Varjolistani huippuvuoden 2021 parhaaksi kotimaiseksi dekkariksi

Suomalaisia dekkareita ilmestyi tänä vuonna ainakin 106. Määrä ilmenee Suomen dekkariseuran tiedotteesta, jossa julkistettiin kuusi ehdokasta Vuoden johtolanka -palkinnon saajaksi.

Dekkaribuumi siis vain paisuu. Kun itse olin raadissa valitsemassa voittajaa vuosina 2015 ja 2016, luimme kumpanakin noin 80 suomalaista dekkaria – koko vuoden tarjonnan.

Myös laatu on noussut huimasti muutamassa vuodessa. Vuoden 2015 parhaaksi dekkariksi ehdolla oli oikeastaan ainoana Pauliina Suden Takaikkuna. Keskinkertaisuus ja keskeneräisyys kuvaavat parhaiten viime vuonna ilmestyneitä kotimaisia dekkareita, arvioin ensimmäisen vuoden urakan päätteeksi.

Vuoden 2016 johtolangan sai Mikko Porvali suutari Erik Mätön muilutuksesta vuonna 1930 kertovasta rikosromaanistaan Veri ei vaikene. Silloin kolmihenkinen raatimme joutui äänestämään päätöksestä eli laatua oli vähän enemmän kuin edellisenä vuotena. Silti kokonaisarvio kuului, että Suomi on Pohjolan dekkarikääpiö nukkavieruilla teoksillaan.

Nyt kaikki on toisin. Olen lukenut tänä vuonna 33 kotimaista dekkaria, enkä enää haluaisi olla päättämässä palkinnoista, sillä taso on kova. Ei ole Suomi enää dekkarikääpiö, vaan Pohjolan kiinnostavin dekkarimaa.

ILMOITUS

Vientipääkin on saatu auki. Vuoden 2016 parhaasta esikoisesta palkitsemamme Max Seeck on päässyt New York Timesin bestseller-listoille ja Antti Tuomaisen Jäniskertoimesta tehdään Hollywood-elokuvaa. Suomalaisia dekkareita käännetään nyt monille kielille ja arvostelut ovat mairittelevia.

Oman kuuden dekkarin varjolistan laatiminen on vaikea tehtävä, sillä jollain lailla ”vuoden parhaita” löytyisi helposti kymmenenkin. Leveästä kärjestä kertoo sekin, että omalla listallani on vain yksi sama teos kuin johtolanka-raadilla.

Tässä ovat omat ehdokkaani.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)

Ruumis Tampereen Pyhäjärvessä vie komisariokaksikko Berglundin ja Ruokokosken 1970-luvun terroristijärjestö Punaisen armeijakunnan viimeisten salaisuuksien jäljille. Historiaa, politiikkaa ja nautittavaa kerrontaa.

”Vihinen tuntuu dekkarissaan pääsevän hyvin kiinni terroristien sisäiseen maailmaan. Kuvitteellisen Helga Conradina esiintyneen Alina Herzogin eli Punaisen prinsessan kautta hän miettii, millä terroristit oikeuttivat itselleen sivullisten tappamisen ja tunsivatko he katumusta yön pimeinä hetkinä”, kirjoitin teoksesta maaliskuussa.

Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)

Omalla listallani on melkein pelkästään esikoisdekkareita. Sellainen oli Punainen prinsessa ja niin on myös hienojen henkilöhahmojen ja osuvan mediakritiikin sisältävä Uhanalaiset, jossa sarjamurhaaja vaanii haavoittuvaisia yhteiskunnan marginaalissa eläviä ihmisiä.

”Uhanalaiset on todella hallittu kokonaisuus. Hyvä rikosjuoni ja henkilöt ovat tasapainossa. Tommi Laiholla on sanottavaa ja taito kirjoittaa elävästi rauhallisia, painavia lauseita. Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä”, arvioin helmikuussa.

Ari Wahlsten: Ikiuni (CrimeTime)

”Ikiunessa on menneiden vuosikymmenten fiktiivisen Los Angelesin henkeä Helsinkiin siirrettynä, mutta tarina uusnatseista ja poliittisesta salaliitosta on tätä päivää. Ei mikään helppo yhdistelmä, mutta toimii komeasti”, kuului arvio helmikuussa.

Ari Wahlstenin Kit Karisma -dekkarit edustavat Suomessa harvinaiseksi käynyttä yksityisetsivägenreä perinnetietoisesti, mutta eivät perinteeseen juuttuneina. Päähenkilö on hieno hahmo, dialogi lakonista ja näppärää.

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää (Tammi)

KRP:n rikosylikonstaapeli debytoi vakuuttavasti jo viime vuonna. Kuka viereesi jää jatkaa sen tarinaa, mutta uudella kulmalla.

”Niko Rantsin tapauksessa on selvää, että poliisiromaanin realismi on kaikilta osin korkealla tasolla, puhutaan sitten henkilöistä tai itse tutkinnasta. Rantsin vahvuus on niiden tasapaino tarinassa.Kumpikaan ei syö toista, eikä kumpaakaan ole liikaa.”

Vaativaa rikostutkintaa, ja poliisi sen ja yksityiselämän ristipaineissa vakuuttavasti kuvattuna.

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)

Veret seisauttava huumekuvaus Lapista kahden maan rajalta ja jälleen erinomaisen kokonaisia henkilöhahmoja työn ja yksityiselämän puristuksessa.

”Anu Ojalan teksti on poikkeuksellisen voimakasta ja kylmäävää. Hän näyttää tuntevan maailman, josta kirjoittaa. Huumeriippuvuus ja ahneus ovat yhdistelmä, jossa kaikki vanhat ystävyydet ja lojaalisuudet saavat väistyä. Kuvaamansa poliisit hän heittää kohti vertaansa vailla olevaa painajaista, ja tekee sen uskottavasti ja hyvin. Jääsilkkitie on poliisiromaaninakin täyttä rautaa”, arvioin heinäkuussa.

Joonas Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)

Vielä yksi loistelias esikoinen. Huumekaupasta kertoo myös Tottelemattomat, mutta se ei ole poliisiromaani. Tavalliset jäbät heittäytyvät bisnekseen ison ja helpon rahan toivossa ja onnistuvat. Mutta se on vasta alkua. Keskitalo näyttää järjestäytyneen rikollisuuden armottomuuden ja helposti tulleen menestyksen todellisen hinnan.

”Huumekaupan ilmiöistä kymmenkunta vuotta sitten kertova jännäri ylittää taidokkuudellaan käsityskyvyn. Keskitalo välttää kaiken tavanomaisuuden, kerronta on tiukkaa ja vetävää, henkilöt moniulotteisia, dialogi syöksee tulta, yllätykset seuraavat toisiaan”, oli marraskuussa ilmestyneen arvion hehkutusta.

Listan ulkopuolelle jäi loistavia dekkareita, joista jokainen voisi olla jonain toisena vuonna ”vuoden paras”. Max Seeckin Kauna, Elina Backmanin Kun jäljet katoavat ja Arttu Tuomisen Vaiettu jäivät nyt pois listalta kirvelevin mielin.

Dekkarikuningatar Camilla Läckberg epäonnistuu totaalisesti uudessa avauksessaan mentalisti Fexeuksen kanssa

 

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Mentalisti (Box). Suomentanut Kirsi Kokkonen. 619 sivua, Otava.

Idea on paperilla hyvä. Valtavan suosittu viihdedekkarien kuningatar Camilla Läckberg hakee taas uutta suuntaa ja yhdistää voimansa ystävänsä, Ruotsissa hyvin tunnetun mentalistin Henrik Fexeuksen kanssa. Tavoite lienee puhkikuluneen sarjamurhaajatrillerin uudistaminen tuomalla poliisin erikoisryhmään mentalisti.

Käytännön toteutus on kammottavan huono. Yli 600-sivuinen Mentalisti on puuduttava, ärsyttävä ja tylsä. Jännitystä siinä sitä vastoin ei ole ollenkaan.

Mentalistissa jahdataan taas yhtä neroa sarjamurhaajaa, joka jättää vihjeitä poliisien pureskeltaviksi. Murhaaja tappaa uhrinsa erilaisiin illuusioihin käytettävissä taikalaatikoissa. Koodi on uhreihin viillelty järjestysnumero sekä kello, joka on pysähtynyt oletettavasti murhan tekohetkellä.

Murhattuja on kolme ja kello tikittää. Ehtivätkö poliisit estää neljännen murhan?

Mentalisti epäonnistuu ensinnäkin siksi, että sen henkilöt ovat ärsyttäviä kopioita nordic noirin perushahmoista. Päähenkilö on bakteerikammoinen ja sosiaalisesti lievästi kömpelö etsivä Mina Dabiri. Kevytmuunnelma Sillan Saga Norenista ilman tämän karismaa. 

Hän houkuttelee tutkijaryhmään neuroottisen julkkismentalisti Vincent Walderin taikuuden ja ihmismielen asiantuntijana. Kliseiset henkilöhahmot täydentää poliisi Ruben, joka suhtautuu seksistisesti naisiin ja halveksivasti Vincentiin.

Toiseksi teos on tuskallista luettavaa, koska päätarina ei etene. Murhaaja iskee yli sadan sivun välein ja tutkinta on pääasiassa kokoushuoneessa istumista. Kun väistämätön ja ääritavanomainen loppuhuipennus viimein tulee, ei Minan ja Vincentin puolesta jännitä tippaakaan, koska takakannessa kerrotaan tarinan jatkuvan vielä kahdessa kirjassa.

Murhatutkinnan sijaan suuren osan kirjasta haukkaa sen päähenkilöiden yksityiselämä. Henkilöhamojen syventäminen onkin monien valiodekkarien varsinainen juju, mutta sekään ei nyt onnistu Läckbergiltä ja Fexeukselta. Minan elämä on lähinnä lian välttämistä. Vincentin sotkuinen perhe-elämä on luku sinänsä. Hänen häiriintyneeltä vaikuttava vaimonsa on ex-vaimon sisar ja siis täti kahdelle perheen kolmesta lapsesta.

Jo alkusivuilla käy selväksi, ettei Mentalisti ole mikään jännärisensaatio, vaan pitkäpiimäinen epäonnistuminen. Jaksoin loppuun vain, koska se oli vuoden viimeinen uutuusdekkari listallani. Se oli myös yksi huonoimmista tänä vuonna luetusta 56 jännäristä.

Mielisairaalan ja loistoristeilijän jälkeen Sebastian Fizek vie jännityksen yläilmoihin

 Sebastian Fitzek: Ikkunapaikka 7A (Flugangst 7A). Suomentanut Heli Naski. 412 sivua, Bazar.

Ikkkunapaikka 7A on jo kolmas Sebastian Fitzek -suomennos tänä vuonna. Epätavallinen on hänen kirjoitustahtinsakin. 19 psykotrilleriä vuodesta 2006 alkaen. Määritelmä on Fitzekin oma ja vastaa erinomaisen hyvin hänen tuotantoaan. Päähenkilöt ahtavat itsensä, tai tässä tapauksessa joutuvat, mahdottomaan tilanteeseen suljetussa tilassa.

Fitzekin kirjoissa on samanlaista jatkuvan toiminnan ja jännityksen lumoa kuin parhaissa toimintaelokuvissa, vaikkapa Die Hardissa.

Ikkunapaikka 7A:ssa uskomattomaan piinaan joutuu lentopelkoinen psykiatri Mats Krüger lennolla Buenos Airesista Berliiniin. Sille hän on pakottanut itsensä tyttärensä Nelen lähestyvän synnytyksen takia. Tavoite on korjata rikkoutuneita perhesiteitä.

Fitzek syöksyy suoraan toimintaan, jota riittää kirjan viimeisille sivuille. Sekopäinen vegaani kaappaa Nelen tehdäkseen hänestä esimerkin maidontuotannon epäeettisyydestä. Krügerille annetaan vaihtoehdot: aiheutat koneen syöksyn mereen ja tapat itsesi lisäksi yli 600 matkustajaa tai Nele ja vauva kuolee.

Hermoa raastavaa jännitystä riittää sekä lentokoneen sisällä että Itä-Berliinissä sijaitsevassa hylätyssä suurnavetassa, jossa Nele kokee synnytyspolttojen tuskan ja kaappaajan suunnitelman tuoman kauhun. Ja mikä on kiristäjän suunnitelma? Se aukeaa vähä vähältä tässä yllätyksellisen jännityksen mestariteoksessa.

Lisäksi lukija saa jännittää sitä, miten Fitzek kirjoittaa itsensä ulos luomastaan asetelmasta. Siitä ei kannata huolestua. Potilaasta ja Matkustaja 23:sta tutuksi tulleella taidolla Fitzek rakentaa trilleritodellisuudessa riittävän uskottavan ratkaisun.

Lisää Fitzekiä on tulossa taas keväällä. Antaa tulla vaan. Vuoden uusista käännösdekkareista Fitzekin kirjat ovat ylivetoja erilaisuudessaan, kekseliäissä juonenkäänteissään ja tyylipuhtaassa jännityksessään.

Rento komisario Laurenti tuo valoa pimeyteen

 Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla (Tod auf der Warteliste). Suomentanut Anne Kilpi. 414 sivua, Kustantamo Huippu.

Tässäpä dekkari, joka on kuin vastakohta synkälle nordic noirille. Tosin Veit Heinichenin kolmas Proteo Laurenti -dekkari ilmestyikin alunperin vuonna 2003, jolloin pohjoisen ikuisesta marraskuusta ei vielä fiktiossa tiedetty mitään. Lajityypin kantaäiti, tanskalainen Rikos-tv.-sarja alkoi vasta vuonna 2007.

Heinichen käsittelee synkkiä aiheita, kuten köyhyyttä, ihmiskauppaa ja köyhyyden aiheuttamaa elinkauppaa, mutta rennolla ja mehukkaalla otteella. Sen takaa ennen kaikkea hänen päähenkilönsä komisario Proteo Laurenti Italian Triestessä. 

Hänkin on vastakohta myöhempien aikojen ahdistuneille fiktiokomisarioille. Laurenti nauttii estoitta hulppeasta talostaan, kauniista vaimostaan, kroatialaisesta rakastajattajattarestaa ja hyvästä ruuasta. Laurenti on Donna Leonin Guido Brunettin sukulaissielu. Sarjan kolmannessa osassa hän tykästyy vielä eläkkeelle jääneeseen poliisikoiraankin.

Veit Heinichen yhdistää yhteiskunnallisen draaman päähenkilönsä kepeään elämänasenteeseen tinkimättä tippaakaan kunnioituksesta sen epätasa-arvoisuuden uhreja kohtaan, jotka romaanissa huijataan triesteläiselle kauneusklinikalle myymään munuaisensa jonkun rikkaan tarpeisiin. Bisnes on kylmää ja ihminen pelkkää kauppatavaraa, kun varaosiksi ryöstetään muitakin elimiä.

Ja kyllä Laurentista löytyy toinenkin vaihde, kun sontatunkion löyhkä yltyy sietämättömäksi. 

Heinichenin eloisassa kerronnassa tarinan molemmat sävyt ovat hyvin tasapainossa. Suomentaja Anne Kilpi on tehnyt hienoa työtä tavoittaessaan kirjailijan nykykatsannossa raikkaan ominaislaadun.

Kuolema odotuslistalla käy myös Triesten matkailumainoksesta, niin rakastunut saksalaissyntyinen, mutta Triestessä asuva Heinichen tuntuu olevan kotikaupunkiinsa. Monien kulttuurien risteyksessä sijaitsevan Triesten naapureita ovat Kroatia ja Slovenia.

Vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassa kuvataan hyvin myös Italian ja Triesten poliittista ilmapiiriä äärioikeiston vahvistettua otettaan. Maan pääministerinä toimi tuolloin Silvio Berlusconi.

Valoisuudessaan Kuolema odotuslistalla on mitä parhainta dekkariluettavaa vuoden pimeimpiin viikkoihin.

Poliisi johtaa toisia poliiseja harhaan nautittavassa trillerissä Toinen sisko

Peter Mohlin & Peter Nyström: Toinen sisko (Den andra systern). Suomentanut Jänis Louhivuori. 368 sivua, Bazar.

Peterit Mohlin ja Nyström säväyttivät vuosi sitten trillerillään Viimeinen elämä. Juuri ilmestynyt Toinen sisko vahvistaa, että he haluavat avata omia polkujaan ruotsalaiseen dekkariin. Todistajansuojeluohjelman kautta FBI:stä Karlstadin poliisiin siirtynyt John Adderley joutuu uutuudessa vielä pahempaan pinteeseen kuin esikoisessa.

Viimeisessä elämässä rikkaan tytön katoamistapausta selvittänyt John Adderley joutui luovimaan oikean ja väärän rajamailla suojellessaan siitä epäilty Billy-veljeään. Toisessa siskossa menneisyys on saavuttanut Johnin. Hänen peitehenkilöllisyytensä on paljastunut ja nigerialainen huumekartellia johtanut Ganiru hakee kostoa.

Kirjalle nimen antaneessa jutussa taas uudenlaisen deittipalvelun kehittäneistä siskoista toinen, Stella Bjelke, murhataan ja toinen, kasvoistaan ruhjoutunut ja viinaa ryystävä Alicia Bjelke, joutuu kiipeliin.

Dekkarin koukku on siinä, että sen kaikki henkilöt osoittautuvat vähitellen tavalla tai toisella vastenmielisiksi. Silti Mohlin ja Nyström panevat lukijan kädet hikoamaan jännityksestä heidän puolestaan.

Esikoisteoksessa sympaattisena esitetty John Adderley joutuu omassa taistelussaan henkensä puolesta uhraamaan ystäviään ja sitten johtamaan tutkimuksia harhaan pelastaakseen nahkansa myös lailta. Osana harhaan johtamista hänen on estettävä totuuden paljastuminen Stella Bjelken murhasta.

Takaumissa Alicia Bjelken kasvojen ruhjoontuminen saa selityksensä, samoin siskosten sairas suhde ja holtiton käytös. Oikeastaan pahan pitäisi saada palkkansa, mutta jollain kierolla tavalla Mohlin ja Nyström kääntävät asetelman päälaelleen.

Ruotsalaisia dekkareita suomennetaan aivan liikaa. Suuri osa niistä on joko väkivallalla mässäilyä tai varman päälle tehtyjä rutiiniteoksia. Siksi on niin suuri ilo lukea tällaisia tulokkaita. Otetaan riskiä, käännetään asetelmia ylösalaisin, luodaan kompleksisia hahmoja, luotetaan lukijan oivalluskykyyn. 

Kirjan lopussa Mohlin ja Nyström vihjaavat, etteivät Addlerleyn ja hänen lähipiirinsä pulmat lopu tähän. Ensi syksynä on taas lupa odottaa tavallista kekseliäämpää jännäriä.

Arkistosta: Laura Honkasalo kaipaa 1970-luvulta Suurta Tunnetta

Haastattelu on julkaistu Kansan Uutisissa 5.12.2001. 

Asianosaiset ovat muistelleet myyttisiä 1970-luvun taistolaisvuosiaan pääasiassa kahdella tavalla. Toiset ovat katuneet julkisesti, useimmat vaienneet.

Oli taistolaisuudesta mitä mieltä tahansa, ilmiötä ei voi sivuuttaa silloin, kun puhutaan Suomen lähihistoriasta. Nuorille tuli miltei yhtäkkiä pakottava tarve kokoontua punalippujen alle ja marxismi-leninismin pariin. Varsinkin kulttuurielämässä taistolaisuuden vaikutus oli järisyttävä.

Mutta millaista elämää taistolaiskodeissa elettiin? Miten lapsi koki sen, että vanhemmat olivat aina menossa kokouksiin ja kotona puhuttiin lakkaamatta politiikkaa?

Vuonna 1970 syntynyt Laura Honkasalo tuo ilmiöön uuden näkökulman romaanissaan Sinun lapsesi eivät ole sinun. Hän tarkastelee taistolaisuutta sisältä päin ja lapsen silmin. Honkasalo ei tyydy helpoimman kautta irvailemaan taistolaisten kummallisuuksia. Kyllähän kirjassa kerrotaan, miten pienen Nelli-tytön taistolaiskodissa vappu oli suurempi juhla kuin joulu ja että barbeilla sai leikkiä vain naapurissa.

Romaanin pääpaino on kuitenkin muualla. Se kuvaa lämminhenkistä kotia, jossa talo oli hieman rempallaan, mutta ihmissuhteet eivät. Perheen lapset saivat usein nukahtaa puheenporinaan, jossa taloon kokoontunut toverijoukko pohtii Chilen tilannetta ja Vietnamin sotaa, ja stereoissa soi Joan Baez.

Honkasalon kirjan saama vastaanotto osoittaa, että taistolaisuus ilmiönä kiinnostaa. Laura Honkasalo on ollut syksyn kysytyimpiä haastateltavia ja lokakuussa hänen romaaninsa oli kahdeksanneksi myydyin kotimainen teos.

Tarvitseeko niin hirveästi katua?

Laura Honkasalo kertoo, että jotkut toimittajat ovat olleet jopa närkästyneitä hänen tavastaan esittää taistolaisuus näin myönteisessä valossa. Hän kuitenkin korostaa kirjoittaneensa taistolaisesta kasvatuksesta, ei taistolaisuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä.

– Romaanihan on kirjoitettu kokonaan lapsen näkökulmasta. Kun ihmiset ovat säälitelleet, että on kasvanut ihan epänormaaleissa oloissa ja fanaattisessa perheessä, niin halusin tuoda vähän toistakin näkökulmaa. Entisiä taistolaisia on julkisuudessa ruoskittu ja he ovat ruoskineet itseänsä. Voisi herättää keskustelua siitä, oliko taistolaisuudessa jotain hyvääkin ja tarvitseeko niin hirveästi katua.

Laura Honkasalo, entinen pikkupioneeri Pakilan nuorista demokraattisista pioneereista, ei ole kokenut, että hänelle olisi pakkosyötetty kommunistista ideologiaa.

– Minä uskon, että kun lapsuudessa opetetaan, mikä on oikeaa ja väärää ja annetaan jotkut moraaliset ja eettiset eväät, niin se luo turvallisuuden tunnetta, hän puolustaa kasvatustaan.

Yhteisöllisyyttä ja vallankumousromantiikkaa

Laura Honkasalo ei ole Nelli eikä Sinun lapsesi dokumentti, vaan romaani. Silti sekä Nellin että Lauran lapsuudessa yhteisöllisyys ja ystävyyden korostaminen oli tärkeää, samoin solidaarisuus ja toimiminen rauhan aatteen puolesta.

– Eiväthän ne olleet yksin taistolaisten hommia, hän myöntää.

– Mutta mitä lähipiiristäni muistan, niin me kasvoimme tajuamaan tosi selvästi sen, ettei ole vain jotain tiettyä ihmisluokkaa, joka ansaitsee hyvinvoinnin ja sitten on ihmisroskaa, joka ansaitsee köyhyyden. Tai että jotkut aasialaiset ja afrikkalaiset ansaitsevat kurjat olonsa. Sellainen ajattelu on minulle tosi vierasta.

Lapsuudesta Laura Honkasalo muistaa myös vallankumousromantiikan.

– Muistan tosi selvästi sen tunteen, kun kuvitteli, että Suomeen tulee vallankumous ja se on mahtavaa ja kaikki muuttuu paremmaksi.

Hän kuvitteli, että vallankumous Suomessa näyttää samalta kuin maalaukset Venäjän vallankumouksesta. Vallankumousta seuraa maailma, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, pääoma on jaettu tasaisesti ja kaikkien asiat ovat yhtä hyvin.

 Sitä tunnetta kaipaan yhä, vaikka tiedän, että se oli ihan höppänää.

Parodia olisi liian helppoa

Laura Honkasalo kertoo tietoisesti välttäneensä taistolaisuuden parodioimista.

– Se olisi minusta ollut liian helppo lähestymistapa.

Hänestä ruotsalainen Kimpassa-elokuva,  joka kuvaa ruotsalaisten kommunistien kommuunielämää 1970-luvulla, oli ihan kiva ja hauska.

– Mutta minua ärsytti, miten ihmisten vakaumus vesitettiin siinä tekemällä aiheesta parodiaa. Sen porukan ainoa kunnon kommari oli tajuton tosikko, jota kukaan ei voi ottaa todesta.

Kokonaan Honkasalo ei kuitenkaan halunnut olla ottamatta esiin taistolaisuuteen liittyviä merkillisyyksiäkään. Esimerkiksi sitä, että joululahjaksi saatiin kirjaston kirjoja, jotka piti tammikuussa palauttaa takaisin.

– Se kirja-juttu ei edes alunperin ollut kirjassa. Kun kerroin työkavereille juttuja siitä, millaista lapsena oli, he kiemurtelivat naurusta. Sitten ajattelin, että ehkä tämä on toisten mielestä kiinnostava asia ja se tuli mukaan. Kyllä minusta huumoriakin pitää olla.

Ei se ollut aivopesua

Laura Honkasalo oli pioneerien merileireillä mukana vielä 1980-luvullakin, mutta sen jälkeen poliittiset järjestöt jäivät. Eivät aatteen katoamiseen, vaan siihen, että hän viihtyi paremmin omissa oloissaan harrastaen maalaamista ja varsinkin kirjoittamista.

Nellin lapsuudessa ei paistanut aurinko aina. Pieni tyttö pelkäsi sotaa ja oli huolissaan Neuvostoliiton ja Kiinan suhteista.

Laura Honkasalo ei omasta mielestään joutunut aivopesun kohteeksi pioneereissa, vaikka hän olikin 11-vuotiaana suorittanut kurssin rakenteellisen väkivallan ja sodan suhteista.

– Pioneeritoiminnassa enemmänkin kannustettiin ajattelemaan. Mietittiin esimerkiksi sitä, miksi neekeri on paha sana ja miten rotusortoa voitaisiin vähentää. Reaganille lähetettiin kirjeitä, että älä räjäytä ydinpommeja. Ei se minun mielestäni varsinaista aivopesua ollut.

Nellin ahdistuksen sodanuhkasta Honkasalo uskoo juontuvan 1970- ja 80 -luvun vaihteesta, jolloin ydinsodasta puhuttiin paljon ja arvioitiin sitä, millainen maailma olisi ydinpommin jälkeen.

– Aikuiset kuitenkin puhuivat, että Reagan on ihan täyshullu, ja kun on pieni, niin tulee sellainen olo, että valtionpäämiehet oikeasti ovat hulluja ja niillä on yksi nappula, jolla ne voivat raivokohtauksen vallassa laittaa ydinpommin liikkeelle, hän sanoo.

Kapitalismikin epäonnistunut

Kun Neuvostoliiton arkistot kymmenen vuotta sitten alkoivat avautua, ne kertoivat, ettei ihannevaltio ollutkaan sellainen kuin kuviteltiin. Laura Honkasalo kertoo, että paljastukset Neuvostoliiton todellisuudesta ovat vaikuttaneet häneen hyvin paljon.

– Olen kiinnostunut ihmisoikeusasioista, kuulun Amnestyyn ja vastustan kuolemanrangaistusta ja väkivaltaa kaikissa muodoissaan.

– Silti mielenpohjalla on kommariromantiikkaa, että mitä jos niitä kielteisiä asioita ei olisi koskaan ollutkaan. Olisiko kommunismi voinut onnistua ja olisivatko asiat sitten paremmin? Minusta kapitalismi on ihan yhtä epäonnistunut yhteiskunnallinen kokeilu. Sen ihmisoikeusrikkomuksia ei vain haluta tunnustaa. Ne ovat joko liian lähellä tai sitten ns. ukkabukka-maissa, joista harva jaksaa miettiä jotain Aasian lapsityöläisiä.

Tuskallinen luopuminen

Sinun lapsesi -kirjan toisella aikatasolla vanhemmat ovat luopuneet aatteestaan. Isä on häipynyt selityksiä jättämättä uuteen elämään Kanadaan ja äiti vähättelee menneisyyttään uuden arkkitehtimiehensä kainalossa.

Juppivuosina teini-ikäinen Nelli oli mukana Uuden Kapinan Koululaisissa, kapina-aamunavauksissa, boikoteissa ja talonvaltauksissa. Mutta päällimmäiseksi romaanissa nousee hänen raivonsa ja paha olonsa aatteensa hylkäämiä vanhempia vastaan.

Nellin paha olo syntyy siitä, että vanhemmat ovat luopuneet nuoruuden idealismista, Laura Honkasalo pohtii. Tilalle on tullut kyynisyys, kun he ovat tajunneet, etteivät voi muuttaa asioita niin kuin kuvittelivat.

Romaanin nykyajassa isä palaa Suomeen, mutta vanhaa yhteyttä isän ja nyt 23-vuotiaan tyttären välille ei synny. Entinen revari-isä suhtautuu suorastaan pilkallisesti entiseen kommunismiinsa.

– Nelli on silloin vielä opintojensa alkuvaiheessa. Minusta se on ehkä sellaista aikaa, että silloin vielä itse kuvittelee pystyvänsä muuttamaan asioita. Ja jos vain kaikki ihmiset haluaisivat muutosta, ne muuttuisivat, Honkasalo selittää.

Hänen mukaansa Nellin happamuus syntyy ehkä siitä, että hän vähän päälle kaksikymppisenä tuntee vielä olevansa kaikkivoipa.

– Kun vanhemmat sitten elävät vaan ihan tyytyväisinä arkipäiväistä elämää eivätkä yritä vaikuttaa mihinkään, se voi tuntua turhauttavalta.

Laura Honkasalo sanoo tunnistavansa kuvauksesta myös itsensä, vaikka hän ei yliopistolla hirveästi ollutkaan toiminnassa mukana sitoutumatonta vasemmistoa lukuunottamatta.

– En ollut oikein varma, mitä minun pitäisi tehdä. Olin vain kauhean kiukkuinen koko ajan.

Edelleen häntä kiukuttaa "noin ziljoona asiaa."

– Suomessa minua ällöttää se, että ahneudesta ja hedonismista on tullut täysin hyväksyttäviä asioita. On olevinaan oikein, että kulutetaan hullun lailla ja ostetaan lapsityövoimalla tuotettuja epäekologisia polyesterivaatteita joka viikko. Ihmisten pitää näyttää hyvältä ja näyttäytyä tietyissä baareissa. Työelämä on muuttunut niin, että työntekijöillä ei ole oikein mitään oikeuksia.

Tyttöjä kiinostaa uusnoituus

Laura Honkasalo tekee työkseen suunnilleen 13-18 -vuotiaiden tyttöjen lukemaa Demi-lehteä. Hän sanoo, että kyynisyys näkyy jo nuorissa. Ajatellaan merkkivaatteita välittämättä siitä, missä ja miten ne on tuotettu.

Vastapainoksi tälle Honkasalosta on hienoa, että on kuitenkin syntynyt sellaista liikehdintää, mitä muutamana viime vuonna on nähty esimerkisi WTO-mielenosoituksissa.

– Kun olen paljon tekemisissä lukioikäisten kanssa, niin huomaa, että nuoret ovat jakautuneet kahtia sellaisiin, jotka haluavat vaikuttaa ja niihin, jotka eivät välitä pätkän vertaa. Minulle on täysin käsittämätöntä, ettei välitetä lapsityövoimasta, koska ei sitä kuitenkaan pysty estämään. Kyllä esimerkiksi kaupassa pystyy vaikuttamaan tosi paljon, vaikka se ei ehkä muuta maailmaa, Honkasalo vakuuttaa.

Positiivista hänestä on muun muassa se, että monet tytöt ovat kiinnostuneita uusnoituudesta, wicca-liikkeestä.

– Aikuiset yleensä pitävät sitä ärsyttävänä hörhöilynä, mutta minusta siihen kuuluu juuri luonnon ja toisten ihmisten kunnioittaminen ja rauhanomainen, vaatimaton elämä.

– Uusnoituus sekoitetaan usein saatananpalvontaan, mutta he eivät usko personofioituun hyvään tai pahaan. Eivät he silloin voi palvoa saatanaa, kun he eivät usko, että se on olemassa, hän huomauttaa.

Vielä on kiihkomielisiäkin nuoria

Tärkeää monille tytöille on myös eläinten suojelu. Demi-lehteen tulee jatkuvasti kysymyksiä meikeistä, joita ei ole testattu eläimillä. Muuten yhteiskunnalliset asiat eivät näytä juuri nuorten päätä liikuttavan.

Laura Honkasalo on itsekin jättänyt vappumarssit väliin, mutta osallistunut rauhanmarsseille.

– Vappu on minulle vähän sama kuin muille joulu. Kun se lapsena tuntui niin ihanalta, niin nyt pelkäisin, ettei siellä olisi samaa tunnelmaa, hän perustelee.

Oma poliittinen kotikin on edelleen hakusessa.

– Symppaan kyllä Vasemmistoliittoa enemmän kuin vihreitä tai mitään muutakaan, mutta ei minulla ole sille mitään painavia perusteita.

– Tosi paljon sympatiaa tunnen Sosialistiliittoa kohtaan. On hienoa, että jotkut nuoret jaksavat vielä olla kiihkomielisiä ja heillä on selvä käsitys siitä, miten tämän maan asioiden pitäisi olla.

Markus Ahosen kuudes Isaksson-dekkari rypee liiankin syvissä vesissä

Markus Ahonen: Anna pahan kiertää. 407 sivua, WSOY.

Odotin kovasti Markus Ahosen uutta dekkaria, koska edellinen, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Sieluttomat oli niin loistava. Se oli harvinaisen onnistunut yhdistelmä kaunokirjallista taituruutta ja henkeäsalpaavaa rikosromaania.

Valitettavasti Anna pahan kiertää ei yllä Ahosen edellisen Isaksson-dekkarin tasolle. Korkea kaunokirjallinen kunnianhimo näyttäytyy tällä kertaa lukemista vaikeuttavana sekavuutena. Lähiönuorten silmittömänä väkivaltana purkautuva tuska ja näköalattomuus puolestaan lyö yli, vaikka sen todellisuuspohja on vankka. Lienevätkö lähiöt silti sellaisia kokonaisvaltaisia helvettejä kuin Ahonen kuvaa.

Markus Ahonen on juuriltaan Vantaan martinlaaksolainen, mutta asuu nykyisin Irlannissa. Nuoruudessa koettu lähiötuska on antanut pohjan uudelle teokselle. Rikosylikonstaapeli Markku Isakssonista kertovia dekkareita hän on kirjoittanut vuodesta 2006. Ahonen on pohjoismaisen dekkariperinteen vankka kasvatti, yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaaja rikosromaanin kautta.

Anna pahan kiertää -dekkarissa Isaksson hoitaa kahta juttua. Ensimmäinen on raaka pahoinpitelyjen sarja. Kannelmäestä tuleva nuorisokolmikko hakkaa satunnaisia vastaantulijoita ja lopuksi uhrin suussa räjäytetään omatekoinen pommi. Osa uhreista jää henkiin, osa kuolee.

Isakssonille ja muille vain sukunimellään kirjassa esiintyville kasvottomille poliiseille tapahtumasarja on käsittämätön, mutta lukija kulkee alusta asti Hapan, Epun ja Miskan matkassa. Kolmikon johtajan Hapan raivoa kaikkea kohtaan Ahonen taustoittaa perusteellisesti. Aina kun tämän julmuus tuntuu yliampuvalta, mieleen muistuu Koskelan teinimurha viime vuodelta. Se ei ehtinyt vaikuttaa Ahosen teokseen, mikä tekee teoksen vielä kylmäävämmäksi. Ahonen tavallaan ennusti, mitä kaduilla kytee.

Toisessa juonilinjassa Ahonen palaa esikoisromaaninsa Meduusan murhasarjaan, jonka jäljille Isaksson pääsee uudelleen. Tämä on se, joka tekee uudesta romaanista liian sekavan. Pienkustantajan aikoinaan julkaisema Meduusa sai hyvin vähän huomiota, eivätkä sen tapahtumat ole tuttuja edes dekkarien hard core -lukijoille. Niinpä nyt on vaikea päästä sisään opettajana työskentelevään murhaaja-Maaretiin, joka on ensin murhannut joukon ihmisiä kostoksi ja sitten aivan sivullisia vaientaakseen mahdollisia todistajia.

Sekavuutta lisää vielä se, että aina lukujen välissä on kursivoituja jaksoja, joissa joku käy läpi synkkiä ajatuksia. Kuka ja mihin aikaan, romaanin tässä hetkessä vai joskus aiemmin? Se kerrotaan vasta aivan lopussa.

Aina välillä Markus Ahonen väläyttelee taitojaan jäntevän rikostarinan, inhimillisten tunteiden ja keskiluokalta pimentoon jäävän armottoman todellisuuden kuvaajana, mutta liikaa tarina hukkuu, sanotaan nyt suoraan, liialliseen kaunokirjalliseen keekoiluun.

Sensaatiomaisen hyvä Tottelemattomat, Joona Keskitalo sinkoaa kerralla dekkarihuipulle

 Joona Keskitalo: Tottelemattomat. 378 sivua, Bazar.

Suomalaisen dekkarin vuosi 2021 on ollut kaikkien aikojen kovin jo ennen tätä teosta, ja nyt kirsikaksi kakun päälle nousee Joona Keskitalon esikoinen Tottelemattomat. Huumekaupan ilmiöistä kymmenkunta vuotta sitten kertova jännäri ylittää taidokkuudellaan käsityskyvyn. Keskitalo välttää kaiken tavanomaisuuden, kerronta on tiukkaa ja vetävää, henkilöt moniulotteisia, dialogi syöksee tulta, yllätykset seuraavat toisiaan.

Tottelemattomia ovat yläasteella tutustuneet Pete, Max, Jesse ja Jonas, jotka tekivät koululaisina laitonta bisnestä myymällä Venäjältä salakuljetettua tupakkaa.

Aikuisina tiet ovat vieneet eri suuntiin, mutta nyt porukka kootaan uudelleen yhteen. Internetin pimeän puolen kauppapaikka Silkkitie mahdollistaa uudenlaisen huumekaupan, jolla liiketoimissaan vaikeuksissa olevat Pete ja Max saisivat taloutensa kuntoon. Avuksi tarvitaan kuitenkin bittinikkari Jessen ja lakimies Jonaksen taitoja.

Tottelemattomat näyttää aluksi ainakin osittain veijariromaanilta. 2010-luvun alussa tapahtuvaa huumekauppaa ryyditetään markkinoinnilla ja brändäyksellä, johon liittyy jopa hyväntekeväisyys. Uusi nopeasti arvoaan nostava virtuaalivaluutta bitcoin tarjoaa tilaisuuden rikastumiseen kuin itsestään. Rahanpesu hoidetaan oman nettikasinon kautta.

Se on kuitenkin vasta alkua. Meno muuttuu kovemmaksi ja julmemmaksi, kun nelikko solmii suhteet Venäjän mafiaan ja joutuu samaan aikaan rikollisjengiä johtavan Stefun ja korruptoituneen huumepoliisi Arin tähtäimeen. Kyllä, Jari Aarnion varjo on pitkä uusissa suomalaisissa huumedekkareissa. Keskitalo mukailee mallikkaasti tämän tynnyrijutun tapahtumia romaanissaan.

Tottelemattomat on tarinaltaan omaperäinen, mutta kovimpaan laatuluokkaan sen nostaa Joona Keskitalon vimmainen kerronta. Näkökulmahenkilöt kertovat tapahtumista vuorollaan ja aina välissä Pete kertoo tarinaa toimittajalle vuonna 2021. Jännite on hirmuinen ja pakottaa lukemaan tarinaa eteenpäin, koska yhtään ei voi tietää, millaisen käänteen Keskitalo on seuraavaksi keksinyt.

Ahneuden voima, joka saa ihmisen ylittämään kaikki rajat, huumeisen elämän kurjuus, ammattirikollisten näennäisen liittolaisuuden taakse kätkeytyvä petollisuus. Siinä joitakin Tottelemattomien teemoja.

Joona Keskitalo nousee kertaheitolla suomalaisen rikoskirjallisuuden tähtikaartiin ja uudistaa perinteisen poliisi-vetoisen huumedekkarin 2020-luvulle. Ensi syksynä ilmestyvää jatkoa jää odottamaan nälkäisenä.

Tottelemattomat heittää kovan haasteen tähän asti vuoden parhaana esikoisdekkarina pitämälleni Anu Ojalan Jääsilkkitielle, joka sekin sijoittuu huumekaupan maailmaan. Aika lähellä on, että Tottelemattomat on koko vuoden paras Suomessa julkaistu dekkari, siis käännöskirjat mukaan lukien.

Pasilan myrkyn kolmas osa Saarni on aiempia viihteellisempi

 

Kale Puonti: Saarni (Pasilan myrkky 3). 286 sivua, Bazar.

Pitkän linjan huumepoliisi Kale Puonti debytoi viime syksynä toimivalla poliisiromaanilla Manni ja nyt Pasilan myrkky -sarjassa mennään jo osassa kolme. Saarnikin on niin hyvä poliisidekkari, että antaa tulla vaan vaikka vieläkin kiivaampaan tahtiin. Kyllä näitä lukee mielikseen. Seuraava osa onkin tulossa jo tammikuussa.

Saarni on poliisihallituksen ylitarkastaja Paavo Saarni, joka ahneuksissaan sotkeentuu huumekauppaa ja muuta rikollista toimintaa harjoittavan lapsuudenystävänsä Veijo Virkin bisneksiin. Sotkeentuu ja sortuu. Aluksi Saarni saa Virkiltä kuumia vinkkejä, jotka lisäävät hänen mainettaan, mutta eihän ole palveluksia ilman vastapalveluksia ainakaan ammattirikollisten maailmassa.

Puonti valottaa sarjassaan huumekauppaa eri näkökulmista. Manni oli huumediileriksi päätynyt yksityisyrittäjä ja kakkososan Milo pieni ratas Suomessa vaikuttavassa albanialaismafiassa. Saarnissa on vuorossa korruptoituneen poliisipomon tapaus, joka on koko sarjankin lähtökohta. Pettymys entiseen päällikköönsä Jari Aarnioon pisti Puontin kirjoittamaan realistisia romaaneja huumedekkareista.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa realismi onkin tiukkaa. Puonti kuvaa huumekaupan reittejä ja kytköksiä toden tuntuisella, mutta vetävällä tavalla. Ei liikaa poliisitoiminnan nippeleitä ja riittävästi inhimillistä kosketusta sekä rosvoihin että poliiseihin. 

Saarnia lukiessa tuntuu, että Puontille on tullut tarve vähän irrotellakin. Virkki on uskottava vanhan liiton rikollinen, joka pyörittää liiketoimiaan Tattarisuon rähjäisestä käytettyjen autojen liikkeestään käsin. Poliisipomon sortuminen rikollisille teille on puolestaan oikeudessa vahvistettu juttu. 

Realismin kahleista Puonti irtaantuu siinä vaiheessa, kun korttitalo sortuu ja pakomatka alkaa. Jälkien peittäminen kahta ruumista kuljettamalla on rankasti yliampuvaa, mutta oudon viihdyttävää. Se tuo mieleen Sam Peckinpahin makaaberin elokuvan Tuokaa Alfredo Garcian pää, jossa päähenkilö kuljettaa autonsa etupenkillä aina vain pahemmin haisevaa päätä.

Puonti kirjoittaa reilusti alle 300-sivuisia kirjoja. Mittaa edes sen verran niihin on saatu normaalia isommalla fonttikoolla. Tämä on varmasti yksi syy tuotteliaisuudelle. Saarnia olisi voinut kirjoittaa viitseliäämminkin. Nyt loppuratkaisu tulee liian uskomattoman sattuman kautta ja vähän töksähtäen. Silti: laatutyötä tämäkin osa. Puonti tuntee kuvaamansa maailman ja osaa kertoa siitä eloisasti ja kiinnostavasti. .

Ragnar Jonassonin Hulda-sarjan kakkososaa lukiessa hengittäminen meinaa unohtua

 Ragnar Jónasson: Saari (Drungi). Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. 297 sivua, Tammi.

 Ragnar Jónassonin syystäkin kehutun Hulda-sarjan ensimmänen osa Pimeys ilmestyi suomennoksena keväällä ja trilogian keskimmäinen jo nyt. Saari tapahtuu viitisentoista vuotta ennen rikostutkija Hulda Hermansdóttirin viimeistä juttua, sillä sarja etenee käänteisessä järjestyksessä.

Pimeydessä miesten sorsima Hulda sai luvan tutkia vielä yhtä juttua ennen kuin hänet pakotettiin eläkkeelle nuorempien miesten tieltä. Saaressa asetelma on sama. Hulda on kokenut ja pätevä rikostutkija, mutta ei etene urallaan. Hänelle oikeastaan kuuluvan ylennyksen saa lipevä uraohjus Lýdur selvitettyään syrjäisessä mökissä tapahtuneen murhan.

Kymmenen vuotta myöhemmin nuori nainen kuolee autiolla jylhällä saarella, johon neljä nuorta aikuista on kokoontunut muistelemaan viidettä, jonka kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. Viisikko oli aikanaan tiivis ystäväjoukko, mutta hajaantunut tahoilleen.

Kuolemantapausta Reykjavikista tutkimaan kutsuttu Hulda vainuaa, että kuolema ei ollut onnettomuus, ja muutenkaan kaikki ei mennyt aivan niin kuin järkyttyneet nuoret kertovat.

Jónasson ottaa kaikki irti Islannin karusta luonnosta heti teoksen ensisivuilla ja osoittautuu jälleen tunnelman luonnin mestariksi. Siitä saadaan nauttia läpi teoksen.

Alussa ollaan vuodessa 1987. Benedikt-niminen nuori mies on onnensa kukkuloilla päästessään viikonlopuksi mökille uuden ihastuksensa kanssa. Lukija tietää, että ei tässä hyvin käy, mutta kenelle käy huonosti ja miksi? Lopullinen vastaus tulee vasta kirjan lopussa.

Huldan rikostutkintaa kymmenen vuotta myöhemmin Jónasson kuvaa niin intensiivisesti, että kirjaa lukiessa hengittäminen tahtoo välillä unohtua. Jännitys ja arvoituksen ratkeamisen odotus nousevat huippuunsa ilman mitään ulkoisia tehokeinoja. Vähäeleisyydestä kasvaa dekkarin vahvuus. Se vie murhatutkijan sisimpään.

Hulda on perheensä menettänyt ankeaa elämää viettävä tyyppi, joka hukuttaa tyhjyyden tunteensa maaniseen työntekoon. Nyt hänen pitää vielä yrittää pitää esimiehekseen noussut Lýdur erossa tutkinnasta, josta mies on oudon kiinnostunut.

Pimeydessä kerrottiin Huldan lapsuudesta. Saaren sivujuonessa hän etsii isäänsä, joka oli Islannissa palvellut amerikkalaissotilas. Matka Yhdysvaltoihin tuntuu hieman irralliselta, mutta se syventää lisää Huldan yksinäistä luonnekuvaa. Eläkkeelle jäämisensä kynnyksellä hänelle olisi tarjolla rakkautta, mutta sitä Hulda on kykenemätön ottamaan vastaan.

Rauhallisesti etenevä Saari kasvaa kohti traagista loppua. Niin moni elämä on tuhoutunut yhdestä valheesta lähteneestä tapahtumaketjusta.

Kuten Pimeydestä tiedämme, merkittävän murhajutun ratkaisu ei saattanut Huldan uraa lentoon. Ragnar Jónasson antaa ankean kuvan naisen asemasta Islannin poliisissa.

Trilogian päätösosa Sumu ilmestyy ensi vuonna. Se sijoittuu aikaan kymmenen vuotta ennen Saarta. Odotukset ovat korkealla, sillä Jónasson on raikas tuulahdus jo puhki kulutetussa nordic noirissa, jos sellainen sana nyt sopii näihin sysisynkkiin tarinoihin.

Sebastian Bergman sivuosassa nimikkosarjassaan - vai onko sittenkään?

 Mikael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Vihan jäljet (Som man sår). Suomentanut Elina Lustig. 453 sivua, Otava.

Kriminaalipsykologi Sebastian Bergman on ruotsalaisten dekkarien vastenmielisin päähenkilö. Itsekeskeisyydessään täysin holtittomalle Bergmanille vetää vertoja vain Leif GW Perssonin epäpätevä, mutta itsevarma poliisi Evert Bäckström.

Sebastian Bergman on ruotsalaisten tv-dekkarien käsikirjoittajien Mikael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin onnistunut luomus. Nyt jo seitsemänteen osaan edenneen murharyhmästä kertovan sarjan päähenkilöt ovat erikoisen onnistuneita kaikessa monisäikeisyydessään ja henkilöiden keskinäiset suhteet tuovat kirjoihin oman jännitteensä sen lisäksi, että kirjojen juonet ovat koukuttavia ja jännittäviä.

Vihan jäljissä murharyhmän johtoon on astunut Vanja Lithner, jonka elämän Sebastian Bergman on sekoittanut perusteellisesti sarjan aiemmissa osissa. Bergman on paljastunut Vanjan oikeaksi isäksi ja nyt hän on myös seestynyt isoisä. Parisuhdekin toimii teknisen tutkijan Ursulan kanssa.

Sebastian Bergman näyttää olevan sivuroolissa omassa sarjassaan. Hän on irtaantunut murharyhmän avustajan roolista eikä ole mukana, kun Vanjan johtama ryhmä jahtaa murhaajaa Karlshamnissa. Joku ampuu ihmisiä kiihtyvään tahtiin ja katoaa jälkiä jättämättä. Mikään ei näytä yhdistävän uhreja.

Lukija tietää enemmän kuin poliisit. Bonnie ja Clyde -tyyppinen nuori parivaljakko rakastaa toisiaan ja kiertää kostamassa vanhoja vääryyksiä. Alkunsa tapahtumat saavat luokkakokouksesta.

Hjorthin ja Rosenfeldtin tarina kulkee sujuvasti ja ammattitaitoisesti, mutta Sebastian Bergman -sarjan paras taika tuntuu olevan kateissa, kun päähenkilö on poissa. Hän näkee painajaisia vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista, jossa menetti perheensä ja muuttui ihmisenä paskiaiseksi.

Mutta eihän se niin mene, että taitava kirjailijakaksikko olisi tälläkään kertaa tyytynyt rutiinidekkariin. Pitkälti yli kirjan puolivälin kestävä sinänsä kaikin puolin vetävä murhaajajahti paljastuu vain esinäytökseksi. 

Kuten sarjan lukijat hyvin tietävät, Vanjan luottomies Billy elää kaksoiselämää. Huipputason rikostutkija on myös himomurhaaja, jonka sisäinen käärme herää jälleen ja vaatii lisää uhreja Billyn pyhistä lupauksista huolimatta. Hänestä on tulossa kaksosten isä, joten enää ei ole varaa mokata.

Hjorth ja Rosenfeldt kehittävät dekkarinsa kakkosjuonesta oikeasti jännittävän kilpajuoksun, sillä pelissä ovat Bergmanille rakkaimmat ihmiset, eikä koskaan voi olla varma, että hyvin tässä lopulta käy. Sen verran kieroja juonia kaksikko on aiemminkin punonut.

Rosenfeldtilta ilmestyi viime vuonna erittäin hieno Haaparantaan sijoittuva dekkari Surman susi, mutta Vihan jälkien totaalinen yllätysloppu antaa ymmärtää, että Sebastian Bergman -sarjakin saa lisää jatkoa. Lisää sotkuisia ja niin kiinnostavia ihmissuhteita on luvassa.

Missä muuten viipyy Sebastian Bergman -tv-sarjan Suomen esitys? Sitä on näemmä tehty kaksi kautta vuosina 2010-2013 ja pääosissa tietysti kaikkia muitakin suuria ruotsalaisia dekkarihahmoja esittänyt Rolf Lassgård.

Tuskastuttavan tylsä sarjamurhaajajännäri Kameleontti jatkaa ruotsalaisen dekkarin alamäkeä

 Jonas Moström: Kameleontti (Kameleonten). Suomentanut Lauri Kulmala. 453 sivua, Gummerus.

Ensin ajattelin, että on tässä kirjassa sentään onnistunut kansi. Mustanpuhuva hahmo luo hyytävää tunnelmaa jääpuikko tai jokin sellainen käsissään. Mutta ei, ei edes kansi toimi Jonas Moströmin Kameleontti-dekkarissa. Sillä ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä teoksen sisältöön.

Gummerus julkaisee syksyllä peräti neljä Moströmin dekkaria. Niistä kolme vain E- ja äänikirjoina, ja jostain oudosta syystä perinteisenä kirjana ilmestyy sarjan viimeisin osa, jossa on viittauksia aiempiin Nathalie Svensson -dekkareihin. Se vaikeuttaa lukemista entisestään, mutta tahmeaa on muutenkin, koska kirja on taas kerran ylipitkä, ja kuten sanottu, tuskastuttavan tylsä.

Kameleontiksi kutsutaan sarjamurhaajaa, joka tekee paluun seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hän esiintyy milloin pappina, hierojana tai psykiatrina ja voitettuaan uhrinsa luottamuksen kuristaa tämän. Käyntikorttinaan Kameleontti jättää uhrinsa napaan punaisen nopan murhan järjestyslukua ilmaiseva sivu päällimmäisenä.

Kameleonttia jäljittämään kootaan profilointiryhmä, jota johtaa häntä pitkään jahdannut Ingemar Granstam. Ryhmään kutsutaan muun muassa psykiatri Nathalie Svensson ja rikostutkija Johan Axberg, joiden välillä on jännite joskus aikaisemmin olleen sutinan vuoksi.

Kameleontissa profilointiryhmä istuu pääasiassa kokoushuoneessa ja puhuu jutusta. Oikein mitään ei tapahdu. Ryhmä on juuttunut siihen, että sillä on kaksi epäiltyä, joita yritetään saada jäämään kiinni. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan edes harkita.

Moström ei saa aikaan minkäänlaista jännitystä ovelan murhaajan iskiessä kerta toisensa jälkeen ja kadotessa sitten jäljettömiin. Minkäänlaista jännitettä ei synny siitäkään, että Kameleontti lähestyy murha murhalta profilointiryhmän jäseniä, koska hänellä on jotain kostettavaa. Jännityksen huipennukseksi tarkoitettu loppuratkaisu on avuton ja murhasarjan motiivi hakee typeryydessään vertaistaan.

Kuten on monesti tullut todettua, ruotsalaiset dekkarit eivät ole entisellään, mutta vanhan kovan maineensa takia niitä kai myydään ja suomennetaan paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Ainakin Kameleontin perusteella Jonas Moström kuuluu alan turhimpiin tuttavuuksiin.

Komisario Koskisen alkulähteillä - uusintajulkaisut ennakoivat tv-sarjaa

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies. Uusintapainos, alkuperäinen ilmestyi 1996. 255 sivua, CrimeTime.

Marraskuussa vihdoin nähdään, miltä Seppo Jokisen luoma komisario Koskinen näyttää tv-sarjaksi sovitettuna. Koskinen-sarja alkaa Ruutu-palvelussa marraskuun lopulla ja nähtäneen myöhemmin Nelosella.

Sitä odotellessa Jokisen nykyinen kustantaja on julkaissut ensimmäiset Koskiset uudelleen pokkareina. Kannessa poseeraa nimihenkilöä näyttelevä Eero Aho. Nyt on hyvä hetki palata alkuun ja tarkastaa, pitävätkö muistikuvat kutinsa. Oliko jo vuonna 1996 ilmestynyt sarjan ensimmäinen osa Koskinen ja siimamies huipputyö?

Kyllä se oli. Jokisella oli paketti heti kasassa, eikä sitä ole tarvinnut uudistaa 26 vuotta myöhemmin ilmestyneessä uusimmassa osassakaan Siipirikkoiset. Pari kertaa uransa alkuvaiheessa Jokinen kyllä yritti uudistumista, mutta heti meni pieleen. Sorin poliisilaitos ja keskeiset työtoverit Pekki, Kaatio ja Ulla Lundelin kuuluvat Koskinen-dekkariin, muuten ei tule mitään.

Siimamiehessä Koskinen on vasta ylikonstaapeli, mutta muuten jo esikoisessa ovat mukana tutuiksi tulleet elementit. Päärikos on on Hervannassa tapahtunut 16-vuotiaan tytön siimalla tehty kuristusmurha, joka saa  myös jatkoa murhaajan vaaniessa naisuhreja. Sivujuonessa Koskista työllistää Pispalassa tapahtunut kioskiryöstö. Kaksi rinnakkaista juonta kuuluvat Jokisen tyyliin. Usein ne vielä yhtyvät jossain vaiheessa, mutta nyt eivät.

Myös inhimillinen ote on heti täyttä Jokista. Koskinen ja siimamies ei ole osoittelevasti lamaromaani, mutta 1990-luvun ankea tunnelma ja leikkaukset heijastuvat siinä. Onnettomien olosuhteiden uhreja ovat myös murhaaja, joka on passitettu pois mielisairaalasta pilleripurkki taskussa sekä murhatun tytön kostoa janoava isä. 

Inhimillisyys, huumori, ripaus jännitystä ja Koskisen itsetutkiskelu - kaikki on mukana jo ensimmäisessä kirjassa. Siimamiehen alussa Koskinen on juuri täyttänyt 40 vuotta, joten pakollinen eläkeikä uhkaa parin vuoden kuluttua, jos oletetaan, että nyt 26-osaiseksi kasvaneessa sarjassa on edetty vuosi kerrallaan. Jos Seppo Jokinen olisi yhtään voinut arvata kirjoittavansa samaa sarjaa vielä 2020-luvullakin, hän olisi varmaankin tehnyt Koskisesta nuoremman.

Matkan varrella pois kirjasarjasta on jäänyt Koskisen jonkinlainen ihastus, rikososaston sihteeri Taru sekä Koskisen harrastus opetella Sorin sivuuttavien junien aikataulut. Ex-vaimoksi muuttunut Raija piipahtaa edelleen kirjoissa, samoin perheellistynyt Antti, joka oli sarjan alussa purjehdusta harrastanut teini.

Siimamiehen uusintaluennan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Koskinen-sarja on paras yhtenäinen dekkarisarja, mitä Pohjolassa on kirjoitettu. Sen rikokset ovat uskottavia  ja usein enemmän sähläyksen kuin nerokkaan suunnittelun tulosta. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kestäneet hyvin nyt jo yli 25-vuotisen kaarensa ja myöhemmin mukaan tulleet sopeutuneet hyvin. Inhimillisyyden, rikostarinan, huumorin ja keski-ikäisen miehen hapuilu ovat Jokisen kirjoissa täydellisessä sekoitussuhteessa.

Marko Kilven Undertaker etenee aina vain rankemmaksi

 Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanpelko. 347 sivua, CrimeTime.

Marko Kilven Undertaker-sarjan neljäs osa päättyi viime syksynä ydinräjähdykseen Helsingin keskustassa. Kuvittelin sarjan myös loppuvan siihen, koska mitä enää voisi olla ydinräjähdyksen jälkeen.

Viime viikolla ilmestyneessä sarjan viidennessä osassa Undertaker Kuolemanpelko saamme tietää, että meno jatkuu entistä kiihkeämpänä. Terrori-isku pienellä ydinpommilla sai aikaan suurta paikallista tuhoa, mutta sarjan keskeiset hahmot ovat edelleen elossa ja entistäkin epätietoisempia siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Niin voi olla lukijakin, sillä jatkuvajuonisessa tarinassa uusi kirja alkaa taas siitä, mihin edellinen loppui. Kirsi Hietanen on juuri tehnyt Kirsin kirjanurkassaan hyvän yhteenvedon siitä, miten tähän on tultu ja mihin ollaan ehkä menossa.

Undertaker on myös Saarnaajaksi kutsuttu suurrikollinen, jonka peitteenä on aito hautaustoimisto. Pauloihinsa hän on kietonut tavallisen Tuomaksen, joka kietoutuu yhä syvemmälle rikosten ja murhien verkkoon, vaikka ei tahtoisi.

Kuolemanpelon alku on Tuomaksen ja hänen tyttöystävänsä Marian selviytymistaistelua ydinräjähdyksen jälkeen. Hetkellinen turva löytyy Undertakerin eli Jarmo Kiven yhdestä piilopaikasta kunnes he joutuvat uuteen vaaraan. Nyt myös Maria joutuu venyttämään moraaliaan eloonjäämistaistelussa. Tuomas huomaa jo toimivansa ja puhuvansa kuin Kivi, jonka otteesta hän on pyrkinyt eloon. Pahuus synnyttää lisää pahuutta.

Monella rintamalla kiihkeästi etenevässä jännärissä poliisi yrittää ymmärtää ydinräjähdystä. Romaanin todellisuudessa Eurooppa on kaaoksessa talouskriisin takia ja äärioikeisto nousee. Kriisin vuoksi EU-johtajat ovat koolla Helsingissä, mutta oliko keskellä Senaatintorin mielenosoitusta räjähtäneen pommin tarkoitus tappaa heidät vai levittää pelkoa?

Räjähdyksessä kadonneen tutkinnanjohtaja Saaren ryhmä on yhtä lailla ymmällään. Helsingin lentokentällä on pienkoneellinen ammuttuja miehiä ja Saarnaajaa pakkomielteisesti jahdannut Saari näyttää sittenkin olleen oikeilla jäljillä. Aiemmissa osissa Saari on itse joutunut vangituksi rikoksista epäiltynä.

Myyttinen Saarnaaja eli Jarmo Kivi on Kuolemanpelossa mukana vai takaumissa. Aiemmissa osissa on väläytelty hänen menneisyytensä liittyvän joten vuoden 2004 tsunamiin Khao Lakissa. Nyt selviää, että Kivi oli siellä perheineen paossa jotain, kun tuhotulva  pelasti hänen henkensä, mutta vei perheen. Sen enempää hänen menneisyydestään ei Kilpi ei vieläkään kerro, mutta tsunamista syntyi se Jarmo Kivi, jolla on vahva kytky kansainväliseen rikollisuuteen, mutta myös itsellään tappajat perässä. 

Nyt kerrotaan sekin, miten Kivi keksi tavaramerkkinsä uhrin kuristamisen nippusiteellä.

Vanhempi konstaapeli, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Marko Kilpi aloitti dekkarikirjailijana vuonna 2007. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja oli tyypillinen poliisin kirjoittama poliisiromaani, joka on paljon velkaa lajilegenda Matti-Yrjänä Joensuulle. Kilpi on myös Joensuun lisäksi ainoa dekkarikirjailija, joka on saanut korkeakirjallistakin arvostusta pääsemällä Finlandia-ehdokkaaksi.

Vuonna 2017 tuli täyskäännös ja Kilpi alkoikin kirjoittaa poliisipäähenkilön sijasta ammattirikollisesta, jolle ei löydy vertaa suomalaisessa rikoskirjallisudessa.

Undertaker-sarja on kiihkeä, ultraväkivaltainen ja arvoituksellinen dekkarikokonaisuus, joka ei päästä otteestaan uusimmassakaan osassa. Jatkoa jää janoamaan, sillä viimeisessä kohtauksessa ladataan taas seuraavan osa odotuksia herättävä alku.

Marko Kilpi teki oikean ratkaisun aloittaessaan Undertakerin. Päteviä poliisiromaaneja kirjoittavia poliiseja meillä riittää, mutta ei ketään toista näin hurjan rikollisen pyörityksen kuvaajaa. Loistavan kirjoittajan teksti on kuumaa kuin hitsausliekki.

Risto Isomäki visioi taas suuria uudessa trillerissään Atlantin kuningatar

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. 394 sivua, Into.

Afrikasta voitaisiin rahdata valtavia määriä siellä nopeasti kasvavaa biomassaa kuiviin autiomaihin ja Pohjois-Eurooppaan. Tropiikissa sen säilöminen ei onnistu kuumuuden ja kosteuden takia, mutta aavikoilla ja arktisella alueella biomassa sitoisi hiiltä tehokkaasti.

”Jos kasaisimme puuta ja muuta biomassaa kymmenen metriä korkeiksi keoiksi ja suojaisimme ne sateelta ja maavedeltä, kullekin hehtaarille olisi esimerkiksi Suomessa ja Venäjällä mahdollista varastoida sata kertaa enemmän hiiltä kuin kasvavaan metsään.”

Näin visioi jännitys- ja tietokirjailija Risto Isomäki uusimman trillerinsä Atlantin kuningattaren jälkisanoissa.

Atlantin kuningatar on tuttua tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkitun Isomäen trilleriosastoa. Toiminta on suurempaa kuin James Bondissa, sillä tämäkin kirja sijoittuu muutaman vuosikymmenen päässä olevaan tulevaisuuteen, joten vakiosankari Lauri Nurmella on käytössään ihmelaitteita, joista edes Q ei osaa unelmoida. Jännityksen ja toiminnan taustalla on kuitenkin Isomäen laaja tietomäärä tulevaisuuden uhkista ja myös tieteeseen pohjautuvia ratkaisuesityksiä niihin.

Viihteen varjolla saa siirretyksi paljon tietoa, joka jäisi suurelta yleisöltä lukematta puhtaassa tietokirjassa.

Atlantin kuningatar on yli kilometrin pituinen ja 300 metriä leveä laiva, jolla Isomäen aiemmista Lauri Nurmi -trillereistä tuttu SunWind-yhtiö aikoo kuljettaa jäätä pohjoisesta etelään ja trooppista biomassaa etelästä pohjoiseen. Jäävuorien hinaaminen etelään on vallitsevassa todellisuudessa mahdotonta, mutta noin vuoteen 2050 sijoittuvassa jännitysromaanissa kaikki on toisin. Ratkaisu on ihmeaine aerogeeli, jolla laiva eristetään.

Hyvin kevyen aerogeelin lämmöneristyskyky on poikkeuksellisen hyvä ja siihen on pantu paljon toiveita talojen eristeenä oikeassa elämässä. Toistaiseksi aerogeelin hinta on estänyt siitä tehtävien eristeiden yleistymisen.

Atlantin kuningattaressa aerogeelin muutkin ominaisuudet ja mahdollisuudet herättävät suurta kiinnostusta. Aerogeelistä valmistetut iskunkestävät puvut esimerkiksi ehkäisisivät vanhusten lonkkamurtumia tehokkaasti, millä on suuri kansanterveydellinen ja -taloudellinen merkitys.

Trillerin juoni on yksinkertaisesti se, että fossiiliteollisuuden edustajat haluavat estää Atlantin kuningattaren onnistumisen ja lähettävät siksi tuhansia palkkasotureita tuhoamaan sen neitsytmatkallaan Nigerian Lagosiin. Näissä merkeissä Lauri Nurmi tapaa taas sarjan aiemmista kirjoista tutun vihollisensa Brunelin.

Atlantin kuningatar on todellinen visioiden runsaudensarvi. Aerogeelin lisäksi Risto Isomäki kertoo ihmiskuntaa uhkaavan malarian leviämisestä ilmaston lämmetessä. Ehkä yli puolet kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä on kuollut malariaan. Bantuheimoihin kuuluvista mustista afrikkalaisista suuri osa on immuuneja malarian vaarallisimmalle muodolle, mutta valkoihoisille eurooppalaisille se on tappava lääkkeistä huolimatta.

Väestönvaihdosta huolestuneiden oikeistopopulistien kannattaisi kannattaisi siis tiedostaa ilmastokriisi, Isomäki neuvoo.

Atlantin kuningattaressa hän ottaa suorasukaisesti kantaa myös lähestyvään HX-hankintaan: ne rahat ovat menossa kankkulan kaivoon.

Väitettään hän perustelee pistämällä Lauri Nurmen pelaamaan sotapelin everstiluutnantti Johan Hallmannin ja kenraali Niilo Männistön kanssa. Pelin lähtötilanteessa Nurmi on myynyt Suomen F35-hävittäjät pois ja ostanut rahoilla ilmatorjuntaohjuksia, raketinheittimiä ja telatykkejä. Sitten Nurmi torjuu niillä ja hyppymiinoilla Venäjän hyökkäyksen Suomeen.

Isomäen trillerissä näkyvät samat ansiot kuin hänen aiemmissakin trillereissään. Tietopohja on vankka ja tulevaisuuden mahdollisuudet mieltä kiihottavia. Toimintakohtaukset ovat isoja ja poikkeuksellisen kekseliäitä.

Myös ongelmat ovat entisellään. Niistä suurin on runsas keinotekoinen ja aika kökkö dialogi, jossa asioita väännetään rautalangasta niin kuin Spede Pasasen loppukauden elokuvissa. Atlantin kuningatar on oikein hyvä trillerin ja tietokirjan yhdistelmä, mutta kustannustoimittajan tiukalla otteella siitä olisi saanut loistavan.

Simone Buchholzin Mexikoring: Aavan meren tuolla puolen olisi toinen elämä

 Simone Buchholz: Mexikoring. Suomentanut Anne Kilpi. 302 sivua, Kustantamo Huippu.

Mexikoring on neljäs osa Simone Buchholzin syyttäjä Chastity Rileystä kertovissa dekkareissa. Kun en ole aiempia lukenut, tämän jotenkin angstisen naisen henkilöön oli vaikea päästä sisälle, mutta ainakin kirja on uutta ja erilaista pääasiassa pohjoismaisia rikosromaaneja lukevalle. Buchholz kirjoittaa karmeista tapahtumista, mutta hänen kielessään ja koko kirjan otteessa outoa kepeyttä.

Tarina alkaa autopalosta Hampurissa. Siinä kuolee bremeniläinen Nouri Saroukhan, jonka kautta Buchholz esittelee mhallamien kansanryhmän. He ovat tulleet Saksaan kurdipakolaisina libanonilaisilla tai turkkilaisilla papereilla, mutta ovat suurimmaksi osaksi ilman mitään kansalaisuutta. Kyseessä on hyvin suljettu klaaneihin perustuva rikollisyhteisö. Pojat opetetaan jo lapsina varkaiksi, tytöt pakkonaitetaan suvun sisällä, Rileyn kokoama ryhmä oppii bremeniläiseltä rikospoliisilta Baumannilta.

Jos Buchholzin / Baumannin kuvaus on totta, huonosti tunnetut mhallamit ovat naisille pahempia kuin talebanit Afganistanissa.

Nouri Saroukhan on sukutaustaansa Hampuriin paennut mhallami. Onko suku murhannut vakuutusyhtiössä menestyksekästä uraa tekevän miehen kostoksi? Siinä juttu, jota Chastity Riley työparinsa komisario Ivo Stepanovicin sekä muun ryhmän kanssa selvittää.

Niin kuin usein dekkareissa, todellinen tarina kulkee rinnalla takaumissa. Niissä palataan Nourin lapsuuteen ja ainoaan todelliseen ystävään Aliza Anteliin, joka myös haaveilee pääsystä pois ankeasta todellisuudesta. Aikuisina he tapaavat uudestaan Hampurissa. Syntyy ajatus jättää kaikki ja häipyä aloittamaan uusi elämä Meksikossa. Mutta kuten laulussakin sanotaan: siivetönnä en voi lentää, olen vanki maan. 

"...perheklaanit tai klaaniperheet, joita Saksaan on ilmaantunut, ovat erittäin suljettuja. Lapset syntyvät niihin eivätkä saa juuri mahdollisuutta päästä ulos, on hengenvaarallista edes yrittää. Halusin kirjassani kuvata, mitä seurauksia aiheutuu ihmisille ja heidän elämälleen, kun heiltä puuttuu vapaa tahto klaanin sääntöjen puristuksessa", Buchholz kertoi Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä vuonna 2019.

Mexikoring palkittiin Saksan parhaana dekkarina vuonna 2019. Itse en päässyt sisään teoksen kaksijakoiseen maailmaan. Sen tarina on sysisynkkä, mutta kerronnallinen ote päähenkilöiden runsaine juopotteluineen kuin toisesta romaanista. Vaikutelmaa vahvistavat lyhyiden lukujen lievästi humoristiset väliotsikot.

Tarina hukkuu kiireeseen ja melskeeseen Remeksen uusimmassa

 Ilkka Remes: Lohikäärmeen isku. 428 sivua, WSOY.

Siitä on jo aika kauan kun Ilkka Remeksen aina syyskuussa ilmestyvä trilleri oli kotimaisen dekkarivuoden huippu. Uudet tekijät tulivat rinnalle ja menivät samantien ohi vuosia sitten.

Syksyn 2021 uutuus Lohikäärmeen isku vahvistaa kuvaa, että Remes on enää entinen mestari. Teoksen ainekset on totutusti poimittu kansainvälisen politiikan uusimmista käänteistä ja istutettu Suomessa huipentuvaan uhkaan. Ennen niistä syntyi kihelmöivää jännitystä jota lukiessa saattoi vain ihailla Remeksen kykyä olla niin tiukasti kiinni siinä, mitä tapahtuu juuri nyt ja jopa ennakoida tulevaa.

Lohikäärmeen iskussa aineksia on valtavasti: Kiinan Wuhanissa tehdyt laboratoriokokeet, joiden tulosten salassa pitämiseksi ollaan valmiita tappamaan, uiguurit, Kiinan nouseva asema yleensä, Venäjän presidentti ja häntä vastaan Englannista käsin taisteleva oligarkki, hermomyrkyt sekä Suomen kireä demaripääministeri ja hänen irakilaistaustainen erityisavustajansa, joka on oikeasti suurvallan vakooja.

Aineksia on paljon, henkilöitä vielä enemmän ja kaikkein eniten Lohikäärmeen iskussa on taukoamatonta toimintaa. Hosumista ja melskettä on niin paljon, että se hukuttaa tarinan suurvallan joutumisesta kiristyksen kohteeksi. 

Henkilöistähän Remeksen kohdalla ei kannata sanoa mitään. He ovat yhtä tönkköjä kuin aina ennenkin, mutta ei se alkuaikojen hyvissä kirjoissa häirinnyt, kun jännityksen kehittely oli niissä niin hyvää.

Jari Tervo pyyhkii pölyt suurmies Agricolasta

 Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. 456 sivua, Otava.

Hauska, huikea, härski, hulvaton. Tätäkin kaikkea on Jari Tervon romaani Mikael Agricolasta (noin 1510 - 9.4.1557)  ja muutamasta muusta 1500-luvun suurmiehestä. Suurmiehiä, ihmisinä pieniä olivat Agricolan elämän varsitielle osuneista ne suurimmat, kuningas Kustaa Vaasa ja tsaari Iivana Julma.

Eikä varma omista pyrinnöistään ole myöskään pitkänimisen romaanin päähenkilö. Luoda nyt kieli jota ei ole kansalle joka ei osaa lukea.

Tervo kuljettaa Agricolaa tämän tunnettujen vaiheiden kautta Pernajan Torsbyn kylästä Wittenbergiin Martti Lutherin oppilaaksi ja sitten Turusta Moskovaan Kustaa Vaasan lähettämänä rauhanneuvotteluihin tsaari Iivanan kanssa. Paluumatkalla hän kuoli Uudenkirkon pitäjässä Karjalan kannaksella. 

Agricola on "Suomen kirjakielen isä" ja hän jätti jälkeensä mittavan kirjallisen tuotannon. Näistä ponnistuksista Tervo kertoo vain sen, mistä Agricolan innostus suomen kieleen hänen mielestään sai alkunsa. Kiitos kuuluu Olof-isän piika Malinille, joka toraili ukkonsa Vaiva-Sturen kanssa. Malinin haukkumasanoja noin 11-vuotias Olofinpoika merkitsi muistiin hiilellä laudankappaleille: hölttäperse, cianvittu, lemuhenki, lustitarha, lipilaari...

Ennen kuin kirjat on kirjoitettu, Luther anoo Kustaa Vaasalta suosiota suomenkielisen Biblian kustantamiseen. Kun kirjat on kirjoitettu, Agricola lähtee haluttomana viimeiselle matkalleen, koska se on kuninkaan tahto. Välivaiheen Tervo jättää romaanissaan väliin.

Puitteet ovat oikeasta elämästä, mutta niiden sisällä Tervo heittää huikeita tarinoita toisensa perään. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa on romaani ja kirjailijalla vapaus kirjailla omiaan. Romaani on mehevien juttujen kokoelma, jossa painottuvat hengenmiesten ruumiilliset nautinnot itsesaastutuksesta herkkujen mässäilyyn ja hyvien juomien kallisteluun.

Romaanin Wittenberg-osuus on kuin vanhan ajan seikkailukirjasta. Agricola ja hänen lapsuudentoverinsa Petrus, Malinin ja Vaiva-Sturen poika, mutta oikeasti Agricolan velipuoli, kohtaavat rosvoja ja harhailevat tiettömillä taipaleilla etsiytyiessään Torgauhun, jossa tohtori Hieronymus Döring voisi parantaa Agricolan kaatuvatautisuudesta. Parantaja päätyy lopulta roviolle, kuten myös Paavin murhaajaksi itsensä paljastava rouva Müller, kaksikon vuokraemäntä. Suomalaiskaksikko pääsee pakenemaan paikalta takaisin Tohtori Martin pakeille Wittenbergiin.

Usko ja taikausko kilvoittelevat ihmisten mielissä. Ruotsin itämaassakin palvotaan rinnakkain vanhoja jumalia ja uutta, koska molemmille on aikansa ja paikkansa.

Tarkoituksellista tai ei, Pääskyistä voi lukea myös Tervon kommentaareja nykyajan ilmiöihin. Rauhanneuvottelut Moskovan Kremlissä tuntuvat rinnastavan Iivanan Venäjän nykyiseen tsaariin Putiniin.

Vihapuhe osattiin 1500-luvullakin. Luther ja Englannin kuningas Henrik Kahdeksas solvaavat toisiaan enemmän kuin yhteen twiittiketjuun ikinä mahtuu. Sika, tomppeli, emävalehtelija, ovat suuren uskonpuhdistajan luonnehdintoja kuninkaasta. Myrkkykäärme, helvetin alimman suolenpoimun ahnas susi, paskamieli ja saastekieli, puolestaan Henrikin näkemys Lutherista.

Kaikkia Jari Tervon kirjoja en ole saanut luetuksi loppuun. Kielellinen ja kerronnallinen kikkailu ovat niissä tuntuneet itsetarkoituksellisilta. Pääskyissä kaikki on tasapainossa. Kerronta on tervomaista tavalla, joka  vain lisää sen nautittavuutta. Ihan kuin hän tavoittaisi groteskin ajan ja monien groteskeiksi muuttuvien hahmojen olemuksen asettamalla sanansa juuri näin. Historia herää henkiin - no, ainakin Tervon versio historian eräistä vaiheista, jotka ovat tavattioman merkityksellisiä juuri meille suomalaisille.

Max Seeck teki sen taas: Kauna on nerokas jännitysromaani koko ajan uusiutuvalta bestselleristiltä

 

Max Seeck: Kauna. 430 sivua, Tammi.

Max Seeckin kolmas Jessica Niemi -jännäri siirtää päähenkilönsä pitkäksi ajaksi sivuosaan ja nostaa arvoituksellisen murhan päätutkijaksi tämän kollegan Jusuf Pepplen, ensi kertaa urallaan. Jusuf saa tilaisuuden, koska Jessica on virkavapaalla.

Kauna alkaa suljetun huoneen mysteerinä ja etenee siitä vaikka mihin. Seeck annostelee arvoituksia, jännitystä, moniulotteisia henkilökuvia ja menneisyydestä tulevia traumoja kirurgisen tarkasti. Teoksen kiinnostavuus ei herpaannu hetkeksikään. 

Näin toimii kirjailija, joka on yltänyt New York Timesin bestseller-listalle. Tiukka ammattitaito voisi johtaa myös mekaaniseen, itseään toistavaan ja kylmään lopputulokseen, mutta Max Seeckin nyt kolmiosaiseksi kasvaneessa sarjassa on sielu mukana. Jusuf, Jessica ja muut poliisit ovat henkilöitä, joista lukija välittää, ja Seeckin kerronnallinen nerokkuus on kansainvälistä huipputasoa.

Kauna alkaa menestyneen teollisuusmies Eliel Zetterborgin murhasta yhtiön 50-vuotispäivänä. Lukitun huoneen arvoituksessa ollaan, koska Zetterborgin asunnossa on hälytyslaitteet ja niiden osalta kaikki kunnossa. Kenenkään ei olisi siis pitänyt päästä sisään iskemään häntä veitsellä sydämeen. Poliisin lähtökohtana on vain äänite Zetterborgin viimeisillä voimillaan soittamasta hätäpuhelusta, jossa hän on sanonut yhden sanan: Kianto.

Epäiltyjä riittää, sillä Zetterborg on vihattu mies. Hän on aiemmin päivällä ilmoittanut RealEst-yhtiön lakkauttavan Kouvolan tehtaan ja 3000 työpaikkaa. Epäilyksiä herättävät myös Zetterborgin huikentelevainen rikas poika Axel ja Karhu-ryhmästä aikoinaan potkut saanut henkivartija ja autonkuljettaja Joonas Lamberg. Kaikilla lähempään tutkintaan otetuilla on kuitenkin alibi

Tutkinnanjohtajana kokemattoman Jusufin paine kasvaa ja hän saa houkuteltua Jessican ensin katsomaan juttua ja sitten täysillä mukaan.

Kaunassa saatetaan myös loppuun edellisessä kirjassa Pahan verkko auki jäänyt rituaalimurhien sarja, jossa Jessica törmäsi jouluaattona poltettuun ruumiiseen. Tämä sivupolku jää Kaunassa hieman irralliseksi, mutta mahdollistaa Seeckin osoittaa taitonsa toiminnan ja psykologisen jännityksen kuvaajana. Henkeä salpaavassa jaksossa Jusuf joutuu miettimään, onko Jessican pelastuskeikalle mukaan lähtevä Lamberg oikealla asialla vai houkutellut hänet ansaan.

Takaumissa mennään kaunan alkujuurille. 30 vuotta sitten Zetterborgin järjestämällä metsästysretkellä sekä ukot että heidän myöhäisteinipoikansa kukkoilivat yhden, sen epävarmimman, kauniille tyttöystävälle. Viinanhuuruisen reissun seuraukset olivat traagiset.

Kuka kantoi kaunaa ja kenelle? Moni monelle, mutta kirjan loppuun Seeck on varannut monta yllätyskäännettä siitä, kenen kauna oli riittävän suurta murhan polttoaineeksi.

Max Seeck on tavoitellut ensikirjastaan Hammurabin enkelit asti kansainvälistä menestystä. Ilkkaremes-tyylisillä toimintaromaaneilla sitä ei tullut, joten hän otti rohkeasti uuden suunnan neljännessä kirjassaan Uskollinen lukija . Se on sekoitus poliisiromaania, hieman mystisiä aineksia ja vahvaa henkilökuvausta. Taso on ollut huikea, mutta Kaunalla Seeck ylittää jälleen itsensä. Se voi hyvinkin olla ei vain Suomen vaan koko Pohjolan tämän vuoden paras rikosromaani.

Taina Haahdin korona-ajan rikosromaani luotaa laitonta jätebisnestä

 

Taina Haahti: Bulvaani. 390 sivua, CrimeTime.

Taina Haahdin Mara Nuutinen -sarjan kolmas osa Bulvaani on malliesimerkki siitä, miten juuri rikosromaani voi reagoida uusiin asioihin nopeasti ja valottaa epäkohtia, joista emme muuten tiedä mitään. Koronan lisäksi viime vuoden syksyyn sijoittuvassa dekkarissa eletään Hongkongin demokratialiikkeen loppuhetkiä. Kiinan murskaava ote on jo käytännössä tukahduttanut sen vapauden, jota Britannian entisen siirtokunnan asukkaat elivät.

En ole lukenur Taina Haahdin aiempia kirjoja. Päähenkilö Marita Nuutinen on aiemmin toiminut freelance-toimittajana ja ollut mukana sijoittajaviestinnässä. Nyt hän on koeajalla KRP:n talousrikosyksikön tutkijana, mutta menneisyys muistuttelee olemassaolostaan.

KRP:ssä Mara kiinnostuu Purkuleka-nimisestä yhtiöstä. Sen myötä päädytään Viron kautta Hongkongiin ja globaalin jätebisneksen jäljille. Kun Kiina on sulkenut rajansa eurooppalaisilta jätteiltä ja sääntelyä Euroopassa on kiristetty, on apajille ilmestynyt järjestäytynyt rikollisuus. Laillisiksi naamioidut jätteet dumpataan surutta kehitysmaiden luontoon ja kaatopaikoille käsittelylaitosen sijaan. Toiminnan kannattavuus on ohittamassa huumekaupan.

Vaikka Kiina on kieltänyt jätteiden tuonnin, ovat sen viranomaiset mukana laittomassa bisneksessä. Näin ainakin vahvasti epäillään Hongkongissa toimivassa ympäristöjärjestössä, jonka yksi tutkija katoaa jäljettömiin tutkimusmatkalla Malesiassa. Myös järjestön muut työntekijät huomaavat olevansa ahtaalla maan uusissa oloissa, joissa valvonta ulottuu kaikkialle eikä viranomaisiin voi luottaa.

Myös Suomessa Mara Nuutinen on sohaissut jotain, joka vie hänet vaaraan. Kotikaupunki Keravan pimeä syksy muuttuu leppoisasta asemakaupungista pelottavaksi paikaksi.

Enpä olisi ilman Bulvaania tullut ajatelleeksikaan, mitä kaikkia vaikutuksia koronapandemialla on. Meillä Suomessa vähitellen helpottavat rajoitukset ovat ärsyttäneet. Indonesiassa korona on elämän ja kuoleman kysymys muutenkin kuin terveysturvallisuuden kautta. Haahti kuvaa vavahduttavasti valtavaa kaatopaikkaa, jolta jopa 20000 ihmistä etsii mitä tahansa myytäväksi kelpaavaa henkensä pitimeksi. Korona kuitenkin sulki monien keräyslaitosten ovet eikä jätteille enää ole ostajaa.

Vaikutus on kahtalainen: ihmiset kurjistuvat entisestään ja jätevuori kasvaa koko ajan suuremmaksi uhaten romahtaa sen juurella olevan hökkelikylän päälle. Maa ja vesi ovat saastuneet. Muovin käyttöä pitäisi vähentää, mutta näissä oloissa puhdasta vettä saa vain muovipulloissa.

Bulvaani on vakuuttava kertomakirjallisuuden muotoon puettu raportti maailman epäkohdista. Harmi, että siinä ei oikein ole kerronnallista imua ja sivuja on aivan liikaa. Aiempia osia lukemattomalle viittaukset Mara Nuutisen menneisyyteen jäävät hämäriksi ja tarina etenee hitaasti ennen kuin Mara ja KRP:n rikostutkija Säverinen pääsevät Hongkongiin, jolloin tarinaan tulee eloa.

Niin moni dekkari kaipaisi tiukempaa kustannustoimittajan kättä. Niin Bulvaanikin.

Kirjan vaikuttavasta kannesta pisteet Jussi Jääskeläiselle.