tiistai 27. helmikuuta 2024

Vaikka Putinista joskus päästään, fasismista Venäjällä ehkä ei, koska Z-sukupolvea on aivopesty siihen yli 20 vuotta



Ian Garner: Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat (Z Generation: Into the Heart of Russia´s Fascist Youth. Suomentanut Kyösti Karvonen. 336 sivua, Docendo.

Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tuli viime lauantaina kuluneeksi kaksi vuotta. Muistetaan silti, että Venäjä on käynyt sotaa Itä-Ukrainassa jo vuodesta 2014. Siis kymmenen vuotta.

Keväällä 2022 esiteltiin toiveikkaita skenaarioita siitä, että presidentti Vladimir Putin kaatuisi tavalla toisella aloittamaansa järjettömään sotaan, kun Kiovan miehitys kolmessa päivässä ei onnistunutkaan ja Venäjä kärsi sarjan nöyryyttäviä tappioita. Nyt nämä puheet ovat vaienneet. Venäjä on saanut viime aikoina voittoja, ja Putin valitaan maaliskuussa järjestettävissä leikkivaaleissa uudelle kaudelle.

Aleksei Navalnyin kuolema ja häntä julkisesti surevien pidätykset olivat tuorein esimerkki siitä, että diktaattori on yhtä häikäilemätön kuin ennenkin.

Eikä kyse ole enää yksin Putinista ja hänen kätyreistään. Kanadalainen Venäjän kulttuurin ja sotapropagandan tutkija Ian Garner heittää kylmää vettä niiden niskaan, jotka olettavat Venäjän siirtyvän liberaaliin demokratiaan tai edes jonkinlaiseen demokratiaan ja vapaampiin aikoihin Putinin jälkeen. Tänään ilmestyneessä teoksessaan Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat Garner kuvaa, miten pian 25 vuotta vallassa olleen Putinin kaudella Venäjälle on kasvatettu kirjan nimen mukaisesti fasistinen sukupolvi, joka uskoo sodan kulttiin ja Venäjän messiaaniseen tehtävään maailmanhistoriassa.

Venäjä yhdistetään edelleen yllättävän harvoin fasismiin, vaikka merkit ovat selvät. Fasismille ei ole yhtä selkeää määritelmää. Mitä muutakaan on demokratian, sananvapauden ja riippumattoman oikeuslaitoksen lakkauttaminen, yksi vahva johtaja, valtion ja kansalaisten militarisointi ja sota, jota oikeutetaan historialla, uskonnolla ja myyteillä, ja johon yhdistyvät erilaiset spektaakkelit? 

Garner puhuu kirjassaan johdonmukaisesti fasistisesta Venäjästä. Venäjän vallanpitäjät markkinoivat sotaa välttämättömänä puhdistautumisena vanhoista nöyryytyksistä, jotta kansakunta voi syntyä uudelleen. Taustalla on Neuvostoliiton jälkeinen kaoottinen 1990-luku, jonka raunioista Putin nostettiin valtaan. Heti aluksi hän hyökkäsikin Tsetsheniaan.

Garnerin mukaan Putinin Venäjällä venäläisenä oleminen tarkoittaa,että on maskuliininen ortodoksikristitty, voimakas ja aggressiivinen sekä hyväksyy kansakunnan historiallisen aseman maailman messiaanisena pelastajana.

Muut ovat pettureita. Heitä ovat liberaalit ja värilliset sekä seksuaalivähemmistöt, joista koko toiseuttamisen projekti alkoi. Yhteistä pahoina pidetyille asioille on, että ne ovat lähtöisin "ulkomailta", uhkaavat Venäjän nuorisoa, jonka voi pelastaa vain hengellinen vallankumous, uusi kansallinen identiteetti, kuten Putin määritteli jo vuonna 2012.

Venäjällä lapset ovat fasistisen aivopesun kohteina koulussa ja vapaa-ajalla. 

Kouluissa otettiin vuonna 2022 käyttöön kaikille pakolliset keskusteluja tärkeistä asioista -oppitunnit, joissa lapsille opetetaan patriotismia, konservatiivisia arvoja, perinteitä ja isänmaanrakkautta. Tärkein oppi on, että isänmaa on elämää rakkaampi. Ei siis ole pelottavaa kuolla isänmaan puolesta.

Vapaa-ajalle Venäjälle on luotu Putinin kauden alusta asti erilaisia ylhäältä ohjattuja nuorisoliikkeitä, jotka jo aivan 2000-luvun alussa jakoivat ihmiset "meikäläisiin" oikeisiin venäläisiin ja "natseihin". Tunnetuin niistä oli nashi, meikäläiset. Nyt 8-17-vuotiaita aivopesee nuorisoarmeija junarmija, jossa lapsiin iskostetaan isänmaallisia arvoja ja opetetaan paraatimarsseja ja sotimista. 

Toisin kuin Hitlerjugend 1930-luvulla, "Putinjugend" toimii suurelta osin sosiaalisessa mediassa, etenkin TikTokissa. Siinä fasistinen kasvatus puetaan koukuttavaksi ja hauskaksi nuorisokulttuuriksi johon kuuluu yhteisöllisyys, ja itsensä kehittäminen fyysisellä ja moraalisella tasolla. Nuorisoarmeijalaiset pukeutuvat univormuun ja osallistuvat sotaan hyökkäämällä verkossa Venäjästä esitettyjä "valheita" vastaan ja puolustamalla Putinia.

Ian Garnerin masentava väite on, etteivät venäläiset käänny pois fasismista, vaikka sota Ukrainassa loppuisi ja Putin poistuisi näyttämöltä. Hänen mukaansa kansallisaate ei enää ole riippuvainen hallinnon jatkuvista toimista. Venäläiset taistelevat putinismin puolesta vapaasta tahdostaan, eivät kenenkään pakottamana. Eivät tietenkään kaikki, mutta ne toiset on hiljennetty raskaiden rangaistusten uhalla.

Garnerilla on ollut kirjaa tehdessään yhteys lukuisiin venäläisiin hallinnon kannattajiin ja vastustajiin. Etenkin Putinin kannattajiksi liukuneiden kertomukset antavat teokselle syvyyttä normaalia tietokirjaa enemmän. Venäläisnuoret saavat tietää, että heidän maansa on maailman mahtavin ja voimakkain, ja jumala on sen puolella, kertoo venäläisnuorille uutta identiteettiä rakentava Jegor Ian Garnerille.

Mitä nuorempia lapset ovat, sitä sujuvammin he Garnerin mukaan puhuvat valtiovallan kieltä Ukrainan natseista ja toisen maailmansodan neuvostoliittolaisista sankareista. Vaihtoehtoisiin näkemyksiin he eivät pysty tutustumaan vaikka siihen olisi haluakin. Yleensä ei ole, koska Venäjä on sulkeutunut omaan kuplaansa.

Hallinnon vastustajat joko vaikenevat tai ovat poistuneet maasta.

Z-sukupolvi vahvistaa, että Euroopan on jatkettava Ukrainan tukemista entistä päättäväisemmin. Kirja on hyytävä todistus siitä, ettei kyse ole vain Putinin pakkomielteestä Ukrinaan vaan Venäjän muuttumisesta vaaralliseksi koko maanosalle. Tämä muutos on toteutettu määrätietoisesti ja johdonmukaisesti, ja sen jatkuvuuteen on panostettu lähes neljännesvuosisadan kestäneellä uuden ihmisen kasvatuksella ja muokkaamisella.

perjantai 9. helmikuuta 2024

Muukalainen saa Korppoon sekaisin Joona Keskitalon tyylikkäässä länkkärimuunnelmassa


 

Joona Keskitalo: Takamailla - Saari, joka repesi. 400 sivua, Bazar.

Lännenelokuvien yhdessä toistuvassa juonikuviossa muukalainen ratsastaa pienen piirin hallitsemaan kaupunkiin ja nostaa pelkällä läsnäolollaan tukahdutetut tunteet ja jännitteet räjähdyspisteeseen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Vanhat valtasuhteet murenevat, uusi aika astuu esiin.

Joona Keskitalon neljäs jännitysromaani Saari, joka repesi sijoittuu Suomen länteen, alle tuhannen asukkaan Korppooseen Turun saaristossa. Ei myyttiseen menneisyyteen, vaan tähän päivään, jossa tarinan taustalla vaikuttaa Venäjän sota Ukrainassa. Lievästi komediallisena alkava teos huipentuu monista lännenelokuvista tuttuihin asetelmiin. Ei naurata enää yhtään. Keskitalo nostaa jännityksen hurjille kierroksille. Koska Keskitalo on Keskitalo, ei voi olla varma, miten tarinan päähenkilöille käy.

Jo ennen jopa ahdistavaksi muuttuvaa loppua Korppooseen osuu lyhyen ajan sisällä epätavallisen monta kuolemantapausta, jotka eivät ole onnettomuuksia. Tapahtumat kietoutuvat vierasvenesataman ympärille. Sen on ostanut kaupungista Korppooseen muuttanut Jenni, joka liittää nimeensä -fer -päätteen, koska oikea nimi henkii tavanomaisuutta. Vierasvenesatama Verkan ja sen yhteydessä oleva Buffalo-ravintola eivät ole varsinaisia kultakaivoksia, mutta niihin liittyy yllättävän paljon intohimoja. Jennifer halutaan ostaa ulos juuri hankkimastaan Verkanista - hyvällä tai pahalla.

Ensimmäinen ruumis kuuluu sataman Jenniferille myyneelle liikemies Jerkerille. Häneltä on vedetty kurkku auki ja sormet katkaistu. Jerkerin meressä uivaan ruumiiseen kirjaimellisesti törmää juoppo ex-lautturi Sigge Boman. Hän on moninkertainen epäonnistuja, josta Turun Sanomien innokas toimittaja tulee maalanneeksi epäitsekkään sankarin. Juttu on niin lennokas, että Sigge alkaa itsekin uskoa siihen, vaikka tietää tälläkin kertaa tunaroineensa.

Länkkäritunnelmaa vahvistaa teoksen henkilögalleria. Jennifer-muukalaisen lisäksi siihen kuuluu vanhaa omistajavaltaa edustava Jerkerin leski Birgit miesystävineen sekä ulkoisen uhan muodostava venäläiskolmikko, joka liittoutuu Birgitin kanssa ajaakseen bisnekset sekoittaneen Jenniferin pois paikkakunnalta. Venäläiset harjoittavat Korppoosta käsin salakuljetusta sekä liiketoimia, joilla pakotteiden alla olevien oligarkkien omaisuutta turvataan. 

Joona Keskitalo kirjoitti itsensä uuden suomalaisen jännityskirjallisuuden huipulle vuonna 2021 ilmestyneellä esikoisellaan Tottelemattomat. Siinä alkanut tarina täydentyi jatko-osissa Kunniattomat ja Rottien kuninkaat

Keskitalo tekee täysin omaa juttuaan. Hän on jännityskirjailijoistamme omaperäisin ja osoittautuu nyt myös muuntautumiskykyisimmäksi. Tottelemattomat-trilogiassa käytiin kansainvälisen huumekaupan huipulla ja seikkailtiin maailmalla. Tässä uuden Takamailla-sarjan ensimmäisessä osassa piirit ovat pienet ja paikalliset, ja rikosten mittakaava pysyy pitkään piilossa. Kerronta on yhtä dynaamista ja eri näkökulmia vaihtelevaa kuin aiemmissa teoksissa. Myös jännitysruuvin hidas, mutta vääjäämätön kiristyminen pakottaa jatkamaan lukemista yllättävään loppuun asti.

Lisäpisteitä Joona Keskitalolle siitä, että vaikka Saari joka repesi aloittaa uuden sarjan, sen teokset tulevat olemaan kokonaan erillisiä. Kukaan avausosan henkilöistä ei ole mukana Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvassa seuraavassa osassa Suo, joka upposi. Sarjaa yhdistävät vain tapahtumapaikat, "pitkien hiekkateiden päät, seudut joissa suomalainen mielenmaisema kukoistaa jääräpäisimmillään". Siitä sarjan nimi Takamailla.

Nähtäväksi jää, miten Keskitalo pystyy varioimaan tarinoitaan tästä lähtökohdasta, mutta ainakin alku on huipputyötä.

maanantai 8. tammikuuta 2024

Kale Puonti hyppää Pasilan myrkyssä huumekuvioista jengirikollisuuteen, mutta Joni maistuu rutiinityöltä



Kale Puonti: Joni. 301 sivua, Bazar.

Jo jonkin aikaa on tullut tavaksi, että kotimaisen dekkarivuoden avaa Kale Puontin uusi Pasilan myrkky heti tammikuun alkupäivinä. Se on hyvä tapa. Entinen huumepoliisi osoittautui merkittäväksi dekkarikirjailijaksi heti esikoisteoksellaan Manni, josta tehty Elisa viihteen tv-sarja alkoi vuoden ensimmäisenä päivänä.

Viidessä ensimmäisessä kirjassaan Puonti on kuvannut huumekaupan eri puolia asiantuntevasti ja tehokkaasti. Vain noin 300-sivuiset nopealukuiset teokset ovat tuntuneet kokoaan suuremmilta, koska hän on kuvannut huumerikollisuuden lonkeroita ja kytköksiä ansiokkaasti, mutta tuonut myös inhimillisesti esille sen rattaissa olevien pikkutekijöiden ahdingon.

Kuudes osa Joni edustaa uudistumista. Huumerikollisuuden lisäksi se käsittelee ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä ja sivuaa ohuesti myös merkkivaatteiden ryöstelyä koskevaa katuväkivaltaa. Ensin ammutaan kuoliaaksi albanialaisten rikosjengin johtaja ja pian somalien. Jengisodalta näyttää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Rikollisryhmät ovat päinvastoin tehneet hyvää yhteistyötä Hollannista Suomeen salakuljetettujen huumeiden kaupassa.

Teoksen nimi Joni vähän spoilaa, että kyse on jostain muusta. Mistä? Puonti kehittämä juoni on taas kerran ovela. Juuri kun luulit ratkaisseesi jutun juonen ennen Pasilan poliiseja, tuleekin uusi käänne.

Viime vuonna uutisotsikoissa olleista asioista Kale Puonti käsittelee Jonissa rikollisjengien lisäksi poliisista ja muualta järjestysalalta paljastuneita äärioikeistokytkentöjä. Sellainen on tässä teoksessa poliisien Suomi kuntoon -ryhmä, jonka sisäisissä viesteissä on peitellyin sanakääntein vihjailtu edellisen pääministerin päiviltä päästämisestä.

Joni kuvaa siis juuri tämän päivän rikollisuutta äärimmäisen katu-uskottavasti. Jos joku, niin Kale Puonti sen osaa. Mutta ihan samanlaisia väristyksiä Joni ei saa aikaan kuin sarjat edelliset osat. Se tuntuu läpijuoksulta, rutiinisuoritukselta. Tarina kulkee kuin kiskoilla, mutta vähän liiankin sujuvasti. Monimutkaisen jutun selvittäminen käy lopulta aika helpon tuntuisesti ja suoraviivaisesti.

Myös edellisistä osista tuttu syvyyden tunne jää puuttumaan. Aiempien teosten rikollisuuteen kietoutuneet nimihenkilöt ovat olleet kouraisevia tapauksia. Jonissa kaikki jäävät sarjakuvahahmojen tasolle.

Jotain uutta kaipaisi myös Helsingin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden ryhmän, Pasilan myrkyn, kuvaamiseen. Se on totta kai asiantuntevaa, mutta edelleen kaikki henkilöt paitsi persoonallinen Kalle Pesonen jäävät seitinohuiksi. Edellisissä teoksissa se ei niin haitannut, koska kokonaisuus oli muuten vahva. 

Jonissa Kale Puonti siis toisaalta uudistuu ja toisaalta ei. Omasta mielestäni uudistuminen menee jossain määrin väärään suuntaan, ja se mikä kaipaisi jotain uutta, polkee paikallaan.

Puontin ensimmäisestä kirjasta tehty tv-sarja Manni on aluksi nähtävissä vain maksullisessa Ruutu+ -palvelussa. Kahden ensimmäisen jakson perusteella se vaikuttaa pätevältä ja teokselle uskolliselta työltä. Hannu-Pekka Björkman loistaa Kalle Pesosena, nuorten näyttelijöiden eturiviin ponkaissut Elias Salonen nimihenkilö Mannina, joka sotkeentuu itselleen liian vaaralliseen peliin huumekauppiaana. Sivuhenkilöistäkin löytyy laatua.

Huomauttamista on siitä, että jaksot ovat vain runsaat 20-minuuttisia. Tuntuu, että sarja on väkisin venytetty kahdeksanosaiseksi, kun se toimisi paremmin tuplasti pidempinä jaksoina ja neliosaisena sarjana. Tv-sopimus on tehty Puontin kolmesta seuraavastakin kirjasta.

tiistai 28. marraskuuta 2023

Vuoden johtokankaehdokkaat ja oma kuuden kirjan varjolista, jossa on kolme eri teosta


 

Suomen dekkariseura julkisti tiistaina 28.11. kuusi ehdokasta, joista valitaan vuoden 2023 paras suomalainen dekkari 94 teoksen joukosta. Voittaja selviää ensi vuoden alussa. Ehdokkaat ja perustelut ovat:

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat (Myllylahti)

Kirja on jäntevä ja hyvin kuljetettu tarina, joka on sijoitettu välirauhan aikaan. Ajankuvaus on elävää ja todentuntuista. Sodassa haavoittuneet poliisit palaavat siviilityöhön komisario Voitto Karhun alaisuuteen. Kaikki nuoret miehet, jotka kotiutetaan reserviin eivät sopeudu siviilielämään ongelmitta. Yllätyksiä ja hyviä juonenkäänteitä sisältävän dekkaritarinan kieli soljuu nautittavasti.

Kale Puonti: Fadi (Bazar)

Kirjan vauhdikas tarina on jäntevä ja pysyy hyvin koossa. Pasilan Myrkky -sarjan osat ovat kuvanneet pääkaupunkiseudun rikoksia karusti ja ytimekkäästi. Tapahtumia kuvataan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta. Kirjailijan oman työn asiantuntemus näkyy ja yhdistyy taitavaan kirjoittamiseen. Lukukokemus on helppo ja antoisa, koska kuvatut ongelmat ovat keskuudessamme ja olennainen osa yhteiskuntaamme.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vaeltavat vainajat (Siltala) 

Kirjailijakaksikon teoksessa on hyvää kieltä, hyvä juoni ja tarina. Vaeltavat vainajat on kelpoa stadin kuvausta eri vuosikymmenillä. Vainajat eivät vaikene -romaanista tutut poliisit sekä patologi tutkivat Kruununhaan asuintaloon kytkeytyviä murhia. Niiden selvittely polveilee ja tuo monia menneiden vuosien ongelmia ja asioita esiin. Herkullisia henkilöitä, tuttuja iskelmiä ja elokuvia tuodaan juonen eri käänteisiin. Nautittavaa luettavaa.

Satu Rämö: Rósa & Björk (WSOY)

Rämön esikoisteoksesta tuttu Hildur Rúnarsdottir ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob selvittelevä Rósassa ja Björkissä murhan lisäksi Hildurin siskojen katoamismysteeriä vuosien takaa. Rämö kuvaa islantilaista luontoa, yhteiskuntaa ja elämänmenoa elävästi ja kiinnostavasti. Kirja on luonteva osa pohjoismaista dekkariperinnettä ja tuntuu tutulta eksoottisesta Islannista huolimatta. Juoni on rakennettu taitavasti monine takaumineen, ja kerronta on jäntevää. Myös henkilökuvaus on erittäin hyvää.

Arttu Tuominen: Vapahtaja (WSOY)

Vapahtaja on tasapainoinen dekkari, jossa on toimintaa alusta loppuun. Se on Delta-sarjan viides osa. Kirjassa keskitytään Vapahtajan etsimisen lisäksi moraalipohdintoihin. Tuominen pohtii, onko ihmisellä oikeus tehdä teko, jonka tietää vääräksi. Kirjassa kuvataan poliisityötä ja inhimillistä elämää uskottavasti. Pienen ihmisen ongelmat järkyttävät raiteiltaan ja johtavat pahoihin tekoihin. Tuominen yrittää ymmärtää tekojen takana olevia syitä ja tuo samalla esiin ajankohtaisia ja yleismaailmallisia aiheita.

Rake Tähtinen: Menneisyyden arvet (Myllylahti)

Kirjan suurin ansio on, ettei se yritä olla enempää kuin se on. Kirjailija ei kikkaile turhilla tehokeinoilla vaan kirjoittaa aiheesta selkeästi. Pikkukaupungin ja tiiviin työyhteisön tunnelmat ovat hyvin kuvattuja ja juonenkuljetus toimii. Kirjassa ei ole isoja hämäyksiä tai koukkuja, mutta juoni pysyy koko ajan loogisena ja tarina etenee. Menneisyyden arvet on tiivis poliisidekkari, jossa totuus aukeaa jännittävänä.

Omalla varjolistallani on kolme samaa ja kolme eri teosta.

Jari Raatikainen: Valtapeli

Raatikaisen kirjassa yhdistyvät informatiivisuus ja viihdearvo ainutlaatuisella tavalla. Monen muunkin rikoskirjailijan teokset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta Raatikainen selittää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja välttää silti kaikki tylsyyden sudenkuopat. Hänen tekstinsä imuteho on säädetty toimimaan turbolla.

Satu Rämö: Rosa & Björk

Tuiki tavallisena kulkenut dekkari saa hienon käänteen, jota ei olisi millään osannut arvata. Satu Rämö asetti kovat odotukset jatko-osalle Hildurin lopussa. Ne täyttyvät täysin, jopa ylittyvät. Tulos on lumoava.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen.

Joona Keskitalo: Rottien kuninkaat

Rottien kuninkaan kerronta on yhtä vimmaista ja vetävää kuin kahden edeltäjänsä. Niiden tunteminen on myös välttämätöntä, sillä oikeastaan kyseessä on yksi rikosromaani, joka vain ilmestyi kolmessa osassa. Päätösosassa ei voi kuin ihailla Keskitalon taitoa rakentaa juonikuvio huippuunsa viritetystä vedätyksestä - tai vedätyksistä, sillä niitä mahtuu tähänkin kirjaan vielä monta.

Niko Rantsi: Viimeiseen henkäykseen asti

Rikostutkijoiden ja teknisten tutkijoiden palapeliä juttujen selvittämiseksi Niko Rantsi kuvaa kaikella sillä tarkkuudella ja kokemuksella, joka mukaan on tarttunut leipätyössä. Poikkeuksellisen ansiokkaiksi hänen rikosromaaninsa nousevat, kun mukaan yhdistetään uskottavat henkilökuvat. 

Kale Puonti: Fadi

Pasilan myrkky -sarja on alusta asti toiminut erittäin hyvin Suomessa suosittujen realististen poliisiromaanien sarjassa. Viidennessä osassa Fadi panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Puonti kuvaa, miten huumekauppa ja terrorismi kietoutuvat yhteen. 

maanantai 20. marraskuuta 2023

Sebastian Bergman -sarja huojuu tahattoman komiikan puolelle sarjamurhaajineen


 

Mikael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Syyllisyyden taakka (Skulden man bär). Suomentanut Tuomas Renvall. 414 sivua, Otava.

Kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanista kertova dekkarisarja on ollut lajin ruotsalainen huipputuote. Paino sanoilla on ollut. Kahdeksas osa Syyllisyyden taakka on malliesimerkki siitä, miksi sarjamurhaajajännärit kannattaisi laittaa ylipäätään pitkälle tauolle. Ruotsissa riehuvia nerokkaita sarjamurhaajia on ollut viimeksi kuluneiden noin kymmenen vuoden ajan maan dekkareissa niin paljon, että päät kolisevat yhteen. Koko lajityyppi tuntuu naurettavalta ja pöhköltä.

Televisiodekkareiden käsikirjoittajina meritoituneet Mikael Hjorth ja Hans Rosenfeldt loivat egoistisen kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanin vuonna 2010 ilmestyneeseen jännäriin Mies joka ei ollut murhaaja, joka suomennettiin seuraavana vuonna. Sarja on poikennut edukseen Bergmanin törkeän persoonan takia. Siinä on käsitelty myös monimutkaisia perhe- ja ihmissuhteita rikkaammin kuin dekkareissa yleensä. Juonenpunojina Hjorth ja Rosenfeldt ovat huippuammattilaisia.

Liika on kuitenkin liikaa. Edellisessä osassa Vihan jäljet poliisin murharyhmän jäsen Billy jäi kiinni. Kaksoiselämää viettänyt poliisi oli myös sarjamurhaaja. Syyllisyyden taakassa Sebastian Bergman pitää yhteyttä vangittuna olevaan Billyyn, koska aikoo kirjoittaa tästä kirjan.

Samaan aikaan uusi sarjamurhaaja aloittaa kolkon työnsä. Murhaaja haastaa Sebastianin älylliseen mittelöön. On selvää, että uhreja tulee lisää ja heillä kaikilla on jokin yhteys Sebastian Bergmanin menneisyyteen.

Kuvio on liian tuttu sarjan aiemmista dekkareista. Sarjamurhaajadekkareiden uskottavuus ei muutenkaan ole kovin korkealla. Enemmän haukotuttaa kuin jännittää, että taas yksi iskee nimenomaan Sebastian Bergmanin lähipiiriin. Asetelmassa on tahatonta komiikkaa, mikä on kohtalokasta trillerille.

Sarja osoittaa muutenkin väsähtämisen merkkejä. Hjorth ja Rosenfeldt ovat aiemmin ylittäneet uskottavuuskynnyksen keksimällä koukuttavia juonia ja kiihkeää loppuun asti kohoavaa jännitystä. Syyllisyyden taakka maistuu siinäkin suhteessa rutiinityöltä. Ei ole tutkinnan ja arvoituksen ratkaisemisen hurmaa, eikä loppukiihdytyskään tunnu oikein missään, vaikka dramaattiseen lopetukseen päädytäänkin. Se ja auki jäävät juonilinjat takaavat, että seuraavakin jatko-osa on tulossa, vaikka ei olisi enää tarpeen.

Kirjan nimi Syyllisyyden taakka viittaa siihen, että naisia pakkomielteisesti kaatanut ja kaikin tavoin itsekkäästi käyttäytynyt Sebastian Bergman miettii menneitä tekemisiään ja harjoittaa itsekritiikiä. Kysymys on siis hänen syyllisyydestään siitä, miten paljon pahaa hän on saanutkaan aikaan holtittomalla käytöksellään.

maanantai 13. marraskuuta 2023

Satu Rämö teki sen taas: Hildurin toinen jatko-osa Jakob loistaa ovelilla juonillaan


 

Satu Rämö: Jakob. 400 sivua, WSOY.

Satu Rämön viime perjantaina ilmestyneestä Jakobista tulee todennäköisesti vuoden myydyin dekkari, ehkä myydyin kirja ylipäätään. Hildurilla sekä Rosa & Björkillä hurmannut Rämö ei petä tälläkään kertaa isoksi muodostunutta lukijakuntaansa. Jakobissa on kaikkea vielä enemmän: sivuja, murhia, ajankohtaisia teemoja ja ennen kaikkea ovelia juonia. Niitä onkin kaksin kappalein, sillä Islannin lisäksi erilliset dramaattiset tapahtumat vievät Suomen Lappiin Kolariin.

Kalankasvattamon verkosta löytyvä ruumis panee tällä kertaa liikettä Hilduriin ja Jakobiin. Etäisyydet ovat Islannissa ihan tajuttomia. Isafjördurin poliisiasemalta on melkein aina viiden tunnin ajomatka, kun etsivät lähtevät selvittämään tapausta ja puhuttamaan asiasta mahdollisesti jotain tietäviä.

Murhan lisäksi tulee toinenkin murha sekä joukko samaan vyyhtiin liittyviä pahoinpitelyitä. Kirjan ilmestymisajankohtaan sopivasti niitä yhdistää islantilainen joulusatu kolmestatoista Esja-vuorella asuvasta joulupukista, jotka tekevät joulukuussa ilkitöitä Reykjavikissa. 

Tekojen motiivi on paljon raadollisempi kuin joulusadun elävöittäminen. Rämö on löytänyt teokseensa hyvän yllättävän aiheen, josta en ole kuullutkaan, ja johon liittyy eläinten kaltoinkohtelua. Enempää juonta ei voi paljastaa. Satu Rämö avaa sitä vähitellen, ja kyllähän se paljastuessaan ällikällä lyö, mitä kaikkea mahtuu tähän maailmaan.

Huoltajuuskiistassaan kiinni oleva Jakob joutuu matkustamaan Suomeen ja Lappiin. Siellä aukeaa toinen rikos, joka sivuaa pohjoisen oikeita kaivoskiistoja ja vuonna 1988 Äkäslompolossa tapahtunutta kuvitteellista onnettomuutta.

Teoksen nimen mukaisesti eniten tässä kolmannessa osassa täydentyy villapaitoja kutovan sympaattisen Jakobin henkilökuva. Kahdessa ensimmäisessä osassa hän on näyttänyt vain kylmän puolisonsa uhrilta lapsestaan käynnissä olevassa huoltajuuskiistassa. Jakobissa Jakobista paljastuu myös epämiellyttäviä puolia. Ne ovat taustalla teoksen Suomeen sijoittuvassa osuudessa.

Jakobin Islantiin sijoittuva päätarina on huolellisesti rakennettu. Rämö pitää lukijan tiukasti otteessaan raottamalla vähä vähältä, mistä kummallisissa tapahtumissa on kysymys. Loppuratkaisun perään tuleva epilogi kruunaa häikäilemättömyydessään kokonaisuuden.

Hildurista alkanut kolmiosainen dekkarisarja on aiemmin tietokirjoja kirjoittaneen Satu Rämön voitto ja menestys käännösmarkkinoillakin. Jokainen osa on pohjoismaista dekkaria islantilaisilla mausteilla parhaimmillaan. Juonissa on koukkuja, Islannin kuvaus kiinnostavaa ja henkilöt aidon tuntuisia. Mikä parasta, jokainen kirja on erilainen. Ainakin tässä vaiheessa menestyksekkäällä dekkariurallaan Rämöllä on taito uusiutua jatkuvasti pitäen kuitenkin kiinni kaikesta siitä, mihin lukijat rakastuivat välittömästi hänen dekkareissaan.

perjantai 10. marraskuuta 2023

Kaisu Tuokko aloittaa pikkukaupunkiin sijoittuvan dekkarisarjan varmalla otteella, feminismillä ja ripauksella romantiikkaa



Kaisu Tuokko: Kosto. 298 sivua, Otava.

Kristiinankaupunki on vähän yli 6000 asukkaan kaupunki Pohjanmaalla. Parhaiten se lienee tunnettu puutaloidyllistään, kaduilla vapaana kulkevista kissoista ja juorupeileistä. Mitään pahaa on vaikea kuvitella 1600-luvulla perustettuun kesällä parhaat puolensa näyttävään kaupunkiin, mutta sieltä kotoisin oleva Kaisu Tuokko raaputtaa synkkiä salaisuuksia esiin esikoisdekkarissaan Kosto.

Tapahtumat käynnistää 17-vuotiaan Jonaksen ruumiin löytyminen merestä nuorison suosiman Kanuunakallioiden edustalta. Tutkinta saattaa yhteen toimittaja Eevi Mannerin, joka on palannut Helsingistä paikallislehti Suupohjan Kaikuun ja rikostutkija Mats Bergholmin, joka asuu Vaasassa, mutta mökkeilee Kristiinankaupungissa. Mats oli Eevin ensirakkaus, mutta sitten maailma vei heidät tahoilleen.

Alkuluvut näyttävät johtavan Koston romantiikkaa pursuavaksi kevytdekkariksi pikkukaupungin miljööllä ja erityisyyksillä kuorrutettuna. Lukiessa tulevat mieleen TV1:n lauantain keski-iltojen harmittomat rikossarjat, jotka päättyvät loppukevennykseen.

Se on kuitenkin harhaa. Tuokko taustoittaa päähenkilöitään hyvin. Lapsettomuudesta kärsivän Eevin ja huonossa avioliitossa elävän Matsin kivuliaaksi osoittautuva suhde saa todennäköisesti lisää syvyyttä jatko-osissa, mutta Kosto osoittautuu pian varsin jykeväksi nykydekkariksi, jossa olennaisinta ovat yhteiskunnalliset teemat.

Pikkukaupunkitaustastaan huolimatta Kosto on yleispätevä kuvaus nuorisosta, erilaisuudesta, koulukiusaamisesta, sosiaalisen median tuottamista ongelmista ja seksuaalirikoksista. Viimeisin teema nostaa esiin feministisiä painotuksia. Tuokko nostaa esiin muutamia naisten kokemaan väkivaltaan liittyviä tilastotietoja, mutta ei mitenkään päälle liimatun tuntuisesti. Eevin journalistinen työ on luonteva paikka kertoa kylmiä faktoja.

Onko Jonas kuollut tapaturmaisesti, tehnyt itsemurhan vai murhattu? Tutkimukset etenevät kahdella raiteella poliisien ja toimittajan voimin perinteisesti, mutta varmaotteisesti. Kaisu Tuokko osaa etenkin pohjoismaisten dekkarien suurkuluttajana tyylilajin itsekin ilman aloittelijan kömmähdyksiä.

Kostossa Kristiinankaupungin toukokuisen idyllin takaa löytyy pahoinvointia ja vuosikymmenten takaisia salaisuuksia, jotka purkaantuvat kohtalokkaalla tavalla. Kuvaamiinsa lukiolaisnuoriin Kaisu Tuokolla on hyvä empaattinen ote. Nuoruuden herkkyys ja kovuus tulevat kuvatuiksi koskettavalla tavalla. 

Koulukiusaamisen ohi katsomiseen Tuokon asenne on tiukka. Luontevasti hän liittää tapahtumiin myös Ruotsin jengirikollisuuden. 

Kaisu Tuokko ei tuo hirveästi uutta Suomen koko ajan paranevaan ja monipuolistuvaan dekkarikenttään. Pikkupaikkakunnat, inhmilliset poliisit ja amatöörietsivät kuuluvat monen muunkin kirjoittajan repertuaariin. Tuokko tuo tähän oman panoksensa hyvin ja täydentää ilahduttavan laadukkaiden naisdekkaristien kaartia. Kaiken lisäksi loppuratkaisu on hyvin rakennettu ja yllättävä.