maanantai 25. lokakuuta 2021

Tuskastuttavan tylsä sarjamurhaajajännäri Kameleontti jatkaa ruotsalaisen dekkarin alamäkeä



 Jonas Moström: Kameleontti (Kameleonten). Suomentanut Lauri Kulmala. 453 sivua, Gummerus.

Ensin ajattelin, että on tässä kirjassa sentään onnistunut kansi. Mustanpuhuva hahmo luo hyytävää tunnelmaa jääpuikko tai jokin sellainen käsissään. Mutta ei, ei edes kansi toimi Jonas Moströmin Kameleontti-dekkarissa. Sillä ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä teoksen sisältöön.

Gummerus julkaisee syksyllä peräti neljä Moströmin dekkaria. Niistä kolme vain E- ja äänikirjoina, ja jostain oudosta syystä perinteisenä kirjana ilmestyy sarjan viimeisin osa, jossa on viittauksia aiempiin Nathalie Svensson -dekkareihin. Se vaikeuttaa lukemista entisestään, mutta tahmeaa on muutenkin, koska kirja on taas kerran ylipitkä, ja kuten sanottu, tuskastuttavan tylsä.

Kameleontiksi kutsutaan sarjamurhaajaa, joka tekee paluun seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hän esiintyy milloin pappina, hierojana tai psykiatrina ja voitettuaan uhrinsa luottamuksen kuristaa tämän. Käyntikorttinaan Kameleontti jättää uhrinsa napaan punaisen nopan murhan järjestyslukua ilmaiseva sivu päällimmäisenä.

Kameleonttia jäljittämään kootaan profilointiryhmä, jota johtaa häntä pitkään jahdannut Ingemar Granstam. Ryhmään kutsutaan muun muassa psykiatri Nathalie Svensson ja rikostutkija Johan Axberg, joiden välillä on jännite joskus aikaisemmin olleen sutinan vuoksi.

Kameleontissa profilointiryhmä istuu pääasiassa kokoushuoneessa ja puhuu jutusta. Oikein mitään ei tapahdu. Ryhmä on juuttunut siihen, että sillä on kaksi epäiltyä, joita yritetään saada jäämään kiinni. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan edes harkita.

Moström ei saa aikaan minkäänlaista jännitystä ovelan murhaajan iskiessä kerta toisensa jälkeen ja kadotessa sitten jäljettömiin. Minkäänlaista jännitettä ei synny siitäkään, että Kameleontti lähestyy murha murhalta profilointiryhmän jäseniä, koska hänellä on jotain kostettavaa. Jännityksen huipennukseksi tarkoitettu loppuratkaisu on avuton ja murhasarjan motiivi hakee typeryydessään vertaistaan.

Kuten on monesti tullut todettua, ruotsalaiset dekkarit eivät ole entisellään, mutta vanhan kovan maineensa takia niitä kai myydään ja suomennetaan paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Ainakin Kameleontin perusteella Jonas Moström kuuluu alan turhimpiin tuttavuuksiin.

maanantai 18. lokakuuta 2021

Komisario Koskisen alkulähteillä - uusintajulkaisut ennakoivat tv-sarjaa



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies. Uusintapainos, alkuperäinen ilmestyi 1996. 255 sivua, CrimeTime.

Marraskuussa vihdoin nähdään, miltä Seppo Jokisen luoma komisario Koskinen näyttää tv-sarjaksi sovitettuna. Koskinen-sarja alkaa Ruutu-palvelussa marraskuun lopulla ja nähtäneen myöhemmin Nelosella.

Sitä odotellessa Jokisen nykyinen kustantaja on julkaissut ensimmäiset Koskiset uudelleen pokkareina. Kannessa poseeraa nimihenkilöä näyttelevä Eero Aho. Nyt on hyvä hetki palata alkuun ja tarkastaa, pitävätkö muistikuvat kutinsa. Oliko jo vuonna 1996 ilmestynyt sarjan ensimmäinen osa Koskinen ja siimamies huipputyö?

Kyllä se oli. Jokisella oli paketti heti kasassa, eikä sitä ole tarvinnut uudistaa 26 vuotta myöhemmin ilmestyneessä uusimmassa osassakaan Siipirikkoiset. Pari kertaa uransa alkuvaiheessa Jokinen kyllä yritti uudistumista, mutta heti meni pieleen. Sorin poliisilaitos ja keskeiset työtoverit Pekki, Kaatio ja Ulla Lundelin kuuluvat Koskinen-dekkariin, muuten ei tule mitään.

Siimamiehessä Koskinen on vasta ylikonstaapeli, mutta muuten jo esikoisessa ovat mukana tutuiksi tulleet elementit. Päärikos on on Hervannassa tapahtunut 16-vuotiaan tytön siimalla tehty kuristusmurha, joka saa  myös jatkoa murhaajan vaaniessa naisuhreja. Sivujuonessa Koskista työllistää Pispalassa tapahtunut kioskiryöstö. Kaksi rinnakkaista juonta kuuluvat Jokisen tyyliin. Usein ne vielä yhtyvät jossain vaiheessa, mutta nyt eivät.

Myös inhimillinen ote on heti täyttä Jokista. Koskinen ja siimamies ei ole osoittelevasti lamaromaani, mutta 1990-luvun ankea tunnelma ja leikkaukset heijastuvat siinä. Onnettomien olosuhteiden uhreja ovat myös murhaaja, joka on passitettu pois mielisairaalasta pilleripurkki taskussa sekä murhatun tytön kostoa janoava isä. 

Inhimillisyys, huumori, ripaus jännitystä ja Koskisen itsetutkiskelu - kaikki on mukana jo ensimmäisessä kirjassa. Siimamiehen alussa Koskinen on juuri täyttänyt 40 vuotta, joten pakollinen eläkeikä uhkaa parin vuoden kuluttua, jos oletetaan, että nyt 26-osaiseksi kasvaneessa sarjassa on edetty vuosi kerrallaan. Jos Seppo Jokinen olisi yhtään voinut arvata kirjoittavansa samaa sarjaa vielä 2020-luvullakin, hän olisi varmaankin tehnyt Koskisesta nuoremman.

Matkan varrella pois kirjasarjasta on jäänyt Koskisen jonkinlainen ihastus, rikososaston sihteeri Taru sekä Koskisen harrastus opetella Sorin sivuuttavien junien aikataulut. Ex-vaimoksi muuttunut Raija piipahtaa edelleen kirjoissa, samoin perheellistynyt Antti, joka oli sarjan alussa purjehdusta harrastanut teini.

Siimamiehen uusintaluennan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Koskinen-sarja on paras yhtenäinen dekkarisarja, mitä Pohjolassa on kirjoitettu. Sen rikokset ovat uskottavia  ja usein enemmän sähläyksen kuin nerokkaan suunnittelun tulosta. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kestäneet hyvin nyt jo yli 25-vuotisen kaarensa ja myöhemmin mukaan tulleet sopeutuneet hyvin. Inhimillisyyden, rikostarinan, huumorin ja keski-ikäisen miehen hapuilu ovat Jokisen kirjoissa täydellisessä sekoitussuhteessa.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Marko Kilven Undertaker etenee aina vain rankemmaksi



 Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanpelko. 347 sivua, CrimeTime.

Marko Kilven Undertaker-sarjan neljäs osa päättyi viime syksynä ydinräjähdykseen Helsingin keskustassa. Kuvittelin sarjan myös loppuvan siihen, koska mitä enää voisi olla ydinräjähdyksen jälkeen.

Viime viikolla ilmestyneessä sarjan viidennessä osassa Undertaker Kuolemanpelko saamme tietää, että meno jatkuu entistä kiihkeämpänä. Terrori-isku pienellä ydinpommilla sai aikaan suurta paikallista tuhoa, mutta sarjan keskeiset hahmot ovat edelleen elossa ja entistäkin epätietoisempia siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Niin voi olla lukijakin, sillä jatkuvajuonisessa tarinassa uusi kirja alkaa taas siitä, mihin edellinen loppui. Kirsi Hietanen on juuri tehnyt Kirsin kirjanurkassaan hyvän yhteenvedon siitä, miten tähän on tultu ja mihin ollaan ehkä menossa.

Undertaker on myös Saarnaajaksi kutsuttu suurrikollinen, jonka peitteenä on aito hautaustoimisto. Pauloihinsa hän on kietonut tavallisen Tuomaksen, joka kietoutuu yhä syvemmälle rikosten ja murhien verkkoon, vaikka ei tahtoisi.

Kuolemanpelon alku on Tuomaksen ja hänen tyttöystävänsä Marian selviytymistaistelua ydinräjähdyksen jälkeen. Hetkellinen turva löytyy Undertakerin eli Jarmo Kiven yhdestä piilopaikasta kunnes he joutuvat uuteen vaaraan. Nyt myös Maria joutuu venyttämään moraaliaan eloonjäämistaistelussa. Tuomas huomaa jo toimivansa ja puhuvansa kuin Kivi, jonka otteesta hän on pyrkinyt eloon. Pahuus synnyttää lisää pahuutta.

Monella rintamalla kiihkeästi etenevässä jännärissä poliisi yrittää ymmärtää ydinräjähdystä. Romaanin todellisuudessa Eurooppa on kaaoksessa talouskriisin takia ja äärioikeisto nousee. Kriisin vuoksi EU-johtajat ovat koolla Helsingissä, mutta oliko keskellä Senaatintorin mielenosoitusta räjähtäneen pommin tarkoitus tappaa heidät vai levittää pelkoa?

Räjähdyksessä kadonneen tutkinnanjohtaja Saaren ryhmä on yhtä lailla ymmällään. Helsingin lentokentällä on pienkoneellinen ammuttuja miehiä ja Saarnaajaa pakkomielteisesti jahdannut Saari näyttää sittenkin olleen oikeilla jäljillä. Aiemmissa osissa Saari on itse joutunut vangituksi rikoksista epäiltynä.

Myyttinen Saarnaaja eli Jarmo Kivi on Kuolemanpelossa mukana vai takaumissa. Aiemmissa osissa on väläytelty hänen menneisyytensä liittyvän joten vuoden 2004 tsunamiin Khao Lakissa. Nyt selviää, että Kivi oli siellä perheineen paossa jotain, kun tuhotulva  pelasti hänen henkensä, mutta vei perheen. Sen enempää hänen menneisyydestään ei Kilpi ei vieläkään kerro, mutta tsunamista syntyi se Jarmo Kivi, jolla on vahva kytky kansainväliseen rikollisuuteen, mutta myös itsellään tappajat perässä. 

Nyt kerrotaan sekin, miten Kivi keksi tavaramerkkinsä uhrin kuristamisen nippusiteellä.

Vanhempi konstaapeli, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Marko Kilpi aloitti dekkarikirjailijana vuonna 2007. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja oli tyypillinen poliisin kirjoittama poliisiromaani, joka on paljon velkaa lajilegenda Matti-Yrjänä Joensuulle. Kilpi on myös Joensuun lisäksi ainoa dekkarikirjailija, joka on saanut korkeakirjallistakin arvostusta pääsemällä Finlandia-ehdokkaaksi.

Vuonna 2017 tuli täyskäännös ja Kilpi alkoikin kirjoittaa poliisipäähenkilön sijasta ammattirikollisesta, jolle ei löydy vertaa suomalaisessa rikoskirjallisudessa.

Undertaker-sarja on kiihkeä, ultraväkivaltainen ja arvoituksellinen dekkarikokonaisuus, joka ei päästä otteestaan uusimmassakaan osassa. Jatkoa jää janoamaan, sillä viimeisessä kohtauksessa ladataan taas seuraavan osa odotuksia herättävä alku.

Marko Kilpi teki oikean ratkaisun aloittaessaan Undertakerin. Päteviä poliisiromaaneja kirjoittavia poliiseja meillä riittää, mutta ei ketään toista näin hurjan rikollisen pyörityksen kuvaajaa. Loistavan kirjoittajan teksti on kuumaa kuin hitsausliekki.

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Risto Isomäki visioi taas suuria uudessa trillerissään Atlantin kuningatar



Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. 394 sivua, Into.

Afrikasta voitaisiin rahdata valtavia määriä siellä nopeasti kasvavaa biomassaa kuiviin autiomaihin ja Pohjois-Eurooppaan. Tropiikissa sen säilöminen ei onnistu kuumuuden ja kosteuden takia, mutta aavikoilla ja arktisella alueella biomassa sitoisi hiiltä tehokkaasti.

”Jos kasaisimme puuta ja muuta biomassaa kymmenen metriä korkeiksi keoiksi ja suojaisimme ne sateelta ja maavedeltä, kullekin hehtaarille olisi esimerkiksi Suomessa ja Venäjällä mahdollista varastoida sata kertaa enemmän hiiltä kuin kasvavaan metsään.”

Näin visioi jännitys- ja tietokirjailija Risto Isomäki uusimman trillerinsä Atlantin kuningattaren jälkisanoissa.

Atlantin kuningatar on tuttua tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkitun Isomäen trilleriosastoa. Toiminta on suurempaa kuin James Bondissa, sillä tämäkin kirja sijoittuu muutaman vuosikymmenen päässä olevaan tulevaisuuteen, joten vakiosankari Lauri Nurmella on käytössään ihmelaitteita, joista edes Q ei osaa unelmoida. Jännityksen ja toiminnan taustalla on kuitenkin Isomäen laaja tietomäärä tulevaisuuden uhkista ja myös tieteeseen pohjautuvia ratkaisuesityksiä niihin.

Viihteen varjolla saa siirretyksi paljon tietoa, joka jäisi suurelta yleisöltä lukematta puhtaassa tietokirjassa.

Atlantin kuningatar on yli kilometrin pituinen ja 300 metriä leveä laiva, jolla Isomäen aiemmista Lauri Nurmi -trillereistä tuttu SunWind-yhtiö aikoo kuljettaa jäätä pohjoisesta etelään ja trooppista biomassaa etelästä pohjoiseen. Jäävuorien hinaaminen etelään on vallitsevassa todellisuudessa mahdotonta, mutta noin vuoteen 2050 sijoittuvassa jännitysromaanissa kaikki on toisin. Ratkaisu on ihmeaine aerogeeli, jolla laiva eristetään.

Hyvin kevyen aerogeelin lämmöneristyskyky on poikkeuksellisen hyvä ja siihen on pantu paljon toiveita talojen eristeenä oikeassa elämässä. Toistaiseksi aerogeelin hinta on estänyt siitä tehtävien eristeiden yleistymisen.

Atlantin kuningattaressa aerogeelin muutkin ominaisuudet ja mahdollisuudet herättävät suurta kiinnostusta. Aerogeelistä valmistetut iskunkestävät puvut esimerkiksi ehkäisisivät vanhusten lonkkamurtumia tehokkaasti, millä on suuri kansanterveydellinen ja -taloudellinen merkitys.

Trillerin juoni on yksinkertaisesti se, että fossiiliteollisuuden edustajat haluavat estää Atlantin kuningattaren onnistumisen ja lähettävät siksi tuhansia palkkasotureita tuhoamaan sen neitsytmatkallaan Nigerian Lagosiin. Näissä merkeissä Lauri Nurmi tapaa taas sarjan aiemmista kirjoista tutun vihollisensa Brunelin.

Atlantin kuningatar on todellinen visioiden runsaudensarvi. Aerogeelin lisäksi Risto Isomäki kertoo ihmiskuntaa uhkaavan malarian leviämisestä ilmaston lämmetessä. Ehkä yli puolet kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä on kuollut malariaan. Bantuheimoihin kuuluvista mustista afrikkalaisista suuri osa on immuuneja malarian vaarallisimmalle muodolle, mutta valkoihoisille eurooppalaisille se on tappava lääkkeistä huolimatta.

Väestönvaihdosta huolestuneiden oikeistopopulistien kannattaisi kannattaisi siis tiedostaa ilmastokriisi, Isomäki neuvoo.

Atlantin kuningattaressa hän ottaa suorasukaisesti kantaa myös lähestyvään HX-hankintaan: ne rahat ovat menossa kankkulan kaivoon.

Väitettään hän perustelee pistämällä Lauri Nurmen pelaamaan sotapelin everstiluutnantti Johan Hallmannin ja kenraali Niilo Männistön kanssa. Pelin lähtötilanteessa Nurmi on myynyt Suomen F35-hävittäjät pois ja ostanut rahoilla ilmatorjuntaohjuksia, raketinheittimiä ja telatykkejä. Sitten Nurmi torjuu niillä ja hyppymiinoilla Venäjän hyökkäyksen Suomeen.

Isomäen trillerissä näkyvät samat ansiot kuin hänen aiemmissakin trillereissään. Tietopohja on vankka ja tulevaisuuden mahdollisuudet mieltä kiihottavia. Toimintakohtaukset ovat isoja ja poikkeuksellisen kekseliäitä.

Myös ongelmat ovat entisellään. Niistä suurin on runsas keinotekoinen ja aika kökkö dialogi, jossa asioita väännetään rautalangasta niin kuin Spede Pasasen loppukauden elokuvissa. Atlantin kuningatar on oikein hyvä trillerin ja tietokirjan yhdistelmä, mutta kustannustoimittajan tiukalla otteella siitä olisi saanut loistavan.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Simone Buchholzin Mexikoring: Aavan meren tuolla puolen olisi toinen elämä



 Simone Buchholz: Mexikoring. Suomentanut Anne Kilpi. 302 sivua, Kustantamo Huippu.

Mexikoring on neljäs osa Simone Buchholzin syyttäjä Chastity Rileystä kertovissa dekkareissa. Kun en ole aiempia lukenut, tämän jotenkin angstisen naisen henkilöön oli vaikea päästä sisälle, mutta ainakin kirja on uutta ja erilaista pääasiassa pohjoismaisia rikosromaaneja lukevalle. Buchholz kirjoittaa karmeista tapahtumista, mutta hänen kielessään ja koko kirjan otteessa outoa kepeyttä.

Tarina alkaa autopalosta Hampurissa. Siinä kuolee bremeniläinen Nouri Saroukhan, jonka kautta Buchholz esittelee mhallamien kansanryhmän. He ovat tulleet Saksaan kurdipakolaisina libanonilaisilla tai turkkilaisilla papereilla, mutta ovat suurimmaksi osaksi ilman mitään kansalaisuutta. Kyseessä on hyvin suljettu klaaneihin perustuva rikollisyhteisö. Pojat opetetaan jo lapsina varkaiksi, tytöt pakkonaitetaan suvun sisällä, Rileyn kokoama ryhmä oppii bremeniläiseltä rikospoliisilta Baumannilta.

Jos Buchholzin / Baumannin kuvaus on totta, huonosti tunnetut mhallamit ovat naisille pahempia kuin talebanit Afganistanissa.

Nouri Saroukhan on sukutaustaansa Hampuriin paennut mhallami. Onko suku murhannut vakuutusyhtiössä menestyksekästä uraa tekevän miehen kostoksi? Siinä juttu, jota Chastity Riley työparinsa komisario Ivo Stepanovicin sekä muun ryhmän kanssa selvittää.

Niin kuin usein dekkareissa, todellinen tarina kulkee rinnalla takaumissa. Niissä palataan Nourin lapsuuteen ja ainoaan todelliseen ystävään Aliza Anteliin, joka myös haaveilee pääsystä pois ankeasta todellisuudesta. Aikuisina he tapaavat uudestaan Hampurissa. Syntyy ajatus jättää kaikki ja häipyä aloittamaan uusi elämä Meksikossa. Mutta kuten laulussakin sanotaan: siivetönnä en voi lentää, olen vanki maan. 

"...perheklaanit tai klaaniperheet, joita Saksaan on ilmaantunut, ovat erittäin suljettuja. Lapset syntyvät niihin eivätkä saa juuri mahdollisuutta päästä ulos, on hengenvaarallista edes yrittää. Halusin kirjassani kuvata, mitä seurauksia aiheutuu ihmisille ja heidän elämälleen, kun heiltä puuttuu vapaa tahto klaanin sääntöjen puristuksessa", Buchholz kertoi Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä vuonna 2019.

Mexikoring palkittiin Saksan parhaana dekkarina vuonna 2019. Itse en päässyt sisään teoksen kaksijakoiseen maailmaan. Sen tarina on sysisynkkä, mutta kerronnallinen ote päähenkilöiden runsaine juopotteluineen kuin toisesta romaanista. Vaikutelmaa vahvistavat lyhyiden lukujen lievästi humoristiset väliotsikot.

torstai 30. syyskuuta 2021

Tarina hukkuu kiireeseen ja melskeeseen Remeksen uusimmassa



 Ilkka Remes: Lohikäärmeen isku. 428 sivua, WSOY.

Siitä on jo aika kauan kun Ilkka Remeksen aina syyskuussa ilmestyvä trilleri oli kotimaisen dekkarivuoden huippu. Uudet tekijät tulivat rinnalle ja menivät samantien ohi vuosia sitten.

Syksyn 2021 uutuus Lohikäärmeen isku vahvistaa kuvaa, että Remes on enää entinen mestari. Teoksen ainekset on totutusti poimittu kansainvälisen politiikan uusimmista käänteistä ja istutettu Suomessa huipentuvaan uhkaan. Ennen niistä syntyi kihelmöivää jännitystä jota lukiessa saattoi vain ihailla Remeksen kykyä olla niin tiukasti kiinni siinä, mitä tapahtuu juuri nyt ja jopa ennakoida tulevaa.

Lohikäärmeen iskussa aineksia on valtavasti: Kiinan Wuhanissa tehdyt laboratoriokokeet, joiden tulosten salassa pitämiseksi ollaan valmiita tappamaan, uiguurit, Kiinan nouseva asema yleensä, Venäjän presidentti ja häntä vastaan Englannista käsin taisteleva oligarkki, hermomyrkyt sekä Suomen kireä demaripääministeri ja hänen irakilaistaustainen erityisavustajansa, joka on oikeasti suurvallan vakooja.

Aineksia on paljon, henkilöitä vielä enemmän ja kaikkein eniten Lohikäärmeen iskussa on taukoamatonta toimintaa. Hosumista ja melskettä on niin paljon, että se hukuttaa tarinan suurvallan joutumisesta kiristyksen kohteeksi. 

Henkilöistähän Remeksen kohdalla ei kannata sanoa mitään. He ovat yhtä tönkköjä kuin aina ennenkin, mutta ei se alkuaikojen hyvissä kirjoissa häirinnyt, kun jännityksen kehittely oli niissä niin hyvää.

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Jari Tervo pyyhkii pölyt suurmies Agricolasta



 Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. 456 sivua, Otava.

Hauska, huikea, härski, hulvaton. Tätäkin kaikkea on Jari Tervon romaani Mikael Agricolasta (noin 1510 - 9.4.1557)  ja muutamasta muusta 1500-luvun suurmiehestä. Suurmiehiä, ihmisinä pieniä olivat Agricolan elämän varsitielle osuneista ne suurimmat, kuningas Kustaa Vaasa ja tsaari Iivana Julma.

Eikä varma omista pyrinnöistään ole myöskään pitkänimisen romaanin päähenkilö. Luoda nyt kieli jota ei ole kansalle joka ei osaa lukea.

Tervo kuljettaa Agricolaa tämän tunnettujen vaiheiden kautta Pernajan Torsbyn kylästä Wittenbergiin Martti Lutherin oppilaaksi ja sitten Turusta Moskovaan Kustaa Vaasan lähettämänä rauhanneuvotteluihin tsaari Iivanan kanssa. Paluumatkalla hän kuoli Uudenkirkon pitäjässä Karjalan kannaksella. 

Agricola on "Suomen kirjakielen isä" ja hän jätti jälkeensä mittavan kirjallisen tuotannon. Näistä ponnistuksista Tervo kertoo vain sen, mistä Agricolan innostus suomen kieleen hänen mielestään sai alkunsa. Kiitos kuuluu Olof-isän piika Malinille, joka toraili ukkonsa Vaiva-Sturen kanssa. Malinin haukkumasanoja noin 11-vuotias Olofinpoika merkitsi muistiin hiilellä laudankappaleille: hölttäperse, cianvittu, lemuhenki, lustitarha, lipilaari...

Ennen kuin kirjat on kirjoitettu, Luther anoo Kustaa Vaasalta suosiota suomenkielisen Biblian kustantamiseen. Kun kirjat on kirjoitettu, Agricola lähtee haluttomana viimeiselle matkalleen, koska se on kuninkaan tahto. Välivaiheen Tervo jättää romaanissaan väliin.

Puitteet ovat oikeasta elämästä, mutta niiden sisällä Tervo heittää huikeita tarinoita toisensa perään. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa on romaani ja kirjailijalla vapaus kirjailla omiaan. Romaani on mehevien juttujen kokoelma, jossa painottuvat hengenmiesten ruumiilliset nautinnot itsesaastutuksesta herkkujen mässäilyyn ja hyvien juomien kallisteluun.

Romaanin Wittenberg-osuus on kuin vanhan ajan seikkailukirjasta. Agricola ja hänen lapsuudentoverinsa Petrus, Malinin ja Vaiva-Sturen poika, mutta oikeasti Agricolan velipuoli, kohtaavat rosvoja ja harhailevat tiettömillä taipaleilla etsiytyiessään Torgauhun, jossa tohtori Hieronymus Döring voisi parantaa Agricolan kaatuvatautisuudesta. Parantaja päätyy lopulta roviolle, kuten myös Paavin murhaajaksi itsensä paljastava rouva Müller, kaksikon vuokraemäntä. Suomalaiskaksikko pääsee pakenemaan paikalta takaisin Tohtori Martin pakeille Wittenbergiin.

Usko ja taikausko kilvoittelevat ihmisten mielissä. Ruotsin itämaassakin palvotaan rinnakkain vanhoja jumalia ja uutta, koska molemmille on aikansa ja paikkansa.

Tarkoituksellista tai ei, Pääskyistä voi lukea myös Tervon kommentaareja nykyajan ilmiöihin. Rauhanneuvottelut Moskovan Kremlissä tuntuvat rinnastavan Iivanan Venäjän nykyiseen tsaariin Putiniin.

Vihapuhe osattiin 1500-luvullakin. Luther ja Englannin kuningas Henrik Kahdeksas solvaavat toisiaan enemmän kuin yhteen twiittiketjuun ikinä mahtuu. Sika, tomppeli, emävalehtelija, ovat suuren uskonpuhdistajan luonnehdintoja kuninkaasta. Myrkkykäärme, helvetin alimman suolenpoimun ahnas susi, paskamieli ja saastekieli, puolestaan Henrikin näkemys Lutherista.

Kaikkia Jari Tervon kirjoja en ole saanut luetuksi loppuun. Kielellinen ja kerronnallinen kikkailu ovat niissä tuntuneet itsetarkoituksellisilta. Pääskyissä kaikki on tasapainossa. Kerronta on tervomaista tavalla, joka  vain lisää sen nautittavuutta. Ihan kuin hän tavoittaisi groteskin ajan ja monien groteskeiksi muuttuvien hahmojen olemuksen asettamalla sanansa juuri näin. Historia herää henkiin - no, ainakin Tervon versio historian eräistä vaiheista, jotka ovat tavattioman merkityksellisiä juuri meille suomalaisille.



lauantai 11. syyskuuta 2021

Max Seeck teki sen taas: Kauna on nerokas jännitysromaani koko ajan uusiutuvalta bestselleristiltä


 

Max Seeck: Kauna. 430 sivua, Tammi.

Max Seeckin kolmas Jessica Niemi -jännäri siirtää päähenkilönsä pitkäksi ajaksi sivuosaan ja nostaa arvoituksellisen murhan päätutkijaksi tämän kollegan Jusuf Pepplen, ensi kertaa urallaan. Jusuf saa tilaisuuden, koska Jessica on virkavapaalla.

Kauna alkaa suljetun huoneen mysteerinä ja etenee siitä vaikka mihin. Seeck annostelee arvoituksia, jännitystä, moniulotteisia henkilökuvia ja menneisyydestä tulevia traumoja kirurgisen tarkasti. Teoksen kiinnostavuus ei herpaannu hetkeksikään. 

Näin toimii kirjailija, joka on yltänyt New York Timesin bestseller-listalle. Tiukka ammattitaito voisi johtaa myös mekaaniseen, itseään toistavaan ja kylmään lopputulokseen, mutta Max Seeckin nyt kolmiosaiseksi kasvaneessa sarjassa on sielu mukana. Jusuf, Jessica ja muut poliisit ovat henkilöitä, joista lukija välittää, ja Seeckin kerronnallinen nerokkuus on kansainvälistä huipputasoa.

Kauna alkaa menestyneen teollisuusmies Eliel Zetterborgin murhasta yhtiön 50-vuotispäivänä. Lukitun huoneen arvoituksessa ollaan, koska Zetterborgin asunnossa on hälytyslaitteet ja niiden osalta kaikki kunnossa. Kenenkään ei olisi siis pitänyt päästä sisään iskemään häntä veitsellä sydämeen. Poliisin lähtökohtana on vain äänite Zetterborgin viimeisillä voimillaan soittamasta hätäpuhelusta, jossa hän on sanonut yhden sanan: Kianto.

Epäiltyjä riittää, sillä Zetterborg on vihattu mies. Hän on aiemmin päivällä ilmoittanut RealEst-yhtiön lakkauttavan Kouvolan tehtaan ja 3000 työpaikkaa. Epäilyksiä herättävät myös Zetterborgin huikentelevainen rikas poika Axel ja Karhu-ryhmästä aikoinaan potkut saanut henkivartija ja autonkuljettaja Joonas Lamberg. Kaikilla lähempään tutkintaan otetuilla on kuitenkin alibi

Tutkinnanjohtajana kokemattoman Jusufin paine kasvaa ja hän saa houkuteltua Jessican ensin katsomaan juttua ja sitten täysillä mukaan.

Kaunassa saatetaan myös loppuun edellisessä kirjassa Pahan verkko auki jäänyt rituaalimurhien sarja, jossa Jessica törmäsi jouluaattona poltettuun ruumiiseen. Tämä sivupolku jää Kaunassa hieman irralliseksi, mutta mahdollistaa Seeckin osoittaa taitonsa toiminnan ja psykologisen jännityksen kuvaajana. Henkeä salpaavassa jaksossa Jusuf joutuu miettimään, onko Jessican pelastuskeikalle mukaan lähtevä Lamberg oikealla asialla vai houkutellut hänet ansaan.

Takaumissa mennään kaunan alkujuurille. 30 vuotta sitten Zetterborgin järjestämällä metsästysretkellä sekä ukot että heidän myöhäisteinipoikansa kukkoilivat yhden, sen epävarmimman, kauniille tyttöystävälle. Viinanhuuruisen reissun seuraukset olivat traagiset.

Kuka kantoi kaunaa ja kenelle? Moni monelle, mutta kirjan loppuun Seeck on varannut monta yllätyskäännettä siitä, kenen kauna oli riittävän suurta murhan polttoaineeksi.

Max Seeck on tavoitellut ensikirjastaan Hammurabin enkelit asti kansainvälistä menestystä. Ilkkaremes-tyylisillä toimintaromaaneilla sitä ei tullut, joten hän otti rohkeasti uuden suunnan neljännessä kirjassaan Uskollinen lukija . Se on sekoitus poliisiromaania, hieman mystisiä aineksia ja vahvaa henkilökuvausta. Taso on ollut huikea, mutta Kaunalla Seeck ylittää jälleen itsensä. Se voi hyvinkin olla ei vain Suomen vaan koko Pohjolan tämän vuoden paras rikosromaani.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Taina Haahdin korona-ajan rikosromaani luotaa laitonta jätebisnestä


 

Taina Haahti: Bulvaani. 390 sivua, CrimeTime.

Taina Haahdin Mara Nuutinen -sarjan kolmas osa Bulvaani on malliesimerkki siitä, miten juuri rikosromaani voi reagoida uusiin asioihin nopeasti ja valottaa epäkohtia, joista emme muuten tiedä mitään. Koronan lisäksi viime vuoden syksyyn sijoittuvassa dekkarissa eletään Hongkongin demokratialiikkeen loppuhetkiä. Kiinan murskaava ote on jo käytännössä tukahduttanut sen vapauden, jota Britannian entisen siirtokunnan asukkaat elivät.

En ole lukenur Taina Haahdin aiempia kirjoja. Päähenkilö Marita Nuutinen on aiemmin toiminut freelance-toimittajana ja ollut mukana sijoittajaviestinnässä. Nyt hän on koeajalla KRP:n talousrikosyksikön tutkijana, mutta menneisyys muistuttelee olemassaolostaan.

KRP:ssä Mara kiinnostuu Purkuleka-nimisestä yhtiöstä. Sen myötä päädytään Viron kautta Hongkongiin ja globaalin jätebisneksen jäljille. Kun Kiina on sulkenut rajansa eurooppalaisilta jätteiltä ja sääntelyä Euroopassa on kiristetty, on apajille ilmestynyt järjestäytynyt rikollisuus. Laillisiksi naamioidut jätteet dumpataan surutta kehitysmaiden luontoon ja kaatopaikoille käsittelylaitosen sijaan. Toiminnan kannattavuus on ohittamassa huumekaupan.

Vaikka Kiina on kieltänyt jätteiden tuonnin, ovat sen viranomaiset mukana laittomassa bisneksessä. Näin ainakin vahvasti epäillään Hongkongissa toimivassa ympäristöjärjestössä, jonka yksi tutkija katoaa jäljettömiin tutkimusmatkalla Malesiassa. Myös järjestön muut työntekijät huomaavat olevansa ahtaalla maan uusissa oloissa, joissa valvonta ulottuu kaikkialle eikä viranomaisiin voi luottaa.

Myös Suomessa Mara Nuutinen on sohaissut jotain, joka vie hänet vaaraan. Kotikaupunki Keravan pimeä syksy muuttuu leppoisasta asemakaupungista pelottavaksi paikaksi.

Enpä olisi ilman Bulvaania tullut ajatelleeksikaan, mitä kaikkia vaikutuksia koronapandemialla on. Meillä Suomessa vähitellen helpottavat rajoitukset ovat ärsyttäneet. Indonesiassa korona on elämän ja kuoleman kysymys muutenkin kuin terveysturvallisuuden kautta. Haahti kuvaa vavahduttavasti valtavaa kaatopaikkaa, jolta jopa 20000 ihmistä etsii mitä tahansa myytäväksi kelpaavaa henkensä pitimeksi. Korona kuitenkin sulki monien keräyslaitosten ovet eikä jätteille enää ole ostajaa.

Vaikutus on kahtalainen: ihmiset kurjistuvat entisestään ja jätevuori kasvaa koko ajan suuremmaksi uhaten romahtaa sen juurella olevan hökkelikylän päälle. Maa ja vesi ovat saastuneet. Muovin käyttöä pitäisi vähentää, mutta näissä oloissa puhdasta vettä saa vain muovipulloissa.

Bulvaani on vakuuttava kertomakirjallisuuden muotoon puettu raportti maailman epäkohdista. Harmi, että siinä ei oikein ole kerronnallista imua ja sivuja on aivan liikaa. Aiempia osia lukemattomalle viittaukset Mara Nuutisen menneisyyteen jäävät hämäriksi ja tarina etenee hitaasti ennen kuin Mara ja KRP:n rikostutkija Säverinen pääsevät Hongkongiin, jolloin tarinaan tulee eloa.

Niin moni dekkari kaipaisi tiukempaa kustannustoimittajan kättä. Niin Bulvaanikin.

Kirjan vaikuttavasta kannesta pisteet Jussi Jääskeläiselle.

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Camilla Greben pysäyttävässä uutuusromaanissa kysytään, kuinka hyvin läheisimmänkin voi oikeastaan tuntea


 

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva (Alla ljuger). Suomentanut Sari Kumpulainen. 415 sivua, Gummerus.

Camilla Grebe on tämän hetken palkituin pohjoismainen rikoskirjailija. Sekä Lemmikki että viime vuonna ilmestynyt Varjokuvat sai Pohjoismaiden parhaan rikosromaanin palkinnon. Ne olivat luonnollisesti myös Ruotsin dekkariakatemian palkitsemia teoksia.

Grebe on teoksillaan etääntynyt yhä kauemmaksi siitä, mikä mielletään dekkariksi ja laajentanut rikosromaanin rajoja lähemmäs mitä tahansa kaunokirjallisuutta. Rikos toimii kuitenkin hyvänä kehyksenä naisvihan käsittelylle niin kuin Varjokuvissa tai perheongelmien ja piilevän rasismin pohdinnoille kuten juuri ilmestyneessä teoksessa Veteen piirretty viiva.

Veteen piirretyssä viivassa kantaruotsalainen Maria joutuu keskelle painajaista, kun hänen ranskalaisen, mutta marokkolaistaustaisen miehensä Samirin tytär Yasmin katoaa. Hänen uskotaan tehneen itsemurhan, mutta pian siirrytään murhatutkintaan, jossa pääepäilty on Samir.

Kirja alkaa vuoden 2000 joulukuussa. Ruotsissa on käyty keskustelua niin sanotuista kunniamurhista ja sellaisena aletaan Yasmininkin tapausta pitää, vaikka ruumista ei löydy. Samir on täysin maallistunut muslimi, mutta nyt hänen käytöstään aletaan perata tiheällä kammalla. Onko hän sittenkin pinnan alla uskonkiihkoilija?

Camilla Grebe vie tarinaa taitavaan tyyliinsä moniin suuntiin. Maria punnitsee tunteitaan hankalaksi muuttunutta bonuslastaan kohtaan. Voiko häntä rakastaa likikään samalla tavalla kuin omaa lasta Vincentiä, 10-vuotiasta Down-lasta.

"Ehkä vain oma äiti ja isä kykenee rakastamaan murrosikäistä joka hetki. Ehkä pitää olla samaa lihaa ja verta, jotta jaksaa suhtautua oikutteluun ja leväperäisyyteen kärsivällisesti", Maria pohtii Yasminin katomisen jälkeen. 18.-vuotias Yasmin oli "vastuuton, impulsiivinen ja suunnattoman naiivi ja aiheutti jatkuvasti huolta".

Kun epäilykset kohdistuvat Samiriin, Maria alkaa nähdä hänessä yhä enemmän syyllisyyttä tukevia puolia. Kuinka hyvin hän oikeastaan tunsi miestään? Epäilyjä ruokkii myös lähipiiri, joka muistuttaa Samirin muslimitaustasta.

Kertojina kirjassa vuonna 2000 ovat Marian lisäksi Yasmin itse ja Vincent. Teoksen alkuperäisen nimen mukaan kaikki valehtelevat.

Puolivälissä hypätään ajassa 20 vuotta eteenpäin ja kertojaksi siirtyy empaattinen poliisi Gunnar, joka oli mukana jutun tutkinnassa alusta asti, mutta katosi sitten jonnekin.

Gunnar on jotain tyhjyyttä sisällään pakonomaisella seksillä täyttävä hieno hahmo, jonka taustaa Grebe avaa vähitellen. Gunnar on niin sitoutumiskammoinen, ettei halua nukkua yhdessä runsaiden seksikumppaneidensa kanssa vaan lähettää heidät ystävällisesti mutta päättäväisesti omiin koteihinsa.

20 vuotta Yasminin katoamisesta juttu liikahtaa eteenpäin ja totuus alkaa paljastua. Rikosjuonenkin tasolla Camilla Grebe on jälleen kehittänyt pökerryttävän taitavan käänteen. Jännityskirjailijana hän on lähes omaa luokkaansa, mutta tässä intensiivisessä tarinassa on niin paljon muutakin.

Teoksen heikkous on, että siinä on yksi valhe liikaa. Se vie Marian hahmon liikaa uskottavuuden tuolle puolelle. Tämä virhe veisi Veteen piirretyltä viivalta yhden tähden, jos sellaisia olisi jaossa.

maanantai 30. elokuuta 2021

Antti Tuomainen pistää vielä hauskemmaksi Jäniskertoimen jatko-osassa Hirvikaava


 

Antti Tuomainen: Hirvikaava. 303 sivua, Otava.

Antti Tuomainen on tehnyt suomalaiselle rikoskirjailijalle vielä harvinaisen kansainvälisen läpimurron jo aikaa sitten. Nyt edessä voi olla siirtyminen megasarjaan, kun viime vuonna ilmestyneestä Jäniskertoimesta suunnitellaan tosimielellä Hollywood-elokuvaa.

Vuonna 2016 ilmestyneestä romaanista Mies joka kuoli on puolestaan kuvattu tv-sarjaa Elisa viihteelle tänä kesänä Haminassa. Silläkin on aikanaan hyvät mahdollisuudet kansainväliseen myyntiin, onhan Tuomainen The Times -lehden mukaan "Euroopan hauskin kirjoittaja".

Tuomaisen humoristisissa jännityskirjoissa noustaan vielä korkeammalle asteelle elokuussa ilmestyneessä Jäniskertoimen jatko-osassa Hirvikaava. Kun jo Jäniskerroin oli täysosuma, niin miksi pitäisi kutsua Hirvikaavaa, joka on vielä hauskempi, vauhdikkaampi ja jännittävämpi?

Jäniskertoimessa ääritunnollinen ja tylsä vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen peri seikkailupuiston ja massiivisen määrän ongelmia elämään suurpiirteisesti suhtautuneelta veljeltään Juhanilta. Hirvikaavan alussa selviää, ettei Juhani olekaan kuollut, vaan oli tehnyt katoamistempun paetakseen kovaotteisia velkojiaan. 

Juhanin paluu ei ole kaikilta osin mieluisa yllätys SunMunFun -seikkailupuiston asiat juuri kuntoon saaneelle Henrille, koska veli osoittaa sinnikästä pyrkimystä takaisin sen johtotehtäviin.

Päänvaivaa aiheuttaa myös se, että tavarantoimittaja Suomen Leikin johto on vaihtunut. Uusi johto ei suostu myymään SunMunFunille sen kipeästi tarvitsemaa Hirvihyppy-nimistä laitetta, mutta yrittää pakkomyydä kohtuuttomaan ylihintaan täysin kelvottoman Krokotiilijuoksun.

Henri Koskinen joutuu nyt kolmen rintaman taisteluun. Yhtäällä ovat Suomen Leikkiä pyörittävät roistot, toisaalla puiston työntekijät, joiden päät Juhani on puhunut pyörryksiin suurilla lupauksillaan. Kolmas pyörä on yhtiökumppaniksi pyrkivä pääomasijoittaja Kuisma Lohi, jonka alaisuudessa puistoa ei johdettaisi samanlaisella antaumuksella ja lämmöllä kuin Henrin.

Vaikeasta yhtälöstä ei selvitä ilman uusia vaivalloisesti hävitettäviä ruumiita, mikä tuo paikalle vielä taidetta ihailevan Pentti Osmalan Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden ja talousrikostutkintayksikön välisestä yhteistoimintajaostosta.

Pehmentävänä tekijänä Henri Koskisen elämässä suhde Laura Helantoon syvenee suhteen virallistamisen asteelle. Lauran ehdotukseen avoliitosta Henri vastaa näin:

"Sen perusteella mitä tiedän ja tunnen tällä hetkellä, voin heti sanoa että suhtaudun hankkeeseen äärimmäisen myönteisesti. Varsinaisen tarkemman aikataulun laatiminen ja päätöksestä ilmoittaminen on toinen asia. Olen kuitenkin valmis esittämään karkean arvion vaikka ihan välittömästi, jos näemme sen molemminpuolisesti hyödylliseksi."

Henri Koskinen on siis erittäin hykerryttävä hahmo Tuomaisen muutenkin muista poikkeavissa suomidekkareissa. Kirjailijan kerronta on ollut esikoisesta Tappaja, toivoakseni (2006) lähtien äkkiväärää ja yllättäville poluille johtavaa. Hirvikaavassa lause on hiottu viimeiseen asti tuottamaan nauruntyrskähdyksiä ja sydämen tykytyksiä, sillä Henrille ei voi toivoa kuin hyvää.

Lopussa langat solmitaan huipputyylikkäästi, mutta uusia pilvä on kasaantumassa taivaalle. Ensi vuonna ilmestyvässä trilogian päätöksessä luvassa on seikkailupuistosota. Aiemmin vain yksittäisiä romaaneja kirjoittanut Tuomainen on äitynyt ensimmäisessä jatko-osassaan sellaiseen lentoon, että jos meno paranee edelleen samaa tahtia, kurkotetaan huipennuksesa jo tähtiä.

torstai 26. elokuuta 2021

Jens Lapiduksen paluu rikospaikalle ennakoi hyytävästi aina vain syvempiä jakoja ruotsalaiseen yhteiskuntaan



 Jens Lapidus: Paratiisikaupunki (Paradis City). Suomentaneet Sirje Niitepôld ja Petri Stenman. 448 sivua, Like.

Asianajaja Jens Lapidus toi aivan uuden elementin jo maineikkaaseen ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen vuonna 2006 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Rahalla saa ja sen kahdella jatko-osalla. Hän kuvasi uskottavasti Ruotsissa nousussa olevia ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä, niiden yhteyttä kokaiinia nuuskaaviin uusrikkaisiin kantaruotsalaisiin ja rikollisen elämän houkutuksia näköalattomissa lähiöissä. Komisarioita ja poliisiyhteisöjä trilogiassa ei ole ollenkaan.

Samat kuviot toistuivat myös sitä seuranneessa Top Dog -trilogiassa. Kuudessa romaanissaan Lapidus tavallaan ennusti sen, mitä Ruotsissa nyt tapahtuu. Puheet No go -alueista lienevät liioiteltuja, mutta joka tapauksessa Tukholmassa on alueita, joissa eletään varjoyhteiskunnan omilla säännöillä. Rikollisklaanit selvittelevät välejään ampuma-aseilla kaduilla kuin 1930-luvun Chicagossa.

On siis erittäin kiinnostavaa, mitä Lapidus kirjoittaa neljän vuoden tauon jälkeen lähitulevaisuuden Ruotsista juuri ilmestyneessä kirjassaan Paratiisikaupunki. Nimi on ironinen. Siinä sovelletaan vuonna 2025 säädettyä lakia erillisalueista, jotka on ympäröity viihtyisyysaidaksi kutsutuilla muureilla. Erillisalueiksi on määritelty alueet, joiden asukkaista yli puolet on muista kuin länsimaista tulleita maahanmuuttajia ja joiden asukkaista suuri osa ei ole työn tai koulutuksen piirissä ja rikoksista tuomittuja on erityisen paljon.

Tulevaisuuskuvitelmasta Lapiduksen kirja eroaa siinä, että lain esikuva on jo olemassa erittäin tiukan maahanmuuttopolitiikan Tanskassa, jossa sitä kutsutaan gettolainsäädännöksi.

Tällainen erillisalue Paratiisikaupungissa on Tukholman Järva, jossa vaalitilaisuutta pitävä sisäministeri Eva Basarto Henriksson siepataan kesken puheen. Syntyvässä kaaoksessa sääntöjä pilkun tarkasti noudattava henkilösuojausyksikön ryhmänjohtaja Fredrika epäröi liian kauan ampumista ja ministeri on kadonnut jäljettömiin.

Turvallisuuspoliisi lähettää jengirikolliseksi määritellyn Emirin etsimään ministeriä Järvasta. Hänelle tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. ETJ-merkinnän takia Emiriin voidaan soveltaa kovennettuja rangaistuksia ja evätä sairausvakuutus. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi itse maksaa elämää ylläpitävät dialyysihoidot tai kuolla. Yhteistyö viranomaisten kanssa on ainoa keino pysyä hengissä ainakin vähän aikaa.

Pääjuoni ei ole mitenkään häikäisevä eikä omaperäinen. Samanlainen esiintyy esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Pako New Yorkista vuodelta 1981.

Toisessa juonilinjassa koko elämänsä tuotteistanut somevaikuttaja Nova saa haltuunsa muistitikun, joka pitää sisällään tietoa ruotsalaisista korkean tason uusnatseista.

Lopussa sukulaisuussuhteet aukevat ja juonilinjat yhtyvät melko tavanomaisessa loppurymistelyssä ja viime hetken pelastuksissa.

Lapiduksen kuumeinen kirjoitustyyli takaa jännityksen ja tässä ja nyt -tunteen, mutta oleellisempaa Paratiisikaupungissa on hänen näkemyksensä mahdollisesta tulevaisuudesta. Ruotsi vajoaa yhä enemmän keskenään taistelevien ryhmien väkivallan alle. Yhtäällä ovat pyhää rotusotaa tavoittelevat natsit, toisaalla Järvassa toimii vaikutusvaltainen Muslimiveljeskunta, joka harjoittaa sosiaalista toimintaa siellä, mistä yhteiskunta on vetäytynyt.

 Kolmas voimatekijä on kaupunkisissijoukko Liike, jonka terrorismi kohdistuu "vain suuryrityksiin, ilmastopettureihin ja niihin poliitikkoihin, jotka eivät suostu toimimaan paremman maailman puolesta".

Väkivallan vastapainoksi on myös toisenlaisia paratiisikaupunkeja, kuntia jotka vaativat asukkaitaan esittämään lojaliteettitodistuksen. Kunnan palveluita saavat vain asukkaat, joilla on todistus vähintään kolmen sukupolven moitteettomuudesta.

Osa Lapiduksen dystopiasta on Ruotsin mahdollista tulevaisuutta, osa totta jo nyt. Laki erillisalueista noudattaa siis jo olemassa olevaa tanskalaista lakia. Konkreettisia viihtyisyysaitoja Ruotsissa ei vielä ole, mutta henkisiä kylläkin, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 26.8.2021. Lienee myös kasvavaa todellisuutta, että ruotsalaiset elävät ryhmissä, joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa.

Paratiisikaupunki on Jens Lapidukselta hieno paluu ruotsalaisen rikoskirjallisuuden eturivin mieheksi kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu todella. Hänen ensimmäisestä romaanistaan on jo 15 vuotta, mutta melko yksin Lapidus on ruotsalaisen nykyrikollisuuden kuvaajana. Vaikka Ruotissa ilmestyy edelleen paljon aivan erinomaisia dekkareita, ovat rikokset niissä medelsvenssonien tekemiä ja niitä tutkivat toiset samanlaiset. Mausteena voi olla ulkomaalaistaustaisia nimiä, mutta periaatteessa ruotsalaiset dekkarit ovat aivan samanlaisia kuin maailmanlaajuiseen maineeseen noustessaan 1990-luvulla vaikka rikollisuuden kuva on täysin toinen.

Jens Lapidus uudisti ruotsalaisen dekkarin jo kerran ja tekee sen nyt yhtä väkevästi uudestaan.

torstai 19. elokuuta 2021

Tapani Baggen värisarjan kuudennessa osassa Keltainen Cadillac painutaan viihteelle kaasu pohjassa



 Tapani Bagge: Keltainen Cadillac. 270 sivua, CrimeTime.

Tapani Baggen värisarjassa on edetty vuoteen 1948 sen uusimmassa osassa Keltainen Cadillac. Poliittisesti elettiin taas jännittävää vaihetta, kun Valtiollinen poliisi Valpo oli punainen ja kommunistien huhuttiin suunnittelevan vallankaappausta, "Tshekkoslovakian tietä" Suomelle ja lakkoliikehdintä oli kiihkeää.

Valposta pois jäänyt Väinö Mujunen on pitkästynyt rooliinsa avovaimonsa ravintolan vahtimestarina, joten kansatieteilijä ja Urho Kekkosen luottomiehen Kustaa Vilkunan tarjous osuu maaliinsa. Joku kiristää Kekkosta arkaluontoisella valokuvalla. Mujusen olisi hoidettava lunnaiden maksu, ja jos mahdollista, saatettava kiristäjä käpälälautaan.

Kirjan alku vihjaa poliittisesta jännäristä, mutta sellaista Bagge ei ole kirjoittanut. Keltainen Cadillac on hypervauhdikas rikostarina. Viihteellä mennään ja lujaa. Samalla kun Mujunen selvittää tätä ja sitä seuraavaa kiristystapausta, karussa oleva sotilas Raino Ruuti pyytää häntä etsimään kadonneen Selman, jonka kanssa kerittiin styylata pari viikkoa ennen armeijaan astumista.

Mujunen ottaa tämänkin homman vastaan ja katuviisas ja naisiin menevä Rane auttaa häntä toisen tapauksen tutkinnassa. Paukkuraudat soivat ja nyrkit heiluvat rivakassa rikostarinassa tavalla, joka paikoin tuo mieleen Baggen kirjoittamat Jerry Cottonit - ne legendaarisen kioskisarjan viimeiset hyvät tarinat.

Politiikkaa Keltaisessa Cadillacissa ei ole, mutta vuoden 1948 kuohuvaa tunnelmaa Bagge annostelee mallikelpoisesti. Yhteiskunnallisen jännitteen lisäksi sitä sävyttävät amerikanraudat, joista osa kulkee jo bensiinillä, kun autoliikenne vielä pääosin liikkui häkäpönttöjen varassa. Kahvia ja paakelsia on saatavilla rajoitetusti paremmissa piireissä. Pikantti yksityiskohta on, että elokuvateattereiden esirippuja varastettiin iltapukujen kankaiksi. Pula-aikaa elettiin vielä.

Baggen teksti on nautittavan lennokasta ja juonenpunonta kekseliästä. Kekkosen kiristyskirjeestä lähtee liikkeelle monitahoinen rikosjuoni, joka pitää lisäksi sisällään valehenkilöllisyyksiä, murhia, valokuvista löytyviä johtolankoja, ja myös ullakolle kätkettyjä aseita ehkä juuri sitten sitä vallankaappausta varten.

Sarjan edellinen osa Sinimusta kyyti oli valtava pettymys. Nyt Bagge on jälleen siinä elementissään, mistä hänen kymmet dekkarinsa tunnetaan. 

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Psykedeelistä murhatutkintaa merkillisessä dekkarissa Sateenkaarimurhat



Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat. 288 sivua, CrimeTime.

Sateenkaarimurhat on erikoisin lukemani suomalainen dekkari. Vielä on sulateltavaa siinä, onko kyseessä oikeasti hyvä dekkariavaus Janne Toivoniemeltä vai vain kummallinen kuriositeetti.

Trendikkäillä Kallion kaduilla sykkivässä dekkarissa mainostoimiston menestyvä copywriter Kimi Kataja ja varakkaan perheensä rahoilla kapitalismin ja nykyajan kritiikkiä harjoittava pyylevä ja lyhytkasvuinen Benny Serlin perustavat filosofisen etsivätoimiston. Sen tarkoitus on selvittää heidän ystävänsä murha, josta epäillään toista ystävää. Murha on tapahtunut homobaarissa vietetyn drag queen -illan jälkeen ja siitä epäillään uhrin miesystävää.

Kyllähän Sateenkaarimurhissa rikostakin tutkitaan ja etsiväntointa harjoitetaan, mutta enemmän se on romaani nykyajan ilmiöistä. Mukana on menestyvä iloisista veronmaksajistaan tunnettu peliyhtiö, äärioikeistolainen katupartio, sosiaalisen median ilmiöitä, Kallion kapakat ja vieläpä haistatteleva esseisti, jolla taitaa olla yhtymäkohtia todellisuuteen.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ilman muuta psykedeelisen empirismin kehittänyt filosofi Benny Serlin. Tajuntaa laajennetaan ahkerasti psykedeeleillä, kannabiksella ja kokaiinilla. Jostain sieltä kautta rikoksenkin pitäisi ratketa Bennyn filosofian mukaan.

Täysin eriparisen elitistisen Kimin ja väärin ymmärretyn filosofi Bennyn pitkään jatkunut ystävyys selitetään järkeen käyvästi.

Taustatukea Kimi ja Benny saavat kovapintaiselta ja pitkäpinnaiselta poliisilta Anne Seppäseltä, joka on kirjan sekopäisessä henkilögalleriassa melkein normaali tapaus.

Bennyn filosofia on hauskaa luettavaa, mutta sitä on vähän liikaa. Muuten Toivoniemen juttu kulkee rennosti ja vaivattomasti. Dialogi on aitoa.

Rikosjuttukin paketoidaan näppärästi. Sateenkaarimurhat voisi olla vieläkin hulvattomampi, mutta tällaisenakin se on aika ällistyttävä tapaus. Ei ole mitään, mihin suomalainen dekkari ei taipuisi vuonna 2021.

tiistai 17. elokuuta 2021

Kristian Kososen viides sotaromaani vahvistaa hänen asemaansa alansa nykypolven kärkimiehenä


 

Kristian Kosonen: Verinen tie Tyrjään. 381 sivua, Bazar.

Jatkosodan alussa taistelu maanteiden tärkeästä risteyspaikasta Tyrjästä kesti toista kuukautta. Suomalaiset aloittivat hyökkäyksen Parikkalan kuntaan kuuluneesta Tyrjästä 30.6.1941 ja taistelu päättyi suomalaisten voittoon vasta 4.8. Taisteluissa kaatui satoja venäläisiä. Suomalaisia kuoli 326 ja yli 1500 haavoittui. Jalkaväkirykmentti 7 sai taisteluista kutsumanimen Tyrjän rykmentti.

Suunnilleen noin lakonisesti jatkosodan kuuluisan taistelun tapahtumat esitellään Wikipediassa. Mitä se merkitsi inhimilliseltä kannalta, sitä kuvaa Kristian Kosonen viidennessä sotaromaanissaan Verinen tie Tyrjään. Pelkoa, nälkää, janoa ja brutaaleja kuolemia sekä haavoittumisiahan se merkitsi. Jo tuttuun ja varmaotteiseen tyyliinsä Kosonen kulkee Väinö Linnan jalanjäljissä siinä, että hän riisuu sodalta kaiken kunnian, mutta antaa sen niille miehille, jotka tämän kurjuuden joutuivat kokemaan. Joukossa olivat hänen molemmat ukkinsa.

Jo heti ensimmäisillä sivuilla Kosonen luo näkymän sodan mielettömästä ristiriidasta. On sellainen helteinen heinäkuun alun päivä, joita kesällä 2021 riitti ennätyspitkään. Kesä parhaimmillaan. Ahomansikoita ja metsän äänet täynnä kesän harmoniaa. Metsän laitaan maastoutunut miesjoukko ei niistä pysty iloitsemaan, sillä kohta heidän on hyökättävä aukealle niitylle valtaamaan edessä olevaa mäkeä neuvostoliittolaisilta. On juostava ilman suojaa pian alkavaan luotisateeseen. Varmaa on, että moni on muutaman minuutin kuluttua sankarivainaja.

Ja se on vasta alkua. Taistelut huipentuvat kuukautta myöhemmin Munakukkulan valtaukseen, josta avautuu tie koko päivän kestävään veriseen taisteluun itse Tyrjästä.

Kosonen on mestari kuvaamaan sodan kurjuutta ja sen kitaan joutuneiden inhimillistä kärsimystä. Verinen tie Tyrjään on jälleen vavahduttava romaani, ja tekisi mieli sanoa, että myös varoitus siitä, että ei koskaan enää. Hän luo kirjassaan sotilaista pienin piirroin kokonaisia persoonia ja poistaa heitä sitten pelistä yhtä sattumanvaraisesti kuin luotien iskiessä sodassa vieruskaveriin, mutta jättäessä toisia henkiin. Luoti ei katso, osuuko se sympaattisena vai veemäisenä kuvattuun henkilöön.

Kososen sotakirjoissa on tähän asti kerrottu sodan laajemmista päämääristä tietämättömiä rivimiehiä, jotka kiroavat osaansa ja maailmanhistoriaa tekevät suurmiehet. Jotkut ovat silti valiotaistelijoita, toiset murtuvat henkisen paineen alla mahdottomassa tilanteessa.

Rivimiehiä riittää myös uusimmassa romaanissa, mutta kiinnostavasti Kosonen nostaa tällä kertaa etualalle kapteeni Aarne Mäenpään, joka on Tuntemattoman Lammio-tyyppinen muodollisuuksista niuhottaja, mutta ilman tämän rohkeutta ja sotataitoja. Kovan ja vaativan isänsä kasvattama Mäenpää tavoittelee sodasta kunniaa, mutta kyvyt joukkojen johtamiseen eivät riitä ja epävarma Mäenpää tietää itsekin sen. Epilogissa tavataan Mäenpää, joka on selvinnyt sodasta hengissä, mutta sota on silti pilannut hänenkin elämänsä.

Kososen vuoden välein ilmestyneet viisi sotaromaania ovat samalla kertaa huipputöitä ja järkyttäviä teoksia koska niissä sodan todellisuus ilmenee niin aitona kuin sen kirjallisin keinoin voi ilmaista. Kirjoja ei tarvitse yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen, niin tasalaatuisia ne ovat jo täräyttävästä esikoisesta Taistelu Vasikkasaaresta lähtien.

Kirjailijana Kristian Kosonen on silti mennyt koko ajan eteenpäin ja kirjallisilta ansioiltaan Verinen tie Tyrjään on loikka eteenpäin. Edelliset neljä kirjaa ovat yhtä tulimyrskyä ja taistelun melskettä ilman isompia taukoja. Nyt Kosonen annostelee toimintaa ja suvantokohtia tarkemmin. Sodan todellisuutta ovat myös tapahtumat etulinjan takana uutta hyökkäystä odottaessa sekä haavoittuneiden evakuoinnit ja kuljetukset kurjassa kunnossa olevia teitä pitkin ja vihollispartioiden muodostaman uhan alla.

Ei panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta Verinen tie Tyrjään on jotenkin vielä täyteläisempi kuin Kososen aiemmat. Sen tapahtumat ja henkilöt jäävät mieleen. Sankarihautausmaita katselee taas uusin silmin, sillä niissä vaatimattoman kiven alla he lepäävät syyttöminä suurten johtajien suuriin suunnitelmiin.

Romaanin jälkeen tekee mieli kuunnella Suonna Konosen Folkswagen-yhtýeen kappaleet Lemetti ja Syvärin jouluyö, jotka kertovat musiikin keinoin samaa humaania sanomaa kuin Kristian Kosonen kirjoissaan.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

JP Koskinen taituroi kiitetyn Tulisiiven jatko-osassa lännen mailla



JP Koskinen: Haukansilmä. 467 sivua, Like.

JP Koskisen toissa vuonna ilmestynyt Tulisiipi oli arvostelu- ja palkintomenestys. Romaani kertoo amerikansuomalaisen Kuuran perheen vaiheista 1930-luvun Neuvosto-Karjalassa Stalinin vainojen alla. Se ilmestyi samoihin aikoihin kuin Ossi Kamppisen samaa aihetta käsittelevä tietokirja Palkkana pelko ja kuolema , ja tavallaan elävöitti sitä.

Haukansilmä on Tulisiiven esiosa. Siinä Kuurat jättävät Suomen 1860-luvulla ja matkaavat Amerikkaan paremman elämän perässä. Romaanin keskushenkilö Yrjö on Tulisiiven Kaarlen isoisä, mutta tämän romaanin alkaessa laivan saapuessa New Yorkiin vasta pikkupoika. Tai Nyy Joorkiin, niin kuin Kuurat kaupunkia kutsuvat.

Tulisiivessä Kaarle löysi lennoillaan kaukana maan päältä jonkinlaisen vapauden absurdissa stalinistisessa yhteiskunnassa. Haukansilmän Yrjöstä tulee preerioiden yksinäinen kulkija ja vapauden etsijä romaanin päästyä vauhtiin. Sitä ennen Kuurat muuttavat nimensä Frostiksi ja lähtevät uudisraivaajiksi länteen. Kunnolla tarina käynnistyy, kun intiaanit sieppaavat Yrjön ja hänestä, George Frostista, tulee monien nimien mies: Ska-Nupa, Mies Jota Hevoset Kuuntelevat ja ilmiömäisen näkökykynsä ansiosta lopulta Haukansilmä.

Koskinen kuljettaa upeassa romaanissaan Yrjön läpi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisten vaiheiden sotimisesta tarpeeksi saavaksi ukkomieheksi. Hän on vuosia intiaanien vankina ja muuttuu lähes intiaaniksi itsekin. Haukansilmässä kerrotaan, miten hän ystävystyi Tulisiiven alussa esiintyvän Kolmen Arven kanssa. Välillä Yrjö vaeltaa New Yorkissa sirkuksessa tapaamansa mestariampuja Diana Knoxin kanssa, metsästelee sitten yksin, tapaa intiaaniystäviään reservaatissa ja toimii armeijan tiedustelijana sekä hevosten hoitajana viimeisissä intiaanisodissa.

Vaitelias mies todistaa intiaanien vääjäämättömän tappion, kun vieraat vievät heidän maansa ja elinmahdollisuutensa. Lurjusmaiset intiaaniasiamiehet täydentävät tuhoa myymällä omaan laskuunsa heille tarkoitettuja elintarvikkeita ja tavaroita.

"Uusi aika on uusi aika, etkä voi sille mitään", Kolme Arpea sanoo Geronimolle tämän antautuessa syksyllä 1886.

Apassijohtajaja Geronimo, armeijan tiedustelija Al Sieber, useat oikeilla nimillään romaanissa esiintyvät kenraalit ja Little Big Hornin kaltaiset taistelut lisäävät romaanin aitouden tunnetta.

Haukansilmä on suuri surumielinen lukuromaani. Yrjön / Georgen / Haukansilmän loputtomassa ja levottomassa vaelluksessa on tasankojen autiuden ja avaruuden tuntua. Aivan kuin tuleva lapsenlapsensakin, hän etsii vapautta sieltä, missä vallitsevat tyhjyys ja yksinäisyys. Surumielisyyden tuntua tuo, että romaani etenee kohti yhden aikakauden loppua, mutta ehkä myös lukijalla jo oleva tieto Yrjön jälkeläisten kohtalosta.

Mikään realistinen siirtolaisromaani Haukansilmä ei ole. Koskinen ei kerro mitään siitä, mistä tilanteesta Kuurat lähtevät Suomesta ja asettuminen uuteen maahan onnistuu ilman erityisempää ponnistelua. Ei mene aikaakaan, kun Yrjö tulee jo täysin toimeen englannin kielellä. Olisin odottanut, että henkilöt puhuisivat edes jonkin verran suomen ja englannin sekoitusta fingelskaa, mutta sen korvaavat vain ilmaisut kuten viftiin sent, gaaddämmit ja läntloordi.

Suuri eeppinen lukuromaani, kyllä. Mutta lisäksi Haukansilmä on mannaa meille, jotka olemme nuorina ahmineet poikien seikkailukirjoja. Sillä huima seikkailuhan tässä on kyseessä. Viisaasti ja mukaansa tempaavasti kerrottuna. 

Haukansilmä ja Tulisiipi ovat täyteläinen pari. Väliin mahtuisi kolmaskin teos siitä, mitä tapahtui niiden välissä.

tiistai 10. elokuuta 2021

Bo Svernströmin kakkonen tarjoilee nautittavan mysteerin


 

Bo Svernström: Ken leikkiin ryhtyy (Lekarna). Suomentanut Pekka Marjamäki. 496 sivua, WSOY.

Vuosi sitten olin suorastaan tuohtunut Bo Svernströmin esikoisdekkarista Uhri ja pyöveli. Kidutusmurhilla menestykseen noussut Svernström liittyi osaksi trendiä, jossa uudet ruotsalaiset kirjoittavat pyrkivät erottautumaan muista lisäämällä raakuuksia ja väkivaltaa kirjoihinsa.

Uusi dekkari Ken leikkiin ryhtyy on siksi mieluisa yllätys. Svernström ei panekaan vielä pahemmaksi, vaan on kirjoittanut yllätyksiä ja käänteitä täynnä olevan täyteläisen mysteerin.

Ken leikkiin ryhtyy -dekkarissa kohtaavat lapsenmurha ja 28 vuotta sitten tapahtunut samanlainen tapaus. Edellisestä kirjasta tutut Carl Edson ja Jodie Söderberg tutkivat kalliosyvennyksestä löytyvän Olindan murhaa. 

Samaan aikaan määrätietoinen toimittaja Lexa Andersson alkaa kirjoittaa kirjaa 11-vuotiaana murhatun Maxin tapauksesta 28 vuotta sitten. Murhasta syyllisenä pidetään hänen silloista leikkitoveriaan Robert Lindströmiä ja niin eristäytynyttä elämää viettävä Robert itsekin uskoo. Kokemus on ollut niin traumaattinen, ettei hän muista tapauksesta mitään.

Carl Edson ja Jodie Söderberg tutkivat uutta murhaa, ja sitten useampia. Lexa Andersson Robertin kanssa käy läpi aiempaa, jonka esitutkinta herättää vähintäänkin kysymyksiä. Ennen pitkää päädytään esittämään samoja kysymyksiä samoille ihmisille.

Svernström panostaa nyt raakuuksilla hätkähdyttämisen sijaan nautittavan kihelmöivään tunnelmaan ja yllätyskäänteisiin. Kun Robert Lindström kertoo itsestään ja surkeasta elämästään, lukijan myötätunto on hänen puolellaan. Mutta onko Robert viaton ressukka vai häikäilemätön manipuloija ja lapsen tappaja, joka autiolla tontilla 28 vuotta sitten vahingoitti hämäyksenä itseäänkin?

Joku ainakin haluaa estää tapauksen penkomisen, sillä Lexa saa uhkauskirjeitä ja pahempaakin, jotta lopettaisi tutkimukset.

Ken leikkiin ryhtyy pitää otteessaan alusta loppuun. Se kutkuttaa mieltä ja jännittää sopivassa suhteessa. Henkilöhahmot on rakennettu hyvin ja jutun ratkaisu looginen. Edellinen kirja oli kaiken muun lisäksi liian pitkä. Tämän tarina kantaa hyvin 500 sivuaan. Bo Svernströmissä on ainekset ruotsalaisen dekkarin seuraavaksi suurnimeksi.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Katse kääntyy sisäänpäin Saija Kuuselan pohjoiseen sijoittuvassa esikoisdekkarissa



 Saija Kuusela: Katse. 352 sivua, Tammi.

Ensimmäisenä Saija Kuuselan esikoisdekkarissa huomio ei kiinny purosta löytyvään silmittömään ruumiiseen vaan luontokuvaukseen. Biologi Kuusela kirjoittaa vedestä, että "se juoksi yli kivien silkkisenä mattona, tihkui sammalen peittämistä pinnoista". Metsä on "kudelma", kuuset kehräävät auringonvalosta kirkasta lankaa,

Ollaan Pohjois-Norjassa. Runollinen ja jylhä vaihtelevat Kuuselan kielessä maiseman mukaan. Katse ei ole aivan tavallinen dekkari. Kirjallisesti se on hyvin kunnianhimoinen tapaus.

Kirja sijoittuu nimettömään kylään, johon saamelaistaustainen ylikonstaapeli Nea Guttorm on hakeutunut, vaikka hän on ollut menestyvä profiloija keskusrikospoliisissa Oslossa. Syy on kariutunut parisuhde ja myös jonkinlainen juurien etsiminen. Nean saamelainen äiti on jättänyt perheen syistä, joita dekkarisarjan aloittavassa Katseessa ei sen enempää avata.

Katseen runko rakentuu purosta löytyneen miehen arvoituksesta ja hänen murhansa selvittämisen ympärille, mutta enemmän kyseessä on romaani ihmissuhteiden vaikeudesta kuin varsinainen dekkari. Kirjan nykyaikaa rikkovissa väliosissa joku, ilmeisesti juuri Nea, purkaa Oslossa katkerasti kariutunutta suhdettaan. Kun murhatun miehen henkilöllisyys ja tausta selviävät, paljastuu sieltäkin vaikea rakkaussuhde.

Nean erityisominaisuus on, että hän on jonkinlainen näkijä. Jumissa oleva murhatutkinta saa vauhtia, kun hän "näkee" jo kuolleen miehen nuoren tunnistettavissa olevan naisen seurassa rähjäisessä kuppilassa. Yliluonnollisen puolelle kurkottaminen varmasti jakaa dekkarikansan mielipiteet. Itselleni se merkitsi kiehtovasti alkaneen tarinan latistumisen alkua. Epäuskottavuutta lisää se, että murhatun miehen taustalle on vain yksi avaintodistaja, mutta hänen kuulustelullaan ei pidetä mitään kiirettä.

Pikkupaikkakunnalla on ihmeen suuri poliisilaitos ja mielenkiintoisia tyyppejä, joiden tarkemman kuvauksen Kuusela pääosin ohittaa sarjan ensimmäisessä osassa. Kuka on Nean paras kaveri, turkkilaissyntyinen poliisi Tanya ja miten hänkin on päätynyt kylään Pohjois-Norjassa? Porukan pomo Robert eli Bobby liikauttaa jotain ihmissuhteissaan pettyneen ja varautuneen Nean sisällä. Romanssia pukkaa jatko-osissa?

Katse huipentuu Nean pitkään, vastuuttomaan ja hengenvaaralliseen vaellukseen jäätiköllä murhan todistajan tai omien näkyjensä perässä. Yksinäisen eloonjäämiskamppailun kuvaus on jälleen komeaa. Niin komeaa, että herää kysymys, mihin tässä koko murhajuttua edes tarvittiin. Toimisiko Nea Guttormin tarina paremmin, jos siitä ei olisi ängetty dekkaria vaan ihan vain romaanina.

Kustantaja suunnittelee joka tapauksessa Nea Guttorm -sarjasta merkkituotetta. Vuoden kuluttua ilmestyvän kakkososan kansi ja nimi julkistetaan jo esikoisessa. Itselleni Katse jätti sen verran haalean olon, että se saattaa jäädä lukematta. Tuntuu, että kustantajalla on ollut tarve nimenomaan uudelle nimenomaan naisille markkinoitavalle dekkarisarjalle, joten en kuulu kohderyhmäänkään.

sunnuntai 1. elokuuta 2021

Ewert Grensin ja Piet Hoffmannin rankin juttu


 

Anders Roslund: Levon hetki nyt lyö (Sovsågott). Suomentanut Annemari Typpö. 405 sivua, WSOY.

Vuosi sitten olin vähän tuohduksissani siitä, että Anders Roslund jatkaa Börge Hellströmin kanssa luomaansa dekkarisarjaa yksin Hellströmin kuoleman jälkeen. Sä kasvoit neito kaunoinen oli hyvien hahmojen varaan kirjoitettua ammattitaitoista, mutta sielutonta ja mekaanista jännitystä.

Nyt pitää vetää sanoja takaisin. Sarjaa jatkava Levon hetki nyt lyö on niin häikäisevä - ja myös häiritsevä - teos, että se voi olla koko joukon paras. Ja nyt puhutaan sarjasta, joka parhaimmillaan on ollut ehkä kaikkien aikojen parasta, mitä Ruotsissa on koskaan rikoksista kirjoitettu, ainakin fiktion puolella.

Sarjan keskushahmot komisario Ewert Grens ja rikollispiireihin soluttautuva Piet Hoffmann kohtaavat jälleen, vaikka Grens pyhästi lupasi viime jutun jälkeen, että ei koskaan enää. Että Hoffmann saa viimeinkin omistautua perheelleen ja tavalliseen elämään. Sarjan lukeneet tietävät, että ihmissuhdetaidoiltaan täysin kyvyttömän Grensin lupaukset on tehty rikottaviksi, niin nytkin.

Levon hetki nyt lyö kertoo rikoksista iljettävimmistä, kansainvälisestä pedofiiliringistä ja sen uhreista. Grens tuntuu saavan elämälleen tarkoituksen, kun hän saa vihjeen ringin sieppaamasta ruotsalaistytöstä, joka voi olla hengissä ja löydettävissä. Itse kenttätyöhön tarvitaan taas Hoffmannia.

Roslund ja Hellström kirjoittivat tiukkoja ja äärimmäisen jännittäviä trillereitä, joita voisi kutsua sosiaalidekkareiksi. Aiheina olivat muun muassa katulapset, jengirikollisuus jo paljon ennen kuin se ryöpsähti Ruotsissa nykyisiin mittasuhteisiinsa sekä kuolemanrangaistuksen oikeutus. Hellströmin kuoleman jälkeen Roslund on ollut yksin jotenkin hukassa. Muoto on hallussa, mutta sisältö on ontunut.

Ei onnu enää. Uusimmassa toimii kaikki. Se on kamala kuvaus pedofiilirinkien toimintatavoista ja pedofiilien kieroutuneesta ajatusmaailmasta samaan tyyliin kuin talvella ilmestyneessä Anneli Aunolan ja Kauko Röyhkän teoksessa Liian lempeä mies. Suomalainen versio aiheesta oli realistinen ja aiheeseen liittyvästä välinpitämättömyydestä huolestunut poliisiromaani. Ruotsalaisessa jännitys kiristyy äärimmilleen ja kello tikittää aikaa pois, mikä on yksi Roslundin tavaramerkki.

Muodollisestikin Levon hetki nyt lyö on henkeäsalpaava huipputyö, kuin kirjallinen kohtalonsinfonia. Roslund on jakanut sen moneen rytmiltään vaihtelevaan osaan. Musiikkitermein teoksesta löytyvät ainakin adagio (hitaasti) sen alkaessa kohtaamisesta hautausmaalla, crescendo (voimistaen) operaation käynnistyessä ja forte fortissimo eli räjähtävä loppuhuipennus, joka tulee yllättäen paljon ennen kirjan loppua. Siellä odottaa useampi coda (loppusoitto), joissa kohdataan vielä monta yllätystä. 

Kokonaisuutena teoksen tyylilaji on lacrimoso (itkien), sillä kaikkea siinä kuvailtavaa tapahtuu koko ajan.

Anders Roslund on palannut voimalla pohjoismaisten dekkarien huipulle. Svenska Dagbladetin kriitikko on ollut täysin oikeassa: Levon hetki nyt lyö on huimaavan jännittävä eikä sitä voi jättää kesken. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan, sillä kirja on aihepiirinsä takia myös hyvin raskasta ja mieltä kääntävää luettavaa.

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Taavi Soininvaaran uusin on kuuma kuin heinäkuinen hellekupoli



 Taavi Soininvaara: Sokea oraakkeli. 379 sivua, Otava.

Vuonna 2000 trilleriuransa aloittaneella Taavi Soininvaaralla on ihmeellinen kyky aistia uutta kirjaa aloittaessaan, mikä asia on pinnalla sen ilmestyessä seuraavana kesänä. Viime vuonna ilmestyneen Tsaarin ruoskan alkuasetelma oli kuin aiemmin samana vuonna paljastuneesta suuresta katiska-huumejutusta.

Kesän 2021 trilleri Sokea oraakkeli ilmestyi heinäkuussa samaan aikaan, kun Suomessa seurattiin uuden helleputkiennätyksen syntymistä ja muualla maailmassa hirmuhelteitä, maastopaloja ja tuhotulvia. Ilmastonmuutos - ilmastokatastrofi - on täällä todellisuutta ja siitä ponnistaa myös Soininvaara uusimmassaan.

Aiemmissa ilmastotuhoissa kaikkensa menettäneet yrittävät hälyttää maailman Oraakkeliksi kutsutun johtajan suunnitelman avulla. Siihen kuuluu heidän mielestään kolmen suurimman ilmastorikollisen salamurhat ja niiden jälkeen julkaistava manifesti. Ryhmä käyttää nimeä Action for Earth.

Tappamisessa amatöörien iskut menevät enemmän tai vähemmän pieleen ja suunnitelma paljastuu ennen aikojaan. Tapahtumat ulottuvat tuttuun tapaan Suomeen, ja sarjan aiemmista osista tutut Supon Arto Ratamo ja KRP:n Elina Linden joutuvat taas murhaajajahtiin.

Tyypillistä trillerikuvastoa on, että alussa esitetty ilmastorikollisten murhasuunnitelma on vain alkua. Tapahtumien taustalla vaikuttavat väkevämmät ja viakkaammat voimat, joiden peliin naiivit ilmastosoturit temmataan. Pelissä on taas kerran koko maailman tulevaisuus.

Kuulostaa kliseiseltä ja niistähän nämä trillerit yleensä myös koostuvat. Soininvaara rakentaa silti taas kerran tarinaa niin taitavasti, että ei se siltä tunnu. Monista muista kirjoittajista hän poikkeaa siinä, että sankarit eivät ole elämää suurempia vaan juuri sen kokoisia. Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa tapahtuvassa kilpajuoksussa suurtuhon kanssa on tiettyä arkista maanläheisyyttä. Ratamo on kirjasarjan edetessä vanhentunut 20 vuotta ja se näkyy ja tuntuu niin kropassa kuin elämänpiirissäkin.

Sokea oraakkeli kuuluu Tsaarin ruoskan tavoin Soininvaaran jo pitkän uran parhaimmistoon. Trillerimäisiä ylilyöntejä, takaa-ajoja ja taisteluita on vähän. Viime kädessä maailma pelastuu älyn, ei räiskeen ja asearsenaalin avulla.

Taavi Soininvaaran Ratamo-sarjasta kannattaisi pitää isompaakin meteliä. Vuonna 2000 ilmestyneestä Ebola Helsingistä lähtien hän on ollut tiukasti ajan hermolla ja kirjat ovat myös raivanneet tietä suomalaisten dekkarien kansainväliselle menestykselle. Siihen nähden uusi Soininvaara tulee aina markkinoille kummallisen hipi hiljaa.

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Kuolleen poliitikon ruma salaisuus paljastuu laadukkaan Wisting-sarjan uusimmassa osassa


 

Jørn Lier Horst: Korpimaja (Det innerste rommet). Suomentanut Päivi Kivelä. 382 sivua, Otava.

Jørn Lier Horstin luomaa rikostutkija Wistingiä ei syyttä kutsuta Norjan Wallanderiksi. Poliisina Larvikissa työskennellyt Horst on kirjoittanut Wallander-fanelle tutun oloisia rikosromaaneja vuodesta 2004. Wisting johtaa murhatutkimuksia tekevää poliisiryhmää Larvikissa. Rikosten ohella hänen yksityiselämänsä tulee tutuksi.

Wistingit ovat olleet laadukkaita perusdekkareita, mutta eivät kovin omaperäisiä, koska samanlaisia Pohjoismaissa on kirjoitettu ainakin 1960-luvun puolivälistä asti.

Horst ei ole kuitenkaan jäänyt pyörittämään samaa levyä. Viime vuonna ilmestynyt Koodi merkitsi käännettä peruskerronnasta ja vuoden 2021 suomennoksessa Korpimaja sitä saadaan lisää.

Suoraan asiaan menevässä tarinassa Wisting saa valtakunnansyyttäjältä erikoistehtävän. Työväenpuolueen entinen johtava poliitikko Bernhard Clausen on kuollut yllättäen. Kuolemaan ei liity mitään epäselvää, mutta hänen mökistään on löytynyt pahvilaatikoita täynnä rahaa, puntia, dollareita ja euroja kymmenien miljoonien kruunujen arvosta. Wistingin on koottava salassa toimiva tutkijaryhmä selvittämään, mistä on kysymys, sillä Clausen toimi politiikassa puolustusministerinä ja puolustuvaliokunnan keskeisenä henkilönä. Rahakasaan voi liittyä ulkovaltojen toimintaa.

Horst on kehittänyt hienon mysteerin poliitikosta, jolla oli salaisuuksia. Wistingin ryhmä kuorii sitä auki kerros kerrokselta kuin sipulia.

Pian osoittautuu, että rahoissa ei ole kysymys ainakaan vakoilusta. Aivan kuin Koodissa vuosi sitten, rikostutkijoiden on palattava vanhaan selvittämättömään rikokseen. Oikeastaan useampaan.

Korpimaja on tutkijoille ennen kaikkea älyllinen haaste. Jännitystä kirjassa on vain vähän. Siitä vastaa Wisting-arvioissani moittimani poliisin tytär Line, jonka sotkeutuminen rikostutkintaan on tällä kertaa perusteltua. Toimittajana hän selvittää Clausenin taustaa journalistisin keinoin salaisen ryhmän jäsenenä.

Vuonna 1970 syntynyt ja rikosromaaneja vuodesta 2004 kirjoittanut Horst todistaa, että vanhakin koira oppii uusia temppuja. Wisting-sarja on herännyt uudella tavalla eloon viimeisimmissä osissaan.

tiistai 6. heinäkuuta 2021

Toinenkin Fitzek-suomennos on vauhdikas ja kiero


Sebastian Fitzek: Matkustaja 23 (Passagier 23). Suomentanut Sanna van Leeuwen. 426 sivua, Bazar.

Kyllä on mainio löytö ja lisä Suomen dekkarimarkkinoille tämä saksalainen menestyskirjailija Sebastian Fitzek. Monty Pythonin sanoin "ja nyt jotain täysin erilaista" meille, jotka luemme enimmäkseen pohjoismaisia synkkiä ja vakavia dekkareita. 

Keväällä julkaistu ensimmäinen suomennos Potilas oli pulpia, kauhua ja väkivaltaa yhdessä paketissa. Mies soluttautui vankimielisairaalan suljetulle osastolle selvittääkseen poikansa murhan.

Matkustaja 23 menee suoraan toimintaan, kun peitetoiminnassa kunnostautunut poliisi Martin Schwartz houkutellaan Sultan of the Seas -loistoristeilijälle vihjeellä uusista tiedoista poikansa kuolemasta. Viisi vuotta aiemmin Schwartzin vaimo teki itsemurhan samalla risteilijällä ja murhasi myös heidän poikansa. Ruumiita ei koskaan löydetty.

Tallinnan- ja Ruotsin-laivat eivät ole mitään loistoristeilijöitä, mutta Matkustaja 23:n luettuaan ei kyllä astu enää koskaan laivaan entisin silmin. Fitzek on kehittänyt jälleen hurjan ja makaaberin suljetun tilan juonen. Kauhujen laivalla on korean kulissin takana katoamisia, kidutusta, piinaa ja kaikkea mahdollista kieroa menoa.

Schwartz saa panna kaiken taitonsa peliin säntäillessään sinne tänne laivan lääkärin Elena Beckin kanssa pelastaakseen itsemurhakandidaatteja, kidutettuja ja kuolemanvaarassa olevia näkymätöntä vastustajaa vastaan. Matkustaja 23 on vähän kuin Die Hard valtamerilaivalla.

Potilaan lopussa Fitzek tarjoili aimo yllätyksen, Matkustaja 23:ssa niitä tulee laskutavasta riippuen kaksi tai jopa kolme. Kirjoittajan laadun jo tuntien kyseessä ei ole mikään tavallinen jännäri, vaan asetelmaa myllätään lopussa perusteellisesti. Ja hänen kiitossanojensa jälkeen vielä kerran, kun kauhuromaanin aloitusta muistuttavaa prologia seuraa vihoviimeisillä sivuilla sen selittävä epilogi.

Matkustaja 23 muistuttaa jossain määrin vanhojen trillerien ykkösnimien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn teoksia siinä, että päähenkilö on kaiken kestävä huippuammattilainen mahdottomassa tilanteessa ja toimintaa on nonstoppina. 1970-luvun suuruudet olivat kuitenkin sovinnaisia ja puisevia Fitzekiin verrattuna. Hänen kuvaamiaan perversioita ei olisi 1970-luvulla edes suostuttu julkaisemaan.

Matkustaja 23:ssa on sen verran totta, että risteilijöiltä todella katoaa vuosittain joitain kymmeniä ihmisiä jäljettömiin. Se on kuitenkin vain mauste. Matkustaja 23 on mahtavaa kesäviihdettä, ja syksyllä meno ehkä kovenee entisestään, kun vuoden kolmas Fitzek-suomennos Ikkunapaikka 7A ilmestyy. Silloin siirrytään mereltä yläilmoihin.

Anu Ojalan veret seisauttava Jääsilkkitie taitaa olla vuoden paras esikoisdekkari

 


Anu Ojala: Jääsilkkitie. 302 sivua, Like.

Huumehelvetti Lapissa. Siinä juristi-kirjailija Anu Ojalan dekkariavauksen ainekset. Jääsilkkitie on niin veret seisauttava kuvaus huumeisiin liittyvistä koukuista, petoksista ja väkivallasta, että ei tule mieleen mitään vastaavaa aiemmin Suomesta.

Ronja Jetzsch työtovereineen Lapin poliisista kohtaa äkkiä murhia, yliannostuskuolemia ja muuta väkivaltaa kokonaisena aaltona. Suomen ja Ruotsin rajalla on lasteittain aiemmin tuntemattomia synteettisiä huumeita, jotka kylvävät kauhua ja kuolemaa.

Samaan aikaan väkivaltaisessa avioliitossa elävä tullimies Kristian saa sattumalta haltuunsa repun, jonka sisältö voisi muuttaa hänen ja pienen tyttärensä Lauran elämän. Mutta vaarana on, että tunnollinen Kristian sotkeentuisi liian vaaralliseen peliin.

Anu Ojalan teksti on poikkeuksellisen voimakasta ja kylmäävää. Hän näyttää tuntevan maailman, josta kirjoittaa. Huumeriippuvuus ja ahneus ovat yhdistelmä, jossa kaikki vanhat ystävyydet ja lojaalisuudet saavat väistyä. Kuvaamansa poliisit hän heittää kohti vertaansa vailla olevaa painajaista, ja tekee sen uskottavasti ja hyvin. Jääsilkkitie on poliisiromaaninakin täyttä rautaa.

Koko ajan umpiväsynyt Ronja Jetzsch hoitaa vuoroin veljensä kanssa muistisairasta äitiään eikä halua kuulla puhuttavankaan mistään hoitolaitoksesta. Ronjasta Ojala luo kokonaisen ihmisen. Muut poliisit jäävät hieman hahmottomiksi, kun teos on niin toiminnantäyteinen. Tässä tapauksessa se ei haittaa, koska kerronta on niin tiukkaa, että välillä huomaa pidättelevänsä hengitystä jännityksestä.

Ojala myös perustelee hyvin, miksi tullimies Kristian antaa vaimonsa, sosiaalityöntekijä Lindan piinata itseään ja lastaan. Linda on psykopaatti ilman selityksiä.

Ainoa aukkopaikka Jääsilkkitiessä on huumekuvioon liittyvä laajempi kehys. Miksi suojelupoliisi on ottamassa tutkintaa haluunsa ja miksi poliiseja kielletään korkeammalta taholta "häiritsemästä" Ruotsin puolella Haaparannassa sijaitsevan klinikan toimintaa?

Jääsilkkitie on joka tapauksessa niin vahva yhteiskunnallinen dekkari, että sille uskaltaa odottaa ja toivoa menestystä, kun vuoden parhaita palkitaan. Anu Ojala tuo taas jotain uutta kulta-aikaansa elävään suomalaiseen rikoskirjallisuuteen.


lauantai 3. heinäkuuta 2021

Pelontekijät on tavallista tanakampi Takamäki ja Jarkko Sipilän paras dekkari



Jarkko Sipilä: Pelontekijät. 329 sivua, CrimeTime.

Olen ollut aika tyly Jarkko Sipilän Takamäki-sarjalle. Sipilän dekkareissa ei ole oikeastaan ollenkaan henkilökuvausta ja poliisitoiminnan kuvauksen realistisuutta taas on liikaakin. Kirjat eivät hengitä, kerronnassa ei ole imua.

Ilo onkin suuri, kun pääsee sanomaan, että 21. Takamäki-dekkari Pelontekijät on huipputyö, poliisiromaanin valioyksilö.

Sarjan paremmille osille on yhteistä se, että ne ovat lähinnä ataripoliisi Suhosen soolojuttuja. Tämä pätee myös Pelontekijöihin. Suhonen sotketaan peliin, jossa isommat ja pienemmät konnat jäljittävät arvokasta muistitikkua. Sen sisältö aukeaa vasta romaanin lopussa.

Jo Pelontekijöiden alku on tyrmäävä. Elämäntaparikollinen Paavo Ojala antaa koulukiusatulle pojalleen Tepolle havainto-opetusta elämänohjeestaan: kohtele kaikkia niin kuin he ansaitsevat ja asiat on hoidettava itse. Oppitunti vie Paavon viideksitoista vuodeksi vankilaan.

15 vuotta myöhemmin Teppo ja kaverinsa Brutsku ovat pikkukonnia, jotka perivät velkoja ja tekevät sen tarvittaessa pelkoa levittäen. Nyt muistitikkua jäljittävä keikka menee pieleen, mikä johtaa vaikeuksiin toimeksiantajan kanssa. Tämän pomo taas vaikuttaa jossain taustalla.

Saman tikun perässä on myös monista Takamäki-kirjoista tuttu venkula Salmela, Suhosen lapsuudenystävä ja vinkkimies.

Tämän Takamäki-dekkarin juoni on punottu jumalaisen taitavasti. Pieleen mennyt keikka aiheuttaa ketjureaktion, jossa jokainen joutuu miettimään oman nahkansa pelastamista jopa vasikoimalla sopivasti.

Säheltävät ja pelkäävät pikkukonnat ja toisaalta väliportaan rikolliset saavat täyteläisen hahmotuksen. Alamaailman hierarkia tulee jäntevästi esiin.

Suhonen puolestaan joutuu pohtimaan vanhan kaverinsa lojaalisuutta ja toisaalta tasapainoilemaan oman luotettavuutensa kanssa poliisilaitoksen sisällä, koska peitetoiminnan mies ei aina voi noudattaa pilkulleen sääntöjä.

Komeassa loppunäytöksessä vankilasta vapautunut Paavo Ojala astuu näyttämölle kuin koston enkeli. Hänen oppeihinsa kuuluu myös se, että vasikoida ei saa missään tilanteessa.

Pelontekijät on kolmas kevätkauden 2021 merkittävä kotimainen poliisiromaani. Ehkä poliiseista rikoskirjailijoiksi ryhtyneet Kale Puonti ja Niko Rantsi ovat erinomaisilla dekkareillaan kirittäneet Sipilää löytämään sävyjä ilmaisuunsa.

torstai 1. heinäkuuta 2021

Johanna Mon perusdekkari Yölaulaja yksinkertaisesti toimii



Johanna Mo: Yölaulaja (Nattsångaren). Suomentanut Kristiina Vaara. 396 sivua, Like.

Onkohan Ruotsissa vielä paikkakuntaa, joka ei olisi murhanäyttämö dekkaritodellisuudessa? Johanna Mo sijoittaa uuden sarjansa ensimmäisen osan Öölantiin, joka ei ole tullutkaan vastaan lukemissani sadoissa ruotsalaisdekkareissa. Yölaulaja voisi tosin tapahtua missä tahansa Ruotsissa. Paikallisväriä siinä on vain vähän.

Johanna Mo on toiminut kääntäjänä, kirjoittanut kaksi romaania ja viisi dekkaria ennen uuden sarjan avausta Yölaulajaa. Hänen aiempaa tuotantoaan ei ole suomennettu.

Yölaulaja on ruotsalainen perusdekkari, jossa poliisiryhmä tutkii murhaa ja yksi heistä on päähenkilö. Mon päähenkilö on Tukholmasta Öölantiin palaava rikostutkija Hanna Duncker, jolla on menneisyys. Hanna isä on tuomittu vuosia aiemmin murhasta, eivätkä kaikki katso hyvällä tyttären paluuta kotisaarelleen.

Menneisyys tulee Hannaa vastaan toisellakin tavalla heti ensimmäisenä työpäivänä. Hän joutuu tutkimaan teinipojan murhaa. Pojan äiti Rebecka oli Hannan lukioaikojen bestis.

Alkuasetelmat ennakoivat tavanomaista ruotsalaisdekkaria, mutta Mo on liian taitava kirjoittaja, että Yölaulaja jäisi sellaiseksi. Romaanihenkilöiden kätketyt salaisuudet pakottavat lukemaan vielä vähän, vaikka oikeastaan pitäisi mennä jo nukkumaan.

Kuolleena löydetyn Joelin viimeistä päivää seurataan takaumissa. Hänellä oli oma kipeä salaisuutensa, samoin Rebecka-äidillä. Isäpuoli Petri on koko ajan töissä, eikä läsnä perhearjessa. Pikkusisko Mollylle herkkä ja taiteellinen Joel oli tuki ja turva.

Murhan selvittelyn ohella Johanna Mo tutkii dekkarissaan sitä, miten väkivaltainen kuolema vaikuttaa uhrin lähipiiriin.

Hanna Duncker on sopivan ärsyttävä päähenkilö. Hän on umpimielinen ja suorastaan tyly uusille työtovereilleen. Hannaa riivaava salaisuus on perheen hajoaminen isän alkoholismiin ja äidin lähtöön. Välit veljeen ovat jäätävät.

Yölaulajassa ei lopulta ole mitään kovin ihmeellistä, mutta silti se toimii. Rikosjuoni on hyvin ja koukuttavasti rakennettu yllätykselliseen loppuun asti. Poliisilaitoksen sivuhenkilöistä Mo kuorii esiin pienin piirroin kiinnostavia persoonia, jotka varmasti syvenevät jatko-osissa.

Rikosjuonen ohella Yölaulaja toimii myös nuorisokuvauksena. ”Erilaisen” Joelin kasvava ahdistus koulussa, paras ystävä itsetuhoinen Nadine, huumeet ja koulun kovisjengi ovat monen nuoren tätä päivää, joka aikuisilta jää huomaamatta.

Lopussa saadaan viitteitä siitä, että seuraavaksi Hanna ryhtyy penkomaan isänsä tapausta. Menikö se sittenkään niin, että tämä poltti kännipäissään talon ja tulipalossa kuoli nainen.