Tuomas Lius iskee tuutin täydeltä jännitystä, seikkailua ja huumoria, mutta Routaan kaadetuissa on myös vakava huoli kännyköihinsä katoavista nuorista

Tuomas Lius: Routaan kaadetut. 664 sivua, CrimeTime 2026.

Tuomas Lius, Liperin Rabelais, on ollut uusimmissa jännitysromaaneissaan vakavoitumaan päin. Kahdeksas Etsivätoimisto Haka Routaan kaadetut on johdonmukaista jatkoa sille linjalle. Hatkanuorista liikkeelle lähtevässä pitkästi yli 600-sivuisessa järkäleessä Lius kirjoittaa teineistä ja sitäkin nuoremmista niin viiltävästi, että tällaista kahden sen ikäluokan lapsen vaarin sydäntä kylmää.

Lius on vuosi vuodelta paksunevissa jännäreissään viljellyt (tahallisen?) huonoa huumoria ja yliampuvuuksia liittyen etenkin toisen päähenkilönsä yksityisetsivä Marko Pippurisen käytökseen. Viimeistään Routaan kaadetuissa remellyksen takaa paljastuu sellainen humanismi, jota 1400 ja 1500 -luvulla elänyt kirjailija Francois Rabelais edusti. Rabelaisiin Liuksen yhdistää myös ilmeikäs tyyli ja lennokas mielikuvitus.

Marko Pippurisen ja Julia Noussairin etsivätoimisto Haka on edellisen osan Rikottu rintama jälkeen liitetty jollain tavalla KRP:n alaisuuteen. Uusi tapaus vie heidät Lieksaan kuntouttavaa sijaishuoltoa tarjoavaan Metsälinnaan, josta kaksi tyttöä on lähtenyt niin sanotusti hatkaan. Toinen löytyi huonossa kunnossa joensuulaisesta huumekämpästä, toinen on edelleen kateissa.

Lieksaan lähdettäessä Julia Noussair on ollut huolissaan 13-vuotiaasta pojastaan Alekista. Ennen valoisaa varhaisteiniä painaa jokin.

Routaan kaadettujen yhdellä tasolla Lius vie lukijan sellaiseen maailmaan, jota ei oikein uskaltaisi edes ajatella. Hän kirjoittaa siitä, miten nopeasti internetin kulttuuri nykyään valuu lasten identiteettiin asti. On suljettuja ryhmiä, niissä haasteita ja nuoria, jotka viettävät enemmän aikaa sisältövirtojen kuin oikeiden ihmisten kanssa.

"Hän sanoi nähneensä viimeisten parin vuoden aikana enemmän tunne-elämältään turtuneita nuoria kuin koko uransa aikana yhteensä", Lius panee yhden romaaninsa avainlauseen erään opettajan suuhun.

Eikä kyse ole mistään viattomista some-haasteista, hän kirjoittaa. "Se alkoi luottamuksen kalastamisesta ja päättyi kiristykseen." 

Sitten raja siirtyi. "Mitä rankempi ja paskamaisempi tehtävä, sitä enemmän sai pisteitä." Pisteillä sai enemmän kunnioitusta nimimerkeiltä, joita kukaan ei koskaan tavannut kasvotusten. Epäröiviä muistutettiin, että heistä tiedetään jo kaikki, ja yhdellä napin painalluksella se kaikki oli levitettävissä tuhansille ja taas tuhansille.

Julia Noussairin pojan Alekin kautta Lius kertoo siitä hätkähdyttävästä virtuaalitodellisuuden ja todellisuuden yhdistelmästä, jossa tuhannet nuoret elävät tänäänkin algoritmien armoilla, ja josta heidän vanhempansa ovat täysin pihalla.

Tiedon julkistamista populaarikulttuurin muodossa. Humanismia ja empatiaa. Sitä on Routaan kaadetut painavimmillaan.

Mutta jäljellä on myös se taso, josta Tuomas Lius parhaiten tunnetaan. Routaan kaadetut on verraton seikkailu- ja jännitysromaani. Lieksan erämaasta löytyy ruumiin osia, luontofanaatikoiden kultti, persuhenkinen rautarouva ja lisää kadonneita henkilöitä. Noussair, Pippurinen ja sarjan uusi henkilö mahtava punavihreästi tiedostava Valda tempautuvat sarjan aiemmista osista tuttuihin äärimmäisiin seikkailuihin marraskuun hytisyttäessä mieltä ja kroppaa.

Kun Lius kirjoittaa hukassa olevista nuorista, kurkkua kuristaa. Kun Lius heittää huumorivaihteelle, se pistää nauramaan ääneen. Ja kun Lius kiristää jännitystä, sydän tykyttää ylikierroksille kuin Pippurisen paranneltu Lada. Routaan kaadetut on hämmästyttävä eri tyylilajien ristisiitos, jossa jokainen osa asettuu tiukasti paikalleen kuin legopalikka.

Etsivätoimisto Hakat tunnetaan myös näyttävistä loppurymistelyistään. Routaan kaadetuissa sekin on pitkä ja vuolas, niin kuin koko kirja, mutta on se myös tavattoman nerokkaasti ajateltu viimeistä harhautusta myöten.

Kyselin vuosi sitten Rikotun rintaman kohdalla, joko Lius alkaisi herättää suurempaa huomiota ja saisi palkintoraatienkin suosiota. Nyt kysyn uudelleen samaa. Routaan kaadetut on taas Liuksen paras kirja. Siinä on remellystä niin kuin hänen kohdallaan pitääkin olla, mutta tämä kirja yllättää syvällisyydellään. Kaikki elementit ovat tasapainossa. Mikään ei syö toista. Se herättää tunteita äärestä toiseen. 

Routaan kaadetut todistaa suomalaisen jännityskirjallisuuden korkeasta tasosta, laajasta kirjosta ja mielikuvituksen lennosta sekä mahdollisuudesta käsitellä vakavia teemoja viihteen siivellä. Meneillään on taas kovatasoinen kotimainen dekkarivuosi. Tuomas Lius ja Routaan kaadetut kuuluu sen eliittiin.

Pyhittääkö tarkoitus keinot, kysyy vuosien tauolta palannut Samuel Davidkin mies joka tiesi liikaa -trillerissä Hippokrateen vala

 

Samuel Davidkin: Hippokrateen vala. 301 sivua, Johnny Kniga 2026.

Helsinkiläiseltä Samuel Davidkinilta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolmen dekkarin sarja, jossa yhdistyivät rikostarinat ja juutalainen mystiikka. Sitten tuli vuosien tauko. 

Loppukesällä Davidkin teki paluun Hippokrateen valalla. Edellisistä dekkareista jäljellä ovat poikkeuksellisen tyylikäs kerronta, tietty mystisyys, viittaukset taidehistoriaan ja Helsingin kantakaupunki tapahtuma-areenana, jopa yhtenä tarinan päähenkilönä. Juutalaisen perinteen sijaan uuden teoksen aiheena on geenitutkimus ja geenien muokkaaminen lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Helsingin yliopiston kriminologi Marcus Engel auttaa silloin tällöin poliisia. Hänen ystävänsä rikosylikonstaapeli Anton Kurki pyytää Engeliä vilkaisemaan tapausta, joka näyttää selvältä itsemurhalta. 35-vuotias Kaisa Purola on ajanut moottoritieltä ulos kallioon ja kuollut rysäyksessä. Jokin tapauksessa kuitenkin vaivaa Kurkea.

Hippokrateen valan idea selviää oikeastaan heti ensimmäisestä luvusta ja takakannen tekstistä. Tohtori Vesa Rossi on suuren läpimurron kynnyksellä. Geenejä muokkaamalla on mahdollisuus parantaa sairauksia, joihin ei nykyisellään ole hoitoa. Kokeet ovat lupaavia, mutta tulee myös takaiskuja. Kehitteillä oleva lääke tuottaa oheisvahinkoja, jotka on raivattava pois tieltä suuremman päämäärän hyväksi.

Marcus Engel löytää todellakin epäselvyyksiä Kaisa Purolan kuolemasta. Sitten tulee toinen itsemurha tai sellaiselta ainakin näyttävä tapaus. Kumpaakin kuollutta naista yhdistää sama sairaus.

Davidkin paljastaa kortit heti kirjan alussa. Lukija tietää sen, missä Marcus Engel vasta hapuilee. Siis kuka sen teki ja miksi. Se ei vähennä Hippokrateen valan kiehtovuutta eikä jännitystäkään. Engelin tekemä etsintä ja mystiseksi jäävä persoona nousevat kihelmöiväksi mies joka tiesi liikaa -tyylin trilleriksi. Engel lähestyy totuutta, mutta varjoissa on hänen jokaista askeltaan seuraava katse.

Ulkopuolisuus tekee Marcus Engelistä kiinnostavan nyt alkavan sarjan päähenkilön. Davidkin kertoo hänestä vain niukasti. Entinen lakimies, joka pettyi ammattiinsa, koska ei voinutkaan tehdä siinä hyvää. Asuu yksin Helsingin ydinkeskustassa. Etäiset välit veljeen ja äitiin. Himokuntoilija. Ei pidä yhteyttä vanhoihin tuttuihinsa paitsi sen, mitä tämä tarina vaatii.

Hippokrateen vala todistaa Samuel Davidkinin syvällisestä perehtymisestä geeneihin, samoin niihin liittyään puutteelliseen tietoon. Vaikea asia tulee selitetyksi ymmärrettävällä tavalla, ja saattaa johtaa haluun ottaa asiasta enemmänkin selvää. Sanoma tuntuu olevan se, sairauksien syyt eivät ole jäljitettävissä vain yksittäiseen geenivirheeseen, vaikka niiden tutkimukseen pannaan paljon paukkuja.

Lopulta Davidkin kysyy, pyhittääkö tarkoitus keinot. Onko "oheisvahingot" vain siedettävä, koska ilman niitä lääketieteellisiä tutkimuksia ei voisi tehdä, kuten yksi teoksen henkilöistä perustelee tekojaan.

Melkein kokonaan Helsingin kantakaupungin ydinalueelle sijoittuva Hippokrateen vala on enemmän kuin tervetullut paluu Samuel Davidkinilta älykkään rikosromaanin kirjoittajaksi.

Kremlin kasvattama Julia Kuokkanen avaa sukunsa tarinan kautta ikkunan siihen, miksi venäläiset eivät vastusta sotaa eivätkä Putinia

 

Julia Kuokkanen: Kremlin kasvattama. 320 sivua, Bazar 2026.

Haluavatko venäläiset sotaa, kysyttiin 1970-luvun laulussa. Ei sotaa toivoa voi venäläiset milloinkaan, kuului vastaus runoilija Jevgeni Jevjutshenkon sanoin.

Nyt Venäjä käy viidettä vuotta raakaa sotaa Ukrainaa vastaan, ja monet venäläiset toivovat ja kannattavatkin sitä. 

Kansan alistumista Vladimir Putinin valtaan ja sotaretkeen on selitetty milloin kansanluonteella, milloin demokratian perinteen puuttumisella. 

Suomessa parikymmentä vuotta lastensuojelun parissa työskennellyt sosiaalipsykologin koulutuksen saanut Julia Kuokkanen avaa oman kehityskertomuksensa ja perheensä kautta näkymän venäläiseen ajatteluun puhuttelevassa kirjassaan Kremlin kasvattama. Neuvostoliitossa syntynyt Julia tyttönimeltään Matjuhina muutti perheensä mukana Suomeen neljävuotiaana vuonna 1987. Suomessa vietetyistä vuosikymmenistä huolimatta hän pysyi jollain lailla uskollisena venäläiselle maailmankuvalle siihen asti kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Vasta sitten silmät avautuivat.

Hänen Suomessa pitkään asuneet, mutta takaisin Venäjälle muuttaneet vanhempansa kannattavat sotaa, ja enemmänkin: tämä ei ole julmuutta, vaan välttämättömyys, Venäjältä soittaneet sukulaiset selittivät.

Julia Kuokkanen luuli, että pitkä Suomessa asuminen olisi avartanut hänen vanhempiensa näkemyksiä. Turhaan.

"Mutta vastassani ei ollut empatiaa, vaan ylimielisyyttä, aggressiota ja kylmäävää välinpitämättömyyttä. Heille hyökkäys ei ollut hirmuteko, se oli vanhurskas ristiretki vapauden puolesta, uhraus suuremman hyvän eteen", hän kirjoittaa.

Venäläistä yhteiskuntaa muovaa ajatus globalistien pahan salaliitosta Venäjän tuhoamiseksi. Venäläinen imperialismi ja venäläisen kansakunnan ylivertaisuus ovat täysin oikeutettuja taistelussa tuota salaliittoa vastaan.

Sukulaisten mukaan Nato olisi muuten hyökännyt Venäjälle, ja Ukraina kuuluu slaavilaisten kansojen veljeskuntaan yhdessä Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Jos he eivät liity siihen vapaaehtoisesti, heitä autetaan sitten väkisin.

Julia Matjuhina syntyi neuvostoliittolaiseen eliittiperheeseen. Isovanhemmissa oli NKVD:n ja KGB:n upseereja. Isoisä toimi Neuvosto-Ukrainan maatalousministerinä. Kesiä vietettiin isovanhempien datshalla, missä mustaa kaviaaria kauhottiin leivän päälle suoraan purkista.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Julia lomaili veljensä kanssa kesät maaseudulla Moskovan lähellä.

Vuonna 1987 Julian perhe muutti Suomeen, koska isä palkattiin öljy-yhtiö Teboiliin. Hän kävi aluksi suurlähetystön venäläistä koulua ja sai venäläisen kasvatuksen. Siihen kuului totteleminen, ei kyseenalaistaminen. Uskollisuus, hyödyllisyys ja yhdenmukaisuus, ei itsenäinen ajattelu.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hänen isänsä toimi bisneksessä, jossa öljyä tuotiin Venäjältä Suomeen. Sitten muissa liiketoimissa. Epäonnistuneet liiketoimet ajoivat perheen kuitenkin takaisin kotiin Venäjälle. Isä lähti vuonna 2001, äiti kymmenen vuotta myöhemmin.

Julia Kuokkasen mukaan venäläiset uskovat pohjimmiltaan samaan kertomukseen, joka opetettiin jo Neuvostoliitossa: länsi on paha. Se haluaa pyyhkiä Venäjän pois maailmankartalta. Demokratia on heikkoutta. Naiset eivät sovellu politiikkaan. Ihmisoikeudet ja ylipäänsä liberaalit arvot ajavat Euroopan tuhoon.

Niiden vastapaino on monarkia ja ortodoksinen usko.

Venäläinen identiteetti periytyy neuvostovallan luomasta homo sovieticusin ihanteesta. Se varautuu aina pahimpaan, on ehdollistunut selviytymään ankarissa olosuhteissa, on kuuliainen auktoriteeteille ja halveksuu niitä, jotka uskaltavat haastaa vallitsevia sosiaalisia normeja.

Lisäksi venäläistä ihmiskuvaa ovat muovanneet sodat, nälänhädät, teloitukset ja poliittiset vainot. Tiliä maan väkivaltaisesta menneisyydestä ei ole tehty. "Menneisyyden käsittelyä" pidetään 1990-luvun teemana, johon yhdistyy käsitys lännen yrityksistä heikentää Venäjää.

Julia Kuokkanen kirjoittaa:

"On olemassa sanonta, että Venäjällä jokainen on joko uhri tai vasara. Historia tuntuu olevan samaa mieltä. Sukupolvi toisensa jälkeen toiset ovat käyttäneet valtaa pyöveleinä ja toiset kantaneet sen taakan teloitettavina. Ei kovin mairitteleva kuva, mutta tämä perintö ohjaa usein anteeksiantamattomasti seuraavien sukupolvien moraalista kompassia."

Auktoriteettiusko ja väkivallan normalisoituminen ovat sekä opittuja että historiallisesti periytyneitä asioita. Siinä Kuokkasen mukaan syy, miksi kansa ei noussut laajamittaisesti Putinin aloittamaa sotaa vastaan. Ja miksi Putinin Venäjällä militaristinen kasvatus aloitetaan jo päiväkodeissa.

Kremlin kasvattama on silmiä avaava henkilökohtainen kasvukertomus, sukutarina ja analyysi venäläiseen ajatteluun vaikuttavista tekijöistä samassa paketissa. Julia Kuokkanen laittaa todella itsensä peliin, sillä teos voi katkaista lopullisesti välit sukuun.

Miksi hän tekee sen?

"Tässä mielessä minulla on vastuu, velvollisuus kertoa seuraavalle sukupolvelle vakaumuksella, että asioiden ei tarvitse kulkea samaa vanhaa rataa. Että se tie voi päättyä tähän. Vaikenemalla otan riskin, että tulen osasyylliseksi juuri niihin rikoksiin, joihin Venäjä tänä päivänä syyllistyy."

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen valtti on monimutkainen yllätyksellinen juoni, mutta henkilöhahmoissa ei ole eloa

 Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen. 429 sivua, Lind & co 2026.

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen liikkeelle lähdössä ei viivytellä. Tukholmaan sijoittuvassa prologissa kuusikymppinen hijabiin pukeutunut nainen kokee olevansa uhattu. Ensimmäisessä luvussa hänet on löydetty puistonpenkiltä ammuttuna. Pitkältä vanhempainvapaalta töihin palannut rikosetsivä Annmari Akselsson saa lentävän lähdön uuteen arkeensa.

Hunnutettu nainen on neljäs osa Melentjeffin Nordsa-sarjassa. Nordsa on ilmeisesti kuvitteellinen yhteispohjoismainen poliisiorganisaatio. Hunnutetun naisen murha on alkusoittoa kiivaalle ruotsalais-suomalaiselle tutkinnalle, jossa lopulta etsitään jihadistista pommimiestä ennen kuin tämä tekee ison terrori-iskun täyteen kansoitetussa paikassa.

En ole lukenut sarjan aiempia osia. Hunnutettuun naiseen oli aluksi vaikea päästä sisälle katkonaisen kerronnan ja taustatietojen puutteen takia. Melentjeff luottaa liikaa siihen, että lukija tuntisi sarjan aiemmat tapahtuvat. Henkilöt jäävät uudelle lukijalle epämääräisiksi, samoin aiempien osien tähän kirjaan vaikuttavat tapahtumat. 

Annmari Akselsson on ilmeisesti saanut edellisessä osassa tietää. että Ruotsin keskusrikospoliisin NOAn erikoisryhmää johtava Håkan Holmström on hänen isänsä ja pienten kaksostensa isoisä. Nyt heidän välinsä ovat lämpimät.

Vaikeinta on ymmärtää Nordsan operatiivista toimintaa johtavan Kalle Nordinin tyttäreen kohdistuvaa uhkaa, jonka tämä ratkaisee melko yliampuvin keinoin, kun Hunnutetun naisen tyylilaji on kuitenkin realismiin ja ajankohtaisuuteen pyrkivä.

Lisäksi olisi ollut hyvä, jos takaumat olisi merkitty takaumiksi. Olin välillä pudota kärryiltä, että mitä aikaa teoksessa nyt kuvataan.

Alkuhankaluuksien jälkeen Hunnutettu nainen alkaa vetää hyvin. Se osoittautuu todella ajatelluksi mutkikkaaksi rikostarinaksi, jossa käsitellään jihadismin lisäksi maahanmuuttopolitiikan epäkohtia. Erään Suomeen jo juurtuneen perheen käännytys toimii tapahtumien laukaisijana. Melentjeffin edellinen dekkari, toiseen sarjaan kuuluva Venäläinen peli nousi tavanomaista korkeammalle tasolle juuri moraalipohdintojensa takia. Hyviä kysymyksiä hän esittää myös Hunnutetussa naisessa.

Pommi-iskua suunnittelee itseään Opettajaksi kutsuva mies. Erityisen eleganttia on, miten Melentjeff pistää arabian kielen tutkijan Aleksi Brohusin tulkitsemaan epäillyltä löytyneitä runollisia viestejä. Niissä puhutaan "kahden kaupungin yhtäaikaisista häistä", siitä "kun kevät kohtaa aamunkoiton raudan" sekä "raudan ja tulen kohtaamisesta" ja "valkoisen kukan kuolemasta".

Hunnutettu nainen on kaikkea muuta kuin suoraviivainen rikostarina. Melentjeff vie viitseliäästi sivupoluille ja väärille jäljille, nostaa esiin henkilöiden yllättäviä yhteyksiä ja yllättää lopussa perusteellisesti. Itämerellä tapahtuva loppuhuipennus on tosin jännittävän ja dramaattisen sijaan enemmänkin vaisu, jopa lässähdys.

Todella monipolvinen ja monta kertaa yllättävä juoni kannattelee Hunnutettua naista niin, että Melentjeffillä olisi todennäköisesti paljon enemmän lukijoita, jos hänestä tiedettäisiin. Tämän dekkarin on kustantanut Suomessa hyvin näkymätön ruotsalaisyhtiö.

Kehujen vastapainoksi on sanottava, että kirjan henkilöt eivät elä vaan ovat luonnosmaisia. Pätee myös Annmari Akselssoniin. Hänen uusi parinsa Suomesta Ruotsiin lainattu Christo Hanninen erottuu tasapaksusta joukosta kirjasitaateillaan.

Itään vuonna 1918 paenneet punaiset kaavailivat Inkeristä Neuvosto-Suomen koekenttää

 Jesse Hirvelä: Inkerin diktaattorit - Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938. 293 sivua, SKS Kirjat 2026.

Neuvosto-Karjalasta ja siellä vaikuttaneista suomalaisista kommunisteista on viime vuosina julkaistu runsaasti uutta tutkimusta. Karjalan työkansan kommuunille tuli loppu ja sen suomalaiset johtajat teloitettiin 1930-luvun loppupuolella Stalinin suuressa terrorissa.

Samoin kävi Pietarin/Leningradin suomalaiselle punaeliitille, kerrotaan tohtori Jesse Hirvelän kirjassa Inkerin diktaattorit - Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938. 

Teos on osa Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushanketta, joka päättyi joulukuussa 2025. Sen johtopäätös oli, että Stalinin suuressa terrorissa tuomittiin ainakin 6200 suomalaista, joista yli 4700 teloitettiin. Luvut ovat pienempiä kuin usein on esitetty, mutta kuitenkin yli 20 prosenttia Neuvostoliitossa olleista suomalaisista vangittiin ja tuomittiin vuosina 1937-1938. Heistä 75 prosenttia tuomittiin kuolemaan.

Jesse Hirvelän tutkimuksen erityispiirre on Leningradia ympäröivä Inkeri, kuten kirjan nimikin kertoo. Sisällissodan jälkeen Suomesta pakeni noin 10000 ihmistä Venäjälle. Pietarissa/Leningradissa punapakolaiset ryhtyivät suunnittelemaan uutta vallankumousta Suomeen. Sen kokeiluareenana toimisi Inkeri, jonka suomalaisasutus periytyy 1600-luvulta. Talonpoikainen luterilainen väestö ei kuitenkaan innostunut sosialismista eikä kolhooseista.

Moskovassa 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen jäsenet ryhtyivät johtamaan Leningradin alueen suomenkielisiä järjestöjä, kouluja ja kustannustoimintaa. Yhdyssiteitä olivat Vapaus-niminen lehti, kirjoja julkaissut Kustannusliike Kirja, valistustalot ja punanurkat, joissa propagoitiin kommunismia.

Hirvelän mukaan kommunisteiksi julistautuneet suomalaiset oikeuttivat johtavan asemansa Neuvosto-Venäjällä sillä, että Pietarin ympäristössä asuva suomenkielinen väestö oli vedettävä mukaan suureen maailmanvallankumoukseen. Inkeriläisiä he eivät pitäneet täysin suomalaisina, vaan takapajuisina heimokansan edustajina ja eräänlaisena talonpoikaiskansana. 

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 14.10.1920 solmittua Tarton rauhaa kommunistit pitivät välirauhana, josta huolimatta vallankumousvalmisteluja oli jatkettava. Sosialismin omaksuneille inkeriläisille oli varattu rooli Neuvosto-Suomessa opettajina ja virkamiehinä. Neuvosto-Suomi saisi uutta älymystöä kaksikielisistä inkeriläisistä kommunisteista.

Punapakolaiset soveltuivat Hirvelän mukaan hyvin Pietarin alueen suomalaiseksi eliitiksi, koska heidän joukossaan oli paljon älymystöä, kuten kansanedustajia ja toimittajia. He miehittivät keskeiset valistuspaikat alueen alkuperäisväestön sijaan. Samalla he hyökkäsivät alueen vanhoja opettajia vastaan, joiden väitettiin pyrkivän muuttamaan "työtätekevän väestön valistuslaitokset porvariston luokkaetuja palveleviksi vastavallankumouksen agitatsioniasemiksi".

1920-luvulla Venäjällä vallan ottaneet bolshevikit suosivat vähemmistöjen omaa kulttuuria ja kouluja. Tarkoitus oli vahvistaa neuvostovallan asemaa maan reuna-alueilla.

Suomalaiset kommunistitkin vahvistivat suomen kielen asemaa, vaikka hyökkäsivät inkerinsuomalaisten omaa kulttuuria vastaan. Hirvelän tulkinnan mukaan Leningradin suomalaisjohto ei missään vaiheessa täysin ymmärtänyt vähemmistöjen oikeuksia omaan kieleen ja kulttuuriin.

Suomalaiset kommunistit suomalaistivat Inkeriä, mutta takataskussa oli ajatus Inkeristä sosialistisen Suomen koekenttänä. Inkerin kautta välitettiin Suomeen kuvaa siitä, millainen Neuvosto-Suomi tulisi olemaan. Propagandasotaa käytiin Suomeen paenneen inkeriläisjohdon ja Venäjälle paenneiden suomalaiskommunistien kesken.

SKP:ssä kaavailtiin Inkeristä saatavan sotilaita tulevaan vallankumoukseen Suomessa. Toisaalta heitä voitaisiin hyödyntää Suomessa vallankumouksen jälkeen. Inkeriläisistä tulisi kaksikielinen reservi, jota SKP hyödyntäisi valtansa vahvistamiseksi Suomessa, mutta johdossa olisivat edelleen kommunistit.

Kokeilukenttänä SKP:ssä nähtiin myös ajatus työläisten ja talonpoikien luokkaliitosta, kun Inkerin talonpoikaistolle tehtäisiin selkoa kommunistien maatalouspolitiikasta.

Kun Neuvosto-Venäjällä käynnistettiin 1920-luvun lopulla hyökkäys luokkavihollisia kuten maaseudun varakkaita talonpoikia "kulakkeja" vastaan, olivat suomalaiset mukana pakkokollektivisoinneissa inkeriläiskylissä. Pian inkeriläisiä alettiin karkottaa kotiseudultaan Kuolan niemimaalle, Uralin alueelle ja Siperiaan. Suomalaisessa lehdistössä asiasta syytettiin punapakolaisia, mutta Hirvelä pitää heidän johtavaa osuuttaan liioitteluna. Tätä hän perustelee Suomen pääkonsulinviraston salaisella kirjeenvaihdolla.

Vuoden 1926 väestönlaskennassa Leningradin alueella oli noin 15000 suomalaista, yli 117000 inkeriläistä, 16000 ortodoksista inkerikkoa sekä pienempi määrä vepsäläisiä ja vatjalaisia, jotka myös olivat ortodokseja.

1930-luvulle tultaessa Leningradin suomalaiseen puolue-eliittiin vakiintuivat SKP:n keskuskomitean ulkomaanbyroon Leningradin edustaja Tyyne Tokoi, Vapaus-lehden päätoimittaja Kalle Lepola, Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisen yliopiston suomalaisen sektorin johtaja J.K. Lehtinen sekä Kustannusliike Kirjan Leningradin osaston johtaja Uuno Peltola. Viiden oli Kustaa Rovio, joka kuitenkin siirtyi puoluejohtajaksi Neuvosto-Karjalaan.

Suomalainen kommunistieliitti pidätettiin ja teloitettiin 1937-1938. Syyt olivat samat kuin Neuvosto-Karjalan johtajien kohdalla: syytökset nationalismista, vakoilusta ja yhteyksistä vastavallankumouksellisiin aineksiin.

Tuuli oli kääntynyt syksyllä 1935, kun Neuvosto-Karjalan suomalaisjohto syrjäytettiin. Kustaa Rovion tilalle puoluejohtajaksi nostettu Pjotr Irklis leimasi alueen entiset johtajat porvarillisiksi suomalaisnationalisteiksi.

Kalle Päätalon romaani Nälkämäki saa syvällisen ja mukaansa tempaavan taustoituksen Ritva Ylösen uudessa tietokirjassa Kalle Päätalon sota

Ritva Ylönen: Kalle Päätalon sota. 255 sivua, SKS Kirjat 2026.

Kirjailija Kalle Päätalo sijoitti itsensä lähes jokaiseen romaaniinsa jo ennen vuonna 1971 käynnistynyttä Iijoki-sarjaa, jonka hän kirjoitti minä-muodossa. Yksi onnistuneimmista on vuonna 1967 ilmestynyt dokumentaarinen Nälkämäki. Siinä kerrotaan nykyään vähän tunnetuista jatkosodan sotilasvankileireistä Kannaksella. Kivennavan Siiranmäessä sijainneen leirin oikea talousaliupseeri Kalle Päätalo on romaanissa Matti Lieko.

Päätalo-tohtori Ritva Ylöseltä ilmestyi Kallen elämäkerta vuonna 2017. Nyt elokuussa julkaistu Kalle Päätalon sota täydentää sitä mukaansa tempaavalla tavalla. Päätalon kuukautta vaille viisi vuotta kestänyt sotareissu oli sen verran erikoinen, että se ansaitsee oman kokonaisesityksensä, etenkin kun Ylönen pystyy uutteran arkistotyön kautta tuomaan uusia puolia siitä esiin.

Kalle Päätalo meni armeijaan vapaaehtoisena vuoden 1939 viimeisenä päivänä. Hänet sijoitettiin Korialle pioneerikoulutukseen. Välirauhan kesänä 1940 pioneerit kunnostivat Lapissa Suomelle elintärkeän Jäämerentien, joka oli reitti Petsamon satamaan. 

Jatkosodassa talousaliupseeri Päätalo joutui puolivahingossa ainoaan taisteluunsa elokuussa 1941. Vaikea haavoittuminen johti hänet sotilassairaaloiden ja kotilomien vuorotteluun kesäkuuhun 1942 asti. Tuli sinä aikana sairastettua myös kuppa, jota hoidettiin Lahdessa.

Kesäkuusta 1942 syksyyn 1944 Päätalo toimi sitten Siiranmäessä. Hänet kotiutettiin tuoreena aviomiehenä silloin vielä itsenäiseen Messukylän kuntaan marraskuussa 1944.

Kalle kirjoitti sotavuosistaan kuusi romaania Iijoki-sarjaan ja siis Nälkämäen muutama vuosi ennen sen aloittamista. Iijoki-sarjan romaanit kertovat sotavuosista toisenlaista tarinaa kuin muut sotakirjat, koska niissä on voimakkaasti mukana elämän jatkuminen siviiliyhteiskunnassa.

Nälkämäen nimi kuvaa sitä, että piikkilankojen taakse marssi kesäkuussa 1942 resuisia ja luurankoon asti laihtuneita miehiä, jotka tappelivat siitä, kuka saa perunankuoria syödäkseen. He olivat sotilaskarkureita, aseistakieltäytyjiä ja eri rikoksista tuomittuja, jotka sijoitettiin Kannakselle linnoitustöihin. Vangit laitettiin rakentamaan noin 90 kilometriä pitkää Vammelsuu-Taipale-linjaa ja sen linnoituksia.

Turhaan unohdetussa Nälkämäessä Päätalo kuvaa värikkäästi leirielämää. Säännöissä painotettiin kuria ja vartijoita kiellettiin ankarasti veljeilemästä vankien kanssa. Todellisuudessa Kalle Päätalon mukaan vankiparakeissa järjestettiin yhteisiä painikilpailuja ja jopa ammuttiin yhdessä pilkkaan.

Lisäksi Kalle tarkkailee tässä romaanissa ensimmäisen kerran itseään ja omia heikkouksiaan tavalla, joka tulisi myöhemmin tutuksi Iijoki-sarjan lukijoille. Herkkä ja myötätuntoinen Matti Lieko / Kalle Päätalo hankkii vangeille lisämuonaa ja varusteita kepulikonstein, mutta tulee hyväuskoisuuttaan myös huijatuksi monta kertaa. 

Viina vie Matti Liekoa niin kuin vei Kallea. Armeijassa naisten makuun vihdoin päässyt Matti / Kalle etsii lakkaamatta tilaisuuksia päästä "kastamaan kärkeä" vielä silloinkin, kun on jo naimisissa.

Ritva Ylönen kuvaa kirjassaan Kallen koko sotatien tiiviisti. Iijoki-sarjan moneen kertaan lukeneille siinä ei ole mitään uutta, mutta Päätalo-harrastuksensa kanssa alussa oleville tai sille tielle vasta aikoville yhteenveto on tarpeellinen.

Uutta on Nälkämäen perusteellinen taustoitus. Ylönen kuvaa leiriä ja sen olosuhteita niin havainnollisesti, että syntyy käsitys, millaista siellä oli työ ja toisaalta vapaa-aika. Romaanissa käytetyt peitenimet saavat todelliset vastineensa. Lisäksi Ylönen pitää mukana laajempaa jatkosodan eri vaiheiden kartoitusta, Siiranmäkeä osana sen tapahtumia ja leirien merkitystä puolustustaisteluun valmistauduttaessa.

Kalle Päätalo oli arka herrapelkoinen nuorukainen armeijaan astuessaan. Hänellä oli voimakas kokemus, että tytöt eivät hänestä tykkää, mikä tuotti henkistä tuskaa. Välirauhan aikana Kallesta kuoriutui Oulussa kyltymätön naistenmies, jolla oli useampia tyttöystäviä yhtä aikaa. Hän laskelmoi kylmästi tapaamisia sen mukaan, kenen kanssa pääsee lystäilemään sängyssä.

Köyhän nuoruuden jälkeen Kallea siivitti näyttämisen halu. Se toteutui aluksi työelämässä ylenmääräisenä röytämisenä ja itsensä piiskaamisena yhä kovempiin suorituksiin, sitten kirjailijana, jolta valmistui tuhatsivuinen käsikirjoitus vuosittain lähes 40 vuoden ajan.

Siinä välissä sota-aikana "Kalle Päätalosta sukeutui sukupuolisen kanssakäymisen ahmatti, jolle mikään ei tuntunut olevan kylliksi", Ritva Ylönen kirjoittaa. Fyysisen tyydytyksen kääntöpuoli olivat henkiset vaivat valehtelusta, vähintään hankalien asioiden salailusta, ja uskottomuudesta, joka jatkui läpi ensimmäisen avioliiton.

Kalle Päätalon sota on vuoden toinen Päätalo-aiheinen kirja. Kesäkuussa ilmestyi Maija Saviniemen toimittama Päättymätön savotta, jossa yliopistotutkijat analysoivat hänen teoksiaan monelta kantilta. Savotta tuntuu todella päättymättömältä, sillä Päätaloon liittyviä kirjoja ilmestyy edelleen lähes vuosittain, vaikka kirjailijan kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi 26 vuotta. Ritva Ylönen todistaa nyt viimeisimpänä, että niin kannattaakin tehdä, ja uusia näkökulmia on mahdollista löytää.

Harrastusta pitää yllä myös aktiivinen Kalle Päätalo -seura, jolle Ylönen lahjoittaa puolet uuden kirjansa tekijänpalkkioista. 

Kalle Päätalon sota on tärkeä lisä Päätalo-tutkimukseen, mutta se on myös ansiokas yleisesitys sotilasvankileireistä, joista ei Ylösen mukaan ole kirjoitettu erillistä tietokirjaa.

Arttu Tuomisen uusi mestariteos Hydra repii sydämen riekaleiksi

 

Arttu Tuominen: Hydra. 332 sivua, Otava 2026.

Jännityskirjailija Arttu Tuominen keksii itsensä uudelleen joka vuosi. Vaikka hän kirjoittaa melkein kaikkien muiden alalla toimivien tapaan sarjoja, jokainen teos niiden sisällä on erilainen. 

Hydra on keskimmäinen kolmiosaiseksi nousevassa huumekaupasta laajoin kaarin kertovassa Kide-sarjassa. Taas kerran tuntuu siltä, että tämä on hänen paras dekkarinsa.

Viime vuoden Alecissa oltiin lamavuodessa 1992 ja tehtiin pikaisia pistoja vuoteen 2027. Perustarinassa huumeet vyöryivät Venäjältä Lappiin. Kilpailevat kartellit teurastivat toisiaan Sallassa. Sallalainen poliisi Sami Aho ei uskonut hänelle tuputettuihin selityksiin, että juttu on ratkaistu, kun kaikki kuolivat. 

Vuoden 2027 osuuksissa helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Tommi Kivi selvitti salamurhattujen huumekauppiaiden tapausta.

Alecissa yhdeksi päähenkilöksi noussut 14-vuotias monitaituri Liina Aho on tähän aikaan sijoittuvassa Hydrassa harmaantunut viisikymppinen Alepan kassa Helsingissä.

Arttu Tuominen ottaa Hydrassa luupin alle huumekaupan koko ketjun kolumbialaisista alkutuottajista rikollisjengien hallitsemiin pariisilaislähiöihin. Yksi lonkero ulottuu Helsinkiin, missä pelihimon riivaama pankinjohtaja Juhani Roine kävelee suoraan ansaan.

Tuominen on kirjaansa varten tutustunut huumepoliisin arkeen Ranskassa. Se näkyy ja tuntuu. Elämän armottumuus kilpailevien ryhmittymien taisteluareenoiksi muuttuneilla asuinalueilla romanttisen suurkaupungin laidoilla iskee silmille. Pilvikaupungiksi kutsutussa lähiössä asuva Louis Nivel ajattelee kotialueensa muuttuneen linnoitukseksi, jonne poliisilla ei ole asiaa ilman suurta joukkovoimaa. Päätösvalta alueen asioista on asukkaiden sijaan sitä kulloinkin hallitsevalla kartellilla.

Jo ensisivuilla aavistaa, että Hydra on loistava rikosromaani, mutta tarina inhottava. Kirjallisesti lahjakkaalla Louisilla voisi olla pääsylippu pois Pilvikaupungista, mutta hänen puolestaan joutuu jännittämään. 

Suomessa Juhani Roineen poika Miro kokee raakaa kiusaamista ja välinpitämättömyyttä. 

Kolumbiassa kartellille viidakossa työtä henkensä pitimiksi tekeviä kohdellaan kuin karjaa, pahemminkin. Raskaana olevalla Estellella ei ole vaihtoehtoa, koska tytär sairastaa leukemiaa ja hoidot maksavat.

Taustalla Helsingissä Alepan kassa Liina Aho tarkkailee ja tarvittaessa iskee elementtiviidakossa kuin myyttinen vaeltava aave.

Arttu Tuominen kuljettaa moniaineksista ja lukuisista henkilöistä koostuvaa tarinaa tunnetulla taidollaan, mutta jotenkin vielä tyylitaitoisemmin kuin ennen. Tyyli vaihtelee sitä mukaa, kuka henkilöistä on milloinkin suurimman huomion kohteena. Sympaattisten hahmojen kohtaloa jännittää todella niin kuin kyse olisi oikeista ihmisistä.

Hydra on myytin peto, jonka pää monistuu, kun se katkaistaan. Se on hyvä vertaus kaiken eteensä tulevan tuhoavalle huumerikollisuudelle. Hydra haastaa ajattelemaan, eikö kokonaiset ihmisyhteisöt tuhoavalle ahneuden ja julmuuden voimalle todellakaan voida mitään. Entä jos huumeet yksinkertaisesti laillistettaisiin johonkin rajaan saakka, ja niitä kaupattaisiin Alkon kaltaisissa myymälöissä, joissa saatavilla olisi myös tukea ja neuvontaa kuiville pääsemiseksi? Eikö laillistaminen veisi ainakin pohjan pois raa´alta lapsetkin syövereihinsä nielevältä rikollisuudelta, vaikka ei muita ongelmia ratkaisisikaan?

Vuoden kuluttua päästään lukemaan, miten tarina päättyy. Ennakkotiedoissa luvataan kostoa. Ei ole vaikea arvata, että sen toteuttaa päähenkilöksi nouseva Liina Aho, joka menetti isänsä huumekauppiaille Alecissa.

Arttu Tuominen kehittelee Hydrassa tilanteita maltilla, mutta iskee kuin kobra, kun on toiminnan aika. Syvällinen henkilökuvaus vaihtuu lennossa murskaaviin tilanteisiin, jotka korostavat elämän sattumanvaraisuutta siellä, missä rikollisen sana on laki.

Hydra on Tuomisen ensimmäinen kirja, jossa poliisit ovat sivuroolissa. Pääroolissa ovat kokonaiskuva ja ihmiset huumekaupan ja sen vaikutusten eri kerroksissa. Ei ihme, että Arttu Tuomisen maine kasvaa myös maailmalla. Hyviä rikoskirjailijoita on paljon, Tuomisen kaltaisia erityisiä lahjakkuuksia vähän.