Sudeettisaksalaisten kokema kosto on vähän tunnettu toisen maailmansodan jälkinäytös - Tove Alsterdalin siitä kertova Salakäytävä on enemmän kuin dekkari

 

Tove Alsterdal: Salakäytävä (Blindtunnel). Suomentanut Kari Koski. 307 sivua, Aula&co 2025.

Tove Alsterdalin kolmiosainen Ådalen-sarja on tämän vuosikymmenen parhaita käännösdekkareita Suomessa. Sitä ennen Alsterdal kirjoitti historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmän Salakäytävä, joka on suomennettu vasta nyt. Se valittiin Ruotsin parhaaksi dekkariksi ilmestymisvuonnaan 2019.

Salakäytävässä Alsterdal nostaa esiin vähän tunnettua toisen maailmansodan historiaa. Ennen sotaa Hitler vaati ja sai Länsi-Euroopan heikkojen johtajien takia Tsekkoslovakian sudeettialueet valtakuntaansa. Niissä asui noin kolme miljoonaa ihmistä, joista valtaosa saksalaisia. Myöhemmin Saksa valtasi Hitlerin lupauksista huolimatta koko Tsekkoslovakian.

Mitä sudeettialueiden saksalaisille tapahtui sen jälkeen, kun Saksa hävisi sodan ja Tsekkoslovakia vapautui miehityksestä? Siitä kertoo Salakäytävä rikosmysteerin kautta ja Alsterdalille ominaiseen tapaan samaan aikaan täysipainoisen kaunokirjallisena lukuromaanina.

Daniel ja Sonja hakevat uutta alkua. Rivitalokoti Tukholmassa on myyty ja Böömistä ostettu rappiolla oleva viinitila, johon he suunnittelevat matkailutoimintaa. Viinikellarin seinän puhkaisussa löytyy käytävä ja sieltä noin kymmenvuotiaan pojan ammoin kuollut ruumis. Vähän myöhemmin tilan puutarhasta löytyy tuore ruumis, ja Danielia epäillään murhasta.

Kaksi ruumista, vanha ja uusi, vievät Sonjan matkalle alueen historiaan, josta paikalliset asukkaat ovat kummallisen haluttomia puhumaan. Tuntuu kuin molemmat kuolemat haluttaisiin lakaista maton alle mahdollisimman vähin äänin ja nopeasti.

"Pidetään silmät ja korvat auki, muttei kuulla eikä nähdä mitään. Pannaan oikea lippu ikkunaan, kun lippu on pantava esiin, punainen, kun pitää olla punaista, kansallislippu tällaisina aikoina", majatalon pitäjä Libor selittää Sonjalle, ja kehottaa häntä olemaan varovainen.

Sodan jälkeen osat vaihtuivat. Sudeettialueen etniset saksalaiset joutuivat käyttämään valkoista käsivarsinauhaa samaan tapaan kuin natsi-Saksan juutalaiset Daavidin tähteä puvuissaan. Tuhat vuotta oli asuttu rinnakkain, nyt heidät karkotettiin kotiseudultaan Saksaan, johon heitä ei haluttu. Se oli jo muutenkin täynnä pakolaisia. Tuhannet kuolivat kuljetuksissa. Joukkomurhiakin tapahtui, kun uusi valta ja vihastuneet asukkaat kostivat miehittäjille ja sellaisina pitämilleen.

Karkotukset koskivat kaikkia. Jokaista saksalaista pidettiin syyllisenä Hitlerin tekoihin. Ei sitä ole vaikea ymmärtää niissä oloissa ja kaiken miehityksen aikana koetun jälkeen. Tragedia sekin silti oli.

Ruotsin parhaisiin rikoskirjailijoihin kuuluva Tove Alsterdal on luonut tästä kaikesta hivelevän taitavan rikosromaanin ja mysteerin, joka valottaa historiaa uudella näkökulmallaan. Salakäytävä on lisäksi romaani muistoista, ihmissuhteista ja kansallismielisyydestä. Alsterdal on loistava kirjoittaja, joka onnistuu toistuvasti yhdistämään historian ja yhteiskunnalliset teemat koukuttavaan rikostarinaa. Niin nytkin. Salakäytävä on rikosromaanina erinomainen, mutta se on niin paljon muutakin.

Niklas Natt och Dagin trilogian hurja päätös täydentää pohjoismaisen rikoskirjallisuuden historiaan jäävän kokonaisuuden

Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset (1795). Suomentanut Kari Koski. 427 sivua, Johnny Kniga.

Olen haukkunut uusia ruotsalaisdekkareita niiden silmittömästä väkivallasta, mutta nyt en hauku, vaikka Niklas Natt och Dagin 1700-luvulle sijoittuvassa trilogiassa sitä on mielin määrin. Siinä väkivalta on rakenteellista ja luokkapohjaista, ei kirjailijan mielikuvituksen puutteesta kertova tehokeino. Rikkaat ja hyväosaiset tekevät mitä lystäävät, rahvaan alimmat kerrokset ovat heille vain käyttötavaraa. Sellainen Tuhkolma kaiketi oli vain vähän yli 200 vuotta sitten.

Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun kuuluva Natt och Dag on siten kirjoittanut ehkä tunnustuksellista omankin sukunsa historiaa historiallisissa rikosromaaneissa - tai vain romaaneissa - 1793, 1794 -Elävien haudasta ja nyt ilmestyneessä päätössuomennoksessa 1795 - Petojen naamiaiset.

Edellinen osa päättyi orpokodin murhapolttoon, jossa kuoli sata lasta. Päätösosassa murhapolttoa todistamassa olleet siveyspoliisissa työskennellyt yksikätinen raakki Mickel Cardell ja "ruumiita lukeva" Emil Winge jatkavat entisen orjanomistajan ja kauhistuttaviin rikoksiin syyllistyneen Tycho Cetonin etsintää. Cardell haluaa löytää myös lapsensa tulipalossa menettäneen Anna Stina Knappin, sillä hänen sielunsa kirvelee vielä pahemmin kuin palovammat.

Dekkarin muotoon kirjoitetun historiallisen romaanisarjan todellinen päähenkilö on 1700-luvun lopun Tuhkolma - tolkuttoman ylellisyyden ja äärimmäisen kurjuuden kaupunki, jonka kadut löyhkäävät ja kapakoissa savu kirvelee silmiä. Luokkaerot havainnollistuvat teatterissa, jossa rahvas tungetaan permannolle ylimysten parvelta luomien uteliaiden katseiden alle. Räikeimpiä ne ovat eumenidien veljeskunnan esityksessä, jossa köyhät ovat vain materiaalia mahtimiesten huvituksille.

Kirjasarjan poliittinen tausta on kuningas Kustaa III:n kuoleman jälkeinen aika, jolloin hänen alaikäisen poikansa sijasta valtaa käytti Gustaf Adolf Reuterholm. Aluksi vapaamielinen Reuterholm tiukensi otteitaan vallankumouksen pelossa. Sensuuri ja opposition valvonta muistuttivat nykyistä Venäjää.

Kirjasarjassa politiikka jää taustalle ajan mielenmaisemaksi. Kirjat ovat historiallisiin tapahtumiin perustuvia yksilöiden tarinoita, jotka kietoutuvat toisiinsa monimutkaisin sitein. Antoisinta olisi lukea kaikki kolme kirjaa yhteen putkeen, sillä henkilöitä, tapahtumia ja käänteitä on paljon.

Sankareita tarinassa ei ole. Jos lopussa ei olisi uuden elämän odotusta, se olisi täysin lohduton. On vaikea käsittää, että sen tapahtumista ei kulunut kuin runsaat sata vuotta siihen, kun Ruotsi alkoi rakentaa kansankotia, yhtä maailman onnistuneinta valtiota.

Pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa Natt och Dagin trilogia tullaan muistamaan pitkään erityisenä tapauksena.

Jari Tervo pyyhkii pölyt suurmies Agricolasta

 Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. 456 sivua, Otava.

Hauska, huikea, härski, hulvaton. Tätäkin kaikkea on Jari Tervon romaani Mikael Agricolasta (noin 1510 - 9.4.1557)  ja muutamasta muusta 1500-luvun suurmiehestä. Suurmiehiä, ihmisinä pieniä olivat Agricolan elämän varsitielle osuneista ne suurimmat, kuningas Kustaa Vaasa ja tsaari Iivana Julma.

Eikä varma omista pyrinnöistään ole myöskään pitkänimisen romaanin päähenkilö. Luoda nyt kieli jota ei ole kansalle joka ei osaa lukea.

Tervo kuljettaa Agricolaa tämän tunnettujen vaiheiden kautta Pernajan Torsbyn kylästä Wittenbergiin Martti Lutherin oppilaaksi ja sitten Turusta Moskovaan Kustaa Vaasan lähettämänä rauhanneuvotteluihin tsaari Iivanan kanssa. Paluumatkalla hän kuoli Uudenkirkon pitäjässä Karjalan kannaksella. 

Agricola on "Suomen kirjakielen isä" ja hän jätti jälkeensä mittavan kirjallisen tuotannon. Näistä ponnistuksista Tervo kertoo vain sen, mistä Agricolan innostus suomen kieleen hänen mielestään sai alkunsa. Kiitos kuuluu Olof-isän piika Malinille, joka toraili ukkonsa Vaiva-Sturen kanssa. Malinin haukkumasanoja noin 11-vuotias Olofinpoika merkitsi muistiin hiilellä laudankappaleille: hölttäperse, cianvittu, lemuhenki, lustitarha, lipilaari...

Ennen kuin kirjat on kirjoitettu, Luther anoo Kustaa Vaasalta suosiota suomenkielisen Biblian kustantamiseen. Kun kirjat on kirjoitettu, Agricola lähtee haluttomana viimeiselle matkalleen, koska se on kuninkaan tahto. Välivaiheen Tervo jättää romaanissaan väliin.

Puitteet ovat oikeasta elämästä, mutta niiden sisällä Tervo heittää huikeita tarinoita toisensa perään. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa on romaani ja kirjailijalla vapaus kirjailla omiaan. Romaani on mehevien juttujen kokoelma, jossa painottuvat hengenmiesten ruumiilliset nautinnot itsesaastutuksesta herkkujen mässäilyyn ja hyvien juomien kallisteluun.

Romaanin Wittenberg-osuus on kuin vanhan ajan seikkailukirjasta. Agricola ja hänen lapsuudentoverinsa Petrus, Malinin ja Vaiva-Sturen poika, mutta oikeasti Agricolan velipuoli, kohtaavat rosvoja ja harhailevat tiettömillä taipaleilla etsiytyiessään Torgauhun, jossa tohtori Hieronymus Döring voisi parantaa Agricolan kaatuvatautisuudesta. Parantaja päätyy lopulta roviolle, kuten myös Paavin murhaajaksi itsensä paljastava rouva Müller, kaksikon vuokraemäntä. Suomalaiskaksikko pääsee pakenemaan paikalta takaisin Tohtori Martin pakeille Wittenbergiin.

Usko ja taikausko kilvoittelevat ihmisten mielissä. Ruotsin itämaassakin palvotaan rinnakkain vanhoja jumalia ja uutta, koska molemmille on aikansa ja paikkansa.

Tarkoituksellista tai ei, Pääskyistä voi lukea myös Tervon kommentaareja nykyajan ilmiöihin. Rauhanneuvottelut Moskovan Kremlissä tuntuvat rinnastavan Iivanan Venäjän nykyiseen tsaariin Putiniin.

Vihapuhe osattiin 1500-luvullakin. Luther ja Englannin kuningas Henrik Kahdeksas solvaavat toisiaan enemmän kuin yhteen twiittiketjuun ikinä mahtuu. Sika, tomppeli, emävalehtelija, ovat suuren uskonpuhdistajan luonnehdintoja kuninkaasta. Myrkkykäärme, helvetin alimman suolenpoimun ahnas susi, paskamieli ja saastekieli, puolestaan Henrikin näkemys Lutherista.

Kaikkia Jari Tervon kirjoja en ole saanut luetuksi loppuun. Kielellinen ja kerronnallinen kikkailu ovat niissä tuntuneet itsetarkoituksellisilta. Pääskyissä kaikki on tasapainossa. Kerronta on tervomaista tavalla, joka  vain lisää sen nautittavuutta. Ihan kuin hän tavoittaisi groteskin ajan ja monien groteskeiksi muuttuvien hahmojen olemuksen asettamalla sanansa juuri näin. Historia herää henkiin - no, ainakin Tervon versio historian eräistä vaiheista, jotka ovat tavattioman merkityksellisiä juuri meille suomalaisille.

JP Koskinen taituroi kiitetyn Tulisiiven jatko-osassa lännen mailla

JP Koskinen: Haukansilmä. 467 sivua, Like.

JP Koskisen toissa vuonna ilmestynyt Tulisiipi oli arvostelu- ja palkintomenestys. Romaani kertoo amerikansuomalaisen Kuuran perheen vaiheista 1930-luvun Neuvosto-Karjalassa Stalinin vainojen alla. Se ilmestyi samoihin aikoihin kuin Ossi Kamppisen samaa aihetta käsittelevä tietokirja Palkkana pelko ja kuolema , ja tavallaan elävöitti sitä.

Haukansilmä on Tulisiiven esiosa. Siinä Kuurat jättävät Suomen 1860-luvulla ja matkaavat Amerikkaan paremman elämän perässä. Romaanin keskushenkilö Yrjö on Tulisiiven Kaarlen isoisä, mutta tämän romaanin alkaessa laivan saapuessa New Yorkiin vasta pikkupoika. Tai Nyy Joorkiin, niin kuin Kuurat kaupunkia kutsuvat.

Tulisiivessä Kaarle löysi lennoillaan kaukana maan päältä jonkinlaisen vapauden absurdissa stalinistisessa yhteiskunnassa. Haukansilmän Yrjöstä tulee preerioiden yksinäinen kulkija ja vapauden etsijä romaanin päästyä vauhtiin. Sitä ennen Kuurat muuttavat nimensä Frostiksi ja lähtevät uudisraivaajiksi länteen. Kunnolla tarina käynnistyy, kun intiaanit sieppaavat Yrjön ja hänestä, George Frostista, tulee monien nimien mies: Ska-Nupa, Mies Jota Hevoset Kuuntelevat ja ilmiömäisen näkökykynsä ansiosta lopulta Haukansilmä.

Koskinen kuljettaa upeassa romaanissaan Yrjön läpi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisten vaiheiden sotimisesta tarpeeksi saavaksi ukkomieheksi. Hän on vuosia intiaanien vankina ja muuttuu lähes intiaaniksi itsekin. Haukansilmässä kerrotaan, miten hän ystävystyi Tulisiiven alussa esiintyvän Kolmen Arven kanssa. Välillä Yrjö vaeltaa New Yorkissa sirkuksessa tapaamansa mestariampuja Diana Knoxin kanssa, metsästelee sitten yksin, tapaa intiaaniystäviään reservaatissa ja toimii armeijan tiedustelijana sekä hevosten hoitajana viimeisissä intiaanisodissa.

Vaitelias mies todistaa intiaanien vääjäämättömän tappion, kun vieraat vievät heidän maansa ja elinmahdollisuutensa. Lurjusmaiset intiaaniasiamiehet täydentävät tuhoa myymällä omaan laskuunsa heille tarkoitettuja elintarvikkeita ja tavaroita.

"Uusi aika on uusi aika, etkä voi sille mitään", Kolme Arpea sanoo Geronimolle tämän antautuessa syksyllä 1886.

Apassijohtajaja Geronimo, armeijan tiedustelija Al Sieber, useat oikeilla nimillään romaanissa esiintyvät kenraalit ja Little Big Hornin kaltaiset taistelut lisäävät romaanin aitouden tunnetta.

Haukansilmä on suuri surumielinen lukuromaani. Yrjön / Georgen / Haukansilmän loputtomassa ja levottomassa vaelluksessa on tasankojen autiuden ja avaruuden tuntua. Aivan kuin tuleva lapsenlapsensakin, hän etsii vapautta sieltä, missä vallitsevat tyhjyys ja yksinäisyys. Surumielisyyden tuntua tuo, että romaani etenee kohti yhden aikakauden loppua, mutta ehkä myös lukijalla jo oleva tieto Yrjön jälkeläisten kohtalosta.

Mikään realistinen siirtolaisromaani Haukansilmä ei ole. Koskinen ei kerro mitään siitä, mistä tilanteesta Kuurat lähtevät Suomesta ja asettuminen uuteen maahan onnistuu ilman erityisempää ponnistelua. Ei mene aikaakaan, kun Yrjö tulee jo täysin toimeen englannin kielellä. Olisin odottanut, että henkilöt puhuisivat edes jonkin verran suomen ja englannin sekoitusta fingelskaa, mutta sen korvaavat vain ilmaisut kuten viftiin sent, gaaddämmit ja läntloordi.

Suuri eeppinen lukuromaani, kyllä. Mutta lisäksi Haukansilmä on mannaa meille, jotka olemme nuorina ahmineet poikien seikkailukirjoja. Sillä huima seikkailuhan tässä on kyseessä. Viisaasti ja mukaansa tempaavasti kerrottuna. 

Haukansilmä ja Tulisiipi ovat täyteläinen pari. Väliin mahtuisi kolmaskin teos siitä, mitä tapahtui niiden välissä.

Lauri Hokkasen taistolaismuistelmat: Tehtävämme oli Suomen sovjetisoiminen

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 sivua, Docendo.

Henkilökohtainen elämäni voi alkaa vasta vallankumouksen jälkeen.”

Näin kirjoitti itselleen 18-vuotias Mikkelin lyseon lukiolainen Lauri Hokkanen vuonna 1968. Partiolainen ja aktiivinen luontoharrastaja oli äkkiä löytänyt elämälleen uuden kiihkeän suunnan kommunismista. Ensimmäinen esikuva oli Kuuban vallankumousjohtaja Che Guevara, sitten Kiinan Mao ennen kuin hän rakastui Leniniin vuonna 1970.

– Tempauduin mukaan sen ajan kehittyneiden maiden ja opiskelijoiden yleisempään ilmapiiriin, hän kertoo nyt.

Radikalisoitumisen rakennuspuita kasvatti media, joka kertoi Biafran sodasta ja muista maailman epäoikeudenmukaisuuksista, lyseon teinitoiminta sekä Mikkelin nuorisoteatteri.

Maailma tunkee päähän ja pakottaa toimimaan, oli hänen ja tuhansien muiden nuorten kokemus yhtä aikaa. Ja se pakotti toimimaan nimenomaan menneisyyteen takertuvan vasemmiston riveissä. Hokkasesta tuli ammattivallankumouksellinen yli kymmeneksi vuodeksi SKP:n vähemmistössä.

Nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin hän kertoo, mitä taistolaisuus oli kirjassaan Kenen joukoissa seisoin. Ne ovat tyhjentävimmät tähän asti julkaistut taistolaismuistelmat.

Mutta myös paljon enemmän.

Hokkanen kuvaa laveasti 1900-luvun väkivaltaista historiaa, Venäjää ja Neuvostoliittoa, ja niin suomettunutta Suomea, että sen lakipisteessä vuonna 1973 Ilkka Kanervan johtamat kokoomusnuoretkin yhtyivät imperialismin vastaiseen rintamaan Neuvostoliiton määrittelemällä tavalla.

Laaja taustoitus on Hokkasen mukaan välttämätöntä. Ilman sitä Suomen kommunistisen puolueen vähemmistösiipeä eli taistolaisia ei voi hänen mukaansa ymmärtää.

Tehtävänä Suomen sovjetisoiminen

Hokkanen eteni Mikkelistä töihin vähemmistön käsissä olleen SDNL:n Uudenmaan piirin eli Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton toimistoon Koiton taloon Helsingin keskustassa. SDNL eli Suomen demokraattinen nuorisoliitto on Vasemmistonuorten entinen nimi.

Nuorisohommien jälkeen Hokkanen toimi Tiedonantajan levikkipäällikkönä ja teki töitä vähemmistökommunistien varjopuoluetoimistossa. Paikka oli hänen henkilöhistoriaansa sopivasti Kolmannella linjalla, sillä kolmaslinjalaisuuden kautta Hokkanen irtaantui liikkeestä ja sai lopulta potkut vuonna 1982.

Kolmaslinjalaisuus oli viimeinen yritys yhdistää riitelevät osapuolet ennen kuin vähemmistökommunistit erotettiin puolueesta vuonna 1985.

Kirja on myös raju henkilökohtainen tilinteko. Hokkanen kirjoittaa taistolaisista viidennen kolonnan liikkeenä, joka yhdisti oman menestyksensä ja tavoitteensa Neuvostoliiton etuun ja tavoitteisiin.

”Me omaksuimme rauhan oloissa poliittisen tehtävän, joka Kuusisella oli talvisodassa – Suomen sovjetoimisen.”

Hokkanen sanookin, että ”me valitsimme Neuvostoliiton”.

– Marxismi-leninismi ja kommunismi tulivat vähän niin kuin kaupanpäällisiksi, hän hymähtää, ja vertaa suhdetta rakastumisen euforiseen vaiheeseen.

Eteenpäin OWK:n viitoittamalla tiellä

Kuusisella Hokkanen tarkoittaa Neuvostoliitossa Stalinin vainoissa henkensä säilyttänyttä Suomen vuoden 1918 vallankumousjohtajaa Otto-Wille Kuusista. Stalin istutti hänet talvisodan alkaessa Terijoen nukkehallituksen pääministeriksi.

Kirja alkaa talvisodasta ja Kuusisesta. Syyskuussa 1971 Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen puhuu niistä vasta radikalisoituneelle ylioppilasnuorisolle Vanhalla ylioppilastalolla Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) juhlassa.

Taistolaisliikkeen vaikutusvaltaisimman johtajan Jokisen isä teloitettiin Karhumäen Sandarmohissa helmikuun kymmenentenä päivänä vuonna 1938. Pojasta tuli tulisieluinen kommunisti, joka teroitti Tiedonantajan nuorelle toimituskunnalle, että ”yhtä älkää milloinkaan unohtako: luokkavihaa. Porvaria pitää vihata”, Hokkanen kirjoittaa.

Hänen mukaansa Tiedonantajan päätoimittaja opetti Vanhalla nuoria taistolaisia omaksumaan aatteen keskeisen opin. Se oli uskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan.

Sitä piti tähdentää ”luokkakantaisen” kommunismin omaksuneelle nuorisolle tilanteessa, jossa SKP oli pari vuotta aikaisemmin kyseenalaistanut ja SKDL tuominnut Neuvostoliiton Tšekkoslovakiaan tekemän miehityksen.

”Heille oli välitettävä kaikki kokemus myös luokkataistelun niistä menetelmistä, joissa ratkaisevaa oli sanojen sijaan teot. Talvisodan kokemus ja Terijoen hallitus kuuluivat raskaan sarjan luokkataistelukokemukseen, tätä oppia päätoimittaja oli nuorelle väelle tarkoituksella jakamassa”, Hokkanen kirjoittaa.

SKP:n varapuheenjohtajana pitkään toiminut Moskovan luottomies Taisto Sinisalo antoi liikkeelle nimen, mutta todellisina johtajina Hokkanen pitää juuri Jokista sekä SKP:n Uudenmaan piirisihteeriä Markus Kainulaista. Hokkasen mukaan molemmat pitivät taistolaisten keulahahmoa ”pumpulipoliitikkona”, pehmeänä miehenä.

Satojen järjestöjen nuorisoliitto

Tšekkoslovakian miehitys 21.8.1968 oli vedenjakaja, joka viimeisteli jo aiemmin 1960-luvulla alkaneen Suomen kommunistisen ja kansandemokraattisen liikkeen jakautumisen Moskova-mieliseen vähemmistöön ja itsenäisempää suomalaista sosialismia edustaneeseen enemmistöön.

Hokkanen kuvaa kirjassaan seikkaperäisesti valtataistelua liikkeen eri osissa. Ehkä ratkaiseva käytiin nuorisoliitossa, jonka voimasuhteiden ajateltiin olevan avainasemassa koko liikkeen hallintaan.

SDNL:n järjestösihteeri Ilpo Eerola oli luvannut, että jos vähemmistön keulakuva Alpo Halonen perustaa yhden uuden nuoriso-osaston, hän perustaa kaksi. Kun tulokset laskettiin vuoden 1972 viimeisenä päivänä, SDNL:n keskushallitus hyväksyi Kuopion liittokokouksen enemmistön turvaamiseksi 273 uutta osastoa ja 51 aluejärjestöä.

Kuopiossa seuraavana vuonna pidettyyn liittokokoukseen osallistui 1 132 edustajaa noin kahdeksastasadasta jäsenjärjestöstä. Kokous valitsi Neuvostoliiton nuorisojohtajan Gennadi Janajevin tahdonmukaisesti Pekka Saarnion jatkamaan liiton puheenjohtajana.

Nuorisoliitto ja kaikki muutkin kd-liikkeen osat pysyivät enemmistön käsissä lukuun ottamatta Sosialistista opiskelijaliittoa ja Kansan raittiusliittoa. Enemmistöläiset perustivat molemmille oman varjoliittonsa.

1970-luku alkoi vuonna 1968

Hokkanen väittää Suomen 1970-luvun alkaneen jo vuonna 1968 Tšekkoslovakian miehityksestä. Koko Suomen – ei vain taistolaisten – suhde Neuvostoliittoon muuttui.

– 1960-luvulla osa uusvasemmistolaisen liikkeen kaadereista tarkasteli Neuvostoliittoa maana, joka ei ole edes sosialistinen ja osa piti sitä totalitaristisena yhteiskuntana. Miksi he sitten yhtäkkiä asettuivat puolustamaan sitä ihmiskunnan suurimpana sosialistisena saavutuksena? Mitä ihmisten päissä tapahtui?

Sitä Hokkanen yrittää avata kirjassaan. Tätä älymystön täyskäännöstä hän pitää avainasiana sille, että uuden sukupolven koko poliittinen luokka asettui voimakkaasti kylmän sodan toisen osan puolestapuhujaksi.

Kehitys huipentui vuoden 1973 nuorisofestivaalissa. Vielä vuonna 1962 Helsingissä festivaali oli vain kommunistien juttu ja sosiaalidemokraatit ja oikeisto vastustivat sitä. Nyt jopa Kanervan johtamat kokoomusnuoret allekirjoittivat julistuksen, joka alleviivasi imperialismin vastaisen taistelun olevan ennen kaikkea taistelua Yhdysvaltojen imperialismia vastaan.

”Ilkka Kanerva ymmärsi festivaalin määrittämän imperialismin vastaisen solidaarisuuden maistuvan joillekin porvarillisesti asennoituville ihmisille epäluontevalta, mutta oli valmis nielemään melkein mitä tahansa saavuttaakseen Moskovan luottamuksen”, Hokkanen kirjoittaa kirjassaan.

Koko Suomi juhli Leniniä

Hänen mukaansa taistolaisen politiikan paradoksi oli syvä ristiriita suomalaisen todellisuuden ja liikkeen siitä tekemän arvion välillä.

”Samaan aikaan kun kirjoitimme ja puhuimme ennennäkemättömästä oikeistohyökkäyksestä ja Suomen ulkopolitiikan muuttamiseen tähtäävästä vaarasta, Suomen nuorison kaikki vaikutusvaltaiset poliittiset ryhmät olivat neuvostokarhun lujassa syleilyssä.”

Taistolaisen retoriikan sisäistäminen saavutti huipentumansa vuonna 1973, mutta jo vuonna 1970 koko Suomi juhli Leniniä, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi sata vuotta.

Moskovan suurlähetystön KGB-upseeri Viktor Vladimirov oli veljellisissä väleissä keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien napamiesten kanssa.

”En erehdy, kun sanon, että 1980-luvun taitteessa olimme läheisemmissä suhteissa sosialidemokraatteihin kuin sisäisten ristiriitojen repimän veljellisen SKP:n edustajiin”, Vladimirov kirjoitti muistelmissaan.

Hokkasen mukaan Suomen poliittinen elämä oli syvästi vaurioitunut 1970-luvulla.

SKP:n osalta tavoitteena oli palauttaa puolue Moskovan ohjaukseen ja näin vahvistaa Neuvostoliiton vaikutusta Suomen yhteiskunnallisessa elämässä.

Voiteluaineena käytettiin miljoonien markkojen rahoitusta. Vuosina 1970–1990 SKP:n johtajat kuittasivat Neuvostoliitolta avustusrahoja yli 130 miljoonaa markkaa, kirjassa kerrotaan.

Rahaa myös kului, sillä yhden puolueen sisällä pidettiin yllä kaksinkertaista organisaatiota. Hokkanen vertaa puoluejohtajien olleen kuin keskisuuren yrityksen toimitusjohtajia. Kommunistien ja kansandemokraattisen liikkeen palveluksessa oli tuohon aikaan 600–700 ihmistä.

Kuppi nurin vuoden 1982 vaaleissa

Taistolaisuus vaurioitti kommunistista ja kansandemokraatista liikettä, joka esimerkiksi vuonna 1975 nautti suurempaa vaalikannatusta kuin kokoomus ja keskustapuolue. SKDL:llä oli 40 kansanedustajaa, ja se osallistui useisiin hallituksiin.

Hokkasen mielestä taistolaisen nuoren sukupolven irtisanoutuminen 1960-luvun uusvasemmistolaisuudesta ja SKP:n Moskova-kytkös olivat kohtalokkaita SKDL:lle. Niistä muodostui joukkomittainen este SKDL:n kehitykselle humaaniksi ja vaikutusvaltaiseksi, laajasti edistyksellisiä ja vasemmistolaisia ryhmiä kokoavaksi vasemmistososialidemokraattiseksi puolueeksi.

1970-luvun lopulla taistolaiskulttuuri alkoi kriisiytyä. Liikkeestä eroamassa olleet kertoivat usein samat syyt:

”Taistolaispolitiikan rajoittuneisuus ja ahdasmielisyys kiusasi, Puolan toistuvat kriisit ja Neuvostoliiton imperialistinen sotaretki Afganistaniin tunnettiin ja Solženitsyn oli luettu.”

Hokkanen kirjoittaa oman kuppinsa täyttyneen, kun vuoden 1982 presidentinvaaleihin koottiin Mauno Koiviston vastaista rintamaa keskustapuolueen Ahti Karjalaisen tueksi. SKDL:n ehdokas oli taistolaisten vastustama Kalevi Kivistö, jota 11 taistolaisten valitsijamiestä kuitenkin äänesti ensimmäisellä kierroksella valitsijamiesryhmän päätöksen vastaisesti. Siinä oli päätetty mennä suoraan Koiviston taakse sen varmistamiseksi, ettei vaalia sotketa ”mustilla hevosilla”.

Siivoan, en kiillota menneisyyttäni

Hokkanen kirjoittaa oman tärkeimmän voittonsa olleen ”irtaantuminen totalitaristisen valtion tukemisesta, irtaantuminen poliittisesta liikkeestä, jonka keskeisenä ominaispiirteenä oli pitää ihmiskunnan suurimpana saavutuksena ihmisyyttä halveksivaa ja hävittävää ideologis-poliittista valtajärjestelmää, maailmanhistorian suurinta ihmisteurastamoa”.

Hän lähetti etukäteen joukolle entisiä tovereitaan heitä koskevia osuuksia tulevasta kirjasta. Vastaanotto kertoi, että osa on sinut menneisyytensä kanssa, osa häpeää niin, että pyysi olla julkaisematta mitään itseään koskevaa.

Vaikeneminen on ollut taistolaiskaaderien enemmistön ratkaisu kautta vuosikymmenten sen jälkeen, kun hehku oli hiipunut.

– Kuka haluaa niin hirveästi nostaa itseään julkisuuteen nuoruutensa harharetkien takia? Onko se jonkin näköistä itsensä suojelua, Hokkanen kysyy heiltä.

Hän  ei  vaikene,  koska  asia  on  näivertänyt  niin  paljon  mielessä.  Hokkanen  kokee  itsensä  siivoajaksi,  joka  ei  kiillota  menneisyyttä  vaan  pyrkii  kertomaan  avoimesti  oman  näkemyksensä.

– Minusta Suomessa vallitsee edelleen vääristynyt näkökulma, että me olisimme eläneet normaalin valtion naapurina. Ei todellakaan. Minä olin poliittinen aktiivi aikana, jolloin totalitaristinen järjestelmä ei turvautunut enää murhapolitiikkaan, mutta väkivaltaan se turvautui ja pyrki eristämään Neuvostoliiton sivistyneistön vaikutuksen maan kehitykseen.

– On hyvä tietää, missä tuli oltua mukana.

Se missä tuli oltua, vertautuu Hokkasen mielessä uskonnolliseen hurmokseen.

”Taistolaisuudessa oli paljolti samat piirteet kuin uskonlahkoissa: sisäänpäin kääntyneisyys, vahva keskinäinen luottamus ja solidaarisuus, ulkoisen uhan ja vaikutuksen torjunta, vahva viholliskuva kerettiläisistä ´luokan` asian kavaltajina.”

Timo Sandbergin kuudes Lahti-romaani kertoo ryömäläisten jatkosodasta suomalaisella keskitysleirillä

Timo Sandberg: Desantti. 364 sivua, Karisto.

Timo Sandbergin hieno viime vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenten Lahteen sijoittuva poliittisten jännitysromaanien sarja etenee kuudennessa osassa jatkosotaan. Desantti sijoittuu Lahden lisäksi jatkosodan etulinjaan ja Aunuksessa sijaitsevaan Koverin keskitysleiriin, jossa piinattiin suomalaisia poliittisia vankeja, kun ei hengiltä saatu.

Talvisodan yksimielisyyden jälkeen Hitlerin Saksan kanssa liittoutunut Suomi oli taas voimakkaasti jakaantunut valkoisiin ja punaisiin. Toukokuussa 1940 perustetun laillisen Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) lähes 40 000 jäsentä olivat nyt ”maanpettureita”, samoin kommunistit, jotka kieltäytyivät lähtemästä rintamalle natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.

SNS:n perustajajäsenen Mauri Ryömän mukaan nimettyjä ryömäläisiä suljettiin ”turvasäilöihin”, joista heitä kuljetettiin rintamalle työvelvollisiksi ja taistelujoukkoihin Nikke Pärmin johtamaan ”Pärmin pataljoonaan”. Kun sodanvastustajia ei tohdittu suoraan teloittaa, ajatus oli, että heistä päästään eroon vihollisen tulituksessa.

Osa kuitenkin loikkasi heti tilaisuuden tullen Neuvostoliiton puolelle. Ylevät ajatukset taistelusta fasismia vastaan eivät useinkaan toteutuneet. Osa loikkareista ammuttiin pian, koska heitä pidettiin vakoiljoina. Osa joutui pakkotöihin ja osalle ei annettu muuta vaihtoehtoa kuin palata desanttina Suomeen tiedustelu- ja tuhoamistöihin.

Näin käy myös Sanbergin kirjasarjassa tutuksi tulleelle Matti Långille.

Muista vakiohahmoista Anton Rimminen ja Toivo Lång viettävät sotavuotensa Koverissa. Ismo Torni sen sijaan sopeutuu sotaan ja etenee aliupseeriksi ja tarkka-ampujaksi.

Lahden kotirintamalla ylietsivä Otso Kekki tutkii ravintolaan tehtyä kranaatti-iskua ja etsii desanttina piileskelevää Matti Långia sekavin miettein. Valpon miesten sotakiihko ei miellytä, mutta poliisin on hoidettava velvollisuutensa. Otso Kekki on nykytermein eri osapuolten välissä luoviva tolkun mies.

Kirjan kannessa lukee jännitysromaani, mutta dekkarimaisuudet ovat Desantissa aika vähissä. Paremminkin se on vain romaani ja miksei dokumenttiromaanikin. Koverin keskitysleirin osalta päälähteenä lienee ollut Nestori Parkkarin muistelmateos Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944 vuodelta 1955. Sen voi lukea kokonaan täältä . Nestori Parkkari kuuluu myös Sandbergin teoksen sivuhenkilöihin.

Sodanaikaisesta vastarintatoiminnasta taas kertoi omiin kokemuksiinsa pohjautuen Sakari Selin vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko.

Anton Rimminen ja Långin veljekset edustivat Suomen vakiintunutta ulkopoliittista linjaa, mutta viisi vuotta etuajassa. Sen takia he joutuivat vangituiksi ja kidutetuiksi niin kuin esikuvansa oikeassa elämässä. Timo Sandberg kuvaa heitä ja aikaa kiihkoilematta, mutta monista sanankäänteistä selviää kyllä, kenen puolella hänen sympatiansa ovat.

Otso Kekki -romaanisarja on kehuttu ja palkittu – hyvästä syystä. Desantti vahvistaa sen asemaa poliittisen lähihistorian merkittävänä kuvauksena.

Tapani Bagge kirjoittaa 1930-luvun monihaaraisesta äärioikeistosta jähmeäksi jäävässä dekkarissa

Tapani Bagge: Sinimusta kyyti. 307 sivua, CrimeTime.

Suomidekkarin urakkamies Tapani Bagge kirjoittaa lomittain montaa sarjaa. Sinimusta kyyti palauttaa muutaman vuoden tauon jälkeen päärooliin Valtiollisen poliisin osastopäällikön Väinö Mujusen. Viidennen Mujusen alussa eletään vuotta 1946 ja punaisen Valpon aikaa. Mujunen on siirtynyt yksityisetsiväksi ja ottaa selvitettäväkseen, mitä lokakuussa 1930 muilutetulle savolaiselle kunnallispoliitikolle tapahtui. Hän katosi jäljettömiin.

Pääosa romaanista sijoittuu kuitenkin vuosiin 1930 ja 1932, lapualaisten voimavuosiin, jolloin Mujunen työskenteli Etsivässä Keskuspoliisissa.

Korkean profiilin juttuja oli silloin kaksi. Niistä erityisen kuohuttava oli presidentti K.J. Ståhlbergin ja tämän vaimon Esterin muilutus Joensuuhun. Siellä piti olla jatkokyyti - mihin, sitä ei tiedetä. Jatkokyyti ei ilmaantunut paikalle ja Ståhlbergit vapautettiin, ja luvattiin jopa kuljettaa takaisin Helsinkiin.

Ståhlbergit palasivat kuitenkin junalla Helsinkiin, missä heitä oli vastaanottamassa tuhatpäinen ihmisjoukko. Se oli isku lapualaisten imagolle, mutta ei nujertanut liikettä. Oikeastaan kyydityksen järjesti Suomen Lukko -niminen järjestö, joka oli Lapuan liikkeen varhainen järjestäytymismuoto. Vihtori Kosola sitäkin johti.

1932 Mujunen tutkii salaperäisen Minna Craucherin murhaa. Hän oli Helsingissä kirjallista salonkia pitänyt seikkailijatar, joka oli keksinyt itselleen jännittävän menneisyyden ja vietti jonkin aikaa suureellista elämää. Craucher toimi lapualaisten varainhankkijana ja toimitti samaan aikaan liikkeestä tietoja Suomen Sosiaalidemokraatin toimittajalle Kalle Lehmukselle. Craucheriin pätevät sanat "hän tiesi liikaa".

Molemmat jutut selvitettiin aikanaan, mutta Ståhlbergien muilutuksen varsinaista tilaajaa ei tiedetä.

Bagge on nivonut jutut yhteen hieman vaivalloisen tuntuisesti vuonna 1946 tapahtuvalla rikostutkinnalla. Normaalisti hän on erityisen lennokas ja viihdyttävä kirjoittaja, mutta Sinimusta kyyti on jähmeää luettavaa. Vaikutelmaksi jää, että Wikipedia-artikkeleiden ympärille on kehitelty dramatisoituja kohtauksia.

1930-luvun äärioikeisto ymmärretään yleensä Lapuan liikkeksi. Se oli paljon monihaaraisempi. Jo edellä mainitun Suomen Lukon lisäksi äärioikeistoa toimi sisällissodan valkoisen osapuolen Rintamamiehissä sekä vielä radikaalimmassa Kenttäharmaissa ja tietysti eduskunnassakin vaikuttaneessa IKL:ssä.

Natt och Dagin 1794: Julmasta ajasta julmetun komeasti

Niklas Natt och Dag: 1794 - Elävien haudasta. Suomentanut Kari Koski. 458 sivua, Johnny Kniga.

Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun kuuluva Niklas Natt och Dag teki vuosi sitten hurjan avauksen vuoden 1793 Tukholmaan sijoittuvalla romaanilla 1793. Se tuntui täydelliseltä teoksella, mutta ei kai sitten ollutkaan, koska jatko-osa 1794 on vielä parempi. Mihin Natt och Dag yltääkään trilogian päättävässä 1795:ssä...

1794 on osin itsenäinen teos, mutta se jatkaa niin paljon edellisen osan tarinaa, että kirjat on syytä lukea oikeassa järjestyksessä.

Uutuutta voi kutsua muodikkaasti hybridiksi. Se on yhtä aikaa suuri historiallinen romaani, kauhistuttava jännityskertomus ja vähän tietokirjakin. Ainakaan minä en tiennyt, että Ruotsin valtakunta on rikastunut orjakaupallakin.

1794 käynnistyy hyvin nuorten Erik Tre Rosorin ja Linnea Charlottan kiihkeästä rakkaustarinasta. Erik on aatelispoika, Linnea hänen sukunsa voukraviljelijän omapäinen tytär. Nuorten naimahankkeiden estämiseksi Erik lähetetään Ruotsin omistamalle Barthélemyn saarelle Karibialle. Saari oli Ruotsin siirtomaa 1785-1878, jolloin se palasi Ranskan omistukseen. Muistona ruotsalaisvallasta sen pääkaupunki on edelleen Gustavia.

Barthélemyn elinkeino oli orjakauppa. Ruotsi vaurastui jo 1700-luvulla puolueettomuuspolitiikallaan. Kun Englanti ja Hollanti olivat julistaneet sodan Ranskalle, oli Ruotsin Barthélemy ainoa puolueeton satama Länsi-Intiassa ja siten ainoa paikka, mihin Afrikasta tulleet orjalaivat saattoivat ankkuroitua.

Jo lyhyt jakso Barthélemyssä on kaikessa kauheudessaan mestarillista kerrontaa. Aina vain paranee, kun palataan Tukholmaan. On vältettävä juonipaljastuksia, mutta siellä edellisestä romaanista tuttu raakki Cardell ottaa vastaan tehtävän selvittää nuoren naisen kuolema tämän hääyönä. Naisen sanotaan kuolleen susien raatelemana, mutta siihen leskiäiti ei usko. Cardell ottaa kumppanikseen 1793:ssa esiintyneen ja keuhkotautiin kuolleen Cecil Wingen pikkuveljen Emil Wingen.

Toisaalla helvetin esikartanoa muistuttavasta kehruuhuoneesta karanneen Anna Stina Knappin synnytys lähestyy ja koti menee alta.

Natt och Dag kuvaa koko runsaan 200 vuoden takaista Tukholmaa helvetillisenä paikkana. Väkivaltaa,  mielivaltaa, verta, visvaa, juoppoja, pedofiilejä, ryöstöjä, murhia. Elävien hauta tarkoittaa hullujen huonetta niille, jotka eivät kestä äärimmäisiä oloja. Niitä saavat ankarimmin kokea lapset ja naiset.

 Herää kysymys, miten siellä on voinut hengissä selvitä ja miten tästä kaikesta on kuitenkin kehittynyt maailman johtava demokratia ja hyvinvointivaltioiden esikuva.

1794 on yksinkertaisesti mestariteos, jokaisella osa-alueellaan. Historiallisena romaanina se avaa silmiä ja puistattaa. Rikosromaanina se on nerokas ja rankka. Loppu on hirveä, mutta paljon jää vielä auki. Tulevaa päätösosaa 1795 jää odottamaan nälkäisenä.

Apteekkari Melchior ja mysteeri nunnaluostarissa

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja. Suomentanut Jouko Vanhanen. 366 sivua, Into.

Indrek Harglan 1400-luvun Tallinnaan sijoittuvissa murhamysteereissä siirrytään vuoteen 1431. Apteekkari Melchior ja yhdeksän muuta miestä on kutsuttu perusteilla Piritan birgittalaisluostariin kuulemaan nunna Taleken sekavaa soperrusta. Tuleeko puhekykynsä menettäneen naisen suusta jotain kieltä vai onko hän ehkä saatanan riivaama? Nykyisten tunnettujen kielien lisäksi miehet tuntevat lagallien ja samogitien kielen. Jälkimmäinen on nykyisen Liettuan alueella sijainneen kuningaskunnan kieli.

Jo matkalla Piritalle Melchior löytää keväässä sulavasta lumesta ensimmäisen kuristetun miehen ruumiin ja luostarissa kuristajan uhreja tulee lisää.

Taleken mölinästä erottuu muutamia latinankielisiä sanoja, mutta pääosin se kuulostaa vain, no, mölinältä. Ja jotta mysteeri olisi vielä merkillisempi, on Melchiorin kuolleena löytämä mies kuollut myös luostarissa äkilliseen sairauteen, Tai ainakin joku hänenä esiintyvä.

Jo muutenkin kiehtova apteekkari Melchior -sarja nousee Piritan kuristajassa vielä uudelle tasolle. Ollaan poissa tutuksi tulleista Tallinnan kaupungin ympyröistä ja epäilyttäviä henkilöitä on kaikkialla, sillä myös nunnilla on omat salaisuutensa luostariin kutsuttujen oppineiden miesten lisäksi.

Hargla antaa paljon tilaa birgittalaisluostarin kuvaukselle. Naisten ankara ja askeettinen elämä paljastuu lähes esifeministiseksi valinnaksi. Abbedissa Kandis selittää Melchiorille pyhän Birgitan näkemystä:

"Kun ritarit sotivat, me [naiset] olemme sotasaalista, kun rutto hävittää maata, me kuolemme ensimmäisinä, koska olemme heikompia, voipuneempia, rasittuneempia. Kun on nälänhätä, jaamme viimeisen suupalan lapsille ja kuolemme ennen heitä. Kun viljasato tuhoutuu, on aina joku nainen, joka on yhtynyt demoneihin ja kutsunut noitana Saatanan - nainen, aina nainen."

Luostarin muurien takana naiset saavuttavat vapauden, jatkaa Kandis. Kyseessä oli siis nykytermein turvallinen tila miesten armotonta maailmaa vastaan ja siksi sillä oli vihollisia. Baselin kirkolliskokouksessa oli tarkoitus käynnistää hyökkäys birgittalaisia vastaan sillä varjolla, että luostareissa jaetataan paavin kieltämiä aineita ja harjoitetaan haureutta. Vihapuhetta ja valeuutisia 1400-luvun malliin.

Keskiajan uskomuksista, rohdoista ja mikstuuroista Hargla kertoo taas jännittävällä tavalla. Ajateltiin, että ihmisen kehoa hallitsee neljä nestettä, veri, flegma sekä punainen ja musta sappi, jotka koostuivat eri suhteissa tulesta, ilmasta, maasta ja vedestä. Näiden keskinäinen suhde määräsi hoidon, johon vaikuttivat myös kuun liikkeet.

Apteekkari Melchior -sarjan erityinen vahvuus tulee historiallisen romaanin ja perinteisen "salapoliisiromaanin" täydellisestä symbioosista. Hargla elävöittää 1400-lukua dekkarijuonesta tinkimättä. Tässäkin tarinassa Melchior kerää johtolankoja ja tarkkailee ihmisten käyttäytymistä löytääkseen vastauksen mysteeriin. Sitten kaikki kirjan henkilöt kutsutaan Poirot-tyyliin kuulemaan se. Piritan kuristajassa tapauksen juuret vievät menneisyyteen, kuten monissa muissakin dekkareissa. Tässä tapauksessa se menneisyys on 1100-luvulla.

Erinomaisen sarjan tähän mennessä parhaan osan painoarvoa kasvattaa Melchiorin henkilökohtainen tragedia, jonka johdosta ratkaisun avaimia ei tällä kertaa punnita Tallinnan oluttuvissa, vaan eräänlaisella pyhiinvaelluksella. Sillä Melchiorille avautuvat Taleken käyttämän kielen salaisuudet.

Myrkyttäjien Tallinna

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. Suomentanut Jouko Vanhanen. 
Into 2019. 473 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 31.5.2019.

Keskiaikaan sijoittuvat dekkarit ovat alan tuorein buumi. Indrek Harlga sijoittaa omansa 1400-luvun Tallinnaan. Kirjassa Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru ollaan myös Lyypekissä ja tutustutaan siellä vaikuttavaan salamurhaajien kiltaan.

Sarjan kolmannessa suomennoksessa tutkitaan vanhoja ja kirjan nykyaikaan sijoittuvia murhamysteerejä. Ajankuva on kihelmöivä. Kiltoja, rohtoja, myrkkyjä, teloituksia, ja kaiken yllä kirkon ehdoton valta ihmisen yllä. Siihen liittyy tarinan pääjuonikin.

Murhamysteerejä selvittävä apteekkari Melchior on hieno hahmo dekkarin päähenkilöksi.

Jazzia ja baseballia työläisten paratiisissa

Ossi Kamppinen: Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. 
Docendo 2019. 314 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 31.5.2019.

Säde-kommuuna Neuvosto-Karjalassa oli hetken työhullujen suomalaisten utopia. Stalinin vainoissa kaikki tuhottiin.

Kai Hirvasnoro

Työläisten paratiisista puhutaan yleensä ironiseen tai pilkalliseen sävyyn, sillä totuus Neuvostoliitosta oli täysin toinen. Oli kuitenkin ainakin yksi poikkeus. Edvard Gyllingin johtamassa Neuvosto-Karjalassa rakennettiin sosialismia muutama vuosi omaehtoisesti ja hyvin tuloksin.

Amerikansuomalaisten keskuudessa syntyneessä Karjala-kuumeessa sosialismia lähti rakentamaan 6 000–6 500 henkilöä 1931–1935. Muutaman vuoden he elivät utopiassa, jota kuvataan Antti Tuurin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Ikitie: rakennettiin omaa tulevaisuutta, tanssittiin jazzin tahdissa ja käytiin katsomassa baseballia.

Ossi Kamppisen kirjassa Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat kerrotaan myös utopian loppu, niin kuin Ikitiessäkin. Tuhannet suomensukuiset kohtasivat matkan pään joukkoteloituksissa ja vankileireillä.

Alussa oli siis yhteinen tahto rakentaa työläisten omaa valtiota. Se oli niin voimakas, että monet Amerikkaan jo juurtuneet myivät talonsa, autonsa ja kodinkoneensa ja lähtivät perheineen kohti tuntematonta. Mukana vietiin työkaluja, koneita ja ennen kaikkea osaamista, jota Karjalassa puuttui.

Suomalaiset sijoittuivat pääosin metsäteollisuuteen, jonka tuotanto parani kohisten, kun työ koneellistui ja menetelmät organisoitiin uudelleen. 1930-luvun alussa sana oli vapaa ja kritiikki sallittua. Punainen Karjala -lehdessä käyty vilkas keskustelu oli isossa roolissa, kun metsätöitä nykyaikaistettiin.

Säde rakennettiin tyhjästä

Riipaisevin esimerkki työläisten paratiisin noususta ja tuhosta on Säde-kommuuna, joka oli myös Ikitien Hopea-kolhoosin esikuva. Säde ei kuitenkaan ollut kolhoosi, vaan nimenomaan kommuuna, osuuskunta tai yhteistalous, jonka perusti 14 kaivostyöläistä Kanadan Cobaltin kaivoskaupungissa jo 21.8.1922.

Jäseniltä edellytettiin korkeaa eettistä tasoa ja omistautumista sosialismille. Lähtökohta oli, että ensimmäiset kaksi vuotta työtä tehdään ilman palkkaa vain asuntoa ja ruokaa vastaan. Näiden lisäksi Säteen jäsenet kokosivat konerahastoon 14 000 dollarin potin.

Säde rakennettiin Aunukseen tyhjästä. Pystytettiin rakennuksia, raivattiin peltoa, kaivettiin ojia, kasvatettiin karjaa. Ossi Kamppinen kuvaa kommunaareja työhulluiksi, mutta sitä tehtiin omasta halusta ja parempaa huomista varten. Kun tavarasta oli pulaa, kommuunan puheenjohtaja Kalle Siikanen vedätti kultahampaat suustaan. Niillä saatiin vaatteita metsätyöläisille ja nauloja rakentajille.

Sädettä käytettiin malliesimerkkinä kollektiivitalouden oppikirjoissa ja ero paikalliseen ”yksilölliseen talonpoikaistalouteen” olikin huomattava. Jo ennen 1930-lukua Säteen lehmä lypsi keskimäärin 2 500 kiloa vuodessa, kun paikallinen tuotto oli 800 kiloa.

Nationalismia ja vakoilua

Tuuli kääntyi vuonna 1933. Gyllingin aisaparina Karjalaa johtanutta Kustaa Roviota syytettiin virheistä maatalouden tilannearvioissa.

Päävaaraksi Karjalassa Leningradin puolueen aluekomitea määritteli paikallisen nationalismin. Suomalaisia alettiin syyttää vakoilusta ja vastavallankumouksen valmistelusta.

Vainot kiihtyivät aste asteelta. 1937 suomalaisiin kohdistunut ”iso viha” alkoi Stalinin käskyllä, joka velvoitti NKVD:n käynnistämään ”joukkorankaisutoimet”. Alueet saivat kiintiöt, joissa määrättiin, kuinka moni ammutaan ja moniko saa leirituomion. Syylliset oli löydetty, heille piti vain keksiä rikokset.

1937–1938 Karjalassa tuomittiin noin 9 500 ihmistä, joista 85 prosenttia kuolemaan. Kaikkiaan Neuvostoliitossa teloitettiin suomalaisvainoissa joidenkin arvioiden mukaan yli 20 000 ihmistä.

Teatterimies Ragnar Rusko kirjoitti vankijunasta Otto-Wille Kuusiselle 10. 1. 1938 arkistossa säilyneen kirjeen mielivallasta ja laittomuuksista.

”Haluan kysyä tapahtuuko moisia asioita muualla kuin fasistisessa Saksassa ja meillä?”

Vuoden 1918 kauhut uudelleen kokenut Rusko teloitettiin jossain Amurin alueella.

Säteen kommuuna suomalaisena yhteistaloutena tuhottiin kesään 1938 mennessä. Samana vuonna myös Gylling ja Rovio teloitettiin Moskovassa.

Hitlerin nousu oli vastareaktio globalisaatiolle ja talouskurille

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema – Kuinka Hitler nousi valtaan. Suomentanut Tommi Uschanov. WSOY 2019. 372 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 3.5.2019.

Aina kulloistakin ”nykypäivää” on 1990-luvun lamasta lähtien verrattu niin löysin perustein 1930-lukuun, että rinnastus on menettänyt merkitystään. Entä nyt, kun äärioikeisto ja liberaalin demokratian haastajat ovat hallitusvallassa useissa Euroopan maissa ja niiden odotetaan voittavan myös eurovaalit toukokuussa?

Eväitä aikakausien vertailuun antaa juuri suomeksi ilmestynyt historian professori Benjamin Carter Hettin teos Demokratian kuolema – Kuinka Hitler nousi valtaan. Vaikka historia ei koskaan toistaisi sellaisenaan itseään, muistuttavat natsien nousun pohjustanut 1920-luku ja 2010-luku ikävän paljon toisiaan.

Hitlerin nousun taustatekijöitä olivat sotakorvausten saksalaisille aiheuttama tiukka talouskuri, kansalaisille epävarmuutta aiheuttanut globalisaatio sekä maailmansodan mukanaan tuoma pakolaisaalto.

Lisäksi perinteinen oikeisto halusi hallita Saksaa yksin, eristää vasemmiston, ja luuli voivansa käyttää tässä hyväkseen kansallissosialisteja. Osan heistä natsit ampuivat kesäkuun 1934 ”pitkien puukkojen yönä” viimeistellessään yksinvaltansa.

Natsien nousua pohjusti myös teollisuuspiirien halu irtaantua Weimarin tasavallan eräänlaisesta kolmikannasta. Ammattiliitot saivat vuonna 1918 virallisen aseman neuvottelukumppaneina ja Saksan hallitus perusti sovittelujärjestelmän sopimaan työläisten palkoista.

Kun palkat nousivat 1920-luvulla tuottavuutta nopeammin, vaativat talouselämän johtajat leikkauksia palkkoihin ja julkisiin menoihin sekä vähemmän sääntelyä. Tämä edellytti vasemmiston ja erityisesti sosiaalidemokraattien sulkemista pois vallasta.

Ja oli vielä yksi asia, joka muistuttaa omaa rokotuskriittistä aikaamme. 1900-luvun alussa Keski- ja Itä-Euroopassa levisivät ennakkoluulot ja taikausko, joiden luultiin jääneen keskiajalle. Ne koskivat etenkin juutalaisten tekemiksi väitettyjä rituaalimurhia. Irrationaalisuuden nousulla ja politiikalla oli selvä yhteys.

Natsien ohjelma ei ollut talousoikeistolainen. He eivät siihen aikaan puhuneet hyvinvointivaltiosta, vaan ”kansankokonaisuudesta”, joka oli osin sama asia. Luvattiin tasa-arvoa ja vaurautta muille, mutta ei juutalaisille ja marxilaisille. Vaihda sanojen tilalle maahanmuuttaja ja olet nykyisen äärioikeiston retoriikan ytimessä.

Matkan varrella natsit joutuivat tekemään poliittisia kompromisseja osavaltioissa. Vaalitappioitakin tuli.

Maaliskuussa 1933 he saivat 43 prosenttia äänistä ja muodostivat hallituskoalition saksalaiskansallisten kanssa. Se oli enää muodollisuus. Väkivallan varjossa kokoontuneet valtiopäivät hyväksyivät valtalain, jolla kaikki lainsäädäntö siirrettiin Hitlerin hallinnolle.

Muut puolueet, vapaa lehdistö ja yleensä koko demokratia lakkautettiin, minkä natsit avoimesti kertoivatkin tavoitteekseen. Benjamin Cartet Hett kuvaa askel askeleelta, miten oikeistopoliitikot sortuivat omaan näppäryyteensä.

Tarinan toinen puoli, Saksan teollisuuspiirien kuvitelma siitä, että he voisivat käyttää Hitleriä hyväkseen, olisi ansainnut tarkemman läpivalaisun.

Babylon Berlin ilman sykettä

Volker Kutscher: Mykkä kuolema. Suomentanut Veera Kaski. Bazar 2019. 667 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 27.4.2019.

Viime syksyn upea tv-toteutus pisti odottamaan Volker Kutscherin Babylon Berlin -sarjan kakkosromaanilta paljon. Niihin odotuksiin nähden maaliskuuhun 1930 sijoittuva Mykkä kuolema on pettymys. Poissa ovat poliittiset salaliitot ja Berliinin syke. Nokkela Charlotte Ritterkin tulee mukaan vasta lopussa.

Mykkä kuolema on kielenkäyttöään myöten yllättävän vanhanaikainen ”salapoliisiromaani”. Gereon Rath tutkii elokuvapiireissä tapahtuvia murhia perinnetietoisessa dekkarissa. Ajan poliittisiin tapahtumiin viittaavat vain maininnat natsien marttyyrikseen nostaman Horst Wesselin hautajaisista.

Kirja on antoisin saksalaisen elokuvan ja miksei yleensäkin elokuvan historian harrastajille. Se sijoittuu kiinnostavaan siirtymävaiheeseen mykästä äänielokuvaan. Parhaiten vaihetta kuvataan musikaalissa Laulavat sadepisarat, mutta myös Mykässä kuolemassa on kiinnostavaa triviaa.

Elokuvan historiaan viittaa myös se, että murharyhmän päällikkö Gennat on alussa Düsseldorfissa avustamassa sarjamurhaajan jahdissa. Kyseessä on tietysti sarjamurhaaja Peter Kürten, jonka tapauksesta Fritz Lang teki ensimmäisen äänielokuvansa M – kaupunki etsii murhaajaa.

Volker Kutscherin murhatarina on sujuva ja yllättävä, mutta maistuu välityöltä.

Mulkerot - Julmuuksilla tehty historia

Mulkerot. Ari Turusen uusimmalla tietokirjalla on ytimekkään osuva nimi. Se sisältää 26 maailmanhistoriaan jälkensä jättäneen miehen pienoiselämäkerran. Verisiä valtiaita yhdistää se, että heidän muistoaan kunnioittaa patsas jossain päin maailmaa.

Aleksanteri Suuresta Che Guevaraan. Yli 2 000 vuotta vallankäyttöä, jossa toisten ihmisten tappaminen kuuluu asiaan, on jopa hupia. Silpominen, lävistys, elävältä hautaaminen, elävältä keittäminen. Mulkerot on aika vahva todistus siitä, että ihminen ei ole luomakunnan kruunu vaan sen häiriötekijä.

Puistattava kirja.

Weimarin syke ja Babylon Berlin

Julkaistu Kansan Uutisissa 28.12.2018.

Niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin ovat polvillaan: Babylon Berlin on vuoden tv-tapaus. Tällaista jälkeä syntyy, kun on rahaa luoda uudelleen sodassa tuhoutuneen Berliinin katunäkymiä, hyvä pohjatarina, osaavat käsikirjoittajat ja erinomainen filmiryhmä sekä huippunäyttelijät.

Poikkeuksellisen vaikuttava tarina on silloin, kun se pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Babylon Berlinin Weimarin tasavalta vuonna 1929 on sellainen.

Sarja perustuu Volker Kutscherin rikoskirjoihin, joita on ilmestynyt kuusi, mutta suomeksi vasta yksi. Saksalaista kirjallisuutta, filosofiaa ja historiaa opiskellut 54-vuotias Kutscher suunnittelee Gereon Rath -romaaneista yhdeksänosaista sarjaa, jonka viimeinen osa tapahtuu vuonna 1938. Toinen maailmansota on silloin enää kuukausien päässä.

Kutscheria ja tv-sarjan tekijöitä kiinnostaa se, miten natsien oli mahdollista nousta valtaan edistyneessä yhteiskunnassa. Babylon Berlin -tv-sarjan luojiin kuuluva Henk Handloegten pohti Telegraph-lehden haastattelussa, että yleensä elokuvissa ja tv-sarjoissa natsit ovat vain tulleet jostain. Tässä tarinassa yritetään kertoa, miten demokraattinen yhteiskunta sortui barbariaan.

Verinen vappumarssi

Sarjan ensimmäisessä 16 jaksossa natsit ovat sivuroolissa niin kuin vuonna 1929 olivat todellisuudessakin. He olivat vuoden 1928 parlamenttivaaleissa saaneet vain 2,6 prosentin kannatuksen.

Kommunistinen puolue oli viisi kertaa suurempi 10,6 prosentin vaalituloksellaan ja sitä pidettiin todellisena uhkana, mikä näkyy hyvin myös tv-sarjassa. Esimerkiksi verilöylyyn päättynyt vuoden 1929 vappumarssi tapahtui oikeastikin. Berliinin poliisi julisti hätätilan työläisten asuttamiin Weddingin ja Neuköllnin kaupunginosiin. 13 000 poliisia määrättiin estämään kommunistien järjestämä marssi. 33 ihmistä kuoli ja 200 loukkaantui.

Todellisuuspohjaa on myös koko 16-osaisen sarjan kestävässä vallankaappausjuonessa.

Schwarze Reichswehr oli yksi Weimarin tasavallassa vaikuttaneista salaisista sotilaallisista ryhmistä. Monarkistimielisten kenraalien johtama ryhmä oli vastuussa ministerien salamurhista 1920-luvun alussa. Se pyrki Saksan aseistamiseen Versaillesin rauhansopimuksen vastaisesti.

Sarjassa teollisuusmies Alfred Nyssen on salakuljettanut vaunulasteittain myrkkykaasua Berliiniin kaappauksen tukemiseksi.

Nyssenin taustalla on kaivos- ja terästeollisuutta omistanut Fritz Thyssen, joka muiden miljardöörien kanssa toimi myöhemmin Hitlerin rahoittajana.

Entä dekadentti yökerho Moka Efti? Kahvibisnestä harjoittanut Giovanni Eftimiades avasi kaksikerroksisen palatsinsa Friedrichstrassella huhtikuussa 1929.

Talouskuri johti natsien nousuun

Mikä oli tämä Weimarin tasavalta ja miksi siitä halutaan kertoa juuri nyt?

Kyseessä oli ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksan valtakunta, joka on saanut nimityksensä Weimarin kaupungissa 11.8.1919 säädetyn perustuslakinsa takia. Weimarin tasavallalla tarkoitetaan Saksaa 1919–1933. Se päättyi natsien noustessa valtaan.

Viisi vuotta aiemmin 2,6 prosentin kannatuksen saanut kansallissosialistinen puolue sai vuoden 1933 maaliskuussa 43,9 prosenttia parlamenttivaaleissa annetuista äänistä.

Kuten Babylon Berlinissä on kuvattu, Weimarin Berliini oli moderni ja sykkivä kaupunki, jossa väestöryhmien sosiaaliset erot olivat valtavat. Aikakautta leimasivat työttömyys, poliittinen epävakaus ja hyperinfaatio.

1930-luvun suuri lama iski myös Saksaan ja valtakunnankansleriksi nousi talousasiantuntijana pidetty Heinrich Brüning. Hän reagoi talouden romahdukseen ja kasvavaan työttömyyteen tavalla, jota nykyään kutsutaan talouskuriksi. Se tarkoitti valtion menojen leikkaamista, mikä pahensi työttömien ahdinkoa ennestään samalla kun lisäsi työtätekevien taakkaa. Brüningiä nimitettäisiin nykyään talousviisaaksi.

Ja ehkä juuri siksi Weimarin tasavallasta halutaan nyt muistuttaa. Talouskuri johti pahenevaan tyytymättömyyteen, kansallissosialistien ensimmäiseen suureen vaalivoittoon vuonna 1930 ja lopuksi totaaliseen katastrofiin.

Vuoden 2016 paras dekkari kertoo Lapualaisoopperasta tutusta muilutuksesta

Mikko Porvali: Veri ei vaikene. Atena 2016. 300 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 1.2.2017.

Juhlavuotensa takia viime vuonna paljon muistellussa Lapualaisoopperassa lauletaan suutari Erik Petter Mätön muilutuksesta ja murhasta esimerkkinä lapuanliikkeen kyydityksistä. Sitä laulunäytelmässä ei kerrota, miten Mätön tapaus eteni myöhemmin.

Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan toisessa osassa Veri ei vaikene on rekonstruoitu pitkä jälkinäytös. Teos sai keskiviikkona Suomen Dekkariseuran myöntämän Johtolanka-palkinnon viime vuoden parhaana dekkarina.

Mättö muilutettiin verstaastaan Kannaksen Heinjoelta heinäkuussa 1930. Paikallinen poliisi oli haluton tutkimaan tapausta. Porvalin edellisestä kirjasta tutut viipurilaispoliisit Eckert ja Kähönen lähetetään paikalle vasta lokakuussa, koska oikeuskansleri on määrännyt puuttumaan tutkinnan edistymiseen.

Prosessin edetessä käy selväksi, että haluttomia asian selvittämiseen riittää poliisista oikeuslaitokseen. Sinnikkään työn tuloksena Eckertin ja Kähösen tie johtaa Lapualle ja siellä Kosolaan. Heinjoelta on tilattu Lapuan miehet muiluttamaan kommunisti Mättö Venäjälle. Mutta oliko Mättö kommunisti? Oliko muilutuksen taustalla vain paikkakunnan miesten erimielisyydet ja hankalaksi koetusta miehestä päästiin tällä tavalla kätevästi eroon?

Kosolan poika asialla

Koska tämä on oikeaa historiaa, ei ole juonipaljastus kertoa, että syylliseksi Mätön murhaan paljastui jumalan valitseman johtajan Vihtori Kosolan poika Pentti. Pentti Kosola ampui Mätön rintaan kolme luotia. Oikeuden päätöksen mukaan jäi näyttämättä toteen, että ”Mättö olisi surmattu vakain tuumin tai että hänen vapauttaan olisi riistetty”, vaikka miestä kuljetettiin umpiautossa kymmeniä kilometrejä ja lopulta aseeton mies ammuttiin tielle. Ruumis haudattiin suohon, mistä se löytyi vasta vuoden kuluttua tutkimusten alkamisesta.

Korkein oikeus vahvisti Kosolan tuomioksi kuusi vuotta kuritushuonetta vuonna 1934, mutta presidentti P.E. Svinhufvud armahti hänet jo kahden vuoden kuluttua joulukuussa 1936. Mätön orpolapsilta evättiin kaikki korvaukset.

Veri ei vaikene on sellainen huipputyö, jota Porvalilta osattiin odottaa hänen loistavien sotahistoriallisten tietokirjojensa perusteella. Se on perusteellinen ruumiinavaus lapuanliikkeen toimintatavoista ja sen aikaisesta ilmapiiristä, Suomesta laillisuuden ja laittomuuden tienhaarassa.

Kuin tätä päivää

Hyytävintä on, että se resonoi niin hyvin tätä omaa aikaamme. Taas on väkivaltainen äärioikeisto, joka katsoo voivansa tehdä mitä haluaa, koska on oikeassa – onneksi kuitenkin pienempi ja merkityksettömämpi. Yhteistä on myös se, että ääriliike toimii hallituspuolueen sisältä käsin. Lapuanliike toimi kokoomuksen sisältä, nykyisellä äärioikeistolla on yhteydet perussuomalaisiin.

Porvali myös pistää Kähösen miettimään tutulta tuntuvia asioita. Lapualaiset kantavat hänelle lapsuudesta tuttuja körttien sinimustia värejä. ”Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?” En usko, että Porvali on vahingossa kirjoittanut edellä olevaa.

Puolessa välissä kirjaan tulee iso käänne, joka aloittaa tavallaan uuden tarinan. Kolmas käänne on talvisodan ja Viipurin pommitusten alkaminen. Taas mietteet ovat tässä päivässä. Mitä Viipurissa ja muissa Suomen asutuskeskuksissa 1939–40, sitä viime syksynä Aleppossa. Siviilien terroripommitukset ovat venäläinen tapa käydä sotaa. Porvali kuvaa Viipurin hävitystä kuin silminnäkijä.

Romaani kestää kymmenen vuotta talvisodan loppuun asti. Sille on syynsä, joka selviää kirjan lopussa. Tapahtumien kaari sulkeutuu.

Kirjoittaja oli Johtolanka-raadissa valitsemassa vuoden 2016 parasta kotimaista dekkaria.

Ruotsalaisen äärioikeiston juurilla

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan. Suomentanut Ulla Lempinen. Atena 2015. 332 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 18.9.2015.

Rikoskirjallisuus reagoi usein muita kirjallisuuden lajeja ketterämmin ajan yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Ei liene sattumaa, että dekkarisuomennosten yksi tuoreimmista haaroista ovat 1930-luvulle sijoittuvat ja natsien valtaantulon vaikutuksia käsittelevät kirjat.

Loistavat Philip Kerrin Berliiniin ja Vilmos Kondorin Budapestiin sijoittuvat noir-dekkarit saavat nyt seurakseen Ruotsin viime vuoden parhaana esikoisena palkitun arkeologi Anna Lihammerin jännärin Kun pimeys peittää maan.

Anna Lihammerin teos sijoittuu vuoteen 1934. Natsivalta heijastuu Ruotsiin etenkin rotuoppeina. ”Heikomman aineksen” sterilisaatiota koskeva laki on juuri hyväksytty ja Uppsalan yliopistossa rotubiologit mittaavat kalloja.

Yksi heistä saa niin sanotusti maistaa omaa lääkettään. Murhaa tutkimaan asetetaan umpimielinen komisario Carl Hell, joka valitsee apulaisekseen ennen kuulumattomasti naisen, poliisisisar Maria Gustavsonin. Romaanin aikana Ruotsissa ei ollut naispoliiseja. Poliisisisaret huolehtivat rikostapauksissa naisista ja lapsista.

Teos risteilee Uppsalan Rotubiologian instituutista Tukholman valtapiireihin. Poliittisen juonittelun sivuhaarassa on etäisiä kaikuja tv-sarjoista Vallan linnake ja House of Cards.

Lihammer on aiemmin kirjoittanut palkittuja tietokirjoja. Kun pimeys peittää maan alkupuolella tietokirjailijan tausta näkyy hieman liiallisena luennointina ruotsalaisen rotubiologian taustoista. Se on ehkä kuitenkin tarkoituksellista ja tarpeellista, sillä 1930-luvun asenteiden kuvaus on hieman soveltaen ikävän lähellä vuonna 2015 leviäviä näkemyksiä:

Te liian tummat, liian lyhyet, liian tyhmät, liian sairaat, liian kadotetut. Teidän epäonnistumisenne johtuu geeneistänne, ei meidän luomastamme yhteiskunnasta.
Tai kuvaus natseista:

He olivat ujuttaneet yhä useampia sanoja arkipuheeseen, ja yhä useammista asioista oli tullut salonkikelpoisia puheenaiheita. Sellainen totutti ihmisiä ajatukseen, etteivät kaikki olleet yhtä inhimillisiä, että ihmisarvoa saattoi mitata ja arvottaa.

Pohjustuksen jälkeen Lihammerin esikoisesta kuoriutuu jäntevä pohjoismaisen dekkarin parhaiden perinteiden mukainen yhteiskunnallisen puheenvuoron ja jännityksen yhdistelmä.

Ruotsalaisuus ei enää muutamaan vuoteen ole ollut dekkareissa laatutakuu, mutta Lihammerin kirja on hyvä muistutus länsinaapurin parhaimmillaan kovasta tasosta. Carl Hell on hieno, arvoituksellinen hahmo, jonka taustaa Lihammer avaa pala palalta paljon pimentoon jättäen. Tämä ennakoi jatko-osia.

Poliisisisar Maria Gustavson on yhtä onnistunut henkilö. Köyhistä oloista kotoisin oleva hämmentynyt radikaali esifeministi täysin miehisessä maailmassa. Onneksi Lihammer ei tee hänestä tarinan sankaria vaan näyttää epävarmuuden.

Suomalaiselle lukijalle herää kysymys, onko molemmilla suomalaiset sukujuuret. Kumpikin ajattelee niin paljon, mutta saa toisilleen sanottua niin vähän.

Lahden kuohuva 1920-luku

Timo Sandberg: Häränsilmä. Karisto 2015. 350 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 16.2.2015.

Vihdoinkin vakavasti otettava poliittinen jännitysromaani Suomen dramaattisesta lähihistoriasta. Siltä tuntui toissa vuonna, kun kokenut Timo Sandberg otti Heittola-romaanien välissä uuden suunnan 1920-luvun Lahteen sijoittuvassa Mustamäessä. Se saikin ansaitusti Vuoden johtolanka -palkinnon.

Vaan mitä tekevät palkintoraadit nyt, kun Sandberg pistää tammikuussa ilmestyneessä Häränsilmässä vielä paremmaksi? Pirtun salakuljetus, kahden poliisin murhat sekä varsinkin vuoden 1918 edelleen raskas perintö sekoittuvat täyteläisesti jo edellisessä romaanissa kuvattujen henkilöiden elämään kun ollaan vuodessa 1927.

Häränsilmä nousee yli dekkari-määritelmän painavaksi historialliseksi romaaniksi, jonka kehyksiä edellä mainittujen lisäksi ovat Lahden radiomastojen rakentaminen sekä 30 viikkoa kestänyt työnantajien tappioon päättynyt metallin työsulku, jolla ”punikit” yritettiin puhdistaa työpaikoilta.
Aineksia on lukemattomia, mutta Sandberg paketoi yhden historian vaiheen napakasti 350 sivuun.

Häränsilmä on Lahden kupeessa sijaitseva lampi, jonka rannalla sisällissodassa juuri ja juuri teloituskomppanialta säästynyt edellisestä romaanista tuttu suutari August muiden viinamäen miesten tapaan lääkitsee haavojaan. Henki säästyi, mutta sielu on rikki. Hänen poikansa Ismo taas on parempaan huomiseen uskova työväenliikkeen mies, joka metallin sulun takia pääsee radiomastoja rakentamaan.

Kummankin romaanin keskushenkilö on etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka tasapainoilee oikeistohenkisen poliisilaitoksen ja Reunanpalstalla asuvan työväestön välillä. Kekki on sitten edellisen romaanin saanut Helsingissä koulutusta uusiin tutkintamenetelmiin, mutta Lahden poliisilaitoksella muutosvastarinta sormenjälkien selvittämiseen on kova.

Sandberg kuvaa elävästi Lahtea ja sen ihmisiä aikana, jolloin Suomessa vasta haaveiltiin demokratiasta – toisten haaveillessa oikeistodiktatuurista. Juopa työväestön ja herrojen välillä on ylittämätön ja viha edelleen suurta. Iloa tuovat markkinat, iltamat ja uusi rautasänky, jonka jalkoja pitkin lutikat eivät pääse häiritsemään unta.

Ruotsin ja Tanskan kaltaisissa tv-sarjojen mahtimaissa Sandbergin aiheesta tehtäisiin laatudraamaa. Meillä eivät resurssit siihen riitä, mutta iloitaan erinomaisesta romaanista.

Salaisia asiamiehiä Ruotsi-Suomessa

Jyrki Heino: Kello. Schildts & Söderströms 2014. 298 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 16.5.2014.

Jyrki Heinon kaksi vuotta sitten ilmestynyt esikoisdekkari Kellari oli alan iloisin kotimainen yllätys moneen vuoteen. Turkulainen biokemian professori sai luutnantti Wennehielmin tutkimuksista kertovassa kirjassaan 1700-luvun Turun tuoksumaan ja tuntumaan. Murhamysteerikin oli taiten rakennettu.

Nyt ilmestynyt Kello todistaa, ettei kyseessä ollut onnenkantamoinen. Heino on mahdottoman taitava menneen ajan kuvaaja on kyse sitten ihmisistä, aikakauden aatteista tai siitä, miltä Suomi tuntui 1790-luvulla. Sen lisäksi hänen rikostarinansa ovat uskottavia ja hyvin rakennettuja.

Kello käynnistyy kohtauksella Mikkelissä Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa vuonna 1789. Jotain kohtalokasta tapahtuu haavoittuneelle majuri Swanstrålelle. Mitä? Sen saa luutnantti Wennehielm yhdessä kaupunginviskaali Appengrenin kanssa selvitettäväkseen seitsemän vuotta myöhemmin.

Kellarissa pysyttiin tiukasti Turussa ja sen lähiympäristössä. Kustaa III:n ja Katariina II:n sodan jälkimainingit vievät Wennehielmin ja Appengrenin raskaalle matkalle myös Hämeeseen ja Savoon, Wennehielmin lisäksi loistokkaaseen Pietariin.

Jyrki Heino kertoo nautittavasti ajan suurvaltapolitiikasta ja siihen liittyneistä salaliitoista unohtamatta niissä jauhautuneita krenatöörejä ja siviilejä. Rivimies on aina tykinruokaa, elettiinpä mitä aikakautta tahansa.

Neljännessä luvussa Wennehielm saakin nähdä, ”kuinka perin pohjin sota tuhoaa epäonnisia ja kuinka innostavia taistelut voivat jälkikäteen olla, jos niiden veristä todellisuutta ei itse ole tarvinnut kokea.

Heinon tavassa kirjoittaa on juuri tällaisia teräviä huomioita siitä, että jotkut asiat pysyvät vuosisadasta toiseen.

”Kun tarpeeksi moni nielee valheen, se muuttuu totuudeksi”, filosofoi Wennehielm.

1700-luvun Turusta Heino kirjoittaa, että ”tässä kaupungissa vain harva kunnioitti vanhoja rakennuksia. Siitä huolimatta, että niissä asui menneiden sukupolvien henki, vuosisatojen takaa kumpuava varmuus elämän jatkumisesta, ja tunnelma, joka erottaa vanhat kaupungit äskettäin rakennetuista.

Piikki osuu varmasti myös 200 vuotta myöhempiin päättäjiin.

Sodassa kadonneen majuri Swanstrålen mukana on kadonnut myös jotain olennaista tietoa ”taannoisen sodan” taustoista. Sitä jäljittävät palkkamurhaajat ja erilaiset salaiset asiamiehet. Onpa Wennehielminkin esimies Tukholmassa sijaitsevan salaisen viraston päällikkö. Swanstrålen päiväkirjojen etsintä vie Wennehielmin ja salaperäisen miesjoukon Hyrsylän kartanoon, missä Heino kuvaa kiehtovasti alkemistien yritystä luoda kultaa.

Mikä oli majuri Swanstrålea kohdannut rikos vai oliko rikosta edes olemassa? Kenen tai keiden asialla sodan salaiset asiamiehet liikkuivat? Näistä Heino pitää lukijan otteessaan aivan viimeisille sivuille asti.

Poikkeuksellisen omaperäisen ja laadukkaan kotimaisen rikosromaanin täydentää äärimmäisen tyylikäs ulkoasu, josta vastaa Anders Carpelan. Kansi ja kirjan taitto ovat kuin koruja, jotka osaltaan syventävät lukijan tunnetta aikamatkasta.

Näin joka suhteessa huolelliselle työlle luulisi olevan myös isot vientimarkkinat.

Budapest syyskuussa 1939

Vilmos Kondor: Budapestin synnit. Suomentanut Tähti Pullinen. Tammi 2013. 457 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.12.2013.

Pitkään näytti siltä, ettei laadukkaille ruotsalaisdekkareille löydy enää mistään maailmalta haastajia. Nyt hieman väsähtäneille komisarioille antavat kovan vastuksen eurooppalaisesta 1930-luvusta kertovat noir-henkiset tarinat yksityisetsivistä ja kyynisistä lehtimiehistä.

Philip Kerrin ja Vilmos Kondorin sarjoista suomeksi ilmestyivät tänä syksynä toiset osat vielä parempina kuin jo sinänsä erinomaiset avaukset.

Philip Kerrin Kalpea rikollinen on jo esitelty Viikkolehdessä, nyt on Kondorin Budapestin syntien vuoro.

Kondorin kirjassa eletään syyskuuta 1939. Saksa hyökkää Puolaan lännestä ja Neuvostoliitto idästä. Pakolaisia tulvii Unkariin kuin meidän päiviemme Syyriasta naapurimaihinsa. Pakolaistulvan keskellä rajan yli tulee myös Punaisen Ristin autoja mukanaan lääkkeiksi tarkoitettuja huumeita. Autot lasteineen katoavat jäljettömiin.

Huumelastia omilla tahoillaan jäljittävät toimittaja Zsigmond Gordon ja eläkkeellä oleva komisario Sándor Nemes vievät lukijan suursodan aattoa elävien Budapestin ja Wienin hurmeiseen tunnelmaan. Huumeet, salaiset peliluolat, äärioikeisto, sensuuri ja poliittinen peli heräävät taitavan Kondorin käsittelyssä eloon.

Samoin sotaa edeltävä Budapest. Kondor hellii sen katuja, kahviloita, äänimaailmaa ja tuoksuja samaan tapaan kuin Kjell Westö Helsinkiä tämän syksyn mestariteoksessaan Kangastus 38.

Tematiikkakin on kirjoissa pitkälti sama: aatteita ja ihmisiä hulluuden kynnyksellä edessä olevaa onnekseen vielä täysin tajuamatta.

Vilmos Kondor on todellinen tyyliniekka, jolla on silmää ja korvaa myös kuvaamansa ajan pukeutumiselle, kohteliaan muodolliselle puhetavalle kuin myös taju ja kyky nostattaa jännitystä ilman turhaa väkivaltaa.