Antony Beevorin uusi huipputeos kertoo, miksi vuonna 1916 murhatulla Rasputinilla oli olennainen rooli Venäjän vuoden 1917 vallankumouksissa

 Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho (Rasputin: And the Downfall of the Romanovs). Suomentanut Jouni Avelin. 382 sivua, WSOY 2026.

Perjantaina 16. joulukuuta 1916 salaliittolaiset olivat valmiita: illan päätteeksi Rasputin olisi kuollut, ruumis upotettu Nevaan ja todisteet murhasta tuhottu. Murhassa käytettäisiin hyväksi Rasputinin himokkuutta naisiin. Hänet houkuteltiin ruhtinas Feliks Jusupovin palatsiin tapaamaan Jusupovin kaunista vaimoa Irinaa, joka todellisuudessa oli samaan aikaan Krimillä. Murha oli tarkoitus toteuttaa syanidilla, jolla Rasputinille tarjottavat leivonnaiset ja viini oli käsitelty.

Salaliiton alkuosa toimi, mutta myrkky ei vaikuttanut Rasputiniin. Joko se oli vanhentunutta tai leivonnaisissa ollut sokeri neutraloi myrkyn. Jusupovin hermot olivat riekaleina. Rasputin alkoi epäillä jotain ja teki lähtöä, koska luvattu tapaaminen Irinan kanssa siirtyi ja siirtyi.

Jusupov haki Browning-pistoolinsa ja ampui Rasputinia rintaan. Ruhtinaan kauhistukseksi tämä ei kuollut vieläkään, vaan kompuroi ulos palatsista. Äärioikeistolainen duuman edustaja ja maanomistaja Vladimir Puriskevits kiirehti perään ja viimeisteli verityön.

Siihen päättyi yksi merkillinen vaihe Venäjän historiassa. Historioitsija Antony Beevor katsoo uudessa teoksessaan Rasputin ja Romanovien tuho Rasputinin aiheuttaneen välillisesti Venäjän vallankumoukseksi kutsutun bolshevikkien vallankaappauksen seuraavana syksynä. Pistäväkatseinen hengenmies ja elostelija oli saanut keisarillisen perheen niin pauloihinsa, että hänestä tuli kansan ensimmäisen maailmansodan aikana kokeman kurjuuden ja vallanpitäjien väärinkäytösten symboli, joka pilasi keisarin ja keisarinnan maineen. Kurjuus sai aikaan spontaanin kansannousun monarkiaa vastaan helmikuussa 1917. Lenin ja muut bolshevikit poimivat suuttumuksen hedelmät omaan taskuunsa lokakuussa 1917.

Grigori Rasputinin tarina on niin kummallinen, että jos se olisi sepitettä, se kuulostaisi epäuskottavalta. Miten siperialainen hädin tuskin kirjoitustaitoinen talonpoika ja mystikko nousi keisarillisessa hovissa asemaan, jossa hän toimi sen neuvonantajana ja lopulta lähes sijaishallitsijana, joka käytännössä erotti useita ministereitä ja kuvernöörejä maan hallinnosta? Sotahistoriallisista kirjoistaan tunnettu Beevor kertoo tositarinan vetävällä otteella kuin paraskin trilleristi.

Rasputinilla oli taitoja, joille ei kirjasta löydy selitystä. Niiden takia keisarinna Aleksandra Fjodorovna ja keisari Nikolai II luottivat häneen. Suurin selittävä tekijä oli heidän poikansa, kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti. Rasputin sai sen useita kertoja hallintaan sen jälkeen, kun he tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1905. Syvästi uskonnolliset keisari ja keisarinna uskoivat ihmeisiin.

Beevor kuvaa viime vuosisadan alun Pietarin yläluokan olleen yleensäkin mystiikan ja spiritualismin pauloissa. Siperialainen Rasputin ei ollut niin outo ilmestys kuin voisi olettaa, sillä kaupungin palatseissa liikkui yleensäkin puoskareita ja guruja. Keisaria ja keisarinnaa viehätti ajatus talonpoikaisista tietäjistä, parantajista ja yksinkertaisista jumalan valituista.

Rasputinilla oli outo kyky saada naiset lumoutumaan itsestään, mutta miehet suhtautuivat tapoja osaamattomaan tai niistä piittaamattomaan maalaiseen kielteisesti. Beevor kirjoittaa monien ylhäisönaisten leikanneen Rasputinin kynnet ja ommelluttaneen sitten kynnenpalasia pukuihinsa salaisiksi talismaaneiksi.

Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan aikana keisari Nikolai II otti itselleen armeijan ylipäällikkyyden. Keisarinna evästi häntä kampaamaan hiuksensa Rasputinin kammalla löytääkseen vahvuutta päätöksiinsä.

Rasputinista tuli Pietarin puheenaihe, ja jalosukuiset naiset kilpailivat, kuka saa hänet illallisilleen. Lehdistö teki hänestä maanlaajuisen julkkiksen värikkäillä jutuillaan.

Rasputinin maine kyltymättömänä elostelijana ja juoppona perustuu mitä ilmeisimmin tosiasioihin. Hän kaatoi sänkyynsä ruhtinattaria ja prostituoituja. Vuonna 1919 hänen tyttärensä Maria sanoi kuulustelijalle hänen isänsä perustelleen juomistaan näin: "En pysty juomaan unohduksiin sitä, mitä myöhemmin tulee. Hän oli vakuuttunut siitä, että isänmaalle tapahtuisi jotakin kauheaa, ja joi hukuttaakseen viiniin huolensa, että tulevaisuudessa tapahtuu jotakin pahaa."

Keisarinna Aleksandra Fjodorovna oli täysin Rasputinin lumoissa. Hän kirjoitti paljon kirjeitä keisarille sotarintamalle siitä, miten nyt pitäisi toimia "meidän ystävämme" mukaan.

 Sotaonni kääntyi vuonna 1916, ja Venäjä koki raskaita tappioita. Armeija oli vanhanaikainen ja upseerit epäpäteviä. Kansan raivo alkoi kohdistua Rasputiniin, jonka tiedettiin toimivan keisarinnan tuella. Heitä myös epäiltiin saksalaismielisiksi, jotka sabotoivat Venäjän sotatoimia.

Tuhansia miehiä kuoli sodassa huonon ja vanhanaikaisen johtamisen takia, mutta Pietarissa juhlittiin, tanssittiin ja törsättiin. Vihamielisyys eliittiä kohtaan kasvoi nousuveden lailla. 

Varsinkin keisarinna menetti kunnioituksen, jolla häntä oli aiemmin kohdeltu kuin luonnostaan asemansa takia. Hän oli tehnyt käytännössä vallankaappauksen yhdessä Rasputinin kansa, kun keisari oli sotarintamalla. Kaksikon valitsemat huonot johtajat saivat Venäjän hallintojärjestelmän hajoamisen partaalle ja kansan kurjuus lisääntyi. Vallankumous kyti jo, mutta keisarinna ei halunnut nähdä todellisuutta.

Rasputinin murha joulukuussa 1916 ei ehtinyt muuttaa kehitystä. Nikolai joutui luopumaan kruunusta maaliskuussa 1917.

Huhtikuussa 1918 keisarillinen perhe oli viimeisellä matkallaan kohti Jekaterinburgia. Hevosia pysähdyttiin vaihtamaan Pokrovskojen kylässä vastapäätä Rasputinien taloa. Suuriruhtinatar Maria piirsi siitä luonnoksenkin, joka on Beevorin kirjan kuvaliitteessä.

"Halusivatpa tai eivät, he tulevat Tobolskiin ja näkevät kyläni ennen kuolemaansa", Rasputin oli ennustanut vuosia aiemmin.

17. heinäkuuta 1918 koko keisarillinen perhe teloitettiin Jekaterinburgissa. Romanovien yli 300 vuotta kestänyt valtakausi päättyi siihen. Rasputinilla ei ollut tsaarin Venäjällä mitään muodollista asemaa, mutta silti hän vaikutti maailman mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan muu, Antony Beevor katsoo.

Rasputin ja Romanovien tuho on kiehtova elämäkerta kiehtovasta miehestä, mutta ei vain sitä. Se on elävä kokonaisen aikakauden kuvaus ja ruumiinavaus tapahtumista, jotka muuttivat maailmanhistorian.

Jos uutta Hilduria odottavan aika on liian pitkä, ensiapua tarjoaa Reimar dekkarissa Valaanpyytäjä

 

Seppo Mustaluoto - Tjörvi Einarsson: Valaanpyytäjä. 282 sivua, Otava 2026.

Satu Rämön kuudes Hildur-dekkari ilmestyy lokakuussa. Jos yli puolen vuoden odotus tuntuu tuskalliselta, niin välipalaksi voi lukea Reimarista. Suomalais-islantilainen dekkari on melkein samanlainen kuin Rämön teokset, ja melko samanlainen kuin kaikki muutkin Islanti-dekkarit, joiden päähenkilö on poliisi.

Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin ensimmäinen yhteisteos Hylkeenmetsästäjä ilmestyi viime talvena. Se oli laiskaliikkeinen murhatarina, joka käsitteli salaista tiedustelutoimintaa, vakoilua.

Valaanpyytäjä on perinteistäkin perinteisempi poliisiromaani islantilaisittain. Rikostutkija Reimar Sigurdsson tutkii hotellissa kuolleen naisen tapausta. Ranskan kansalainen Ann-Marie Reynaud on kuulunut ympäristöjärjestö Poseidon´s Fleetiin, joka vastustaa valaanpyyntiä. Hänellä oli tärkeitä tietoja Suomen pohjoismaisen yhteistyön ministerille, mutta ne ovat kadonneet hänen tietokoneensa ja puhelimensa myötä.

Ruumiissa ei näy väkivallan merkkejä, joten ei ole varmaa, että kyseessä on murha tai tappo. Valvontakameran kuvista paljastuu, että Ann-Marien huoneessa on käynyt japanilaisen näköinen mies. Myöhemmin paljastuu, että hän on yakuzan palkkatappaja.

Epäilyttävin tyyppi on valaanpyyntiä teollisessa mittakaavassa pyörittävä liikemies Hafsteinn Björn, jota kuvataan sanoilla rikas mulkku. Poseidon´s Fleetin alus Moby D. on samaan aikaan saapumassa Reykjavikiin.

Sitten tapahtuu murha, joka on satavarmasti murha.

Reimar ja hänen työparinsa Thora (nimi kirjoitetaan oikeasti islantilaisella kirjoitusmerkillä) sekä heidän pomonsa Kjartan selvittävät murhaa sekä epäselvää kuolemantapausta. Molemmat näyttävät liittyvän valaanpyyntiin ja valaanlihan salakuljetukseen Kiinaan. Tässä mielessä Valaanpyytäjää voi pitää lievästi ekodekkarina, koska siinä selostetaan laittoman kaupan mekanismeja. Lisäksi kirjoittajat eivät peittele asiaan liittyviä sympatioitaan.

Reimarissa ja Hildurissa on paljon samaa. Molempien menneisyydessä on salaisuus, joka paljastuu sarjan toisessa osassa. Kumpikin on yhteydessä näkymättömään islantilaisista kansantaruista tuttuun maailmaan. Sekä Hildurin Isafjördurissa että Reimarin Reykjavikissa poliisiyhteisö on tavattoman sympaattinen.

Suurin ero on, että Mustaluodon ja Einarssonin teksti on kummallisen alavireistä myös kakkososassa. Valaanpyytäjä tuntuu yhtä innottomalta kuin Hylkeenmetsästäjä. Teoksessa kuvataan suhteettoman paljon Reimarin iltatoimia ja muuta arkea, eikä siinä kahta takaa-ajoa lukuun ottamatta tapahdu oikein mitään. Reimarin ihmissuhteiden monimutkaisuus tuli päälle jo ensimmäisessä osassa. Nyt ne ovat muuten seestymässä, mutta uutena tulee äidin sairastuminen syöpään.

Mustaluoto ja Einarsson ovat molemmat entisiä erikoisjoukkojen miehiä. Taustaansa he eivät juuri hyödynnä kirjoissaan. Se tulee esiin ainoastaan Reimarin painajaisunissa. Entinen Viking-erikoisjoukon mies näkee painajaisia operaatioista, jotka menevät pieleen.

Valaanpyytäjä on samalla lailla kädenlämpöinen kuin Hildurista tehty vaisu tv-sarja. Yhdistelmää Islanti ja rikokset janoaville se tarjoaa kuitenkin hetken helpotusta vaivattomasti luettavassa muodossa. 

Tommi Laihon rikostrilogian päättävä Kuolevaiset on pakahduttavan sydämellinen kuvaus kuolemasta ja elämästä

 

Tommi Laiho: Kuolevaiset. 364 sivua, Myllylahti 2026.

Yli 80-vuotias Irina Mäkeläinen astuu hiljaisena sunnuntaipäivänä liivijengin päämajaan. Paikalla on ainoastaan sen pomo, El Jefeksi kutsuttu Elias Järvinen. Irina räjäyttää molemmat kappaleiksi käsikranaatilla, joka oli hänen käsilaukussaan. Olin mummi mutten ole enää, hän sanoo ennen kuin irrottaa sokan.

Tommi Laihon kolmiosaisen rikossarjan päättävä Kuolevaiset alkaa hätkähdyttävästi. Heti tietää, että tulossa on tälläkin kertaa jotain erityistä. Ja sitä myös tulee. Uhanalaisten ja Rikottujen aloittama trilogia täydentyy yhdeksi kuluvan vuosikymmenen parhaista kotimaisista sarjoista, ehkä jopa parhaaksi.

Toisen henkirikoksen jälkeen vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi löytää niistä yhdistävän tekijän. Kumpikin murhaaja oli kuolemansairas. Onko kyseessä murhasarja, ja onko niitä tulossa lisää? Murharyhmän uusi päällikkö Marko Jääskeläinen kuitenkin vaatii, että juttuja tutkitaan erillisinä. Täysmulkku Jääskeläinen kunnostautuu ainoastaan ryhmän hengen pilaamisessa.

Pomoaan uhmaten Karita ja nuorempi rikostutkija Maija seuraavat omaa jälkeään. Tukea he saavat rikospsykologi Aminalta, joka asuu yhdessä tilastomies Juhan kanssa, mutta ei ole suostunut tämän kosintoihin.

Laiho on edellisissä dekkareissaan käsitellyt yhteiskunnan turvaverkkojen repeämistä, hylättyjen keskinäistä solidaarisuutta, median sensaatiohakuisuutta ja rakkautta sekä sen puutetta. Kuolevaiset tuo mukaan myös elämän ja kuoleman kysymykset. Mitä vielä voi ja kannattaa tehdä, kun pääty häämöttää? Saako pahaan vastata pahalla?

Laihon trilogia on humaaniudessaan ja syvällisyydessään niin kouraiseva, että sydän on pakahtua viimeistä vietäessä. Miten rikosromaani voikaan olla näin kaunis? Henkilöistä se lähtee. He ovat tuttuja Laihon edellisistä dekkareista. Jokaisesta hän on luonut tarkan psykologisesti uskottavan ja kehittyvän kuvan. Karita, Amina ja Juha eivät ole sitä, mitä olivat viisi vuotta sitten, kun sarja alkoi. Sivuhenkilöstä keskiöön nouseva Maija on saanut varmuutta ja uskallusta tarttua isompiin haasteisiin ja nousee Karitan rinnalle rikostutkinnan dynamoksi.

Laiho kirjoittaa heistä hellyydellä, joka saa toivomaan henkilöille hyvää jatkoa, mikäli nämä todella ovat jäähyväiset.

Kuolevaiset ei silti ole millään lailla vaikeaa luettavaa tai lälly. Rikosjuoni ja juonen kuljetus ovat mestarin työtä.

Toisen ja kolmannen dekkarin välissä Laiho kokeili siipiään räävin yhteiskunnallisen satiirin kirjoittajana romaanissa Herutus. Vaikka siinä oli hyviäkin huomioita, kokonaisuus oli epäonnistunut muun muassa siksi, että sitä rääviyttä ei ollut sittenkään tarpeeksi.

Kuolevaisissa hän käsittelee yhteiskunnallisia teemoja äärioikeistopuolue Ultran kautta. 

"On kaikenlaista leimaa, passii ja puoluekorttii tarjolla, pääasia että alat ragee, valitset aseesi ja ryhdyt hyökkäyssotaan, vihollisia kyllä löytyy", ajan hengen määrittelee saunan lauteilla Karitan poika Viljami, joka työskentelee päivät hautaustoimistossa ja illat nuorisotilassa.

Kuolevaiset on ylivoimaisesti paras alkuvuoden kotimainen dekkari. Toki vuotta on vielä melkein 10 kuukautta jäljellä, mutta ihmeitä pitää tehdä sen, joka pystyy pistämään paremmaksi. Vetoankin Tommi Laihoon: Älä jätä tätä tähän. Sinulla on sanottavaa, kyky sanoa se ja upea henkilökaarti. Jatka tällä tiellä.

Lopuksi on mainittava Kimmo Kivilahti kannen suunnittelusta. Laihon sarjalla on sisällön kanssa sopusoinnussa oleva vaikuttava yhtenäinen ulkoasu.

Synkästä metsästä kasvaa täydellistä jännitysviihdettä, kun Anders de la Motten Kadonneet sielut -sarja etenee kolmanteen osaan Ruostemetsä

 Anders de la Motte: Ruostemetsä ( Rostskogen). Suomentanut Aki Räsänen. 413 sivua, Into 2026.

Syksyllä 1973 Sigurd Offenrundin piiskaamat muonamiehet paiskivat töitä turvesuolla. Kaivauksissa paljastuu suossa hyvin säilynyt naisen kalmo. Satoja vuosia suohaudassa maanneelta naiselta on leikattu kurkku auki ja toisesta kädestä puuttuu yksi sormi. Lisäksi ruumiin läpi on isketty puinen vaarna varmistamaan, että hän myös pysyy haudassaan.

Harmaatytöksi kutsutun ruumiin kirous astuu heti voimaan. Sen nostamisessa ponnisteleva Sigurd saa sairauskohtauksen ja kuolee siihen paikkaan.

Offenrundin yrmeät jälkipolvet hallinnoivat Ruostemetsäksi kutsuttua aluetta, jossa urbaania löytöretkeilya ja true crimeä harrastavia kiehtoo massiivinen autojen hautausmaa ja viikinkitaloa muistuttava käytöstä poistettu turvetehdas. Sen sisältä löydettiin 29-vuotiaan Elena Resaren murhattu ruumis vuonna 2013. Hänet oli kiinnitetty pylvääseen, johon oli kaivettu riimusymboli. Elenalta oli leikattu kurkku auki ja yksi sormi katkaistu.

Murhasta epäiltyä Elenan aviomiestä Björn Resarea ei koskaan löydetty. Hänen epäillään piileskelevän serkkujensa Offenrundien suojassa Ruostemetsässä.

Anders de la Motten kahdessa edellisessä jännitysromaanissa seikkailtiin luolissa ja salakäytävissä. Ruostemetsässä miljöö on muinaisia salaisuuksia ja myyttejä kantava metsä, jonne ulkopuoliset eivät ole tervetulleita. Monien sanotaan kadonneen sinne, puhutaan uhrimenoistakin.

Uusi vihje Elenan murhasta saa Leonore "Leo" Askerin kiinnostumaan tapauksesta. Ruostemetsä ja hylätty turvetehdas vetävät vastustamattomasti puolueensa myös toimettomuudessa räytyvää urbex-asiantuntija Martin Hilliä. Lasiprinssi-jutun takia Martin Hill on pitkällä sairauslomalla. Kaksikon välit ovat sen jälkeen viilenneet, mutta toimintaa janoava Martin pääsee mukaan tutkimuksiin. Lisäksi hän saa hyvin palkattua opastustyötä vanhoja rikospaikkoja kuvaavalta salaperäiseltä Vildeltä.

Anders de la Motten Kadonneet sielut -sarja on rikosviihdettä parhaasta päästä. Ruostemetsässä hän yhdistelee taidolla vanhoja myyttejä ja nykypäivän kauhua rikostutkintaan metsässä, jossa aaveet tuntuvat liikkuvan. Kummitusjuttumainen rikosromaani on vastustamatonta luettavaa.

De la Motte kirjoittaa vetävää trilleriä lyhyin luvuin niin, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Hän vaihtelee tunnelmaa lähes kauhuromaanista viiltävään jännitykseen, mutta myös kepeämpään otteeseen. Apuaan tutkintaan tyrkyttää meedio Madame Rind.

Survivalisti-isänsä Preppaaja Perin kouluttama Leo Asker on monipätevyydessään yliampuva hahmo, jos kirjaa lukee tosikolla asenteella. Konnista Leo kyllä selviää, mutta selviääkö häntä kampittavista itseään epäpätevämmistä esimiehistä? Harmaatyttö-juttukin sysätään Leolle, jotta hän epäonnistuisi.

"Jos sinne menet, kai varuillasi olet. Sillä mihinkään et voi luottaa", Ruostemetsää kuvaillaan 1800-luvulta peräisin olevassa värssyssä. Lopussa mennään takaa-ajoihin, viime hetken pelastuksiin ja salaisuuksien paljastumiseen. Värssy tulee silloin todistetuksi todeksi.

Huippuunsa mietitty juoni, otteessaan pitävän kerronnan eri tasot ja rytmit ja kiinnostavat päähenkilöt. Mitä vielä puuttuu täydellisestä jännityskirjasta? Ei mitään. Ruostemetsä on sellainen.

Denise Rudbergin feministisen Queen-sarjan toinen osa pääsee korruption ja väärinkäytösten ytimeen vasta lopussa

Denise Rudberg: Killer Queen (Killer Queen). Suomentanut Anu Koivunen. 276 sivua, Gummerus 2026.

Denise Rudbergillä on käsissään huikea aineisto lähihistorialliseksi merkkidekkariksi, mutta trilogian toisen osan jälkeen päällimmäisin tunne on ärsyyntyminen. Miksi ruotsalaisittain kuohuvaan vuoteen 1976 sijoittuva dekkarisarja julkaistaan kolmena ohuehkona romaanina? Ja vielä jatkuvajuonisena niin, että Killer Queen jatkuu suoraan siitä, mihin Dancing Queen päättyi? Lisäksi Killer Queen tuntuu varsinkin alkupuoleltaan tahaltaan pitkitetyltä, että kokoon on saatu edes 276 sivua.

Rudberg kirjoittaa todella mielenkiintoisesta ajasta Ruotsin historiassa. Terroristit valtasivat Länsi-Saksan Tukholman suurlähetystön. Paljastui, että oikeusministeri ja moni muu valtaa pitävä oli ostanut seksiä alaikäisiltä lapsilta bordelleissa, joita Tukholmassa oli kokonainen verkosto. Poliisissa vallitsivat luolamiesasenteet. Naispoliiseja vähäteltiin ja pidettiin kummajaisina.

Ja kesäkuussa 1976 Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä.

Abban biisistä nimensä saanut Dancing Queen tuntui innostavalta, koska se oli kuin suoraa jatkoa komisario Beck -romaaneille rikoksesta. Toisaalta sekin ärsytti, koska varsinaiseen juoneen päästään käsiksi vasta lopussa. Suuri osa teoksesta on ajan arjen ja tapojen sekä päähenkilöiden kuvausta. Loppu antoi kuitenkin lupauksen jostain suuremmasta.

Lupausten ja odotusten kanssa pitää nyt odottaa viimeiseen osaan, Sex Pistolsin biisistä nimen saaneeseen God Save the Queeniin. Queen-yhtyeen biisin Killer Queen mukaan nimetyssä dekkarissa on vielä enemmän tyhjäkäyntiä kuin ensimmäisessä osassa.

Prostituoitujen murhat johtivat rikostutkija Karin Johanssonin ruotsalaiseliitin käyttämien bordellien ja poliittisen vehkeilyn jäljille. Siinä vyyhdissä yksi poliisi murhattiin ja toinen, ylempiensä jälkiä peitellyt, teki itsemurhan. Killer Queen lähtee liikkeelle suoraan siitä. Karin Johansson määrätään pitkälle sairauslomalle, mutta se perutaan pian, kun vedestä löytyy muoviin pakattu ruumis. Murhattu on oikeusministerin poliittinen asiantuntija Hjalmar Wallin. Hänen kihlattunsa helluntaislaistaustainen Lilly Ullberg on kadonnut. Molemmilla on ollut yhteyksiä Länsi-Saksaan.

Kaiken motkotuksen keskellä on myönnettävä, että Rudberg on löytänyt taas mielenkiintoisia yksityiskohtia 1970-luvun puolivälin Ruotsista. Käsittämätöntä on, että maassa suunniteltiin raiskaussäännösten väljentämistä ja seksuaalisen kanssakäymisen ikärajan laskemista 15:stä 14:ään ikävuoteen. Jännittävä havainto taas on se, että uskonnollistaustainen laulaja tuurasi Agnetha Fältskogia Abban Saksan-kiertueella kesällä 1973, kun tämä synnytti lapsensa. Tämä oikea Inger Heinerborg muistutti ulkoisesti Agnethaa niin kuin Lilly Ullbergkin Killer Queenissa.

Karin Johansson saa uusia entistä kovempia todisteita bordelliskandaalista. Samaan aikaan poliisin arkistossa työkentelevä Agneta Thorèn löytää todisteita, että Länsi-Saksan suurlähetystön valtaajilla oli ruotsalaisia avustajia, ja terroristeilla on edelleen tekeillä jotain suurta. Yhdessä kahden naispoliisin tiedot tarkoittavat, että he ovat itsekin vaarassa, koska mistään ei voi tietää, kuinka korkealle korruptio oikeusministeriössä ja poliisivoimissa ulottuu. Keneen voi luottaa vai voiko keneenkään?

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kuin ruutitynnyri, joka odottaa räjähtämistään kolmannessa. Toivottavasti odotuksissa ei tarvitse taas pettyä. Yhtenä ruotsalaiseen tyyliin 500-sivuisena poliittisena trillerinä Queen-sarja olisi luultavasti fantastinen tapaus. Se tuo esiin menneisyyttä ja asenteita, joiden perään reppanat konservatiivimiehet nyt haikailevat. Jännitystä riittää, kun asiaan lopulta päästään. Kirjat ovat laadukasta ruotsalaista poliisiromaania, jota on ilo lukea.

Kolmena ohuehkona dekkarina sarja valitettavasti tuntuu enemmänkin menetettynä mahdollisuutena, vaikka ymmärtäähän sen, että kirjailijan kannattaa saada tuloja mieluummin kolmesta kuin yhdestä kirjasta.

Kovasten toisessa jutussa Matti Laine pistää vielä kovemmaksi

 

Matti Laine: Verilinja. 365 sivua, Bazar 2026.

Isä ja tytär Kovanen pistävät taas tuulemaan Matti Laineen sarjan toisessa osassa Verilinja. Vauhtia riittää kiitettävästi, niin kuin Isänsä tytär avauksessa, mutta ei vain sitä. Jatko-osa on juonikkaampi. Se avaa monta uutta mysteeriä, joihin pitäisi saada vastaus kolmannessa ja viimeisessä osassa ensi vuonna. Toiminnan ja arvoituksellisuuden tasapaino on Verilinjassa hyvässä balanssissa.

Kata Kovasen avustama tutkija Ursula Dobre murhataan oululaisessa kelluntatankissa. Kata työskentelee saksalaisessa Armadillo-ajatushautomossa, joka suojelee maalituksen kohteeksi joutuneita tutkijoita, toimittajia ja kansalaisaktivisteja. Murhatutkintaa johtaa Oulun KRP:n rikostutkija Olivia Susi, joka on Kata Kovasen tapaan modernien trillerien perushahmo, piinkova nainen, joka ei työtuntejaan laske eikä vaivojansa valita.

Tutkijoiden maalittaminen on ajankohtainen ja tosi asia. Jo muutama vuosi sitten kävi ilmi, että monet etenkin maahanmuuton tutkijat varovat julkisia esiintymisiä, koska niitä seuraa äärioikeiston masinoima paskamyrsky. 

Laineen jännärisarjan tausta on karu, mutta hyvä. Verilinjassa vihaviestien sylttytehdas näyttää lisäksi olevan eduskunnassa, sillä ne alkoivat vasta sen jälkeen, kun hän oli ollut asiantuntijana kuultavana eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Koirapilliin puhaltaminen on tuttua jokaiselle oikeaa politiikkaa seuraavalle.

Termiä maalitus ei löydy Suomen rikoslaista, Laine huomauttaa.

Ajankohtainen aihe on myös tekoäly, jota Verilinja liippaa. Ursula Dobrella on ollut yhteys oululaiseen teknologiayhtiöön Tapio Tech Labiin. Se kehittää tekoälypohjaisia turvajärjestelmiä ammattiliikenteeseen, joka voi muodostua miljardibisnekseksi. Yhtiön viestintäassistentti Iiris Hiltunen on lisäksi kadonnut oltuaan ensin sen turvallisuuspäällikön Olli Rotikon läksytettävänä. Yhtiön salaisuuksien pelätään vuotaneen ulkopuoliselle taholle.

Kata avustaa Oliviaa murhatutkinnassa, mutta  kiirettä riittää Armadillon kotipesässä Berliinissäkin, sillä siitä paljastuu epäilyttäviä tapahtumia. Armadilloa johtava sen perustanut Rouva Helene Weber ei ole kertonut alaisilleen kaikkea järjestön taustasta.

Kata Kovanen on kasvanut Saksassa tätinsä hoivissa. Hänen isästään Rene Kovasesta ei ollut huolehtimaan tyttärestään, kun vaimo Aino Kovanen kuoli syöpään sveitsiläisellä klinikalla. Ensimmäisessä osassa isä ja tytär lähentyivät toisiaan. Verilinjassa yhteistyö takkuaa, kun Rene ratkeaa juomaan, mutta yhteys löytyy uudelleen, kun pintaan pulpahtaa Ainoon liittyviä outouksia ja kummallisuuksia, jotka lienevät tulevan päätösosan yksi kantava juonihaara.

Aineksia riittää todella paljon, mutta Laine pitää langat tiukasti kasassa. Verilinja on mahtavaa jännitysviihdettä, jossa taustalla on oikeaakin ajatusta. Teoksen energiataso pysyy korkealla silloinkin, kun ei paahdeta nasta laudassa.

Loppuun Laine virittää vielä kaiken aiemmin asettamansa lisäksi sellaisen jännitysmomentin, että sarjan päätösosasta voi odottaa trilleritapausta.

Tiina Raevaaran psykologinen jännitysromaani syventyy 1980-luvun nuoruuteen ja pikkukaupungin valtapolitiikkaan

Tiina Raevaara: Kaupunki jonka keskellä on metsä. 303 sivua, Like 2026.

Tiina Raevaaran uuden Tuonijoki-sarjan avaava Kaupunki jonka keskellä on metsä alkaa melkein kauhuromaanina. Vuonna 1988 Eeva-Liisa pakenee jotain metsässä kauhun vallassa. Rinteessä kasvaa ikivanha tervaleppä, jonka korkeudessa Eeva-Liisa näkee kuolleen naisen. Hän on lapsien pelkäämä nainen, jota kutsutaan Täti Mustaksi.

Metsän nimi on Kaikkien lintujen metsä. Nimen se on saanut paikallislehden järjestämässä kilpailussa. Kaikkien lintujen metsä sijaitsee Tuonijoki-nimisessä pikkukaupungissa. Sen esikuvan tunnistaa helposti Raevaaran kotikaupungiksi Keravaksi.

Tuonijoelta lähtöisin on Päivi, jonka kuolleen äidin jäämistöstä löytyy leikekirja vuonna 2026. Siihen on liimattu Tuonijokea koskevia uutisia kuolemantapauksista, katoamisista ja väkivallanteoista. Ne saavat Päivin muistelemaan nuoruuttaan ja erityisesti parasta ystäväänsä Senjaa, joka katosi yhdeksänvuotiaana.

Tuonijoella tapahtuu taas. Kaikkien lintujen metsä on uhattuna, sillä kasvava kaupunki tarvitsee lisää asuntoja. Omasta ja 17-vuotiaan poikansa Benjamin uteliaisuudesta Päivä palaa Tuonijoelle, jossa ei ole käynyt vuosikymmeniin, vaikka se on vain vajaan puolen tunnin junamatkan päässä.

Kaupunki jonka keskellä on metsä tapahtuu kahdessa aikatasossa 1988 ja 2026. Vuonna 1988 metsä nuorten kokoontumispaikka ja aikuisten huolenaihe. Siihen liittyy jotain pahaenteistä. Kaupungissa on moraalipaniikki. Nuorisokulttuuri on eriytynyt muun muassa trash metalliksi, jonka varhainen suomalaishuippu oli keravalainen Stone. Aikuiset näkevät siinä saatananpalvontaa. Aikuisten ja nuorten maailmat ovat kaukana tosistaan.

Tuonijoen nuorisotoimenjohtajaksi valitaan päättäväinen diplomaattiperheessä kasvanut ja suuren osan elämäänsä ulkomailla elänyt Irmeli. Ensikäynnillään Tuonijoella Irmeli on osallisena kolarissa, jossa Senja Koistisen isä ja äiti kuolevat. Irmeli huolestuu Senjasta ja hänen kahdesta sisaruksestaan, mutta ketään muuta ei tunnu kiinnostavan, ja viranomaiset pallottelevat vastuuta toisilleen.

Uhkaava tunnelma läpäisee Raevaaran värisyttävän psykologisen jännärin. 1980-luvulla kiivaasti kasvavan leppoisan pikkukaupungin yllä leijuu epämääräinen pahuus. Huumeet ovat saavuttaneet Tuonijoen ja levottomuus kasvaa. Eletään nouskauden viimeisiä aikoja, mutta kotien seinien sisällä voi tapahtua pahoja asioita. 

Perheillä saattoi mennä todella huonosti, mutta yhteiskunta sulki siltä silmänsä, Tiina Raevaara on sanonut.

Lapsille Kaikkien lintujen metsä on salaperäinen ja mystinen paikka, joka kiihottaa mielikuvituksen laukkaan. Parhaat ystävät Päivi ja Senja kokevat sen outona voimana, joka tiivistyy vitivalkoiseksi olennoksi. He antavat sille nimen Vitivalkoinen kuningatar. Vuonna 1979 syntynyt Raevaara on todennäköisesti käyttänyt Päivin ja Senjan kuvauksessa omia lapsuuskokemuksiaan.

Uhkaava tunnelma ulottuu kaupungintalollekin, jossa maailmaa nähnyt Irmeli on outo lintu valtaa suvereenisti käyttävien miesten silmissä. Kulisseissa häärii paikallinen suurrakentaja Harri Jalokallio, jonka rakennusliike on vuonna 2026 aloittamassa työt Kaikkien lintujen metsässä. Vastassa ovat metsään leirityneet luonnonsuojelijat.

Raevaara saa intensiivisellä tarinallaan sydämen tykyttämään, vaikka toimintaa on vähän vasta teoksen loppupuolella. Arvaamaton ja moneen suuntaan kurkottava juoni ei herpaannu hetkeksikään. Luoviminen kahdessa aikatasossa samojen henkilöiden voimin onnistuu vaivatta ja kasvattaa jännitettä. Kun varsinainen väkivalta purskahtaa, se iskee lekan lailla.

Raevaara käsittelee jännitysromaanin varjolla ekologisia teemoja sekä kunnallispolitiikan ja bisneksen yhteen kietoutumista. Jälkimmäisessä esikuvana saattaa toimia Keravan naapurikunta Tuusula, jossa yhden suuryrittäjäperheen ja kunnan edut ovat oudosti kietoutuneet toisiinsa vuosikymmenten ajan.

Raevaaralla on silmää myös lapsuuden ja nuoruuden kokemuksille iloineen ja suruineen. Hän tavoittaa sen sadunomaisen tunnelman, jonka alakouluikäiset parhaat ystävät voivat saavuttaa uppoutuessaan seikkailuun. Kaupunki jonka keskellä on metsä toimii todennäköisesti myös erinomaisena nuorisoromaanina sen lisäksi, että se on trillerin, taidokkaan juonen ja psykologisen jännityksen yhdistävä merkkitapaus.