Tina Frennstedtin Palava kosto on vanhan hyvän ajan ruotsalaisdekkari

Tina Frennstedt: Palava kosto. Suomentanut Jonja Rajala. 414 sivua, Like.

Hyvät maanläheiset henkilöhahmot, psykologinen tarkkanäköisyys, Ystad. Tämähän on melkein kuin Henning Mankellin Wallandereita lukisi. Tina Frennstedt palauttaa Cold case -sarjallaan uskoa ruotsalaiseen dekkariin. Sarjamurhaaja Palavassa kostossakin on liikkeellä, mutta toisin kuin monissa muissa ruotsalaisuutuuksissa, tässä ei mässäillä väkivallalla eikä kylmyyttä hohkavilla tai sosiaalisesti äärikömpelöillä henkilöillä.

Vähän niin kuin ajalta ennen nordic noirin keksimistä.

Palava kosto on sarjan kolmas teos. Österlenin alueella toimiva rikostutkija Tess Hjalmarsson johtaa ryhmää, joka selvittää vanhoja ratkaisemattomia rikoksia. Kuolonuhreja vaativa tuhopolttojen sarja tempaa hänet kuitenkin mukaansa, sillä siinä on yhtäläisyyksiä aiempaan murhapolttoon, jossa kuoli nuori nainen.

Poltetuista taloista löytyy punaisella maalattu järjestysnumero. Hengissä selvinneet kertovat kuulleensa jousimusiikkia palon syttyessä.

Vanha ja uudet tapaukset liittyvät yhteen, sen nyt arvaa heti. Frennstedt on sommitellut taitavasti ja uskottavan tuntuisesti trauman, joka on saanut murhaajan liikkeelle kostamaan menneitä tapahtumia. Vähitellen selviää, mikä yhdistää tulipaloissa kuolleita. Palava kosto etenee miellyttävän rauhallisesti poliisitutkintaan ja päättelyyn perustuen turbotoiminnan sijaan.

Henkilöt lain molemmin puolin on rakennettu hyvin. Tess Hjalmarsson on tasainen hahmo, joka elää tuoretta suhdetta naisystävänsä Sandran kanssa. Suhdetta jäytää epävarmuus Sandran ex-miehen uhkailujen takia. 

Tessin työpari, räväkkä heviharrastaja Marie Erling on tälle hyvä vastapaino. Eripariset naiset tulevat hyvin juttuun, eikä heidän välillään ole sellaista nokittelua tai kilpailuasetelmaa, joka helposti tulee mukaan miesten kirjoittamiin dekkareihin.

Tina Frennstedt ei tuo sinänsä mitään uutta ruotsalaiseen dekkariin ja dekkariin ylipäänsä, pikemminkin päinvastoin. Paluu 1990-luvun kulta-ajan tyyliin tuntuu kuitenkin taas tuoreelta.

Kale Puontin neljäs dekkari kertoo ihmiskaupasta ja rakkauspetoksista

Kale Puonti: Aribo. 287 sivua, Bazar.

Pitkän poliisiuran tehnyt Kale Puonti aloitti Pasilan myrkky -sarjansa kaksi vuotta sitten, ja Aribo on jo sen neljäs osa. Tuotteliaisuus ei ole tarkoittanut laadusta tinkimistä. Puonti kertoo jokaisessa kirjassaan huumekaupasta ja muusta järjestäytyneestä rikollisuudesta eri tekijöiden tasolta. Realismi on hänen taustallaan itsestäänselvyys ja ote siihen vankka.

Aribossa Puonti laajentaa näkökulmaa huumekaupasta ihmiskauppaan ja rakkauspetoksiin, joita nigerialainen Musta kirves -rikollisjärjestö on siirtynyt harjoittamaan myös Helsinkiin. Samuel Aribo on liigan työmies, joka hoitelee sen bisneksiä toiseksi alimmalla portaalla voidakseen lähettää rahaa perheelleen kotimaahan. 

Alimmalla tasolla ovat Tukholmasta Helsinkiin pakotetut prostituoidut, jotka tekevät keikkaa kuukauden verran ja sitten heidät vaihdetaan toisiin. Jokainen on "velkaa" matkalipuista ja asunnosta 5000 euroa. Vasta sen jälkeen he alkavat tienata itselleenkin.

Kokonaisuuden jäljille pääsee sattumalta it-asiantuntija Pekko Aalto alkaessaan selvittää äitiinsä kohdistunutta romanssihuijausta. Tämä on hävittänyt rahansa "Afganistanissa palvelevalle komealle amerikkalaisupseerille". Tietotekniikkaosaamisellaan Aalto tekee vastaiskun ja makoisan koston, minkä seuraaminen läpäisee dekkarin.

Puonti kirjoittaa lyhyitä kappaleita, toteavia lauseita ja äärimmäisen ohuita henkilökuvia. Ainoa poliisi, jolla on edes hieman persoonaa, on veteraaniosastoon kuuluva joviaali ja sääntöjen suhteen suurpiirteinen rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen. Hän onkin jatkuvassa hankauksessa poliisin nykyjohdon kanssa.

Näin pelkistetyistä aineksista voisi syntyä tylsä stoori, mutta kaikki neljä Puontin dekkaria ovat kaikkea muuta. Jollain ihmeellisellä otteella häneltä tulee mukaansa tempaavaa tekstiä, jota ei malttaisi jättää kesken ennen viimeistä pistettä. Asiantuntevuus on tietysti iso plussa, mutta ei ainoa.

Aribo on karu kertomus siitä, mitä tapahtuu juuri nyt, mutta jonka näkevät vain poliisi ja muut viranomaiset. Suomeen pakotetut nigerialaisnaiset ovat rikollisliigan armoilla, mutta heitä vaanivat myös ryöstäjät. Tästä syntyy kirjan huipentava panttivankidraama.

Kale Puonti on kärkimiehiä realistisen poliisiromaanin uudessa aallossa, jossa lähdettiin liikkeelle monilla tahoilla samaan aikaan pari vuotta sitten. Ilmeinen esikuva on Matti-Yrjänä Joensuu, mutta Puonti on Jarkko Sipilän linjoilla siinä, että pysytään tiukasti asiassa ja päähenkilöt ovat vain persoonattomia nimiä.

Näillekin kirjoille on paikkansa, mutta onneksi toiset dekkaristit luottavat enemmän henkilövetoisuuteen. 

Villisiat ja kuoleman kevyt kosketus piinaavat yksityisetsivä Kuhalaa hersyvässä varttuneiden poikien seikkailuromaanissa

 

Markku Ropponen: Kuhala ja kaimaanin hymy. 352 sivua, Tammi.

Markku Ropposen Otto Kuhala -dekkarit eivät juuri muutu, joten niitä voi arvioidakin samoin sanoin kuin ennenkin. Tai dekkarit ja dekkarit. Kyllähän Kuhala ja Hippu-koira uusimmassakin teoksessa selvittävät kaksi murhaa, mutta Kuhala ja kaimaanin hymy on edeltäjiensä tavoin hykerryttävän hauska aina vain myöhäiskeski-ikäisemmän miehen seikkailu- ja fantasiakertomus. Fantasiaa on se, että kyllä plus kuusikymppinenkin voi olla seikkailija.

Jo vuonna 1990 Pronssijuhlilla debytoinut Ropponen toi nelikymppisen Kuhalan näyttämölle vuonna 2002 dekkarilla Puhelu kiusaajalta. Siinä jyväskyläläisdekkari jaksoi vielä kuntoilla, mitä Ropponen kuvasi huvittavasti ja ilmeikkäästi. Muutama ihana nainen ja enemmän kuin muutama ikävuosi ja kilo myöhemmin Kuhala kokee kremppaa jos toistakin, ja yhtenä yönä sydänoireet käyvät muistuttamassa, että Kai Hyttisen alkuaikojen hitissä on vinha perä: käymään vaan tänne tullaan eikä olemaan. Mutta se on vasta katoavaisuuden kevyt muistutus. Ei ole Kuhalan lähdön aika vielä koittanut.

Kuhala ja kaimaanin hymy alkaa Sumiaisista Suomen housunkannatinmuseosta, josta Kuhala saa uusimman toimeksiantonsa. Alkukohtaus todistajansuojeluohjelmassa olevasta Olavi Hurskaisesta pistää suun messingille ja sitten mennään samaa rataa noin 350 sivua.

Kohta Kuhala löytää kaksi ruumista samasta hulppeasta jyväskyläläistalosta, mutta ei dekkariperinteiden mukaan paneudu tapauksen selvittämiseen koko tarmollaan, koska hänellä on asiaa kirjailija Perttu Kanelle ja sitten Helsinkiin, jossa vanhat jutut tulevat vastaan väkivallan uhkan muodossa.

Helsingissä selviää, että Kaimaanin hymyssä jatkuu viime vuonna ilmestyneen Kuhala ja kuuma kultahippu -romaanin tarina, mutta paljon leppoisammissa merkeissä. Edellisessä romaanissa oli Roppos-asteikolla aika rankkaakin menoa, nyt yksityisetsivämme luovii vaikeimmatkin tilanteet aina vain liukkaammaksi käyvän turpavärkkinsä avulla. Paitsi sen villisikalauman, joka yllättää Kuhalan ja Kanen saunareissulla Mustankorkealla. Siinä tarvitaan käpälämäkitaktiikkaa.

Murhatkin tulevat selvitetyiksi, kun juuri sopivat yhteensattumat osuvat Kuhalan ja Hipun kohdalle, mutta enemmän veijariromaaneita kuin dekkareita nämä Kuhalat ovat. Kirjoille voisi antaa viihtyvyystakuun.

Toistan itseäni, mutta teen sen silti. Kun suomalaisia dekkareita nyt kuvataan vähän totisiksi tv-sarjoiksi, niin ottakaa ihmeessä tuotantoyhtiöt kiinni Kuhalasta. Markku Ropposen luomus on juuri sellainen, mistä täällä on aina tykätty: ei niin vakavaa rikostutkintaa ja lempeää huumoria samassa paketissa.

Jos Ylen TV2:ta ei olisi pilattu profiloimalla se nuorison hömppäkanavaksi, Kuhala-sarja sopisi sinne maalaiskomedioiden jatkoksi. Vaan kun ei kansalle enää tehdä mitä se haluaa, niin jollekin kanavalle tai palvelulle olisi tarjolla kultakimpale, joka vain odottaa poimijaansa.

Tuhon jälkeen Pohjois-Ruotsissa

Thomas Engström & Margit Richter: Nattavaara (Nattavaara). Suomentanut Kari Koski. 359 sivua, Into.

Kirjavuosi 2022 lähtee komeasti liikkeelle ruotsalaisella noin vuoteen 2050 sijoittuvalla dystopialla Nattavaara. Siinä kaikkien juuri nyt meneillään olevien katastrofien - ilmasto, pandemiat, luonnonvarojen ylikulutus - yhteisvaikutus on johtanut yhteiskuntien romahtamiseen. Ruotsin Lappi on julistautunut itsenäiseksi. Se on nyt Nordmark, jonka keskuspaikka on Kiiruna.

Nattavaara avaa aviopari Thomas Engströmin ja Margit Richterin kolmen kirjan sarjan, jonka nimi on Pohjoinen trilogia. Ote on tiedostava, mutta seikkailullinen. Engströmin ja Richterin kuvittelemassa lähitulevaisuudessa vallitsevat ruokapula, sairaudet ja kaaos. Sosialistinen Nordmark on sellainen kuin reaalisosialismit aina: ylevät periaatteet ovat hautautuneet yksinvaltiaan juonittelun alle. Kansa elää köyhyydessä ja tietämättömyydessä, hallitsijat omassa ylhäisyydessään.

Nattavaaran keskushenkilöt ovat 16-vuotias Erik, joka karkotetaan kotikylästään 9-vuotiaan sisarensa Sofian kanssa kyläläisten kavaluuden takia. He lähtevät vaeltamaan Kiirunaan hakemaan oikeutta Kansantuomioistuimelta.

Toisaalla seurataan Marjaa, joka muistaa vielä nykyhetken normaalin. Kun hänen miehensä Mårten katoaa, Marja lähtee hänet ryöstäneiden maantierosvojen matkaan. Marjan taival huipentuu sarjan ensimmäisessä osassa Nattavaaraan, jossa on etelästä tulevien keskitysleiri. Sieltä heidät kuljetetaan orjiksi Kiirunaan. Leirissä on myös ruokaa, siksi rosvot hyökkäävät sinne.

Aikuisen Marjan on vaikea sopeutua uuteen todellisuuteen, joka on kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Teini-ikäisellä Erikillä ei ole siinä mitään vaikeuksia. Hän vaurastuu siepppaamalla kaksi harhailijaa orjiksi ja heistä saamillaan krediiteillä avautuu uusi innostava todellisuus kotikylän surkeuden jälkeen.

Nordmarkia hallitsee jaarli Sebastian, joka on hiipunut huumehörhöksi. Todellinen vallankäyttäjä on varajaarli Hartmann, jonka päähanke trilogian ensimmäisessä osassa on käydä juuri sopivan kokoista sotaa saamelaisia ja kirkkoa vastaan, jotta poikkeustilan turvin voidaan lykätä edessä olevia vaaleja ja vanha valta saa jatkaa hallitsemista.

Nattavaara tuo mieleen tv-sarjat Game of Thrones ja Viikingit. Kiiruna muistuttaa niiden kaupunkeja, samoin koko ajan käynnissä oleva juonittelu. Kirjoitusote on rankasta aiheesta huolimatta sen verran keveä, että Nattavaara tuntuu aika ajoin nuorisoromaanilta. Vaikutelmaa lisää tietysti neuvokas Erik, joka on löytämässä elämälleen tarkoituksen palkkionmetsästäjänä ennen kuin Hartmann lähettää hänet Suomeen kuuluvaan Haaparantaan vakoilemaan valtakunnan vihollisia hesekieliläisiä. Siitä kerrottaneen sarjan seuraavassa osassa.

Sopivasti ajatuksia herättävä, sopivasti viihdyttävä. Pohjoisen trilogian jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena.

Rakkautta, politiikkaa ja mysteeri Itä-Berliinissä

 Meri Valkama: Sinun, Margot. 556 sivua, WSOY.

Viime vuoden yllätyksellinen arvostelu- ja myyntimenestys on kaikki kehunsa ansainnut. Meri Valkaman esikoisromaani Sinun, Margot on täyteläinen kattaus rakkautta, politiikkaa, aatehistoriaa ja muistin petollisuutta. Se on myös huumaavan taitavasti kirjoitettu trillerin kaltainen kertomus yrityksestä selvittää perhettä kohdannut mysteeri.

Romaanin nykyaika sijoittuu vuoteen 2011. Vilja Siltasen isä on kuollut äkillisesti. Hänen jäämistöstään löytyvä kirjenippu pakottaa Viljan selvittämään, mitä perheelle tapahtui, kun he 1980-luvun alussa muuttivat DDR:ään Itä-Berliiniin. Viljan isä Markus aloitti silloin kommunistisen Kansan Voiman kirjeenvaihtajana pää ja sydän täynnä aatteen paloa. Lehden esikuva lienee Tiedonantaja, ei Kansan Uutiset.

Vähitellen onnellinen perhe-elämä sosialistisessa paratiisissa suistuu kuitenkin raiteiltaan, sillä Markus rakastuu palavasti perhetuttava Luiseen. Juuri Luisen Markukselle vuonna 1989 lähettämät kirjeet johdattavat Viljan mysteeriä selvittämään. Niissä kaikki henkilöt esiintyvät salanimillä. Luise itse on kirjeiden Margot ja Markus on Erich. Siis niin kuin DDR:n pitkäaikaiset johtajat Erich ja Margot Honecker.

Näistä aineksista Meri Valkama kietoo lukijansa yli 500 sivuksi matkalle, jonka ei toivoisi päättyvän. Itse lapsena Itä-Berliinissä asuneena hänellä on kosketus muurin takaiseen todellisuuteen ja sosialistiseen arkeen, joka oli paljon muutakin kuin Stasia ja mielipidevainoa. Se oli myös ilmaista päivähoitoa, lääkäripalveluita ja lääkkeitä. Tavallista arkea, suuria ja pieniä tunteita. 

Valkama antaa myös äänen niille, joiden mielestä Saksat eivät yhdistyneet, vaan DDR pakkoliitettiin Saksan liittotasavaltaan.

Sinun, Margot on kauniisti ja vetävästi kirjoitettu. Samalla kun Vilja etsii totuutta isästään, hänelle avautuu totuus itsestäänkin. Vietettiinkö lomia sittenkään Loddinissa oman perheen kesken? Miksi Vilja on niin vieraantunut äidistään Rosasta? Mikä oli Luisen rooli hänen lapsuudessaan? Tämän kaiken avautuminen on kuin mitä nautinnollisimman trillerin lukemista. Siihen sekoittuu vielä epävarmuus edesmenneestä isästä. Löytyykö hänen nimensä Stasin arkistosta ikävissä merkeissä?

Martti Ruokosen suunnittelema upea kansi johdattaa lukijan yhteen vuoden 2021 suurimpaan lukuelämykseen. Oma jo sinällään mahtava kirjavuoteni sai kerrassaan loisteliaan huipennuksen.

Varjolistani huippuvuoden 2021 parhaaksi kotimaiseksi dekkariksi

Suomalaisia dekkareita ilmestyi tänä vuonna ainakin 106. Määrä ilmenee Suomen dekkariseuran tiedotteesta, jossa julkistettiin kuusi ehdokasta Vuoden johtolanka -palkinnon saajaksi.

Dekkaribuumi siis vain paisuu. Kun itse olin raadissa valitsemassa voittajaa vuosina 2015 ja 2016, luimme kumpanakin noin 80 suomalaista dekkaria – koko vuoden tarjonnan.

Myös laatu on noussut huimasti muutamassa vuodessa. Vuoden 2015 parhaaksi dekkariksi ehdolla oli oikeastaan ainoana Pauliina Suden Takaikkuna. Keskinkertaisuus ja keskeneräisyys kuvaavat parhaiten viime vuonna ilmestyneitä kotimaisia dekkareita, arvioin ensimmäisen vuoden urakan päätteeksi.

Vuoden 2016 johtolangan sai Mikko Porvali suutari Erik Mätön muilutuksesta vuonna 1930 kertovasta rikosromaanistaan Veri ei vaikene. Silloin kolmihenkinen raatimme joutui äänestämään päätöksestä eli laatua oli vähän enemmän kuin edellisenä vuotena. Silti kokonaisarvio kuului, että Suomi on Pohjolan dekkarikääpiö nukkavieruilla teoksillaan.

Nyt kaikki on toisin. Olen lukenut tänä vuonna 33 kotimaista dekkaria, enkä enää haluaisi olla päättämässä palkinnoista, sillä taso on kova. Ei ole Suomi enää dekkarikääpiö, vaan Pohjolan kiinnostavin dekkarimaa.

ILMOITUS

Vientipääkin on saatu auki. Vuoden 2016 parhaasta esikoisesta palkitsemamme Max Seeck on päässyt New York Timesin bestseller-listoille ja Antti Tuomaisen Jäniskertoimesta tehdään Hollywood-elokuvaa. Suomalaisia dekkareita käännetään nyt monille kielille ja arvostelut ovat mairittelevia.

Oman kuuden dekkarin varjolistan laatiminen on vaikea tehtävä, sillä jollain lailla ”vuoden parhaita” löytyisi helposti kymmenenkin. Leveästä kärjestä kertoo sekin, että omalla listallani on vain yksi sama teos kuin johtolanka-raadilla.

Tässä ovat omat ehdokkaani.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)

Ruumis Tampereen Pyhäjärvessä vie komisariokaksikko Berglundin ja Ruokokosken 1970-luvun terroristijärjestö Punaisen armeijakunnan viimeisten salaisuuksien jäljille. Historiaa, politiikkaa ja nautittavaa kerrontaa.

”Vihinen tuntuu dekkarissaan pääsevän hyvin kiinni terroristien sisäiseen maailmaan. Kuvitteellisen Helga Conradina esiintyneen Alina Herzogin eli Punaisen prinsessan kautta hän miettii, millä terroristit oikeuttivat itselleen sivullisten tappamisen ja tunsivatko he katumusta yön pimeinä hetkinä”, kirjoitin teoksesta maaliskuussa.

Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)

Omalla listallani on melkein pelkästään esikoisdekkareita. Sellainen oli Punainen prinsessa ja niin on myös hienojen henkilöhahmojen ja osuvan mediakritiikin sisältävä Uhanalaiset, jossa sarjamurhaaja vaanii haavoittuvaisia yhteiskunnan marginaalissa eläviä ihmisiä.

”Uhanalaiset on todella hallittu kokonaisuus. Hyvä rikosjuoni ja henkilöt ovat tasapainossa. Tommi Laiholla on sanottavaa ja taito kirjoittaa elävästi rauhallisia, painavia lauseita. Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä”, arvioin helmikuussa.

Ari Wahlsten: Ikiuni (CrimeTime)

”Ikiunessa on menneiden vuosikymmenten fiktiivisen Los Angelesin henkeä Helsinkiin siirrettynä, mutta tarina uusnatseista ja poliittisesta salaliitosta on tätä päivää. Ei mikään helppo yhdistelmä, mutta toimii komeasti”, kuului arvio helmikuussa.

Ari Wahlstenin Kit Karisma -dekkarit edustavat Suomessa harvinaiseksi käynyttä yksityisetsivägenreä perinnetietoisesti, mutta eivät perinteeseen juuttuneina. Päähenkilö on hieno hahmo, dialogi lakonista ja näppärää.

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää (Tammi)

KRP:n rikosylikonstaapeli debytoi vakuuttavasti jo viime vuonna. Kuka viereesi jää jatkaa sen tarinaa, mutta uudella kulmalla.

”Niko Rantsin tapauksessa on selvää, että poliisiromaanin realismi on kaikilta osin korkealla tasolla, puhutaan sitten henkilöistä tai itse tutkinnasta. Rantsin vahvuus on niiden tasapaino tarinassa.Kumpikaan ei syö toista, eikä kumpaakaan ole liikaa.”

Vaativaa rikostutkintaa, ja poliisi sen ja yksityiselämän ristipaineissa vakuuttavasti kuvattuna.

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)

Veret seisauttava huumekuvaus Lapista kahden maan rajalta ja jälleen erinomaisen kokonaisia henkilöhahmoja työn ja yksityiselämän puristuksessa.

”Anu Ojalan teksti on poikkeuksellisen voimakasta ja kylmäävää. Hän näyttää tuntevan maailman, josta kirjoittaa. Huumeriippuvuus ja ahneus ovat yhdistelmä, jossa kaikki vanhat ystävyydet ja lojaalisuudet saavat väistyä. Kuvaamansa poliisit hän heittää kohti vertaansa vailla olevaa painajaista, ja tekee sen uskottavasti ja hyvin. Jääsilkkitie on poliisiromaaninakin täyttä rautaa”, arvioin heinäkuussa.

Joonas Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)

Vielä yksi loistelias esikoinen. Huumekaupasta kertoo myös Tottelemattomat, mutta se ei ole poliisiromaani. Tavalliset jäbät heittäytyvät bisnekseen ison ja helpon rahan toivossa ja onnistuvat. Mutta se on vasta alkua. Keskitalo näyttää järjestäytyneen rikollisuuden armottomuuden ja helposti tulleen menestyksen todellisen hinnan.

”Huumekaupan ilmiöistä kymmenkunta vuotta sitten kertova jännäri ylittää taidokkuudellaan käsityskyvyn. Keskitalo välttää kaiken tavanomaisuuden, kerronta on tiukkaa ja vetävää, henkilöt moniulotteisia, dialogi syöksee tulta, yllätykset seuraavat toisiaan”, oli marraskuussa ilmestyneen arvion hehkutusta.

Listan ulkopuolelle jäi loistavia dekkareita, joista jokainen voisi olla jonain toisena vuonna ”vuoden paras”. Max Seeckin Kauna, Elina Backmanin Kun jäljet katoavat ja Arttu Tuomisen Vaiettu jäivät nyt pois listalta kirvelevin mielin.

Dekkarikuningatar Camilla Läckberg epäonnistuu totaalisesti uudessa avauksessaan mentalisti Fexeuksen kanssa

 

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Mentalisti (Box). Suomentanut Kirsi Kokkonen. 619 sivua, Otava.

Idea on paperilla hyvä. Valtavan suosittu viihdedekkarien kuningatar Camilla Läckberg hakee taas uutta suuntaa ja yhdistää voimansa ystävänsä, Ruotsissa hyvin tunnetun mentalistin Henrik Fexeuksen kanssa. Tavoite lienee puhkikuluneen sarjamurhaajatrillerin uudistaminen tuomalla poliisin erikoisryhmään mentalisti.

Käytännön toteutus on kammottavan huono. Yli 600-sivuinen Mentalisti on puuduttava, ärsyttävä ja tylsä. Jännitystä siinä sitä vastoin ei ole ollenkaan.

Mentalistissa jahdataan taas yhtä neroa sarjamurhaajaa, joka jättää vihjeitä poliisien pureskeltaviksi. Murhaaja tappaa uhrinsa erilaisiin illuusioihin käytettävissä taikalaatikoissa. Koodi on uhreihin viillelty järjestysnumero sekä kello, joka on pysähtynyt oletettavasti murhan tekohetkellä.

Murhattuja on kolme ja kello tikittää. Ehtivätkö poliisit estää neljännen murhan?

Mentalisti epäonnistuu ensinnäkin siksi, että sen henkilöt ovat ärsyttäviä kopioita nordic noirin perushahmoista. Päähenkilö on bakteerikammoinen ja sosiaalisesti lievästi kömpelö etsivä Mina Dabiri. Kevytmuunnelma Sillan Saga Norenista ilman tämän karismaa. 

Hän houkuttelee tutkijaryhmään neuroottisen julkkismentalisti Vincent Walderin taikuuden ja ihmismielen asiantuntijana. Kliseiset henkilöhahmot täydentää poliisi Ruben, joka suhtautuu seksistisesti naisiin ja halveksivasti Vincentiin.

Toiseksi teos on tuskallista luettavaa, koska päätarina ei etene. Murhaaja iskee yli sadan sivun välein ja tutkinta on pääasiassa kokoushuoneessa istumista. Kun väistämätön ja ääritavanomainen loppuhuipennus viimein tulee, ei Minan ja Vincentin puolesta jännitä tippaakaan, koska takakannessa kerrotaan tarinan jatkuvan vielä kahdessa kirjassa.

Murhatutkinnan sijaan suuren osan kirjasta haukkaa sen päähenkilöiden yksityiselämä. Henkilöhamojen syventäminen onkin monien valiodekkarien varsinainen juju, mutta sekään ei nyt onnistu Läckbergiltä ja Fexeukselta. Minan elämä on lähinnä lian välttämistä. Vincentin sotkuinen perhe-elämä on luku sinänsä. Hänen häiriintyneeltä vaikuttava vaimonsa on ex-vaimon sisar ja siis täti kahdelle perheen kolmesta lapsesta.

Jo alkusivuilla käy selväksi, ettei Mentalisti ole mikään jännärisensaatio, vaan pitkäpiimäinen epäonnistuminen. Jaksoin loppuun vain, koska se oli vuoden viimeinen uutuusdekkari listallani. Se oli myös yksi huonoimmista tänä vuonna luetusta 56 jännäristä.