Elämäkerta vahvistaa kuvaa Riikka Purrasta monomaanisena maahanmuuttofanaatikkona

 

Onni Kari & Lauri Nurmi: Riikka Purra - Suomen rautarouva. 320 sivua, Into 2026.

Kenellekään vähänkään politiikkaa seuraavalle ei ole jäänyt epäselväksi, että perussuomalaisten puheenjohtajalla Riikka Purralla on yksi missio ylitse muiden: maahanmuuton ja maahanmuuttajien vastustaminen. Eikä sekään, että Purra on kannassaan suorastaan fanaattinen. Mutta että näin fanaattinen. Koko kuva aukeaa vasta hänen omista kirjoituksistaan ja puheistaan, kun niitä on koottu yhteen ja analysoitu epävirallisessa elämäkerrassa Riikka Purra - Suomen rautarouva. Se yllättää kokeneenkin politiikan tarkkailijan.

Iltalehden toimittajien Onni Karin ja Lauri Nurmen kirja pohjautuu Purran eri tiedotusvälineille antamiin haastatteluihin, hänen kirjoituksiinsa omassa blogissaan ja ennen kaikkea oppimestari Jussi Halla-ahon Scriptassa sekä puheisiin, joita hän vyörytti varsinkin viime kaudella ensimmäisen kauden kansanedustajana. Purraa itseään ei ole kirjaan haastateltu eikä ilmeisesti hänen lähipiiriäänkään.

Suomen rautarouva ei ole samanlainen tärsky kuin Nurmen kirjoittama Halla-ahon epävirallinen elämäkerta, joka ilmestyi vuonna 2020. Se kertoi aivan uusia puolia kannattajiensa Mestariksi kutsumasta entisestä kirkkoslaavin tutkijasta, josta tuli maahanmuuttovastaisen liikkeen kulttihahmo. Kirja sisälsi myös uutisia, kuten sen, että Halla-aho teki poliittisen nousunsa käytännössä veronmaksajien rahoilla.

Purra-elämäkerta vahvistaa sitä, mitä on tiedetty muutenkin, mutta jättää myös vastaamatta keskeisiin kysymyksiin. Niistä tärkein on, miksi ympäristönsuojelusta kiinnostunut ja vihreitä, ja jopa vasemmistoliittoa, äänestänyt nuori nainen imeytyi parikymmentä vuotta sitten nuivaksi kutsuttuun liikehdintään, jonka keskeinen ajatus oli se, että maahanmuutto tuhoaa länsimaiset yhteiskunnat.

Tuliko herätys vain Halla-ahon Scriptaa lukemalla vuoden 2006 paikkeilla ja siitä alkaen? Vaikuttivatko siihen jotkut huonot kokemukset maahanmuuttajista? Purran omissa kertomuksissa mitään järisyttävää ei ole, mutta samassa hampurilaisravintolassa aterioinut somaliperhe ärsytti nuorta perheenäitiä.

Purra itse alkoi kirjoittaa Scriptaan vuonna 2008 nimimerkillä riikka. Nämä kirjoitukset hän löysi edestään kesällä 2023, kun ne kaivettiin esiin Petteri Orpon hallituksen nimityksen jälkeen. Pakon edessä Purra joutui pahoittelemaan kirjoituksiaan, mutta aitoa katumus ei ollut.

Purra omaksui uuden aatteen käännynnäisen palolla. Tammikuussa 2008 hän kirjoitti olevansa "niin täynnä silkkaa vihaa ja raivoa, että meinaan sulaa tuolilleni". Syynä olivat islam ja monikulttuurisuutta ylistävä ideologia. Raivoa ja vitutusta hän on kokenut sen jälkeen kerta toisensa jälkeen, mutta joutuu nyt ministerinä esiintymään peitellymmin, onhan Orpon hallitus julistanut nollatoleranssia rasismille. Muita perussuomalaisia se ei ole pahemmin hillinnyt.

Uskon vahvistusta Purra sai Suomen Sisun Keskiviikkokerhosta, jossa kävi jonkin verran, mutta ei ollut mitenkään näkyvä hahmo. Siellä alkoi kuitenkin muodostua myöhempi perussuomalaisten pyhä perhe, johon Halla-ahon ja Purran lisäksi kuuluu puolueen varapuheenjohtaja ja Purraakin tiukempi yhden asian mies Simo Grönroos.

Maahanmuutto on Purralle kohtalonkysymys, eikä hän erottele humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa. Kaikki on samaa islamia, joka lisää epätasa-arvoa ja tuo uskonsodat Eurooppaan. Työperäiset maahanmuuttajat hän leimaa parhaimmillaan pizzanpaistajiksi ja kebabintekijöiksi, mutta yleensä maahanmuuttajat ovat Purran maailmassa rikollisia ja kuluerä.

Purran maailmankuva on täysin dystooppinen. Hän ei esitä positiivisia ratkaisuja, koska uhkakuvat vaanivat kaikkialla. Ruotsi on jo menetetty ja Suomessa käsillä ovat viimeiset hetket, hän maalaili vuonna 2022. Neljä vuotta myöhemmin voi kysyä, miksi "menetetty" Ruotsi menestyy ja sen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa, mutta Suomi taantuu, vaikka perussuomalaista maahanmuuttopolitiikkaa on pantu toimeen kokoomuksen ja RKP:n myötävaikutuksella kohta kolme vuotta.

Maahanmuuttopolitiikkaa on tällä vaalikaudella kiristetty merkittävästi. Kirjan kirjoittajat eivät usko, että se riittää perussuomalaisille. Maalitolpat siirtyvät sitä mukaa, kun kiristyksiä saadaan aikaan.

"Maahanmuuton vastustaminen voi muuttua jo maassa olevien karkottamisen kannattamiseksi", Kari ja Nurmi kirjoittavat.

Esimerkiksi tästä he nostavat esiin kansanedustaja Onni Rostilan Donald Trumpia viime syksynä kehuvan tiedotteen. Sen mukaan Trumpilla on tiukka mutta perusteltu linja, kun hän haluaa paitsi lopettaa maahanmuuton kehitysmaista myös karkottaa ulkomaalaiset, jotka ovat taloudellinen taakka, turvallisuusriski tai sopeutumattomia länsimaihin.

Viime vuonna perussuomalaiset järjestivät kaksi isoa rasismikohua, joiden jälkeen sorvattiin uusia pelisääntöjä hallitukselle ja vakuutettiin nollatoleranssia. Silti kansanedustaja ja ministeriksi palannut Wille Rydman maalaili ennen joulua maahanmuuton romahduttavan eurooppalaiset yhteiskunnat, ja kirjoitti valloittajakansoista, joiden edustajat hakkaavat, ryöstävät ja raiskaavat eurooppalaiset nuoret.

Rydmanin kirjoitus jäi julkisuudelta huomaamatta tai siitä ei yksinkertaisesti viitsitty kirjoittaa, koska näitä tulee jatkuvasti. X:ssä se yli 2000 tykkäystä.

Riikka Purra on uransa huipulla nyt, kun eduskuntavaaleihin on vuosi aikaa.Virallisesti hän sanoo pyrkivänsä seuraavan hallituksen pääministeriksi, mutta todellisuudessa kyse on siitä, kuinka suuren vaalitappion perussuomalaiset kokee huhtikuussa 2027 ja onko tulisielulla kiinnostusta kaiken jälkeen oppositiopolitiikan ankeaan arkeen. Ylen maaliskuun gallupissa keskusta meni perussuomalaisten ohi. Eväät oppositiopolitiikkaan ovat muun kuin maahanmuuton osalta ensi kaudella vähissä, koska perussuomalaiset on mukana samassa velkajarrussa kuin kaikki muutkin vasemmistoliittoa lukuun ottamatta.

Omiensa keskuudessa Purra nauttii suurta arvostusta. On kuljettu pitkä matka siitä, kun halla-aholainen liike alkoi nähdä Timo Soinin perussuomalaiset poliittisen vaikuttamisen kasvualustanaan, mutta Purra ei innostunut. Häntä ärsyttivät puolueen junttimaisuus sekä puolueen kojuilla päivystäneet vanhat ylipainoiset duunaripunaniskat.

Purrasta muodostuu kirjassa ristiriitainen kuva. Hän on puolueensa kanssa tehnyt rasismista menestyvän opinkappaleen, jolla oltiin hilkulla nousta viime vaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi. Menestystä oman agendan levittämisessä tuli näinkin. 

Scriptan piiriin tullutta nuorta riikkaa julkinen rasistinen kuvasto kuitenkin kavahdutti. 

Kiistämättä älykkäänä ihmisenä hän on onnistunut antamaan rasismille salonkikelpoisemman ilmiasun kuin valtaosa Halla-ahon alkuperäisistä seuraajista. Perussuomalaiset on kuitenkin sellainen kirppulauma, että edes puolueen arvostettu puheenjohtaja ei saa pidettyä sitä kokonaan kurissa.

Poskettoman hyvä "påskekrim" Huuto syntyi kahden norjalaisen dekkariveteraanin yhteistyönä

Jan-Erik Fjell - Jörn Lier Holst: Huuto (Skriket). Suomentanut Anna-Maija Ihander. 333 sivua, Like 2026.

Norjalaisten pääsiäinen kuluu rikosviihteen parissa. Påskekrim kuuluu olevan yli satavuotinen perinne. Silloin luetaan dekkareita ja jännitysromaaneja. Nykyään tietysti myös katsotaan rikosaiheisia tv-sarjoja ja elokuvia. Perinne juontaa juurensa vuoteen 1923, jolloin norjalaista rikosromaania mainostettiin Aftonpostenin etusivulla uutisen näköisellä ilmoituksella.

En tiedä, onko norjalaisten pitkän linjan dekkaristien Jan-Erik Fjellin ja Jörn Lier Holstin ensimmäinen yhteisteos Huuto julkaistu alun perin juuri pääsiäiseksi, mutta se tuntuu juuri sellaiselta, josta påskekrimin harrastajat oikein kieriskelevät nautinnosta. Perinteikäs kuka sen teki -mysteeri on kirjoitettu nykyaikaisella twistillä, ja lukijaa härnätään loppuun saakka erilaisilla maukkailla vihjeillä väärään suuntaan.

Kahden dekkarikirjailijan yhteisteokset on uudempi ruotsalainen perinne. Yksikään lukemani tällainen teos ei ole yltänyt lähellekään kirjailijoiden omien dekkarien tasoa, mutta Norjasta tärähti täysosuma jännärillä ja sarjan avauksella, joka kertoo rikosaiheisia podcasteja tekevästä kolmikymppisestä Markus Hegeristä.

Lokakuussa 2008 seitsemänvuotias Leah Forsberg katoaa Valdresin pikkupaikkakunnalla. Hänestä ei löydy jälkeäkään laajoissa etsinnöissä. Leahin isä Tobias tuomitaan kuitenkin aihetodisteiden perusteella tyttärensä murhasta. Juuri kun hän on vapautumassa vankilasta Tobias tekee itsemurhan.

Markus Heger on tehnyt tapauksesta yhden jakson podcastiinsa. Huuto, jota kukaan ei kuullut ei ole saanut jatkoa, vaikka sitä luvattiin jakson lopussa. Miksi ei? Siitä kiinnostuu Avise Valdres -paikallislehdessä sijaisena työskentelevä Mathilde Wold, joka alkaa myös itse tutkia juttua.

Huuto on kuin yksityisetsivätarina sillä erotuksella, että vanhaa rikosta tutkii podcastia tekevä toimittaja. Markus Heger asuu asuntoautossa ja ajelee sillä eri puolille Norjaa nauhoittamaan juttujaan.

Huuto, jota kukaan ei kuullut saa kuitenkin erinäisten sattumusten jälkeen jatko-osan. Markukselle tulee sen jälkeen aina sen verran yleisövihjeitä, että hän pääsee taas uudelle etapille rakentaessaan kuvaa siitä, mitä Leahille tapahtui. Osa kirjasta on sitä, että Markus puhuu mikrofoniin ja kuvaa sitä, mitä tekee ja näkee juuri nyt. Haastateltavien kertomuksia käsitellään takaumina.

Fjell ja Horst ovat luoneet Markus Hegerille hyvän yksinäisen suden taustan, jonka takia hän herää öisiin painajaisiin ja on jättänyt poliisikoulun kesken. Äiti on kuollut, melkein koko hänen lapsuutensa poissa ollut isä vankilassa, mutta nyt suhdetta rakennetaan uudelleen.

Hegerin etsivätyö on herkkua kaikille, jotka pitävät tällaisista "salapoliisitarinoista". Kokeneet rikoskirjailijat pitävät mielenkiinnon yllä, pudottelevat odottamattomia käänteitä, rytmittävät kiitettävästi tutkintaa ja Hegerin omaa elämää, ja rakentavat pienen Leahin kohtalosta taidokkaan palapelin, joka pitää otteessaan loppuun saakka.

Huuto on lisäksi kiitettävän erilainen kuin Fjellin ja Horstin omat teokset.

Jan-Erik Fjell on kirjoittanut tukun hyytäviä murhatarinoita, joita yhdistää se, että menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka johtaa uusiin rikoksiin dekkarien nykyajassa. Niitä selvittää komisario Anton Brekke, jossa on vähän Harry Holea, mutta teokset eivät ole niin synkkiä, vaan jopa hyväntuulisia.

Jörn Lier Holstilla on takanaan parikymmentä Wisting-dekkaria, jotka ovat omaan makuuni sellaisia köyhän miehen Wallandereita, että läheskään kaikkia ei viitsi lukea.

Huudossa kaksi erilaista dekkaristia on yhdistänyt parhaat piirteensä niin mukaansa tempaavasti, että syntymässä  taitaa olla laatusarja.

Jussi Simolan nopeiden liikkeiden dekkari Katkerat katseet kärsii omaäänisyyden puutteesta

 

Jussi Simola: Katkerat katseet. 291 sivua, Myllylahti 2026.

Jussi Simola ei uudista suomalaista dekkaria kolmannella teoksellaan Katkerat katseet. Poliisiromaanien vuosikymmenten mittaisessa ketjussa se puolustaa silti paikkaansa hyvällä kerronnalla ja yllätyksellisillä juonikuvioilla.

Katkerat katseet jatkaa Simolan komisario Lara Hongasta kertovaa sarjaa, jossa aiemmit ovat ilmestyneet Haudatut haaveet ja Valitut valheet. 

Katkerat katseet on niin peruspoliisiromaani kuin olla voi. Laran johtama ryhmä tutkii Uudellamaalla kartanonomistaja Gustav Hummelgårdin murhaa, joka on kömpelösti yritetty lavastaa itsemurhaksi. Tutkinnan lomassa paneudutaan yksinhuoltaja Lara Hongan elämään ja tutustutaan hänen ryhmänsä muihin jäseniin. Heistä läheisin on kollega rikoskomisario Eero Huuhka, jonka kanssa kuin varkain pari kuukautta aiemmin vaihdetut suudelmat kuumottavat edelleen niin, että ne voisi uusiakin.

Simola kuvaa hyvällä rytmillä rikostutkinnan moninaisuutta. Rikospaikalta etsitään jälkiä, uhrin lähipiiriä puhutetaan ja nykymaailmassa saa tuijottaa loputtomiin valvontakameroiden kuvia, jos rikos on tapahtunut kaupungissa. Nyt ei ole, mutta Gustav Hummelgårdilla on edellisenä iltana ollut tapaaminen Helsingin keskustassa. Sen jälkeen hänen on nähty nousevan Toyota Corollaan. Ylikonstaapeli Reima Tyrväinen  jäljittää kamerakuvien avulla auton liikkeitä Nordenskiöldinkadun risteykseen saakka. Sitkeä työ tuottaa tärkeän vihjeen, vaikka ruudun tuijottaminen kirvelee silmiä.

Katkerat katseet lähtee liikkeelle vanhan ajan kartanodekkarina. Paikalla Hummelgårdin kartanossa on pieni piiri kuin Agatha Christien kirjoissa. On uhrin vaimo Gunilla, samassa pihapiirissä asuva raskaana oleva tytär Martha miehensä Ville Kiven kanssa, Villen veli Lasse pienen poikansa kanssa, taloudenhoitaja Hellevi Helenius sekä kartanon ulkotöistä vastaava Kalle Holm, joka tietää Gustavin salaisuuden.

Kartanomiljööstä teos laajenee sen eri henkilöiden salaisuuksiin, joista murhan motiivi alkaa hahmottua. Vähän turhankin tasaisena pitkään etenevän dekkarin lopussa pudotellaan yllätyksiä nopeaan tahtiin. Jussi Simola on kehittänyt niihin oivan kierteen. Loppuratkaisut yllättävät aidosti.

Simolalla on Katkerissa katseissa puitteet kunnossa. Teos on hyvin kirjoitettu, rikosjuonen ja henkilöiden välinen suhde on tasapainossa, Laran ja Eeron suhteen kehitys tuo siihen inhimillistä lämpöä ja dekkari pitää arvoituksellisuutensa loppuun asti.

Toinen puoli on se, että Katkerissa katseissa ei ole mitään, mikä erottaisi sen kymmenistä muista tänäkin vuonna julkaistavista komisariovetoisista rikosromaaneista. Tai sadoista aiempina vuosina. Jotain omaa tarvittaisiin, jotta Simola nousisi massasta esiin.

Sanna Kotajärvi käsittelee syvällisesti, mutta myös luennoivasti kiusaamista ja vihaa kolmannessa dekkarissaan Hallankantaja

 

Sanna Kotajärvi: Hallankantaja. 301 sivua, Into 2026.

Dekkarilegenda Seppo Jokisen yhden Koskisen nimi on Viha on paha vieras. Se sopisi myös Sanna Kotajärven kolmannen Pimeydenkylväjät-sarjan teoksen nimeksi, mutta nyt mennään Hallankantajalla. Kotajärvi paneutuu siinä syvällisesti - ja vähän luennoivastikin - kiusaamisen ja sen synnyttämän vihan tuhoisaan kierteeseen.

Kesäkuun alussa hallayön jälkeen Turun Luolavuoren uumenista löytyy miehen ruumis. Häneltä on katkottu sormia ja kieli. Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola kokee epämiellyttäviä hetkiä joutuessaan tunkeutumaan ahtaasta raosta luolaan tutkimaan ruumista, joka on ollut riitaisassa avioerossa ex-vaimoaan monin tavoin piinannut Roope Honkanen. Ex-vaimo Emilia Renqvistille miehen kuolema on helpotus. Vihdoin tämä loppuu, hän puuskahtaa kuolemasta kertoville poliiseille tarkoittaen erohelvettiä.

Raisiolainen bioanalyytikkö Sanna Kotajärvi säväytti edellisellä dekkarillaan Valon vapahtajat upean rikkaalla ilmaisullaan ja tarinalla, jossa poliisidekkariin oli saatu selittämättömän uhkaavaa tunnelmaa. Siihen nähden Hallankantaja on vain poliisiromaani, jollainen on Suomessa rikoskirjallisuuden perusyksikkö. Kolmikymppisten Kasper Rahkolan ja Kiira Reinikaisen sekä heitä viitisentoista vuotta vanhemman Erkki Vahalahden tutkinta murhan kimpussa etenee tuttuja reittejä. 

Pienen poikkeuksen tekee töksäyttelevä Kiira, joka levittää huonoa fiilistä ympärilleen. Miksi, sitä Kotajärvi ei selitä.

Sitten Luolavuorelta löytyy toinen ruumis. Taru Heinolaa on runneltu kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin Roope Honkasta. Heitä yhdistää psykologi Olivia Wahlmanin asiakkuus. Hän on erikoistunut kiusaamisen psykologiaan.

Olivia Wahlman on se, jonka kautta Hallankantajassa on päästään kiusaamisen ytimeen. Teema on tärkeä ja omaperäinen dekkarijuonen osana. Kotajärvi pääsee siinä pitkälle, mutta ihan saumatta tietoaines ei sulaudu rikosjuoneen. Vähän teki mieli hyppiä kappaleiden yli kohdissa, joissa Wahlman kertoo poliiseille perin pitkästi kiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta sekä niiden vaikutuksesta ihmiseen.

"Kiusaaminen vahingoittaa erityisen herkästi kasvuiässä, ja sen aiheuttamat vauriot kantautuvat aikuisuuteen asti. Ja meidän yhteiskunnassamme kiusaamista on todella paljon", Wahlman taustoittaa poliiseille.

Hän esittää myös hyviä kysymyksiä. Miksi vainoamisen ja henkisen väkivallan uhrit eivät saa oikeutta eivätkä ole turvassa?

"Meitä saa alistaa ja ahdistella ja meille saa tehdä tuhoa, joka vaikuttaa suoraan minuuden eheyteen ja koko loppuelämään. Eikä kukaan sano mitään."

"Miksi arvostamme omaisuutta enemmän kuin ihmisarvoa?" Olivia Wahlman arvostelee lainsäädäntöä.

Paljon hyviä aineksia, hyviä kysymyksenasetteluja ja moraalisia pohdintoja on Hallankantajassa. Dekkarina se on kuitenkin jopa tylsä. Kuten edellä sanottu, tämä kaikki on luettu niin monta kertaa ennenkin. Edellisen teoksen vahva tunnelma ja tietty mystisyys ovat nyt poissa.

Henkilöistä edes jollain lailla elävä on ainoastaan Kasper Rahkola. Hänellä on omaa elämää sen verran, että Rahkola seurustelee samalla poliisilaitoksella työskentelevän Millan kanssa. Millalla on käynnissä avioero. Suhde on aika outo, sillä Millalla ei tunnu olevan oikein koskaan aikaa Kasperille.

Koskettavimmaksi Hallankantajassa nousevat Kasperin lyhyet kohtaukset muuttoa tekevän leskimiesisänsä kanssa. Kasper tajuaa, miten suurella rakkaudella tämä on tukenut poikaansa eri elämänvaiheissa omaa elämäänsä pienentäen.

Hallankantaja on painavien teemojen poliisidekkari, joka ei missään vaiheessa nouse kunnolla siivilleen. Näitä kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa niin paljon, että erottumiseen olisi tarvittu tälläkin kertaa Kotajärven edellisen dekkarin säväyttävää kerrontaa ja mielikuvituksen lentoa.

Anne Prokofjeff pistää vakoiluromaanin uusiksi rätväkästi toimivassa Kohtalonpyörässä

 Anne Prokofjeff: Kohtalonpyörä. 465 sivua, WSOY 2026.

Tv-käsikirjoittaja ja kirjailija Anne Prokofjeff tuo uutta väriä Suomen vähän kilpailluille vakoiluromaanimarkkinoille. Kohtalonpyörässä on draivia, vähän huumoria ja häröilyäkin. Siinä ei ole hillittyjä tiedustelualan ammattilaisia keskustelemassa viskiä maistellen kabinettien kätköissä. Silti tarina liippaa tätä päivää yhtä hyvin kuin vakavatkin vakoiluromaanit.

Supon ylietsivä Maisa Hiidenlinna huomaa tilaisuutensa tulleen, kun teini-ikäinen räppäri Snadi ampuu jengiläisen. Haiskahtaa, että Snadi ottaa päälleen toisen tekemän rikoksen, koska pääsee alaikäisenä vähällä pälkähästä. Supon kellariin turvallisuusselvityksiä tekemään jumiutunut Maisa janoaa toimintaa ja saa nostettua itsensä hissillä yläkerroksiin jutun tutkintaan.

Ajelehtiva opiskelija ja sellisti Sasha Raaga pakotetaan erinäisen sattumuksen takia CIA:n peitefirmaan koulutettavaksi agentiksi ja mukaan operaatioihin.

Ruotsalaistaustaisten jengien kilpailu ja huumekauppa kytkeytyvät terrorismihankkeisiin. Supossa etsitään räppisanoituksesta koodia siitä, milloin ja mihin terrori-isku on tarkoitus toteuttaa. Taustalla vaikuttavat Venäjä ja Iran. Suomen huumemarkkinoista käytävän sodan lisäksi venäläiset rahoittavat länttä vastustavia tahoja, ja Venäjälle salakuljetetaan pakotteiden alaisia tarvikkeita.

Maisa ja Sasha ovat omilla tahoillaan samoilla jäljillä. Samaan aikaan Maisa selvittää rikosta, johon Sasha on sekaantunut, ja jonka takia hän on nyt CIA:n mies. Kohtalonpyörä todella viskoo henkilöitä ja asetelmia tässä raikkaassa teoksessa.

Anne Prokofjeffin tv-tausta näkyy eläväisinä kohtauksina ja erityisen svengaavana dialogina. Kohtalonpyörän tarina etenee kuin lumivyöry yllättävästä tilanteesta toiseen. 

Samalla Prokofjeff tekee päähenkilöistään Maisasta ja Sashasta, kahdesta ilman kotia kasvaneesta, täysiä hahmoja. Suoraan kadulta vakoilupeliin vedetyn venäläistaustaisen Sashan tausta jää enemmän auki. Maisa on entinen jenginuori ja lähtöisin rikollisesta perheestä, minkä takia hänellä on ollut kasvattivanhemmat ja aiemmin eri nimi.

Erityiset pisteet Prokofjeffille siitä, että hän ei rakenna kaksikolle romanssia, vaikka vetovoimaa heidän välillään onkin. Sen sijaan hän lähettää heidät jatko-osaan selvittämään yhteisvoimin, missä on myyrä, joka vuoti vastapuolelle tärkeitä tietoja eräässä tapauksen ratkaisevassa vaiheessa.

Railakkaan kerronnan vastapainoksi Anne Prokofjeff tuntuu olevan tulevaisuuden suhteen pessimisti, ja kukapa ei tällaisena aikana olisi. Naton vuoksi Venäjä paisuttaa sotavoimaansa Suomen rajan tuntumassa. "Kukaan ei puhu rauhasta, aivan kuin tavoitteena olisi päättymätön sota", Sasha pohtii eräässä tilanteessa. Hän miettii, että Nato-jäsenyys oli ehkä sittenkin virhe: "Riski kriisien eskaloitumisesta on vain lisääntynyt, vaikka sen piti vähentyä."

Kohtalonpyörä käynnistää RIKE-sarjan. Kirjaimet tulevat vakoilijaksi ryhtymisen neljästä peruspilarista. Ne ovat raha, ideologia, kiristys ja ego.

Aiemmin myös näytelmiä ja romaaneja kirjoittaneen Anne Prokofjeffin sisääntulo vakoilukirjallisuuteen on mukaansa tempaava, ajatuksia herättävä ja viihdyttävä lukunautinto.

Kaarina Riikonen -dekkari Taidekauppias katoaa yhdistää rikosjutun ja yli viisikymppisen päähenkilön elämänvaiheita

 

Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa. 338 sivua, Docendo/CrimeTime 2026.

Toimittaja Marja Aarnipuron luoma toimittaja Kaarina Riikonen ratkaisee rikoksia jo yhdeksännen kerran teoksessa Taidekauppias katoaa. En ole aikaisempia lukenut. Kevyehköt cozy crime -dekkarit eivät vaan uppoa. Mutta jos ei muuta, niin ainakin dekkarisivistyksellisistä syistä Suomen alan keskeisten tekijöiden tuotanto on oltava edes jossain määrin hallussa.

Kaarina Riikonen on Apua ja Seuraa muistuttavan Viikko-lehden keski-ikäinen toimittaja. Hän törmää jatkuvasti rikoksiin, joista ei voi pitää näppejään irti. Sarjan uusimmassa osassa hän on heittäytynyt yrittäjäksi, ja perustanut kahden ystävänsä kanssa muun muassa rikosaiheisia podcasteja tuottavan viestintätoimiston. Sen nimi on Kaapeli Media.

Podcastiin haastateltava rikosylikomisario Anton Koivunen tulee puhuneeksi sen verran varomattomasti juuri kuulemastaan katoamistapauksesta, että Kaarina Riikosen tuntosarvet nousevat sojottamaan: antiikkiliikkeen pitäjä, tunnettu ja arvostettu taidekauppias Erik Höglund on kadonnut. Taas mennään.

Cozy crimen piirteisiin kuuluu voimakas ihmissuhdepainotus. Naimisissa oleva Kaarina on viattomasti ihastunut Antoniin, joka taas on edelleen ihastunut Erik Höglundin vaimoon Lisa Höglundiin. Kouluaikojen valloitusyritykset kuitenkin menivät pieleen, kun Lisa valitsi Erikin. Yhteyttä on pidetty harvakseltaan läpi vuosikymmenten. Yksin elävän Antonin silmissä Lisa on edelleen kaunotar ja haaveiden kohde.

Tasaisen Erikin menneisyydestä löytyy sen verran puolison yllättävää painolastia, ettei tahallista katoamista voi sulkea pois. Todistajaksi kuitenkin ilmaantuu Jakariksi kutsuttu laitapuolen kulkija. Hän on nähnyt, että antiikkiliikkeen ulkopuolella Iso Roballa kaksi miestä pakottaa Erik Höglundin Mersun takapenkille. Vanha asentaja on tunnistanut sen olevan E-sarjaa ja nähnyt osan rekisterinumerostakin.

Anton Koivusen johtama ryhmä ja Kaarina omilla tahoillaan selvittävät siis sieppausta. Miten tapaukseen liittyvät Erik Höglundin tekemät oudot rahansiirot? Entä entinen liikekumppani Rolf Ekholm, johon Erikin välit ovat menneet poikki rahariidan takia, mutta jonka kanssa he ovat hiljattain tavanneet?

Elämäntyönsä kirjoittamalla tehnyt entinen Avun päätoimittaja ja kirjailija Marja Aarnipuro vie juttua eteenpäin kuin joki lauttaa. Luontevasti ja vaivattoman tuntuisesti. Taidekauppias katoaa on kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Poliisin ja Kaarinan näkökulmien vuorottelu tuovat vaihtelevuutta. Ihastumisia ja ihmissuhteita on ennakkoluulojani vähemmän.

Jännitystä teoksessa ei ole, mutta mysteeriä on riittävästi. Se on kyllä sanottava, että ei Kaarina Riikonen ainakaan tällä kertaa varsinaisesti ratkaise. Hänen kohdalleen vain osuu useita sattumia, jotka vievät kohti ratkaisua.

Anton Koivusen ryhmän poliiseista ainoana erottuu rikosylikonstaapeli Pentti Hakkarainen ainaisella kahvilla ja munkilla sekä vanhoilla sanonnoillaan. Ne ovat kyllä hyviä, ja osin itsellenikin tuntemattomia, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Koko aamun juoksin jäniksen perässä, enkä saanut kiinni edes häntää, Hakkarainen vastaa, kun häneltä kysytään, onko rekistereistä löytynyt mitään. Tämä ei ole ohi ennen kuin lihava leidi laulaa, sopii erinomaisesti poliisiromaaniin, jossa todisteita on jo paljon koossa, mutta ratkaiseva puuttuu.

Kaarina Riikonen -dekkareiden suosio on helppo ymmärtää, vaikka en kuulukaan kohderyhmään. Tässä osassa yli viisikymppinen utelias rouva on helppo samaistumisen kohde ikätovereilleen. Sarjassa on aiemmin käsitelty ainakin vaihdevuosia, jotka nyt ovat Kaarinalla helpottumassa, sekä rintasyöpää, jonka Aarnipuro on itsekin sairastanut ja kirjoittanut siitä kolme tietokirjaa. Suomalaisia dekkareita julkaistaan vuosittain lähes sata, mutta Kaarinan kaltaisia päähahmoja on vähän.

Taidekauppias katoaa -teoksessa yli viisikymppisen elämään tulevana käänteenä Aarnipuro käsittelee pinnallisesti huolta ikääntyvistä ja sairaista vanhemmista.

Kaiken lisäksi dekkari on lähes väkivallaton. Todennäköisesti se puree lukijakuntaan, joka haluaa pientä vaaratonta jännitystä ja mysteeriä elämään, mutta ei halua yhtään enempää ahdistusta kuin tämä hulluksi mennyt maailmaa tarjoaa ihan reaaliajassa.

Rikosjuoni taideväärennöksistä on tuore ja omaperäinen.

Putin-kriitikko Mihail Zygar kertoo uudella tavalla Neuvostoliiton romahduksesta häikäisevässä kirjassaan Maan pimeällä puolella

 Mihail Zygar: Maan pimeällä puolella - Kuinka Neuvostoliitto romahti ja palasi (The Dark Side of the Earth. Russia´s Short-Lived Victory over Totaliatarism). Suomentanut Kyösti Karvonen. 624 sivua, Otava 2026).

Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa. Syyt on kerrottu ja kerrattu lukemattomissa historiateoksissa: maan talous romahti, samoin usko kommunismiin ja neuvostoyhteiskuntaan, joka oli jäänyt dramaattisesti jälkeen läntisistä kilpakumppaneistaan.

Venäläinen toimittaja Mihail Zygar kertoo saman tarinan uudella innostavalla tavalla. Hänen kirjansa Maan pimeällä puolella kuvaa Neuvostoliiton romahdusta tarinallisesti ihmisten kautta. Suurten johtajien ja tunnettujen toisinajattelijoiden lisäksi teoksen hahmoja ovat neuvostoliittolaiset rockmuusikot ja kapinalliset elokuvaohjaajat eli maassa kaikesta huolimatta vallinnut underground sekä muun muassa nuori liettulainen näyttelijä. 

Teos on moniääninen kirjava mosaiikki pieniä ja suuria tapahtumia. Se tuo esiin erilaisia toisiinsa vaikuttaneita kytkentöjä, joita normaali historiankirjoitus ei havaitse keskittyessään talouteen, asevarusteluun ja politbyroon sisäisiin kamppailuihin. Zygar on sitä varten tehnyt yli 300 haastattelua ja kahlannut arkistoissa.

Mihail Zygarilta on aiemmin suomennettu kaksi Vladimir Putinia kritisoivaa kirjaa Putinin sisäpiiri sekä Venäjän hyökkäystä Ukrainaan käsittelevä Sota ja rangaistus. Uusi teos kaiken muun lisäksi osoittaa, että sodan siemeniä kylvettiin jo Neuvostoliiton loppuhetkillä.

Putin itse on pieni väritön hahmo Zygarin kuvaamana aikana.

Maan pimeällä puolella on kronikka Neuvostoliiton kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta. Se alkaa vuodesta 1961, jolloin Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen, ja Neuvostoliitto voitti avaruuskilvan ensimmäisen erän. Siitä alkanut optimismin kausi loppui elokuussa 1968, kun neuvostopanssarit vyöryivät Prahaan. Se tuhosi länsimaiden nuorison silmissä Neuvostoliiton moraalisen ylemmyyden Vietnamissa sotaa käyvään Yhdysvaltoihin verrattuna.

"Vuosi 1968 tappaa uskon neuvostoideologiaan", Zygar kirjoittaa.

Maan pimeällä puolella on tarinallisen histotiankirjoituksen juhlaa samaan tapaan kuin Antony Beevorin sotahistorialliset ja viimeksi Venäjää käsittelevät kirjat. Loistavasti kirjoitettu teos hyppii lyhyin luvuin henkilöstä ja näkökulmasta toiseen johdonmukaisuutensa kuitenkin koko ajan säilyttäen. Vaikutelma on kuin trilleriä lukiessa. Kirjaa on vaikea jättää kesken, vaikka sitä ei voi välttää, kun sivuja on yli 600.

Zygarin havainnot ovat laimeammillaankin mielenkiintoisia ja parhaimmillaan hiuksia nostattavia. Kun mietitään, miksi uusi Venäjä syöksyi 1990-luvulla rosvokapitalismiin ja rikollisjoukkojen tulitaisteluihin kaupunkien kaduilla, on syytä tutustua georgialaiseen entiseen rikolliseen ja vankiin nimeltä Jaba Ioselani. Hän mursi neuvostoliittolaisten gangsterien kunniakoodin, jossa järjestelmän ja valtiollisten instituutioiden kanssa ei olla missään tekemisissä. Ioselani alkoi työskennellä korruptoitujen viranomaisten ja miliisin kanssa. Sitä kautta rikolliset pääsivät mukaan maan talouselämään ja politiikkaan.

Tshernobylin onnettomuus keväällä 1986 johti Zygarin mukaan Neuvostoliiton kansalaisyhteiskunnan läpimurtoon. Suomessa myöhemmin 1980-luvulla tunnetuksi tullut musiikkikriitikko Artemi Troitski ryhtyi puuhaamaan tukikonserttia onnettomuuden uhrien auttamiseksi. Eskuvana oli edellisvuoden Live Aid. Siitä tuli Neuvostoliiton ensimmäinen suuri rock-konsertti. Lippuja myytiin 30000 ja konsertti lähetettiin Neuvostoliiton televisiossa.

"Tähän asti valtion käsi on ulottunut joka paikkaan. Ja nyt osoittautuu, että ruohonjuuritason aloite on mahdollinen, että voi järjestää suurtapahtuman ilman virkamiehiä, tarkastajia, sensoreita, pomoja", Zygar ihastelee.

Hänen kirjansa on täynnä esimerkkejä siitä, miten neuvostovalta repeili reunoiltaan kohti keskusta ja lopullista luhistumista. 

Vuonna 1987 syntyy ensimmäinen oppositiovoima, äärioikeistolainen Pamjat ja seuraavana vuonna hyväksytään laki osuuskunnista. Sallitaan yrittäjyys, jota edelliset 65 vuotta on pidetty rikollisena toimintana. 1989 pidetään osittain vapaat vaalit, joissa valitaan kansanedustajien kongressi. Sen aidot poliittiset väittelyt näytetään kaikelle kansalle suorissa tv-lähetyksissä. 

Asiat alkavat karata lopullisesti ja peruuttamattomasti maan päämiehen Mihail Gorbatshovin käsistä.

Vuonna 1990 KGB:n puheenjohtaja Vladimir Krjutshkov on vakuuttunut kommunistisen tien tulleen loppuun käydyksi. Neuvostoliiton pelastamiseksi tarvitaan uusi ideologia ja se on uskonto. No, nyt se on toteutunut.

Kirjan lopussa Zygar kuvaa henkeä salpaavasti Gorbatshovin ja Boris Jeltsinin valtataistelua, joka päättyi vanhoillisten vallankaappausyrityksen jälkeen jälkimmäisen voittoon. Kappaushankkeessa mukana ollut sisäministeri Boris Pugo teki sen jälkeen itsemurhan, mutta Zygarin mukaan vähäisempiä salaliittolaisia alkoi putoilla oudosti ikkunoista.

Analogioita yli 30 vuoden takaisista tapahtumista nykyiseen Venäjään riittää.

Neuvostoliiton loppuminen lopetti kylmän sodan 30 vuodeksi. Nobel-palkittu toimittaja Dmitri Muratov sanoo teoksessa sen johtaneen ennen näkemättömään teknologiseen loikkaan maailmassa. Syntyi "rauhanosinko", kun Yhdysvallat ja eurooppalaiset maat alensivat puolustusmenojaan, ja siirsivät voimavarojaan luonnontieteeseen, lääketieteeseen ja koulutukseen.

Nyt pyörä on käännetty taaksepäin. Mittaamattomia voimavaroja tuhlataan aseisiin, ja tällä tiellä ollaan vasta alussa. Miksi? Syy on tietysti Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka vaarantaa koko maanosan turvallisuuden.

Mutta miksi se tehtiin?  Zygarin mukaan siksi, että "Venäjällä nyt vallassa olevat ihmiset ovat viimeinen neuvostosukupolvi, niitä jotka omaksuivat neuvostokulttuurin mutta eivät neuvostouskoa"

"He ihannoivat kylmää sotaa, pitivät toisinajattelijoita pettureina ja tunsivat olonsa hyväksi puhuessaan mahtailevasti omasta suuruudestaan. Samaan aikaan he kuitenkin himoitsivat aina amerikkalaisia farkkuja, savukkeita ja alkoholia."

Kirjan oudolta tuntuva nimi tulee siitä, että Zygarin mukaan samanlaisia ihmisiä on nyt vallassa ympäri maailmaa. Ylen haastattelussa hän varoitti pimeyden olevan ottamassa jalansijaa nyt myös lännessä, jossa usko liberaaliin demokratiaan horjuu.

"Olemme nyt ikään kuin maapallon pimeällä puolella, koska 1980- ja 1990-luvuilla koettu idealismin kausi on selvästi ohi."