Tatiana Elfin toinen trilleri Mestari kääntyy lähes kauhuromaaniksi eristetyllä saarella myrskyn ulvoessa

 Tatiana Elf: Mestari. 301 sivua, Into 2026.

Tv-käsikirjoittaja Tatiana Elf loi jännityskirjallisuuteen uudenlaisen päähenkilön viime kesänä ilmestyneessä esikoisteoksessaan Huijari. Rebekka Nummi on tilansa tiedostava ja siitä voimaa saava sosiopaatti. Rebekalla on sen verran kontrollia, että hän onnistuu pidättäytymään väkivallasta muita ihmisiä kohtaan. Helposti pitkästyvä Rebekka huvittelee holtittomilla tempauksilla.

Huijari oli yksi viime vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita ja kotimaisia rikosmaailmaan sijoittuvia kirjoja ylipäätään.

Rima on siis korkealla, ja lukijaa on vaikea yllättää toista kertaa Huijarin tempuilla. Silti Elf onnistuu siinä, vaikka jatko-osan Mestarin alussa onkin käynnistysvaikeuksia.

Rebekka Nummi on ensimmäisen osan jälkeen yrittänyt auttaa romanssihuijausten uhreja, mutta joutuu antamaan periksi, koska emotionaalisesti koukutetut ihmiset eivät usko mitään todisteita. Sen jälkeen hän narauttaa pedofiilin. Varsinainen tarina lähtee liikkeelle, kun Rebekka tutustuu hyvinvointiguru Ellaan.

Tatiana Elf on perehtynyt syvällisesti erilaisten huijausten psykologiaan. Ei ole liian kaukaa haettua, että tavallinen suomalainen nainen voi luulla olevansa ainoa, joka voi auttaa - rahallisesti tietenkin - vaikeuksiin joutunutta rakastettuaan Barack Obamaa. Miksi? Elf kirjoittaa huijausten taustoista niin paljon, että Mestari tuntuu romaaniksi naamioidulta tietokirjalta.

Sitten kun se alkaa vetää, se vetää taas oikein kunnolla. Rebekka kiinnostuu karismaattisesta joogaohjaaja Ella Lindgrenistä, jonka oppilaat tuntuvat olevan täysin tämän lumoissa. Ellan taustalta löytyy erikoisia terveysväittämiä. Esimerkiksi, että ihmisen parantumiseen vaikuttaa eniten se, miten hän suhtautuu sairauteensa. Sairauden etenemisen voi estää ajatusmallejaan muuttamalla.

Ellalla on varmasti monia esikuvia, mutta ei voi olla heti ajattelemasta erästä hyvin tunnettua kotimaista itseoppinutta hyvinvointivalmentajaa, joka todellakin väittää sairauksien saavan alkunsa ihmismielen ylireagoimisesta uhaksi tulkitsemiinsa asioihin.

Rebekka on suoraviivaiseen tapaansa sitä mieltä, että Ella on huijari. Hänet on paljastettava. Ellan luottamuksen saatuaan hän pääsee pienen valittujen joukon kanssa retriittiin ulkosaaristoon, jossa noudatetaan huuhaa-oppeja.

Saari kaukana kaikesta. Koko ajan uhkaavammaksi muuttuva tunnelma. Lopulta rajumyrsky. Jos jännityksen kehittäminen ottaakin aikansa, lopulta Elf annostelee sitä kukkuramitoin niin, että ollaan lähellä kauhuromaania. Taustaksi hän on muistuttanut monista kulteista, joiden johtajat ovat ajaneet seuraajansa joukkoitsemurhiin. Ellan ja hänen avustajansa Loviisan outo käytös pistää tätä taustaa vasten mielikuvituksen villiin laukkaan.

Huijarin teho perustui ennen kaikkea sen puolivälissä tulleeseen täysin arvaamattomaan täyskäännökseen. Mestarissa sitä osaa odottaa, ja on helposti arvattavissa, mistä suunnasta se tällä kertaa tulee. Vaan Elfillä onkin varattuna vielä pari uutta koukkua niin, että Mestarin jännite kantaa loppuun asti. Ja oikeasti sen ylikin, sillä Rebekan liikkeistä on puolestaan kiinnostunut KRP:n rikosylikonstaapeli Saku Balogun. Mutta se tutkinta käynnistetään - ehkä käynnistetään - vasta seuraavassa osassa. Tatiana Elfin kirjat perustuvat moninkertaisiin huijauksiin, joten voihan olla, että hän itse huijaa lukijan odotuksia väärään suuntaan.

Huijari ja Mestari poikkeavat täysin kaikesta muusta kotimaisesta rikoskirjallisuudesta. Tatiana Elf on luonut päähenkilön, joka on täysin arvaamaton ja siksi niin monia mahdollisuuksia antava. Nämä trillerit karttavat kaavamaisuuksia, tutkivat ihmismielen synkimpiä puolia ja ovat jännityksen etujoukkoa. Kahden trillerin perusteella voi sanoa, että melkoinen mestari Tatiana Elf on itsekin.

Mindfulness johtaa asianajajan uusiin murhiin sarjan hersyvässä jatkossa

 Karsten Dusse: Murhat, mindfulness ja pyhiinvaellus (Achtsam morden am Rande der Welt). Suomentanut Anne Kilpi. 333 sivua, Aula & co 2026.

Saksalainen asianajaja Karsten Dusse osui kultasuoneen ensimmäisellä jännitysromaanillaan Murhat ja mindfulness. Miljoonat lukijat eri puolilla maailmaa ovat halunneet lukea asianajaja Björn Diemelistä, jonka päämies oli suurrikollinen Dragan Sergowicz. Nimenomaan oli, sillä Björn Diemel antoi päämiehensä kuolla ja sitten hävitti tämän ruumiin.

Sitä seuranneessa rikollisryhmien valtataistelussa ja itsensä ja perheensä suojaamiseksi Diemelin piti turvautua myös varsinaisiin murhiin.

Vuonna 2024 suomennetussa kirjassa Diemel koki elämänmuutoksen mindfulnessin avulla. Terapiaan koko ajan stressaantuneen asianajajan patisti hänen vaimonsa Katharina. Avioliittoa Björn Diemelin seestyminen ei pelastanut. He ovat eronneet sivistyneesti.

Sarjan kolmannen osan alussa Björn Diemel on itse ajautunut Draganin rikollisporukan johtajaksi. Björnin 45-vuotissyntymäpäivän jälkeen terapeutti Joschka Breitner saa hänet tajuamaan, että Björn toteuttaa vain muiden toiveita. Elämän puolivälissä hänen on opittava tuntemaan itsensä ja ottamaan elämä omiin käsiin. Siihen tarvitaan lisää mindfulnessia, ja sitä voi löytää pyhiinvaellukselta Santiago de  Compostelaan.

Kahden ensimmäisen kirjan aikana Björn Diemelin mindfulness-harrastus on aiheuttanut kahdeksan ihmisen kuoleman. Kolmannen alussa voi vain arvailla, montako tulee nyt lisää.

Aika mainiota komediaa Dusselta irtoaa tälläkin kertaa. Sitä saavat aikaan etenkin Björnin johtaman rosvokoplan woke-henkiset jäsenet, jotka ovat tarkkoja poliittisesti korrektista kielenkäytöstä ja ryhmän prostituoitujen asiallisesta kohtelusta. Kun epäasiallista tapahtuu, siitä rangaistaan ruiskuttamalla uretaanivaahtoa törkimysten takatuuppariin. Sitten käy ilmi, että rangaistut kiinalaiset kuuluvat triadiin ja ovat kostonhimoisia.

Mutta kuka seuraa ja jahtaa Diemeliä pyhiinvaelluksella? Kiinalaiset vai joku muu, joka kantaa hänelle kaunaa? Monta sattumaa ja myös kieroilua tarvitaan ennen kuin hän on Cabo da Naven kallionkielekkeellä Atlantin rannalla muinaisuudessa tunnetun maailman päätepisteessä. Ja tietysti Joschka Breitnerin oppaiden viisauksia.

Karsten Dusse iskee tarinaa irtonaisesti ja hilpeästi. En ymmärrä, mikä on "kesädekkari" tai sitä, että dekkareita luettaisiin vain kesällä. Mutta jos niin on, niin keveydessään ja kepeydessään Murhat, mindfulness ja pyhiinvaellus on kyllä mainiota kesäviihdettä.

Kriminalisti ratkaisee älyllään Taina Haahdin uuden sarjan viisaassa ja lämpimässä avauksessa

 Taina Haahti: Koti. 384 sivua, CrimeTime 2026.

Taina Haahti on aiemmissa jännäreissään kirjoittanut suuren luokan globaalista eriarvoisuudesta. Ex-toimittaja Mara Nuutinen on niissä tutkinut laitonta jätebisnestä Hongkongissa ja vihreän siirtymän kääntöpuolta Kapkaupungissa.

Uuden sarjan avaava Koti on mahdollisimman kaukana näistä kuvioista. Se sijoittuu Nurmijärven uneliaaseen kirkonkylään. Lähtökohta on Suomen tyypillisin henkirikos, juoppojen kesken tapahtunut puukotus. Poikkeuksellista on vain se, että puukosta saaneen Aapo Tammiston sisar Lydia tapettiin 40 vuotta aiemmin. Voiko kaksi samanlaista tragediaa osua samaan perheeseen?

Kriminalisti Lauri "Lare" Kivelä on tehnyt pitkän kierroksen Pohjois-Amerikassa. Torontossa nykyisin asuva Lare lupautuu auttamaan kouluaikaista ystäväänsä rikoskomisario Arto "Arska" Mäkelää Aapon surmajutussa. 

Lare on tullut pitkästä aikaa Nurmijärvelle katsomaan kahdeksankymppistä isäänsä, koska on saanut viestin, että tämä on huonossa kunnossa. Pertti Kivelä ei suostu lääkäriin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat kuolleet syöpään. Pertti ei halua tietää kohtaloaan.

Lare ja Arska ovat kohta kuusikymppisiä. Niin ovat myös entiset koulutoverit, joita Lare tapaa ja jututtaa Lydian viimeisestä illasta. Viimeinen havainto hänestä on, kun Lydia oli alamaissa ja poistui aikaisin kotibileistä. 

Lydian murha selvisi heti, mutta on ilmeistä, että sen tunnustanut vähän henkisesti jälkeen jäänyt mies teki väärän tunnustuksen. Tutkinnassakin hutiloitiin. Aapon murha saa Laren paneutumaan uudelleen Lydiankin tapaukseen.

Koti on nostalginen kotiseutudekkari. Siellä Taina Haahtikin asui teininä ja kirjoitti ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1979. Kun Lare kulkee pitkin muistojensa reittejä, samoja on kulkenut Haahtikin. Nyt he näkevät lakkautettujen pankkien rakennuksia, lakkautettuja kauppoja eikä linja-autoasemallakaan ole enää elämää. Kauppa on keskittynyt nurmijärveläisiä ennen isosti työllistäneen Perloksen tehtaan paikalle rakennettuun markettiin. 

Marketissa pitää Ceccerit-juhlatavaraliikettä Laren nuoruuden rakastettu Tiina, nyt eronnut nainen ja aikuisen tyttären äiti. Nostalgiaa on tarjolla myös ihmissuhteissa, ja vanhan suolan janoa.

Koti on dekkari, jonka tunnelma on lämmin, mutta ei cozy crimelle tyypillisellä tavalla, jossa puuhakkaat ja ylienergiset henkilöt ratkaisevat rikoksia amatööripohjalta. Haahdin henkilöt ovat tavallisia.

Lämpimimmillään teos on Haahdin kuvatessa Laren ja hänen isänsä välejä. Etäisyyttä on paljon, mutta ei niin paljon, etteikö sitä ehtisi vielä rakentaa uudelleen. Osat ovat vaihtuneet. Poika huolehtii isästään, mutta vain sen verran mihin tämä suostuu. En mä vielä ole kuollut, Pertti-isä äyskähtää pojalleen.

Harvoin jos koskaan suomalaisessa dekkarissa on kuvattu näin syvällisesti ja viisaasti kahden sukupolven uutta yhteiseloa ja lähentymistä. Jutut ruokapöydässä ja saunassa ovat arkisia, mutta aina välissä lipsahtaa joku sana tai lause, joka kertoo, että välitän.

Aapon surman, ja Lydian, tutkinta etenee verkalleen. Lare saa käsiinsä Lydian murhan vanhan tutkintakansion. Hän kirjoittaa itselleen muistilappuja, joita liimaa vanhan huoneensa seinille jääneisiin jääkiekkojulisteisiin. Muistilappuja eri järjestykseen sekoittamalla hän yrittää saada kiinni jostakin.

Larea työllistää myös hänen isänsä hyvän ystävättären talokauppaan liittyvä epäselvyys. Vanha talo on myyty kosteusvaurioisena. Nyt kahdeksankymppiseltä eläkeläiseltä perätään jättisummaa sen remontointiin, vaikka kosteusvaurio oli tiedossa.

Tarina etenee hiljalleen, mutta Haahdilla on sellaista kerronnallista voimaa, että tylsää ei ole hetkeäkään. Koti suorastaan imaisee mukaansa hyvässä tasapainossa olevilla osasillaan, joissa vaihtelevat arki, menneisyyden muistot ja kahden rikoksen selvittely.

Koti aloittaa Nurmijärvi Noir -sarjan. Noiria teoksessa ei kylläkään ole ollenkaan. Siihen se on - onneksi - liian lämminhenkinen tavallisten ihmisten tarina. Ratkaisukin on enemmän Agatha Christietä kuin noiria. Lopulta Lare saa muistilappunsa järjestykseen ja ratkaisee molemmat murhat älykkään päättelyn ja oveluutensa avulla.

Petri Saari rakentaa huolella esikoisdekkarinsa On hiekka polttavaa asetelmia ja koukuttavuus on taattu

 Petri Saari: On hiekka polttavaa. 427 sivua, Gummerus 2026.

Oululaisen myynti- ja markkinointimiehen Petri Saaren esikoisdekkari On hiekka polttavaa nousi harvinaisella tavalla listojen kärkeen heti ilmestyttyään. Menetyksen ymmärtää heti lyhyen prologin luettuaan. Saari iskee lukijaan kuin iskukoukku hauen leukaan. On pakko saada tietää, mistä on kysymys, kun öisellä venematkalla toinen kulkija iskee toista puukolla kylkeen ja jättää tämän mereen hukkumaan.

Tapani Kansan muinaisen hitin tuntevat yhdistävät teoksen jo nimen perusteella Kalajoen hiekkasärkille. Juhannuksen alla kansainvälisen kaupan alalla toimiva myyntimies Mikko Lehto löytää puukosta saaneen hukkuneen kalastajan rantavedestä. Hänen hyvä ystävänsä rikosylikonstaapeli Kaisa Rantala saa jutusta tutkintavastuun.

Puukonhaavaa lukuun ottamatta kyseessä näyttää olevan se tavallinen tarina Suomen kesävesillä. Vainaja on hukkunut sepalus auki. Tästä Saari lähtee kehittämään maltillisesti isompaa tarinaa, johon sisältyy huumekauppaa ja terrorismiakin. Jälkimmäistä maltillisessa koossa ja viime vuosien uutisista omaksutulla tavalla.

Oleellisessa roolissa on satama ja sieltä puutavaralastia noutava laiva Pacific Voyager.

Jotkut dekkarit toimivat erinomaisesti turbovaihteella. Petri Saari ei kirjoita sellaista. Hän rakentaa juonta huolellisesti, mutta jännitys kohoaa sivu sivulta. Henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Saari saa sen tuntumaan elävältä tarinan kannalta olennaisia sivuhenkilöitä myöten. Laatua löytyy jokaisella osa-alueella.

Keskeisistä henkilöistä löytyy myös moniulotteisuutta. Etenkin aluksi puhtaalta sankarilta vaikuttavasta Mikko Lehdosta paljastuu puolia, jotka pistävät kysymään itseltään, voiko hän sittenkin olla tarinan konna. 

Rikosylikonstaapeli Kaisa Rantala on ehkä vähän liiankin tyypillinen nykydekkarien naishahmo kulmikkaine luonteineen ja kamppailu-urheilutaustoineen. Kotirintamallakin menee huonosti niin kuin useimmilla dekkarien poliisihahmoilla sukupuolesta riippumatta. Syykin on se sama: Kaisa on omistautunut enemmän työlleen kuin perheelleen.

Sivuhenkilöiden inhimillisistä heikkouksista syntyy monenlaista tragediaa. Sananlasku pirulle annetusta pikkusormesta pitää tälläkin kertaa kutinsa. 

Saari rakentaa tarinaa sopivan viipyillen niin, että sillä, henkilöillä ja hiekkasärkkien miljööllä on tilaa hengittää helteisenä juhannuksena. Kun juhannuksen jälkeen myrsky nousee, Saari kääntyy kuin katkaisijasta toiminnallisen trillerinkin taitajaksi.

Takaumissa Saari kuvaa, miten perheensä auto-onnettomuudessa menettäneestä ja koulukiusatusta Antista kehittyy tarinan shakkia pelaava pääkonna. Rakennetta käytetään paljon dekkareissa, ja hyvin se toimii tälläkin kertaa. Teoksen monista juonista se isoin saa uskottavuutta lisäävän inhimillisen ulottuvuuden.

On hiekka polttavaa on Petri Saarelta vakuuttava debyytti. Se on harvinaisen täysipainoinen rikosromaani, jonka yli 400 sivun mittaan mahtuu rikosten lisäksi elämän kirjoa suruineen, mutta myös iloineen. Teos on kirjoitettu sujuvasti, koukuttavasti ja ilmeikkäästi.

Petri Saari menee sinne alkuvuoden kotimaisten esikoisdekkarien kärkeen, jossa ovat jo Antti Halmeen Lintukoto, Anne Prokofjeffin Kohtalonpyörä ja Teppo Hovin Enkelit jotka katosivat. On erinomaista, että ne kaikki edustavat huippulaatua, mutta ovat keskenään täysin erilaisia.

Nyt on tykitystä, kun uusi nimi Teppo Hovi avaa dekkariuransa teoksella Enkelit jotka katosivat

 

Teppo Hovi: Enkelit jotka katosivat. 356 sivua, Docendo 2026.

Suomen laajaan, laadukkaaseen ja monimuotoiseen dekkarikenttään saadaan koko ajan ilahduttavan korkeatasoisia esikoiskirjailijoita. Näppituntumalla sanoisin, että moni heistä sijoittaa itsensä leppoisamman cosy crime -genren piiriin. Sitten on Teppo Hovin kaltaisia yrittäjiä,joilta toimintatykitys syntyy kuin luonnostaan heti ensiyrittämällä.

Hovi tulee tv-draaman piiristä, mutta ei rikos- vaan komediasarjojen. Hän ollut tekemässä useita Ylen sarjoja, kuten Modernit miehet ja Rakkaat lapset. 

Esikoisdekkari Enkelit jotka katosivat edustaa viihteen vastakkaista laitaa. Se käsittelee julmaa ihmiskauppaa, jonka pariin viihdemiehestä vakavaksi videodokumentaristiksi vaihtanut Kasper Wik säntää päätä pahkaa.

Wik aikoo dokumentoida ihmissalakuljettajien Kreikkaan kuljettaman afganistanislaisperheen laittoman matkan Suomeen. Hanke menee kuitenkin pieleen, kun pakolaisia kuljettavan bussin kimppuun hyökätään. Miehet tapetaan, naiset kaapataan.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2022. Pakolaisaalto Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan on kiihtynyt lisääntyneen kuivuuden ja konfliktien aiheuttaman viljakriisin takia. Sadat ihmiset hukkuvat Välimereen. Teoksen alku vie ajatukset siihen, mitä oikeasti tapahtuu nyt ja lähitulevaisuudessa, kun Donald Trumpin typerän Iranin-sodan aiheuttama ruokakriisi iskee todella päälle kaikkien muiden konfliktien lisäksi.

Kasper Wikin kanssa yhteistyötä tekevän perheen isä Bahlul Wali selviää hyökkäyksestä hengissä. Kasper lupaa etsiä hänen vaimonsa Hajiran ja 17-vuotiaan tyttärensä Amenan. Ihmiskauppiaat ovat jo kuljettamassa heitä seksiorjiksi itäistä reittiä kohti pohjoista.

Helsingissä Wik tutustuu arvoitukselliseen Sophiaan, johon törmäsi lyhyesti jo Ateenassa, missä tämä toimi vapaaehtoisena avustajana pakolaisleirissä. Ilmenee, että Sophia Kisseleva on varakas sijoittaja, jonka tausta on täysi mysteeri.

Kasper Wik -sarjan avaus sykkii kiivaassa tahdissa. Teppo Hovi kuljettaa rinnakkain ihmiskauppiaiden kynsissä olevia naisia ja Kasper Wikin uhkarohkeaa selvitystyötä. Se vie hänet roistojen luolaan Tallinnaan, salaperäisen kauniin Sophian venäläisen sedän kartanoon ja lopulta Sophian itsensä luksusluokan vapaa-ajan asunnolle, missä tarinan loppu huipentuu. 

Sophia on jännäriperinteen ikiaikaisten lakien mukainen kohtalokas kaunotar, johon päähenkilö rakastuu. Onko hän hyvien vai pahojen puolella, se pitää itse lukea.

Hovilla on trillerin kerronta hyvin hanskassa. Vauhtia, jännitystä ja äkkikäänteitä riittää. Kasper Wik on videojournalistina omaperäinen päähenkilö, ja ammatti selittää myös hänen tutkijan kykyjään. Siihen, mihin hän ei itse pysty, apua antaa ammattijournalisti. Tarinan taustalla on lisäksi aito ilmiö, vaikka Hovi ei siihen kovin syvällisesti pureudu. Nyt mennään viihteen ehdoilla, ja onnistuneesti mennäänkin.

Enkelit jotka katosivat vetää vastustamattomasti mukaansa. Mitä siitä, että monet käänteet ja henkilöt ovat yliampuvia, sehän kuuluu luonnostaan tähän lajityyppiin. Ehkä Teppo Hovi olisi voinut myös perustella enemmän Kasper Wikin kyllästymistä menestyvään mutta pinnalliseen viihdemiehen elämään ja siirtymistä vakavien aiheiden pariin. 

Tämä taitaa kuitenkin olla turhaa nillitystä, kun kädessä on näin koukuttava ja erinomaisen sujuvasti kulkeva toimintaromaani. Teppo Hovi tulee raamit kaulassa kotimaisten jännäriesikoisten kärkiporukkaan.

Bisnes on äärimmäisen kyynistä Tuomas Niskakankaan uuden trillerisarjan avauksessa Suljettu kansio

 

Tuomas Niskakangas: Suljettu kansio. 397 sivua, WSOY 2026.

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Tuomas Niskakangas käyttää hedelmällisesti tietojaan ja kokemuksiaan journalismista ja liike-elämästä uuden Osasto K -trillerisarjansa ensimmäisessä osassa Suljettu kansio. Siinä suomalainen verkkolaiteyhtiö Nodus on uppoutunut korviaan myöten moraalittomaan liiketoimintaan. 

Kuvitteellisen Noduksen historia ja nykyisyys vastaavat kovassa nousukiidossa olevaa Nokiaa.

Pohjoismaisissa dekkarisarjoissa on A-ryhmää ja Osasto Q:ta selvittämässä rikoksia. Niskakankaan Osasto K on toista maata. Se kähmii ja tekee rikoksia. Miksi ja kenen laskuun, se jääköön lukijan itsensä löydettäväksi.

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Joel Saarni on saanut kuuman uutisvihjeen. Venäläisille mobiilioperaattoreille on myyty pakotteista huolimatta Noduksen ohjelmistopäivityksiä. Venäläiset tiedusteluviranomaiset pystyvät taas seuraamaan maansa puhelu- ja viestiliikennettä. Se näkyy jo oppositiohahmojen katoamisina, vangitsemisina ja kuolemina.

On elokuu 2024. Joel Saarni joutuu kuitenkin jättämään HS:n, sillä Seiska on paljastanut runsain kuvin hänen muhinansa lehden päätoimittajan kanssa. Saamansa vihjeet Joel testamenttaa päteväksi havaitsemalleen kesätoimittaja Sara Lukkarille. Hän jatkaa itsekin tapauksen selvittämistä etsimällä syväkurkkua, joka oli jättänyt valepukuun pukeutuneena todistusaineistoa Sanomatalon vahtimestarin kautta Joelille toimitettavaksi.

Joel Saarni ja tietovuotaja etsivät yhteistoimin pakotteiden alaisten päivitysten myyjää, mutta juttu paisuu paljon suuremmaksi. Varsinaisesti se alkaa paljastua kysymykseksi suuryritysten moraalista. Verkkolaitevalmistajat jättävät laitteisiinsa takaportteja, joilla tiedusteluviranomaiset voivat seurata kaikkea viestiliikennettä. Niiden johtavia valmistajia ja ainoita, jotka pystyvät panemaan kiinalaisille kampoihin, ovat suomalaisia ja ruotsalaisia. Edes amerikkalaisilla ei ole kilpailukykyistä teknologiaa.

Suljetun kansion alku on vähän tahmea. Istutaan öitä Joelin kaksiossa, missä hän ja hänen syväkurkkunsa etsivät Osasto K:sta tietoa eri rekistereistä ja käsiinsä saamista Noduksen laskutuspapereista. Henkilöt maistuvat pahvilta, juttu ei etene. 

Vähän yli sadan sivun jälkeen vieraillaan amerikkalaisten operaatiossa Afganistanissa vuodesta 2011 eteenpäin. Huomio kiinnittyy naissotilaaseen, jolle on varattu rooli tässä tarinassa.

Kun Niskakangas saa tarinan todella liikkeelle ja kaikki kytkennät lukijan silmien eteen, Suljettu kansio alkaa todella vetää. On hämärämiehiä, Venäjää ja CIA:ta niin kuin trillereissä yleensäkin, mutta bisneksen kyynisyys ja tiedustelumaailman petollisuus, ja kirjoittajan asiantuntemus, nostavat teoksen pätevien ajankohtaistrillerien sarjaan.

Joel Saarni jää henkilöhahmona loppuun asti mieheksi vailla ominaisuuksia. Teoksen takakannessa mainitusta Petra Thorrystä, toisesta päähenkilöstä, Niskakangas on kehitellyt pakkomielteisen ja addiktoituneen hahmon, jossa saattaa vaikuttaa CIA:n takavuosikymmenten mielenhallintaohjelma MK Ultra. Hänen taustansa raottuu Suljetun kansion lopussa, mutta siinä päästään vasta alkuun.

Tuomas Niskakangas debytoi vuonna 2021 poliittisella trillerillä Roihu. Arvioin sen tylysti lapselliseksi, enkä ole lukenut jatko-osia. Suljettu kansio on paljon parempi, mutta ei yllä alan kotimaisten huippujen tasolle. Siinä on töksähtelevyyttä. Eniten häiritsee, miten helposti monimutkaiset asiat loksahtavat kohdalleen. Sellaisia ovat syväkurkun henkilöllisyys Joelille, ja käden käänteessä Venäjältä löytyvä tärkeä tieto.

Toisaalta Niskakangas on kehittänyt omaleimaisen konseptin, josta voi lukea vahvan moraalisen kannanoton. Kokeneen toimittajan ammattitaito pelastaa paljon silloinkin, kun juonen veto ei ole parhaimmillaan.

Eli Osasto K -sarjan aloitus on kuitenkin lupaava.

Pohjalaisdraama ja film noir kohtaavat Joona Keskitalon jylhässä rikosromaanissa Lakeus, joka vaikeni

 Joona Keskitalo: Lakeus, joka vaikeni. 400 sivua, Bazar 2026.

Kirjailija Joona Keskitalon uusiutumiskyvyllä ei näytä olevan mitään rajaa. Takamailla-sarjan neljä ensimmäistä osaa ovat vauhdilla eteneviä osin komediallisia rikosromaaneja häröilevistä tyypeistä. Silti kaikki keskenään erilaisia. Viides osa Lakeus, joka vaikeni on huumorista melkein kokonaan riisuttu vuoteen 1998 sijoittuva rikosdraama kahdesta miehestä, kahdesta totuudesta ja kolmesta murhasta, joita pidetään Rankkuriksi kutsutun palkkamurhaajan tekeminä. Sekä yhdestä ristipaineessa elävästä asianajajasta.

Robert Koski on menestyvä kauhavalainen yrittäjä ja kauppaneuvos. Kale Rajala on hänen nuoruudenystävänsä. Kale aloitti kotipolttoisen myymisellä ja on siitä edennyt huumekaupan piiriin Helsinkiin. Nuorina he olivat sodissa rikki menneiden isien poikia, elivät köyhyyden, alkoholismin ja väkivallan keskellä. 1960-luvun alussa omaisuutta kartutettiin ryöstämällä postiautoja.

Nyt Kale on vankilassa. Hän on sairastuttuaan perunut rikostensa tunnustuksen. Miehet syyttävät niistä toisiaan. Mukaan lukien pieleen menneestä isosta pimeän viinan kaupasta Koskuen Essolla vuonna 1963, joka päättyi kahden helsinkiläismiehen ampumiseen. Kale meni siitä vankilaan, Robert nai Kalen tyttöystävän Leenan ja ryhtyi isäksi Kalen siittämälle pojalle.

Robert haluaa asianajajakseen Niina Luoman, joka on luopunut työstään ja sikafarmarina isänsä perustamalla tilalla Kauhajoella. Perheonni miehen ja pienen pojan kanssa kukoistaa, eikä Niinalla ole aikomusta palata ammattiinsa, jossa hän viimeisessä jutussaan ryvettyi pahasti. Niina lupautuu kuitenkin auttamaan Robertia kuulustelussa - ihan vähän vain.

Lakeudessa on sana sanaa vastaan. Kumpi on syyllinen Kale vai Robert? Vai onko kaiken yläpuolella vielä joku isompi kuvio?

Joona Keskitalon suvereeni taito tarinankuljettajana on tiedetty esikoisteoksesta Tottelemattomat asti. Silti Lakeus, joka vaikeni pudottaa leuan lattiaan. Mikä kutkuttava mysteeri, mikä monien yllätyskäänteiden draamankaari, joka huipentuu lopussa vielä yhteen yllätykseen.

Takamailla-sarjan ensimmäinen osa Saari, joka repesi oli minusta länkkärimuunnelma. Pieneen yhteisöön asettuva muukalainen saa paikkakunnan sekaisin. 

Lakeus, joka vaikeni näyttäytyy minulle film noirin ja suomalaisen pohjalaisdraaman yhdistelmänä. Film noiria edustavat lukuisat takaumat, joissa tapahtumista kerrotaan eri toimijoiden näkökulmasta. Pohjalaisdraamaa mureneva perhe ja intohimot, jotka ovat vähän lihallisiakin, mutta vyöryvät enemmän tunnetasolla. Niina ajautuu syvemmälle juttuun, koska huomaa haluavansa sittenkin olla asianajaja. Mikään ei vedä vertaa jutun voittamiselle oikeussalissa.

Lakeus, joka vaikeni ankkuroituu 1990-luvulla koventuneeseen ammattirikollisuuteen, joka tuotti monia suurta huomiota saaneita palkkamurhia. Voi siinä nähdä myös myöhemmän Helsingin huumepoliisin pomon Jari Aarnion tapauksen vaikutusta.

Joona Keskitalo on kokeillut hyvällä menestyksellä monia erilaisia rikoskirjallisuuden tyylilajeja. Lakeus on lähimpänä kuka sen teki -arvoitusdekkaria, mikä on häneltä taas uusi aluevaltaus.

Kohtalonomaisuus, loistavat henkilöhahmot, koko ajan vaihtuvat näkökulmat ja useampi hyytävä loppukäänne. Joona Keskitalo on sosiaalisessa mediassa arvioinut, että Lakeus, joka vaikeni olisi hänen paras kirjansa. Voi olla. Mutta miten panna järjestykseen viisiosaista sarjaa, jossa on neljä mestariteosta ja vain yksi selvästi heikompi, edellinen osa muotopuoli Järvi, joka murtui? Ja onko se edes tarpeellista? Sen voi kuitenkin sanoa, että Lakeus, joka vaikeni pakahduttaa sekä hienolla tarinallaan että kerronnallisella taituruudellaan.

Kirjan lopussa Keskitalolla on iloinen yllätys. Loppuvuodesta hän aloittaa uuden sarjan, joka on taas jotain ihan muuta. Lakeuden piti olla Takamailla-sarjan viimeinen osa. Se saa kuitenkin vielä yhden osan ensi vuonna. Se sijoittuu Hämeeseen, jossa kirjailija on kasvanut ja asuu.