Järisyttävä Islanti-dekkari Kalastajan kuolema yllättää vielä viimeisellä sivulla

 Michael Hjorth & Bjarni Thorsson: Kalastajan kuolema (Fiskarens död). Suomentanut Kristiina Vaara. 416 sivua, Otava 2026.

Rikosromaani Kalastajan kuolema alkaa kolkolla tavalla. Lopussa seisoo käänteen tekevä yllätys. Välissä on 400 sivua täyteläistä kerrontaa, hyvää Islanti-kuvausta, monipolvinen juoni ja paljon tavallista onnistuneempia henkilökuvia. Enempää dekkarilta ei oikein voi vaatia.

Vopnafjördur on Itä-Islannissa sijaitseva 500 asukkaan kylä, joka elää kalastuksesta ja kalastusteollisuudesta. Sitä yksinvaltaisesti hallitseva Vopni-yhtiön perustaja ja toimitusjohtaja, jonka islantilaista nimeä en osaa näillä näppäimillä kirjoittaa, herää autonsa takakontista sidottuna ja suu teipattuna. Vieressä on vaimo samalla tavalla. Moottori ottaa kierroksia ja syöksyy satama-altaaseen. Vopnafjördurin valtias kokee vaimoineen kauhean kuoleman.

Ruotsalaisen Michael Hjorthin ja islantilaisen Bjarni Thorssonin ensimmäinen yhteinen dekkari Väkivallan saari ilmestyi suomeksi huhtikuussa. Vähän latteana alkanut teos kehittyi pirullisen jännittäväksi ja ajankohtaiseksi sarjamurhaajajännäriksi. Sen lopussa tämän Helga & Bjarki -sarjan päähenkilöt olivat mukana epätoivoisessa takaa-ajossa Islannin aavalla keskiylängöllä.

Vopnafjördurin satamaan murhatun kaksikon tapaus tuo uudelleen yhteen rikospoliisi Helga Jónsdóttirin ja rikospoliisia avustavan järkälemäisen liikennepoliisi Bjarki Gudmundssonin. Sekä muut rikostutkijat Reykjavikista. Heihin kuuluu myös tekninen tutkija Yvette, jolla on seksisuhde Bjarkin kanssa. Myös Helga on ihastunut Bjarkiin, mikä mutkistaa asioita.

Murhatapa on niin raju, että siinä on jotain henkilökohtaista, poliisit päättelevät. Epäiltyjen piiri ei ole suuri. Uhrien poika ja tytär puolisoineen, potkut saanut yhtiön laivan kapteeni ja hänen rakastajattarensa, joka toimii palvelijana uhrien talossa. Tai sitten joku kyläläinen, joka on saanut tarpeekseen yhden perheen kaiken kattavasta vallasta.

Isän ja pojan välit ovat olleet riitaisat. Kiista on koskenut yhtiön toimintaa ja tulevaisuutta. Sisarusten välit eivät ole hyvät, mutta ilmiriidaksi ne muuttuvat, kun testamentti avataan ja selviää, kenelle Vopni-yhtiön hallinta siirtyy.

Suomesta käsin on vaikea ymmärtää kalastuksen merkitystä Islannin taloudelle. Se kattaa vain noin neljä prosenttia maan kansantuotteesta, mutta tuo 40 prosenttia vientituloista ja rannikkokylissä se on suurin työllistäjä. Saaliin arvo nousi, kun Islannissa otettiin 1980-luvulla käyttöön kalastuskiintiöt, mutta ne ovat muutaman ison yhtiön hallussa. Se luo katkeruutta, mikä voisi selittää murhat.

Hjorthin ja Thorssonin käsissä juoni ja henkilösuhteet etenevät hyvässä tasapainossa. Alussa hieman häiritsee Bjarkin, Helgan ja Yvetten kolmiodraaman saippuaoopperamaisuus, mutta sitten kirjoittajat siirtävät sen taka-alalle. Yksin parhaiten viihtyvän Bjarkin ja huoltajuusriidan keskellä olevan Helgan henkilökuvat syvenevät.

Kalastajan kuoleman puolivälissä Hjorth ja Thorsson tuovat mukaan ruotsalaisen yhteyden. Alkaa selvitä, mitä on murhien takana. Tarina tihentyy. Jännitys nousee, mutta vielä on pitkä matka loppuun, kun Helga tekee omin päin luvattomia tutkimuksiaan Ruotsissa ja muut jatkavat Islannissa.

Pääpahiksen kirjoittajakaksikko on rakentanut erityisen taitavasti. Hän ei ole noussut rahamaailman huipulle niinkään taidoillaan vaan siksi, että osaa siihen vaadittavat pelin säännöt. Ihmisiä murhauttava pelimies on kotona rakastava isä, jonka pasmat menevät sekaisin, kun hänen 11-vuotias poikansa kertoo moraalia käsittelevästä kouluaineestaan.

Michael Hjorth ja Bjarni Thorsson ovat luoneet Kalastajan kuolemaan kokonaisen uskottavan pienoisuniversumin, joka iskee sekä tunteisiin että jännityksen kaipuuseen, mutta sisältää myös vähitellen aukeavia mysteerejä. Rikos ratkeaa - tavallaan, mutta loppuratkaisut vavahduttavat. Ja vasta sitten tulee se alussa mainittu iso yllätys, jota et olisi osannut arvata.

Paljon loistavia pohjoismaisia käännösdekkareita on tänäkin vuonna ilmestynyt, mutta Kalastajan kuolema tuntuu siinä sarjassa erityisen vaikuttavalta. Väkivallan saari oli hyvä alku, mutta vasta Kalastajan kuolemassa ruotsalais-islantilainen kirjoittajakaksikko iskee todella lujaa.

Kolkkoja murhia ja tosi mukavia poliiseja Jukka-Pekka Palviaisen raumalaisessa kotiseutudekkarissa

 Jukka-Pekka Palviainen: Lumiakvaario. 261 sivua, CrimeTime.

Raumalaisen Jukka-Pekka Palviaisen kolmas dekkari Lumiakvaario alkaa todella kolkosti. Varhain vappuaamuna kaksi hahmoa kuljettaa kolmatta veneellä meren rannalla sijaitsevan ökytalon rantaan. Se kolmas on nippusiteillä sidottu nainen, joka tietää kuolevansa pian. Niin myös käy. Hahmot hukuttavat naisen ja poistuvat takaisin merelle.

Vastarannalla Simo Sukkula on kiikaroinut ja kuvannut ökytalossa pidettyjä vappujuhlia. Häntä ei sellaisiin kutsuta koskaan. Simo tulee kuvanneeksi laadukkaalla kalustollaan myös murhan, mutta ei ilmoita siitä poliisille.

Palviaisen poliisiromaanit erottuvat muista kahdella tekijällä. Hänen kuvauksensa suorastaan hyväilevät Raumaa, joten kotiseuturakkauden on oltava aitoa. Lisäksi rikosylikonstaapeli Teemu Taikkosen johtama Rauman murharyhmä on näissä kuvioissa ainutlaatuisen mukava.

Taikkosen ja vanhemman rikoskonstaapeli Nelli Nurmisen lempeä naljailu käynnistyy jo murhapaikalta pois ajettaessa. Sitä riittää myös ryhmän muiden jäsenten kesken pitkin matkaa. Sanailu on nasevaa ja oikeasti hauskaa. Realismin vankina kysyn itseltäni, voivatko poliisit noin vain heittää sanalliselle viihteelle raakojen rikosten keskellä. Voivat, vastaan. Lumiakvaario on dekkari, rikosviihdettä, ei dokumentti.

Murhatun naisen taustojen selvittely vie poliisien ajatukset huumerikollisuuteen. Mutta miksi hänet hukutettiin juuri liikemies Pauli Häkösen ja tämän vaimon Olivian luksustalon rannassa?

Mukavien poliisien lisäksi Lumiakvaarion henkilöt jakautuvat kahteen ryhmään. Rikkaat ovat kovasydämisiä ja häikäilemättömiä, yhteiskunnan varjopuolelle joutuneet surullisia tapauksia, joita Häkösten kaltaiset halveksivat.

Jälkimmäisiin kuuluu autistinen tai jollain muulla tavalla ihmissuhteisiin kykenemätön Simo Sukkula, joka voisi tehdä kuvillaan ison tilin. Simon ainoa lämmin "ihmissuhde" on tekoälyn avulla kommunikoiva seksinukke. Palviainen ei kerro Simon sairauden laatua eikä sitä, miten tällä on varaa kalliiseen kamerakalustoon ja tuhansia euroja maksavaan nukkeen.

Poliisien jatkuvaa hyvää tuulta lukuun ottamatta Lumiakvaario etenee niin kuin tuhannet muut poliisiromaanit. Todisteita kasataan, välillä mennään harhaan kunnes päästään ratkaisun äärelle. Ei siis mitään uutta tältä osin, mutta Palviaisen tekstissä on väkisin mukaansa tempaava viihdyttävä imu.

Huumerikollisuudesta Lumiakvaariossa on tosiaan isossa kuvassa kysymys, mutta Palviainen näyttää, miten pienestä ihmishenki voi joskus olla kiinni, kun onnen orpolapsen päässä naksahtaa. Kolmeen murhaan johtavan tapahtumasarjan alkusyy on mitätön.

Teemu Taikkonen on Palviaisen poliiseista edelleen ainoa, jolla on oikeaakin elämää. Hänen psykiatrisessa sairaalassa hoidossa ollut Taija-tyttärensä voi jo paremmin. Elämää mutkistaa edelleen paikallaan polkeva rakastuminen tai ainakin ihastuminen paljon poissa olevan merikapteenivaimon sisareen, joka myös tuntee poltetta Taikkoseen.

Jukka-Pekka Palviaisen kaksi aiempaa dekkaria ja nyt Lumiakvaario muodostavat helposti luettavan, ammattitaitoisen sujuvan ja todella rattoisan kokonaisuuden. Ei tämä ole läheskään vuoden paras kotimainen dekkari, mutta omassa cosy crimea hipovan poliisiromaanin sarjassaan se toimii jokseenkin täydellisesti.

Inkeriläiset natsimiehittäjien armoilla - Anni Reuter avaa isoisänsä muistiinpanojen kautta vaiettua historiaa

 

Anni Reuter: Maa joka katosi. Isoisäni salainen tehtävä Inkerissä. 271 sivua, SKS Kirjat 2026.

Inkeriläisistä muistetaan lähinnä heidän kovat kohtalonsa neuvostovallan alla 1930-luvulla sekä Suomeen jatkosodan aikana paenneiden inkeriläisten pakkopaluu Neuvostoliittoon sodan jälkeen. Moni palasi vapaaehtoisestikin, koska luuli pääsevänsä takaisin kotiseudulleen. Kukaan ei päässyt. Stalin piti inkeriläisiä epäluotettavina. Heidät siirrettiin Suomesta Keski-Venäjälle.

Sitä ennen inkeriläiset kokivat natsimiehityksen, kun Hitlerin joukot etenivät nopeasti heidän alueelleen vuoden 1941 salamasodassa. Jotkut saattoivat luulla vainojen loppuvan, kun komennon ottivat suomalaisten aseveljet. Sen sijaan stalinilainen pakkovalta vain vaihtui hitleriläiseen pakkovaltaan.

Inkeriläisistä saksalaismiehityksen alla kertoo tohtori Anni Reuterin uusi tietokirja Maa joka katosi. Sen alaotsikko kertoo, että Inkerin asia on Reuterille läheinen henkilökohtaisesti. Hänen isoisänsä Juhani Jääskeläinen toimi inkeriläisten ainoana pappina jatkosodan aikana. Teos pohjautuu suurelta osin Jääskeläiseltä jälkeen jääneisiin päiväkirjoihin ja muihin muistiinpanoihin sekä hänen ottamiinsa ainutlaatuisiin valokuviin.

Kirjan alaotsikossa mainittu salainen tehtävä tapahtui sitä ennen. Se alkoi tammikuussa 1942. Jääskeläinen kuului tutkimuskomissioon, joka tutki inkeriläisten oloja ja yritti selvittää heidän lukumääräänsä. Se ei ollut helppoa, sillä suuri osa inkeriläisistä oli karkotettu neuvostovallan aikana Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon. Niin myös Inkerin Keltossa syntyneen Juhani Jääskeläisen omaiset. 

Hänet itse oli lähetetty Suomeen opiskelemaan papiksi.

Salaisen selvityksen taustalla oli ajatus inkeriläisten siirtämisestä Suomeen. Vaivihkaa kuulosteltiin myös heidän omia mielialojaan mahdolliseen evakuointiin liittyen. Suomen viranomaisilla oli jo tässä vaiheessa tieto saksalaisten toimeenpanemista juutalaisten ja kommunistien joukkomurhista miehittämissään Baltian maissa ja Inkerinmaalla.

Talvella ja keväällä 1942 tutkimuskomissio pääsi todistamaan suomalaisten nälkäkuolemia, tauteja ja saksalaisten pitämää kovaa kuria Inkerinmaalla. Niistä tiedettiin myös Suomessa, mutta ulkoministeri Rolf Witting piti tietoja inkeriläispakolaisten liioitteluna. Anni Reuter kirjoittaa Suomen hallituksen halunneen pitää inkeriläiset ja heidän hätänsä Suomenlahden toisella puolella.

Komission työ ei tässä vaiheessa johtanutkaan käytännön toimenpiteisiin.

Reuter pohtii kirjassaan, pitäisikö Inkerinmaalla nälkään kuolleet lukea mukaan Saksassa jo toukokuussa 1941 ennen operaatio Barbarossaa päätettyyn  nälkäsuunnitelmaan. Idästä vallatuilta alueilta varastettiin ruokaa saksalaisille ja aiheutettiin tietoisesti nälänhätä. Sen tavoitteena oli tappaa nälkään 31-45 miljoonaa saksalaisten turhaksi katsomaa ihmistä.

Inkeriläiset olivat suomalaisia, mutta heiltäkin vietiin ruokaa ja kotieläimiä. Pienimuotoisen ruoka-avun piiriin pääsivät vain työssä käyvät. Vankileireillä nälkään näännytettäviin päätyi myös inkerinsuomalaisia miehiä.

Toisen kerran Juhani Jääskeläinen saapui Viron kautta Inkerinmaalle elokuussa 1942, nyt sotilaspastoriksi. Jälleen hän joutui todistamaan, etteivät natsimiehittäjät kohdelleet inkerinsuomalaisia sen lempeämmin kuin muita valloittamiaan kansoja. Suomalaisnaisia painostettiin ja todennäköisesti pakotettiinkin saksalaisten bordelleihin. Nälkä, pelko, tappaminen ja sukulaisten katoamiset jatkuivat.

"Valtio vaihtui Neuvostoliitosta Saksaan, mutta väkivalta, pakkovalta ja alistaminen jäivät", Anni Reuter kiteyttää.

Vuoden 1943 alussa ponnistelut alkoivat tuottaa tulosta. Suomi ja Saksa sopivat 12000 inkeriläisen siirtämisestä Suomeen. Aluksi otettiin vastaan 850 orpolasta. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin Viron kautta 63000 inkeriläistä, inkerikkoa ja vatjalaista joista nopeasti sodan jälkeen 55000 palasi tai pakkopalautettiin Neuvostoliittoon. Tuhannet pakenivat sitä ennen Ruotsiin.

Seurasi vuosikymmeniä kestänyt hiljaisuus. Inkeriläisistä ja heidän kohtalostaan ei sopinut puhua kirkossa, lehdistössä eikä kirjallisuudessa. Aiemmin kirjoitettuja Inkeriä käsitteleviä kirjoja sensuroitiin. Vaikeneminen jatkui pitkälle 1980-luvulle ennen kuin Mihail Gorbatsovin perestroika-politiikka aloitti avoimemmat ajat.

Hiljaa piti olla Neuvostoliitossakin.

"Me emme puhu näistä asioista" Juhani Jääskeläinen sai kuulla, kun hän tapasi Petroskoissa sisaruksiaan ja muuta sukuaan, ja otti puheeksi suvun karkotushistorian.

Anni Reuterin mukaan vaikeneminen jatkuu edelleenkin siinä mielessä, ettei inkerinsuomalaisten historiasta kerrota suomalaisissa oppikirjoissa. Hän pitää suomalaista historiankirjoitusta varsin nationalistisena ja vähemmistöt sivuuttavana.

"Samalla on ruokittu myyttiä yhtenäisestä, homogeenisesta suomalaisuudesta. Tämän myytin voi katsoa toimivan rasismin polttoaineena", hän kirjoittaa.

Kolme vuotta sitten Anni Reuterilta ilmestyi erinomainen tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka kertoo Neuvostoliiton inkeriläisiin kohdistamista vainoista 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Muistitietoon, omiin tutkimusmatkoihin ja laajaan arkistoaineistoon pohjautuva kirjakaksikko on raikkaan elämyksellisesti kirjoitettu tähän asti kattavin kuvaus Pietarin ympäristössä käytännössä nykyisen Leningradin alueella eläneiden suomalaisten traagisista vaiheista.

Viktor Kärppä tekee yllätyspaluun Matti Röngän varmoissa käsissä

Matti Rönkä: Ikkunasta pudonnut mies. 233 sivua, Gummerus 2026.

 Toimittaja-kirjailija Matti Rönkä ilmoitti laittavansa viimeisen pisteen Viktor Kärppä -sarjalleen vuonna 2013 ilmestyneessä Levantin kyyssä. Se on Tappajan näköisellä miehellä 2002 käynnistyneen sarjan seitsemäs osa. Ei laittanut. 2019 ilmestyi Uskottu mies, ja nyt syksyllä 2026 Viktor Kärppä tekee yllätyspaluun teoksessa Ikkunasta pudonnut mies. Mikään ei jää sen tarinassa auki, mutta on jotenkin vaikea uskoa, että tämä yhdeksäskään osa olisi sarjan loppu. Eikä siihen ole mitään tarvettakaan. Juttu luistaa vanhaan malliin, ja suomalais-venäläistä elämänmenoa Rönkä tarkastelee totutun tarkkanäköisesti.

Paljon on tapahtunut sitten Uskotun miehen. Venäjä jatkaa sotaansa Ukrainassa ja Suomen raja itään on kiinni. Paitsi malmijunilta, jota Rönkä hyödyntää uuden teoksensa juonessa. Sarjan alkuaikojen neukkunostalgia on vaihtunut pettymykseen Venäjän paluusta diktatuuriin ja autoritaarisuuteen.

Venäjän ilmapiiriä Rönkä kuvaa nyt toisaalta vainoharhaiseksi, mutta toisaalta myös muutokseen varautuvaksi. Se tarkoittaa, että kaikki ovat epäiltyjä, mutta kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät myös varmistamaan asemansa siltä varalta, että uusi tsaari astuu kuvaan.

Ikkunasta putoavat miehet ovat olennainen osa Putinin Venäjän menoa. Heti kirjan alussa paljastetaan, ettei epäsuosioon joutunut erikoiskoulutettu upseeri Mihail Lomonosov, Akademik, oikeasti ole pudonnut ikkunasta. Pian hän ilmestyy Helsinkiin pyytämään apua armeija-aikansa parhaalta ystävältä Viktor Kärpältä. Se sopii yhtiönsä johdosta sivuun jääneelle miehelle, jonka päivät kuluvat tekopuuhastellen ja omaa vanhenemista ihmetellen.

Kontaktit Pietariin ja Karjalaan ovat tallella. Ihmiset rajan toisella puolella ovat ristiriitaisesti äärettömän sydämellisiä, mutta kannattavat sotaa ja Putinia, ja surkuttelevat, miten Viktor pärjää siellä fasistien Suomessa. Seikkailujakin koetaan ennen kuin päästään palaamaan kotiin.

Ikkunasta pudonnut mies jatkaa sarjan letkeää ja hiljaisen humoristista linjaa. Rönkä kirjoittaa upeasti, saa Suomen venäläisten murteelliseen puheeseen juuri oikean nuotin. 

Saarnaamatta, mutta kantansa selväksi tehden, hän kirjoittaa Venäjän aloittaman sodan järjettömyydestä ja sen rikollisuudesta. "Olen helvetissä. Pirun apulaisena. Meno on perkeleellistä", everstiksi edennyt vanha ystävä Andrei valittaa puhelimessa. "Laitan poikia kuolemaan. Satamäärin. Turhaan. Semmoinen sota", jatkaa Andrei, jolla on ukrainalainen mummo.

Suomessa venäläistaustaiset kokevat rasismia. Niin myös Viktor Kärpän sihteerin Oksanan poika, vaikka nimi on Teppo Pelkonen. Mutta taas tulee ristiriitaa: "Ukrainalaiset outoa porukkaa. Että on siinä niiden omaakin syytä", Oksana purkaa mieltään esimiehelleen.

Viktorin adoptoima Erkkikin mielii kadettikouluun, mutta epäilee mahdollisuuksiaan: "Kun oon ryssä. Kaksoiskansalainen. Niin ei oo asiaa mihinkään erikoisjuttuihin tai upseeriksi."

Matti Rönkä on Viktor Kärppä -kirjoissaan pohtinut ystävyyttä ja lojaalisuutta. Ikkunasta pudonneessa miehessä hänen ympärillään pyörii monenlaista tekijää sekä Suomen turvallisuuskoneistosta että Venäjän epämääräisemmistä piireistä. Luottamus hyvä, kontrolli parempi on venäläinen sanonta, joka soveltaen pätee edelleen tähänkin tarinaan.

Dekkarin ja kaunokirjallisuuden välimaastossa operoiva Ikkunasta pudonnut mies on kooltaan pieni, mutta teemoiltaan suuri ajankohtaiskuvaus suomalaisten ja venäläisten muuttuneista suhteista ja maiden välisistä jännitteistä. Sen Rönkä on sanonut syyksikin Viktor Kärpän yllättävälle paluulle: "Venäjän sodan ja ihmisten kohtalon seuraaminen on surullista ja vastenmielistä, mutta siitä oli pakko kirjoittaa."

Aamos Hongan kolmas geopoliittinen trilleri Viimeinen vyöhyke varoittaa tekoälystä ja Yhdysvaltain kristillisestä äärioikeistosta

 

Aamos Honka: Viimeinen vyöhyke. 508 sivua, Gummerus 2026.

Nimimerkki Aamos Honka on ajankohtaisuuden ytimessä myös kolmannessa trillerissään Viimeinen vyöhyke. Sen aiheina ovat Yhdysvaltain Grönlantiin kohdistama uhka ja käsistä karkaavan tekoälyn vaarat. 

Asemansa takia nimimerkillä kirjoittava Honka debytoi viime vuonna kahdella erinomaisella jännityskirjalla, jotka tuntuivat valitettavan ja häiritsevänkin tosilta. Eihän se mikään ihme ole, koska hän työskentelee itse tiedustelualalla eikä siksi kirjoita oikealla nimellään.

Ensimmäisissä trillereissään Honka kuvasi Kiinan ja Venäjän aiheuttamia uhkakuvia. Maailma on nyt sellainen, että Suomen tärkein liittolainen Yhdysvallat on samalla lailla arvaamaton ja vaarallinen. Konkreettisimmin vaara on kohdistunut Grönlantiin ja sitä kautta Naton uskottavuuteen. 

Suurimmalta osalta Grönlantiin sijoittuu myös Viimeinen vyöhyke. Suomalainen startup-yhtiö IceCore AI tutkii Grönlannissa sijaitsevasta tukikohdastaan käsin arktisen alueen tapahtumia ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia mullistavan tekoälyn avulla. Alue kiinnostaa kaikkia suurvaltoja sen geopoliittisen merkityksen ja jään alla piilevien harvinaisten metallien takia. 

Kun kaksi IceCoren suomalaista johtajaa kuolee tukikohdassa oudolla tavalla, asiaa tutkimaan lähetetään edellisistä osista tutut sotilastiedustelun Janne Peura ja suojelupoliisin Laura Vesterinen, jotka ovat myös toistensa rakastavaiset.

Viimeisen vyöhykkeen alussa on turhan perusteellista tietoteknistä jargonia, mutta kunnolla käyntiin päästessään siitä sukeutuu klaustrofobinen trilleri Alistair MacLeanin Jääasema Zebran hengessä. Mieleen tulee myös Ridley Scottin klassinen kauhuelokuva Alien ja sen mainoslause "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ei kuule Grönlannin jäätikön myrskyssäkään.

Noissa mainituissa teoksissa tappavia olivat toiset ihmiset ja avaruusötökkä. Viimeisessä vyöhykkeessä uhka on vaikeammin hahmotettava itseään puolustava tekoäly. Enää se ei ole scifiä niin kuin tässäkin kirjassa mainituissa Terminator-elokuvissa. Ei ole monta viikkoa siitä, kun suurten tekoäly-yhtiöiden johtajat varoittivat, että ihmistä älykkäämmäksi kehittyvä tekoäly voi karata hallinnasta. Tekoäly-yhtiö Anthropicin entinen johtava tutkija Jacob Coxon varoitti vain muutama viikko sitten siitä, että tekoäly voi tappaa koko ihmiskunnan kymmenen vuoden sisällä.

Aamos Hongan kirjassaan esittämä skenaario on hurja, mutta alan sisältä tulee jo hurjempia. Ajan riento on sellainen, että todellisuus tuppaa ohittamaan mielikuvituksessaan kauheita kuvittelevan kirjailijan oivallukset.

Honka on Viimeisessä vyöhykkeessä samoilla jäljillä kuin kollega Helena Immonen elokuussa ilmestyneessä Pronssiyössä. Suurvallat käyvät kamppailua arktiksesta, mutta Yhdysvallat on suorin uhka Grönlannille. Kirjojen ilmestymisten välissä Yhdysvallat ja Tanska tekivät diilin, jonka pitäisi rauhoittaa tilanne. Viimeisen vyöhykkeen teho ei siitä himmene. Yhdysvaltain umpihullu presidentti voi milloin tahansa saada mitä tahansa päähänsä.

Hongalla on tämän lisäksi yksi jokerikortti, joka Immoselta puuttuu: amerikkalaisten äärikristittyjen vaikutus maan politiikkaan. Jälkisanoissaan Aamos Honka kirjoittaa, että kirjassa mainittu NAR-liike eli New Apostolic Reformation on todellinen. Sen tavoitteena on rakentaa maan päälle Yhdysvaltoihin jumalan valtakunta. Tässä tarkoituksessa sen jäsenet ottavat haltuunsa avainpaikat maan politiikassa, koulutuksessa, mediassa, liike-elämässä ja niin edelleen.

Ehkä tämä todellinen liike on Viimeisen vyöhykkeen pelottavinta antia. Se myös selittäisi sitä, miksi Yhdysvaltain on niin vaikea painostaa Venäjää lopettamaan sotansa Ukrainassa. Venäjän ortodoksisen kirkon konservatiiviset arvot ovat samoja kuin amerikkalaisilla äärikristityillä, jotka ovat jo johtavassa asemassa maassaan.

Kun ankkuroi trillerin näin hyvin todellisuuteen, ja lisäksi luo tutkimusaseman sisälle monikansallisen joukon keskuuteen koko ajan tiivistyvän jännitteisen tilanteen kahden edellisen osan tapaan, niin ei voi sanoa muuta kuin että Aamos Honka on nyt pysyvä tähti Suomen trilleritaivaalla. Tällä viittaan siihen, että esikoisesta sanoin hänessä syttyneen uuden tähden. Silloinhan ei voinut vielä tietää, minkä tasoista jatkoa Punainen verkko saa.

Kaikki muu Aamos Hongalla on hallussa, mutta henkilökuvausta olisi varaa parantaa rutkasti. Sitä hänellä ei ole oikeastaan ollenkaan. Janne ja Laura ovat olemassa vain vaarallisten tehtäviensä toimijoina, mutta inhimillistä kosketuspintaa heistä ei löydy. 

Hillityssä vakoiluromaanissa Geneven mies pelataan Suomen kohtalolla Kansainliitossa talvisodan alkaessa

Ilkka Rentola: Geneven mies. 320 sivua, Docendo 2026.

Eri puolilla maailmaa diplomaattina toiminut Ilkka Rentola kirjoittaa kiehtovasta aikakaudesta ensimmäisessä romaanissaan Geneven mies. Se alkaa 30.11.1939 eli talvisodan syttymispäivänä ja jatkuu siitä muutaman viikon eteenpäin. Näyttämö on Geneve, jossa sijaitsi YK:n edeltäjä Kansainliitto.

Suomi yrittää saada Kansainliiton tuomitsemaan Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta vastustaa monien maiden pyrkimystä erottaa hyökkääjä järjestöstä. Näin siksi, että Suomi haluaa Kansainliiton välittäjäksi alkaneessa sodassa. Neuvostoliitto kuitenkin erotettiin Kansainliitosta jo joulukuun puolivälissä.

Suomen Geneven lähetystöä johtaa vanha ja äreä entinen ulkoministeri Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan tehtyään pilaa Adolf Hitleristä. Geneven mies romaanissa on kuitenkin lähetystösihteeri Kaius Narvanmaa, jolle sota on henkilökohtainenkin asia. Hänen kaksoisveljensä on rintamalla ja jää myöhemmin hyökkääjän sotavangiksi.

Rentolan kuvaamana diplomatia koostuu rituaaleista, joissa lähetystöjen väki tapaa toisiaan vastaanotoilla, lounailla, päivällisillä ja konserteissa tarkan protokollan mukaan. Kaius Narvanmaa on näissä ympyröissä kuin kala vedessä. Vaaraa tuo suhde Turkin suurlähettilään vaimoon Aidaan, jota hänen miehensä pahoinpitelee mustelmille.

Kansainliiton pääsihteerin lähin avustaja Bruno on värvännyt kunnianhimoisen, mutta rutiinitöihin juuttuneen ja kyllästyneen Kaiuksen natsi-Saksan asiamieheksi. Hän palvelee kahta herraa, mutta kaksoisveljen joutuminen vangiksi antaa vipuvarren kolmannellekin.

Ilkka Rentola kirjoittaa sellaista vakavasti otettavaa vakoiluromaania, jossa toimintaa ei juuri ole. Jännite, jos sellaista syntyy, tulee henkilöistä ja diplomatiasta, jossa hienoissa kulisseissa päätetään kansojen kohtaloista. Tai ainakin pitäisi päättää. Kansainliitto on kuitenkin joulukuussa 1939 yhtä halvaantunut kuin YK nykyisten sotien aikakaudella.

Suomi saa asiansa Kansainliiton käsittelyyn. Eri maat lupaavat myös konkreettista apua itsenäisyydestään taistelevalle Suomelle. Kuten hyvin tiedetään, Kansainliitto oli voimaton ja eurooppalaisten suurvaltojen lupaama apu jäi puheiden asteelle.

Rentolan käsittelyssä vakoiluromaaniin kuuluva jännite jää matalaksi. Suurimpaan vaaraan Kaius Narvanmaa joutuu Aida-suhteensa takia. Toinen tärkeä nainen romaanissa on puolalainen pianisti Maria, jonka yliluonnollisilla kyvyillä Kaius yrittää saada yhteyden veljeensä.

Tyylikäs, mutta vähän liiankin hillitty Geneven mies tiivistyy vasta lopussa, kun paine Kaiusta kohtaan kasvaa. Tärkeän kontaktin katoaminen johtaa hänetkin Sveitsin poliisin kuulusteluihin.

Historiallisesti pätevän Geneven miehen lukeminen on alijännitteestä huolimatta antoisaa. Syksy 1939 diplomatian huipulta katsottuna näyttää ikävän samanlaiselta kuin alkusyksy 2026. Jo mainitun Kansainliiton ja YK:n voimattomuuden lisäksi pääsemme todistamaan isojen valtioiden öykkäröintiä ja kansainvälisen yhteisön näköalattomuutta, joka johti myöhemmin suursotaan. Suurin ero on siinä, että nyt hyökkäyksen kohteena olevalle Ukrainalle löytyy oikeaa apua.

Nostalginen Geneven mies kertoo ystävyydestä, petoksista ja maanpetturuuteen johtavasta kunnianhimosta loistokkaissa kulisseissa. Se on myös hieno ajan ja tapainkuvaus menneestä maailmasta, jonka pitkän linjan diplomaatti tavoittaa uskottavasti. 

Erityisen tyylikästä on teoksen vihjaileva dialogi sen loppuvaiheissa.

Rehdit suomalaiset natsiarmeijassa - Kristian Kososen kymmenes sotaromaani valkopesee SS-vapaaehtoisia

 

Kristian Kosonen: Kohti Kaukasusta. 351 sivua, Bazar 2026.

Sotakirjailija Kristian Kososen jo kymmenes romaani Kohti Kaukasusta on ensimmäinen, jota en halua kehua. Kososen kuvaus suomalaisista vapaaehtoisista SS-sotilaista toisessa maailmansodassa on sinänsä yhtä pätevä sotaromaani kuin hänen yhdeksän edellistäkin. Nyt se ei vaan riitä. Suomalaiset taistelivat natsi-Saksan eliittijoukoissa. Vuonna 2026 julkaistavassa romaanissa asiaa pitäisi käsitellä laajemmin, kriittisemmin, kuin vain yksittäisten taistelujen kautta.

Suomalaiset olivat osa monikansallista Wiking Nordland -SS-divisioonaa. Kososen kuvaaman rykmentin tavoitteena olivat Kaukasuksen öljykentät kaukana idässä. Suomalaisia näissä 1941-1943 toimineissa joukoissa oli yhteensä 1408.

Kohti Kaukasusta -romaanissa suomalaiset ovat samanlaisia ihannesotilaita kuin sotakirjoissa yleensäkin. Vähäpuheisia, jopa yrmeitä, mutta rehtejä ja sotatyössä päteviä. Juuri sellainen on Pohjanmaalta lähtenyt Antti Ketola, talvisodan veteraani, joka on lähtenyt tekemään lopullisesti selvää Neuvostoliitosta. Mutta mitä enemmän sota etenee, sitä enemmän häntä kuvottaa saksalaisten meininki ja raakuudet.

Teoksen muutkin suomalaiset ovat jaloja ja toisistaan huolta pitäviä. Jos jollain onkin viehtymystä kansallissosialismiin, se karisee Ukrainan tappotantereiden järjettömissä hyökkäyksissä, joihin saksalaisupseerit lähettävät miehiä tienatakseen itselleen mitaleita.

Kososen sotakuvaus on totutun vaikuttavaa ja koskettavaa, siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että tässä romaanissa Saksan barbaarimaisen hyökkäyssodan raakuuksista ei puhuta ollenkaan. Ketola kyllä rekisteröi neuvostoliittolaisten sotavankien teloitukset ja siviilien hädän, mutta muuten sota on tässä romaanissa tavanomaista sotaa.

Näinhän ei todellakaan ollut. SS-joukot syyllistyivät mittaamattomiin raakuuksiin edetessään Neuvostoliiton alueella sijaitseviin kyliin ja kaupunkeihin. Siviilejä, etenkin juutalaisia, murhattiin silmittömästi jo paljon ennen kuin tuhoaminen sai teollisen mittakaavan. 

Kososen romaanissa SS-miehet eivät näe tästä häivääkään. Kohti Kaukasusta on kirjoitettu Mauno Jokipiin 1960-lukuisen Panttipataljoonan hengessä, jossa suomalaiset olivat poliittisesti neutraaleja eliittisotilaita.

André Swanström kumosi tämän tulkinnan vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassa Hakaristin ritarit. Se ja myöhempi tutkimus ovat osoittaneet vapaaehtoisissa olleen huomattava joukko äärioikeistolaisia, ja suomalaisten SS-miesten osallistuneen hyvin todennäköisesti juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen.

Kohti Kaukasusta on tietenkin romaani, ei tieteeseen pohjautuva kirja. Sitä ei voi syyttää historian vääristelystä. Mutta jos suomalaisista SS-miehistä haluaa kirjoittaa, uusimman tutkimuksen pitäisi näkyä sisällössä, kun kyseessä on tällainen aihe. Nyt holokausti tulee esiin vasta teoksen epilogissa Antti Ketolan hirvittävässä syyllisyyden tunteessa. "...mutta maailma oli silloin hyvin erilainen ja Suomen valtion valtuuttamanahan sinne oli lähdetty", asiaa selitetään.

Valitettavasti Kohti Kaukasusta -teos valkopesee suomalaisia, jotka osallistuivat rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Talvi- ja jatkosodasta voi ehkä puhtain sydämin kirjoittaa vain yksilöiden kokemuksen ja taistelujen kautta. Suomen osallistuminen natsiarmeijaan vaatii laajemman näkökulman.