perjantai 5. huhtikuuta 2024

Ex-diplomaatti arvostelee tiukasti presidentti Sauli Niinistöä ja toivoo presidentin riisumista vallasta



 Hannu Himanen: Missä enkelitkin pelkäävät - Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus. 328 sivua, Docendo.

Kuukausi sitten 12-vuotisen virkakautensa päättänyt Sauli Niinistö jäi Suomen historian viimeiseksi tasavallan presidentiksi, joka ylläpiti erityissuhdetta Venäjään. Runsaat kaksi vuotta sitten "naamiot riisuttiin", ja Venäjän aloittaman sotaretken vuoksi poliittiset suhteet maiden välillä olivat poikki.

Kokonaisarviota Niinistön kaudesta on vielä ennenaikaista odottaa, mutta väliarviota tekee Suomen Moskovan suurlähettiläänä vuodet 2012-2016 toiminut Hannu Himanen juuri ilmestyneessä kirjassaan Missä enkelitkin pelkäävät

Niinistö tuntui olevan julkisen arvostelun yläpuolella koko kautensa ajan. Joko se johtui hänen suuresta kansansuosiostaan tai sitten siitä, ettei arvosteltavaa juuri ollut. Nyt kritiikkiä kuitenkin tulee. Ex-diplomaatin mitta-asteikolla se on jopa tylyä. Himanen arvostelee Niinistöä johtajuuden puutteesta Nato-prosessissa ja valtansa kasvattamisesta yli perustuslain. Lisäksi eräät Niinistön aloitteet pelasivat Himasen mielestä Venäjän pussiin.

Missä enkelitkin pelkäävät on kronikka vuosilta 2020-2023. Teoksen rungon muodostavat Himasen Ilkka-Pohjalainen -lehteen kirjoittamat kolumnit noina vuosina. Niissä keskityttiin Suomen ja Venäjän suhteisiin sekä kansainväliseen tilanteeseen, jonka kiristymiselle ei näy loppua. Koko 2020-luvun ja paljon sitä ennenkin presidentti Vladimir Putinin yksinvalta ja kansainvälisistä säännöistä piittaamattomuus vahvistuivat Venäjällä. 

Nyt Ukrainaa vastaan käytävässä sodassa on käynnissä jo kolmas vuosi. Putinin tavoitteena oli estää Naton laajeneminen lähemmän Venäjää. Nyt Natossa ovat sekä Suomi että Ruotsi. Vielä tammikuussa 2022 kukaan ei olisi uskonut niiden liittyvän sotilasliittoon.

Himanen pitää yhtenä kansainvälisen tilanteen käännekohtana koronapandemiaa, joka alkoi jyllätä keväällä 2020. Hänen mukaansa se näytti vahvistavan Kremlin käsitystä maailman tilasta. Valtio teki paluun maailmanpolitiikan tärkeimmäksi toimijaksi. Väistyä saivat "globalismi", sääntöpohjainen järjestys ja kansainväliset järjestöt. Kriisi paljasti Venäjän näkökulmasta erityisesti EU:n heikkouden.

Suomessa presidentti Niinistö koetteli valtansa rajoja pandemian hoidossa. Hän esitti koronaa hoitamaan nyrkiksi kutsutun asiantuntijaelimen ja hoputti Sanna Marinin hallitusta julistamaan poikkeusolot. Himanen kiinnittää huomiota siihen, että kryptisesti esiintynyt Niinistö puhui usein selvemmin ulkomaisissa haastatteluissa. Dagens Nyheterissä Niinistö perusteli aktiivisuuttaan sillä, että "jag är ju president", minähän olen presidentti.

Keväällä 2021 Niinistö esitti, että Helsingissä järjestettäisiin Ety-kokouksen 50-vuotispäivänä vuonna 2025 huippukokous, jossa "Helsingin henki palautetaan maailmalle". Kyseessä olisi kunnianhimoisempi tapaaminen kuin vain juhlakokous. 

Himasen mielestä esitystä ei ollut helppo ymmärtää. Hän muistuttaa Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin esittäneen uutta eurooppalaista turvallisuussopimusta jo vuonna 2009. Medvedevin esittämän sopimuksen tarkoituksena oli  käytännössä Naton laajenemisen pysäyttäminen.

"Niinistön ehdottama huippukokous tarjoaisi Venäjälle hopetarjottimella mahdollisuuden edistää omia suunnitelmiaan eurooppalaisen järjestyksen muuttamiseksi. Ne suunnitelmat eivät Suomen eivätkä koko lännen kannalta olleet mitenkään positiivisia", Himanen suomii kirjassaan.

Suomi kuitenkin toimii ensi vuonna Etyj-järjestön puheenjohtajana.

"Seuraava presidentti ja hallitus joutuvat ihmettelemään outoa ja huononmakuista ruokalistaa Niinistön kattamassa Etyj-pöydässä", Himanen arvioi vuonna 2021 tarkoittaen Venäjän taholta odotettavissa olevia paineita nykyiselle hallitukselle ja presidentti Alexander Stubbille.

Heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Suomen kansalaisten Nato-kannoissa tapahtui käänne, jonka perässä valtiojohto ei meinannut pysyä. Niinistö teki maaliskuussa Washingtonin-vierailun, jonka yhteydessä hän toppuutteli keskustelua Nato-jäsenyydestä ja puhui sen sijaan Suomen ja Yhdysvaltain välisen yhteistyön kehittämisestä "prosessimuotoisesti". Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt, mitä presidentti tarkoitti prosessillaan. 

Himasen mukaan johtavat poliitikot yrittivät lymyillä ja väistellä Nato-kysymystä ennen kuin kortit paljastettiin toukokuussa 2022.

Sauli Niinistö koetteli valtaoikeuksiensa ylärajaa jälleen toukokuussa 2023 Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin vieraillessa Suomessa. Vierailua isännöi Niinistö, mutta pääministeri Sanna Marinia ei kutsuttu mukaan vaikka muiden pohjoismaiden pääministerit olivat paikalla. Näin Niinistö korosti jälleen johtajuuttaan ulkopolitiikassa tavalla, joka herätti kysymyksiä ja arvosteluakin.

Kirjansa jälkisanoissa Hannu Himanen pitää Niinistön kahden kauden tavaramerkkinä presidentin vallan asteittaista kasvua perustuslakiin koskematta. Sitä edesauttoi, etteivät viimeaikaiset pääministerit ole olleet erityisempiä ulkopolitiikan harrastajia. Niinistö otti tilaa tulkitsemalla perustuslakia tavalla, joka asetti presidentin selkeästi ykköspaikalle ulkopolitiikassa ja jätti valtioneuvoston avustavaan rooliin.

Himasen mielestä asetelmasta seuraa, että pääministeri on vajavainen toimija EU:n Eurooppa-neuvostossa ja presidentti Naton huippukokouksissa. Ex-diplomaatin johtopäätös on "Suomen kehittäminen normaaliksi eurooppalaiseksi parlamentaariseksi demokratiaksi, jossa eduskunnalle tilivelvollinen valtioneuvosto vastaa täysimittaisesti myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta". Presidentiltä riisuttaisiin siis valta. Hän jäisi edustukselliseksi valtionpäämieheksi.

Peli Niinistön presidenttikausien jälkiarvionnille on avattu yllättävänkin kirpeästi. Niinistö sanoi toimikautensa viimeisessä tiedotustilaisuudessa, ettei aio kirjoittaa muistelmia. Toivottavasti tämä ei ollut viimeinen sana. Viimeksi kuluneet 12 vuotta olivat niin mullistavaa aikaa, että ex-presidentti on suorastaan velvollinen esittämään näkemyksensä tapahtuneista.

Lisäksi puolustuksellekin kuuluu puheenvuoro.

torstai 14. maaliskuuta 2024

Kuhalan aina vain surrealistisemmat seikkailut aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä Markku Ropposen uusimmassa teoksessa



Markku Ropponen: Kuhala ja hornankattila. 368 sivua, Tammi.

Politiikassa voi käydä niin, että kun tilaat yhtä, saat tasan päinvastaista. Dekkarikonkari Markku Ropponen ei sen sijaan petä. Kahdenkymmenen Kuhalan jälkeen 21. osa Kuhala ja hornankattila on juuri sitä, mitä sarjan pitkäaikainen fani on tilannutkin.

Ja enemmänkin. Sarjan ensimmäinen osa Puhelu kiusaajalta vuonna 2002 oli arkinen suomalainen perusdekkari humoristisin maustein. Sarjan edetessä Ropponen on tuonut lisää komiikkaa ja vähentänyt dekkarien lainalaisuuksia. 

Uusimmassa osassa 20 osaa myöhemmin kehitys on saavuttanut tähänastisen huippunsa. Kuhala ja hornankattila täyttää muodollisesti dekkarin määritelmän, mutta sen käänteet ovat niin absurdeja ja surrealistisia, että lukija haukkoo henkeään naurunpyrskähdysten välissä.

Sarjan edetessä vanhentunut yksityisetsivä Otto Kuhala on sen verran vaivojensa vanki, että on heittäytynyt eläkkeelle. Syksyisessä Jyväskylässä elämää sulostuttaa taas uusi ihana rakkaus ja harmaata arkea on määrä piristää muistelmien julkaisutilaisuus. Jyväskylän poliisilaitoksen Kuhala-fani Sihtarisen kirjaprojekti on valmis. Teosta mainostetaan jo alueen valtalehden etusivulla Kuhalan ja Hipun kuvalla.

Sydänvaivojen takia sairaalaan joutunut Kuhala melkein pakkovärvätään toivuttuaan yövartijakeikalle yritykseen, jossa valmistetaan kattilankansia motorisoituihin kenttäkeittiöihin, tai oikeammin sen prototyyppiin. Kuhalan lokoisaksi ja hyvin palkatuksi olettama keikka menee persiilleen, kun prototyyppi varastetaan ja tehdashallista löytyy ruumis sekä huumelasti. Yövartija oli tapahtumien kärjistyessä poissa asemapaikaltaan viemässä loukkaantunutta hippiäistä hoitoon.

Kenttäkeittiötä jäljittävä Kuhala joutuu huimiin seikkailuihin, niin kuin aina, mutta tällä kertaa vielä astetta huimempiin. Vuonna 1955 syntynyt Markku Ropponen on viime vuosina ollut elämänsä vedossa, mutta ylittää nyt vielä itsensäkin. Kuhala törmää jälleen omaperäisiin tyyppeihin, joutuu todelliseen hengenvaaraan ja kohtaa uskollisen Hippu-koiransa ja loukkaantuneen hippiäisen lisäksi kissan, puolikesyn saukon ja alpakan ennen kuin jutun ratkaisu putoaa hänen syliinsä. 

Tarina rullaa vastustamattomasti ja dialogi on herkkua.

Kuhala-kirjat ovat enää muodollisesti dekkareita. Ropposen mielikuvitus lentää sellaisissa sfääreissä, ettei hänen kannatakaan pakottaa itseään mihinkään muottiin. Itse olen aiemmin kirjoittanut sarjasta myöhäiskeski-ikäisen miehen fantasiatarinoina. Ovat nämä myös veijaritarinoita Arto Paasilinnan teosten hengessä. Ero on siinä, että Ropponen on parempi kuin ikääntyessään pahasti kangistunut Paasilinna. 

Lopuksi samat sanat joita toistan niin kauan kuin Markku Ropponen kirjoittaa näitä kirjoja ja minä kirjoitan niistä arvioita. Suomalaisia dekkareita siirtyy jo kiitettävästi tv-sarjoiksi. Älkää nyt tv-kanavat ja tuotantoyhtiöt nukkuko onnenne ohi, kun Kuhalassa on valmis aihio pitkäaikaiseksi menestyssarjaksi. Ei niin vakava dekkarijuoni, Kuhalan hahmo ja Ropposen letkeä kerronta ovat takuuvarma yhdistelmä, joka olisi sopinut etenkin Ylen TV2:een ennen kuin se brändättiin uudelleen piloille. Vaan kaikki vanhat maalaiskomediathan siellä on esitetty uusintoina, joten miettikääpä, eikö uusintojen välissä olisi Otto Kuhalan ja Hipun mentävä rako ihan uudellekin sarjalle.

Meille Kuhala-faneille riittää mielenvirkistettä tänä vuonna tuplamäärin, sillä kesällä Ropposelta tulee dekkari sankarimme nuoruusvuosista, jolloin tämä toimi vielä poliisina. Joulukuussa on sitten vuorossa seuraava perinteinen Kuhala, jossa ennakkotietojen perusteella vauhti ei ole ainakaan hiljenemään päin.


perjantai 8. maaliskuuta 2024

Frida Skybäckin ihmissuhdedekkari Musta lintu osoittaa, että jännitys on tiheämpää ilman väkivaltaa



Frida Skybäck: Musta lintu (Svartfågel). Suomentanut Jonja Rajala. 461 sivua, WSOY.

Ruotsalainen Frida Skybäck on niittänyt menestystä ihmissuhderomaaneilla. Se näkyy myös hänen ensimmäisessä dekkarissaan Musta lintu.

Musta lintu tuntuu ensin kevyemmän sarjan ruotsalaisdekkarien kliseekokoelmalta. Rikostutkija Fredrika Storm palaa lyötynä kotiseudulleen Skåneen. Tukholmassa hänelle on tapahtunut jotain kamalaa. Kotona Harlösassa odottavat selvittämättömät sukujännitteet, joista painavin on Fredrikan äidin katoaminen jäljettömiin, kun Fredrika oli pikkutyttö. Lundin poliisilaitoksella hän saa työparikseen hienostuneen Henry Calmentin, jolla tuntuu olevan salaisuuksia.

Nuori nainen juoksee kuin jotain paeten järven jäälle Harlösan kylässä. Heikko jää pettää ja erakkomainen siivousyrityksen vuokratyöntekijä Nomi Pedersen hukkuu. Ajoiko joku hänet kuolemaansa vai oliko se vain onnettomuus? Siinä Fredrikan ja Henryn ensimmäinen yhteinen juttu.

Mustaa lintua ei tarvitse lukea kovin pitkään kun vakuuttuu, että tavanomaisista lähtöaineksista huolimatta se on laatukirjoittajan laatutyötä. Nomin arvoituksen purkaminen vie poliisikaksikon alueella vaikuttaneiden ja edelleen vaikuttavien jännitteiden äärelle. 

Erityisen moni niistä on yhteydessä Fredrikan lapsuudenkotiin, maatilaan, jonka käyttövoimaa on ollut sukupolvesta toiseen ulottuva ankaruus. Puskutraktorin lailla juttuun suhtautuva Fredrika ei anna sukulaisuussuhteiden häiritä, kun hän painaa päälle omaisiinsakin ulottuvissa tutkimuksissa.

Frida Skybäckin teksti rullaa sulavasti ja juoneen tulee koko ajan uusia koukuttavia käänteitä. 461 sivua tuntuu aika paljolta rikosromaanille, jossa on epäselvää, onko mitään rikosta edes tapahtunut. Sivut kääntyvät kuitenkin vaivattomasti, koska Skybäck on niin kekseliäs sekä johtolankojen uusien käänteiden että henkilösuhteiden saralla.

Ei Musta lintu jää dekkarihistoriaan tapauksena, jota muistellaan vuosikymmenten päästä. Se on toimivaa käyttöviihdettä, jossa erityisen miellyttävää on täysi väkivallattomuus. Skybäck kulkee ruotsalaisten dekkarien viime vuosien valtavirtaa vastaan ja näyttää, että ilman yhdenkään murhan yksityiskohtaista kuvaamista dekkariin saa valtavasti ytyä, ja sillä tavalla nimenomaan enemmän. Skybäck panostaa miljööseen, henkilöihin ja tunnelmaan. Se on jännittävämpää kuin raakuudet. Ratkaisu on erityisen puhutteleva juuri nyt, kun ympäröivä todellisuus on täynnä brutaalia väkivaltaa.

 Langanpäitä jatko-osiin jää runsaasti auki eli taas uutta dekkarisarjaa pukkaa.

tiistai 27. helmikuuta 2024

Vaikka Putinista joskus päästään, fasismista Venäjällä ehkä ei, koska Z-sukupolvea on aivopesty siihen yli 20 vuotta



Ian Garner: Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat (Z Generation: Into the Heart of Russia´s Fascist Youth. Suomentanut Kyösti Karvonen. 336 sivua, Docendo.

Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tuli viime lauantaina kuluneeksi kaksi vuotta. Muistetaan silti, että Venäjä on käynyt sotaa Itä-Ukrainassa jo vuodesta 2014. Siis kymmenen vuotta.

Keväällä 2022 esiteltiin toiveikkaita skenaarioita siitä, että presidentti Vladimir Putin kaatuisi tavalla toisella aloittamaansa järjettömään sotaan, kun Kiovan miehitys kolmessa päivässä ei onnistunutkaan ja Venäjä kärsi sarjan nöyryyttäviä tappioita. Nyt nämä puheet ovat vaienneet. Venäjä on saanut viime aikoina voittoja, ja Putin valitaan maaliskuussa järjestettävissä leikkivaaleissa uudelle kaudelle.

Aleksei Navalnyin kuolema ja häntä julkisesti surevien pidätykset olivat tuorein esimerkki siitä, että diktaattori on yhtä häikäilemätön kuin ennenkin.

Eikä kyse ole enää yksin Putinista ja hänen kätyreistään. Kanadalainen Venäjän kulttuurin ja sotapropagandan tutkija Ian Garner heittää kylmää vettä niiden niskaan, jotka olettavat Venäjän siirtyvän liberaaliin demokratiaan tai edes jonkinlaiseen demokratiaan ja vapaampiin aikoihin Putinin jälkeen. Tänään ilmestyneessä teoksessaan Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat Garner kuvaa, miten pian 25 vuotta vallassa olleen Putinin kaudella Venäjälle on kasvatettu kirjan nimen mukaisesti fasistinen sukupolvi, joka uskoo sodan kulttiin ja Venäjän messiaaniseen tehtävään maailmanhistoriassa.

Venäjä yhdistetään edelleen yllättävän harvoin fasismiin, vaikka merkit ovat selvät. Fasismille ei ole yhtä selkeää määritelmää. Mitä muutakaan on demokratian, sananvapauden ja riippumattoman oikeuslaitoksen lakkauttaminen, yksi vahva johtaja, valtion ja kansalaisten militarisointi ja sota, jota oikeutetaan historialla, uskonnolla ja myyteillä, ja johon yhdistyvät erilaiset spektaakkelit? 

Garner puhuu kirjassaan johdonmukaisesti fasistisesta Venäjästä. Venäjän vallanpitäjät markkinoivat sotaa välttämättömänä puhdistautumisena vanhoista nöyryytyksistä, jotta kansakunta voi syntyä uudelleen. Taustalla on Neuvostoliiton jälkeinen kaoottinen 1990-luku, jonka raunioista Putin nostettiin valtaan. Heti aluksi hän hyökkäsikin Tsetsheniaan.

Garnerin mukaan Putinin Venäjällä venäläisenä oleminen tarkoittaa,että on maskuliininen ortodoksikristitty, voimakas ja aggressiivinen sekä hyväksyy kansakunnan historiallisen aseman maailman messiaanisena pelastajana.

Muut ovat pettureita. Heitä ovat liberaalit ja värilliset sekä seksuaalivähemmistöt, joista koko toiseuttamisen projekti alkoi. Yhteistä pahoina pidetyille asioille on, että ne ovat lähtöisin "ulkomailta", uhkaavat Venäjän nuorisoa, jonka voi pelastaa vain hengellinen vallankumous, uusi kansallinen identiteetti, kuten Putin määritteli jo vuonna 2012.

Venäjällä lapset ovat fasistisen aivopesun kohteina koulussa ja vapaa-ajalla. 

Kouluissa otettiin vuonna 2022 käyttöön kaikille pakolliset keskusteluja tärkeistä asioista -oppitunnit, joissa lapsille opetetaan patriotismia, konservatiivisia arvoja, perinteitä ja isänmaanrakkautta. Tärkein oppi on, että isänmaa on elämää rakkaampi. Ei siis ole pelottavaa kuolla isänmaan puolesta.

Vapaa-ajalle Venäjälle on luotu Putinin kauden alusta asti erilaisia ylhäältä ohjattuja nuorisoliikkeitä, jotka jo aivan 2000-luvun alussa jakoivat ihmiset "meikäläisiin" oikeisiin venäläisiin ja "natseihin". Tunnetuin niistä oli nashi, meikäläiset. Nyt 8-17-vuotiaita aivopesee nuorisoarmeija junarmija, jossa lapsiin iskostetaan isänmaallisia arvoja ja opetetaan paraatimarsseja ja sotimista. 

Toisin kuin Hitlerjugend 1930-luvulla, "Putinjugend" toimii suurelta osin sosiaalisessa mediassa, etenkin TikTokissa. Siinä fasistinen kasvatus puetaan koukuttavaksi ja hauskaksi nuorisokulttuuriksi johon kuuluu yhteisöllisyys, ja itsensä kehittäminen fyysisellä ja moraalisella tasolla. Nuorisoarmeijalaiset pukeutuvat univormuun ja osallistuvat sotaan hyökkäämällä verkossa Venäjästä esitettyjä "valheita" vastaan ja puolustamalla Putinia.

Ian Garnerin masentava väite on, etteivät venäläiset käänny pois fasismista, vaikka sota Ukrainassa loppuisi ja Putin poistuisi näyttämöltä. Hänen mukaansa kansallisaate ei enää ole riippuvainen hallinnon jatkuvista toimista. Venäläiset taistelevat putinismin puolesta vapaasta tahdostaan, eivät kenenkään pakottamana. Eivät tietenkään kaikki, mutta ne toiset on hiljennetty raskaiden rangaistusten uhalla.

Garnerilla on ollut kirjaa tehdessään yhteys lukuisiin venäläisiin hallinnon kannattajiin ja vastustajiin. Etenkin Putinin kannattajiksi liukuneiden kertomukset antavat teokselle syvyyttä normaalia tietokirjaa enemmän. Venäläisnuoret saavat tietää, että heidän maansa on maailman mahtavin ja voimakkain, ja jumala on sen puolella, kertoo venäläisnuorille uutta identiteettiä rakentava Jegor Ian Garnerille.

Mitä nuorempia lapset ovat, sitä sujuvammin he Garnerin mukaan puhuvat valtiovallan kieltä Ukrainan natseista ja toisen maailmansodan neuvostoliittolaisista sankareista. Vaihtoehtoisiin näkemyksiin he eivät pysty tutustumaan vaikka siihen olisi haluakin. Yleensä ei ole, koska Venäjä on sulkeutunut omaan kuplaansa.

Hallinnon vastustajat joko vaikenevat tai ovat poistuneet maasta.

Z-sukupolvi vahvistaa, että Euroopan on jatkettava Ukrainan tukemista entistä päättäväisemmin. Kirja on hyytävä todistus siitä, ettei kyse ole vain Putinin pakkomielteestä Ukrinaan vaan Venäjän muuttumisesta vaaralliseksi koko maanosalle. Tämä muutos on toteutettu määrätietoisesti ja johdonmukaisesti, ja sen jatkuvuuteen on panostettu lähes neljännesvuosisadan kestäneellä uuden ihmisen kasvatuksella ja muokkaamisella.

perjantai 9. helmikuuta 2024

Muukalainen saa Korppoon sekaisin Joona Keskitalon tyylikkäässä länkkärimuunnelmassa


 

Joona Keskitalo: Takamailla - Saari, joka repesi. 400 sivua, Bazar.

Lännenelokuvien yhdessä toistuvassa juonikuviossa muukalainen ratsastaa pienen piirin hallitsemaan kaupunkiin ja nostaa pelkällä läsnäolollaan tukahdutetut tunteet ja jännitteet räjähdyspisteeseen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Vanhat valtasuhteet murenevat, uusi aika astuu esiin.

Joona Keskitalon neljäs jännitysromaani Saari, joka repesi sijoittuu Suomen länteen, alle tuhannen asukkaan Korppooseen Turun saaristossa. Ei myyttiseen menneisyyteen, vaan tähän päivään, jossa tarinan taustalla vaikuttaa Venäjän sota Ukrainassa. Lievästi komediallisena alkava teos huipentuu monista lännenelokuvista tuttuihin asetelmiin. Ei naurata enää yhtään. Keskitalo nostaa jännityksen hurjille kierroksille. Koska Keskitalo on Keskitalo, ei voi olla varma, miten tarinan päähenkilöille käy.

Jo ennen jopa ahdistavaksi muuttuvaa loppua Korppooseen osuu lyhyen ajan sisällä epätavallisen monta kuolemantapausta, jotka eivät ole onnettomuuksia. Tapahtumat kietoutuvat vierasvenesataman ympärille. Sen on ostanut kaupungista Korppooseen muuttanut Jenni, joka liittää nimeensä -fer -päätteen, koska oikea nimi henkii tavanomaisuutta. Vierasvenesatama Verkan ja sen yhteydessä oleva Buffalo-ravintola eivät ole varsinaisia kultakaivoksia, mutta niihin liittyy yllättävän paljon intohimoja. Jennifer halutaan ostaa ulos juuri hankkimastaan Verkanista - hyvällä tai pahalla.

Ensimmäinen ruumis kuuluu sataman Jenniferille myyneelle liikemies Jerkerille. Häneltä on vedetty kurkku auki ja sormet katkaistu. Jerkerin meressä uivaan ruumiiseen kirjaimellisesti törmää juoppo ex-lautturi Sigge Boman. Hän on moninkertainen epäonnistuja, josta Turun Sanomien innokas toimittaja tulee maalanneeksi epäitsekkään sankarin. Juttu on niin lennokas, että Sigge alkaa itsekin uskoa siihen, vaikka tietää tälläkin kertaa tunaroineensa.

Länkkäritunnelmaa vahvistaa teoksen henkilögalleria. Jennifer-muukalaisen lisäksi siihen kuuluu vanhaa omistajavaltaa edustava Jerkerin leski Birgit miesystävineen sekä ulkoisen uhan muodostava venäläiskolmikko, joka liittoutuu Birgitin kanssa ajaakseen bisnekset sekoittaneen Jenniferin pois paikkakunnalta. Venäläiset harjoittavat Korppoosta käsin salakuljetusta sekä liiketoimia, joilla pakotteiden alla olevien oligarkkien omaisuutta turvataan. 

Joona Keskitalo kirjoitti itsensä uuden suomalaisen jännityskirjallisuuden huipulle vuonna 2021 ilmestyneellä esikoisellaan Tottelemattomat. Siinä alkanut tarina täydentyi jatko-osissa Kunniattomat ja Rottien kuninkaat

Keskitalo tekee täysin omaa juttuaan. Hän on jännityskirjailijoistamme omaperäisin ja osoittautuu nyt myös muuntautumiskykyisimmäksi. Tottelemattomat-trilogiassa käytiin kansainvälisen huumekaupan huipulla ja seikkailtiin maailmalla. Tässä uuden Takamailla-sarjan ensimmäisessä osassa piirit ovat pienet ja paikalliset, ja rikosten mittakaava pysyy pitkään piilossa. Kerronta on yhtä dynaamista ja eri näkökulmia vaihtelevaa kuin aiemmissa teoksissa. Myös jännitysruuvin hidas, mutta vääjäämätön kiristyminen pakottaa jatkamaan lukemista yllättävään loppuun asti.

Lisäpisteitä Joona Keskitalolle siitä, että vaikka Saari joka repesi aloittaa uuden sarjan, sen teokset tulevat olemaan kokonaan erillisiä. Kukaan avausosan henkilöistä ei ole mukana Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvassa seuraavassa osassa Suo, joka upposi. Sarjaa yhdistävät vain tapahtumapaikat, "pitkien hiekkateiden päät, seudut joissa suomalainen mielenmaisema kukoistaa jääräpäisimmillään". Siitä sarjan nimi Takamailla.

Nähtäväksi jää, miten Keskitalo pystyy varioimaan tarinoitaan tästä lähtökohdasta, mutta ainakin alku on huipputyötä.

maanantai 8. tammikuuta 2024

Kale Puonti hyppää Pasilan myrkyssä huumekuvioista jengirikollisuuteen, mutta Joni maistuu rutiinityöltä



Kale Puonti: Joni. 301 sivua, Bazar.

Jo jonkin aikaa on tullut tavaksi, että kotimaisen dekkarivuoden avaa Kale Puontin uusi Pasilan myrkky heti tammikuun alkupäivinä. Se on hyvä tapa. Entinen huumepoliisi osoittautui merkittäväksi dekkarikirjailijaksi heti esikoisteoksellaan Manni, josta tehty Elisa viihteen tv-sarja alkoi vuoden ensimmäisenä päivänä.

Viidessä ensimmäisessä kirjassaan Puonti on kuvannut huumekaupan eri puolia asiantuntevasti ja tehokkaasti. Vain noin 300-sivuiset nopealukuiset teokset ovat tuntuneet kokoaan suuremmilta, koska hän on kuvannut huumerikollisuuden lonkeroita ja kytköksiä ansiokkaasti, mutta tuonut myös inhimillisesti esille sen rattaissa olevien pikkutekijöiden ahdingon.

Kuudes osa Joni edustaa uudistumista. Huumerikollisuuden lisäksi se käsittelee ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä ja sivuaa ohuesti myös merkkivaatteiden ryöstelyä koskevaa katuväkivaltaa. Ensin ammutaan kuoliaaksi albanialaisten rikosjengin johtaja ja pian somalien. Jengisodalta näyttää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Rikollisryhmät ovat päinvastoin tehneet hyvää yhteistyötä Hollannista Suomeen salakuljetettujen huumeiden kaupassa.

Teoksen nimi Joni vähän spoilaa, että kyse on jostain muusta. Mistä? Puonti kehittämä juoni on taas kerran ovela. Juuri kun luulit ratkaisseesi jutun juonen ennen Pasilan poliiseja, tuleekin uusi käänne.

Viime vuonna uutisotsikoissa olleista asioista Kale Puonti käsittelee Jonissa rikollisjengien lisäksi poliisista ja muualta järjestysalalta paljastuneita äärioikeistokytkentöjä. Sellainen on tässä teoksessa poliisien Suomi kuntoon -ryhmä, jonka sisäisissä viesteissä on peitellyin sanakääntein vihjailtu edellisen pääministerin päiviltä päästämisestä.

Joni kuvaa siis juuri tämän päivän rikollisuutta äärimmäisen katu-uskottavasti. Jos joku, niin Kale Puonti sen osaa. Mutta ihan samanlaisia väristyksiä Joni ei saa aikaan kuin sarjat edelliset osat. Se tuntuu läpijuoksulta, rutiinisuoritukselta. Tarina kulkee kuin kiskoilla, mutta vähän liiankin sujuvasti. Monimutkaisen jutun selvittäminen käy lopulta aika helpon tuntuisesti ja suoraviivaisesti.

Myös edellisistä osista tuttu syvyyden tunne jää puuttumaan. Aiempien teosten rikollisuuteen kietoutuneet nimihenkilöt ovat olleet kouraisevia tapauksia. Jonissa kaikki jäävät sarjakuvahahmojen tasolle.

Jotain uutta kaipaisi myös Helsingin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden ryhmän, Pasilan myrkyn, kuvaamiseen. Se on totta kai asiantuntevaa, mutta edelleen kaikki henkilöt paitsi persoonallinen Kalle Pesonen jäävät seitinohuiksi. Edellisissä teoksissa se ei niin haitannut, koska kokonaisuus oli muuten vahva. 

Jonissa Kale Puonti siis toisaalta uudistuu ja toisaalta ei. Omasta mielestäni uudistuminen menee jossain määrin väärään suuntaan, ja se mikä kaipaisi jotain uutta, polkee paikallaan.

Puontin ensimmäisestä kirjasta tehty tv-sarja Manni on aluksi nähtävissä vain maksullisessa Ruutu+ -palvelussa. Kahden ensimmäisen jakson perusteella se vaikuttaa pätevältä ja teokselle uskolliselta työltä. Hannu-Pekka Björkman loistaa Kalle Pesosena, nuorten näyttelijöiden eturiviin ponkaissut Elias Salonen nimihenkilö Mannina, joka sotkeentuu itselleen liian vaaralliseen peliin huumekauppiaana. Sivuhenkilöistäkin löytyy laatua.

Huomauttamista on siitä, että jaksot ovat vain runsaat 20-minuuttisia. Tuntuu, että sarja on väkisin venytetty kahdeksanosaiseksi, kun se toimisi paremmin tuplasti pidempinä jaksoina ja neliosaisena sarjana. Tv-sopimus on tehty Puontin kolmesta seuraavastakin kirjasta.

tiistai 28. marraskuuta 2023

Vuoden johtokankaehdokkaat ja oma kuuden kirjan varjolista, jossa on kolme eri teosta


 

Suomen dekkariseura julkisti tiistaina 28.11. kuusi ehdokasta, joista valitaan vuoden 2023 paras suomalainen dekkari 94 teoksen joukosta. Voittaja selviää ensi vuoden alussa. Ehdokkaat ja perustelut ovat:

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat (Myllylahti)

Kirja on jäntevä ja hyvin kuljetettu tarina, joka on sijoitettu välirauhan aikaan. Ajankuvaus on elävää ja todentuntuista. Sodassa haavoittuneet poliisit palaavat siviilityöhön komisario Voitto Karhun alaisuuteen. Kaikki nuoret miehet, jotka kotiutetaan reserviin eivät sopeudu siviilielämään ongelmitta. Yllätyksiä ja hyviä juonenkäänteitä sisältävän dekkaritarinan kieli soljuu nautittavasti.

Kale Puonti: Fadi (Bazar)

Kirjan vauhdikas tarina on jäntevä ja pysyy hyvin koossa. Pasilan Myrkky -sarjan osat ovat kuvanneet pääkaupunkiseudun rikoksia karusti ja ytimekkäästi. Tapahtumia kuvataan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta. Kirjailijan oman työn asiantuntemus näkyy ja yhdistyy taitavaan kirjoittamiseen. Lukukokemus on helppo ja antoisa, koska kuvatut ongelmat ovat keskuudessamme ja olennainen osa yhteiskuntaamme.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vaeltavat vainajat (Siltala) 

Kirjailijakaksikon teoksessa on hyvää kieltä, hyvä juoni ja tarina. Vaeltavat vainajat on kelpoa stadin kuvausta eri vuosikymmenillä. Vainajat eivät vaikene -romaanista tutut poliisit sekä patologi tutkivat Kruununhaan asuintaloon kytkeytyviä murhia. Niiden selvittely polveilee ja tuo monia menneiden vuosien ongelmia ja asioita esiin. Herkullisia henkilöitä, tuttuja iskelmiä ja elokuvia tuodaan juonen eri käänteisiin. Nautittavaa luettavaa.

Satu Rämö: Rósa & Björk (WSOY)

Rämön esikoisteoksesta tuttu Hildur Rúnarsdottir ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob selvittelevä Rósassa ja Björkissä murhan lisäksi Hildurin siskojen katoamismysteeriä vuosien takaa. Rämö kuvaa islantilaista luontoa, yhteiskuntaa ja elämänmenoa elävästi ja kiinnostavasti. Kirja on luonteva osa pohjoismaista dekkariperinnettä ja tuntuu tutulta eksoottisesta Islannista huolimatta. Juoni on rakennettu taitavasti monine takaumineen, ja kerronta on jäntevää. Myös henkilökuvaus on erittäin hyvää.

Arttu Tuominen: Vapahtaja (WSOY)

Vapahtaja on tasapainoinen dekkari, jossa on toimintaa alusta loppuun. Se on Delta-sarjan viides osa. Kirjassa keskitytään Vapahtajan etsimisen lisäksi moraalipohdintoihin. Tuominen pohtii, onko ihmisellä oikeus tehdä teko, jonka tietää vääräksi. Kirjassa kuvataan poliisityötä ja inhimillistä elämää uskottavasti. Pienen ihmisen ongelmat järkyttävät raiteiltaan ja johtavat pahoihin tekoihin. Tuominen yrittää ymmärtää tekojen takana olevia syitä ja tuo samalla esiin ajankohtaisia ja yleismaailmallisia aiheita.

Rake Tähtinen: Menneisyyden arvet (Myllylahti)

Kirjan suurin ansio on, ettei se yritä olla enempää kuin se on. Kirjailija ei kikkaile turhilla tehokeinoilla vaan kirjoittaa aiheesta selkeästi. Pikkukaupungin ja tiiviin työyhteisön tunnelmat ovat hyvin kuvattuja ja juonenkuljetus toimii. Kirjassa ei ole isoja hämäyksiä tai koukkuja, mutta juoni pysyy koko ajan loogisena ja tarina etenee. Menneisyyden arvet on tiivis poliisidekkari, jossa totuus aukeaa jännittävänä.

Omalla varjolistallani on kolme samaa ja kolme eri teosta.

Jari Raatikainen: Valtapeli

Raatikaisen kirjassa yhdistyvät informatiivisuus ja viihdearvo ainutlaatuisella tavalla. Monen muunkin rikoskirjailijan teokset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta Raatikainen selittää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja välttää silti kaikki tylsyyden sudenkuopat. Hänen tekstinsä imuteho on säädetty toimimaan turbolla.

Satu Rämö: Rosa & Björk

Tuiki tavallisena kulkenut dekkari saa hienon käänteen, jota ei olisi millään osannut arvata. Satu Rämö asetti kovat odotukset jatko-osalle Hildurin lopussa. Ne täyttyvät täysin, jopa ylittyvät. Tulos on lumoava.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen.

Joona Keskitalo: Rottien kuninkaat

Rottien kuninkaan kerronta on yhtä vimmaista ja vetävää kuin kahden edeltäjänsä. Niiden tunteminen on myös välttämätöntä, sillä oikeastaan kyseessä on yksi rikosromaani, joka vain ilmestyi kolmessa osassa. Päätösosassa ei voi kuin ihailla Keskitalon taitoa rakentaa juonikuvio huippuunsa viritetystä vedätyksestä - tai vedätyksistä, sillä niitä mahtuu tähänkin kirjaan vielä monta.

Niko Rantsi: Viimeiseen henkäykseen asti

Rikostutkijoiden ja teknisten tutkijoiden palapeliä juttujen selvittämiseksi Niko Rantsi kuvaa kaikella sillä tarkkuudella ja kokemuksella, joka mukaan on tarttunut leipätyössä. Poikkeuksellisen ansiokkaiksi hänen rikosromaaninsa nousevat, kun mukaan yhdistetään uskottavat henkilökuvat. 

Kale Puonti: Fadi

Pasilan myrkky -sarja on alusta asti toiminut erittäin hyvin Suomessa suosittujen realististen poliisiromaanien sarjassa. Viidennessä osassa Fadi panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Puonti kuvaa, miten huumekauppa ja terrorismi kietoutuvat yhteen.