keskiviikko 3. elokuuta 2022

Huikeaa jännitystä ihmiskaupasta yhdeksännessä Ewert Grens -dekkarissa



Anders Roslund: Mistä tunnet sä ystävän (Litapåmig). Suomentanut Annamari Typpö. 458 sivua, WSOY.

Anders Roslund näyttää rikosromaanin kirjoittamisen mallia yhdeksännessä Edward Grens -dekkarissa. Näin yhdistetään merkittävä yhteiskunnallinen aihe ja henkeä salpaava jännitys mestarin lailla. Sen Roslund teki jo viidessä yhteisessä Börge Hellströmin kanssa kirjoittamassaan dekkarissa, jotka ovat parasta pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Niissä kaksikko otti kantaa muun muassa kuolemanrangaistukseen, jengirikollisuuteen ja ihmiskauppaan.

Mistä tunnet sä ystävän on jatko-osa Roslundin ja Hellströmin toiselle dekkarille Lokero 21 vuodelta 2005. Se kertoi juuri Ruotsiin seksiorjuuteen pakotetuista liettualaisnaisista. Grensin silloin tekemän virheen takia ihmiskauppa on saanut jatkua ja muuttua entistäkin raaemmaksi. Kun naiset on viimeistään 24-vuotiaina kulutettu loppuun, he kelpaavat vielä elinkauppiaiden saaliiksi. Toimivasta munuaisesta maksetaan pimeillä markkinoilla kovaa hintaa, josta luovuttaja saa "velastaan" vapautuakseen murto-osan.

Edward Grens on ruotsalaisista dekkarihenkilöistä ehkä kaikkein omaperäisin ja omalaatuisin. Ihmisenä täysin mahdoton, mutta myös työhön liittyvissä ratkaisuissaan joskus holtiton. Lokero 21:ssä hän tuhosi todisteet rikollisliigasta, koska sen johtaja oli hänen poliisitoverinsa, jonka vaimoa Grens halusi suojella. Mutta liigalla oli toinenkin johtaja. Ei ole suuri juonipaljastus, että se oli ja on juuri kyseisen poliisin vaimo Lena Nordwall, johon tunteensa aina visusti kätkenyt Edward Grens on rakastunut.

Nordwallin ja Grensin kissa ja hiiri -leikki on pirullisen taitavasti ja jännittävästi kirjoitettu. Ensin toinen jahtaa toista ja sitten osat vaihtuvat. Teoksen loppu on enemmän rutiinia, kun monista aiemmista osista tuttu entinen rikosliigoihin soluttautuja Piet Hoffman astuu näyttämölle.

Roslund kuvaa kylmäävästi ihmiskaupan mekanismeja ja ihmisten äärimmäistä hyväksikäyttöä. Hellströmin kuoleman jälkeen hän oli parin kirjan verran hieman hukassa, mutta kahdessa uusimmassa Roslund on jälleen osoittanut, mikä merkitys sillä on, kirjoittaako jännitystä vain jännityksen vuoksi vai onko kirjoittajalla jotain sanottavaakin.

Vain se tuntuu hieman hassulta ja keinotekoiselta, että Lokero 21 on todellakin vuodelta 2005 ja nyt 2022 sen tapahtumista on muka vain pari vuotta. Tämä on kuitenkin mitätön yksityiskohta. Roslund jatkaa ansiokkaasti sitä ruotsalaisen vahvasti yhteiskunnallisen dekkarin perinnettä, joka useimmilta kirjailijoilta on ollut hiipumaan päin.

maanantai 1. elokuuta 2022

Ensin Ruotsin valloittanut suomalaisdekkari on harmillisen tavanomainen



Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö (Flickan i Stenparken). Suomentanut Anna Heroja. 351 sivua, Gummerus.

Oravaisissa asuvan Nilla Kjellsdotterin toisen dekkarin Kivipuiston tytön tie Suomen markkinoille ei ole tavanomaisin. Hänen esikoisdekkarinsa I rättvisas blod on julkaistu Ruotsissa, jonka jälkeen hän solmi perinteisen ja ison ruotsalaiskustantajan kanssa sopimuksen kolmesta Vaasaan ja sen lähiseudulle sijoittuvasta Mija Wadö -dekkarista. Niistä ensimmäinen, Kivipuiston tyttö, ilmestyi suomennoksena heinäkuussa.

Kun kirjailija on tehnyt ensin läpimurron erittäin kilpailluilla ruotsalaismarkkinoilla, odotukset ja uteliaisuus ovat tapissa: nyt on luvassa jotain erityisen kiinnostavaa. Odotukset eivät kuitenkaan täysin täyty. Kivipuiston tyttö on ihan hyvä rikosromaani, mutta valitettavasti kovin tavanomainen pohjoismainen nykydekkari. 

Tuntuu, että nykyään joka toinen rikosromaanien päähenkilö on poliisina huipputaitava, mutta ihmissuhdetaidoiltaan toivoton työnarkomaani. Niin on myös parisuhdetta toivova, mutta itse sen mahdollisuudet tärvelevä Mija Wadö. Hänen ongelmansa saavat kyllä uskottavan selityksen teoksen lopussa, mutta sitä ennen kirjassa on päähenkilön kuvauksen osalta väljähtänyt maku. Myös epäpätevä ja epämiellyttävä poliisipomo Elof Wallin on kliseinen hahmo. Koko muu poliisijoukko jää hahmottomiksi.

Kivipuiston tyttö on henkitoreissaan Oravaisten kivipuistoon raahautuva teinityttö, joka on paennut jotain ja jostain lumipyryssä ja pakkasessa. Kesken tapauksen tutkinnan oikeastaan lomalla oleva Mija Wadö tempautuu selvittämään diabetestutkija David Heseliuksen murhaa tämän loistohuvilalla. David on veljensä Kristerin kanssa ollut lähellä diabeteksen arvoituksen ratkaisemista, ja nyt Krister on puolestaan kadonnut.

On selvää, että tapaukset liittyvät yhteen. Mutta miten, se on Kivipuiston tytön juju. Alun moitteista huolimatta Kjellsdotter kuljettaa tarinaa taitavasti ja pitää lukijan hyvin otteessaan. Tytön arvoitus jää pitkäksi aikaa taka-alalle, kun vauraiden Heseliusten salaisuudet kolisevat kaapista ulos.

Kun on lankojen solmimisen aika, on selvää, että Kjellsdotter on kutonut todella pirullisen tarinan. Kaiken takaa paljastuu häijy ja iljettävä kuvio, joka toisaalta saa tarinan uskottavuuden natisemaan liitoksistaan. Jutun varsinainen roisto, lasten hyväksikäyttäjä, on perheellinen mies. Olisiko hän todella pystynyt salaamaan taipumuksensa perheeltään vuosikausia?

Nilla Kjellsdotter käyttää myös nykydekkareissa yleistä kerronnan nykyhetken katkaisevaa takaumarakennetta. Ja hyvin käyttääkin. Tällä kertaa "kertojana" ei ole suurta suunnitelmaa hautova murhaaja vaan "Silloin"-luvuissa keritään kouraisevasti erästä hyväksikäyttötapausta. 

Kivipuiston tytön erikoisteema on ykköstyypin diabetes, jolloin Kjellsdotter kuvaa arvatenkin oman perheensä kokemuksia ja kauhun hetkiä kutsumattomasta vieraasta, joka voi viedä hengen.

Kivipuiston tyttö jättää siis ristiriitaisen olon. Nilla Kjellsdotterilla on matkaa ihailemiensa ruotsalaisten dekkarikuningattarien tasolle, mutta ei kuitenkaan hirveästi. Kun Mija Wadön henkilön arvoitus on ratkaistu ensimmäisessä Murhia Pohjanmaalla -sarjan teoksessa, jatkolta voidaan odottaa enemmän. Ehkä silloin myös muut poliisit saavat lihaa ympärilleen. Miksi esimerkiksi Mijan yleensä huomiota herättämätön kollega Anya Appel on äkkiä ajanut päänsä kaljuksi? 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Rikoskirja kuvaa realistisesti ruotsalaisen rikosjengin imua


 

Lisa Bjerre & Susan Casserfelt: Yksinäinen todistaja (Ensamt vittne). Suomentanut Tarja Lipponen. 414 sivua, Johnny Kniga.

Ruotsalaisista rikoskirjoista tuli ilmiö 1990-luvulla. Synkät pohjoismaiset tarinat yhdistettynä yhteiskunnalliseen otteeseen vetosivat ensin lukijoihin ympäri maailmaa ja sitten Tanskassa lajityyppi jalostettiin tv-kerronnan mullistaneiksi sarjoiksi.

Jälkikäteen ajatellen ruotsalaisia dekkareita ylistettiin aika kevyin perustein "yhteiskunnallisiksi". Oliko se "yhteiskunnallista", että Kurt Wallander oli huolissaan maailman muuttumisesta väkivaltaisemmaksi? Ehkä dekkarikontekstissa, mutta ei juuri muuten.

2000-luvulla Ruotsista on tullut yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista. Maahanmuuttajataustaiset rikollisjengit taistelevat toisiaan vastaan ja siinä sivussa sivullisiakin ammutaan kaduille. Nyt olisi käyttöä sille yhteiskunnallisuudelle, mutta uusissa ruotsalaisdekkareissa edelleen nerokkaat sarjamurhaajat toteuttavat kostofantasioitaan. Katujen todellisuus ei näy.

Jens Lapidus kirjoitti merkittävän dekkarisarjan oikeasta ruotsalaisesta rikollisuudesta Rahalla saa -romaanista alkaen, mutta ei ole juuri saanut työlleen jatkajia.

Dekkarikirjailija Lisa Bjerren ja toimittaja Susan Casserfeltin Yksinäinen todistaja on vihdoin kunnianhimoinen yritys avata mekanismeja, jotka tuovat teini-ikäisiä rikollisjengien piiriin ja jäseniksi. Tukholmalaislähiössä kiista huumereviireistä johtaa nurhaan teini-ikäisen Eddien silmien edessä. Murhattu on hänen veljensä Alexin tyttöystävä Meral, josta Eddie on pitänyt kovasti. Nyt Eddien on päätettävä, kertooko hän näkemästään poliisille vai valitseeko jengiläisten vaikenemisen lain ja rikollisryhmää johtavan Alexin suojelun.

Yksinäisestä todistajasta huokuu, että taustatyö on tehty huolellisesti ja jengirikollisuuden asiantuntijoita kuunneltu tarkkaan. Eddien, oikeasti Eduardo San Lucasin, kujanjuoksu on vakuuttavaa luettavaa. Hän tietää, mikä olisi oikein, mutta jengieämän houkutus tuntuu vastustamattomalta. 13-vuotias voi tienata pikku palveluksilla satoja kruunuja. Alle 15-vuotiaana hän ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa, joten viranomaiset eivät voi mitään, Eddietä opastetaan.

Romaani antaa myös karun kuvan kahtia jakautuneesta Ruotsista. Eddie käy Bagarmossenin lähiössä kansainvälistä koulua, mutta näkymätön raja lähiön ja sen viereisen vauraan omakotialueen välillä on kuin muuri.

Nykytyyliin Yksinäinen todistaja on sarjan avaus. Eddien tapaus loppuu, tai saavuttaa yhden välivaiheen, hieman töksähtäen, mutta sarjan keskeisten poliisien Lina Krusen ja Jack Karlbergin tapaukset saavat ainakin jatkoa.

Lina on parisuhdetta toivova poliisi, jonka elämä on solmussa dramaattisen näyttelijä-äidin takia.

Kiintoisampi tapaus on raskaasti velkaantunut Jack, jolla on menneisyys moottoripyöräjengin lähipiirissä. Nyt huumereviiriään laajentaessaan jengi hamuaa samoille markkinoille Alexin ja hänen kanssaan kilpailevien ryhmien kanssa. Tässä leikissä kiipeliin joutuu myös Jack vanhan tuttavuuden takia.

Yksinäinen todistaja avaa Linjalla -nimisen sarjan. Sitä on verrattu Baltimoreen sijoittuvaan Langalla -tv-sarjaan, jossa dekkarin muodossa suoritetaan yhteiskunnallinen ruumiinavaus kaupungin kipupisteisiin. Ensimmäisen osan perusteella onnistumisen mahdollisuudet ovat olemassa. Yksinäinen todistaja palauttaa uskon sanapariin yhteiskunnallinen dekkari.

maanantai 4. heinäkuuta 2022

Progemiehen pitkällä matkalla heitetään hyvää ja huonoa läppää, mutta Suonna Konosen esikoisromaani on vähän liiankin seesteinen



Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. 375 sivua, Karisto.

Joensuulaisen toimittaja-muusikko Suonna Konosen esikoisromaania Tie päättyy meren rannalle on  mahdottoman mukavaa lukea. Kerrankin on romaanin päähenkilö, joka tietää kaiken progressiivisesta rokista, progesta, tuosta pitkätukkahippien 1960-luvun lopulla kehittämästä musiikkityylistä, joka toi rokkiin pitkät biisit ja sinfonisen rakenteen. Sellainen on Savusauna-yhtyeen kosketinsoittaja ja säveltäjä Jussi, joka ei arkaile briljeerata tiedoillaan bändikaverilleen Samille yhteisellä pitkällä automatkalla Joensuusta Pohjois-Norjaan.

Lukemisen mukavuutta lisäävät Konosen kovan progetietouden lisäksi muutamat tärkeät sitaatit populaarikulttuurin muista olennaisista teoksista: Mika Kaurismäen esikoispitkästä elokuvasta Arvottomat ja Heikki Turusen esikoisromaanista Simpauttaja.

Se yksi Simpauttaja-sitaatti löytyy myös Veikko Kerttulan tv-elokuvasta vuodelta 1975. Elokuvan, suuren kulttuuriteon, tuotti silloinen Mainos-tv. Raivostuttavasti yksi Suomen elokuvahistorian merkkiteoksista pysyy vuosikymmenestä toiseen yleisöltä piilossa, koska nykyinen hömppäyhtiö MTV3 ei esitä koskaan itse tuottamaansa elokuvaa. Yksikään aikuisten ohjelma ei ole mahtunut Turhapuro- ja Salkkarit -kanavalle vuosiin.

Voisiko Yle tai Elisa Viihde ostaa Simpauttajan oikeudet, että nuoremmatkin pääsisivät nauttimaan loistavasti roolitetun elokuvan isä-poika-keskustelusta (syö paskas) ja perimmältään vakavan asian, maaseudun yhden elämänmuodon kuoleman, humoristisesta kuvauksesta?

Tällainen Tie päättyy meren rannalle on. Se pistää ajatuksia liikkeelle ainakin sellaiselle, joka on kokenut samoja asioita Konosen kanssa tärkeiksi. Niin kuin nyt progen, Arvottomat ja Simpauttajan sekä romaanina että elokuvana, joka on sentään julkaistu dvd:nä.

Yksi Jussin / Konosen mainitsema bändi on brittiläinen vuonna 1975 perustettu National Health, joka julkaisi kaksi LP:levyä vuonna 1978. Siitä lukiessa muistui mieleen, etttä 16-vuotiaana samana vuonna päätin hankkia ilmaisen levyn kirjoittamalla rocklehti Soundiin kuukauden parhaan lukijakirjeen. Se palkittiin aina lahjakortilla legendaariseen Epe´s -levykauppaan. Ja kirjoitinkin ja voitin. Se mitä väitin, on niin typerää, että toivottavasti kaikki sen vuoden 1978 toukokuun Soundit ovat kadonneet ikiajoiksi.

Joka tapauksessa lahjakortti tuli ja sen mukana valtava levylista Epe´sin valikoimasta. En keksinyt muuta kuin National Healthin kakkoslevyn Of queues and Cures, vaikka en ollut koskaan kuullut koko bändistä enkä tiennyt progestakaan juuri mitään.

Levy jäi vähälle kuuntelulle, mutta seuraavalla vuosikymmenellä opiskeluaikoina Epes´s music shop Tampereen Kyttälänkadulla oli ohittamaton paikka. LP-levyjen pläräily ja levynkansien tutkiminen olivat olennainen osa yhden sukupolven musiikkihulluutta ennen cd-levyjen läpimurtoa. Niissä kansitaide meni hukkaan.

Takaisin romaaniin. Se jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Jussi toipuu leikkauksesta ja burn outista. On aika laittaa kolmisen vuosikymmentä toiminut bändi vähintään telakalle ja lopettaa parikymmenvuotinen avoliitto.

Kolmannessa osassa Jussi on saanut sen mitä lähti Norjasta hakemaan ja enemmänkin. Hän toimii ravintolapianistina Vuoreijassa. Bonuksena vierelle kulkemaan on lähtenyt samassa hotellissa työskentelevä Trine.

Sitä seuraavat vielä jälkisanat, joiden dramaattinen käänne tulee vähän töksähtäen, mutta hyvä että tulee. Tie päättyy meren rannalle alkaa ja loppuu ennen viimeistä käännettään vähän liiankin seesteisesti. Bändin ja avoliiton loppu sujuvat herttaisessa yhteisymmärryksessä, mitä nyt Jussia närästää bändin Laulajaksi kutsunut laulajan ja biisien sanoittajan teatraalisen syvähenkinen ortodoksisuus ja karjalaisuus, jotka ovat vain performanssia.

Romaanin Se Juttu on Jussin ja Samin yhteinen automatka niin pitkälle kuin tietä riittää. Elokuvasta puhuttaisiin roadmoviena. Mikä on sen kirjallinen vastine? Tiekirja?

Folkswagenista ja nykyisin Huojuva lato -yhtyeestä tunnettu Kononen ottaa muusikkojutuista kaiken irti ja palkitsee niillä runsaskätisesti lukijaa. Mitään erityisen säväyttävää ei tapahdu kaksikon matkallakaan Joensuusta Vaasaan ja siitä Pohjois-Ruotsin kautta Norjaan, mutta tuokiokuvat, maisemakuvaukset ja muusikkojen sanailut ovat nautittavaa luettavaa. Jokainen vähänkin bändissä soittanut tietää, että bändikaverien kesken puhutaan mistäpä muustakaan kuin bändeistä. Joskus jutut ovat tyhmiä, joskus tyhmiä, mutta hauskoja. Välillä mennään hyvin syvälle harrastetun musiikkityylin ytimeen.

Tie päättyy meren rannalle on myös tietopaketti progeharrastajalle, joka kuitenkin tuntee vain ne kuuluisimmat bändit, kuten Pink Floydin ja Genesiksen, toki myös melodisesti hienon Camelin ja toisaalta Yesin, johon tarttumapintaa ei ole löytynyt kovasta yrityksestä huolimatta. 

Savusauna-yhtye on utopia, kymmeniä vuosia toiminut progebändi, joka on soittanut festivaaleilla ja jonka kokoelmien ja uusintajulkaisujen on tarkoitus tuottaa Jussille ainakin pientä säännöllistä lisätuloa. Ei sellaiseen menestykseen ole Suomessa yltäntyt yksikään progebändi, ei edes niistä suurin, Wigwam.

Romaani ilmestyy kuitenkin sikäli hyvään saumaan, että proge on ollut taas nousussa. Hyviä levyjä viime vuosina ovat tehneet Sammal ja Malady. Jupu Groupin keväällä ilmestynyt Umpeen kasvoivat polut on suorastaan loistelias vaikka sitä vertaisi 1970-luvun suuriin progelevyihin.

Millaista Savusaunan proge olisi? Ainakaan siinä ei ole hevistä lainattuja särökitaroita ja hakkaavaa tuplabasaria, sen voi Jussin puheista päätellä. Niiden sijaan Savusauna olisi kai 1970-lukuinen melodisesti ja soitannollisesti lahjakas bändi, jolla tempot vaihtelevat biisin sisällä. Välillä tempaudutaan kiihkeään raviin ja eri instrumenttien sooloihin ennen kuin laskeudutaan mietteliääseen vaiheeseen.

Savusauna soittaisi varmasti sellaista musiikkia kuin Huojuva lato uuden levynsä Utopia, Texas parhaassa biisissä Tie päättyy meren rannalle. Tylsähköjen kantrirenkutusten (tiedetään: makuasia) jälkeen levyn loppunousu on huima. Säveltäisiköhän Kononen joskus myös Savusaunan kuningasbiisin Karjalainen rukous?

Samoin kuin levyn kohdalla, myös romaanissa loppu on tunnelmaltaan kuin toisesta teoksesta. Kumpikin ratkaisu on onnistunut.

Romaanin lopussa on vielä biisilista siinä mainituista lauluista. Tie päättyy meren rannalle, mutta romaanin vaikutus ei. National Healthin mieleen palauttamisen lisäksi täytyy kuunnella romaanissa mainittuja itselle aiemmin tuntemattomia bändejä. Löytämisen ilo ei toivottavasti pääty koskaan. 

torstai 30. kesäkuuta 2022

Wistingin ensimmäinen juttu jää välityöksi



 Jörn Lier Holst: Pimeä laskeutuu (När det mörkner). Suomentanut Päivi Kivelä. 175 sivua, Otava.

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajille tulee usein tarve kertoa tutuksi käyneen komisarion ensimmäisestä jutusta. Norjalaiselle Jörn Lier Holstille se tuli tässä vuonna 2016 julkaistussa pienoisromaanissa, joka on suomennettu vasta nyt. Holstin Wisting-sarjaa on muutenkin julkaistu Suomessa satunnaisessa järjestyksessä.

Pimeä laskeutuu tapahtuu vuonna 1983, jolloin kunnianhimoinen järjestyspoliisi William Wisting vasta haaveilee rikostutkinnasta. Tilaisuus koittaa, kun hän ryhtyy omin päin selvittämään autovarkauksia ja pankin yösäiliön ryöstöä. Tuttu vanhojen autojen harrastaja taas tietää vanhasta hylätystä ladosta, jonne hänen tietojensa mukaan on hylätty viime vuosisadan alussa Belgiassa valmistettu Minerva. Voisiko Wisting poliisina selvittää ladon omistajan?

Ladosta toden totta löytyy Minerva-merkkinen auto, ja Wisting löytää siitä luodinreikiä. 1920-luvulla on tapahtunut rikos, josta kukaan ei ole tiennyt.

Wisting selvittää ensin omalla ajallaan ja sitten rikososaston valtuuttamana rikoksia romaanin nykyajassa sekä 60 vuotta aiemmin kadonneen auton tapausta. Jälkimmäinen on kiinnostavampaa. Horst on itsekin entinen rikostutkija ja nyt hän osoittaa melkein kädestä pitäen, miten se tapahtuu, miten sen pitäisi tapahtua ja mitä virheitä kokematon Wisting tekee.

Tässäkin dekkarissa jäljet vievät perhesalaisuuksien äärelle. Latoon piilotetussa autossa kuljetettiin arvolastia, josta kenenkään ei pitänyt tietää, mutta joku puhui ohi suunsa ja tilaisuus teki varkaan. Wisting selvittää tapauksen sitkeällä jalkatyöllä sekä terävällä päättelyllä. Viimeiset totuudet tulevat esiin vasta nyt, kun komisario Wisting ottaa poliisiopiskelijat selvittämään sata vuotta vanhaa rikosta.

Myös autovarkaudet ja pankin yösäilön ryöstö saavat ratkaisunsa. Hieman vaivalloisesti Horst saa ne liitetyksi 60 vuotta aiemmin tapahtuneeseen rikokseen.

Pimeä laskeutuu on mukava piipahdus Wistingin menneisyyteen ja rikostutkinnan perusteisiin, mutta kovin syvää vaikutusta se ei tee. Horstin tasokkaassa sarjassa teos jää välityöksi.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Kehityspäivä kääntyy joukkomurhaksi Mats Strandbergin hyytävässä Tappoaikataulussa



Mats Strandberg: Tappoaikataulu (Konferensen). Suomentanut Sirje Niitepõld. 384 sivua, Like.

Pienen kunnan on määrä kääntyä kurjuudesta kukoistukseen, kun sen alueelle rakennettava massiivinen kauppakeskus julkistetaan. Edellisenä päivänä kunnan maankäyttöyksikön henkilökunta kokoontuu kehityspäivään henkitoreissaan olevaan lomakeskukseen viimeistelemään julkistusta. Hanke on kuitenkin katkeroittanut monia. Joku heistä on laatinut pirullisen kostosuunnitelman, joka käynnistyy syksyisen päivän pimentyessä.

Mats Strandbergin Tappoaikataulu on oikeasti pelottava trilleri tai kauhuromaani. Kumpikin määritelmä sopii, sillä jännitystä, kauhua, murhia ja verta piisaa, kun pimeydestä iskevä vaanija aloittaa viikatemiehentyönsä. Strandbergin aiemmista kirjoista on sanottu, että hän ei sääli päähenkilöitään. No ei todella. Kuka tahansa yhdeksänjäsenisestä maankäyttöyksikön virkahenkilöstä voi päättää päivänsä tässä murhakarusellissa.

Taitavasti Strandberg vetää lukijan piinaavaan maailmaansa heti alkuluvussa. Sitten mennään ajassa vuorokausi taaksepäin. Yhtä taitavasti ja tiiviisti Strandberg esittelee yhdeksän henkilöään, työpaikan sisäiset konfliktit sekä sen laajemman kehyksen, miksi kauppakeskushanke herättää ristiriitaisia tunteita kunnassa.

Sitten mennään.

Ei aivan. Tehokkaan alun jälkeen Strandberg juuttuu turhan pitkäksi aikaa maankäyttöyksikön henkilökunnan sisäisiin suhteisiin ja keskinäiseen piikittelyyn. Hyviä huomioita hän kyllä esittää suurten kauppakeskusten mielekkyydestä, mutta iskevästi alkanut teos hieman hyytyy.

Kun vauhtiin päästään, Strandbergin mielikuvitusta ei pidättele mikään. Hyvin taustoitetut ja tutuksi tulleet henkilöt pistetään säälittä pelistä pois, eivätkä tässä toimi normaalit trillerien pelisäännöt, joissa kiltit ja mukavat selviävät viime hetkessä. Strandberg on valinnut henkilöilleen piinaavan yön, jossa ei ole varmaa, selviääkö kukaan. Toiminta, kauhun kiristäminen ja toisaalta muutama tunti aiemmin keskenään riidelleiden yhteispeli on hermoja raastavaa luettavaa, kun on antautunut tarinan vietäväksi.

Yleensä tällaisissa trillereissä kulkevat mukana pirullisen suunnitelman laatineen murhaajan ajatukset, jotka avaavat motiivia vähitellen. Strandberg ei siihen virheeseen sorru. Osa Tappoaikataulun tehoa syntyy siitä, että emme saa tietää mitään murhaajasta. Hän vain ampuu ja viiltää, lyö kirveellä omaa täsmällistä suunnitelmaansa noudattaen ja pakoyritykset jo ennalta ehkäistyään.

Tappoaikataulu on täydellinen trilleri valoisiin kesäöihin. Uskaliaimmat säästävät sen pimeään syksyyn ja lukevat yksin mökillä. Voi tulla onea olo sille, joka niin tekee.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Nainen ilman omatuntoa tamperelaisittain



Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. 347 sivua, Gummerus.

Pitkän ja monipuolisen uran kirjailijana tehneen Päivi Alasalmen ensimmäinen dekkari ilmestyi alunperin kirjojen suoratoistopalvelussa vuonna 2019. Hyvä, että Alamaailman kuningatar on nyt julkaistu myös "oikeana" kirjana, sillä kyseessä on varsin verevä tapaus. Eri genret ovat Alasalmella hallussa, nyt myös julma ja kovaotteinen rikosromaani.

Ihan alku ei lupaa mitään erikoista. Rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen tutkii työparinsa Saana Sirkiän kanssa Tampereen Tammelassa asuntoa, josta on valunut outo haju rappukäytävään. Sisältä löytyy verijälkiä, ruumiskoira merkkaa vainajan hajun, huumekoira huumeiden, mutta asunto on tyhjä. Selvää kuitenkin on, että henkirikos on tapahtunut.

Alasalmi ei kuitenkaan lankea helppoon ratkaisuun, jossa kirjan pääpoliisi on taas yksi leppoisa ja empaattinen hahmo, joka kantaa maailman pahuutta harteillaan. Työhönsä tympääntyneestä Hallavaisesta löytyy särmää ja arvaamattomuutta.

Samaan aikaan Tampereelle saapuu 26-vuotias Anu Murtovuo töihin naisten väkivaltaa ehkäisevään yksikköön. Uusissa kotiympyröissään Tammelassa laitapuolen kulkijat sekoittavat hänet heti johonkin toiseen naiseen.

Hallavaisen tutkimassa asunnossa on asunut huumeisiin ja muihin rikoksiin sortunut rikkaan perheen perijäpoika avopuolisonsa kanssa. Alan piireissä heitä on kutsuttu Kingiksi ja Kuningattareksi. Nyt kumpikin on kadonnut jäljettömiin. Alamaailman kuningatar on siinä mielessä klassinen dekkari, että perhesalaisuuksia tässä tongitaan, rikkaiden Karvioiden, mutta myös tavis-Anun. 

Muuta tarinasta ei oikeastaan voikaan paljastaa. Alasalmen kehittelemät mojovat yllätykset on koettava itse.

Alamaailman kuningatar on hienosti rullaava ja koko ajan kolkommaksi käyvä poliisiromaanin ja takaa-ajotrillerin onnistunut hybridi. Teoksen nimihenkilö on film noirien naispaholaisten sukua, mutta monta kertaa pahempi. Taitavana kirjailijana Päivi Alasalmi osaa kiristää jännitystä sitä mukaa, kun Anulle valkenee, mihin hän on sotkeentunut ja samaan aikaan tamperelaispoliiseille valkenee Kingin ja Kuningattaren kohtalo.

Makoisaa luettavaa helle-heinäkuuhun. Äänikirjapalvelussa Hallavaisen tutkimuksille on ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa, jotka toivottavasti saatetaan myös meidän perinteisten kirjojen lukijoiden saataville. Hallavaisessa on ytyä.