Mieluummin ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen - Pascal Engmanin trilleri pureutuu syvälle Ruotsin jengirikollisuuteen

Pascal Engman: Kokaiini (Kokain). Suomentanut Pekka Marjamäki. 631 sivua, WSOY.

Lähes päivittäin Ruotsista tulevat uutiset jengisodista ja silmittömästä väkivallasta turruttavat ainakin suomalaisen lukijan, koska ne ovat niin kaukana omasta todellisuudestamme. Käsistä riistäytynyt väkivalta on jotain käsittämätöntä johtavassa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ilmiötä auttaa ymmärtämään, ei tietenkään hyväksymään, toimittajataustaisen Pascal Engmanin viides trilleri Kokaiini.

Ruotsin parhaaksi yhteiskunnallisten jännityskirjojen kirjoittajaksi noussut Engman on todella suurten teemojen mies. Aiemmissa teoksissa hän on käsitellyt äärioikeiston nousua, laitonta elinkauppaa, incel-miehiä ja jihadistista terrorismia.

Kokaiinissa mennään suoraan sen ytimeen, mistä Ruotsi tällä hetkellä parhaiten tunnetaan. Se valottaa jengirikollisuutta voimakkaasti tunteeseen mennen. Engman kuvaa hyytävästi, miksi jo kymmenvuotiaat pikkupojat pitävät husbylaista somalitaustaista Sudet-jengin johtajaa Said Abdullahia sankarinaan, ja miksi teini-ikäisiä lapsia on niin vaikea pitää erossa jengeistä.

Syy on tietysti nopea ja helppo raha. Tai toive ja kuvitelma siitä. Todellisuudessa jengin alaportailla osana on vain jatkuva pelko.

Mutta on siinä muutakin. Teoksessa jengiläiset puhuvat koko ajan kunnioituksen saamisesta. Sitä vaativat ne, jotka eivät itse kunnioita mitään, eivät edes omaa asuinaluettaan ja sen laillisesti elantonsa hankkivia ihmisiä. Kuten otsikossa sanotaan, koetaan paremmaksi olla ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen. Se on unelma, joka onnistuu vain harvalta. Useimmiten jengin pauloihin joutunut on aina uhrattavissa oleva kertakäyttötyökalu ja puhe veljeydestä suurta petosta.

Kokaiini on jykevä jännityskirja, mutta lopullisesti sen nostaa mestaruusluokkaan vankka faktapohja. Teoksen lukujen aluissa lainataan Ruotsin rikoksentorjuntaneuvosto Brån raporttia ja anonyyminä puhunutta poliisia. Lisäksi Engman on kertonut, että rikolliset puhuvat hänelle mielellään, kunhan heidän nimensä eivät tule julki. 

Hyvästä faktapohjasta ja Engmanin kirjoittajantaidosta syntyy kerta toisensa jälkeen yhdistelmä, joka kertoo aivan olennaista tästä mädästä maailmasta. Hyvätkin raportit jäävät lukematta muilta kuin asiantuntijoilta. Juuri trilleriaines on se lisä, joka tekee Engmanin teoksista niin vavahduttavia.

  Kokaiini on hänen erinomaisista jännäreistään paras. Se luo painajaismaisen näkymän elämään Tukholman lähiöissä, joissa rikollisjengien jäsenet elävät kuin kingit ja pitävät muita asukkaita pelon vallassa.

Kokaiinin tekee erityisen raastavaksi Said Abdullahin vastapari, Husbyssa elintarvikeliikettään pitävä dakarilaistaustainen Fatou Diop, joka on opettanut lapsilleen pienestä pitäen oikean ja väärän eron. Kaupastaan käsin hän on nähnyt, mikä on lasten tie jengeihin. He aloittavat tähystäjinä, siirtyvät sitten vanhempien jengiläisten aseenkantajiksi kunnes alkavat myydä huumeita. Fatou myös tietää, ettei mikään muutu, ellei joku uskalla nousta vastarintaan ja todistaa Said Abdullahia ja hänen kaltaisiaan vastaan.

Kokaiini jatkaa sarjaa, jonka päähenkilöt ovat poliisi Vanessa Frank ja entinen eliittisotilas Nicolas Paredes. Engmanin sanomaa teoksessa ryydittää mestarillinen jännitys, jonka takia sitä lukee sydän pamppaillen alusta loppuun.

Hieno rikostarina hukkuu lörpöttelevään tekstimassaan R&R:n Vaeltavissa vainajissa

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vaeltavat vainajat. 476 sivua, Siltala.

Maaliskuussa 1977 Helsingin Kruununhaassa sijaitsevassa Pikku Naantaliksi kutsutussa kerrostalossa riehui tuhopolton seurauksena ullakkopalo. Siinä ei kuollut ketään, mutta tositapauksen pohjalta rakennetussa rikosromaanissa Vaeltavat vainajat palosta alkaa tragedia, joka tuhoaa monen ihmisen elämän vaikka kuolonuhreja tulee vain yksi.

Vaeltavat vainajat on R&R:n eli Siltalan toimituspäällikön Sari Rainion ja Helsingin poliisin murharyhmässä 40 vuotta työskennelleen Juha Rautaheimon toinen yhteinen dekkari, jatko-osa kehutulle Vainajat eivät vaikene -dekkarille.

Kruununhaan sijasta liikkeelle lähdetään kuitenkin Tattarisuon teollisuusalueelta, jossa pitkälti erakoitunut mies löytyy murhattuna asuntovaunustaan, jossa on majaillut vuosikymmeniä. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että tämä Ilpo Saari on julistettu kuolleeksi jo aikoja sitten kadottuaan totaalisesti omaisiltaan. Miehen taustoja selvitellessä paljastuu, että hänellä oli yhteys Pikku Naantalin tulipaloon, jossa kuoli Gloria Pöllänen, hyvin suuria ristiriitoja aikanaan herättnyt nainen.

Vaeltavat vainajat kuuluu niin sanottuun cozy crime -genreen, jonka voisi suomentaa leppoisaksi dekkariksi. Vaikka siinä tutkitaan murhaa, on teos yhtä vähän jännittävä ja ahdistava kuin TV1:n launtain keski-illan harmittomissa Midsomerin murhat -tyyppisissä dekkareissa. Moni niistä pitää, ja todennäköisesti juuri siksi. Itse en. Tiiliskiven paksuinen Vaeltavat vainajat osoittautui ärsyttävimmäksi lukukokemukseksi vuosiin.

Koska dekkari on leppoisa, siinä on valtavasti rikostutkinnan ulkopuolisia aineksia. Poliisiryhmä herkuttelee donitseilla ja tutkintasihteeri Felicia Lehmosen pääsiäisherkuilla. Rikosylikonstaapeli Ville Karilan pieleen menneestä pääsiäisateriasta riittää juttua sivukaupalla. Teoksessa tavoitellaan komisario Palmujen tunnelmaa, joten henkilöitä kutsutaan vanhahtavasti herroiksi, rouviksi ja neideiksi. Mihinkään asiaan ei päästä käsiksi ilman laajalta kaartavaa lörpöttelyä.

Toisille tällainen väljä lähestymistapa dekkariin tarkoittaa kerronnallista lumoa ja vahvaa tunnelman rakentamista, kuten sarjan ensimmäistä osaa on kuvattu. Makuasia siis.

Itse pidin jaarittelua ja lörpöttelyä lähes 500 sivun mitassa turhauttavana, mutta sinnittelin kirjan loppuun. Kun tarinan ympäriltä karsii kaiken joutavan ja löysän, sen sisältä löytyy hienosti rakennettu koskettava rikostarina. Hetken sattuma, väärä valinta ja tuhoon tuomittu salattu rakkaustarina pilasivat monen yksilön ja yhden kokonaisen perheen elämän. Moraalin jousto ja valkoinen valhe väärässä paikassa johtavat vuosikymmenten mittaiseen tragediaan.

Sivujuonteena Vaeltavassa vainajassa jatkuu edellisessä osassa alkanut huijari Tapani Hellevirran juttu. Se jatkuu myös seuraavassa jatko-osassa.

Menneisyys iskee uudessa dekkarisarjassa, jossa parasta on poliisiäidin ja kotiin jumittuneen pojan suhde

 Petja Lähde: Yksi neljästä. 303 sivua, Gummerus.

Film noirin hienoimpiin elokuviin kuuluva Out of the Past vuodelta 1947 sai suomalaisen nimen Varjot menneisyydestä. Suomennos kuvaa paitsi film noirin myös dekkarikirjallisuuden yhtä perusteemaa: menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka saattaa teoksen nykyhetkessä sen päähenkilöt pulaan.

Näyttelijä-muusikko-kirjailija Petja Lähde kertoo oman versionsa tästä perusjuonesta ensimmäisessä dekkarissaan Yksi neljästä. Se on luonnollisesti kokonaisen sarjan avaus.

Tässä tapauksessa neljälle lukiolaiselle tapahtui jotain 24 vuotta sitten Nuuksioon suuntautuneella retkellä. Mitä, sitä Lähde avaa vähitellen ja harkiten. Tapaus joka tapauksessa jätti jäljen jokaiseen, ja nyt varjo menneisyydestä on saavuttanut heidät.

Teoksen ja teossarjan päähenkilö on rikostutkija Terhi Nuora, jolla on oma menneisyyden painolastinsa. Hän on valehdellut kaksikymppiselle pojalleen Tanelille, että tämä on syntynyt keinohedelmöityksen tuloksena. Kotiin linnoittautunut ihmisiä pelkäävä tietokonenero on kuitenkin saanut selville, että totuus on toinen. Se on jotain, josta työssään taitava Terhi on traumatisoitunut yksityiselämässään.

Yksi neljästä on pätevä rikostarina, joka kulunutta sanontaa käyttääkseni pitää tiukasti otteessaan loppuun asti. Niin se kuitenkin on, ja lisäksi Petja Lähde yllättää lopussa mojovasti. Tekstissä erottuu, että kirjoittajalla on kaunokirjallinen tausta. Yksi neljästä on erinomaisesti kerrottu ja kirjoitettu, lauseet ovat hiottuja.

Dekkarina tarina on silti tavanomainen, koska se tosiaan on yksi lajityypin perustarina. Massasta Yksi neljästä erottuu Terhi Nuoran ja Taneli Nuoran monimutkaisen suhteen ja sen kehittelyn takia. Terhi näkee Tanelissa pelien maailmaan hautautuneen peräkammarinpojan, mutta yllättyisi totaalisesti, jos tietäisi. Tanelin isänsä jäljitys muodostanee keskeisen jännitteen tulevissa osissa.

Työssään empaattisuudella ja tarkkanäköisyydellä menestyvä Terhi Nuora on hyvä lisä suomalaisten dekkaripoliisien joukkoon. Yksityiselämässään hän kaipaa toisen ihmisen kosketusta, mutta vain tarkkaan rajatuilla omilla ehdoillaan. Hänen on vaikea salata ihastustaan työpariinsa Panu Tammeen, mutta työt sujuvat jämptisti vaikka sisällä viiltää.

Yksi neljästä on sinällään toimiva avaus, mutta siinä luodut asetelmat jatkoon luovat odotuksia vielä paljon paremmasta. Erityisellä mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä isänsä jäljille päässeestä Tanelista kehkeytyy.

Kari Häkämiehen vakoilusarjan toisen osan ainekset ovat hyviä, mutta jäävät hajanaisiksi

Kari Häkämies: Ruotsalainen mysteeri. 333 sivua, CrimeTime.

Pitkän poliittisen uransa jälkeen dekkarikirjailijaksi ryhtynyt Kari Häkämies yllätti viime keväänä kypsällä ja tyylikkäällä vakoiluromaanilla Linnan hämähäkki. Jatko-osa Ruotsalainen mysteeri ei herätä samanlaisia hurraa-huutoja. Pääministerin valtiosihteeri Henrik Hamilo sotketaan taas kansainväliseen poliittiseen peliin ja vakoilun maailmaan, mutta Häkämies ei ole osannut päättää, keskittyykö hän Ruotsissa tapahtuvaan poliittisen murhan yritykseen vai Suomen lähestyvien vaalien ympärillä käynnissa olevaan juonitteluun.

Ei tietysti tarvitsekaan keskittyä joko - tai, mutta vetävän alun jälkeen romaanissa unohtuu pitkäksi aikaa sivurooliin se ruotsalainen mysteeri.

Alussa murhaamisen nimettömäksi jäävä ammattimies yrittää ampua Ruotsin opetusministerin Adila Malikin. Sattuma puuttuu peliin ja ristiriitoja herättävä syyrialaistaustainen julkiateisti selviää hengissä. Huomio kiinnityy islamistisiin ryhmiin, joilla olisi motiivi murhaan.

Ruotsalaisen mysteerin keskushenkilöt ovat samoja kuin sarjan avausosassa. Ilta-Sanomien tähtitoimittaja Lotta Simula sattuu olemaan valmiiksi Tukholmassa, joten hän lähtee heti jutun jäljille. Pääministerin valtiosihteeri Henrik Hamilo kytketään tapahtumiin mukaan, koska murhaajalla näyttää oleva jokin yhteys Suomeen.

Kolmanneksi seurataan Venäjän suurlähetystön lehdistöavustajan eli tiedustelumiehen Valeri Ivanovin vaiheita. Ivanov vastustaa Putinin sotaa ja Venäjän nykysuuntausta, mutta pitää mölyt mahassaan, koska vapautta omaan ajatteluun ei ole. Lisäksi pitää ajatella Moskovassa asuvaa sairaalloista äitiä.

Jutun toinen haara liittyy lähestyviin eduskuntavaaleihin ja etenkin pääministeripuolue SDP:n sisäisiin kamppailuihin. Romaanin todellisuudessa istuva pääministeri Raili Valtakari muistuttaa enemmän Antti Rinnettä kuin Sanna Marinia. Haastajiin kuuluva Johanna Manner taas on kuin ilmetty Marin, raikas tuulahdus eläkeläisten puolueessa.

Häkämiehen kuvaukset poliittisista kähminnöistä ovat tavattoman herkullisia ja todennäköisesti itse elettyä elämää. Myös Ruotsissa tapahtuneen salamurhan yritys saa huippukiinnostavan käänteen, josta ei tässä voi edes vihjata juonipaljastuksen välttämiseksi. Nämä molemmat omillaan, ja vielä Ivanovin luoviminen hankalassa todellisuudessaan, ovat kaikki kiinnostavia ja jälleen eleettömän tyylikkäästi kirjoitettuja. Moitteet tulevat vain siitä, että ne eivät sulaudu luontevaksi kokonaisuudeksi. 

Henkilökuvauksessa Häkämies luottaa harkittuun apeuteen. Työssään vauhdikas toimittaja Lotta Simula ja "linnan hämähäkki" Henrik Hamilo ovat joulunakin yksinäisiä ihmisiä. He tuntevat vetoa toisiinsa, mutta eivät saa syvennettyä suhdettaan, joka jää ammatilliseksi.

Valeri Ivanovilla on suomalainen shakkikaverinsa, jonka kanssa voi puhua vapaasti. Lähetystön muiden virkailijoiden kanssa kieli on pidettävä keskellä suuta ja heidän puheitaan kuunneltava niin, että osaa lukea myös rivien välejä.

Mielikuvituksen puutteestako kertoo se, että Ruotsalainen mysteeri loppuu samalla tavalla kuin Linnan hämähäkki?

Jatko-osa ei ihan yllä ensimmäisen tasolle, mutta tiedusteluun, politiikkaan ja niiden yhdistelmään keskittyminen on hyvä siirto Kari Häkämieheltä. Perinteisiä dekkareita Suomessa riittää, mutta tämän lajin teokset ovat poikkeuksia. Häkämiehellä on tiedot ja taidot kuoriutua pintaa syvemmälle.

Kari Haakanan vaikuttava toinen trilleri kurkottaa moneen suuntaan

Kari Haakana: Tapa hänet ensin. 255 sivua, Aula & Co.

Digiasiantuntija Kari Haakana yllätti vuosi sitten erinomaisella ja esikoiskirjailijaksi täysin valmiilla toimintatrillerillä Välitön uhka. Kostojännäri ponnisti kansainvälisestä politiikasta poikkeuksellisesta ilmansuunnasta Azerbaidzanista.

Tapa hänet ensin on jopa täydelliseltä tuntunutta ykkösosaa vakuuttavampi teos. Nyt mennään vielä syvemmälle kansainvälisen politiikan varjomaailmaan ja tiedustelupalveluiden omalakiseen toimintaan. Kun siihen lisätään vielä kristillisen sionismin vaikutus Suomen sisäpolitiikkaan, niin lopputulos on mykistävä: niin paljon voi sanoa trillerin muodossa jännityksestä tinkimättä, mutta sortumatta megalomaanisiin maailman tuhoamista havitteleviin salahankkeisiin.

Haakanan kakkosta lukiessa on syytä olla tarkkana, sillä teemoja ja käänteitä on hengästyttävän paljon, ja etenkin tietotekniikan osalta teoksessa on vaikeaselkoisuutta alaa syvemmin tuntemattomalle. Eteneminen on Välittömän uhkan tavoin pelkistettyä, nopeaa ja maalailematonta. Siis tavattoman tehokasta.

Yksi teoksen lähtökohta on tietotekniikan uudenlainen hakkerointi palvelimiin upotetuilla siruilla. Toinen Suomen uudeksi puolustusministeriksi nouseva keskustalainen yllätysnimi Kalevi Länsisaari, jyrkkä helluntainen ja vankkumaton Israelin kannattaja, joka ei peittele sitä, että uskonnolliset mielipiteet ohjaavat häntä myös politiikassa. Länsisaari on kirjoitettu niin, että hänestä tulee mieleen ainakin kaksi istuvaa kansanedustajaa.

Peli menee kovaksi, kun israelilaiset turvallisuuspalvelun agentit jahtaavat palvelimiin upotetuista siruista liikaa tietäviä hakkereita Saksassa ja Suomessa. Tätä kautta toimintaan vedetään myös Haakanan ensimmäisestä teoksesta tuttu erikoiskoulutettu Jari Karhu, joka työskentelee nyt Virossa. Hän lähtee suomalaishakkeri Lauri Laineen turvamieheksi, kun tämä pelkää hyvästä syystä henkensä puolesta.

Siinä vielä kolmas teema Tapa hänet ensin -teokseen:

"En ole paranoidi, mutta en myöskään hyväuskoinen. Julian Assangen, Edward Snowdenin ja Chelsea Manningin jälkeen minulle on ollut selvää, että niin sanotut demokratiat eivät siedä kovinkaan paljon toisinajattelua tai sitä, että niiden omia virheitä paljastetaan", Lauri Laine perustelee äärimmäisen pitkälle vietyä tietoturvaansa.

Karujen kovien miesten teoksessa on vain kaksi naista. Puolustusministeri Kalevi Länsisaaren eriyisavustaja Jenni Eklund yrittää pitää esimiehensä aisoissa ja Israelin suurlähetystön Shira Mizrahi siivoaa agenttien jälkeensä jättämiä sotkuja.

Tämän loistavan trillerin maailmankuva huokuu kyynisyyttä. Edellinen teos kertoi muun muassa yksityistetystä sodankäynnistä. Jatko-osassa valtiollinen turvallisuuspalvelu tekee mitä tahtoo lakien ulottumattomissa. Mukaan lukien salamurhia. Kari Haakanan jälkisanoista selviää, että mielikuvitukselliselta tuntuvalla teoksella on vankka faktapohja.

Todellisuuden tuntua lisäävät tarinaa kuljettavat kuvitteelliset STT:n uutiset. Niillä Haakana myös välttää omaan suoraviivaiseen tyyliinsä turhat ja sopimattomat selittelyt ja kuvailut.

Nyt siis mennään eikä meinata, mutta ajatuksella. Suomessa on noussut uusi kansainvälisten trillerien tekijäpolvi ja Kari Haakana on sen kärkijoukoissa. Hänen kahdessa jännärissään on jotain samaa kuin Helena Immosen kahdessa. Ne ovat jännityskirjallisuutta aikuisille.

Rikostoimittajan esikoisdekkarista välittyvät asiantuntemus ja kertomisen ilo

 

Rebekka Härkönen: Prinsessamekko. 415 sivua, Bazar.

Entiset poliisit kirjoittavat nykyään peijakkaan hyviä dekkareita. Olisivatkohan seuraavaksi vuorossa rikoksista ammatikseen kirjoittavat toimittajat? Tervetuloa vaan, jos homma toimii likikään yhtä hyvin kuin MTV:n rikos- ja oikeustoimittaja Rebekka Härkösellä esikoisdekkarissa Prinsessamekko.

Prinsessamekko on luonnollisesti kokonaisen sarjan avausosa. Yksittäinen rikosromaani on kuollut, mutta ei valiteta siitä, koska suomalaisissa dekkarisarjoissa on kiitettävästi monimuotoisuutta ja laatua.

Härkösen sarjan nimi on Walta. Se tulee päähenkilöstä, joka on Iltauutisten rikostoimittaja Suuna Walta, hyvin verkostoitunut skuuppikone ja työnarkomaani.

Härkönen on haastatteluissa sanonut, ettei itse lue dekkareita, koska saa työssään tarpeeksi aihepiiristä. Lukijan hän osaa silti koukuttaa kuin kokeneempikin kettu. Ensin Omar Bashar -niminen nuori mies ampuu kolme ihmistä ja sitten itsensä Helsingin metrossa. Seuraavaksi rautatieaseman edestä löytyy paloittelumurhan uhrin torso. Suuna Wallalle pukkaa kiirettä ja niin myös kummankin jutun tutkinnasta vastaavalle rikosylikonstaapeli Jens Jäämerelle.

Prinsessamekossa on kunnon draivi päällä kiitos sekä työhön että yksityiselämäänsä railakkaasti suhtautuvan Suuna Wallan. Kirjoittamisen ammattilaisena Rebekka Härkönen taitaa niin juonen kuljetuksen kuin mehevän dialoginkin.

Huomautettavaakin teoksessa on. Metroampumisen ja paloittelumurhan lisäksi Prinsessamekossa käsitellään huumekuolemia, liivijengien valtataistelua ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Härkönen kietoo hajanaiselta tuntuvan kokonaisuuden lopulta siistiin, loogiseen ja jopa poikkeuksellisen mietittyyn pakettiin. Matkan varrella kuitenkin tuntuu kuin hän kirjoittaisi yhtä aikaa useampaa tarinaa samaan kirjaan, koska yhteydet tarinan eri haarojen välillä todellakin paljastuvat vasta lopussa.

Etenkin alun kylmäävä metroampuminen unohtuu pitkäksi aikaa. Lisäksi jää hieman epäselväksi, miksi poliisi haluaa puhua siitä julkisuudessa terroritekona, vaikka sitä ei kuitenkaan tutkita terrorismina.

Mutta kuten sanottu, loppuratkaisu on kerrassaan taidokas.

Toimitustyötä kiihkeässä uutistilanteessa Härkönen, jolla on pitkä kokemus alalta, kuvaa eloisasti. Enpä yllättyisi, jos hän saa monen haaveilemaan rikostoimittajan työstä, vaikka Suuna Waara varoittaa nuorempia kollegojaan, että useimmiten sekin on tietopyyntöjä ja muuta tylsää rutiinia.

Kokeneen rikostoimittajan asiantuntemus antaa teokselle potkua ja uskottavuutta, mutta kyllä Prinsessamekosta aistii myös, että faktakirjoittamisen ammattilainen on nauttinut päästäessään mielikuvituksensa rullaamaan vapaasti. Kertomisen ilo välittyy lukijallekin. Onneksi Suuna Wallan kyytiin päästää uudelleen jo ensi syksynä.

Viiltävä trillerilöytö Etelä-Koreasta

 

Gu Byeong-Mo: Nainen ja veitsi. Suomentanut Taru Salminen. 285 sivua, Bazar.

Suurin osa Suomessa julkaistuista käännösdekkareista tulee muista pohjoismaista tai anglosaksisista maista. Mitä muiden maanosien herkkuja jäämmekään vaille, siitä antaa aavistuksen eteläkorealaisen menestyskirjailijan Gu Byeong-Mon ensimmäinen aikuisille suunnattu teos Nainen ja veitsi. Poikkeuksellisesti alkuteoksen nimi jää tässä arviossa mainitsematta, koska osaamiseni ei taivu korealaisiin kirjainmerkkeihin.

Aiemmissa arvioissa on sanottu, että Nainen ja veitsi on trilleri, jollaista et ole aiemmin lukenut. Pitää paikkansa. Ei tämä ole ensimmäinen teos, jonka päähenkilö on palkkamurhaaja, mutta ainutlaatuiseksi sen tekevät kirjoittajan kaunokirjallinen ote sekä kylmäävä murhaorganisaatio. Murhia myydään toimistosta käsin kuin mitä tahansa palveluita.

Epätavallisen kiehtova on myös teoksen nainen. Peitenimellä Sarvikynsi ammattiaan harjoittava veteraani on 65-vuotias reaktioiltaan hidastunut, mutta edelleen tehokas tappokone, joka on ollut alalla 40 vuotta.

Sarvikynsi on murhannut rahasta, ollut alan slangin mukaan tuholaisentorjuja, moraalisia tuskia tuntematta. Uransa väistämättömällä loppupuolella hän kuitenkin saa toimeksiannon, jota ei voi hyväksyä. Jotain on sittenkin liikahtanut Sarvikynnen sisällä. Tappajasta tulee suojelija. Komeassa finaalissa kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta on sergioleonemaista ja tarantinolaista kohtalokkuutta ja väkivaltaa.

Kaunokirjallisella otteella tarkoitan sitä, miten taitavasti ja vivahteikkaasti kertomalla Gu Byeong-Mo kuvaa Sarvikynnen tien köyhän perheen tytöstä palkkamurhaajaksi ja tappotoimiston alkuperäisjäseneksi. Sarvikynsi elää yksin seuranaan vain löytökoira. Siihenkin hänen suhteensa on etäinen. Eräällä työkeikalla koettu haavoittuminen saa hänet tutustumaan kahteen torikauppiaaseen, heidän poikaansa ja tämän tyttäreen. Perhe ja sen lämpö vaikuttaa tunteettomaankin. Samalla hän joutuu silmikkäin menneiden tekojensa kanssa.

Gu Byeong-Mo ei ota kantaa, ei selittele. Väkisinkin teosta lukee kuitenkin äärikaupallistuneen kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkinä. Murhaaminen on siinä tavallinen palveluala, ja palvelua ostavat poliitikot ja yritysjohtajat silloin, kun heillä on tarve päästä hankalista ihmisistä eroon. Kaikki on ostettavissa ja myytävissä, ihmissuhteetkin.

Nainen ja veitsi iskee lujaa. Se on erinomainen esimerkki siitä, että hermoja repivän trillerin voi kertoa kaikkia kaavoja rikkoen jännityksestä yhtään tinkimättä.