Hyvin rakennettu päähenkilö ilahduttaa Suvi Erikssonin vähän junnaavassa esikoisdekkarissa Linnan varjossa

 Suvi Eriksson: Linnan varjossa. 336 sivua, Myllylahti 2026.

Muotisuunnittelua opiskelevan vähän yli kolmekymppisen Emilia Holmströmin elämä katkeaa Skotlannissa Kyle of Lochalshissa sijaitsevan linnan kivikkoon. Emilia oli juuri päässyt irti ahdistavasta parisuhteesta kotonaan Raaseporissa, saavuttanut unelmiensa opiskelupaikan ja löytänyt Skotlannin maisemista inspiraatiota lopputyölleen Aalto-yliopistossa. Parisuhderintamallekin kuului vaihteeksi hyvää.

Mutta tapettiinko Emilia vai oliko se onnettomuus? Pienen paikkakunnan poliisilla ei juuri ole kokemusta henkirikosten tutkinnasta. Apuun lähetetään vanhempi rikospoliisi Tuuli Puro Länsi-Uudenmaan poliisista.

Karjaalaisen Suvi Erikssonin esikoisdekkarissa Linnan varjossa näkyy kirjoittajan Skotlanti-innostus. Hän maalailee sellaisia sanallisia kuvia, että itsellekin herää mieli matkustaa linnojen ja tarujen maahan. Tämä on vähän paradoksaalistakin, sillä teoksen juoni sivuaa turismin vastustamista sen haittojen takia pienellä paikkakunnalla. Osansa paikallisten ynseydestä vieraita kohtaan saa kokea myös Tuuli niin kuin oli kokenut Emiliakin.

Kyle of Lochalsin poliisissa Tuulia on vastassa mukava rikoskonstaapeli Blair Angus sekä pari hänen vähemmän mukavaa alaistaan. Poliisimiesten happamuuden syy jää arvoitukseksi. Emilia Holmströmin tapauksesta tiedetään vain, että hän on kuollut. Todistajia tai todisteita ei ole siitä, miksi hän on pudonnut kivikkoon ja murtanut kallonsa. 

Tuulin on siis selvitettävä, mitä Emilia teki opiskelunsa ohella ja ketä tapaili saarella. Perinteiseen dekkarityyliin Suvi Eriksson kertoo siitä takaumissa, joissa elämä hymyilee Emilialle.

Linnan varjossa etenee muutenkin perinteitä kunnioittaen. Vähän liikaakin. Tutkimustensa junnatessa Tuuli tuskailee selvitystyönsä hidasta etenemistä. Se pätee myös itse teokseen. Ei tapahdu oikein mitään. Emilian kuolinsyy on mysteeri. Suomessa tapahtuu kaksi selkeää asiaan liittyvää murhaa, jotka jäävät teoksessa toteamisen asteelle.

Parasta Erikssonin esikoisessa on hyvin rakennettu ja uskottava Tuulin hahmo. Hän on toiminut alkoholisoituneen äitinsä hoitajana ja unohtanut itsensä. Lautapelejä intohimoisesti harrastava Tuuli on Emilian vastakohta siinä, että hän ei juuri kiinnitä huomiota pukeutumiseensa paitsi tennareihin. Emilia taas muistetaan paikkakunnalla näyttävistä asuistaan.

Tuulin uskottavuutta lisää se, että hänen hahmossaan on kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia päihdeläheisen omaisena. Tämä Eriksson on itse kertonut.

Onnistunut ja toimiva sivujuonne on myös turismikriittisyys, joka on Suomessakin saavuttanut Rovaniemen. Liika turismi nostaa asumisen hintoja, tuo mukanaan ruuhkia ja rikkoo herkkää luontoa.

Lopussa Suvi Eriksson kokoaa tapahtumat hyvin yhteen, kun Tuuli oivaltaa, kuka on tapahtumien taustalla ja miksi. Tarina saa eloa, jota olisi kaivannut jo paljon aikaisemmin.

Vielä yksi myönteinen huomio: kaikkien dekkarien paskamaisten pomojen vastapainoksi Tuulin esimies Kalle-Pekka Hirvonen, jota kaikki kutsuvat Kapuksi, on korostetun reilu ja kannustava.

Suvi Eriksson kirjoittaa erinomaisen sujuvaa ja luontevaa tekstiä. Kun laji on dekkari, siinä saisi olla myös edes vähän jännitystä. Tämä toiveena jatkoon, sillä sitähän Linnan varjossa on sen lopun perusteella saamassa.

Mukavana bonuksena teoksen lopussa on joukko sitä käsitteleviä kysymyksiä, joita voi hyödyntää esimerkiksi lukupiirissä. Eriksson kertoo kotisivuillaan koordinoivansa vapaa-ajallaan Virtuaalista Dekkarilukupiiriä.

Harri Virtasen jäätävä rikosromaani Tuhon ystävät kuvaa rauhan jälkeistä aikaa, demokratian hajoamista ja luo painajaismaisen näkymän sodankäynnin seuraavaan muotoon

 Harri Virtanen: Tuhon ystävät. 276 sivua, Johnny Kniga 2026.

Monia television rikossarjoja käsikirjoittamassa ollut Harri Virtanen debytoi viime vuonna dekkarikirjailijana tiukkaan puristetulla Valaistuneella tappajalla. Vakoilua, terrorismia ja yhteiskunnallisia kytkentöjä sisältävä teos latistui hieman vasta lopussa, kun murhan taustat paljastuivat yksilöpsykologisiksi.

Kakkososassa Tuhon ystävät ei latistu mikään. Se ottaa monet aiheensa suoraan viime kuukausien uutisista ja luo niiden päälle painjaismaisen ja kauhistuttavan näkymän siitä, mitä sota voisi olla aivan lähitulevaisuudessa. Venäjän ja Ukrainan välinen droonisota on jo muuttanut kaiken neljässä vuodessa. Seuraava mullistus voi olla oven takana.

Tuhon ystävät on Joki-sarjan toinen osa. Joki on KRP:n monella tavalla rikkinäinen erikoistutkija Henri Joki, joka tutki edellisessä osassa Supon työntekijän murhaa. Tämä oli päässyt lähelle korkean tason vakoiluvyyhtiä. Vakoilua tehtiin tietysti Venäjän laskuun.

Jatko-osassa tapahtuu Suomen historian suurin terrori-isku, mutta juonen kannalta keskeisin on suomalaisen peliyhtiön kehittämä mullistava sotapeli Quantum Strike. Peliä testaavat teinit ohjaavat drooni-iskuja, jotka näyttävät oikeilta tuhotöiltä oikealla Ukrainan sotarintamalla.

Poliisi saa vihiä jostain oudosta, kun neljä saman koulun 14-vuotiasta poikaa on yrittänyt itsemurhaa lähes samaan aikaan. Kyseessä voisi olla myös sairas some-haaste, mutta ei ole. 16-vuotias peliä testannut Niklas Reitari ryhtyy ottamaan selvää Quantum Striken rahoittajien taustoista ja avustaa poliisia heille tuntemattomaan todellisuuteen.

Samaan aikaan parikymppinen sairaanhoitajaopiskelija Riikka Järvinen suunnittelee kouluiskua. On kesä, mutta seuraavan lukukauden ensimmäisenä päivänä hän toteuttaisi suunnitelmansa, joka suuntautuu itsekkyyttä ja yksilökeskeisyyttä vastaan. Hän toteuttaa kristittyjen velvollisuutta jouduttaa lopunaikoja nyt, kun käynnissä on sota hyvän ja pahan välillä.

Vauhdilla etenevässä teoksessa on monia epäuskottavuuksiakin, mutta niistä nillittäminen on turhaa. Tuhon ystävät on viiltävä pysäytyskuva ajasta, jota elämme juuri nyt, ja varoitus siitä, mitä kohti olemme menossa. 

Kuten Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson on sanonut, Ruotsi ei ole sodassa, mutta ei elä myöskään rauhanajassa. Pätee myös Suomeen ja koko Eurooppaan. Venäjä yrittää horjuttaa länsimaisia demokratioita ja käyttää hyväkseen perinteisiin arvoihin paluuta vaativaa äärioikeistoa. Sen retoriikka on teoksessa vain vähän kärjistetympää kuin mitä perussuomalaiset suoltavat somekanaviinsa päivittäin.

"Me eletään lopunajan fasismia", teoksessa lainataan Naomi Kleinia.

"No, Naomi Kleinin mukaan 30-luvun fasismi lupasi keskiluokalle kuitenkin tulevaisuuden, pienen palan maata ja toimeentulon. Lopunajan fasismi ei lupaa mitään, Pelkkää tuhoa", Henri Joki selventää.

Sen yhtenä osana sota hivuttautuu osaksi siviilielämää, mikä taas muistuttaa 1930-luvun fasismia.

Mutta miksi spektaakkelia tavoittelevat tuhoiskut? Motiivi voi olla mikä tahansa ideologia. Onko taustalla vain tarve tulla suureksi ja tunnetuksi? Tuntea edes jotain merkitystä? Myös terapeuttina työskentelevä Virtanen löytää tällaisia syitä.

Harri Virtanen juoksuttaa dystopiaansa hurjalla vauhdilla, pitää niin sanotusti tiukassa otteessaan alusta loppuun. Tuhon ystävät on ajankohtaistrillerien kärkeä, kuin huutava ääni, että pian on liian myöhäistä. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä.

Uusi Islanti-dekkari Väkivallan saari alkaa peruskuvioilla, mutta hyytää lopussa veren

Michael Hjorth & Bjarni Thorsson: Väkivallan saari (Våldets ö). Suomentanut Kristiina Vaara. 382 sivua, Otava 2026.

Ei, taas tätä samaa. Uusi Islantiin sijoittuva dekkarisarja alkaa kliseisimmällä mahdollisella tavalla nuoren naisen alastomalla ruumiilla. Murhan uhri löytyy tällä kertaa hevostallin karsinasta. Jatkokin on peruskauraa: poliisit tutkivat, ja välillä hypätään pyöräilevän murhaajan näkökulmaan. Millainen hän on ja miksi hän murhaa, se selviää jo aika pian.

Alussa ihmetyttää, miten Väkivallan saaren toinen kirjoittaja Michael Hjorth on sortunut näin tavanomaiseen kuvioon. Ruotsalainen Hjorth tunnetaan parhaiten äärikoukuttavista Sebastian Bergman -dekkareista. Kirjan toisen kirjoittajan Bjarni Thorssonin nimi ei soita kelloja, mutta Wikipedia tietää hänen oleva islantilainen käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jolta on tätä ennen ilmestynyt kaksi romaania.

Lähtökohta on lattea, mutta varsin nopeasti teos alkaa sykkiä hikeä pintaan. Väkivallan saari on sittenkin pirullisen jännittävä ja nerokkaasti rakennettu trilleri, joka myös kertoo jotain olennaista ajastamme. Hjorth ja Thorsson avaavat murhaajan taustaa jo teoksen alussa, joten tässäkin voi kertoa, että konservatiivisen mieskäsityksen vallassa oleva murhaaja "kostaa" naisille, jotka ovat hänen mielestään liian itsenäisiä tai  näkyviä mielipidejohtajia. Häntä ajaa ajatus siitä, että länsimaissa kaikki on mennyt vikaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Hänelle saavuttamattomat naiset ovat ottaneet vallan.

"He hallitsivat kaikkea. Yhteiskunta pyöri enemmän tai vähemmän heidän ympärillään, keskustelua värittivät heidän mielipiteensä, ja miehiä syytettiin kaikesta, mikä meni pieleen. Kaikki hyvä luettiin naisten ansioksi. Ainoat miehet, joita kuunneltiin näinä päivinä, olivat homoseksuaaleja tai niitä, jotka olivat muuttuneet naisiksi."

Hevostallista löytyneen naisen murhaa tutkinnan johtoon laitetaan Ruotsista Islantiin muuttanut tuore rikospoliisi Helga Jónsdóttir. Ensikerran johtovastuussa olevan epävarman Helgan aisapariksi ajautuu liikennepoliisi ja pelastuspalveluun kuuluva Bjarki Gudmundsson. Hänellä on tausta erikoisjoukoissa ja huumepoliisina, mutta sitten on tapahtunut jotain, jota tässä Helga & Bjarki -sarjan ensimmäisessä osassa ei tarkemmin paljasteta. Sen takia Bjarki viihtyy parhaiten yksin, mutta hevostallissa murhatun naisen tapaukseen liittyy piirre, joka saa hänet pysymään osana tutkijaryhmää.

Toinen samanlainen murha vahvistaa poliisille, että liikkeellä on tiettyä suunnitelmaa toteuttava sarjamurhaaja, jolla on tähtäimessään jo kolmaskin uhri. On siis tulenpalava kiire. Murhaajaa jäljitetään valvontakameroiden kuvista ja sosiaalisen median kautta. Hjorth ja Thorsson saavat ihmeen paljon jännitystä irti periaatteessa mekaanisesta tietokoneiden ruutujen tuijottelusta ja sieltä löytyvien vihjeiden keruusta ja yhdistelemisestä.

Sebastian Bergman -dekkareissa Hjorthin luoma jännitys nousee parhaissa kohdissa intensiiviseksi piinaksi, jota lukiessa sivut kääntyvät tiuhaan. Sama pätee Väkivallan saareen.

Viimeisellä kolmanneksella teoksessa laitetaan vielä uusi vaihde sisään. Murhaaja on päässyt poliisien verkosta ja kuljettaa nyt autolla seuraavaa uhriaan kohti loppunäytöstä Islannin aavalla keskiylängöllä, jossa ei ole kuin laavaa. Hjorth ja Thorsson ottavat kaiken irti Islannin omaperäisestä luonnosta. Murhaajan ja uhrin jäljittäminen on liki mahdotonta Sveitsin kokoisella aukealla, jonne kaiken lisäksi laskeutuu sumu.

Pitkällä automatkalla avautuu lopullisesti murhaajan hyytävä ajatusmaailma ja se tausta, josta tällaisia hirviöitä ja heidän seuraajiaan syntyy.

Jo ensi syksynä jatkoa saava Helga & Bjarki -sarja lähtee liikkeelle loistavasti. Helga on epävarmuudessaan kaikkea muuta kuin superpoliisi, mutta hän saa suurenmoista tukea koko itsensä peliin laittavalta tutkintaryhmältä. Paitsi siltä yhdeltä kuusikymppiseltä jäärältä, joka vähättelee Helgaa ja kutsuu häntä ruotsalaiseksi. Mutta ääritilanteessa hänestäkin löytyy uusia ominaisuuksia.

Bjarki on mielikuvissani norjalaisnäyttelijä Kristofer Hivjun näköinen voimajässikkä. Siis sen partamiehen, joka on tuttu tv-sarjoista Game of Thrones ja Beck, ja juuri nyt Vuonomurhista. Sääntöjä uhmaava Bjarki on sellaisenaan aika tyypillinen kapinallinen dekkarihahmo, mutta hänessä on myös arvoituksellisuutta, joka tukee Väkivallan saaren upeaa onnistumista.

Islanti on nyt muotia dekkareissa. Satu Rämön Hildurin kaltaisia poliisisarjoja riittää. Periaatteessa poliisisarjan alku Väkivallan saarikin on, mutta se on useimpia muita toiminnallisempi ja ennen kaikkea hyytävällä tavalla jännittävämpi kuin useimmat verrokkinsa.

Suosittuun cozy crimeen riittää uusia yrittäjiä, Laura Arikka erottautuu saaristolaismiljööllä Synkeässä juhannuksessa

 Laura Arikka: Synkeä juhannus. 448 sivua, Otava 2026.

Murhia, jännitystä ja arvoituksia ilman väkivaltaa. Hyvää tuulta ja rempseän mukavia henkilöhahmoja. Loppufiiliksenä hyvä mieli. Jotain sellaista on tasaisesti suosiotaan kasvattava dekkarien alalaji cozy crime. Uusia yrittäjiä alalle tulee koko ajan. 

Nyt vuorossa on Korppoossa mökkeilevä Laura Arikka, joka sijoittaa teoksensa kuvitteelliseen Farlaxin saaristokuntaan ja tarinat juhlapyhiin. Synkeä juhannus on sarjan ensimmäinen osa.

Farlaxin keskustan juhannusaatto saa todella synkeän käänteen, kun aamuvarhaisella puistosta löytyy kaksi toisiinsa kietounutta ruumista. He ovat parikymppiset sisarukset Lumi ja Oliver Andersson. Saaren lääkäri Alexander Axholm toteaa Oliverin kuolleen päähän osuneesta iskusta, mutta Lumissa ei näy merkkejä ulkoisesta väkivallasta. Kuolinsyy vaatii tarkempia tutkimuksia.

Farlaxissa ei ole totuttu henkirikoksiin. Sen poliisia johtava rikoskomisario Toomas Lehto haluaa silti näyttää, että kaksoismurha osataan ratkaista omin voimin, koska poliisilaitosta uhkaa lakkauttaminen. Tiimiin kuuluvat poliisit Abraham "Abbe" Nasser ja Maija Saarinen sekä ulkojäsenenä pappeudesta luopunut Sofie Andrell, joka on toiminut poliisin apuna suruviestien viemisessä. Papin roolista on vaikea päästä eroon pienessä yhteisössä, joka herää henkiin vain kesäisin pariksi kuukaudeksi.

Heistä Toomaksen ohella Synkeän juhannuksen päähenkilöksi nousee lajityypin oppien mukaisen persoonallinen Sofie. Hän kuuluu saaren viiden hengen lottomiljonääriporukkaan, ja on se, joka oivaltaa eniten rikostutkinnassa.

"Minusta tuntuu, että olemme tuomassa surua keskelle murhetta", Sofie sanoo Toomakselle, kun he saapuvat rähjäiseen pihapiiriin tuomaan tietoa sisarusten kuolemasta heidän isoisälleen Asko Saloselle ja jossain toisessa todellisuudessa elävälle Aino Anderssonille. Saaristolaisidyllilläkin on takapihansa.

Synkeä juhannus on erikoiselta tuntuva yhdistelmä herttaisten ihmisten ihanaa helteisen juhannuksen viettoa, salattua intohimoa ja raskaita rikoksia, sillä Lumi ja Oliver eivät jää ainoiksi vainajiksi. Murhatutkinnasta siirrytään kepeästi Sofien lottovoittajaporukan perinteiseen juhannusjuhlaan ihan kuin mitään synkeää ei olisi tapahtunut vain vähän aikaa sitten. Tunnelmasta toiseen mennään pitkin kirjaa.

Erikoisuuden tuntua lisää se, että teoksessa herroitellaan ja rouvitellaan niin paljon.

Ylipitkänäkin Synkeässä juhannuksessa on outoa vetovoimaa, kunnes täysin epäuskottava loppuratkaisu vesittää tunnelman. Laura Arikka osaa kirjoittaa vetävää tekstiä ja dekkarin perussäännöt vähitellen aukeavine arvoituksineen. Hyppäykset ihmissuhteisiin kuuluvat lajityyppiin. Erityisesti pidin siitä, miten lottomiljonäärit huolehtivat toisistaan. Tiivistäminen olisi silti tehnyt teokselle hyvää.

Elämäkerta vahvistaa kuvaa Riikka Purrasta monomaanisena maahanmuuttofanaatikkona

 

Onni Kari & Lauri Nurmi: Riikka Purra - Suomen rautarouva. 320 sivua, Into 2026.

Kenellekään vähänkään politiikkaa seuraavalle ei ole jäänyt epäselväksi, että perussuomalaisten puheenjohtajalla Riikka Purralla on yksi missio ylitse muiden: maahanmuuton ja maahanmuuttajien vastustaminen. Eikä sekään, että Purra on kannassaan suorastaan fanaattinen. Mutta että näin fanaattinen. Koko kuva aukeaa vasta hänen omista kirjoituksistaan ja puheistaan, kun niitä on koottu yhteen ja analysoitu epävirallisessa elämäkerrassa Riikka Purra - Suomen rautarouva. Se yllättää kokeneenkin politiikan tarkkailijan.

Iltalehden toimittajien Onni Karin ja Lauri Nurmen kirja pohjautuu Purran eri tiedotusvälineille antamiin haastatteluihin, hänen kirjoituksiinsa omassa blogissaan ja ennen kaikkea oppimestari Jussi Halla-ahon Scriptassa sekä puheisiin, joita hän vyörytti varsinkin viime kaudella ensimmäisen kauden kansanedustajana. Purraa itseään ei ole kirjaan haastateltu eikä ilmeisesti hänen lähipiiriäänkään.

Suomen rautarouva ei ole samanlainen tärsky kuin Nurmen kirjoittama Halla-ahon epävirallinen elämäkerta, joka ilmestyi vuonna 2020. Se kertoi aivan uusia puolia kannattajiensa Mestariksi kutsumasta entisestä kirkkoslaavin tutkijasta, josta tuli maahanmuuttovastaisen liikkeen kulttihahmo. Kirja sisälsi myös uutisia, kuten sen, että Halla-aho teki poliittisen nousunsa käytännössä veronmaksajien rahoilla.

Purra-elämäkerta vahvistaa sitä, mitä on tiedetty muutenkin, mutta jättää myös vastaamatta keskeisiin kysymyksiin. Niistä tärkein on, miksi ympäristönsuojelusta kiinnostunut ja vihreitä, ja jopa vasemmistoliittoa, äänestänyt nuori nainen imeytyi parikymmentä vuotta sitten nuivaksi kutsuttuun liikehdintään, jonka keskeinen ajatus oli se, että maahanmuutto tuhoaa länsimaiset yhteiskunnat.

Tuliko herätys vain Halla-ahon Scriptaa lukemalla vuoden 2006 paikkeilla ja siitä alkaen? Vaikuttivatko siihen jotkut huonot kokemukset maahanmuuttajista? Purran omissa kertomuksissa mitään järisyttävää ei ole, mutta samassa hampurilaisravintolassa aterioinut somaliperhe ärsytti nuorta perheenäitiä.

Purra itse alkoi kirjoittaa Scriptaan vuonna 2008 nimimerkillä riikka. Nämä kirjoitukset hän löysi edestään kesällä 2023, kun ne kaivettiin esiin Petteri Orpon hallituksen nimityksen jälkeen. Pakon edessä Purra joutui pahoittelemaan kirjoituksiaan, mutta aitoa katumus ei ollut.

Purra omaksui uuden aatteen käännynnäisen palolla. Tammikuussa 2008 hän kirjoitti olevansa "niin täynnä silkkaa vihaa ja raivoa, että meinaan sulaa tuolilleni". Syynä olivat islam ja monikulttuurisuutta ylistävä ideologia. Raivoa ja vitutusta hän on kokenut sen jälkeen kerta toisensa jälkeen, mutta joutuu nyt ministerinä esiintymään peitellymmin, onhan Orpon hallitus julistanut nollatoleranssia rasismille. Muita perussuomalaisia se ei ole pahemmin hillinnyt.

Uskon vahvistusta Purra sai Suomen Sisun Keskiviikkokerhosta, jossa kävi jonkin verran, mutta ei ollut mitenkään näkyvä hahmo. Siellä alkoi kuitenkin muodostua myöhempi perussuomalaisten pyhä perhe, johon Halla-ahon ja Purran lisäksi kuuluu puolueen varapuheenjohtaja ja Purraakin tiukempi yhden asian mies Simo Grönroos.

Maahanmuutto on Purralle kohtalonkysymys, eikä hän erottele humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa. Kaikki on samaa islamia, joka lisää epätasa-arvoa ja tuo uskonsodat Eurooppaan. Työperäiset maahanmuuttajat hän leimaa parhaimmillaan pizzanpaistajiksi ja kebabintekijöiksi, mutta yleensä maahanmuuttajat ovat Purran maailmassa rikollisia ja kuluerä.

Purran maailmankuva on täysin dystooppinen. Hän ei esitä positiivisia ratkaisuja, koska uhkakuvat vaanivat kaikkialla. Ruotsi on jo menetetty ja Suomessa käsillä ovat viimeiset hetket, hän maalaili vuonna 2022. Neljä vuotta myöhemmin voi kysyä, miksi "menetetty" Ruotsi menestyy ja sen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa, mutta Suomi taantuu, vaikka perussuomalaista maahanmuuttopolitiikkaa on pantu toimeen kokoomuksen ja RKP:n myötävaikutuksella kohta kolme vuotta.

Maahanmuuttopolitiikkaa on tällä vaalikaudella kiristetty merkittävästi. Kirjan kirjoittajat eivät usko, että se riittää perussuomalaisille. Maalitolpat siirtyvät sitä mukaa, kun kiristyksiä saadaan aikaan.

"Maahanmuuton vastustaminen voi muuttua jo maassa olevien karkottamisen kannattamiseksi", Kari ja Nurmi kirjoittavat.

Esimerkiksi tästä he nostavat esiin kansanedustaja Onni Rostilan Donald Trumpia viime syksynä kehuvan tiedotteen. Sen mukaan Trumpilla on tiukka mutta perusteltu linja, kun hän haluaa paitsi lopettaa maahanmuuton kehitysmaista myös karkottaa ulkomaalaiset, jotka ovat taloudellinen taakka, turvallisuusriski tai sopeutumattomia länsimaihin.

Viime vuonna perussuomalaiset järjestivät kaksi isoa rasismikohua, joiden jälkeen sorvattiin uusia pelisääntöjä hallitukselle ja vakuutettiin nollatoleranssia. Silti kansanedustaja ja ministeriksi palannut Wille Rydman maalaili ennen joulua maahanmuuton romahduttavan eurooppalaiset yhteiskunnat, ja kirjoitti valloittajakansoista, joiden edustajat hakkaavat, ryöstävät ja raiskaavat eurooppalaiset nuoret.

Rydmanin kirjoitus jäi julkisuudelta huomaamatta tai siitä ei yksinkertaisesti viitsitty kirjoittaa, koska näitä tulee jatkuvasti. X:ssä se yli 2000 tykkäystä.

Riikka Purra on uransa huipulla nyt, kun eduskuntavaaleihin on vuosi aikaa.Virallisesti hän sanoo pyrkivänsä seuraavan hallituksen pääministeriksi, mutta todellisuudessa kyse on siitä, kuinka suuren vaalitappion perussuomalaiset kokee huhtikuussa 2027 ja onko tulisielulla kiinnostusta kaiken jälkeen oppositiopolitiikan ankeaan arkeen. Ylen maaliskuun gallupissa keskusta meni perussuomalaisten ohi. Eväät oppositiopolitiikkaan ovat muun kuin maahanmuuton osalta ensi kaudella vähissä, koska perussuomalaiset on mukana samassa velkajarrussa kuin kaikki muutkin vasemmistoliittoa lukuun ottamatta.

Omiensa keskuudessa Purra nauttii suurta arvostusta. On kuljettu pitkä matka siitä, kun halla-aholainen liike alkoi nähdä Timo Soinin perussuomalaiset poliittisen vaikuttamisen kasvualustanaan, mutta Purra ei innostunut. Häntä ärsyttivät puolueen junttimaisuus sekä puolueen kojuilla päivystäneet vanhat ylipainoiset duunaripunaniskat.

Purrasta muodostuu kirjassa ristiriitainen kuva. Hän on puolueensa kanssa tehnyt rasismista menestyvän opinkappaleen, jolla oltiin hilkulla nousta viime vaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi. Menestystä oman agendan levittämisessä tuli näinkin. 

Scriptan piiriin tullutta nuorta riikkaa julkinen rasistinen kuvasto kuitenkin kavahdutti. 

Kiistämättä älykkäänä ihmisenä hän on onnistunut antamaan rasismille salonkikelpoisemman ilmiasun kuin valtaosa Halla-ahon alkuperäisistä seuraajista. Perussuomalaiset on kuitenkin sellainen kirppulauma, että edes puolueen arvostettu puheenjohtaja ei saa pidettyä sitä kokonaan kurissa.

Poskettoman hyvä "påskekrim" Huuto syntyi kahden norjalaisen dekkariveteraanin yhteistyönä

Jan-Erik Fjell - Jörn Lier Holst: Huuto (Skriket). Suomentanut Anna-Maija Ihander. 333 sivua, Like 2026.

Norjalaisten pääsiäinen kuluu rikosviihteen parissa. Påskekrim kuuluu olevan yli satavuotinen perinne. Silloin luetaan dekkareita ja jännitysromaaneja. Nykyään tietysti myös katsotaan rikosaiheisia tv-sarjoja ja elokuvia. Perinne juontaa juurensa vuoteen 1923, jolloin norjalaista rikosromaania mainostettiin Aftonpostenin etusivulla uutisen näköisellä ilmoituksella.

En tiedä, onko norjalaisten pitkän linjan dekkaristien Jan-Erik Fjellin ja Jörn Lier Holstin ensimmäinen yhteisteos Huuto julkaistu alun perin juuri pääsiäiseksi, mutta se tuntuu juuri sellaiselta, josta påskekrimin harrastajat oikein kieriskelevät nautinnosta. Perinteikäs kuka sen teki -mysteeri on kirjoitettu nykyaikaisella twistillä, ja lukijaa härnätään loppuun saakka erilaisilla maukkailla vihjeillä väärään suuntaan.

Kahden dekkarikirjailijan yhteisteokset on uudempi ruotsalainen perinne. Yksikään lukemani tällainen teos ei ole yltänyt lähellekään kirjailijoiden omien dekkarien tasoa, mutta Norjasta tärähti täysosuma jännärillä ja sarjan avauksella, joka kertoo rikosaiheisia podcasteja tekevästä kolmikymppisestä Markus Hegeristä.

Lokakuussa 2008 seitsemänvuotias Leah Forsberg katoaa Valdresin pikkupaikkakunnalla. Hänestä ei löydy jälkeäkään laajoissa etsinnöissä. Leahin isä Tobias tuomitaan kuitenkin aihetodisteiden perusteella tyttärensä murhasta. Juuri kun hän on vapautumassa vankilasta Tobias tekee itsemurhan.

Markus Heger on tehnyt tapauksesta yhden jakson podcastiinsa. Huuto, jota kukaan ei kuullut ei ole saanut jatkoa, vaikka sitä luvattiin jakson lopussa. Miksi ei? Siitä kiinnostuu Avise Valdres -paikallislehdessä sijaisena työskentelevä Mathilde Wold, joka alkaa myös itse tutkia juttua.

Huuto on kuin yksityisetsivätarina sillä erotuksella, että vanhaa rikosta tutkii podcastia tekevä toimittaja. Markus Heger asuu asuntoautossa ja ajelee sillä eri puolille Norjaa nauhoittamaan juttujaan.

Huuto, jota kukaan ei kuullut saa kuitenkin erinäisten sattumusten jälkeen jatko-osan. Markukselle tulee sen jälkeen aina sen verran yleisövihjeitä, että hän pääsee taas uudelle etapille rakentaessaan kuvaa siitä, mitä Leahille tapahtui. Osa kirjasta on sitä, että Markus puhuu mikrofoniin ja kuvaa sitä, mitä tekee ja näkee juuri nyt. Haastateltavien kertomuksia käsitellään takaumina.

Fjell ja Horst ovat luoneet Markus Hegerille hyvän yksinäisen suden taustan, jonka takia hän herää öisiin painajaisiin ja on jättänyt poliisikoulun kesken. Äiti on kuollut, melkein koko hänen lapsuutensa poissa ollut isä vankilassa, mutta nyt suhdetta rakennetaan uudelleen.

Hegerin etsivätyö on herkkua kaikille, jotka pitävät tällaisista "salapoliisitarinoista". Kokeneet rikoskirjailijat pitävät mielenkiinnon yllä, pudottelevat odottamattomia käänteitä, rytmittävät kiitettävästi tutkintaa ja Hegerin omaa elämää, ja rakentavat pienen Leahin kohtalosta taidokkaan palapelin, joka pitää otteessaan loppuun saakka.

Huuto on lisäksi kiitettävän erilainen kuin Fjellin ja Horstin omat teokset.

Jan-Erik Fjell on kirjoittanut tukun hyytäviä murhatarinoita, joita yhdistää se, että menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka johtaa uusiin rikoksiin dekkarien nykyajassa. Niitä selvittää komisario Anton Brekke, jossa on vähän Harry Holea, mutta teokset eivät ole niin synkkiä, vaan jopa hyväntuulisia.

Jörn Lier Holstilla on takanaan parikymmentä Wisting-dekkaria, jotka ovat omaan makuuni sellaisia köyhän miehen Wallandereita, että läheskään kaikkia ei viitsi lukea.

Huudossa kaksi erilaista dekkaristia on yhdistänyt parhaat piirteensä niin mukaansa tempaavasti, että syntymässä  taitaa olla laatusarja.

Jussi Simolan nopeiden liikkeiden dekkari Katkerat katseet kärsii omaäänisyyden puutteesta

 

Jussi Simola: Katkerat katseet. 291 sivua, Myllylahti 2026.

Jussi Simola ei uudista suomalaista dekkaria kolmannella teoksellaan Katkerat katseet. Poliisiromaanien vuosikymmenten mittaisessa ketjussa se puolustaa silti paikkaansa hyvällä kerronnalla ja yllätyksellisillä juonikuvioilla.

Katkerat katseet jatkaa Simolan komisario Lara Hongasta kertovaa sarjaa, jossa aiemmit ovat ilmestyneet Haudatut haaveet ja Valitut valheet. 

Katkerat katseet on niin peruspoliisiromaani kuin olla voi. Laran johtama ryhmä tutkii Uudellamaalla kartanonomistaja Gustav Hummelgårdin murhaa, joka on kömpelösti yritetty lavastaa itsemurhaksi. Tutkinnan lomassa paneudutaan yksinhuoltaja Lara Hongan elämään ja tutustutaan hänen ryhmänsä muihin jäseniin. Heistä läheisin on kollega rikoskomisario Eero Huuhka, jonka kanssa kuin varkain pari kuukautta aiemmin vaihdetut suudelmat kuumottavat edelleen niin, että ne voisi uusiakin.

Simola kuvaa hyvällä rytmillä rikostutkinnan moninaisuutta. Rikospaikalta etsitään jälkiä, uhrin lähipiiriä puhutetaan ja nykymaailmassa saa tuijottaa loputtomiin valvontakameroiden kuvia, jos rikos on tapahtunut kaupungissa. Nyt ei ole, mutta Gustav Hummelgårdilla on edellisenä iltana ollut tapaaminen Helsingin keskustassa. Sen jälkeen hänen on nähty nousevan Toyota Corollaan. Ylikonstaapeli Reima Tyrväinen  jäljittää kamerakuvien avulla auton liikkeitä Nordenskiöldinkadun risteykseen saakka. Sitkeä työ tuottaa tärkeän vihjeen, vaikka ruudun tuijottaminen kirvelee silmiä.

Katkerat katseet lähtee liikkeelle vanhan ajan kartanodekkarina. Paikalla Hummelgårdin kartanossa on pieni piiri kuin Agatha Christien kirjoissa. On uhrin vaimo Gunilla, samassa pihapiirissä asuva raskaana oleva tytär Martha miehensä Ville Kiven kanssa, Villen veli Lasse pienen poikansa kanssa, taloudenhoitaja Hellevi Helenius sekä kartanon ulkotöistä vastaava Kalle Holm, joka tietää Gustavin salaisuuden.

Kartanomiljööstä teos laajenee sen eri henkilöiden salaisuuksiin, joista murhan motiivi alkaa hahmottua. Vähän turhankin tasaisena pitkään etenevän dekkarin lopussa pudotellaan yllätyksiä nopeaan tahtiin. Jussi Simola on kehittänyt niihin oivan kierteen. Loppuratkaisut yllättävät aidosti.

Simolalla on Katkerissa katseissa puitteet kunnossa. Teos on hyvin kirjoitettu, rikosjuonen ja henkilöiden välinen suhde on tasapainossa, Laran ja Eeron suhteen kehitys tuo siihen inhimillistä lämpöä ja dekkari pitää arvoituksellisuutensa loppuun asti.

Toinen puoli on se, että Katkerissa katseissa ei ole mitään, mikä erottaisi sen kymmenistä muista tänäkin vuonna julkaistavista komisariovetoisista rikosromaaneista. Tai sadoista aiempina vuosina. Jotain omaa tarvittaisiin, jotta Simola nousisi massasta esiin.