Bisnes on äärimmäisen kyynistä Tuomas Niskakankaan uuden trillerisarjan avauksessa Suljettu kansio

 

Tuomas Niskakangas: Suljettu kansio. 397 sivua, WSOY 2026.

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Tuomas Niskakangas käyttää hedelmällisesti tietojaan ja kokemuksiaan journalismista ja liike-elämästä uuden Osasto K -trillerisarjansa ensimmäisessä osassa Suljettu kansio. Siinä suomalainen verkkolaiteyhtiö Nodus on uppoutunut korviaan myöten moraalittomaan liiketoimintaan. 

Kuvitteellisen Noduksen historia ja nykyisyys vastaavat kovassa nousukiidossa olevaa Nokiaa.

Pohjoismaisissa dekkarisarjoissa on A-ryhmää ja Osasto Q:ta selvittämässä rikoksia. Niskakankaan Osasto K on toista maata. Se kähmii ja tekee rikoksia. Miksi ja kenen laskuun, se jääköön lukijan itsensä löydettäväksi.

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Joel Saarni on saanut kuuman uutisvihjeen. Venäläisille mobiilioperaattoreille on myyty pakotteista huolimatta Noduksen ohjelmistopäivityksiä. Venäläiset tiedusteluviranomaiset pystyvät taas seuraamaan maansa puhelu- ja viestiliikennettä. Se näkyy jo oppositiohahmojen katoamisina, vangitsemisina ja kuolemina.

On elokuu 2024. Joel Saarni joutuu kuitenkin jättämään HS:n, sillä Seiska on paljastanut runsain kuvin hänen muhinansa lehden päätoimittajan kanssa. Saamansa vihjeet Joel testamenttaa päteväksi havaitsemalleen kesätoimittaja Sara Lukkarille. Hän jatkaa itsekin tapauksen selvittämistä etsimällä syväkurkkua, joka oli jättänyt valepukuun pukeutuneena todistusaineistoa Sanomatalon vahtimestarin kautta Joelille toimitettavaksi.

Joel Saarni ja tietovuotaja etsivät yhteistoimin pakotteiden alaisten päivitysten myyjää, mutta juttu paisuu paljon suuremmaksi. Varsinaisesti se alkaa paljastua kysymykseksi suuryritysten moraalista. Verkkolaitevalmistajat jättävät laitteisiinsa takaportteja, joilla tiedusteluviranomaiset voivat seurata kaikkea viestiliikennettä. Niiden johtavia valmistajia ja ainoita, jotka pystyvät panemaan kiinalaisille kampoihin, ovat suomalaisia ja ruotsalaisia. Edes amerikkalaisilla ei ole kilpailukykyistä teknologiaa.

Suljetun kansion alku on vähän tahmea. Istutaan öitä Joelin kaksiossa, missä hän ja hänen syväkurkkunsa etsivät Osasto K:sta tietoa eri rekistereistä ja käsiinsä saamista Noduksen laskutuspapereista. Henkilöt maistuvat pahvilta, juttu ei etene. 

Vähän yli sadan sivun jälkeen vieraillaan amerikkalaisten operaatiossa Afganistanissa vuodesta 2011 eteenpäin. Huomio kiinnittyy naissotilaaseen, jolle on varattu rooli tässä tarinassa.

Kun Niskakangas saa tarinan todella liikkeelle ja kaikki kytkennät lukijan silmien eteen, Suljettu kansio alkaa todella vetää. On hämärämiehiä, Venäjää ja CIA:ta niin kuin trillereissä yleensäkin, mutta bisneksen kyynisyys ja tiedustelumaailman petollisuus, ja kirjoittajan asiantuntemus, nostavat teoksen pätevien ajankohtaistrillerien sarjaan.

Joel Saarni jää henkilöhahmona loppuun asti mieheksi vailla ominaisuuksia. Teoksen takakannessa mainitusta Petra Thorrystä, toisesta päähenkilöstä, Niskakangas on kehitellyt pakkomielteisen ja addiktoituneen hahmon, jossa saattaa vaikuttaa CIA:n takavuosikymmenten mielenhallintaohjelma MK Ultra. Hänen taustansa raottuu Suljetun kansion lopussa, mutta siinä päästään vasta alkuun.

Tuomas Niskakangas debytoi vuonna 2021 poliittisella trillerillä Roihu. Arvioin sen tylysti lapselliseksi, enkä ole lukenut jatko-osia. Suljettu kansio on paljon parempi, mutta ei yllä alan kotimaisten huippujen tasolle. Siinä on töksähtelevyyttä. Eniten häiritsee, miten helposti monimutkaiset asiat loksahtavat kohdalleen. Sellaisia ovat syväkurkun henkilöllisyys Joelille, ja käden käänteessä Venäjältä löytyvä tärkeä tieto.

Toisaalta Niskakangas on kehittänyt omaleimaisen konseptin, josta voi lukea vahvan moraalisen kannanoton. Kokeneen toimittajan ammattitaito pelastaa paljon silloinkin, kun juonen veto ei ole parhaimmillaan.

Eli Osasto K -sarjan aloitus on kuitenkin lupaava.

Pohjalaisdraama ja film noir kohtaavat Joona Keskitalon jylhässä rikosromaanissa Lakeus, joka vaikeni

 Joona Keskitalo: Lakeus, joka vaikeni. 400 sivua, Bazar 2026.

Kirjailija Joona Keskitalon uusiutumiskyvyllä ei näytä olevan mitään rajaa. Takamailla-sarjan neljä ensimmäistä osaa ovat vauhdilla eteneviä osin komediallisia rikosromaaneja häröilevistä tyypeistä. Silti kaikki keskenään erilaisia. Viides osa Lakeus, joka vaikeni on huumorista melkein kokonaan riisuttu vuoteen 1998 sijoittuva rikosdraama kahdesta miehestä, kahdesta totuudesta ja kolmesta murhasta, joita pidetään Rankkuriksi kutsutun palkkamurhaajan tekeminä. Sekä yhdestä ristipaineessa elävästä asianajajasta.

Robert Koski on menestyvä kauhavalainen yrittäjä ja kauppaneuvos. Kale Rajala on hänen nuoruudenystävänsä. Kale aloitti kotipolttoisen myymisellä ja on siitä edennyt huumekaupan piiriin Helsinkiin. Nuorina he olivat sodissa rikki menneiden isien poikia, elivät köyhyyden, alkoholismin ja väkivallan keskellä. 1960-luvun alussa omaisuutta kartutettiin ryöstämällä postiautoja.

Nyt Kale on vankilassa. Hän on sairastuttuaan perunut rikostensa tunnustuksen. Miehet syyttävät niistä toisiaan. Mukaan lukien pieleen menneestä isosta pimeän viinan kaupasta Koskuen Essolla vuonna 1963, joka päättyi kahden helsinkiläismiehen ampumiseen. Kale meni siitä vankilaan, Robert nai Kalen tyttöystävän Leenan ja ryhtyi isäksi Kalen siittämälle pojalle.

Robert haluaa asianajajakseen Niina Luoman, joka on luopunut työstään ja sikafarmarina isänsä perustamalla tilalla Kauhajoella. Perheonni miehen ja pienen pojan kanssa kukoistaa, eikä Niinalla ole aikomusta palata ammattiinsa, jossa hän viimeisessä jutussaan ryvettyi pahasti. Niina lupautuu kuitenkin auttamaan Robertia kuulustelussa - ihan vähän vain.

Lakeudessa on sana sanaa vastaan. Kumpi on syyllinen Kale vai Robert? Vai onko kaiken yläpuolella vielä joku isompi kuvio?

Joona Keskitalon suvereeni taito tarinankuljettajana on tiedetty esikoisteoksesta Tottelemattomat asti. Silti Lakeus, joka vaikeni pudottaa leuan lattiaan. Mikä kutkuttava mysteeri, mikä monien yllätyskäänteiden draamankaari, joka huipentuu lopussa vielä yhteen yllätykseen.

Takamailla-sarjan ensimmäinen osa Saari, joka repesi oli minusta länkkärimuunnelma. Pieneen yhteisöön asettuva muukalainen saa paikkakunnan sekaisin. 

Lakeus, joka vaikeni näyttäytyy minulle film noirin ja suomalaisen pohjalaisdraaman yhdistelmänä. Film noiria edustavat lukuisat takaumat, joissa tapahtumista kerrotaan eri toimijoiden näkökulmasta. Pohjalaisdraamaa mureneva perhe ja intohimot, jotka ovat vähän lihallisiakin, mutta vyöryvät enemmän tunnetasolla. Niina ajautuu syvemmälle juttuun, koska huomaa haluavansa sittenkin olla asianajaja. Mikään ei vedä vertaa jutun voittamiselle oikeussalissa.

Lakeus, joka vaikeni ankkuroituu 1990-luvulla koventuneeseen ammattirikollisuuteen, joka tuotti monia suurta huomiota saaneita palkkamurhia. Voi siinä nähdä myös myöhemmän Helsingin huumepoliisin pomon Jari Aarnion tapauksen vaikutusta.

Joona Keskitalo on kokeillut hyvällä menestyksellä monia erilaisia rikoskirjallisuuden tyylilajeja. Lakeus on lähimpänä kuka sen teki -arvoitusdekkaria, mikä on häneltä taas uusi aluevaltaus.

Kohtalonomaisuus, loistavat henkilöhahmot, koko ajan vaihtuvat näkökulmat ja useampi hyytävä loppukäänne. Joona Keskitalo on sosiaalisessa mediassa arvioinut, että Lakeus, joka vaikeni olisi hänen paras kirjansa. Voi olla. Mutta miten panna järjestykseen viisiosaista sarjaa, jossa on neljä mestariteosta ja vain yksi selvästi heikompi, edellinen osa muotopuoli Järvi, joka murtui? Ja onko se edes tarpeellista? Sen voi kuitenkin sanoa, että Lakeus, joka vaikeni pakahduttaa sekä hienolla tarinallaan että kerronnallisella taituruudellaan.

Kirjan lopussa Keskitalolla on iloinen yllätys. Loppuvuodesta hän aloittaa uuden sarjan, joka on taas jotain ihan muuta. Lakeuden piti olla Takamailla-sarjan viimeinen osa. Se saa kuitenkin vielä yhden osan ensi vuonna. Se sijoittuu Hämeeseen, jossa kirjailija on kasvanut ja asuu.

Ihmisen kokoinen operaatio on Christian Rönnbackan valttikortti Henna Björk -sarjaa jatkavassa Valkyriassa

 

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Valkyria. 350 sivua, Bazar 2026.

Christian Rönnbackan Henna Björk -sarja on parantunut osa osalta. Valkyria on sen uusi huipennus, vaikka erinomaisia ovat edellisetkin osat olleet.

Supon erikoiskoulutetusta operaattorista Henna Björkistä kirjoittaessaan Rönnbacka on tehnyt tärkeän oivalluksen. Kokeaoktaaninen toimintaromaani on tehokkaimmillaan silloin, kun sen tapahtumat ovat mahdollisen puitteissa, ei silloin, kun koko maailman pelastaminen on yhden henkilön harteilla. Henna Björkin seikkailut ovat ihmisen kokoisia, ja silloinkin hänellä on tukenaan isompi ryhmä.

Valkyria ilmestyy juuri, kun Venäjän ja Ukrainan välinen droonisota on noussut uusille kierroksille. Ukraina pystyy tekemään iskuja Moskovaan saakka. Sota ei ole enää kaukainen asia tavallisille venäläisille.

Rönnbacka on Valkyriaa kirjoittaessaan ollut aikaansa edellä. Toukokuun puolivälissä ilmestynyt teos yhdistyy lukijan mielessä uutisiin sotatapahtumista. Tämä voisi olla totta.

Hieman autistinen Sofia Kivisuo on suunnitellut FinArctus-yhtiölle uuden teknologian lennokin. Testi aiotaan tehdä aidossa tilanteessa iskussa Ukrainasta Venäjälle. Venäjällä ollaan tietoisia Kivisuosta ja hänen droonistaan. Tappajat on laitettu liikkeelle.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu Rovajärvellä kovassa koulutuksessa ollut Henna Björk. Hänen tehtävänään on Kivisuon henkilösuojaus. Ensin juostaan kilpaa venäläisten palkkatappajien kanssa Suomessa, sitten teos huipentuu operaatioon Ukrainassa.

Rönnbacka ei jaarittele. Valkyria on yhtä tiukkaa ja intensiivistä lentoa. Muotovalio toimintaromaani. Jokainen lause vie tarinaa eteenpäin. Henna Björkin ja Sofia Kivisuon inhimillisiä piirteitä tuodaan mukaan niukasti, mutta riittävästi. Sarjan viidennessäkään osassa sen moneen pystyvä päähenkilö ei ole mikään supernainen eikä kone. 

Entistä tehokkaamman tappokoneen suunnitellut Sofia Kivisuo puolestaan joutuu moraalipohdintojen eteen.

Tiukkana pakettina etenevässä teoksessa Rönnbacka päästää lukijan salaisen sotilasoperaation kyytiin. Uskaltaa luottaa, että ainakin pääpiirteissään operaatio etenee teoksessa niin kuin se etenisi oikeastikin. Uskottavaa on myös Henna Björkiä ja hänen ryhmäänsä kampittavien venäläisvastustajien toiminta. Kuten sanottu, taru ja todellisuus yhdistyvät Valkyriassa hedelmällisellä tavalla.

Christian Rönnbacka on kirjoittanut vuodesta 2012 Porvooseen sijoittuvia Hautalehto-poliisiromaaneja hyvällä osumisprosentilla. Ne eivät kuitenkaan erotu kymmenistä kaltaisistaan. Henna Björkistä on tullut hänen ykköstuotteensa. Kansainvälisten trillereidenkin nykyään kovasti kilpaillulla saralla Rönnbackan valttikortti on tarinoiden pienuus, ei megalomaaninen suuruus. Hoidettavan kokoinen homma.

Kolmannessakin huippudekkarissaan Kuolinpesä Jari Raatikainen kertoo kylmiä tosiasioita vakuutuspetoksista ja rikollisen elämäntavan valheellisuudesta

Jari Raatikainen: Kuolinpesä. 346 sivua, Johnny Kniga 2026.

Vakuutustutkija Jari Raatikainen säväytti isosti esikoisdekkarillaan Syndikaatti vuonna 2022. Se on rikosromaani, jonka sisällä on julmetusti tietoa oikeasta talousrikollisuudesta. Syndikaatti kertoo vakuutusyhtiön kierojen vahinkotarkastajien ja rikollisorganisaation yhteispelistä korjausurakoissa. Valtapeli jatkoi vuotta myöhemmin samalla linjalla keskittyen autokaupan ympärillä liikkuvaan rikolliseen rahaan.

Kolmannessa dekkarissaan Kuolinpesä Raatikainen on edelleen ytimessä niin vakuutuspetosten kuin rikollisen elämäntavan kuvauksessa. 

Nämä kolme rikosromaania muodostavat kaaren josta uskaltaa sanoa, että mitään tällaista ei ole ennen julkaistu Suomessa. Raatikainen tuntee kuvaamansa asiat läpikotaisin, ja juoksuttaa dokumentaarisia rikostarinoitaan varmoin ja viihdyttävin ottein. Faktapohjaisuus luo niille vankan selkänojan, Raatikaisen kertojan taidot pitävät huolen siitä, että hänen kirjojaan lukee tukka pystyssä sekä jännityksestä että siitä, mitä kaikkea löperö lainsäädäntö mahdollistaa.

Kuolinpesässä Raatikainen kertoo yritysten tekaistuista sopimusriidoista, joilla vakuutusyhtiöitä, ja viime kädessä niiden viulut maksavia asiakkaita, kusetetaan.

"Voin siis ilmoittaa asiakasyritykseni ajatuneen sopimusriitaan vaikka Nokian kanssa ilman todellista riitaa - tai edes sopimusta - eikä kukaan vakuutusyhtiössä voi vahvistaa riidan todenperäisyyttä Nokialta", asianajaja Jukka Seppola kertaa juuri asianajaja Joonas Tuikulta kuulemaansa uskomattomalta tuntuvaa vedätyksen mahdollisuutta.

Tuikku on alan konkari. Hän selittää, että oikeusturvavakuutuksen ehdot kieltävät ottamasta yhteyttä vastapuoleen. Se rikkoisi vakuutussalaisuutta, koska riidan tai "riidan" toisen osapuolen vakuutusyhtiö selviäisi toiselle osapuolelle.

Seppola tarvitsee rahaa, paljon rahaa, koska hänellä menee huonosti paljon juhlimisen ja käsistä lähteneen kokaiinin "viihdekäytön" takia. Välit asiallisesti hommansa hoitavaan veljeen Antti Seppolaan ovat katkeamispisteessä. Veljeksillä on yhteinen toimisto Sovintojuristit Oy.

Seppola päätyy yhteyteen Tuikun kanssa liivijengi Syndikaatin presidentin Viitalan ohjeiden mukaan. Syndikaatti ja Viitala ovat keskeisinä toimijoina mukana kaikissa kolmessa kirjassa. Niiden kautta sarjaan tulee mukaan sen toinen vahvuus, rikollisen elämäntavan ja sen petollisuuden kuvaaminen. Koko sarjan toivoisi kuluvan vankiloiden kirjastoissa, sillä Raatikainen osoittaa pistävästi ja kylmäävästi, millainen pyramidihuijaus rikollisjengit ovat. Kaikki ovat uhrattavissa ja kaikkien haaveilemista isoista rahoista osille pääsee vain ylin huippu.

Hyvin Raatikainen kuvaa sitäkin, miksi uhrattavia lampaita silti riittää. Viitala tarvitsee toteuttajia, jotka ovat valmiita tekemään likaisen työn ja kantamaan vastuun, kun käry käy. Henkilökohtaiset mielihalut eivät ole siinä touhussa tarpeeksi tiukka liima. "Oli ollut pakko keksiä jotakin ylevämpää, uskonnon kaltaista, salaisuuden verhoamaa ja mystisyyttä huokuvaa", Raatikainen kuvaa järjestöä, jonka nimissä vannotaan veljeyttä ja ollaan valmiita mihin tahansa.

Kuolinpesässä Raatikainen pääsee siihen, että moottoripyörien ympärille rakentuneiden liivijengien aika alkaa olla ohi, kun Ruotsista Suomeen ulottuu vielä kovempi ja häikäilemättömämpi rikollisuus. Se pyyhkäisee vanhan maailman mennessään.

Jari Raatikaisen dekkarit etenevät vauhdilla. Monia dekkareita kuvataan sanalla nopealiikkeinen. Raatikaisen ovat sitten hypernopeita, sillä niissä tapahtuu koko ajan ja otetaan välillä pitkiä loikkia, koska oikeassa elämässä tutkinta ottaisi aikansa. Intensiteetti on hirmuinen Kuolinpesässä niin kuin se oli edeltäjissäkin.

Henkilökuvauksessa Raatikaisella on kaksi linjaa. Vakuutusyhtiö Elämänsuojan tutkijat jäävät luonnosasteelle, myös intohimolla työtään tekevä konkari Hujanen, jota painostetaan eläkkeelle. Hujanen muistuttaa monien dekkarien vanhan liiton tutkijaa, joka ei piittaa nykyajan kotkotuksista, mutta on elämäntavaksi muuttuneessa työssään erinomainen.

Tarinan konnissa Seppolassa ja Viitalassa Raatikainen pääsee puolestaan syvälle. Seppola on pintaliitäjä, jota kokaiinin lisäksi kiinnostavat menestyksen ulkoiset tunnusmerkit ja helppo raha vähällä työllä. Ikääntyvä jengipomo Viitala valmistautuu tekemään viimeisen kuprun ja katoamaan sitten muille maille eläkkeelle "veljiltään" nyysityt rahat mukanaan.

Jari Raatikainen on keksinyt ihan oman genren suomalaiseen rikoskirjallisuuteen. Hänen teoksiaan voisi kutsua dokumenttidekkareiksi tai true crimen ja rikosromaanin yhdistelmiksi. Miten vain, niiden vaikutus on murhaavan hyvä, koska kirjoista saa uutta tietoa, mutta kaikkea muuta kuin tietokirjamaisen puisevasti. Kuolinpesä edeltäjineen toimii täysillä myös ihan vaan rikosromaanina, sillä Raatikaisella on kertojan lahja hallussaan.

Kuolinpesässä sulkeutuu Syndikaatista alkanut yhtenäinen kaari. Raatikainen ei toivottavasti kuitenkaan lopeta tähän. Tällaisia rikosromaaneja ei kirjoita kukaan muu, eikä se ole edes mahdollista ilman laajaa asiantuntemusta.

Hans Rosenfeldtin pitkään kaivattu Surman suden jatko-osa Elonkorjuu on viiden tähden dekkari

 

Hans Rosenfeldt: Elonkorjuu (Skördebarn). Suomentanut Jaana Nikula. 397 sivua, Otava 2026.

Yli viisi vuotta sitä jouduttiin odottamaan, mutta vihdoin Hans Rosenfeldtilta saatiin jatkoa Haaparantaan sijoittuvalle huippudekkarille Surman susi. Mikä parasta, myös Elonkorjuu on mestarin työtä ja viiden tähden rikosromaani.

Surman susi esitteli vähän yli viisikymppisen Hannah Westerin, joka joutui kollegoineen selvittämään kadonneesta huumelastista ja vääriin käsiin joutuneista rahakasseista syntynyttä verilöylyä. Katja-nimeä käyttävä venäläinen palkkatappaja sai aikaan hirveää jälkeä. Lopulta hän tappoi myös Hannahin miehen Thomasin.

Elonkorjuu jatkuu vuosi edellisen osan tapahtumien jälkeen. Yksinäisyydessä surutyötä tehnyt Hannah palaa töihin Haaparannan poliisiin, joka saa selvitettäväkseen vanhalta koleraan kuolleiden hautausmaalta löytyneen kuolleen vastasyntyneen tapauksen. Vauvan synnyttänyt nuori nainen löytyy kuolleena läheisestä mökistä. Hän näyttää olleen liikkeellä ja pakomatkalla toisen naisen kanssa.

Pian Haaparantaan ilmaantuu myös Katja.

Kirjan takakannessa se jo kerrotaan, että Elonkorjuu käsittelee ihmiskauppaa ja rikollista synnytysbisnestä. Rosenfeldtin kertomana siinä on suomalaisesta marjabisneksestä tuttuja piirteitä. Köyhien maiden, tässä tapauksessa Moldovan, kansalaisia huijataan lupauksilla hyvistä ansioista vauraassa lännessä. Perillä odottaa orjatyö muodossa jos toisessakin.

Huumaavasti kulkeva Elonkorjuu on näppärästi toimivien naishahmojen juhlaa. Eräs työtoveri uskoutuu Hannahille, koska tämä osaa ajatella muita avarammin. Sitä kautta saadaan teoksen lopussa viimeinenkin palikka paikalleen. Pienenä lapsena jostain Venäjälle kaapattu ja tappajaksi koulutettu Katja on karmeassa ammattitaidossaan suorastaan myyttinen henkilö. Viimeisillään raskaana oleva Dardana älyttää takaa-ajajiaan kekseliäästi.

Toiseksi sietämättömän jännittävän ja vetävästi kirjoitetun Elonkorjuun juhlaa ovat ylipäänsä sen upeat henkilöhahmot sivuhenkilöitä myöten. Hannah on opetettu lapsesta asti kätkemään tunteensa. Hänellä oli Thomaksen eläessä sivusuhde pomonsa Gordonin kanssa, mutta se oli pelkkää panemista, vaikka Gordon olisi ollut valmis enempäänkin. Onko Hannah nyt valmis näyttämään tunteensa?

Salaisuuksia on yhdellä jos toisellakin henkilöllä. Hannahin työtoveri Roger ei ole kertonut lasta haluavalle vaimolleen, että on katkaisuttanut siemenjohtimensa, koska hän ei halua isäksi. Käry uhkaa käydä. Herkullisen niljakkaita ovat Elonkorjuun konnahahmot, jotka ovat mukana laittomassa synnytysbisneksessä, mutta onnistuvat selittämään sitä itselleen parhain päin tai eivät edes halua ajatella, mitä synnytyskoneille tapahtuu sitten, kun tavara on toimitettu.

Synkästä aiheesta huolimatta Hans Rosenfeldt on valinnut teoksensa pääsävyksi toiveikkuuden. Tappokone Katjasta löytyy uusia inhimillisiä piirteitä, ja Dardana saa apua luuseriksi jämähtäneeltä Jontelta, joka voi olla valmis muutokseen.

Hannah Westerin tragedia on se, että hänen oma tyttärensä Elin kaapattiin vauvana. Voisiko Haaparantaan palannut ja menneisyydestään tietämätön Katja olla Elin? Tämä on yksi Surman suden ja Elonkorjuun arvoitus, johon ei ainakaan vielä saada vastausta, mutta lopussa viritellään jatkoa sen verran lupaavasti, että ehkä sitä ei toiste tarvitse odottaa vuosikaupalla.

Silta-tv-sarjaa kirjoittanut Rosenfeldt on aiemmin kirjoittanut Sebastian Bergman -dekkarisarjan yhdessä Michael Hjorthin kanssa. Hauska yhteensattuma, että Hjorthilta saatiin vain muutama viikko sitten todella pätevä Islanti-dekkari Väkivallan saari, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Bjarni Thorssonin kanssa. Rosenfeldt ja Hjorth ovat huippuvedossa myös uusissa hankkeissaan.

Tutkijat löysivät Kalle Päätalon, Iijoki-sarja kertoo suomalaisten arjesta ja yhteiskunnan muutoksesta

 Maija Saviniemi (toim.): Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta. 416 sivua, SKS 2026.

Kirjailija Kalle Päätalon ansiot perinteen ja Koillismaan murteen tallentajana tunnustettiin silloinkin, kun hänen teostensa kirjallista arvoa vähäteltiin, niille jopa naureskeltiin. 26-osaisessa ja noin 17000-sivuisessa Iijoki-sarjassa Päätalo kuvasi monia kadonneita töitä niin tarkkaan, että ne olisi voinut rekontsruoida hänen tekstiensä pohjalta. Hän myös pani kuvaamansa henkilöt, jotka esiintyvät kirjoissa omilla nimillään, veäntämään sydämensä kyllyydestä.

Nyt kun Päätalon kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi 26 vuotta, voi sanoa hänen ottaneen selkävoiton arvostelijoistaan jo kauan sitten. Äänikirjoina ilmestyvän Iijoki-sarjan osat keikkuvat listojen kärjessä, ja Päätalo-harrastus on vireää. Kellään muulla kirjailijalla, ei kuolleella eikä elävällä, ei esimerkiksi ole viikon kestävää nimikkotapahtumaa.

Viime vuosina eri alojen akateemiset tutkijat ovat löytäneet Kalle Päätalon teosten merkityksen aiempaa laajemmin. Oulun yliopiston suomen kielen yliopistonlehtori Maija Saviniemi on toimittanut kielitieteeseen painottuvan teoksen Kalle Päätalo tutkijoiden silmin, joka ilmestyi vuonna 2022. Nyt toukokuussa 2026 se sai jatkokseen kirjan Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta, joka käsittelee Iijoki-sarjan antia myös kansatieteen ja historiantutkimuksen näkökulmista.

Kansantaiteilija Juice Leskinen sanoi, että muista kirjoista voidaan lukea, mitä milloinkin tapahtui, Kalle Päätalon kirjoista, miten kansa sen koki. Tämä pitää paikkansa, mutta sillä varauksella, että 1920- ja 1930-luvulla metsästä elantonsa vuodenaikojen kiertokulun mukaan ottanut Iijoen kansa eli täysin eri todellisuudessa kuin kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien väki.

Päättymättömässä savotassa on 12 tutkimusta ja 14 kirjoittajaa. Iijoki-sarja on 26-osainen romaani, joka kertoo päähenkilönsä Kallen elämäntaipaleesta 1920-luvun alkupuolelta vuoteen 1998, jolloin sen viimeinen osa ilmestyi. Se pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta on muistinvarainen ja osin sepitetty. Tutkijoiden näkökulmasta teossarja on muistitietoaineistoa eletystä elämästä ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Muista kirjoista tiedetään, mitä kuninkaiden ja ruhtinaiden pöydissä syötiin, Kallen kirjoista, että köyhä kansa söi pikkulintujakin nälkäänsä.

Päättymättömän savotan ensimmäisessä osassa perehdytään muun muassa maaseudun sosiaalipolitiikkaan Päätalon teosten valossa, oman aikansa taivalkoskelaiseen ruokakulttuuriin, pukimiin, erityisesti kenkiin, ja rakentamisen muutoksiin.

Kuten hyvin tunnettua, Päätalon lapsuuden perheessä syötiin 1930-luvulla useita vuosia "kunnan jauhoista" tehtyä leipää, kun isä Herkko Päätalo oli sairas. Tutkijat löytävät 1930-luvun sosiaalipolitiikasta yllättäviä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Järjestelmän suhde avuntarvitsijoihin oli silloin ja on nyt valtasuhde. He vertaavat Päätalon perheen kunnan jauhojen anomista nykypäivän toimeentulotukihakemuksiin. Kokemus on molemmissa tapauksissa samanlainen, vaikka käytännön tasolla eletään eri maailmassa.

"Pysytellessään oman kokemuspiirinsä sisällä Päätalo pystyy näyttämään menneisyydestä ja menneisyyden yhteiskunnan rakenteista jotain sellaista, mitä paraskaan akateeminen historiantutkimus ei kykene kertomaan", teoksessa kiitetään.

Päättymätön savotta tarjoaa paljon löytämisen iloa kokeneellekin Päätalo-harrastajalle. Hänen teostensa kaikkinainen rikkaus nousee vielä uudelle tasolle, kun tutkijat osoittavat, miten ainutlaatuista aineistoa ne ovat.

Kallen kielestä nauttivakin kokee uusia elämyksiä esimerkiksi artikkelissa, joka käsittelee hiihtämistä hänen teoksissaan. Päätalo käyttää sanoja luikutella, lörötellä, rentostaa, suhauttaa viuhtaista ja vohlasta kuvaamaan vaivatonta menoa, Vaivalloista hiihtämistä kuvaavat sanat haakuroida, kaluuttaa, mäskätä, nylykkästä ja pungertaa.

Kalle totesi kirjoissaan olevansa kotoisin Suomen rikkaimmalta murrealueelta. Ei tee mieli väittää vastaan. Hän oli itsekin erinomainen kielenkäyttäjä, mikä tulee esiin myös artikkelissa, joka käsittelee vienankarjalaa hänen kirjoissaan.

Myönteisestä, jopa nautinnollisesta lukukokemuksesta huolimatta Päättymätön savotta pistää pohtimaan, kenelle se on kirjoitettu. Toisille tutkijoille vai sille suurelle fanikunnalle, joka edelleen lukee, ja nykyisin myös kuuntelee, Kalle Päätalon tuotantoa? Teoksessa on nimittäin sellaista akateemista raskautta, että joiltain osin se ei avaudu ollenkaan edes tällaiselle lukijalle, joka on käyttänyt kieltä työkseen nelisenkymmentä vuotta. Ja yleistajuisissakin artikkeleissa on lukemista haittaavia tekstin sisällä olevia lähdeviittauksia ja koukeroisia sanontoja. Ne ja äärijuureva Kalle Päätalo eivät oikein sovi yhteen.

Mitä seuraavaksi? Ilmeisesti akateemista tutkimusta on tulossa lisää. Se on hyvä, sillä Päätalo-tutkimus on vasta lähtenyt liikkeelle. Iijoki-sarjaa ei ole vielä ammennettu tyhjiin ja muun hänen tuotantonsa tutkimus ei ole edes alkanut, vaikka oikeastaan se kaikki on omaelämäkerrallista.

Mutta olisiko akateemisen tutkimuksen rinnalla mahdollista selvittää myös, mitä Päätalon käsikirjoituksista jäi painamatta valmiisiin kirjoihin? Tämä tuntuu kutkuttavan tavallisia Päätalon lukijoita. 

Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila vertailee Päättymättömässä savotassa Ratkaisujen aika -romaanin painettua versiota sen käsikirjoitukseen. Lopullinen teos on noin 200 sivua lyhyempi kuin käsikirjoitus. Mantila tekee selkoa, miten Ratkaisujen ajan toimittanut Juhani Syrjä on yhdistellyt lauseita, muuttanut sanoja ja poistanut tekstistä toistoa ja muuta aineistoa. Tämähän on normaalia kustannustoimittajan työtä. Iijoki-sarjan alkupään teoksia toimitti hänen veljensä Jaakko Syrjä.

Itseäni kiinnostaa, jäikö käsikirjoituksia lyhentäessä teoksista jotain olennaista pois. Mantilan mukaan Ratkaisujen ajasta on poistettu sivun mittainen humoristinen kohtaus, jossa Kalle ja Laina "intoutuvat huikeaan kielelliseen leikkiin". Herää kysymys, mitä muuta mielenkiintoista teoksesta on poistettu.

Iijoki-sarjan kirjat ja käsikirjoitukset tulisi vihdoin lukea rinnakkain, etsiä niistä tällaisia sisällön kannalta olennaisia tai vaan lukijoita kiinnostavia kohtauksia ja julkaista ne. Helpommin sanottu kuin tehty, kun kyseessä on todellakin 26 kirjaa ja 17000 sivua. Mutta jos urakan voisi joukkoistaa, se ei olisikaan ylivoimainen, vaan jopa hauska. Vapaaehtoisia luulisi riittävän. Käytännössä hankaluus on siinä, että käsikirjoitukset ovat Päätalo-arkistossa Taivalkoskella ja me fanit hajallaan ympäri Suomea. Olisiko esimerkiksi mahdollista digitoida käsikirjoitukset niin kuin painetuille kirjoille on jo tehty?

Kalle Päätalo on ollut ja on vankemmin elossa kuin yksikään toinen edesmennyt kirjailija. Hänen ympärillään oleva vilkas harrastuneisuus on yksi merkki siitä, jatkuva Päätaloa sivuava julkaisutoiminta toinen. Lisää uutta lukemista saadaan jo elokuussa. Silloin ilmestyy Kalle Päätalon elämäkerran kirjoittaneen Ritva Ylösen uusi teos, joka käsittelee Kallen sotavuosia.

Vaikka tässä myös arvostelen Päättymättömän savotan akateemisuuksia, nostaisin Maija Saviniemelle hattua, jos sellaista käyttäisin. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, "erityisesti Iijoki-sarja on poikkeuksellisen rikas lähde suomalaisen yhteiskunnan, arjen ja ajattelutapojen tutkimukselle". On arvokasta, että tämä tehdään perustellen näkyväksi.

Teeman käsittely jatkuu heinäkuussa Päätalo-päivillä Taivalkoskella. Silloin järjestetään tutkijaseminaari aiheesta.

Hyvin rakennettu päähenkilö ilahduttaa Suvi Erikssonin vähän junnaavassa esikoisdekkarissa Linnan varjossa

 Suvi Eriksson: Linnan varjossa. 336 sivua, Myllylahti 2026.

Muotisuunnittelua opiskelevan vähän yli kolmekymppisen Emilia Holmströmin elämä katkeaa Skotlannissa Kyle of Lochalshissa sijaitsevan linnan kivikkoon. Emilia oli juuri päässyt irti ahdistavasta parisuhteesta kotonaan Raaseporissa, saavuttanut unelmiensa opiskelupaikan ja löytänyt Skotlannin maisemista inspiraatiota lopputyölleen Aalto-yliopistossa. Parisuhderintamallekin kuului vaihteeksi hyvää.

Mutta tapettiinko Emilia vai oliko se onnettomuus? Pienen paikkakunnan poliisilla ei juuri ole kokemusta henkirikosten tutkinnasta. Apuun lähetetään vanhempi rikospoliisi Tuuli Puro Länsi-Uudenmaan poliisista.

Karjaalaisen Suvi Erikssonin esikoisdekkarissa Linnan varjossa näkyy kirjoittajan Skotlanti-innostus. Hän maalailee sellaisia sanallisia kuvia, että itsellekin herää mieli matkustaa linnojen ja tarujen maahan. Tämä on vähän paradoksaalistakin, sillä teoksen juoni sivuaa turismin vastustamista sen haittojen takia pienellä paikkakunnalla. Osansa paikallisten ynseydestä vieraita kohtaan saa kokea myös Tuuli niin kuin oli kokenut Emiliakin.

Kyle of Lochalsin poliisissa Tuulia on vastassa mukava rikoskonstaapeli Blair Angus sekä pari hänen vähemmän mukavaa alaistaan. Poliisimiesten happamuuden syy jää arvoitukseksi. Emilia Holmströmin tapauksesta tiedetään vain, että hän on kuollut. Todistajia tai todisteita ei ole siitä, miksi hän on pudonnut kivikkoon ja murtanut kallonsa. 

Tuulin on siis selvitettävä, mitä Emilia teki opiskelunsa ohella ja ketä tapaili saarella. Perinteiseen dekkarityyliin Suvi Eriksson kertoo siitä takaumissa, joissa elämä hymyilee Emilialle.

Linnan varjossa etenee muutenkin perinteitä kunnioittaen. Vähän liikaakin. Tutkimustensa junnatessa Tuuli tuskailee selvitystyönsä hidasta etenemistä. Se pätee myös itse teokseen. Ei tapahdu oikein mitään. Emilian kuolinsyy on mysteeri. Suomessa tapahtuu kaksi selkeää asiaan liittyvää murhaa, jotka jäävät teoksessa toteamisen asteelle.

Parasta Erikssonin esikoisessa on hyvin rakennettu ja uskottava Tuulin hahmo. Hän on toiminut alkoholisoituneen äitinsä hoitajana ja unohtanut itsensä. Lautapelejä intohimoisesti harrastava Tuuli on Emilian vastakohta siinä, että hän ei juuri kiinnitä huomiota pukeutumiseensa paitsi tennareihin. Emilia taas muistetaan paikkakunnalla näyttävistä asuistaan.

Tuulin uskottavuutta lisää se, että hänen hahmossaan on kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia päihdeläheisen omaisena. Tämä Eriksson on itse kertonut.

Onnistunut ja toimiva sivujuonne on myös turismikriittisyys, joka on Suomessakin saavuttanut Rovaniemen. Liika turismi nostaa asumisen hintoja, tuo mukanaan ruuhkia ja rikkoo herkkää luontoa.

Lopussa Suvi Eriksson kokoaa tapahtumat hyvin yhteen, kun Tuuli oivaltaa, kuka on tapahtumien taustalla ja miksi. Tarina saa eloa, jota olisi kaivannut jo paljon aikaisemmin.

Vielä yksi myönteinen huomio: kaikkien dekkarien paskamaisten pomojen vastapainoksi Tuulin esimies Kalle-Pekka Hirvonen, jota kaikki kutsuvat Kapuksi, on korostetun reilu ja kannustava.

Suvi Eriksson kirjoittaa erinomaisen sujuvaa ja luontevaa tekstiä. Kun laji on dekkari, siinä saisi olla myös edes vähän jännitystä. Tämä toiveena jatkoon, sillä sitähän Linnan varjossa on sen lopun perusteella saamassa.

Mukavana bonuksena teoksen lopussa on joukko sitä käsitteleviä kysymyksiä, joita voi hyödyntää esimerkiksi lukupiirissä. Eriksson kertoo kotisivuillaan koordinoivansa vapaa-ajallaan Virtuaalista Dekkarilukupiiriä.