M. Ollikainen: Ruuhi. 268 sivua, Otava 2026.
Ensin kirjoittajanimi A.M. Ollikaiselta saatiin kaksi hyvää nordic noiriin pohjautuvaa, mutta riittävän omaperäistä dekkaria Kontti ja Kiikku. Sitten kirjailija-aviopari Aki ja Milla Ollikaiselle tuli avioero. Kymmeneen maahan myyty sarja näytti päättyvän siihen.
Neljä vuotta Kiikun jälkeen M. Ollikainen eli Milla Ollikainen jatkaa yksin rikoskomisario Paula Pihlajasta ja hänen ryhmästään kertovaa sarjaa ihan kuin vuosia ei välissä olisikaan. ALS-tautinsa kaikilta salaavan Pihlajan sairaus oireilee edelleen vain ajoittaisena kömpelyytenä.
Ruuhi alkaa niin hyytävästi kuin teoksen kannessa luvataankin. Helsingin edustalla ajelehtivassa haavasta veistetyssä ruuhessa on noin viisivuotiaan tytön ruumis. Tyttö näyttää kuolleen nälkään. Hänen alaselkäänsä on tautoitu mystinen kuvio, joka on kaiverrettu myös ruuheen.
Takakannessa taas kerrotaan, että tapaus liittyy outoon kulttiin ja suomalaiseen muinaisuskoon.
Ruuhessa on hyvät ainekset jatkaa edellisten osien laatutyötä, jossa nordic noir on lähtökohta, mutta ei jäädä sen kliseiden kahleisiin. Ruuhi on kuitenkin rutiinidekkari, jossa Ollikainen jättää käyttämättä aiheen antamat mahdollisuudet. Pienen lapsen kuolemasta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei irtoa jännitystä eikä mysteeriäkään. Loppuhuipennuskin jää niin vajaaksi, että oikein yllättyy, että tässäkö tämä nyt oli.
Ruuhi etenee sinänsä sujuvasti, mutta innottomasti. Paula Pihlaja ja hänen kolmijäseniseksi kutistunut ryhmänsä etsii todisteita ja kuulustelee asiasta mahdollisesti jotain tietäviä. Rikosjuonen lomassa tehdään pienet piipahdukset jokaisen yksityiselämään. Tautinsa lisäksi Paulalla on toinenkin salaisuus, jonka laajempaa käsittelyä pohjustetaan Ruuhen lopussa. Tavallisesti puhelias Renko on muuttunut oudon vaisuksi ja Karhu kärsii huonosta ammatillisesta itsetunnosta.
Erikoisesta aiheesta huolimatta Ruuhi on niin perusdekkari kuin perusdekkari voi olla.
Veikkaan, että Ollikainen on saanut inspiraation tarinaansa viime kesänä paljon uutisoidusta tapauksesta, jossa kokonainen perhe katosi jäljettömiin. Vuotta myöhemmin heistä ei edelleenkään tiedetä mitään. Siitä Ollikainen on ehkä lähtenyt kehittelemään skenaariota, mitä kauheaa johonkin kulttiin hurahtaneessa perheessä voi tapahtua.
Lopputulos on oudon vaisu. Kulttiin hurahtaminen jää oudoksi haahuiluksi. Sen sisällä ei käydä ollenkaan. Ei pohdita, miksi outoilu vie koulutetun ihmisen mukanaan. Ja ennen kaikkea sen sisällä olevien lasten asema jää yhtä lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta kokonaan käsittelemättä, vaikka sen pitäisi olla Ruuhen pääteema.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti