin menee huonosti niin kuin useimmilla dekkarien poliisihahmoilla sukupuolesta riippumatta. Syykin on se sama: Kaisa on omistautunut enemmän työlleen kuin perheelleen.

Sivuhenkilöiden inhimillisistä heikkouksista syntyy monenlaista tragediaa. Sananlasku pirulle annetusta pikkusormesta pitää tälläkin kertaa kutinsa. 

Saari rakentaa tarinaa sopivan viipyillen niin, että sillä, henkilöillä ja hiekkasärkkien miljööllä on tilaa hengittää helteisenä juhannuksena. Kun juhannuksen jälkeen myrsky nousee, Saari kääntyy kuin katkaisijasta toiminnallisen trillerinkin taitajaksi.

Takaumissa Saari kuvaa, miten perheensä auto-onnettomuudessa menettäneestä ja koulukiusatusta Antista kehittyy tarinan shakkia pelaava pääkonna. Rakennetta käytetään paljon dekkareissa, ja hyvin se toimii tälläkin kertaa. Teoksen monista juonista se isoin saa uskottavuutta lisäävän inhimillisen ulottuvuuden.

On hiekka polttavaa on Petri Saarelta vakuuttava debyytti. Se on harvinaisen täysipainoinen rikosromaani, jonka yli 400 sivun mittaan mahtuu rikosten lisäksi elämän kirjoa suruineen, mutta myös iloineen. Teos on kirjoitettu sujuvasti, koukuttavasti ja ilmeikkäästi.

Petri Saari menee sinne alkuvuoden kotimaisten esikoisdekkarien kärkeen, jossa ovat jo Antti Halmeen Lintukoto, Anne Prokofjeffin Kohtalonpyörä ja Teppo Hovin Enkelit jotka katosivat. On erinomaista, että ne kaikki edustavat huippulaatua, mutta ovat keskenään täysin erilaisia.

Nyt on tykitystä, kun uusi nimi Teppo Hovi avaa dekkariuransa teoksella Enkelit jotka katosivat

 

Teppo Hovi: Enkelit jotka katosivat. 356 sivua, Docendo 2026.

Suomen laajaan, laadukkaaseen ja monimuotoiseen dekkarikenttään saadaan koko ajan ilahduttavan korkeatasoisia esikoiskirjailijoita. Näppituntumalla sanoisin, että moni heistä sijoittaa itsensä leppoisamman cosy crime -genren piiriin. Sitten on Teppo Hovin kaltaisia yrittäjiä,joilta toimintatykitys syntyy kuin luonnostaan heti ensiyrittämällä.

Hovi tulee tv-draaman piiristä, mutta ei rikos- vaan komediasarjojen. Hän ollut tekemässä useita Ylen sarjoja, kuten Modernit miehet ja Rakkaat lapset. 

Esikoisdekkari Enkelit jotka katosivat edustaa viihteen vastakkaista laitaa. Se käsittelee julmaa ihmiskauppaa, jonka pariin viihdemiehestä vakavaksi videodokumentaristiksi vaihtanut Kasper Wik säntää päätä pahkaa.

Wik aikoo dokumentoida ihmissalakuljettajien Kreikkaan kuljettaman afganistanislaisperheen laittoman matkan Suomeen. Hanke menee kuitenkin pieleen, kun pakolaisia kuljettavan bussin kimppuun hyökätään. Miehet tapetaan, naiset kaapataan.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2022. Pakolaisaalto Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan on kiihtynyt lisääntyneen kuivuuden ja konfliktien aiheuttaman viljakriisin takia. Sadat ihmiset hukkuvat Välimereen. Teoksen alku vie ajatukset siihen, mitä oikeasti tapahtuu nyt ja lähitulevaisuudessa, kun Donald Trumpin typerän Iranin-sodan aiheuttama ruokakriisi iskee todella päälle kaikkien muiden konfliktien lisäksi.

Kasper Wikin kanssa yhteistyötä tekevän perheen isä Bahlul Wali selviää hyökkäyksestä hengissä. Kasper lupaa etsiä hänen vaimonsa Hajiran ja 17-vuotiaan tyttärensä Amenan. Ihmiskauppiaat ovat jo kuljettamassa heitä seksiorjiksi itäistä reittiä kohti pohjoista.

Helsingissä Wik tutustuu arvoitukselliseen Sophiaan, johon törmäsi lyhyesti jo Ateenassa, missä tämä toimi vapaaehtoisena avustajana pakolaisleirissä. Ilmenee, että Sophia Kisseleva on varakas sijoittaja, jonka tausta on täysi mysteeri.

Kasper Wik -sarjan avaus sykkii kiivaassa tahdissa. Teppo Hovi kuljettaa rinnakkain ihmiskauppiaiden kynsissä olevia naisia ja Kasper Wikin uhkarohkeaa selvitystyötä. Se vie hänet roistojen luolaan Tallinnaan, salaperäisen kauniin Sophian venäläisen sedän kartanoon ja lopulta Sophian itsensä luksusluokan vapaa-ajan asunnolle, missä tarinan loppu huipentuu. 

Sophia on jännäriperinteen ikiaikaisten lakien mukainen kohtalokas kaunotar, johon päähenkilö rakastuu. Onko hän hyvien vai pahojen puolella, se pitää itse lukea.

Hovilla on trillerin kerronta hyvin hanskassa. Vauhtia, jännitystä ja äkkikäänteitä riittää. Kasper Wik on videojournalistina omaperäinen päähenkilö, ja ammatti selittää myös hänen tutkijan kykyjään. Siihen, mihin hän ei itse pysty, apua antaa ammattijournalisti. Tarinan taustalla on lisäksi aito ilmiö, vaikka Hovi ei siihen kovin syvällisesti pureudu. Nyt mennään viihteen ehdoilla, ja onnistuneesti mennäänkin.

Enkelit jotka katosivat vetää vastustamattomasti mukaansa. Mitä siitä, että monet käänteet ja henkilöt ovat yliampuvia, sehän kuuluu luonnostaan tähän lajityyppiin. Ehkä Teppo Hovi olisi voinut myös perustella enemmän Kasper Wikin kyllästymistä menestyvään mutta pinnalliseen viihdemiehen elämään ja siirtymistä vakavien aiheiden pariin. 

Tämä taitaa kuitenkin olla turhaa nillitystä, kun kädessä on näin koukuttava ja erinomaisen sujuvasti kulkeva toimintaromaani. Teppo Hovi tulee raamit kaulassa kotimaisten jännäriesikoisten kärkiporukkaan.

Bisnes on äärimmäisen kyynistä Tuomas Niskakankaan uuden trillerisarjan avauksessa Suljettu kansio

 

Tuomas Niskakangas: Suljettu kansio. 397 sivua, WSOY 2026.

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Tuomas Niskakangas käyttää hedelmällisesti tietojaan ja kokemuksiaan journalismista ja liike-elämästä uuden Osasto K -trillerisarjansa ensimmäisessä osassa Suljettu kansio. Siinä suomalainen verkkolaiteyhtiö Nodus on uppoutunut korviaan myöten moraalittomaan liiketoimintaan. 

Kuvitteellisen Noduksen historia ja nykyisyys vastaavat kovassa nousukiidossa olevaa Nokiaa.

Pohjoismaisissa dekkarisarjoissa on A-ryhmää ja Osasto Q:ta selvittämässä rikoksia. Niskakankaan Osasto K on toista maata. Se kähmii ja tekee rikoksia. Miksi ja kenen laskuun, se jääköön lukijan itsensä löydettäväksi.

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Joel Saarni on saanut kuuman uutisvihjeen. Venäläisille mobiilioperaattoreille on myyty pakotteista huolimatta Noduksen ohjelmistopäivityksiä. Venäläiset tiedusteluviranomaiset pystyvät taas seuraamaan maansa puhelu- ja viestiliikennettä. Se näkyy jo oppositiohahmojen katoamisina, vangitsemisina ja kuolemina.

On elokuu 2024. Joel Saarni joutuu kuitenkin jättämään HS:n, sillä Seiska on paljastanut runsain kuvin hänen muhinansa lehden päätoimittajan kanssa. Saamansa vihjeet Joel testamenttaa päteväksi havaitsemalleen kesätoimittaja Sara Lukkarille. Hän jatkaa itsekin tapauksen selvittämistä etsimällä syväkurkkua, joka oli jättänyt valepukuun pukeutuneena todistusaineistoa Sanomatalon vahtimestarin kautta Joelille toimitettavaksi.

Joel Saarni ja tietovuotaja etsivät yhteistoimin pakotteiden alaisten päivitysten myyjää, mutta juttu paisuu paljon suuremmaksi. Varsinaisesti se alkaa paljastua kysymykseksi suuryritysten moraalista. Verkkolaitevalmistajat jättävät laitteisiinsa takaportteja, joilla tiedusteluviranomaiset voivat seurata kaikkea viestiliikennettä. Niiden johtavia valmistajia ja ainoita, jotka pystyvät panemaan kiinalaisille kampoihin, ovat suomalaisia ja ruotsalaisia. Edes amerikkalaisilla ei ole kilpailukykyistä teknologiaa.

Suljetun kansion alku on vähän tahmea. Istutaan öitä Joelin kaksiossa, missä hän ja hänen syväkurkkunsa etsivät Osasto K:sta tietoa eri rekistereistä ja käsiinsä saamista Noduksen laskutuspapereista. Henkilöt maistuvat pahvilta, juttu ei etene. 

Vähän yli sadan sivun jälkeen vieraillaan amerikkalaisten operaatiossa Afganistanissa vuodesta 2011 eteenpäin. Huomio kiinnittyy naissotilaaseen, jolle on varattu rooli tässä tarinassa.

Kun Niskakangas saa tarinan todella liikkeelle ja kaikki kytkennät lukijan silmien eteen, Suljettu kansio alkaa todella vetää. On hämärämiehiä, Venäjää ja CIA:ta niin kuin trillereissä yleensäkin, mutta bisneksen kyynisyys ja tiedustelumaailman petollisuus, ja kirjoittajan asiantuntemus, nostavat teoksen pätevien ajankohtaistrillerien sarjaan.

Joel Saarni jää henkilöhahmona loppuun asti mieheksi vailla ominaisuuksia. Teoksen takakannessa mainitusta Petra Thorrystä, toisesta päähenkilöstä, Niskakangas on kehitellyt pakkomielteisen ja addiktoituneen hahmon, jossa saattaa vaikuttaa CIA:n takavuosikymmenten mielenhallintaohjelma MK Ultra. Hänen taustansa raottuu Suljetun kansion lopussa, mutta siinä päästään vasta alkuun.

Tuomas Niskakangas debytoi vuonna 2021 poliittisella trillerillä Roihu. Arvioin sen tylysti lapselliseksi, enkä ole lukenut jatko-osia. Suljettu kansio on paljon parempi, mutta ei yllä alan kotimaisten huippujen tasolle. Siinä on töksähtelevyyttä. Eniten häiritsee, miten helposti monimutkaiset asiat loksahtavat kohdalleen. Sellaisia ovat syväkurkun henkilöllisyys Joelille, ja käden käänteessä Venäjältä löytyvä tärkeä tieto.

Toisaalta Niskakangas on kehittänyt omaleimaisen konseptin, josta voi lukea vahvan moraalisen kannanoton. Kokeneen toimittajan ammattitaito pelastaa paljon silloinkin, kun juonen veto ei ole parhaimmillaan.

Eli Osasto K -sarjan aloitus on kuitenkin lupaava.

Pohjalaisdraama ja film noir kohtaavat Joona Keskitalon jylhässä rikosromaanissa Lakeus, joka vaikeni

 Joona Keskitalo: Lakeus, joka vaikeni. 400 sivua, Bazar 2026.

Kirjailija Joona Keskitalon uusiutumiskyvyllä ei näytä olevan mitään rajaa. Takamailla-sarjan neljä ensimmäistä osaa ovat vauhdilla eteneviä osin komediallisia rikosromaaneja häröilevistä tyypeistä. Silti kaikki keskenään erilaisia. Viides osa Lakeus, joka vaikeni on huumorista melkein kokonaan riisuttu vuoteen 1998 sijoittuva rikosdraama kahdesta miehestä, kahdesta totuudesta ja kolmesta murhasta, joita pidetään Rankkuriksi kutsutun palkkamurhaajan tekeminä. Sekä yhdestä ristipaineessa elävästä asianajajasta.

Robert Koski on menestyvä kauhavalainen yrittäjä ja kauppaneuvos. Kale Rajala on hänen nuoruudenystävänsä. Kale aloitti kotipolttoisen myymisellä ja on siitä edennyt huumekaupan piiriin Helsinkiin. Nuorina he olivat sodissa rikki menneiden isien poikia, elivät köyhyyden, alkoholismin ja väkivallan keskellä. 1960-luvun alussa omaisuutta kartutettiin ryöstämällä postiautoja.

Nyt Kale on vankilassa. Hän on sairastuttuaan perunut rikostensa tunnustuksen. Miehet syyttävät niistä toisiaan. Mukaan lukien pieleen menneestä isosta pimeän viinan kaupasta Koskuen Essolla vuonna 1963, joka päättyi kahden helsinkiläismiehen ampumiseen. Kale meni siitä vankilaan, Robert nai Kalen tyttöystävän Leenan ja ryhtyi isäksi Kalen siittämälle pojalle.

Robert haluaa asianajajakseen Niina Luoman, joka on luopunut työstään ja sikafarmarina isänsä perustamalla tilalla Kauhajoella. Perheonni miehen ja pienen pojan kanssa kukoistaa, eikä Niinalla ole aikomusta palata ammattiinsa, jossa hän viimeisessä jutussaan ryvettyi pahasti. Niina lupautuu kuitenkin auttamaan Robertia kuulustelussa - ihan vähän vain.

Lakeudessa on sana sanaa vastaan. Kumpi on syyllinen Kale vai Robert? Vai onko kaiken yläpuolella vielä joku isompi kuvio?

Joona Keskitalon suvereeni taito tarinankuljettajana on tiedetty esikoisteoksesta Tottelemattomat asti. Silti Lakeus, joka vaikeni pudottaa leuan lattiaan. Mikä kutkuttava mysteeri, mikä monien yllätyskäänteiden draamankaari, joka huipentuu lopussa vielä yhteen yllätykseen.

Takamailla-sarjan ensimmäinen osa Saari, joka repesi oli minusta länkkärimuunnelma. Pieneen yhteisöön asettuva muukalainen saa paikkakunnan sekaisin. 

Lakeus, joka vaikeni näyttäytyy minulle film noirin ja suomalaisen pohjalaisdraaman yhdistelmänä. Film noiria edustavat lukuisat takaumat, joissa tapahtumista kerrotaan eri toimijoiden näkökulmasta. Pohjalaisdraamaa mureneva perhe ja intohimot, jotka ovat vähän lihallisiakin, mutta vyöryvät enemmän tunnetasolla. Niina ajautuu syvemmälle juttuun, koska huomaa haluavansa sittenkin olla asianajaja. Mikään ei vedä vertaa jutun voittamiselle oikeussalissa.

Lakeus, joka vaikeni ankkuroituu 1990-luvulla koventuneeseen ammattirikollisuuteen, joka tuotti monia suurta huomiota saaneita palkkamurhia. Voi siinä nähdä myös myöhemmän Helsingin huumepoliisin pomon Jari Aarnion tapauksen vaikutusta.

Joona Keskitalo on kokeillut hyvällä menestyksellä monia erilaisia rikoskirjallisuuden tyylilajeja. Lakeus on lähimpänä kuka sen teki -arvoitusdekkaria, mikä on häneltä taas uusi aluevaltaus.

Kohtalonomaisuus, loistavat henkilöhahmot, koko ajan vaihtuvat näkökulmat ja useampi hyytävä loppukäänne. Joona Keskitalo on sosiaalisessa mediassa arvioinut, että Lakeus, joka vaikeni olisi hänen paras kirjansa. Voi olla. Mutta miten panna järjestykseen viisiosaista sarjaa, jossa on neljä mestariteosta ja vain yksi selvästi heikompi, edellinen osa muotopuoli Järvi, joka murtui? Ja onko se edes tarpeellista? Sen voi kuitenkin sanoa, että Lakeus, joka vaikeni pakahduttaa sekä hienolla tarinallaan että kerronnallisella taituruudellaan.

Kirjan lopussa Keskitalolla on iloinen yllätys. Loppuvuodesta hän aloittaa uuden sarjan, joka on taas jotain ihan muuta. Lakeuden piti olla Takamailla-sarjan viimeinen osa. Se saa kuitenkin vielä yhden osan ensi vuonna. Se sijoittuu Hämeeseen, jossa kirjailija on kasvanut ja asuu.

Ihmisen kokoinen operaatio on Christian Rönnbackan valttikortti Henna Björk -sarjaa jatkavassa Valkyriassa

 

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Valkyria. 350 sivua, Bazar 2026.

Christian Rönnbackan Henna Björk -sarja on parantunut osa osalta. Valkyria on sen uusi huipennus, vaikka erinomaisia ovat edellisetkin osat olleet.

Supon erikoiskoulutetusta operaattorista Henna Björkistä kirjoittaessaan Rönnbacka on tehnyt tärkeän oivalluksen. Kokeaoktaaninen toimintaromaani on tehokkaimmillaan silloin, kun sen tapahtumat ovat mahdollisen puitteissa, ei silloin, kun koko maailman pelastaminen on yhden henkilön harteilla. Henna Björkin seikkailut ovat ihmisen kokoisia, ja silloinkin hänellä on tukenaan isompi ryhmä.

Valkyria ilmestyy juuri, kun Venäjän ja Ukrainan välinen droonisota on noussut uusille kierroksille. Ukraina pystyy tekemään iskuja Moskovaan saakka. Sota ei ole enää kaukainen asia tavallisille venäläisille.

Rönnbacka on Valkyriaa kirjoittaessaan ollut aikaansa edellä. Toukokuun puolivälissä ilmestynyt teos yhdistyy lukijan mielessä uutisiin sotatapahtumista. Tämä voisi olla totta.

Hieman autistinen Sofia Kivisuo on suunnitellut FinArctus-yhtiölle uuden teknologian lennokin. Testi aiotaan tehdä aidossa tilanteessa iskussa Ukrainasta Venäjälle. Venäjällä ollaan tietoisia Kivisuosta ja hänen droonistaan. Tappajat on laitettu liikkeelle.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu Rovajärvellä kovassa koulutuksessa ollut Henna Björk. Hänen tehtävänään on Kivisuon henkilösuojaus. Ensin juostaan kilpaa venäläisten palkkatappajien kanssa Suomessa, sitten teos huipentuu operaatioon Ukrainassa.

Rönnbacka ei jaarittele. Valkyria on yhtä tiukkaa ja intensiivistä lentoa. Muotovalio toimintaromaani. Jokainen lause vie tarinaa eteenpäin. Henna Björkin ja Sofia Kivisuon inhimillisiä piirteitä tuodaan mukaan niukasti, mutta riittävästi. Sarjan viidennessäkään osassa sen moneen pystyvä päähenkilö ei ole mikään supernainen eikä kone. 

Entistä tehokkaamman tappokoneen suunnitellut Sofia Kivisuo puolestaan joutuu moraalipohdintojen eteen.

Tiukkana pakettina etenevässä teoksessa Rönnbacka päästää lukijan salaisen sotilasoperaation kyytiin. Uskaltaa luottaa, että ainakin pääpiirteissään operaatio etenee teoksessa niin kuin se etenisi oikeastikin. Uskottavaa on myös Henna Björkiä ja hänen ryhmäänsä kampittavien venäläisvastustajien toiminta. Kuten sanottu, taru ja todellisuus yhdistyvät Valkyriassa hedelmällisellä tavalla.

Christian Rönnbacka on kirjoittanut vuodesta 2012 Porvooseen sijoittuvia Hautalehto-poliisiromaaneja hyvällä osumisprosentilla. Ne eivät kuitenkaan erotu kymmenistä kaltaisistaan. Henna Björkistä on tullut hänen ykköstuotteensa. Kansainvälisten trillereidenkin nykyään kovasti kilpaillulla saralla Rönnbackan valttikortti on tarinoiden pienuus, ei megalomaaninen suuruus. Hoidettavan kokoinen homma.

Kolmannessakin huippudekkarissaan Kuolinpesä Jari Raatikainen kertoo kylmiä tosiasioita vakuutuspetoksista ja rikollisen elämäntavan valheellisuudesta

Jari Raatikainen: Kuolinpesä. 346 sivua, Johnny Kniga 2026.

Vakuutustutkija Jari Raatikainen säväytti isosti esikoisdekkarillaan Syndikaatti vuonna 2022. Se on rikosromaani, jonka sisällä on julmetusti tietoa oikeasta talousrikollisuudesta. Syndikaatti kertoo vakuutusyhtiön kierojen vahinkotarkastajien ja rikollisorganisaation yhteispelistä korjausurakoissa. Valtapeli jatkoi vuotta myöhemmin samalla linjalla keskittyen autokaupan ympärillä liikkuvaan rikolliseen rahaan.

Kolmannessa dekkarissaan Kuolinpesä Raatikainen on edelleen ytimessä niin vakuutuspetosten kuin rikollisen elämäntavan kuvauksessa. 

Nämä kolme rikosromaania muodostavat kaaren josta uskaltaa sanoa, että mitään tällaista ei ole ennen julkaistu Suomessa. Raatikainen tuntee kuvaamansa asiat läpikotaisin, ja juoksuttaa dokumentaarisia rikostarinoitaan varmoin ja viihdyttävin ottein. Faktapohjaisuus luo niille vankan selkänojan, Raatikaisen kertojan taidot pitävät huolen siitä, että hänen kirjojaan lukee tukka pystyssä sekä jännityksestä että siitä, mitä kaikkea löperö lainsäädäntö mahdollistaa.

Kuolinpesässä Raatikainen kertoo yritysten tekaistuista sopimusriidoista, joilla vakuutusyhtiöitä, ja viime kädessä niiden viulut maksavia asiakkaita, kusetetaan.

"Voin siis ilmoittaa asiakasyritykseni ajatuneen sopimusriitaan vaikka Nokian kanssa ilman todellista riitaa - tai edes sopimusta - eikä kukaan vakuutusyhtiössä voi vahvistaa riidan todenperäisyyttä Nokialta", asianajaja Jukka Seppola kertaa juuri asianajaja Joonas Tuikulta kuulemaansa uskomattomalta tuntuvaa vedätyksen mahdollisuutta.

Tuikku on alan konkari. Hän selittää, että oikeusturvavakuutuksen ehdot kieltävät ottamasta yhteyttä vastapuoleen. Se rikkoisi vakuutussalaisuutta, koska riidan tai "riidan" toisen osapuolen vakuutusyhtiö selviäisi toiselle osapuolelle.

Seppola tarvitsee rahaa, paljon rahaa, koska hänellä menee huonosti paljon juhlimisen ja käsistä lähteneen kokaiinin "viihdekäytön" takia. Välit asiallisesti hommansa hoitavaan veljeen Antti Seppolaan ovat katkeamispisteessä. Veljeksillä on yhteinen toimisto Sovintojuristit Oy.

Seppola päätyy yhteyteen Tuikun kanssa liivijengi Syndikaatin presidentin Viitalan ohjeiden mukaan. Syndikaatti ja Viitala ovat keskeisinä toimijoina mukana kaikissa kolmessa kirjassa. Niiden kautta sarjaan tulee mukaan sen toinen vahvuus, rikollisen elämäntavan ja sen petollisuuden kuvaaminen. Koko sarjan toivoisi kuluvan vankiloiden kirjastoissa, sillä Raatikainen osoittaa pistävästi ja kylmäävästi, millainen pyramidihuijaus rikollisjengit ovat. Kaikki ovat uhrattavissa ja kaikkien haaveilemista isoista rahoista osille pääsee vain ylin huippu.

Hyvin Raatikainen kuvaa sitäkin, miksi uhrattavia lampaita silti riittää. Viitala tarvitsee toteuttajia, jotka ovat valmiita tekemään likaisen työn ja kantamaan vastuun, kun käry käy. Henkilökohtaiset mielihalut eivät ole siinä touhussa tarpeeksi tiukka liima. "Oli ollut pakko keksiä jotakin ylevämpää, uskonnon kaltaista, salaisuuden verhoamaa ja mystisyyttä huokuvaa", Raatikainen kuvaa järjestöä, jonka nimissä vannotaan veljeyttä ja ollaan valmiita mihin tahansa.

Kuolinpesässä Raatikainen pääsee siihen, että moottoripyörien ympärille rakentuneiden liivijengien aika alkaa olla ohi, kun Ruotsista Suomeen ulottuu vielä kovempi ja häikäilemättömämpi rikollisuus. Se pyyhkäisee vanhan maailman mennessään.

Jari Raatikaisen dekkarit etenevät vauhdilla. Monia dekkareita kuvataan sanalla nopealiikkeinen. Raatikaisen ovat sitten hypernopeita, sillä niissä tapahtuu koko ajan ja otetaan välillä pitkiä loikkia, koska oikeassa elämässä tutkinta ottaisi aikansa. Intensiteetti on hirmuinen Kuolinpesässä niin kuin se oli edeltäjissäkin.

Henkilökuvauksessa Raatikaisella on kaksi linjaa. Vakuutusyhtiö Elämänsuojan tutkijat jäävät luonnosasteelle, myös intohimolla työtään tekevä konkari Hujanen, jota painostetaan eläkkeelle. Hujanen muistuttaa monien dekkarien vanhan liiton tutkijaa, joka ei piittaa nykyajan kotkotuksista, mutta on elämäntavaksi muuttuneessa työssään erinomainen.

Tarinan konnissa Seppolassa ja Viitalassa Raatikainen pääsee puolestaan syvälle. Seppola on pintaliitäjä, jota kokaiinin lisäksi kiinnostavat menestyksen ulkoiset tunnusmerkit ja helppo raha vähällä työllä. Ikääntyvä jengipomo Viitala valmistautuu tekemään viimeisen kuprun ja katoamaan sitten muille maille eläkkeelle "veljiltään" nyysityt rahat mukanaan.

Jari Raatikainen on keksinyt ihan oman genren suomalaiseen rikoskirjallisuuteen. Hänen teoksiaan voisi kutsua dokumenttidekkareiksi tai true crimen ja rikosromaanin yhdistelmiksi. Miten vain, niiden vaikutus on murhaavan hyvä, koska kirjoista saa uutta tietoa, mutta kaikkea muuta kuin tietokirjamaisen puisevasti. Kuolinpesä edeltäjineen toimii täysillä myös ihan vaan rikosromaanina, sillä Raatikaisella on kertojan lahja hallussaan.

Kuolinpesässä sulkeutuu Syndikaatista alkanut yhtenäinen kaari. Raatikainen ei toivottavasti kuitenkaan lopeta tähän. Tällaisia rikosromaaneja ei kirjoita kukaan muu, eikä se ole edes mahdollista ilman laajaa asiantuntemusta.

Hans Rosenfeldtin pitkään kaivattu Surman suden jatko-osa Elonkorjuu on viiden tähden dekkari

 

Hans Rosenfeldt: Elonkorjuu (Skördebarn). Suomentanut Jaana Nikula. 397 sivua, Otava 2026.

Yli viisi vuotta sitä jouduttiin odottamaan, mutta vihdoin Hans Rosenfeldtilta saatiin jatkoa Haaparantaan sijoittuvalle huippudekkarille Surman susi. Mikä parasta, myös Elonkorjuu on mestarin työtä ja viiden tähden rikosromaani.

Surman susi esitteli vähän yli viisikymppisen Hannah Westerin, joka joutui kollegoineen selvittämään kadonneesta huumelastista ja vääriin käsiin joutuneista rahakasseista syntynyttä verilöylyä. Katja-nimeä käyttävä venäläinen palkkatappaja sai aikaan hirveää jälkeä. Lopulta hän tappoi myös Hannahin miehen Thomasin.

Elonkorjuu jatkuu vuosi edellisen osan tapahtumien jälkeen. Yksinäisyydessä surutyötä tehnyt Hannah palaa töihin Haaparannan poliisiin, joka saa selvitettäväkseen vanhalta koleraan kuolleiden hautausmaalta löytyneen kuolleen vastasyntyneen tapauksen. Vauvan synnyttänyt nuori nainen löytyy kuolleena läheisestä mökistä. Hän näyttää olleen liikkeellä ja pakomatkalla toisen naisen kanssa.

Pian Haaparantaan ilmaantuu myös Katja.

Kirjan takakannessa se jo kerrotaan, että Elonkorjuu käsittelee ihmiskauppaa ja rikollista synnytysbisnestä. Rosenfeldtin kertomana siinä on suomalaisesta marjabisneksestä tuttuja piirteitä. Köyhien maiden, tässä tapauksessa Moldovan, kansalaisia huijataan lupauksilla hyvistä ansioista vauraassa lännessä. Perillä odottaa orjatyö muodossa jos toisessakin.

Huumaavasti kulkeva Elonkorjuu on näppärästi toimivien naishahmojen juhlaa. Eräs työtoveri uskoutuu Hannahille, koska tämä osaa ajatella muita avarammin. Sitä kautta saadaan teoksen lopussa viimeinenkin palikka paikalleen. Pienenä lapsena jostain Venäjälle kaapattu ja tappajaksi koulutettu Katja on karmeassa ammattitaidossaan suorastaan myyttinen henkilö. Viimeisillään raskaana oleva Dardana älyttää takaa-ajajiaan kekseliäästi.

Toiseksi sietämättömän jännittävän ja vetävästi kirjoitetun Elonkorjuun juhlaa ovat ylipäänsä sen upeat henkilöhahmot sivuhenkilöitä myöten. Hannah on opetettu lapsesta asti kätkemään tunteensa. Hänellä oli Thomaksen eläessä sivusuhde pomonsa Gordonin kanssa, mutta se oli pelkkää panemista, vaikka Gordon olisi ollut valmis enempäänkin. Onko Hannah nyt valmis näyttämään tunteensa?

Salaisuuksia on yhdellä jos toisellakin henkilöllä. Hannahin työtoveri Roger ei ole kertonut lasta haluavalle vaimolleen, että on katkaisuttanut siemenjohtimensa, koska hän ei halua isäksi. Käry uhkaa käydä. Herkullisen niljakkaita ovat Elonkorjuun konnahahmot, jotka ovat mukana laittomassa synnytysbisneksessä, mutta onnistuvat selittämään sitä itselleen parhain päin tai eivät edes halua ajatella, mitä synnytyskoneille tapahtuu sitten, kun tavara on toimitettu.

Synkästä aiheesta huolimatta Hans Rosenfeldt on valinnut teoksensa pääsävyksi toiveikkuuden. Tappokone Katjasta löytyy uusia inhimillisiä piirteitä, ja Dardana saa apua luuseriksi jämähtäneeltä Jontelta, joka voi olla valmis muutokseen.

Hannah Westerin tragedia on se, että hänen oma tyttärensä Elin kaapattiin vauvana. Voisiko Haaparantaan palannut ja menneisyydestään tietämätön Katja olla Elin? Tämä on yksi Surman suden ja Elonkorjuun arvoitus, johon ei ainakaan vielä saada vastausta, mutta lopussa viritellään jatkoa sen verran lupaavasti, että ehkä sitä ei toiste tarvitse odottaa vuosikaupalla.

Silta-tv-sarjaa kirjoittanut Rosenfeldt on aiemmin kirjoittanut Sebastian Bergman -dekkarisarjan yhdessä Michael Hjorthin kanssa. Hauska yhteensattuma, että Hjorthilta saatiin vain muutama viikko sitten todella pätevä Islanti-dekkari Väkivallan saari, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Bjarni Thorssonin kanssa. Rosenfeldt ja Hjorth ovat huippuvedossa myös uusissa hankkeissaan.

Tutkijat löysivät Kalle Päätalon, Iijoki-sarja kertoo suomalaisten arjesta ja yhteiskunnan muutoksesta

 Maija Saviniemi (toim.): Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta. 416 sivua, SKS 2026.

Kirjailija Kalle Päätalon ansiot perinteen ja Koillismaan murteen tallentajana tunnustettiin silloinkin, kun hänen teostensa kirjallista arvoa vähäteltiin, niille jopa naureskeltiin. 26-osaisessa ja noin 17000-sivuisessa Iijoki-sarjassa Päätalo kuvasi monia kadonneita töitä niin tarkkaan, että ne olisi voinut rekontsruoida hänen tekstiensä pohjalta. Hän myös pani kuvaamansa henkilöt, jotka esiintyvät kirjoissa omilla nimillään, veäntämään sydämensä kyllyydestä.

Nyt kun Päätalon kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi 26 vuotta, voi sanoa hänen ottaneen selkävoiton arvostelijoistaan jo kauan sitten. Äänikirjoina ilmestyvän Iijoki-sarjan osat keikkuvat listojen kärjessä, ja Päätalo-harrastus on vireää. Kellään muulla kirjailijalla, ei kuolleella eikä elävällä, ei esimerkiksi ole viikon kestävää nimikkotapahtumaa.

Viime vuosina eri alojen akateemiset tutkijat ovat löytäneet Kalle Päätalon teosten merkityksen aiempaa laajemmin. Oulun yliopiston suomen kielen yliopistonlehtori Maija Saviniemi on toimittanut kielitieteeseen painottuvan teoksen Kalle Päätalo tutkijoiden silmin, joka ilmestyi vuonna 2022. Nyt toukokuussa 2026 se sai jatkokseen kirjan Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta, joka käsittelee Iijoki-sarjan antia myös kansatieteen ja historiantutkimuksen näkökulmista.

Kansantaiteilija Juice Leskinen sanoi, että muista kirjoista voidaan lukea, mitä milloinkin tapahtui, Kalle Päätalon kirjoista, miten kansa sen koki. Tämä pitää paikkansa, mutta sillä varauksella, että 1920- ja 1930-luvulla metsästä elantonsa vuodenaikojen kiertokulun mukaan ottanut Iijoen kansa eli täysin eri todellisuudessa kuin kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien väki.

Päättymättömässä savotassa on 12 tutkimusta ja 14 kirjoittajaa. Iijoki-sarja on 26-osainen romaani, joka kertoo päähenkilönsä Kallen elämäntaipaleesta 1920-luvun alkupuolelta vuoteen 1998, jolloin sen viimeinen osa ilmestyi. Se pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta on muistinvarainen ja osin sepitetty. Tutkijoiden näkökulmasta teossarja on muistitietoaineistoa eletystä elämästä ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Muista kirjoista tiedetään, mitä kuninkaiden ja ruhtinaiden pöydissä syötiin, Kallen kirjoista, että köyhä kansa söi pikkulintujakin nälkäänsä.

Päättymättömän savotan ensimmäisessä osassa perehdytään muun muassa maaseudun sosiaalipolitiikkaan Päätalon teosten valossa, oman aikansa taivalkoskelaiseen ruokakulttuuriin, pukimiin, erityisesti kenkiin, ja rakentamisen muutoksiin.

Kuten hyvin tunnettua, Päätalon lapsuuden perheessä syötiin 1930-luvulla useita vuosia "kunnan jauhoista" tehtyä leipää, kun isä Herkko Päätalo oli sairas. Tutkijat löytävät 1930-luvun sosiaalipolitiikasta yllättäviä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Järjestelmän suhde avuntarvitsijoihin oli silloin ja on nyt valtasuhde. He vertaavat Päätalon perheen kunnan jauhojen anomista nykypäivän toimeentulotukihakemuksiin. Kokemus on molemmissa tapauksissa samanlainen, vaikka käytännön tasolla eletään eri maailmassa.

"Pysytellessään oman kokemuspiirinsä sisällä Päätalo pystyy näyttämään menneisyydestä ja menneisyyden yhteiskunnan rakenteista jotain sellaista, mitä paraskaan akateeminen historiantutkimus ei kykene kertomaan", teoksessa kiitetään.

Päättymätön savotta tarjoaa paljon löytämisen iloa kokeneellekin Päätalo-harrastajalle. Hänen teostensa kaikkinainen rikkaus nousee vielä uudelle tasolle, kun tutkijat osoittavat, miten ainutlaatuista aineistoa ne ovat.

Kallen kielestä nauttivakin kokee uusia elämyksiä esimerkiksi artikkelissa, joka käsittelee hiihtämistä hänen teoksissaan. Päätalo käyttää sanoja luikutella, lörötellä, rentostaa, suhauttaa viuhtaista ja vohlasta kuvaamaan vaivatonta menoa, Vaivalloista hiihtämistä kuvaavat sanat haakuroida, kaluuttaa, mäskätä, nylykkästä ja pungertaa.

Kalle totesi kirjoissaan olevansa kotoisin Suomen rikkaimmalta murrealueelta. Ei tee mieli väittää vastaan. Hän oli itsekin erinomainen kielenkäyttäjä, mikä tulee esiin myös artikkelissa, joka käsittelee vienankarjalaa hänen kirjoissaan.

Myönteisestä, jopa nautinnollisesta lukukokemuksesta huolimatta Päättymätön savotta pistää pohtimaan, kenelle se on kirjoitettu. Toisille tutkijoille vai sille suurelle fanikunnalle, joka edelleen lukee, ja nykyisin myös kuuntelee, Kalle Päätalon tuotantoa? Teoksessa on nimittäin sellaista akateemista raskautta, että joiltain osin se ei avaudu ollenkaan edes tällaiselle lukijalle, joka on käyttänyt kieltä työkseen nelisenkymmentä vuotta. Ja yleistajuisissakin artikkeleissa on lukemista haittaavia tekstin sisällä olevia lähdeviittauksia ja koukeroisia sanontoja. Ne ja äärijuureva Kalle Päätalo eivät oikein sovi yhteen.

Mitä seuraavaksi? Ilmeisesti akateemista tutkimusta on tulossa lisää. Se on hyvä, sillä Päätalo-tutkimus on vasta lähtenyt liikkeelle. Iijoki-sarjaa ei ole vielä ammennettu tyhjiin ja muun hänen tuotantonsa tutkimus ei ole edes alkanut, vaikka oikeastaan se kaikki on omaelämäkerrallista.

Mutta olisiko akateemisen tutkimuksen rinnalla mahdollista selvittää myös, mitä Päätalon käsikirjoituksista jäi painamatta valmiisiin kirjoihin? Tämä tuntuu kutkuttavan tavallisia Päätalon lukijoita. 

Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila vertailee Päättymättömässä savotassa Ratkaisujen aika -romaanin painettua versiota sen käsikirjoitukseen. Lopullinen teos on noin 200 sivua lyhyempi kuin käsikirjoitus. Mantila tekee selkoa, miten Ratkaisujen ajan toimittanut Juhani Syrjä on yhdistellyt lauseita, muuttanut sanoja ja poistanut tekstistä toistoa ja muuta aineistoa. Tämähän on normaalia kustannustoimittajan työtä. Iijoki-sarjan alkupään teoksia toimitti hänen veljensä Jaakko Syrjä.

Itseäni kiinnostaa, jäikö käsikirjoituksia lyhentäessä teoksista jotain olennaista pois. Mantilan mukaan Ratkaisujen ajasta on poistettu sivun mittainen humoristinen kohtaus, jossa Kalle ja Laina "intoutuvat huikeaan kielelliseen leikkiin". Herää kysymys, mitä muuta mielenkiintoista teoksesta on poistettu.

Iijoki-sarjan kirjat ja käsikirjoitukset tulisi vihdoin lukea rinnakkain, etsiä niistä tällaisia sisällön kannalta olennaisia tai vaan lukijoita kiinnostavia kohtauksia ja julkaista ne. Helpommin sanottu kuin tehty, kun kyseessä on todellakin 26 kirjaa ja 17000 sivua. Mutta jos urakan voisi joukkoistaa, se ei olisikaan ylivoimainen, vaan jopa hauska. Vapaaehtoisia luulisi riittävän. Käytännössä hankaluus on siinä, että käsikirjoitukset ovat Päätalo-arkistossa Taivalkoskella ja me fanit hajallaan ympäri Suomea. Olisiko esimerkiksi mahdollista digitoida käsikirjoitukset niin kuin painetuille kirjoille on jo tehty?

Kalle Päätalo on ollut ja on vankemmin elossa kuin yksikään toinen edesmennyt kirjailija. Hänen ympärillään oleva vilkas harrastuneisuus on yksi merkki siitä, jatkuva Päätaloa sivuava julkaisutoiminta toinen. Lisää uutta lukemista saadaan jo elokuussa. Silloin ilmestyy Kalle Päätalon elämäkerran kirjoittaneen Ritva Ylösen uusi teos, joka käsittelee Kallen sotavuosia.

Vaikka tässä myös arvostelen Päättymättömän savotan akateemisuuksia, nostaisin Maija Saviniemelle hattua, jos sellaista käyttäisin. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, "erityisesti Iijoki-sarja on poikkeuksellisen rikas lähde suomalaisen yhteiskunnan, arjen ja ajattelutapojen tutkimukselle". On arvokasta, että tämä tehdään perustellen näkyväksi.

Teeman käsittely jatkuu heinäkuussa Päätalo-päivillä Taivalkoskella. Silloin järjestetään tutkijaseminaari aiheesta.

Hyvin rakennettu päähenkilö ilahduttaa Suvi Erikssonin vähän junnaavassa esikoisdekkarissa Linnan varjossa

 Suvi Eriksson: Linnan varjossa. 336 sivua, Myllylahti 2026.

Muotisuunnittelua opiskelevan vähän yli kolmekymppisen Emilia Holmströmin elämä katkeaa Skotlannissa Kyle of Lochalshissa sijaitsevan linnan kivikkoon. Emilia oli juuri päässyt irti ahdistavasta parisuhteesta kotonaan Raaseporissa, saavuttanut unelmiensa opiskelupaikan ja löytänyt Skotlannin maisemista inspiraatiota lopputyölleen Aalto-yliopistossa. Parisuhderintamallekin kuului vaihteeksi hyvää.

Mutta tapettiinko Emilia vai oliko se onnettomuus? Pienen paikkakunnan poliisilla ei juuri ole kokemusta henkirikosten tutkinnasta. Apuun lähetetään vanhempi rikospoliisi Tuuli Puro Länsi-Uudenmaan poliisista.

Karjaalaisen Suvi Erikssonin esikoisdekkarissa Linnan varjossa näkyy kirjoittajan Skotlanti-innostus. Hän maalailee sellaisia sanallisia kuvia, että itsellekin herää mieli matkustaa linnojen ja tarujen maahan. Tämä on vähän paradoksaalistakin, sillä teoksen juoni sivuaa turismin vastustamista sen haittojen takia pienellä paikkakunnalla. Osansa paikallisten ynseydestä vieraita kohtaan saa kokea myös Tuuli niin kuin oli kokenut Emiliakin.

Kyle of Lochalsin poliisissa Tuulia on vastassa mukava rikoskonstaapeli Blair Angus sekä pari hänen vähemmän mukavaa alaistaan. Poliisimiesten happamuuden syy jää arvoitukseksi. Emilia Holmströmin tapauksesta tiedetään vain, että hän on kuollut. Todistajia tai todisteita ei ole siitä, miksi hän on pudonnut kivikkoon ja murtanut kallonsa. 

Tuulin on siis selvitettävä, mitä Emilia teki opiskelunsa ohella ja ketä tapaili saarella. Perinteiseen dekkarityyliin Suvi Eriksson kertoo siitä takaumissa, joissa elämä hymyilee Emilialle.

Linnan varjossa etenee muutenkin perinteitä kunnioittaen. Vähän liikaakin. Tutkimustensa junnatessa Tuuli tuskailee selvitystyönsä hidasta etenemistä. Se pätee myös itse teokseen. Ei tapahdu oikein mitään. Emilian kuolinsyy on mysteeri. Suomessa tapahtuu kaksi selkeää asiaan liittyvää murhaa, jotka jäävät teoksessa toteamisen asteelle.

Parasta Erikssonin esikoisessa on hyvin rakennettu ja uskottava Tuulin hahmo. Hän on toiminut alkoholisoituneen äitinsä hoitajana ja unohtanut itsensä. Lautapelejä intohimoisesti harrastava Tuuli on Emilian vastakohta siinä, että hän ei juuri kiinnitä huomiota pukeutumiseensa paitsi tennareihin. Emilia taas muistetaan paikkakunnalla näyttävistä asuistaan.

Tuulin uskottavuutta lisää se, että hänen hahmossaan on kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia päihdeläheisen omaisena. Tämä Eriksson on itse kertonut.

Onnistunut ja toimiva sivujuonne on myös turismikriittisyys, joka on Suomessakin saavuttanut Rovaniemen. Liika turismi nostaa asumisen hintoja, tuo mukanaan ruuhkia ja rikkoo herkkää luontoa.

Lopussa Suvi Eriksson kokoaa tapahtumat hyvin yhteen, kun Tuuli oivaltaa, kuka on tapahtumien taustalla ja miksi. Tarina saa eloa, jota olisi kaivannut jo paljon aikaisemmin.

Vielä yksi myönteinen huomio: kaikkien dekkarien paskamaisten pomojen vastapainoksi Tuulin esimies Kalle-Pekka Hirvonen, jota kaikki kutsuvat Kapuksi, on korostetun reilu ja kannustava.

Suvi Eriksson kirjoittaa erinomaisen sujuvaa ja luontevaa tekstiä. Kun laji on dekkari, siinä saisi olla myös edes vähän jännitystä. Tämä toiveena jatkoon, sillä sitähän Linnan varjossa on sen lopun perusteella saamassa.

Mukavana bonuksena teoksen lopussa on joukko sitä käsitteleviä kysymyksiä, joita voi hyödyntää esimerkiksi lukupiirissä. Eriksson kertoo kotisivuillaan koordinoivansa vapaa-ajallaan Virtuaalista Dekkarilukupiiriä.

Harri Virtasen jäätävä rikosromaani Tuhon ystävät kuvaa rauhan jälkeistä aikaa, demokratian hajoamista ja luo painajaismaisen näkymän sodankäynnin seuraavaan muotoon

 Harri Virtanen: Tuhon ystävät. 276 sivua, Johnny Kniga 2026.

Monia television rikossarjoja käsikirjoittamassa ollut Harri Virtanen debytoi viime vuonna dekkarikirjailijana tiukkaan puristetulla Valaistuneella tappajalla. Vakoilua, terrorismia ja yhteiskunnallisia kytkentöjä sisältävä teos latistui hieman vasta lopussa, kun murhan taustat paljastuivat yksilöpsykologisiksi.

Kakkososassa Tuhon ystävät ei latistu mikään. Se ottaa monet aiheensa suoraan viime kuukausien uutisista ja luo niiden päälle painjaismaisen ja kauhistuttavan näkymän siitä, mitä sota voisi olla aivan lähitulevaisuudessa. Venäjän ja Ukrainan välinen droonisota on jo muuttanut kaiken neljässä vuodessa. Seuraava mullistus voi olla oven takana.

Tuhon ystävät on Joki-sarjan toinen osa. Joki on KRP:n monella tavalla rikkinäinen erikoistutkija Henri Joki, joka tutki edellisessä osassa Supon työntekijän murhaa. Tämä oli päässyt lähelle korkean tason vakoiluvyyhtiä. Vakoilua tehtiin tietysti Venäjän laskuun.

Jatko-osassa tapahtuu Suomen historian suurin terrori-isku, mutta juonen kannalta keskeisin on suomalaisen peliyhtiön kehittämä mullistava sotapeli Quantum Strike. Peliä testaavat teinit ohjaavat drooni-iskuja, jotka näyttävät oikeilta tuhotöiltä oikealla Ukrainan sotarintamalla.

Poliisi saa vihiä jostain oudosta, kun neljä saman koulun 14-vuotiasta poikaa on yrittänyt itsemurhaa lähes samaan aikaan. Kyseessä voisi olla myös sairas some-haaste, mutta ei ole. 16-vuotias peliä testannut Niklas Reitari ryhtyy ottamaan selvää Quantum Striken rahoittajien taustoista ja avustaa poliisia heille tuntemattomaan todellisuuteen.

Samaan aikaan parikymppinen sairaanhoitajaopiskelija Riikka Järvinen suunnittelee kouluiskua. On kesä, mutta seuraavan lukukauden ensimmäisenä päivänä hän toteuttaisi suunnitelmansa, joka suuntautuu itsekkyyttä ja yksilökeskeisyyttä vastaan. Hän toteuttaa kristittyjen velvollisuutta jouduttaa lopunaikoja nyt, kun käynnissä on sota hyvän ja pahan välillä.

Vauhdilla etenevässä teoksessa on monia epäuskottavuuksiakin, mutta niistä nillittäminen on turhaa. Tuhon ystävät on viiltävä pysäytyskuva ajasta, jota elämme juuri nyt, ja varoitus siitä, mitä kohti olemme menossa. 

Kuten Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson on sanonut, Ruotsi ei ole sodassa, mutta ei elä myöskään rauhanajassa. Pätee myös Suomeen ja koko Eurooppaan. Venäjä yrittää horjuttaa länsimaisia demokratioita ja käyttää hyväkseen perinteisiin arvoihin paluuta vaativaa äärioikeistoa. Sen retoriikka on teoksessa vain vähän kärjistetympää kuin mitä perussuomalaiset suoltavat somekanaviinsa päivittäin.

"Me eletään lopunajan fasismia", teoksessa lainataan Naomi Kleinia.

"No, Naomi Kleinin mukaan 30-luvun fasismi lupasi keskiluokalle kuitenkin tulevaisuuden, pienen palan maata ja toimeentulon. Lopunajan fasismi ei lupaa mitään, Pelkkää tuhoa", Henri Joki selventää.

Sen yhtenä osana sota hivuttautuu osaksi siviilielämää, mikä taas muistuttaa 1930-luvun fasismia.

Mutta miksi spektaakkelia tavoittelevat tuhoiskut? Motiivi voi olla mikä tahansa ideologia. Onko taustalla vain tarve tulla suureksi ja tunnetuksi? Tuntea edes jotain merkitystä? Myös terapeuttina työskentelevä Virtanen löytää tällaisia syitä.

Harri Virtanen juoksuttaa dystopiaansa hurjalla vauhdilla, pitää niin sanotusti tiukassa otteessaan alusta loppuun. Tuhon ystävät on ajankohtaistrillerien kärkeä, kuin huutava ääni, että pian on liian myöhäistä. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä.

Uusi Islanti-dekkari Väkivallan saari alkaa peruskuvioilla, mutta hyytää lopussa veren

Michael Hjorth & Bjarni Thorsson: Väkivallan saari (Våldets ö). Suomentanut Kristiina Vaara. 382 sivua, Otava 2026.

Ei, taas tätä samaa. Uusi Islantiin sijoittuva dekkarisarja alkaa kliseisimmällä mahdollisella tavalla nuoren naisen alastomalla ruumiilla. Murhan uhri löytyy tällä kertaa hevostallin karsinasta. Jatkokin on peruskauraa: poliisit tutkivat, ja välillä hypätään pyöräilevän murhaajan näkökulmaan. Millainen hän on ja miksi hän murhaa, se selviää jo aika pian.

Alussa ihmetyttää, miten Väkivallan saaren toinen kirjoittaja Michael Hjorth on sortunut näin tavanomaiseen kuvioon. Ruotsalainen Hjorth tunnetaan parhaiten äärikoukuttavista Sebastian Bergman -dekkareista. Kirjan toisen kirjoittajan Bjarni Thorssonin nimi ei soita kelloja, mutta Wikipedia tietää hänen oleva islantilainen käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jolta on tätä ennen ilmestynyt kaksi romaania.

Lähtökohta on lattea, mutta varsin nopeasti teos alkaa sykkiä hikeä pintaan. Väkivallan saari on sittenkin pirullisen jännittävä ja nerokkaasti rakennettu trilleri, joka myös kertoo jotain olennaista ajastamme. Hjorth ja Thorsson avaavat murhaajan taustaa jo teoksen alussa, joten tässäkin voi kertoa, että konservatiivisen mieskäsityksen vallassa oleva murhaaja "kostaa" naisille, jotka ovat hänen mielestään liian itsenäisiä tai  näkyviä mielipidejohtajia. Häntä ajaa ajatus siitä, että länsimaissa kaikki on mennyt vikaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Hänelle saavuttamattomat naiset ovat ottaneet vallan.

"He hallitsivat kaikkea. Yhteiskunta pyöri enemmän tai vähemmän heidän ympärillään, keskustelua värittivät heidän mielipiteensä, ja miehiä syytettiin kaikesta, mikä meni pieleen. Kaikki hyvä luettiin naisten ansioksi. Ainoat miehet, joita kuunneltiin näinä päivinä, olivat homoseksuaaleja tai niitä, jotka olivat muuttuneet naisiksi."

Hevostallista löytyneen naisen murhaa tutkinnan johtoon laitetaan Ruotsista Islantiin muuttanut tuore rikospoliisi Helga Jónsdóttir. Ensikerran johtovastuussa olevan epävarman Helgan aisapariksi ajautuu liikennepoliisi ja pelastuspalveluun kuuluva Bjarki Gudmundsson. Hänellä on tausta erikoisjoukoissa ja huumepoliisina, mutta sitten on tapahtunut jotain, jota tässä Helga & Bjarki -sarjan ensimmäisessä osassa ei tarkemmin paljasteta. Sen takia Bjarki viihtyy parhaiten yksin, mutta hevostallissa murhatun naisen tapaukseen liittyy piirre, joka saa hänet pysymään osana tutkijaryhmää.

Toinen samanlainen murha vahvistaa poliisille, että liikkeellä on tiettyä suunnitelmaa toteuttava sarjamurhaaja, jolla on tähtäimessään jo kolmaskin uhri. On siis tulenpalava kiire. Murhaajaa jäljitetään valvontakameroiden kuvista ja sosiaalisen median kautta. Hjorth ja Thorsson saavat ihmeen paljon jännitystä irti periaatteessa mekaanisesta tietokoneiden ruutujen tuijottelusta ja sieltä löytyvien vihjeiden keruusta ja yhdistelemisestä.

Sebastian Bergman -dekkareissa Hjorthin luoma jännitys nousee parhaissa kohdissa intensiiviseksi piinaksi, jota lukiessa sivut kääntyvät tiuhaan. Sama pätee Väkivallan saareen.

Viimeisellä kolmanneksella teoksessa laitetaan vielä uusi vaihde sisään. Murhaaja on päässyt poliisien verkosta ja kuljettaa nyt autolla seuraavaa uhriaan kohti loppunäytöstä Islannin aavalla keskiylängöllä, jossa ei ole kuin laavaa. Hjorth ja Thorsson ottavat kaiken irti Islannin omaperäisestä luonnosta. Murhaajan ja uhrin jäljittäminen on liki mahdotonta Sveitsin kokoisella aukealla, jonne kaiken lisäksi laskeutuu sumu.

Pitkällä automatkalla avautuu lopullisesti murhaajan hyytävä ajatusmaailma ja se tausta, josta tällaisia hirviöitä ja heidän seuraajiaan syntyy.

Jo ensi syksynä jatkoa saava Helga & Bjarki -sarja lähtee liikkeelle loistavasti. Helga on epävarmuudessaan kaikkea muuta kuin superpoliisi, mutta hän saa suurenmoista tukea koko itsensä peliin laittavalta tutkintaryhmältä. Paitsi siltä yhdeltä kuusikymppiseltä jäärältä, joka vähättelee Helgaa ja kutsuu häntä ruotsalaiseksi. Mutta ääritilanteessa hänestäkin löytyy uusia ominaisuuksia.

Bjarki on mielikuvissani norjalaisnäyttelijä Kristofer Hivjun näköinen voimajässikkä. Siis sen partamiehen, joka on tuttu tv-sarjoista Game of Thrones ja Beck, ja juuri nyt Vuonomurhista. Sääntöjä uhmaava Bjarki on sellaisenaan aika tyypillinen kapinallinen dekkarihahmo, mutta hänessä on myös arvoituksellisuutta, joka tukee Väkivallan saaren upeaa onnistumista.

Islanti on nyt muotia dekkareissa. Satu Rämön Hildurin kaltaisia poliisisarjoja riittää. Periaatteessa poliisisarjan alku Väkivallan saarikin on, mutta se on useimpia muita toiminnallisempi ja ennen kaikkea hyytävällä tavalla jännittävämpi kuin useimmat verrokkinsa.

Suosittuun cozy crimeen riittää uusia yrittäjiä, Laura Arikka erottautuu saaristolaismiljööllä Synkeässä juhannuksessa

 Laura Arikka: Synkeä juhannus. 448 sivua, Otava 2026.

Murhia, jännitystä ja arvoituksia ilman väkivaltaa. Hyvää tuulta ja rempseän mukavia henkilöhahmoja. Loppufiiliksenä hyvä mieli. Jotain sellaista on tasaisesti suosiotaan kasvattava dekkarien alalaji cozy crime. Uusia yrittäjiä alalle tulee koko ajan. 

Nyt vuorossa on Korppoossa mökkeilevä Laura Arikka, joka sijoittaa teoksensa kuvitteelliseen Farlaxin saaristokuntaan ja tarinat juhlapyhiin. Synkeä juhannus on sarjan ensimmäinen osa.

Farlaxin keskustan juhannusaatto saa todella synkeän käänteen, kun aamuvarhaisella puistosta löytyy kaksi toisiinsa kietounutta ruumista. He ovat parikymppiset sisarukset Lumi ja Oliver Andersson. Saaren lääkäri Alexander Axholm toteaa Oliverin kuolleen päähän osuneesta iskusta, mutta Lumissa ei näy merkkejä ulkoisesta väkivallasta. Kuolinsyy vaatii tarkempia tutkimuksia.

Farlaxissa ei ole totuttu henkirikoksiin. Sen poliisia johtava rikoskomisario Toomas Lehto haluaa silti näyttää, että kaksoismurha osataan ratkaista omin voimin, koska poliisilaitosta uhkaa lakkauttaminen. Tiimiin kuuluvat poliisit Abraham "Abbe" Nasser ja Maija Saarinen sekä ulkojäsenenä pappeudesta luopunut Sofie Andrell, joka on toiminut poliisin apuna suruviestien viemisessä. Papin roolista on vaikea päästä eroon pienessä yhteisössä, joka herää henkiin vain kesäisin pariksi kuukaudeksi.

Heistä Toomaksen ohella Synkeän juhannuksen päähenkilöksi nousee lajityypin oppien mukaisen persoonallinen Sofie. Hän kuuluu saaren viiden hengen lottomiljonääriporukkaan, ja on se, joka oivaltaa eniten rikostutkinnassa.

"Minusta tuntuu, että olemme tuomassa surua keskelle murhetta", Sofie sanoo Toomakselle, kun he saapuvat rähjäiseen pihapiiriin tuomaan tietoa sisarusten kuolemasta heidän isoisälleen Asko Saloselle ja jossain toisessa todellisuudessa elävälle Aino Anderssonille. Saaristolaisidyllilläkin on takapihansa.

Synkeä juhannus on erikoiselta tuntuva yhdistelmä herttaisten ihmisten ihanaa helteisen juhannuksen viettoa, salattua intohimoa ja raskaita rikoksia, sillä Lumi ja Oliver eivät jää ainoiksi vainajiksi. Murhatutkinnasta siirrytään kepeästi Sofien lottovoittajaporukan perinteiseen juhannusjuhlaan ihan kuin mitään synkeää ei olisi tapahtunut vain vähän aikaa sitten. Tunnelmasta toiseen mennään pitkin kirjaa.

Erikoisuuden tuntua lisää se, että teoksessa herroitellaan ja rouvitellaan niin paljon.

Ylipitkänäkin Synkeässä juhannuksessa on outoa vetovoimaa, kunnes täysin epäuskottava loppuratkaisu vesittää tunnelman. Laura Arikka osaa kirjoittaa vetävää tekstiä ja dekkarin perussäännöt vähitellen aukeavine arvoituksineen. Hyppäykset ihmissuhteisiin kuuluvat lajityyppiin. Erityisesti pidin siitä, miten lottomiljonäärit huolehtivat toisistaan. Tiivistäminen olisi silti tehnyt teokselle hyvää.