maanantai 16. toukokuuta 2022

Rönnbackan uuden sarjan avauksessa on vauhtia, mutta ei jännitystä


Christian Rönnbacka: Henna Björk -Isku. 272 sivua, Bazar.

Yhdeksän Hautalehto-dekkarin jälkeen Christian Rönnbacka nostaa tempoa Porvoon leppoisista maisemista uudessa sarjassa. Ruotsalaispoliisi Henna Björk on tuttu viimeisimmästä Hautalehdosta Tulen aika ja saa nyt siis oman nimikkosarjan, jossa poliisirealismin sijaan tähdätään trillerimäiseen vauhdinpitoon.

 Hautalehto-sarja on ollut rasittavan epätasainen. Sen parhaimmistoa on hyväksi tv-sarjaksikin tehty Kylmä syli. Jotkut osat, esimerkiksi Majakka, ovat vain pitkästyttäviä.

Suomalaistaustaisen Henna Björkin nimikkosarja käynnistyy samoissa kaksijakoisissa tunnelmissa. Alussa on ohueen kirjaan yllättävän paljon tarinan pohjustusta ja asetelmien luomista. Sitten mennään kaasu pohjassa, mutta jännitystä Rönnbacka ei saa syntymään. Lopussa tarinan vähätkin jännitteet lässähtävät.

Hyvän idean Iskuun Rönnbacka on saanut todennäköisesti oikeudenkäynnistä, jossa Suomessa asuvaa sierraleonelaista miestä epäiltiin hirmuteoista Liberian sisällissodassa 1999-2003. Iskussa yksi uudella nimellä esiintyvän Toojayn entinen lapsisotilas tunnistaa tämän ja kiristää rahaa. Huonostihan siinä käy. Vaaravyöhykkeelle joutuu myös kaksi muuta entistä lapsisotilasta, jotka asuvat Ruotsissa.

Henna Björk joutuu Tulen aika -dekkarin tapahtumien jälkeen omasta ryhmästään poliisin neuvontapuhelimeen. Suomen suojelupoliisista hän saa tarjouksen, josta ei olisi järkeä kieltätyä: pelasta opettajana työskentelevä Ismael ja toimita hänet Suomeen. 

Helpommin sanottu kuin tehty sen jälkeen, kun Henna, Ismael ja tämän tytär Onerah saavat peräänsä sekä poliisit että palkkiota metsästävät jengirikolliset. Hennan ja hänen seurueensa menoa ohjaa Supon ylitarkastaja Jarmo Rautiainen.

Isku on parhaimmillaan hurjassa takaa-ajossa, jossa ajoneuvot vaihtuvat, luodit kiitävät ja Göteborgissa jengirikollisuuden kanssa työskentelevä Henna tarvitsee kaiken oveluutensa selviytyäkseen kahden tulen välissä.

Rönnbacka päästää itsensä kuitenkin liian helpolla. Mahdottomista tilanteista selvitään liikaa onnekkaiden sattumien avulla niin, että vaaran tunnetta ei pääse syntymään - eikä siis aitoa jännitystäkään.

Henna Björk -sarjan avaus on samalla lailla väljähtynyt kuin useimmat Hautalehto-dekkaritkin. Puolinaisuutensa takia sen loppusaldo on enemmän ärsyttävä kuin viihdyttävä, koska tarina olisi antanut mahdollisuuden niin paljon parempaan. Vielä 1980-luvulla tämän tasoiset tarinat julkaistiin pehmeissä kansissa nopealukuisina kioskikirjoina. 


maanantai 25. huhtikuuta 2022

Pekka Lehtosen käyttöopas sille, miksi Venäjä toimii niin kuin toimii


Myyttien ja utopioiden maa – Venäjän historiaa ja aatteita penkomassa. 412 sivua, Warelia.

Kansan Uutisten entisen Moskovan-kirjeenvaihtajan Pekka Lehtosen kirja Myyttien ja utopioiden maa – Venäjän historiaa ja aatteita penkomassa ilmestyi oivalliseen aikaan nyt huhtikuun alussa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ehti vain kirjan jälkisanoihin, mutta teos on kokeneen Venäjän tuntijan pätevä johdatus siihen, miksi näin kävi.

Sotaa Lehtonen kommentoi Kansan Uutisten haastattelussa viime kuussa.

Lehtonen kirjoittaa, ettei lähde neuvomaan, miten Venäjä menestyisi. Yhden asian hän kuitenkin ennustaa:

”Sillä voiman, väkivallan ja uhkailun politiikalla, jolla presidentti Putin yrittää hankkia maalleen mainetta, ei pitkälle päästä. Eivät päässeet tsaarit, eivätkä kommunistijohtajatkaan. Joku muu vaihtoehto olisi löydettävä.”

24. helmikuuta Putin luopui lopullisesti toisenlaisesta vaihtoehdosta. Aivan tuore mielipidemittaus todistaa suomalaisten luottamuksen Venäjään menneen lopullisesti. Sama pätee todennäköisesti muissakin länsimaissa.

Messianistinen tausta

Miksi Venäjä sitten toimii niin kuin toimii?

Lehtonen hakee vastausta ensinnäkin Venäjän aatehistoriassa pysyvän paikan ottaneella messianismilla. Se on ollut taustalla keskiajalta stalinismin kautta Putiniin.

Hän lainaa Emmi Mäkelän pro gradu -tutkimusta, jonka mukaan Putinin toiminnan perustana on Venäjän pyhä tehtävä levittää omaa yhteiskuntamuotoaan kaikkialle.

”Slavofiilien mukainen näkemys sisälsi ortodoksiseen uskontoon ja kulttuuriin perustuvan ajatuksen Venäjästä, joka oli Jumalasta seuraava. Juuri muita kansoja läheisempi suhde Jumalaan antoi Venäjälle erityisymmärryksen moraalista ja sivistyksestä sekä humaanisuudesta oikeuttaen ja velvoittaen Venäjää levittämään arvojaan koko maailmaan.”

Teot oikeutetaan uhkakuvilla ja skenaarioilla. Hyökkäyssotaa Ukrainaan Putin onkin perustellut sillä, että Naton laajeneminen oli turvallisuusuhka Venäjälle.

Messianismi on antanut Venäjän johtajien mielestä sille oikeuden ja velvollisuuden pelastaa muita maita ja kansoja kaikin mahdollisin keinoin myös oman maan rajat ylittäen. Tätä keskiajalta lähtien käytettyä perustelua Putin käyttää nyt Ukrainassa.

Imperiumia palauttamassa

Toiseksi Putinin vaikuttimena on imperiumin palauttaminen, joka ei Lehtosen mukaan ole pelkästään historiaa Venäjällä. Hän kirjoittaa Dmitri Rogozinista, joka johti kansallismielistä Rodina-puoluetta (Isänmaa). Se oli aikoinaan eräänlainen Putinin äärioikeistolainen apupuolue.

Kaikista mahdollisista henkilöistä Putin nimitti Rogozinin – kaikkein tiukimman Nato-vastustajan – vuonna 2008 Venäjän Nato-edustajaksi Brysseliin.

”Päämääränä ei varmaan ollut kehittää suhteita Natoon vaan estää kaikki mahdollinen yhteistyö”, Lehtonen toteaa.

Hän lainaa Rogozinin vuonna 1996 kirjoittamaa kirjaa Russkij otvet (Venäläinen vastaus), jonka mukaan Venäjän valtiollisuutta on rakennettava ja Venäjän yhtenäisyys turvattava muun muassa olemalla läsnä entisen Neuvostoliiton alueella.

”Venäjällä on tulevaisuus vain imperiumin mitat täyttävänä suurvaltana. Venäjän idean varsinainen tehtävä on venäläisen kansakunnan vahvistaminen Jumalan yhteydessä”, Rogozin kirjoitti.

Putin valitsi menneisyyden

Lehtosen mukaan Putinilla olisi ollut ensimmäisellä presidenttikaudellaan mahdollisuus valita suunta demokraattiseen, yhteistyökykyiseen ja kansainvälistä kunnioitusta herättävään yhteiskuntaan, mitä hän lupasikin.

Nyt tiedämme, että toisin kävi. Demokratian ja kansainvälisen yhteistyön sijaan Putin otti päämääräksi suurvalta-aseman palauttamisen ja pitäytymisen perinteisiin arvoihin, kansallismielisyyden ja ortodoksiuskonnon ideoihin.

Katse on tukevasti menneessä.

”Hän [Putin] tähyilee 70 sosialismin vuoden taakse tsaarien itsevaltiuden, uskonnollisuuden ja kansallismielisyyden arvoihin. Tsaarien Venäjä oli jo omana aikanaan vanhoillinen pakkovaltio, joka antoi vain pienelle osalle ihmisistä mahdollisuuden vaikuttaa. Putinin halu palata ´historiallisen` Venäjän” arvoihin merkitsee siirtymäkauden jatkumista ja harppausta taaksepäin.”

Itsenäisyys ilman itsemääräämisoikeutta

Ulkosuhteissa se merkitsee vaatimusta, että Venäjän suurvalta-asema on tunnustettava ja otettava huomioon. Se taas merkitsee, että Neuvostoliitosta irrottautuneet osatasavallat sekä Varsovan liittoon kuuluneet sosialistiset maat jäävät Venäjän vaikutuspiiriin ainakin turvallisuutta koskevissa asioissa.

Venäjä oli tunnustanut näiden maiden itsenäisyyden, mutta täyttä itsemääräämisoikeutta se ei halunnut niille antaa.

”Venäjä ei ole pystynyt hankkimaan arvovaltaansa normaalein keinoin, joten Putin on ottanut käyttöön uhkailut ja painostuksen saadakseen sillä tavalla arvostusta ja huomiota sekä herättääkseen pelkoa. Hän ei ole tässä kovin hyvin onnistunut”, Lehtonen kirjoitti jo ennen nykyistä sotaa.

Hänen mukaansa Putin tarvitsee uhkakuvaa lännestä pysyäkseen vallassa. Venäläiset antavat sille tukensa.

”Venäläiset haluavat olla suurvallan kansalaisia. He haluavat, että heitä kunnioitetaan ja pelätään. Vain siinä tapauksessa, että Venäjää arvostetaan suurvaltana, he tuntevat olevansa turvassa.”

Onko Ukrainassa siis kyse vain ”Putinin sodasta”? Tuskin. Mielipidemittaukset, joihin on Venäjän kaltaisessa maassa toki suhtauduttava varauksellisesti, kertovat presidentin suosion vain kasvaneen ”sotilaallisen erikoisoperaation” aikana.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Johanna Mon Saarimurhat-sarjan toinen osa junnaa tylsästi



Johanna Mo: Varjolilja (Skuggliljan). Suomentanut Kristiina Vaara. 400 sivua, Like.

Johanna Mon Öölantiin sijoittuvan Saarimurhat-sarjan ensimmäinen osa Yölaulaja oli dekkari vailla ominaisuuksia. Siinä ei ollut mitään omaperäistä, mutta taitavana kirjoittajana Mo luovi sen voittajana maaliin. Perusdekkari, mutta toimiva sellainen.

Toista kertaa Mo ei onnistu. Varjolilja on raivostuttavan junnaava ja ylipitkä tarina, jossa pieni piirii pyörii murhatun kiinteistövälittäjän ja tämän pienen pojan katoamisen ympärillä. Umpimielisyydestään vähän hellittänyt Hanna Duncker ja tämän perhekeskeinen poliisipari Erik Lindgren istuvat koko ajan autossa matkalla kuulusteltavalta toiselle ja saavat puhelimessa ohjeita Ove-pomolta.

Thomas on elämästä perheen myötä kiinni saanut huithapeli, jolla on salaperäisiä hankkeita parhaan kaverinsa Millen ja pomonsa tyttären Madeleinen kanssa. Murha ja lapsen katoaminen käynnistävät suuretsinnät, mutta Hannan ja Erikin hahmoista ei välity, että kyseessä olisi muuta kuin rutiinijuttu. Erik ikävöi Intiassa lomailevaa vaimoaan Supriyaa ja lastaan Nilaa. Hanna on ehkä antautumassa parisuhteelle.

Saarimurhat-sarjan pitkä teema koskee Hannan menneisyyttä. Hänen nyt jo kuollut isänsä istui vankilassa tuhopoltosta, jossa kuoli nainen. Hannan mielestä näin ei voinut olla. Hänen tämän linjan tutkimuksistaan Johanna Mo saa aineksia arvattavasti lukemattomiin jatko-osiin, jos ketään kiinnostaa. Samoin siitä, että Öölantiin palannut Hanna ei ole kaikkien mielestä tervetullut takaisin. Sen hän saa tuta myös konkreettisina uhkauksina.

Ei synny jännitystä, ei vaaran tuntua eikä mitään muutakaan tunnetta. Varjolilja on edeltäjänsä tavoin tyypillinen ruotsalainen rutiinidekkari, mutta siitä poiketen pelkästään tylsä.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Seppo Jokinen ponnistaa komisario Koskisen menneisyydestä yhden 27 vuotta jatkuneen sarjan parhaista teoksista



Seppo Jokinen: Pahasti tehty. 368 sivua, CrimeTime.

Seppo Jokisen uusi komisario Koskinen on ollut varma kevään merkki jo yli neljännesvuosisadan. Vai ilmestyivätkö ensimmäiset eri kustantajalle tehdyt kirjat 1990-luvulla keväisin? Hällä väliä. Jokisen kirjoista on tullut lukijoiden kestosuosikkeja ja kirjailija on vastannut huutoon pitämällä sarjan tason hämmästyttävän korkealla.

27. osa Pahasti tehty on Jokisenkin mittapuulla erinomainen teos, yksi sarjan parhaista. Kaikki tutut elementit ovat kohdallaan niin kuin pitääkin. Sen lisäksi veteraanilta on irronnut vielä yksi kierros lisää hänelle tunnusomaista riipaisevuutta ja empatiaa rikoksen taustalla.

Kirjan alussa Jokinen näyttää mallia siitä, miten lukija vedetään välittömästi komisario Koskisen tämän kevään kahden jutun taikamaailmaan. Mustassa marraskuun yössä ahdistunut mies nostaa ruumiin auton takakonttiin ja jättää auton hervantalaisen huoltamon parkkipaikalle. Seuraavana päivänä Koskinen, Pekki ja Veli-Pekka Simo sanailevat Tampereen kaduilla häiriköivästä Räyhäremmistä.

Jutun raamit ovat siinä ja sitten vain nautiskellaan, miten Jokinen tällä kertaa kuljettaa kahta rikosta tutkivaa Koskista ja tämän yksityiselämää eteenpäin.

Kun on kirjoittanut yli neljännesvuosisadan, riittää menneisyydessä tapahtumia ja henkilöhahmoja, joista ammentaa uusiin teoksiin. Jokinen kokeili kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Pisara veressä -teoksessa takaumarakennetta. Silloin tavattiin nuoret järjestyspoliisit Koskinen ja Pekki ruumiin ääreltä vuonna 1986. 33 vuotta myöhemmin tapaus nousi uudelleen pintaan.

Pahasti tehdyssä ei mennä Koskisen uran alkuaikoihin, mutta menneisyys, silloin tehdyt virhearviot ja etenkin tekemättä jättämiset tulevat vastaan uusissa jutuissa. Pahasti tehty toimii kyllä aivan itsenäisenä teoksena, mutta eniten siitä saavat irti ne, jotka muistavat kirjat silloin, kun sarja oli vielä nuori.

Olen arvionut näitä komisario Koskisia ensimmäisestä romaanista lähtien ja aina painottanut kirjojen inhimillistä otetta. Uusimmassa sitä tuntuisi olevan tavallistakin enemmän, koska Koskinen joutuu lähelle tulevan murhajutun takia miettimään omiakin tekojaan. 

Häirintäjutussa taas Jokinen näyttää ottavan kantaa vihapuheeseen - aiheeseen joka sai aivan uutta kantavuutta Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Rikosjuttujen rinnalla Koskisissa kulkee aina päähenkilön yksityiselämä, joka on huumorin lisäksi sarjan kantavia juttuja. Siinä ollaan käännekohdassa.

Komisario Koskinen taitaa olla suositumpi kuin koskaan. Kirjojen lisäksi sitä siivittää hyvin tehty ja uskollisesti kirjojen henkeä noudattava tv-sarja, jonka ensimmäistä kautta Nelonen parhaillaan esittää. Toinen kausi tulee maksupalveluun jo kesäkuussa.

maanantai 11. huhtikuuta 2022

Ruotsalaispoliisin uusi dekkari on nautittavan röyhkeä vedätys



Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Försvararen). Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. 363 sivua, Into.

Anna Karolina Larsson on niitä ex-poliiseja, jotka hyödyntävät työssään saamiaan kokemuksia myös dekkareissa. Kaksi aiemmin suomennettua teosta olivat poliisiromaaneja. Nyt kirjailijan nimestä on pudonnut pois sana Larsson ja teoksesta vähäinenkin pyrkimys realismiin. Toinen meistä kuolee tänään on uuden sarjan avaus ja niin huikea veto, että ei ole vähään aikaan osunut omalle kohdalle mitään vastaavaa.

Alku näyttää tyypilliseltä ruotsalaiselta dekkarilta. Kaksoset Jasmine ja Nicolas Moretti viettävät jouluaattoiltaa baarissa viinan ja kokaiinin voimin. Juhlatunnelmaa varjostaa ennustajalta kuultu lause. Toinen heistä kuolee ennen huomista 30-vuotispäiväänsä. Juhlaa jatketaan Jasminen kotona. Aamulla Nicolas herää Jasminen murhatun ruumiin viereltä. Muistikuvia loppuillasta ei huumeiden sekoittamasta,  päästä löydy.

Nicolasta ryhtyy puolustamaan kovapintainen ja menestyvä puolustusasianajaja Angela Köhler, joka palkkaa avukseen Ebba Tapperin, viinan viemän entisen poliisin, jolle on tapahtunut jotain traumaattista entisessä työssään.

Kun vauhtiin päästään, vahvistuu, että Anna Karolina ottaa etäisyyttä kaikkeen siihen, mitä ruotsalaisella dekkarilla yleensä ymmärretään. Ei ole yhteiskunnallista pohdintaa eikä raakuuksilla herkuttelevaa sarjamurhaajaa, vaan dekkarikliseillä leikittelevä ja vielä viimeisellä sivullaan yllättävä hurmaavan kiero tarina.

Kaikki todisteet viittaavat Nicolas Morettin syyllisyyteen, mutta Angela ja Ebba etsivät kiivaasti vaihtoehtoista selitystä Jasminen murhalle. Romaanin edetessä etualalle alkaa nousta autonsa hanskalokerossa taskumattia säilyttävän Ebban alkoholismi sekä Angelan omat salaisuudet. Kuka oikeastaan on menestyvää asianajotoimistoa johtava Angela Köhler?

Anna Karolina kieputtaa yhteen menestyvien Morettien perhesalaisuuksia, Ebban täysin vastuutonta käytöstä, poliisissa rehottavaa sovinismia sekä Angelan yhä salaperäisemmäksi muuttuvaa hahmoa niin, että pää menee tässä karusellissa pyörälle. Lopulta lukija on täysin myyty: tässäpä erikoinen tehokaksikko alkaa toteuttaa tunnuslausetta "naiset tukevat aina toisiaan". 

Anna Karolina osoitti lahjansa kuluneiden asetelmien myllertämisessä jo esikoisessaan Paviaanivarkaus, mutta Toinen meistä kuolee tänään on siitäkin loikka kohti epäsovinnaista feminististä dekkaria. Alkuvuoden miellyttävin ja piristävin yllätys.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Palkitussa saksalaisdystopiassa tulevaisuus muistuttaa nykyistä Venäjää ja Kiinaa



Zoë Beck: Minun silmäni näkevät (Paradise City). Suomentanut Anne Kilpi. 300 sivua, Huippu.

Pandemiat ja ilmastonmuutos ovat muuttaneet maailman perusteellisesti Zoë Beckin romaanissa Minun silmäni näkevät. Se sijoittuu johonkin 2030-luvun jälkeisen tuhkarokkoepidemian jälkeiseen aikaan. Päätapahtumapaikka on megakaupunki Frankfurt, mutta takaumissa ollaan Tampereella.

Ihmiset ovat mukautuneet totalitaariseen hallintoon niin kuin venäläiset ja kiinalaiset nyt. Tiedonvälityksessä on silti vielä joitakin äsken toimintansa keskeyttäneen Novaja Gazetan kaltaisia vapaita saarekkeita. Yhdessä sellaisessa, tietotoimisto Gallusissa työskentelee suomalaissukuinen Liina Järvinen, joka ei ymmärrä, miksi hänet on lähetetty maaseudulle kyselemään vähäpätöisestä tapauksesta, jossa sakaalin on väitetty purreen ihmistä.

Aivan kuten Venäjällä, Gallusin henkilökuntaa on joutunut onnettomuuteen tai "onnettomuuteen". Ollaan jonkin ison jutun jäljillä, mutta kiinnostaisiko ketään, jos se saataisiin selville ja julki?

Minun silmäni näkevät  kulkee kuuluisien dystopiaromaanien 1984:n ja Fahrenheit 451:n viitoittamalla tiellä. Kaiken näkevää kaukovarjostinta on seurannut älypuhelinta kehittyneempi älyruutu ja tieto on jotain, jonka on liian vaarallista saada levitä vapaasti. 

"Hallituksen valeuutiset ovat heidän uskontonsa ja valeuutisista löytyy aina vastaus kaikkeen, mikä siis muka on ongelma", romaanissa kysytään.

Ongelmaa ei ole. Ihmisten aineelliset tarpeet on tyydytetty ja vapaus on liian abstrakti asia, jotta sitä voisi kaivata.

Vanhoista dystopiaromaaneista teos eroaa eniten siinä, että Zoë Beck on osannut kuvitella lääketieteen kehityksen, ja sen mukanaan tuomat eettiset ongelmat, huimiin uusiin ulottuvuuksiin. Liina on tärkeä henkilö hänelle tehdyn salaisen ja kokeellisen operaation takia. Ihmisten terveyttä valvoo ja ohjeistaa uupumaton KOS. Se myös mahdollistaa ihmisten täydellisen kokonaisvaltaisen valvonnan. Tulos on yhteiskunta, jossa sairaita lapsia ei käytännössä enää synny ja vakavat sairaudet on voitettu. Niin ainakin sanotaan.

Mutta millä hinnalla tämä kaikki edistys tapahtuu, Zoë Beck tuntuu kysyvän, ja on tehnyt sen menestyksellisesti. Minun silmäni näkevät palkittiin Saksassa vuoden 2020 parhaana jännityskirjana ja 2021 parhaana poliittisena jännityskirjana.

Itse ajattelen, että Beck esittelee kirjassaan kiinnostavia tulevaisuuden näkymiä ja jos kirjat vielä herättäisivät yhteiskunnallisia keskusteluja, niin tämä teos olisi mainio pohja pohtia sitä, mitä tulevaisuudelta haluamme ja etenkin mitä emme halua.

Jännityskirjana Minun silmäni näkevät on kuitenkin kerronnaltaan vaisu ja pistää miettimään, mikä on saksalaisten dekkarien taso, jos tämä on vuoden paras. Tai vaihtoehtoisesti, kuinka kova on lajin taso nykyään Suomessa, kun meillä ilmestyy suuri joukko paljon parempia jännäreitä joka vuosi - myös yhteiskunnallisesti virittyneitä.

Liinan outo sakaalikeikka saa kyllä selityksensä kirjan lopussa.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Niklas Natt och Dagin trilogian hurja päätös täydentää pohjoismaisen rikoskirjallisuuden historiaan jäävän kokonaisuuden



Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset (1795). Suomentanut Kari Koski. 427 sivua, Johnny Kniga.

Olen haukkunut uusia ruotsalaisdekkareita niiden silmittömästä väkivallasta, mutta nyt en hauku, vaikka Niklas Natt och Dagin 1700-luvulle sijoittuvassa trilogiassa sitä on mielin määrin. Siinä väkivalta on rakenteellista ja luokkapohjaista, ei kirjailijan mielikuvituksen puutteesta kertova tehokeino. Rikkaat ja hyväosaiset tekevät mitä lystäävät, rahvaan alimmat kerrokset ovat heille vain käyttötavaraa. Sellainen Tuhkolma kaiketi oli vain vähän yli 200 vuotta sitten.

Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun kuuluva Natt och Dag on siten kirjoittanut ehkä tunnustuksellista omankin sukunsa historiaa historiallisissa rikosromaaneissa - tai vain romaaneissa - 1793, 1794 -Elävien haudasta ja nyt ilmestyneessä päätössuomennoksessa 1795 - Petojen naamiaiset.

Edellinen osa päättyi orpokodin murhapolttoon, jossa kuoli sata lasta. Päätösosassa murhapolttoa todistamassa olleet siveyspoliisissa työskennellyt yksikätinen raakki Mickel Cardell ja "ruumiita lukeva" Emil Winge jatkavat entisen orjanomistajan ja kauhistuttaviin rikoksiin syyllistyneen Tycho Cetonin etsintää. Cardell haluaa löytää myös lapsensa tulipalossa menettäneen Anna Stina Knappin, sillä hänen sielunsa kirvelee vielä pahemmin kuin palovammat.

Dekkarin muotoon kirjoitetun historiallisen romaanisarjan todellinen päähenkilö on 1700-luvun lopun Tuhkolma - tolkuttoman ylellisyyden ja äärimmäisen kurjuuden kaupunki, jonka kadut löyhkäävät ja kapakoissa savu kirvelee silmiä. Luokkaerot havainnollistuvat teatterissa, jossa rahvas tungetaan permannolle ylimysten parvelta luomien uteliaiden katseiden alle. Räikeimpiä ne ovat eumenidien veljeskunnan esityksessä, jossa köyhät ovat vain materiaalia mahtimiesten huvituksille.

Kirjasarjan poliittinen tausta on kuningas Kustaa III:n kuoleman jälkeinen aika, jolloin hänen alaikäisen poikansa sijasta valtaa käytti Gustaf Adolf Reuterholm. Aluksi vapaamielinen Reuterholm tiukensi otteitaan vallankumouksen pelossa. Sensuuri ja opposition valvonta muistuttivat nykyistä Venäjää.

Kirjasarjassa politiikka jää taustalle ajan mielenmaisemaksi. Kirjat ovat historiallisiin tapahtumiin perustuvia yksilöiden tarinoita, jotka kietoutuvat toisiinsa monimutkaisin sitein. Antoisinta olisi lukea kaikki kolme kirjaa yhteen putkeen, sillä henkilöitä, tapahtumia ja käänteitä on paljon.

Sankareita tarinassa ei ole. Jos lopussa ei olisi uuden elämän odotusta, se olisi täysin lohduton. On vaikea käsittää, että sen tapahtumista ei kulunut kuin runsaat sata vuotta siihen, kun Ruotsi alkoi rakentaa kansankotia, yhtä maailman onnistuneinta valtiota.

Pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa Natt och Dagin trilogia tullaan muistamaan pitkään erityisenä tapauksena.