Taavi Soininvaaran uusin trilleri Musta legenda on kuin lukisi maailmanpolitiikasta reaaliajassa

 

Taavi Soininvaara: Musta legenda. 363 sivua, Otava 2025.

Taavi Soininvaaran ensimmäisen trillerin Ebola-Helsingin ilmestymisestä on tänä vuonna kulunut 25 vuotta. Uusi ajankohtaisuutta huokuva jännäri on sen jälkeen ilmestynyt melkein joka vuosi. Vain vuosi 2008 jäi väliin. Alkuvuosina Soininvaara ja Ilkka Remes vastasivat kahdestaan koko vuoden suomalaisesta trillerituotannosta. Nyt molemmat ovat pitkään olleet laskevia tähtiä nuorempien tultua areenalle uskottavammilla tarinoillaan ja parempina henkilökuvaajina.

Soininvaara on kyllä pitänyt pintansa siinä, että jokainen uusi teos ankkuroituu hämmästyttävän hyvin siihen, mitä maailmanpolitiikassa juuri nyt tapahtuu todella. Ongelma on teosten samankaltaisuus. Suojelupoliisin osastopäällikkö Arto Ratamo risteilee maailmalla tutuin kuvioin kriisejä selvittelemässä, ja kotirintamalla hänen asuntoaan isännöi appiukko Jussi Ketonen iän ikuisine havailijaispaitoineen. Ratamon autossa soi J.J. Cale. Tytär Nelli laittaa hyvää ruokaa.

Maailmanpolitiikalta reaaliajassa tuntuu myös kesän 2025 Soininvaara Musta legenda. Kansainväliselle tutkivan journalismin verkostolle Bellincatille töitä tekevä Arttu Rantakivi saa haltuunsa räjähdysherkän tiedoston, joka kertoo "sodan" alkavan lähipäivinä. Sitä seuraavat puhdistukset ja niitä iskut sähköntuottajiin. Tiedosto on kotoisin Kiinan turvallisuusministeriöstä MSS:stä.

Juuri silloin Fortumin tekninen johtaja murhataan Porkkalanniemen mökillään. Samana päivänä murhataan myös neljän muun eurooppalaisen energiayhtiön tekninen johtaja. Laajat sähkökatkot ympäri Eurooppaa alkavat. Lisäksi suuriin massatapahtumiin levitetään virusta, joka sairastuttaa kantajansa vakavasti.

Kuolema korjaa myös Arttu Rantakiven. Sitä ennen hän on lähettänyt osan saamistaan viesteistä Bellincatin pääkonttorissa Amsterdamissa työskentelevälle Sofia Kärkiselle, mutta tärkeimmät on suojattu salasanalla.

Sähköverkkoihin suunnatun hyökkäyksen suunnittelijoiden lonkerot ulottuvat kaikkialle. Eipä aikaakaan kun Kärkinen pakenee henkensä edestä ensin Amsterdamissa ja sitten Espanjassa, joka näyttää olevan tapahtumasarjan keskus. Ajojahti ja Kärkkäisen pelastautumiset eivät jännitä siten kuin kaiketi on tarkoitus. Samat kuviot toistuvat trilleristä toiseen kovin samanlaisina.

Monta ihmeselviytymistä tarvitaan ennen kuin päästään avaamaan Arttu Rantakiven salasanaa, jonka arvoituksen Soininvaara on sommitellut kekseliäästi.

Jännityskirjana Musta legenda kulkee siis samanlaisena kuin muutkin Soininvaaran teokset ja kaikkien muidenkin hänen sukupolvensa kirjailijoiden trillerit.

Mutta kuten sanottu, Soininvaaran vahvuus on hänen ajankohtaisuutensa. Sähköverkkojen lamauttaminen on vain alkua suunnitelmassa, jossa muutoksen akseliksi kutsuttu maaryhmä pyrkii lamauttamaan läntisen maailman talouden ja luomaan uuden maailmanjärjestyksen. Siihen kuuluvat muun muassa Kiina, Iran ja Venäjä, jotka tekevät niin oikeassakin elämässä. Eikä siinä ole työkaluna ainoastaan talouteen keskittyvä Bricks-yhteenliittymä vaan myös kyberhyökkäykset ja sabotaasi eurooppalaisiin kohteisiin.

Ajankohtaisuuden lisäksi Taavi Soininvaaran tavaramerkki ovat kiintoisat anekdootit mitä erilaisimmista asioista, joita ei yleensä tule ajatelleeksi. Heti Mustan legendan alussa hän kertoo, miksi maineikas Bellincat on juuri Bellincat, verkosto jonka nimi tarkoittaa kissaa varoituskellolla.

Musta legenda on sulava ja nopeasti luettava trilleri, jonka kirjoittamisessa Soininvaara on todennäköisesti nähnyt paljon vaivaa. Ilman todella hyviä pohjatietoja ajankohtainen uskottavuus jäisi saavuttamatta. Harmi vaan, että jännityskirjana Musta legenda on rutiinisuoritus.

Pyhä hete, henkimaailma ja kaunaa kaunan päälle - Kati Roudan Kuollut karkuteillä on vuoden erikoisin dekkari

Kati Routa: Kuollut karkuteillä. 318 sivua, Into 2025.

Joskus vastaan tulee niin ällistyttävä dekkari, ettei siitä osaa sanoa, onko kyseessä parodia vai tosissaan otettavaksi tarkoitettu rikosromaani. Oma mielipidekin on kahden vaiheilla: todella kiitettävän erilainen vai täyttä sekoilua? Ainakaan kylmäksi Kati Roudan Kuollut karkuteillä ei siis jätä.

Kati Routa on kirjailija Katariina Romppaisen nimi silloin kun hän kirjoittaa dekkareita. Kuollut karkuteillä on toinen, joka kertoo entisestä kolmikymppisestä poliisista Rosi Tikkurista. Potkut saatuaan hän on palannut Pirkanmaalta synnyinseudulleen Itä-Lapin Ristaukseen ja työskentelee osa-aikaisena siivoojana Pyhän hetteen majatalossa.

Kuollut karkuteillä alkaa normaalin arvoitusdekkarin tapaan. Rosi Tikkuri löytää naapurinsa Henri Lempinevan kuolleeksi kuristettuna tämän talon lattialta. Koska kenttää ei ole, hänen pitää kiivetä ylemmäksi tunturiin soittamaan hätäpuhelu. Kun Rosi palaa takaisin, ruumis on kadonnut. Kyläpoliisi Inkeri Oitamo ei usko ruumista olleenkaan vaan Lempinevan poistuneen itse paikkakunnalta.

Sitten mikään ei olekaan niin kuin muissa dekkareissa. 

Tarinaan sekoittuu Jänkähäinen, jonka jotkut uskovat elävän Märkäjängän pyhässä hetteessä. Majatalon pitäjä Riku Räkkä on katkaissut ja muuttanut maksulliseksi sinne perinteisesti vievän polun. Se herättää pahaa verta Jänhähäistä palvovissa muinaisjänkäläisissä. Riku Räkkä saa Jänkähäisen kostolla uhkaavia viestejä, joita Rosi entisenä poliisina yrittää selvittää.

Tarinan henkilöiden perhesuhteet ovat yhtä yllättävän kiemuraisia kuin tv:n saippuasarjoissa.

Lusikkansa soppaan pistää Rosin Tampereen tuttu Lilja Pehkonen, näkijä, jolla on melkein jatkuva yhteys vainajiin. Yksi heistä kehottaa Liljaa matkustamaan Itä-Lappiin, sillä Rosi on vaarassa. Ja Liljahan lähtee, ja lopussa hänen näkynään kerrotaan, mikä mies ja millä asialla Ristaukseen kaukaa saapunut Henri Lempineva oli.

Kuollut karkuteillä on vauhdikkaasti kirjoitttu dekkari, jossa arvoituksia ja yllätyskäänteitä riittää monen tavallisemman tarpeisiin. Siellä täällä esiin pomppaavat vitut ja saatanat sopivat aika huonosti kerronnan yleisilmeeseen, joka on jutusteleva ja leppoisa, humoristinenkin.

Kirjaa lukee ihmetyksen vallassa, mutta lopulta juoni on kaikkine takautumineen ja käänteineen nokkela, hyvin rakennettu, looginen vaikka ei matkan varrella uskoisi. Se on pakko myöntää, vaikka Kuollut karkuteillä tuntui kuitenkin ylipitkältä.

Kaltaiseni aika tosikkomaisesti dekkareihin suhtautuva ei oikein saa kiinni Kati Roudan tyylilajista, mutta monelle muulle nyt alkava Kalman kaira -sarja on todennäköisesti hyvin mieluisa uusi tuttavuus. Sen päähenkilöt ovat aika hauskoja tapauksia. Väkivaltaa ei ole, jännitystäkin vain pikkuriikkisen.

Huumekauppaa ja väkivaltaa Vesijärven satamassa - Timo Sandberg jatkaa Lahti-sarjaansa varmoin ottein

 

Timo Sandberg: Surmasatama. 385 sivua, Karisto 2025.

Kannessa lukee teoksen nimi Surmasatama ja sen alla pienemmällä Jännitysromaani. Markkinointimielessä määre saattaa olla paikallaan, koska dekkarit jos mitkä myyvät. Mutta se myös typistää sitä, mistä Timo Sandbergin kahdeksannessa Otso Kekki -teoksessa on kysymys. Oikeammin se on Lahteen sijoittuva lähihistoriallinen romaani, jossa etsivä Otso Kekki on vain yksi hahmoista ja hänen tutkimansa rikokset vain yksi teoksen haaroista.

Sandberg on teossarjassaan kuvannut Lahtea 1920-luvulta Surmasataman vuoteen 1950. Ne ovat olleet kuohuvia vuosia ja vuosikymmeniä. Teoksissa on sisällissodan jälkeensä jättämää katkeruutta, oikeistoradikalismia, pirtuvuosia, jatkosotaa poliittisten vankien näkökulmasta ja viimeksi Rauhanmyrskyssä kommunistien nousu poliittiseksi voimatekijäksi ja turvallisuuspoliisi Valpon johtajiksi.

Vuonna 1950 mielenmaisemaa hallitsevat sodan jälkeinen levottumuus ja edelleen yhteiskunnallinen vihanpito.

Surmasatamassa Lahden vilkkaassa Vesijärven satamassa myydään pimeän viinan lisäksi huumeita, heroiinia ja sodasta selvinneiden miesten haltuunsa saamaa Pervitiniä, jonka antamilla voimilla kaukopartiomiehet suorittivat ihmetekojaan.

Vihaa toisilleen pitävät äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset. Molempien mielestä tilit ovat vieläkin tasaamatta ja kosto elää. Surmasataman nuoriin tyttöihin kohdituva väkivaltakin paljastuu poliittisesti motivoiduksi. "Porvarinuorukainen pahoinpiteli työläislasta", kirjoittaa sarjan keskeisiin henkilöihin koko ajan kuulunut Anton Rimminen kansandemokraattiseen Työn Valta -lehteen, tosin vastoin parempaa tietoaan.

Surmasataman rikosjuonessa Otso Kekki ja hänen poliisiksi valmistunut poikansa Urho selvittelevät Vesijärven satamaan keskittyneitä rikoksia. Satamasta Sandberg luo eloisan ja kiintoisan kuvan. Enpä tiennytkään sen olleen vilkas matkustaja- ja rahtisatama. Metsäteollisuuden tuotteita laivattiin ruuhilla Jämsänkoskelta Lahteen kuljetettaviksi sieltä eteenpäin maailmalle. Lotjamiehissä oli monenlaisia seikkailijoita, joiden elämäntapaa Sandberg kuvaa värikkäästi.

Rauhanmyrskyssä vaikuttanut punainen Valpo on lakkautettu ja Suomeen ollaan perustamassa uutta turvallisuuspoliisia Suojelupoliisia. Sen palvelukseen päätyy myös entinen Rautateollisuuden ay-aktiivi ja sotasankariksi tarkka-ampujana noussut Ismo Torni. Punaisessa Valpossakin työskennelleelle Tornille vakuutetaan, että uusi Suopo toimii uudelta pohjalta. Ketään ei vainota poliittisten mielipiteidensä takia. Silti Torni saa pian huomata, että Suopoa kiinnostavat lähinnä kommunistit ja metalliteollisuuden lakkohankkeet.

Otso Kekki ja muut sarjan keskeiset henkilöt ovat asuneet koko sen ajan Lahden keskustan tuntumassa sijaitsevalla puutaloalueella Reunanpalstalla. Nyt sen aika alkaa olla loppu. Kasvavaan kaupunkiin tarvitaan uusia uudenaikaisia asuntoja. Lopullisia hyvästejä Reunanpalstalle ei vielä Surmasatamassa jätetä, mutta jos lisää jatko-osia tulee, niin ehkä eletään jo uusissa asunnoissa.

Urho Kekin tuominen Lahden poliisilaitokselle mahdollistaisi Sandbergille sarjan jatkamisen tuleville vuosikymmenille, vaikka Otso Kekki alkaa olla jo vaivainen. Mieluusti lukisin etenkin 1960-luvun loppupuolen vasemmistoradikalismista hänen kertomanaan. Sandbergilla on siihen hyvät pohjat entisenä pitkäaikaisena Metallityöväen liiton toimitsijana ja SKDL/vasemmistoliiton kunnallispoliitikkona Järvenpäässä.

Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että oma aikamme on ainutlaatuista. Juuri nyt yksi huoli koskee yhteiskunnallista polarisaatiota. Timo Sandbergin romaanisarja tuo tähän perspektiiviä. Polarisaation aikaa elettiin Suomessa entisetkin vuosikymmenet, mutta somesotien sijaan se näkyi avoimena väkivaltana. Ehkä on kuitenkin parempi lyödä vastapuolta terävällä kommentilla X:ssä kuin nyrkillä naamaan tai vielä pahempaa.

Elina Backmanin Saana Havas -dekkarit kaipaisivat jo jotain uutta

 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. 384 sivua, Otava 2025.

Elina Backmanista voi sanoa, että hänestä tuli dekkaritähti kertaheitolla. Kun kuningas kuolee oli ansaitusti yleisö- ja arvostelumenestys vuonna 2020. Jatko-osien myötä Saana Havas -dekkarien suosio on vain laajentunut. Hänen teoksiaan julkaistaan jo 17 maassa.

Backmanin omaperäinen idea on päähenkilö, joka selvittelee murhia ei poliisin vaan true crime -podcastien tekijänä. Miesystävä Jan Leino toki on rikoskomisario. Joskus heidän samaan aikaan tutkimansa jutut kietoutuvat yhteen, aina eivät.

Saana Havakset ovat ainakin lähellä dekkarikirjallisuuden lempeää siipeä cozy crimea. Murhista kerrotaan, mutta niiden tekemistä ei kuvata. Saanan ja Janin parisuhteen kehitys on kirjojen olennainen elementti. Backmanilla on hieno taito kuljettaa Saanan yksityiselämää kulloisenkin rikosjutun ohessa.

Kuka pimeässä kulkee on sarjan viides osa, ja ensimmäinen, josta tuntuu, että seuraavaksi tarvitaan voimakasta uusiutumista. Olisi tarvittu jo nyt. Teos on liian samanlainen kuin edelliset. Jälki jäi haaleaksi myös siksi, että tämän dekkarin kummatkin rikosjutut ratkeavat liian suoraviivaisesti ja helposti. 

Backman on ollut hyvä myös jännityksen kehittelijänä. Nyt siinä ei päästä edes puolitiehen, koska jännitystä ei synny lainkaan.

Sarjan edellisessä osassa Kuinka kuolema kohdataan Saana Havas selvitteli vanhaa kuolemantapausta Pyhtään Kaunissaaressa alkukesällä. Nyt ollaan elokuussa. Saanan ja Janin loma keskeytyy, kun Helsingin Sörnäisten Katri Valan puistosta löytyy murhattu mies ja hänen mukanaan Jan Leinolle henkilökohtaisesti osoitettu viesti: ON AIKA PALJASTAA TOTUUS tikkukirjaimin.

Saana lähtee Salossa sijaitsevaan Mathildedalenin ruukkikylään koiravahdiksi ja kirjoittamaan käsikirjoitusta seuraavaan podcastiinsa, joka kertoo Kaunissaaren jutusta. Työstä ei tahdo tulla mitään, koska hän törmää heti kylässä kuusi vuotta aiemmin tapahtuneeseen 19-vuotiaan Sara Kanniston katoamiseen. Juuri silloin ruukkikylän rantaan ilmestyy kyltti, johon on kirjoitettu Saran nimi ja sen vieressä on risti. Taas mennään kohti uutta juttua.

Helsingissä nuorten miesten ruumiita ilmestyy lisää naisten mukaan nimettyihin puistoihin. Jokaisen mukana on uusi viesti Janille. Murhatut ovat hyvätuloisia ulkonäköönsä huomiota kiinnittäviä nuoria miehiä, joita yhdistää erikoinen sormus.

Kuka pimeässä kulkee on yhtä miellyttävää luettavaa kuin Backmanin edelliset dekkarit. Teksti soljuu luontevasti ja on helppolukuista. Utelias Saana on hyvä dekkarihahmo. Samalla uusimmassa osassa on kuitenkin rutiinityön makua. Kuviot ovat tuttuja neljästä edellisestä, ja kuten sanottu, kaikki käy liian helposti. Kaikki Saran tunteneet ovat heti valmiita puhumaan hänestä täysin ulkopuoliselle Saanalle. Uusia haastateltavia löytyy kuin liukuhihnalta.

Olisikohan tämän teoksen kanssa tullut liikaa kiirettäkin. Siihen viittaavat normaalia suppeamman sivumäärän ja Helsingin pään murhien suoraviivaisen ratkeamisen lisäksi monet valmiiseen kirjaan jääneet kirjoitusvirheet.

Miljöön kuvaajana Elina Backman on yhtä vahva kuin ennenkin. Enpä yllättyisi, jos kesän jälkeen kerrottaisiin, että Mathildedalenin ruukkikylässä on käynyt tavallista enemmän matkailijoita. Ihastuttavaltahan se vaikuttaa Backmanin kertomana.

Samuli Laihon uusi huipputrilleri Pelon piiri on juuri niin jännittävä kuin sen nimi antaa ymmärtää

 

Samuli Laiho: Pelon piiri. 334 sivua, Gummerus 2025.

Uskottava suomalainen trilleri syntyi vuonna 1997. Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä tuntui aivan käsittämättömältä tapaukselta. Miten suomalainen jännäri voi olla yhtä hyvä ja ehkä jopa parempi kuin alan kansainväliset menestysteokset. Vuonna 2000 oli Taavi Soininvaaran debyytin Ebola-Helsinki vuoro. Suomi oli lopullisesti astunut uuteen aikaan jännityskirjallisuuden saralla.

Remekseltä ja Soininvaaralta tulee uudet teokset myöhemmin tänäkin vuonna. He avasivat pelin, mutta eivät ole enää pitkään aikaan olleet johtavia pelinrakentajia. Esiin on astunut parikin seuraavaa sukupolvea. 

Uusimpaan kuuluva Samuli Laiho on näyttänyt taitonsa ensin kahdessa Kuolemansynnit -jännärissä ja viime vuonna uuden Katja Mark -sarjan ensimmäisessä osassa Jäätymispiste. Katja Mark kakkonen Pelon piiri viimeistään nostaa Laihon Suomen trillerisarjan kärkijoukkoon. Nimi antaa katetta teoksen sisällöllekin. Se on mielettömän jännittävää luettavaa lähes kokonaan ilman lajityypille ominaista toimintarymistelyä.

Jäätymispisteessä Laiho operoi tavanomaisilla trillerikuvioilla. Oli tehtävä Venäjällä, uhkaava terrori-isku ja monitaitoinen nuorempi konstaapeli Katja Mark, jonka Supo houkutteli venäjän kielen taitonsa takia helpolle keikalle Pietariin, mutta joka muuttuikin maailman pelastamiseksi. Hyvä jännäri, mutta ei muista erottuva. Naissankarikin on nykyään itsestäänselvyys.

Pelon piirissä Laiho on onneksi hylännyt suuret kansainväliset kuviot ja päähenkilön uskomattomat viime hetken pelastumiset. Nyt hän keskittyy luomaan tiheää jännitystä ilman ulkoisia näyttäviä tehokeinoja laittamalla Supon etsiväksi siirtyneen Katja Markin selviytymään peitetehtävässä fanaatikkojoukon keskellä ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Eikä kyse ole yksin Katja Markista, vaan myös hänen tehtävään houkuttelemasta siviilistä.

Uskonnollisen ääriajattelun siivittämästä ekoterrorismista on kysymys. Pyhästä sodasta, jonka on määrä pelastaa luomakunta, mutta ei islamistisesta vaan kristillisestä. 

Viimeiseksi sukupolveksi itseään kutsuva ryhmä sieppaa teollisuusjohtajan Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa, ja vaatii heistä lunnaita. Sieppausten on määrä käynnistää jotain suurempaa. 

Ainoa tie päästä jutun selvittelyssä eteenpäin on soluttautua siihen ryhmästä irronneen naisen avulla. Tapahtumat etenevät odotettua nopeammin. Katja Mark joutuu naisystäväänsä esittävän Ronjan kanssa suljettuun yhteisöön, jota johtaa karismaattinen Krister. Puhelimet on kerätty pois, yhteisön käytössä olevalle tietokoneelle ei pääse. Sanaa operaatiossa mukana oleville KRP:lle ja Supolle ei saa, ja paljastumisen pelko ja siviili Ronjan henkinen kestävyys kiristävät tunnelmaa.

Pelon piiri on heittämällä yksi jännittävimmistä tänä vuonna lukemistani kirjoista. Samuli Laiho on tehnyt pätevää työtä aiemmissaankin, mutta nousee nyt uudelle tasolle.

Tatiana Elf aukoo uusia uria suomitrilleriin pätevässä esikoisessaan Huijari

Tatiana Elf: Huijari. 285 sivua, Into 2025.

Kun Rebekkan terapeutti Carla kehottaa häntä menemään ulos ihmisten pariin, Rebekka menee vieraan ihmisen hautajaisiin, koska hänestä on kiinnostavaa tarkkailla niiden ilmapiiriä. 

Rebekka Nummi on holtittomasti käyttäytyvä sosiopaatti Tatiana Elfin esikoistrillerissä Huijari. Hän ei kykene empatiaan eikä juuri kontrolloimaan tekojaan. Siinä menee kuitenkin raja, että kun Rebekka tuntee valkoisen raivon nousevan takaraivossaan, hän onnistuu olemaan vahingoittamatta raivon nostattanutta henkilöä. Rebekka on myös taitava esittämään normaalia.

Rebekka on toinen päähenkilö kokeneen tv-käsikirjoittaja Tatiana Elfin ensimmäisessä trillerissä. Hän on kirjoittanut muun muassa poliisisarja Robaa ja sairaalasarja Sykettä sekä luonut omiin kokemuksiinsa perustuvan Kultakalan, joka kertoo dementoituvan äidin ja hänen tyttärensä suhteesta komediallisesti.

Huijarin toinen päähenkilö on Alex, johon Rebekka kaikesta huolimatta ihastuu. Myös Alex kokee ulkopuolisuutta elämässään. Sukulaissieluja siis.

Siinä kaikki, mitä Huijarin juonesta voi kertoa. Teos perustuu taiten aseteltuihin odottamattomiin käänteisiin. Siis dekkariasteikollakin erityisen odottamattomiin ja yllättäviin. Juonen enempi kuvaaminen pilaisi lukunautinnon, ja Huijarin parissa nautintoa riittää. Tässä ei voi kuvata edes sitä, minkä laatuisesta huijauksesta tai huijauksista on kysymys, koska sekin paljastaisi liikaa.

Kokenut juonenpunoja on luonut teoksen, jollaista suomalaisessa trillerissä ei ole aiemmin tullut vastaan. Henkilöhahmot ovat uudenlaisia. Onhan dekkareita tehty ennenkin rikollisen näkökulmasta, mutta onko sosiopaatti Rebekka rikollinen? Asetelmien muutokset Huijarissa ovat täysin poikkeuksellisia. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

Teoksen nimi paljastaa, että huijaamisesta on kysymys. Mutta kuka huijaa ketä? Miksi? Millaisin menetelmin? Huijari avautuu vähitellen paljastaen koko ajan uusia kerroksia. Se osoittaa Tatiana Elfin perehtyneen syvällisesti psykologiaan, johon huijareiden toiminta pohjautuu, ja hän pystyy porautumaan huijareiden ja sosiopaattien omalaatuiseen maailmaan uskottavasti. 

Ennen kaikkea Huijari on silti vaikuttavan viihdyttävä jännityspakkaus, ei jännityskirjan muotoon puettua saarnaamista tai valistusta. Vuoden ensimmäinen puolisko on tuottanut ilahduttavan suuren joukon kotimaisia esikoisdekkareita ja -trillereitä, joista moni voi voittaa Suomen dekkariseuran myöntämän vuoden parhaan esikoisdekkarin palkinnon aikanaan. Tatiana Elfin Huijari on yksi niistä.

Piia Helanderin lupaava esikoisdekkari Helios vie hevosten ja valta-aseman väärinkäytön maailmaan

 

Piia Helander: Helios. 380 sivua, Karisto 2025.

Vuoden 2025 kotimaisissa esikoisdekkareissa on ollut mukavan uudenlaisia aiheita ja miljöitä. Niin on myös tänään ilmestyvässä Piia Helanderin Helioksessa. Se on nuorten hevosharrastajien ympärille kietoutuva jännitysromaani, ehkä Suomen ensimmäinen aikuisten heppatyttödekkari. Ikuiseksi heppatytöksi itseään luonnehtii sen kirjoittaja, vuonna 1992 syntynyt hyvinkääläinen Helander.

17-vuotias Matilda Andersson katoaa heinäkuussa 2022 Hangon suuren ratsastustapahtuman jälkeen. Kilpailut ovat menneet häneltä täysin pieleen. Viimeksi Matilda nähtiin valmentajansa Kalle Eskelisen ratsastuskeskuksessa Hyvinkään Palopurossa.

Opettaja ja ratsastusaiheiseen lehteen kirjoittava Sandra Dahlqvist lähtee vastahakoisesti selvittämään tapausta Matildan isän pyynnöstä. Sandra on itsekin juuri palannut Hangosta, ja Matildan isä Klaus Andersson muistaa hänen joskus kirjoittaneen tyttärestään. Hyvinkään poliisissa juuri rikososastolle siirtyneelle Ossi Hietalalle katoaminen on ensimmäinen juttu uudessa virassa.

Helioksen alussa on vähän kotikutoisen omakustannedekkarin tuntua, mutta Helander tuntuu löytäneen varmuuden varsin nopeasti. Katoaminen, rikostutkinta sekä Dahlqvistin ja Hietalan henkilökohtaiset tasot vuorottelevat sujuvasti, ja Helios tempaa mukaansa vaikka en ole vähääkään kiinnostunut hevosharrastuksesta. Se on samanlaista kerronnan taikaa kuin huhtikuussa ilmestyneessä Hanni Maulan esikoisessa, jonka aiheena oli itselleni yhtä vieras vintage.

Helander tuo poliisi- ja ihmissuhdedekkarin yhdistelmäänsä alun kepeyden jälkeen rankkoja käänteitä ja vakavaa asiaa. Hän käsittelee teini-ikäisten kilparatsastusharrastuksen kautta yleispätevästi vaaroja, jotka liittyvät valta-aseman mahdollistamaan hyväksikäyttöön, kun nuorten tyttöjen menestymisen mahdollisuudet riippuvat lajilegendan suosikiksi pääsemisestä.

Yhtenä pontimena Helanderilla on ollut myrkyllinen nettikirjoittelu, jonka hän on kytkenyt hyvin teokseensa.

Isoksi teemaksi Helioksessa nousee myös lähisuhdeväkivalta, josta sen päähenkilöillä on omat kokemuksensa.

Joitain epäuskottavuuksia teoksessa on, mutta kokonaisuus on vankka. Loppupuolella jännitys tiivistyy, kun asemies astuu huoneeseen tasatakseen tilit olettamansa murhaajan kanssa. Se ei kuitenkaan ole loppukohtaus. Syyllinen onnistui yllättämään.