perjantai 28. kesäkuuta 2024

Päivi Alasalmen kolmas Hallavainen Kyy povellani on törkeän hyvin toimiva kesädekkari


 

Päivi Alasalmi: Kyy povellani. 336 sivua, Aviador.

Anu Murtovuo on taas hengenvaarassa, kun vankilasta paossa oleva kaksossisko Karla Kuusivuo hakee kostoa ja Anun ainoaa toimivaa munuaista. Siskokset on erotettu lapsuudessaan. Anu adoptoitiin hyvään ja rakastavaan kotiin, mutta Karla jäi laitokseen. Siitä alkoi rikoskierre, joka on tuottanut hänelle kyseenalaisen tittelin alamaailman kuningatar.

Karla lienee suomalaisen dekkarin kammottavin naishahmo. Todella paha ilman vivahteita. Psykopaatti väkivaltarikollinen. Kuitenkin kyllin viehättävä älyttämään pakomatkallaan kohtaamansa miehet. Miesten hölmöilyille ja pullistelulle Alasalmi nauraa makeasti.

Kolmannessa Hallavaisessa mennään jaarittelematta heti asiaan. Edellinen osa Häkkilinnut loppui siihen, että Anun ovikello soi. Nyt hän avaa oven. Karla melkein onnistuu sieppaamaan Anun kotoaan. Valppaana olleet poliisit ehtivät kuitenkin hätiin. Anun on muutettava miesystävänsä rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen kotiin. Siitä sarjan nimi Hallavainen.

Hallavainen itse temmataan Lempäälään tutkimaan tapausta, jossa tavallinen nainen, viiden lapsen äiti, on jäänyt junan alle ja silpoutunut kappaleiksi. Oliko se synnytyksen jälkeen masennusta kokeneen naisen itsemurha? Jos oli, miksi hänen jäljiltään alkaa löytyä hätähuutoja? Entä mikä merkitys on naisen erikoisilla perhekuvioilla? Hän on jättänyt miehensä ja avioitunut naapuriin talon rakentaneen komistuksen kanssa. Komistuksen ex-vaimo pyörii silti kuvioissa.

Kyy povellani on jokseenkin täydellinen aivot vapaalle -kesädekkari. Sitä ennen tosin kannattaa lukea kaksi ensimmåistä osaa Alamaailman kuningatar ja Häkkilinnut, jos ne eivät vielä ole tuttuja. 

Alasalmi kuljettaa karmeaa tarinaansa hetkeäkään viipyilemättä, mutta hyviä koukkuja koko ajan pudotellen. Yksi murhatapa uusimmassa osassa on erityisen persoonallinen. Kovan menon ja rujon väkivallan vastapainoksi teoksessa on romantiikkaa, kun Anun ja Jarkon suhde näyttää etenevän seuraavalle askelmalle.

Oveluutensa Alasalmi todistaa, kun junan alle kuolleen naisen tapaus ratkeaa. Mysteerin takaa löytyy juonikkuutta kerrakseen. Kun helle sulattaa aivot, tällainen törkeän hyvin toimiva viihdejännäri on juuri sopivaa luettavaa.

torstai 27. kesäkuuta 2024

Sellainen oli Viipuri sotavuosina - Pekka Jaatisen tasokkaiden kirjojen sarja jatkuu menetetyn kaupungin siviilien sitkeyden kuvauksella


 

Pekka Jaatinen: Viipuri 1939-1944. 302 sivua, Johnny Kniga.

Talvi- ja jatkosota ovat suomalaisen kirjallisuuden loppuun kalutuimmat aiheet. Voiko niistä enää kirjoittaa mitään uutta ja relevanttia. Raahelainen Pekka Jaatinen osoittaa kirjoillaan, että kyllä voi, kun näkökulma poikkeaa aiemmista. Viisiosaisen Lapin sota -sarjan lisäksi Jaatinen on kirjoittanut muun muassa suomalaisesta sukellusvenesodasta, Suursaaren taisteluista kesällä 1944 sekä sotainvalidien huumehelvetistä.

Uusin teos Viipuri 1939-1944 on ja ei ole sotakirja. Kuten vuosiluvut kertovat, se kattaa talvi- ja jatkosodan 20.6.1944 saakka, jolloin Viipuri menetettiin lopullisesti. Taisteluja siinä kuitenkin kuvataan vain lopussa, kun suomalaisjoukot yrittävät epätoivoisesti puolustautua neuvostohyökkääjiltä. 

Rintaman sijaan näkökulma on siviileissä, jotka kestävät kaksi sotaa ja rakentavat niiden välissä kaupungin uudelleen vain menettääkseen sen toisen kerran. Viipuri 1939-1944 alkaa kaksi päivää ennen talvisotaa, jolloin vaaran merkit ovat jo selkeät, mutta kaupunkilaiset jatkavat silti elämäänsä siinä uskossa ja toivossa, että sotaa ei sittenkään tule.

Kun Neuvostoliiton hyökkäys ja Viipurin suurpommitukset sitten alkavat, uuteen todellisuuteen sopeudutaan nopeasti. Elämä jatkuu uusissa puitteissa, kunnes väestö evakuoidaan.

Jaatisen uusimman romaanin päähenkilö on Veikko, joka ei kelpaa Suojeluskuntaan eikä armeijaan, mutta raitiovaununkuljettajana ja polttopullotalkoissa hän on mies paikallaan. Veikko rakastaa samaa naista kuin hänen neuvokas veljensä Toivo, joka aikoo pyrkiä vapaaehtoisena sotaan. Veljekset ovat ilmeisesti vielä teini-ikäisiä, koska eivät ole käyneet armeijaa. 1930-luvulla teinitkin joutuivat miesten töihin.

Mikä Veikkoa vaivaa, sitä Jaatinen ei tarkkaan kerro. "Veljelläs tais jäähä taas tollo päälle", suojeluskuntalainen sanoo Toivolle harjoituksen jälkeen. Ehkä hän on "luojalta saaliiseen jäänyt", kuten Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan miehiä, jotka eivät selviä arjesta samalla lailla kuin muut, mutta silti heillekin on paikkansa.

Veljesten yhteinen rakkaus on ilmavalvontalotta Inga, joka myös näyttelee Svenska Dramatiska Klubbenissa. Veikko ei tosin pysty sanallistamaan rakkauttaan. Hän leikkaa Ingan kuvan teatterin julisteesta ja pitää sitä aarteenaan.

Välirauhan aikana Veikko joutuu mielisairaalaan, koska on joutunut jättämään Viipurin. Takaisin palattuaan hän vannoo, ettei enää lähde. Isän hauta on Viipurissa. Sitä hän ei jättäisi enää koskaan, koska jonain päivänä kuolleet herätetään.

Pekka Jaatinen luo rikkaan kuvan Viipurista sotavuosina. Veikon ja Toivon ohella se on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän kertoo keltaisten raitiovaunujen reiteistä katu kadulta ja liikennelaitoksen toiminnasta poikkeusoloissa. Viipurin keskustan vuoden 1939 kartta olisi kannattanut painaa kirjaan tapahtumien kulun seuraamista helpottamaan ja rikastuttamaan.

Ovatkohan Jaatisella olleet kirjaa kirjoittaessa mielessä Ukrainan tapahtumat? Ukrainan kylät ja kaupungit ovat nyt samanlaisen tuhotyön kohteita kuin Viipuri Suomen sodissa. Ero on siinä, että pommituslentojen sijaan Venäjä iskee siviiliuhreista välittämättä ohjuksilla ja drooneilla. Lopputulos on sama, venäläinen maailma, joka on pelkkiä raunioita.

Jaatisen kirjan oheislukemiseksi sopii Kristian Kososen vuonna 2020 ilmestynyt kirja Viipurin menetys. Siinä kaupunkisota suorastaan vyöryy päälle 20.6.1944 viiden tunnin ajan, jonka viimeinen puolustustaistelu kesti. 

maanantai 24. kesäkuuta 2024

Hetki elämää sellaisena kuin se eli heidän unelmissaan - Kirja Arvottomat-elokuvasta pakahduttaa ja herkistää


 

Mikko Mattila ja Raija Talvio: Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen. 187 sivua, Aviador.

"Ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme."

"Aiot siis vaihtaa Tolstoin Dostojevskiin."

"Meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme."

Vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä elokuva Arvottomat oli sukupolvikokemus, ehkä sukupolvijysäys. Kokemus on liian laimea sana. Arvottomien maailmaan antautumiseen kuului se, että elokuvan sitaatteja ja muodollista puhetta ryhdyttiin soveltamaan myös omassa elämässä. Ne jotka eivät päässeet osaksi elokuvan tekemistä halusivat sen taikapiiriin syvällisemmin kuin vain passiivisina katsojina.

Monet Aki Kaurismäen kirjoittamat repliikit olivat sitaatteja veljeksiin vaikutuksen tehneistä elokuvista ja muista teoksista, kerrotaan Mikko Mattilan ja Raija Talvion suurenmoisessa muistelukirjassa Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen, joka julkistettiin Sodankylän elokuvajuhlilla.

Mattila oli mukana Arvottomien tekemisessä 24-vuotiaana stillkuvaajana, Talvio vuotta nuorempana leikkausassistenttina.

Moniäänisessä kirjassa elokuvan tekemistä muistelevat kaikki muut keskeiset henkilöt paitsi Aki Kaurismäki, joka kuitenkin "oli mukana hengessä". Apulaisohjaaja Pauli Pentti ja säveltäjä Anssi Tikanmäki puhuvat haudan takaa. 

Mikko Mattilan kuvat elokuvasta ja sen tekemisestä ovat kulttuurihistoriaa.

Mukana olleiden puheessa korostuu, että Arvottomat oli uuden alku. Ei suomalaiseen elokuvaan perinteisesti kuulunutta kyökkirealismia, ei teatraalista näyttelemistä, ei tarinaa historian suurmiehistä, ei pönötystä. Vanhojen elokuvapiirien ulkopuolelta tullut uusi uuden sukupolven porukka pisti tuulemaan ja toi suomalaiseen elokuvaan näkemyksensä, joka toki pohjatui heidän omiin suosikkeihinsa ranskalaiseen uuteen aaltoon ja amerikkalaisiin indieleffoihin. 

Arvottomat oli filmihullujen yhteinen unelma ja ponnistus.

Arvottomat on road movie silloin katoamassa olevaan Suomeen rikoselokuvan kulisseissa. Päähenkilöt Manne (Matti Pellonpää), Veera (Pirkko Hämäläinen) ja Harri (Juuso Hirvikangas) matkaavat Volgalla Satakunnassa, Tampereella ja Kuopion seudulla jäljessään gangsteripomo Hagström (Esko Nikkari) ja tämän kovanaamat. Liikkeelle lähdetään Helsingin ylilennolla, jota säestää Anssi Tikanmäen rokkaava sovitus Sibeliuksen Finlandiasta. Elokuva päättyy Pariisiin.

Elokuva on Mika Kaurismäen, mutta veljesten yli 40-vuotisessa elokuvanteon jatkumossa se muistuttaa enemmän Aki Kaurismäen tulevia töitä. Ei pelkästään tönkködialogin takia. Arvottomissa on jo nähtävissä se Akilandia, jota hän on varioinut vain pienin piirroin omissa elokuvissaan. Niihin kuuluvat katoavat miljööt, paikat joita ei ole koskaan ollut olemassakaan (Arvottomissa esimerkiksi Calvadosta myyvä BaariBar, joka oli mahdottomuus omana aikanaan) sekä yhteiskunnan reunamilla kunniastaan kiinni pitävät pieneläjät.

Arvottomissa käydään hylätyllä tanssilavalla, iltamissa, matkustajakodissa, ja dokumentoidaan Rauli Badding Somerjoen ja Agentsin keikkaa Kuopion kaupunginhotellissa vähän ennen sen lakkauttamista.

Kirjasta välittyy, että Arvottomien kuvaukset olivat tekijöilleenkin aivan poikkeuksellinen yhteisöllinen kokemus. Kaikki tekivät, mitä milloinkin tarvittiin. Pirkko Hämäläinen, yksi pääosanesittäjä, kantoi lamppuja ja oli lavastamassa sirkus Eldoradoa. Oltiin töissä, mutta koettiin, että ollaan talkoissa. Myöhemmin Kaurismäen veljesten työryhmistä puhuttiin bändinä. Ne bändit syntyivät jo esikoispitkässä, sillä moni seurasi Arvottomien jälkeen erillään jatkaneiden veljesten seuraaviin elokuviin.

1980-luvulla uudet elokuvat tulivat ensi-iltaan usein kolmella kopiolla. Ne oli mahdollista nähdä heti Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Me maalaispojat jouduimme odottamaan kiduttavan pitkät viikot, todennäköisesti kuukaudet, ja sitten elokuva jatkoi jo viikon kuluttua pikkukaupungista seuraavaan. VHS-videot olivat tehneet juuri läpimurron, mutta elokuvien kotijulkaisutoiminta tarkoitti lähinnä James Bondeja ja muita vanhoja suursuosikkeja. 

Nopean elokuvateatterissa käväisyn jälkeen Arvottomia ei voinut nähdä missään, ja se oli kamalaa. Kyseessä oli The Elokuva, jonka olisi halunnut katsoa heti uudestaan ja sitten taas uudestaan. Myöhemmin se sitten onnistuikin. Oli aika, jolloin osasin koko elokuvan ulkoa.

Kirjan teksti ja kuvat pakahduttavat - hyvässä ja pahassa. Itse teos on tietenkin erinomainen, mutta se vie muistoihin ajasta, jolloin elämä tuntui olevan toisaalla, eikä pikkukylän nuorella miehellä ollut matkalippua sinne.

Nyt Arvottomat-dvd löytyy omasta hyllystä, on löytynyt julkaisustaan asti. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa elokuva taas kerran uudelleen.


keskiviikko 19. kesäkuuta 2024

Taas uusi naispuolinen toimintasankari pelastaa maailman Samuli Laihon uuden sarjan alkaessa



Samuli Laiho: Jäätymispiste. 330 sivua, Gummerus.

Uusien suomalaisten dekkarisarjojen päähenkilö on todennäköisesti nainen. Toimintajännityksessä hän on kovapintainen oman tiensä kulkija, joka hallitsee jonkin taistelulajin. Hänen sisällään on joku kalvava trauma, joka pulpahtelee aika ajoin pintaan. Kestäviä ihmissuhteita hänen on vaikea rakentaa, mutta satunnaiset seksikumppanit kelpaavat. Ne hän ottaa omilla ehdoillaan.

Tällainen on myös nuorempi konstaapeli Katja Mark, Samuli Laihon uuden jännityssarjan päähenkilö. Ensi vuodelle sille on luvassa kaksi jatko-osaa, joten onkohan tähän mennessä vain kaksiosainen toimintasarja Kuolemansynnit pantu vähintään tauolle?

Ensimmäisessä osassa Jäätymispiste jatketaan samaa turbotoimintaa kuin Laihon edellisessä jännärissä Joka kalliolle rakentaa. Jäätymispisteen  Katja Mark on tällaiseen teokseen uskottvampi toimintasankari kuin edellisen toipuva narkomaani Muska Meriläinen. Ajankohtaisiin aiheisiin pureudutaan molemmissa.

Jäätymispisteessä suojelupoliisi houkuttelee venäjän kielen taitoisen Katja Markin nopealle keikalle Pietariin. Hänen on noudettava sieltä muistisiru ja sitten nopeasti takaisin Suomeen. Eihän se tietenkään niin mene. Keikka mutkistuu, tulee ruumiita, Katja Mark on itsekin alituiseen kuolemanvaarassa. Pietarista käydään Murmanskissa, jossa selviää, miten kavala terrori-isku on suunnitteilla aivan lähiaikoina. Ja niin kuin aina, viime kädessä maailman pelastaminen on Katja Markin neuvokkuuden varassa.

Samuli Laiho kirjoittaa toimintajännitystä Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran hengessä. Voi taustalla nähdä myös 1970-luvun suursuosikkien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn haamut. Jäätymispiste on samaa jatkumoa heidän trilleriensä kanssa, mutta nyt siis päähenkilö on nainen. Se ero edellisiin on, että Laiho saa asiansa sanottua paljon napakammin. Runsaat 300 sivua on sopiva mitta tälle teokselle.

Laiho on jo aiemmin näyttänyt, että kyllä häneltä toimintaviihde sujuu, erittäinkin hyvin. Niin tälläkin kertaa. Hyytävyysastetta lisää muutama kohtaus, jossa venäläinen kirkonmies uhoaa tulta ja tulikiveä lännen päälle. Ei lainkaan kaukaa haettua sille, joka tuntee hiukkasenkin Venäjän television keskusteluohjelmien uhoavaa sisältöä.

Jäätymispiste on hyvä, sujuva, käänteikäs trilleri. Venäjän nykytodellisuuden kuvausta lukuun ottamatta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta, mutta sen minkä Laiho kirjoittaa, hän tekee niin, että sivuja tulee käänneltyä tiheään tahtiin. Toimintakohtauksissa Laiho on erityisen hyvä. Jos Suomessa olisi resursseja ja osaamista toimintaelokuvien saralla, hänen kirjansa muodostaisivat hyvän pohjan.

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Tuire Malmstedt hätkähdyttää ottamalla dekkarinsa lähtökohdaksi Breivikin tekemän joukkomurhan vuonna 2011



Tuire Malmstedt: Luusaari. 304 sivua, Aula & co.

Mikä olisi tavallista arkeaan elävän ihmisen peloista pahin? Läheisen kuolema tulee mieleen, mutta eikö vielä pahempaa ole, jos tämä katoaa täysin jäljettömiin. Yhteys puhelimeen katkeaa, pankkikortin käyttö on loppunut. Ei pihaustakaan.

Psykologisen jännityksen taitaja Tuire Malmstedt pelaa tällä asetelmalla uudessa dekkarissaan Luusaari.

Kirjan alku on todella hätkähdyttävä. On 22.7.2011 Norjan työväenpuolueen nuorten kesäleirillä. Kesän idylli ja kahden nuoren rakkaustarina päättyy äkkiarvaamatta joukkomurhaajan luoteihin. Äärioikeistolainen Anders Behring Breivik murhasi kahdessa iskussa 77 ihmistä.

Kammoalun jälkeen siirrytään Jyväskylään vuonna 2021. Malmstedtin edellisistä kirjoista tutut rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät nuorten ihmisten katoamisia. Heidän kohdallaan on toteutunut juuri pahin pelko. Ei mitään jälkiä. Kadonneita ei yhdistä mikään, ei ikä, sukupuoli, eikä muukaan tausta. Sitten poliisi alkaa saada sieppaajalta viestejä, joissa on kadonneen kuva, teksti "Elossa, vielä" sekä yleensä kaksi numeroa. 

Vahvan alun takia lukija kuitenkin tietää, että Jyväskylän katoamiset liittyvät jotenkin kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen joukkomurhaan. Miten Malmstedt onnistuu näiden kahden yhdistämisessä, se on Luusaaren keskeinen jännityksen kohde, koska dramaattisista lähtökohdista huolimatta teos ei juuri värisytä.

Olen lukemattomissa dekkariarvioissa moittinut kirjassa olevan liikaa sivuja, ja siten löysää kerrontaa. Nyt on päinvastoin. Tuire Malmstedt juoksuttaa tarinaa kuin maileri. Se etenee vauhdilla, mutta ei pysähdy juuri lainkaan siihen, mikä värisyttäisi eniten: vankien ja heidän omaistensa pelkoon, tuskaan ja epävarmuuteen. Huumattujen ja sitten siepattujen vankien luona tehdään lyhyitä piipahduksia, omaisia tavataan vain, kun poliisit puhuttavat heitä.

Luusaari ei kosketa. Se vie pohjaa pois koko teokselta.

Entä poikkeuksellisen julman murhaajan motiivi? Miten Norjan tapahtumien liittäminen tähän teokseen onnistuu Malmstedtilta? Siinä ja siinä. Eihän tällaisen dekkarin voi olettaakaan olevan täysin realistinen, mutta lukijan pitää tuntea tapahtumien olevan mahdollisuuksien rajoissa. Tässä Malmstedt onnistuu paremmin. Koska arvoituksen ratkaisua säästellään aivan viimeisille sivuille, siitä ei tässä voi sanoa oikeastaan yhtään enempää. Tosin se arvaa jo ennen kuin murhaaja paljastetaan, mutta motiivi, se selviää vasta lopussa.

Kunnianhimoinen aihe ei nyt saanut ihan ansaitsemaansa käsittelyä. Luusaaressa on sellaista kerronnallista kepeyttä, joka ei oikein sovi näin rankkaan aiheeseen. Henkilöiden käytös taas on osittain niin epäloogista, että sekin laskee vaikutelmaa.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Kahden hienon trillerin jälkeen Mohlinin ja Nyströmin kolmas on käänteikkyydestään huolimatta liian tavallinen



Peter Mohlin - Peter Nyström: Äänetön lintu (Den tysta fågeln). Suomentanut Jänis Louhivuori. 524 sivua, Bazar.

Lapsesta asti yhdessä dekkareita kirjoittaneet Peter Mohlin ja Peter Nyström olivat yksi iloisimmista uusista ruotsalaisyllätyksistä neljä vuotta sitten suomennetulla teoksellaan Viimeinen elämä. Jatko-osa Toinen sisko oli yhtä nautittava.

Peterien dekkarit sijoittuvat Karlstadiin. Päähenkilö on Ruotsista kotoisin oleva, mutta Yhdysvalloissa kasvanut John Adderley. Ruotsiin hän on palannut peitehenkilöllisyyden turvin, koska on joutunut pakenemaan baltimorelaisen rikosliigan kostoa.

Kolmanteen osaan Äänetön lintu kohdistui kovia odotuksia, mutta jostain syystä sen lukeminen tuntui työläältä. Teos kyllä alkaa kuumottavasti, kun maahan pudonneesta linnunpesästä löytyy pala ihmisen luuta. Ollaan Grums-nimisellä paperiteollisuuspaikkakunnalla, jossa kymmenvuotiaat kaksospojat katosivat jäljettömiin yli 30 vuotta sitten. Luulöydön perusteella selviää, että pojat ovat kuolleet. Mutta kuka siirsi heidän jäännöksensä tuoreeseen metsähautaan?

Ollaan siis kuka sen teki -dekkarin lajityypissä. Juttu alkaa kietoutua paperitehtaan työntekijän Torgny Hammarströmin, hänen Beatrice-vaimonsa, Sussie-sisarensa ja tämän miehen Halilin ympärille. Viides keskushenkilö on Grumsista pitkään poissa ollut Pål Kratz, joka työskentelee kansainvälisissä tehtävissä ja saapuu kotiin maailmanmiehen elkein.

John Adderley on täystyöllistetty jutun kimpussa. Lisäksi hän joutuu huolehtimaan kuolleen Billy-veljensä kymmenvuotiaasta tyttärestä Nicolesta, ja pomonkin kanssa on ongelmia.

Työläältä Äänettömän linnun lukeminen tuntuu ensiksikin siksi, että se käynnistyy tavattoman verkkaisesti. Ensimmäiset 200 sivua kuluu tulevan pohjustamiseen ja John Adderleyn henkilökohtaisiin asioihin. Hidas alku antaisi kirjoittajille mahdollisuuden käyttää teollisuuspaikkakunnan henkilöitä ja miljöötä hyväkseen, mutta se jää enimmäkseen tekemättä. 

Kun kirja on luettu, yli 500 sivun mitta tuntuu täysin ylimitoitetulta. Silti, vaikka käänteitä Äänettömässä linnussa riittää. Joko kerronta on rutiinimaista ja väsähtänyttä tai sitten lukija ei vaan syttynyt tällä kertaa.

Paremmin hyödyntämättä Petereiltä jää myös käänne, jossa irakilainen karkotusta Ruotsista odottava teinityttö on paossa vastaanottokeskuksesta. Kotimaassa häntä odottaisi kunniamurha, mutta tämä Ariya ja turvapaikkapolitiikan ongelmat palvelevat vain dekkarin juonta eivätkä saa ansaitsemaansa syvempää käsittelyä.

Kahdessa ensimmäisessä osassa jännityksen, jopa vaaran, tuntua loi John Adderleyn todellisen henkilöllisyyden paljastumisen pelko. Se pakotti hänet samaan aikaan selvittämään murhaa ja johtamaan toisia poliiseja harhaan.

Nyt tätäkään elementtiä ei ole. Äänetön lintu on laimeasti "ihan hyvä" dekkari, joka saattaa maistua sellaiselle, joka lukee jännäreitä vain kesäisin eikä ole perehtynyt kovin tarkasti koko kenttään. Suurkuluttajalle se on tasapaksu. Käänteitä on enemmän kuin muissa vastaavissa, mutta silti teos on liian tavallinen, että siitä osaisi oikeasti innostua.


torstai 30. toukokuuta 2024

Jotaarkka Pennanen kirjoittaa romaanissaan vavahduttavasti vanhan polven suomalaiskommunistien itsepetoksesta ja unelman sortumisesta

 


Jotaarkka Pennanen: Pojan ja isän Moskova. 379 sivua, Kulttuurivihkot.

Kommunismi poliittisena voimana on Suomessa kuollut, mutta kommunismi-kirjallisuus elää voimallisesti. Tutkimuksellisesti sitä on pitänyt yllä entinen taistolaisvaikuttaja Lauri Hokkanen, jonka kirjoittama Seppo Toiviaisen elämäkerta ilmestyi Vapun alla. Teatterimies Jotaarkka Pennanen taas lähestyy aihetta omaelämäkerrallisen romaanin kautta. Teos Pojan ja isän Moskova alkaa vuodesta 1957 ja päättyy Neuvostoliiton lakkauttamiseen.

Kyse on nimenomaan romaanista, mutta Pennanen antaa jo alussa lukuohjeen siitä, ketkä todelliset henkilöt ovat keksittyjen nimien taustalla.

Pennanen eli varhaiset teinivuotensa Moskovassa vuosina 1957-1960. Neuvostoliittoon perhe muutti, koska hänen isänsä Jarno Pennanen siirtyi Kansan Uutisten päätoimittajan paikalta lehden kirjeenvaihtajaksi Moskovaan. Pennanen oli erotettu SKP:stä, mutta piti itseään kriittisenä kommunistina.

Vähän yli kymmenvuotias poika on romaanissa Ale Perttula, isä Atos Perttula ja tämän vaimo Anna Perttula. Jarno Pennasen vaimo oli kirjailija Anja Vammelvuo.

'Romaanin Neuvostoliittoon sijoittuvan alkuosan tärkeimmät suomalaiset sivuhenkilöt ovat Alma ja Lauri Äimä, joiden Pennanen kirjoittaa muistuttavan runoilija Elvi Sinervoa ja keskeistä sodan jälkeistä SKP-vaikuttajaa Mauri Ryömää.

Olisi näistä aineksista tietkokirjankin saanut, mutta Pennasen valinta romaanista tuntuu oikealta. Se mahdollistaa paljon puhuvat keskustelut teoksen aikuisten välillä. Ne ovat vähän kirjallisen makuisia, mutta tuovat hyvin esiin sen, miten eräät johtavat suomalaiset kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon 1950-luvun lopulla Stalinin kuoleman jälkeen.

Perttulat matkailevat laajasti suuressa neuvostomaassa ja kuulevat kansojen karkotuksista asuinsijoiltaan, vankileireistä ja Ukrainan nälänhädästä holodomorista. Neuvostoliittoon lujasti uskovalla Anna Perttulalla on aina selitys valmiina: kaikki johtui Stalinista. Nyt virheet korjataan, hän vakuuttaa - ehkä itselleen. Puolueesta erotettu kriittinen kommunisti Atos ei puolestaan voi kirjoittaa kansandemokraattiseen lehteen, mitä oikeasti näkee ja ajattelee.

Vaimolleen Atos epäilee, onko hallintoa mahdollista korjata, jos vika ei ollutkaan yksin Stalinissa.

"Entä jos se juontaa jo Leninin puoueteoriasta ja koko demokraattisesta sentralismista", hän kysyy.

Annallakin ovat epäilykset alkaneet herätä, mutta hän väistelee "taistelutilanteen aiheuttamilla ylilyönneillä", kun puhe on Ukrainan nälänhädästä.

Moskovassa vierailulla oleva Alma kiteyttää yleisemminkin puoluelehden toimittajan vaikean aseman: Neuvostoliiton kirjeenvaihtaja näkee enemmän kuin maahan kutsutun "delegatsian" jäsen, mutta ei voi eikä saa kirjoittaa enempää kuin delegatsian jäsen. Nykyisin sitä kutsutaan itsesensuuriksi.

Almasta tuntuu kuin Atoksen Kansan Uutisten kirjoitusten mottona olisi, että "älkää olko huolissanne turhan takia - kyllä täällä hyvin menevät asiat, aivan suurenmoisesti".

Romaanin nimessä ensimmäisenä tulee kuitenkin poika, ei isä. Teoksen alkuosa on kuvaus poikkeuksellisesta varhaisnuoruudesta etuoikeutetussa asemassa Moskovassa.

Perttulat asuva hyvin hyvissä oloissa, ja kaviaaria on tarjolla enemmän kuin Ale sietää. Ale on pikkuvanha aito kulttuurisuvun vesa, joka käyttäytyy kohteliaasti ruokapöydässä, oppii nopeasti venäjän kielen, saa hyviä arvosanoja koulussa, kuuluu shakkikerhoon ja tempautuu teatterin maailmaan. Ja kokee värisyttävän, mutta viattoman ensirakkauden.

Atos olisi halunnut jatkaa Moskovassa kolmivuotisen pestinsä jälkeenkin, mutta tieto hänen kriittisyydestään on kantautunut liian moniin korviin eikä jatkoaikaa anneta.

Oikeassa elämässä Jarno Pennanen perusti Suomeen palattuaan kriittisen sosialistisen Tilanne-aikakauslehden. Se oli kansandemokraattisen liikkeen 1960-luvun uudistumisen etulinjassa arvostelemalla neuvostokommunismia ja dogmaattista marxismi-leninismiä, joka oli Neuvostoliiton valtioideologia. Tilanne eli loppuajat kitkuttaen vuoteen 1966.

Jarkko Vesikansa totesi vuonna 2004 väitöskirjassaan Salainen sisällissota - työantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön kanavoineen rahaa Tilanne-lehdelle tarkoituksenaan edistää SKP:n hajoamista. Se ei ilmeisesti onnistunut. SKP:n hajoamista väitöskirjassaan Kivääri vai äänestyslippu tutkinut tohtori Veli-Pekka Leppänen ei edes mainitse Pennasen nimeä.

Jotaarkka Pennasen romaanin puolivälissä tehdään loikka vuoteen 1968, jolloin kulttuuritaistolaisuus alkoi järjestäytyä. Romaanin Ale ei liity taistolaisten perustamaan Kulttuurityöntekijäin liittoon (KTL), ja huomaa pian monien ovien sulkeutuvan ja puhekumppanien kaikkoavan.

Historian ironiaa on siinä, että taistolaisten perustama Kulttuurivihkot julkaisee romaanin, jossa äkkiherätyksen taistolaisuuteen saanutta Alen tyttöystävää Birreä kuvataan niin tietämättömäksi ja naiiviksi, että Alea hävettää.

"Kommunisti elää jatkuvassa sotatilassa, kunnes yhteinen päämäärä, luokaton yhteiskunta on saavutettu. Käskyjä on noudatettava", Birre julistaa keskustelussa Alen vanhempien kanssa.

Kuulostaisi yliampuvalta, jos ei olisi lukenut vähän aiemmin Lauri Hokkasen kirjaa, jonka mukaan todellinen Seppo Toiviainen julisti kommunistisen herätyksen saatuaan aikaa vihata ja tulla vihatuksi.

Jarno Pennanen kuoli 62-vuotiaana. Romaanin Atos kuolee sydänkohtaukseen käytyään kiivaan kommunismi-keskustelun Birren ja Alen kanssa.

Siihen romaanikin olisi kannattanut lopettaa. Loput yli sata sivua Alen kokemuksista teatterimaailmassa eivät vedä alkuunkaan vertaa kiehtovalle alkuosalle. Jotaarkka Pennanen kirjoittaa mieleenpainuvasti maanalaisuuden kauden ja sotien aikaiset vankilat kokeneista kommunisteista, heidän ristiriitaisesta suhteestaan Neuvostoliittoon ja tämän kaiken vaikutuksesta vuoden 1968 sukupolveen.

Romaanin viimeinen varsinainen luku on kuitenkin tärkeä. Vanhat Anna ja Alma keskustelevat Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Mitä jäi käteen unelmasta ja uskosta sosialismiin ja Neuvostoliittoon? Miksi he uskottelivat itselleen jotain muuta kuin olivat itse nähneet matkoillaan Neuvostoliitossa?

Alman mukaan on käynyt ilmi, että suomalaiset kommunistit taistelivat samanlaisten murhaajien ja valehtelijoiden puolesta kuin fasistit olivat. Fasistit olivat kuitenkin rehellisempiä, koska he eivät peitelleet rotuvihaansa.

"Me emme pettäneet puoluetta, mutta puolue petti meidät, ja se on katkeraa", Alma sanoo.

Elias Krohnin johtama Kulttuurivihkot on julkaissut lehden lisäsi runo- ja aforismikirjoja. Jotaarkka Pennasen kirjoittama romaani on hieno lisä pienkustajan tuotantoon. Mikään avaus laajempaan romaanituotantoon se ei Krohnin mukaan kuitenkaan ole.