Joona Keskitalo aloitti taas uuden ja ihan erilaisen dekkarisarjan päähenkilönään poliisi, joka on taitava kuulustelija

 Joona Keskitalo: Pahinkaan meistä. 462 sivua, Bazar 2026.

Voiko siitä olla vasta viisi vuotta, kun Joona Keskitalon ensimmäinen dekkari Tottelemattomat ilmestyi? Tuntuu uskomattomalta, sillä lokakuun viimeisellä viikolla ilmestyi hänen yhdeksäs rikosromaaninsa. Pahinkaan meistä on samalla Keskitalon jo kolmannen sarjan avausteos. Tällaista tuotteliaisuutta ja muuntautumiskykyä ei ole tavattu näkemään muilta kuin Tapani Baggelta.

Pahinkaan meistä on Keskitalon ensimmäinen poliisiromaani. Hän tekee senkin tietysti omalla tyylillään. Helsingin poliisin omaisuusrikosyksikössä työskentelevä Ronny Holm tunnetaan erityisen hyvänä kuulustelijana. Sen arvioidaan johtuvan siitä, että hänellä on epätavallisen hyvä tuntuma rikolliseen mieleen, koska sukurasitusta on, tosin aidan toiselta puolelta. Isä istuu parhaillaankin vankilassa.

Kesällä 1997 Helsinkiä ravistelevat kirjepommit. Ensimmäisen kohde oli hovioikeus, toisen Yle ja kolmannen Suomen Pankki. Myöhemmin lisää löytyy roskalaatikosta Kaisaniemen puistosta ja eduskuntatalon edustalta. Ronny Holm värvätään keskusrikospoliisin uuden kriminaalipsykologisen KOVA-yksikön vahvistukseksi. Aluksi kirjepommit ovat aiheuttaneet vain omaisuusvahinkoja, mutta sitten tapaukset kovenevat. Siltä ainakin näyttää.

Muut ryhmän jäsenet ovat kalsea tai ehkä vain ääristressaantunut yksikön johtaja Leena Korpela, Ronnyyn epäluuloisesti suhtautuva, mutta lopulta luottava oikeuspsykiatri Tanja Salonen ja Pekka Lehtola, joka kertoo mielellään Ronnylle treffeistään eläinkaupan myyjän kanssa. Tanja Salostaa epäilyttää, koska Ronny Holm ei sovella mitään kuulustelutekniikkaa eikä ole tutustunut alan teorioihin. Hän etenee tilanteen mukaan, soveltaa lennosta.

Samaan aikaan toisaalla: työministeri Karolina Vainiolla ja hänen Euroopan komissiossa työskentelevällä miehellään Markus Vainiolla on salaisuus, jonka paljastuminen lopettaisi kummankin uran. Sitten Karolinan auton tuulilasinpyyhkijän alle ilmestyy lappu: joku sen tietää. Mutta mitä hän haluaa?

Koko ajan vaarallisemmiksi viritetyt kirjepommit ja epämiellyttävän poliitikkoparin paheneva kierre muodostavat Pahinkaan meistä -romaanin rungon. Ronny Holmille syntyy yhteys molempiin, mutta jätetään lukijan löydettäväksi, yhtyvätkö kaksi juonilinjaa teoksen lopussa niin kuin yhdeksässä kymmenestä tällaisessa dekkarissa.

Ensimmäistä kertaa olen Joona Keskitalon kirjan kohdalla tilanteessa, jossa en oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Yhtä lukuun ottamatta olen ylistänyt kaikkia aiempia. Keskitaloon liittyvät odotukset ovat tietysti täysin kohtuuttomia. Uudistumisen Suomen ennätyksen tehneen kirjailijan pitäisi muka kaksi kirjaa per vuosi -tahdillaan saattaa maailmaan aiemmista poikkeava mestariteos puolen vuoden välein.

Poliisiromaanin kehyksessä Ronny Holmissa on silti ehkä ennakko-odotuksia enemmän sitä, mitä yleensäkin. Eronnut mies, yhteiset viikonloput 12-vuotiaan tyttären kanssa peruuntuvat aina töiden takia, inhoaa ex-vaimon uutta puolisoa, joskin välit exään ovat ihan hyvät. 

Erilaistakin on. Tutkimuksen kärjessä etenevän komisarion sijaan Ronnyssä on antisankarin ominaisuuksia. Hänessä haisee lähiö, kuten yksi hienompaan väestönosaan kuuluva kuulusteltava tuumii. Jakomäessä viihtyvässä romuluisessa KISS-yhtyeen t-paitaan pukeutuvassa ja varastettua tavaraa luukuttavan naapurin kanssa hyvissä väleissä olevassa rikospoliisissa on karheaa charmia. Sitä lisää nokkela dialogi, jonka kirjoittajana Keskitalo on aina vahva. Herkullinen sanailu onkin tässä kirjassa ainoa, joka muistuttaa Takamailla-sarjan huumoria.

Tarina kulkee ja juoni kiitää niin kuin Keskitalolla aina. Silti Pahinkaan meistä ei kolahtanut niin kuin hänen aiemmat teoksensa. Eniten hämmentää kirjan loppu. Ajojahti huipentuu Kallion kirkon huipulle, mutta lopulta kirjepommien motiivi ja niiden lähettäjä eivät auenneet ainakaan minulle. Helsinki peittyy savuun, mutta miksi? Oliko tämä tässä vai jatkuuko sama tarina seuraavassa osassa?

Pahinkaan meistä alkaa Ronny Holmin hautajaisilla. Tässä kirjassa hän jää henkiin, sen voi sanoa. Tulossa on sarja, jonka pituutta Joona Keskitalo ei ole etukäteen määritellyt. Ennen seuraavaa osaa vuorossa lienee vielä ainakin yksi Takamailla.

Alex Ansamaan hirmuisessa Sakaali-trillerissä ennakoidaan lähitulevaisuuden autonomisia tappokoneita samalla, kun maailmanjärjestys murenee

 Alex Ansamaa: Sakaali. 418 sivua, Docendo 2026.

Ohjelmistoasiantuntija Alex Ansamaan Pelintekijä oli viime vuoden omaperäisin suomalainen jännityskirja. Esikoisteoksessa oli hylätty miltei kaikki trillerien ja dekkarien vakiintuneet kaavat. Siinä mullistavia uudenlaisia aseita kehittävän yhtiön ohjelmistoasiantuntija Marko Karhu pakotettiin mukaan tosielämän pakohuonepeliin, jonka panoksena oli terrori-iskujen estäminen. Haasteet olivat älyllä ratkaistavissa.

Jatko-osa Sakaali on perinteisempi trilleri. Marko Karhu vedetään taas mukaan kuolettavaan peliin, joka vie hänet Brysselin kautta Hizbollahin vangiksi Libanoniin ja Kyprokselta Viron kautta loppupeliin Uttiin. Tai pikemminkin erävoittoon, sillä Karhua piinaava Shakkimestari on edelleen elossa. Marko Karhu ei tiedä, miksi juuri hänet on valittu, mutta uusia juonia on luvassa.

Perinteisemmällä tarkoitan sitä, että Sakaalissa älyllinen ongelmanratkaisu pitkälti väistyy hurjan toiminnan ja epäuskottavien pelastumisten tieltä. Marko Karhu ei esimerkiksi ole koskaan lentänyt helikopteria, mutta onnistuu silti kovassa myrskyssä laskeutumaan sillä turvaan yhdessä teoksen käännekohdassa. 

Mutta ei valiteta siitä. Tietty yliampuvuus on rakennettu sisään koko lajityyppiin, kirjojen lisäksi elokuviin. Alan aloittelijana Ansamaalla on perusteet hyvin hallinnassa. Sakaalissa on niin paljon adrenaliinia, että jos se olisi konkreettista ainetta, sormet olisivat adrenaliinista tahmeat kirjan lukemisen jälkeen. Joltain tältä tuntui Ilkka Remeksen ensimmäisten kirjojen lukeminen kauan sitten.

Sakaali ei ole jännitystä vain jännityksen vuoksi. Niin kuin moni muu, hän kirjoittaa tekoälyn ja aivan uudenlaisten asejärjestelmien mahdollisuuksista ja niiden muodostamista uhkakuvista. Niistä suurin on kysymys itsenäiseen päätöksentekoon pystyvistä tappokoneista, joita Ansamaan mukaan on jo koekäytössä Ukrainassa.

"Olemme ihmiskuntana vakavien moraalisten kysymysten äärellä. Annammeko tulevaisuudessa koneille vallan päättää elämästä ja kuolemasta?" hän kysyy Sakaalin jälkisanoissa. Ansamaa pitää todennäköisenä, että niin tulee käymään.

Niinpä. Jos jokin tuhokone on olemassa, sitä myös käytetään ennen pitkää. Sellainen on ihminen.

Ennen kuin itsenäiseen toimintaan pystyviä aseita käytetään Utissa, Ansamaa vie lukijan dystooppiselle, mutta samalla fantastiselle matkalle. Se lähtee liikkeelle syyskuusta 2024, jolloin Israel tappoi useita terroristijärjestö Hizbollahin johtajia ja haavoitti tuhansia räjäyttämällä heidän käyttämiään hakulaitteita. Liikaa juonia paljastamatta voi sanoa, että Marko Karhua syytetään yllättäen yhteydestä iskuun, ja sitten paljastuu, että vastaavanlaisia murhia voisi tehdä käytännössä jokaisessa eurooppalaisessa kodissa.

Tämä tieto vie Karhun Brysseliin Natoon, jolta matkalta hänet siepataan ja Sakaali kääntyy toimintaromaaniksi. Hizbollahin vankina hän tapaa Sakaaliksi kutsutun brittiagentin, jolla lienee rooli myös tulevissa osissa.

Tulevaisuuden, todennäköisesti hyvin lähitulevaisuuden, aseiden lisäksi Alex Ansamaa kirjoittaa maailmaa epävakauttavasta "konsortiosta", joka kuulostaa ensin salaliittoteorialta. Mutta kun ajatellaan pelkästään Donald Trumpin MAGA-hallintoa, Ansamaa voi olla pelottavan lähellä sitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Pelintekijä lupasi paljon. Sakaalilla Alex Ansamaa astuu siihen Suomen parhaiden ajankohtaistrilleristien joukkoon, johon kuuluvat Helena Immonen ja Aamos Honka unohtamatta vanhoja konkareita Ilkka Remestä ja Taavi Soininvaaraa. Seikkailu, teknologian tuntemus ja asiantunteva tulevaisuuden, osin jo nykyisyyden, hahmottaminen tekevät valtavan vaikutuksen, kun ne yhdistyvät osaavissa käsissä.

Satu Rämö yltää uransa parhaaseen suoritukseen Hildur-sarjan kuudennessa osassa Dísa

 Satu Rämö: Dísa. 440 sivua, WSOY 2026.

Aina enemmän ei ole enemmän, mutta nyt on. Satu Rämön Hildur-sarja on ollut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta lumoavaa luettavaa, mutta kuudes osa Dísa on vielä enemmän. Aiempia osia suurempi sivumäärä on mahdollistanut tavallista rikkaammat ja mutkikkaammat juonikuviot, niiden perinpohjaisen yhteiskunnallisen taustoittamisen sekä hyvät henkilökuvat.

Alussa Dísa tuntuu enemmän kauhuromaanilta kuin dekkarilta. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Isafjördurista sijaitsee pieni Flateyrin kylä, jonka kirjakaupan yhteydessä olevaan Airbnb-majoitukseen asettuu suomalainen liikemies Veli K. Lehto. Sitä pitävä Barbara Jónsdóttir, jota kaikki kutsuvat nimellä Satavuotias-Barbara, ei sittenkään haluaisi Lehdon nukkuvan varaamassaan huoneessa. On täysikuun aika, ja silloin talossa kummittelee.

Veli ei usko naisen höpinöitä. Kun Satavuotias-Barbara menee seuraavan kerran hänen huoneeseensa, siellä on verta kuin teurastamossa. Miestä itseään ei ole missään.

Islantilainen talvinen perinnejuhla keskeytyy, kun poliisipäälliköksi noussut Jakob huomaa notkuvilla tarjoiluvadeilla jotain outoa. Nyyttikesteille on tuotu vadillinen ihmisen suolistoa ja sisäelimiä.

Kadonneen Veli K. Lehdon tapausta selvitellessään poliisit Hildur, Jakob ja Einar tapaavat Flateyrissä kolme srilankalaista naista, jotka kutovat ahtaassa loukossa turistien himoitsemia aitoja islantilaisia villapaitoja. He kehuvat silti olojaan, onhan asunto ilmainen ja palkkaakin maksetaan. Jokin heissä jää silti vaivaamaan Hilduria.

Yhdeltä osin Dísa on taitava rikosromaani globalisaatiosta ja työperäisestä hyväksikäytöstä, mikä on meilläkin tuttua etenkin rakennusalalla.

Sitten on teoksen nimihenkilön Dísan juonihaara. Huumeiden salakuljetuksesta kiinni jäänyt yksikätinen nainen toimii nyt poliisin tiedonantajana. Poliisin tähtäimessä on Árni Emilssonin ja María Magnúsdóttirin johtama rikollisliiga, jota on sivuttu sarjan aiemmissa osissa ja joiden takia Hildurin sisar Björk istuu vankilassa, josta on pian vapautumassa.

Lisäksi Dísa käy vapaaehtoisena keskustelemassa turvakodin asukkaiden kanssa. Kun poliisi ja yhteiskunta eivät pysty suojelemaan puolisoidensa väkivallan kohteena olevia naisia, Dísa ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Kolmannella tasolla Rämö mutkistaa sarjan päähenkilöiden elämäntilannetta. Suomesta Islantiin tullut Jakob on nyt avoliitossa lentoemäntä Gudrúnin kanssa. He odottavat kaksosia, mutta sitten Jakob mokaa. Työtoveri Einar puolestaan tarjoaisi Hildurille turvallista parisuhdetta, mutta Hildur on siihen liian sitoutumiskammoinen.

Dísan eri osaset kulkevat hyvässä tasapainossa, ja nimenomaan kulkevat. Teoksen sivumäärä antaa tilaa edetä kiirehtimättä kaikilla osa-alueilla, mutta ei Rämö myöskään viivyttele turhaan. Näin hyvin rakennettua, hyvin mietittyä, täysipainoista ja pintaa syvemmälle menevää rikosromaania on miellyttävää lukea. Uusia islantilaisuuden erityispiirteitäkin on taas mukana.

Satu Rämö on ottanut kertojana harppauksen eteenpäin. Dísa nousee jo muutenkin hyvän sarjan parhaaksi osaksi. 

Arvoitus, jännitys ja tavallinen arki sulautuvat yhdeksi Nilla Kjellsdotterin taitavassa, ahdistavassakin, dekkarissa Unipoika

 Nilla Kjellsdotter: Unipoika (Drömmaren). Suomentanut Anna Heroja. 366 sivua, Gummerus 2026.

Psykologisen dekkarin huippuosaaja Nilla Kjellsdotter jatkaa vakuuttavaa työtä Murhia Pohjanmaalla -sarjassaan. Sen viides osa Unipoika tarjoaa kutkuttavia arvoituksia heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tintin Nyblom pakkaa treenikassiinsa seksikkäät alusvaatteet, mutta sanoo miehelleen lähtevänsä salille. Siitä edetään murhaan, jonka motiivia Kjellsdotter avaa vähitellen jo tutuksi tulleeseen tapaan Silloin-takaumissa. Lopulta tässä tunteisiin voimakkaasti käyvässä tarinassa on tärisyttävää jännitystä.

Murhattu on syyttäjä Björn Friberg, jonka piti seuraavana päivänä toimia Vaasan käräjäoikeudessa moottoripyöräjengin johtajaa Jyrki Salorantaa vastaan. Jälki on sellaista, että murhaaja on toiminut raivon vallassa. 

Epäilykset kohdistuvat tietysti The Silent Preachers -nimiseen jengiin. Dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että syyllinen ei löydy sieltä, mistä ensikatsomalla näyttää. Siksi tällaisen juonipaljastuksen voi tehdä, koska se on niin itsestään selvä.

Kjellsdotterin kirjoissa kuvataan Vaasan poliisin rikososastoa kollektiivina, mutta heistä etualalla on nyt vanhempainvapaalla oleva ja sillä pitkästyvä Mija Wadö. Hän tekee parin vuoden takaisesta itsemurhasta havainnon, että se ei ehkä mennytkään niin kuin luultiin. Pieni tyttövauva kainalossa ja koira hihnassa Mija alkaa tehdä omia tutkimuksia asian suhteen.

Kjellsdotter on aiemmissa kirjoissaan yhdistänyt suurenmoisesti arvoituksen, poliisiensa tavallisen arjen, koskettavat henkilökuvat ja jännityksen. Unipoika on sellainen, että kaikki tämä toimii taas saumattomasti. Hän rakentaa henkilökuvia, jotka saavat tuntemaan myötätuntoa ja nostattavat suuttumusta heikomman sortajaa kohtaan. Unipoika on psykologisesti loppuun asti mietitty traaginen tarina ihmisistä, joiden ainoa "vika" on herkkyys, ja mihin se voi johtaa.

Unipojan päätarina on Björn Fribergin murha, jonka tutkinnassa on mukana Mijan puoliso Ronnie. Hänenkin kohdalleen Kjellsdotter virittää salaisuuden heti kirjan alussa. 

Sivutarina on Mijan tutkinta itsemurhaan liittyvistä outouksista. Niiden rinnalla seurataan ravintolassa tiskaajana työskentelevää Sashaa, jolla on yhteys The Silent Preachers -nimiseen rikollisjengiin. Sen kautta Kjellsdotter laittaa liikkeelle arvoituksen, jota hyödyntää tulevissa jatko-osissa.

Edelleen dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että Mijan omat tutkimukset yhdistyvät jollain lailla rikospoliisien tutkimiin murhiin, sillä Björn Friberg ei jää ainoaksi uhriksi.

Suomalainen Nilla Kjellsdotter teki läpimurron Ruotsin kautta. Nyt hänen kirjojaan julkaistaan Pohjoismaiden lisäksi Virossa. Murhia Pohjanmaalla -sarja nousi nopeasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kärkeen. Kjellsdotter rakentaa tavallista syvällisemmät tarinat niin, että murhaajaa ei arvaa millään ennen kuin hän itse kertoo, kuka sen teki. Tämä pätee myös Unipoikaan.

Blix ja Ramm -dekkarisarjan uusin osa Uhri on oudon junnaava, mutta juoni taas laatutyötä

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Uhri (Offer). Suomentanut Jaana Palanterä. 416 sivua, Otava 2026.

Hypertuotteliaan kirjailija Jörn Lier Horstin ja toimittaja Thomas Engerin Blix ja Ramm -sarjan suomennokset etenevät Uhri-nimisellä teoksella osaan viisi. Huomasin sarjan vasta kesällä ja ihastuin Polttomerkkiin todella paljon. Sen jälkeen olen lukenut aiemmatkin osat, jotka ovat vahvistaneet mielikuvaa pohjoismaisesta laatusarjasta.

Odotukset Uhrin suhteen olivat siis tapissa. Ehkä pettymys tuntuu sen takia suuremmalta kuin olisi tarpeen. Uhri on edellisten osien tapaan todella hyvin mietitty ja rakennettu monikerroksinen jännitystarina. Se vain junnaa harmillisen pitkään ennen kuin lähtee kunnolla liikkeelle.

Blix ja Ramm ovat epätavanomainen sankaripari dekkareissa. Alexander Blix oli sarjan alussa rikostutkija, joka tutustui verkkolehden toimittajaan Emma Rammiin ja ryhtyi antamaan hänelle vihjeitä meneillään olevasta murhatutkinnasta. Syyksi paljastui, että Blix oli nuorena poliisina ampunut Rammin isän vaarallisessa pidätystilanteessa.

Jatko-osissa Blixin tytär on murhattu ja Blix istui vankilassa murhaajan tappamisesta. Nyt hän on vapautunut tuomiostaan. Ramm taas on jättänyt toimittajan työt. Kummankin tulevaisuus on auki, mutta Uhrin lopussa sille löytyy uusi suunta.

Uhrissa menneisyys tekee paluun - useammalla tapaa. Maastosta löytyy ylös kaivettu ja löydettäväksi tarkoituksella jätetty murhattu nainen, jonka katoamisen tutkintaa Blix oli poliisina johtanut. Blix alkaa saada vihjeitä murhaajalta. Hänet on vedetty peliin, jonka sääntöjä entinen tutkinnanjohtaja ei ymmärrä.

Emma Rammia taas pyydetään tutkimaan tulipaloa ja mahdollista murhaa. Uhria ei tosin ole löydetty, mutta teinityttö Carmenin isäpuoli on vangittu epäiltynä murhasta. Carmen on vakuuttunut isäpuolen syyttömyydestä.

Paitsi että Uhrin alku on hidas, se on myös sekava kahden rinnakkain kulkevan jutun takia. Siitäkin huolimatta, että Blix ja Ramm sekaantuvat toistensa tutkimuksiin.

Menneisyydestä on kyse myös isossa kuvassa. Murhaaja kostaa lapsena kokemiaan vääryyksiä. Kenelle, sitä ei voi tässä kertoa, koska se paljastaisi saman tien jutun juonen, joka oikeasti avautuu vasta yli 200 sivun jälkeen. Siinä yhteydessä Blix joutuu tapaamaan hoivakodissa asuvan isänsä, johon ei ole pitänyt yhteyttä kymmeniin vuosiin.

Blix ja Ramm -sarjan vahvuuksia ovat etevien juonten lisäksi vahvat henkilökuvat. Uhrissa Alexander Blix saa lisää syvyyttä, mutta Emma Ramm jää hieman ulkokehälle. Valotetuksi tulee myös perheiden monimutkainen ja joskus hyvin raskas dynamiikka. Se on taustalla kummassakin murhajutussa.

Horst ja Enger ovat vakiohahmoistaan huolimatta yrittäneet kirjoittaa jokaisesta yhteisdekkaristaan erilaisen. Eikä se ole jäänyt mitenkään yritykseksi, vaan kirjojen tempo ja tyylilajikin ovat vaihdelleet kiitettävällä tavalla. Uhrissa palataan sarjan aloittaneen Lähtölaskennan sarjamurhaajajännitykseen, mutta se tehdään nyt eri tavalla. Ehkä se selittää, miksi Uhri tuntuu hitaalta ja junnaavalta, sillä Lähtölaskennassa murhaajan jäljitys on kuumeista ja kiihkeää.

Kari Wikholmin romaani Korpraalin tie kertoo hänen isästään sotakirjallisuudessa vähän kuvatuissa taisteluissa Hangon rintamalla jatkosodan alussa

 

Kari Wikholm: Korpraalin tie: Hanko 1941. 269 sivua, Docendo 2026.

Vieläkö Suomeen mahtuu uusia sotakirjailijoita? Erkki Palolampi aloitti nykymuotoiset sotaromaanit talvisotakuvauksella Kollaa kestää, joka ilmestyi vuonna 1940. 86 vuodessa jo useampi kirjailijapolvi on käynyt läpi samat talvi- ja jatkosodan taistelut romaanisarjoissaan. Pelkästään talvisodasta ilmestyi 90 romaania ennen kuin ne kiellettiin marraskuussa 1940 - siis vain puolessa vuodessa sodan päättymisestä.

Raaseporilaisen Kari Wikholmin ensimmäinen sotaromaani, jatkosodan alkukuukausiin sijoittuva Korpraalin tie mahtuu hyvin mukaan useammasta syystä. 

Ensimmäinen on se, että kirja kertoo hänen isänsä Kay Wikholmin tarinaa. Se pohjautuu laajan arkistomateriaalin lisäksi kirjailijan isän ja muiden asiasta perillä olevien haastatteluihin. Kay Wikholm esiintyy kirjassa nimellä Sven Wiklund.

Toiseksi Korpraalin tie ei kuvaa korpisotaa Itä-Karjalassa eikä Kannaksella niin kuin melkein kaikki sotaromaanit, vaan jatkosodan ensimmäisen kesän ja syksyn taisteluita Hangon rintamalla, jota kautta puna-armeijan oli määrä edetä Helsinkiin. Taistelut saarissa ja vaikeakulkuisessa saaristossa ovat tuore näkökulma sotaan. Se vaati erikoistaitoja, joita oli vedet ja karikot tuntevilla kalastajilla ja entisillä pirtun salakuljettajilla. Sellaisen Wikholm on tehnyt Svenistäkin. Oikeasti salakuljetuksessa oli mukana Kari Wikholmin isoisän veli.

Varsinaiset sotatoimet olivat yhtä raakaa teurastusta kuin muillakin rintamilla.

Ja vielä kolmas syy: Kari Wikholm luo kokonaiskuvaa jatkosodan ensi kuukausista Suomen eteläkärjessä, ei pelkästään pistä tannerta ryskymään. 

Näkökulmahenkilöitä romaanissa on useita. Yksi on lotta Iiris Borgström, jonka kanssa Sven seurustelee vaihtelevalla intensiteetillä. Toinen on sukellusvenetaisteluiden saksalainen erikoismies Heinrich von Papenberg, joka osallistuu taisteluihin Suomenlahdella ja jonka mielenmaisemaa Wikholm yrittää luodata. Kolmas keskeinen henkilö on neuvostojoukkoja Hangon rintamalla johtava koomisen turhamainen kenraalimajuri Sergei Kabanov ja neljäs Svenin veli Walter, joka on mukana panssarilaiva Ilmarisen tuhossa syyskuussa 1941.

Saaristotaisteluita on sotakirjallisuudessa kuvattu vain vähän, vaikka Suomen itsenäisyys oli siitä suunnasta yhtä uhattu kuin idästä käsin. Kari Wikholm onnistuu tässä. Suomi oli joutunut vuokraamaan Hangon niemimaan talvisodan jälkeen. Vastakkain oli 30000 neuvostosotilasta ja 22000 suomalaista puolustajaa.

Yhtä vähän on kuvattu sitä, mitä sotavainajille tapahtui ennen kuin heidät haudattiin kotiseurakunnan multiin. Lotat pesivät pojat ennen kuin heidät laitettiin arkkuihin. Kolkoimmin tästä kertoo Kalle Päätalo romaanissa Juoksuhautojen jälkeen. Talvisodassa jäätyneet ruumiit sulatettiin öiseen aikaan saunassa. Hiljalleen sulaminen sai ruumiit liikkumaan tavalla, joka näytti kuin kuolleet ryömisivät. Lotta Iiris Borgströmin tehtävä ei ole yhtä kammottava Korpraalin tiessä, mutta toisaalta hän joutui laittamaan tuttuja poikia hautauskuntoon.

Kari Wikholmin pieni sotaromaani täyttää paikkansa kertomalla tosipohjaisista vähän tunnetuista tapahtumista ihmisen tasalta. Svenin ja Iiriksen toiveet ovat kuin kaksi lastua maailmanpolitiikan myrskyssä. 

Wikholm on kaupan ja liikkeenjohdon ammattilainen, kirjailijana amatööri, mutta se ei haittaa lukemista, vaikka näkyy tekstissä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt romaani Pirtun tie, rutt 96, joka kertoo pirtun salakuljetuksesta kieltolain aikana.

Hanko säilyi Suomella, kun neuvostojoukot vetäytyivät viimeistään joulukuun alussa, ja vuokrasopimus raukesi. Svenin seuraava osoite oli Aunus, joten jatkoa seurannee.

Annina Holmberg kirjoitti Kaj Chydeniuksesta elämäkerran, jossa työ ja ihminen nivoutuvat yhteen

Annina Holmberg: Kalliolle kukkulalle - Kaj Chydeniuksen elämän nuotit. 410 sivua, Otava 2026.

Talvella vuonna 2009 saatoin itseni liemeen. 1970-luvun poliittisen laululiikkeen maineikkain säveltäjä Kaj Chydenius julkaisi muistelmansa Muistin juuri. Menin haastattelemaan häntä Kansan Uutisten viikkolehteen uteliaana juuri siitä 1970-luvusta. Sen sijaan hänen valtavasta ja monipuolisesta tuotannostaan sen jälkeen en tiennyt mitään, eikä silloin ollut suoratoistopalveluita, joista siihen olisi voinut tutustua. 

Tilanne oli nolo, koska Chydenius teki selväksi, että ei halua politiikasta, poliittisesta musiikistaan eikä etenkään taistolaisuudesta. On pelkästään hänen ansiotaan, että jutusta tuli kuitenkin ihan hyvä. Chydenius intoutui puhumaan häntä innoittaneista runoista ja yhteistyöstään uusien runoilijoiden kanssa.

Hankala tilanne muistui mieleen, kun luin Annina Holmbergin kirjoittamaa Kaj Chydeniuksen elämäkertaa Kalliolle kukkulalle. Säveltäjän tuotteliaisuus ja monipuolisuus hakevat vertaistaan. Sävellyksiä syntyi tuhansia, studioalbumeita 29 vuosien 1966 ja 2017 välillä. Siellä on voimaiskelmää, laulelmia, lastenlauluja, oratorioita, oopperaa ja teatterimusiikkia - ja tietysti myös ne suurimmat poliittisen laulun klassikot. 

Eniten elämään ovat jääneet uran alkuvaiheen rakkauslaulut. Niiden ansiosta Chydenius on yksi toivotuimmista säveltäjistä Ylen huippusuositussa Elämäni biisi -ohjelmassa.

Annina Holmbergkin sivuuttaa Chydeniuksen aktiivisen taistolaisajan nopeasti kirjassaan, ja antaa siitä puheenvuoron miehelle itselleen hänen omista muistelmistaan: "En ole muuttanut maailmankatsomustani 60-luvusta. Olen reilusti sama mies edelleen."

Ikuiseksi arvoitukseksi on jäämässä, miksi 1960-luvun raikkaan vasemmistolaisuuden edelläkävijöistä tuli 1970-luvun totisia ja dogmaattisia kommunisteja, koska muistelija toisensa jälkeen on vaiennut asiasta.

Annina Holmberg on etsinyt ihminen Kaj Chydeniusta, ja löytänyt. Kiitettävän tiiviisti hän käsittelee uran alkuajat Lapualaisoopperoineen ja kabareineen. Ne ovat yleisessä tiedossa, käsitelty lukemattomissa kirjoissa ja lehtijutuissa.

Hypertuotteliaasta säveltäjästä paljastuu koko inhimillisen elämän kirjo. Hän vähätteli omia tekemisiään, mutta oli äärimmäisen pettynyt, kun Suomen säveltäjien liitto hylkäsi jäsenanomuksensa. Itsekriittisyydestään huolimatta hän ei sietänyt itseensä kohdistunutta pilaa eikä arvostelua. 

Chydeniuksen huumori tuntuu lukijasta todella tylyltä, ja poikiaan hän varoi kehumasta, mutta yleisöön suhde oli lämmin ja mutkaton. 80-vuotisjuhlakonsertissaan Finlandia-talolla hän ei välittänyt pönöttää paikalla olleiden presidenttien Tarja Halosen ja Sauli Niinistön kanssa, vaan seurusteli tavisyleisön kanssa ja myi halukkaille levyjään.

Omaa työtään hän ei halunnut kohottaa. Chydenius vertasi tekevänsä lauluja siinä kuin leipuri pullaa.

Kaj Chydenius kuului Kom-teatteriin perustajiin. Sieltä alkaneet ystävyyssuhteet kantoivat loppuun asti. Heihin kuuluivat Annina Holmbergin vanhemmat Ritva ja Kalle Holmberg, vaikka Chydenius jossain vaiheessa kokikin Kallen hylänneen itsensä ryhtyessään ohjaamaan oopperoita. Omia muistojaan Kaj Chydeniuksesta Annina Holmberg olisi voinut kertoa enemmän.

Yksi, mutta vain yksi, Holmbergin kirjan parhaita puolia on vuosikymmeniä kestäneen taiteilijayhteisön kuvaus. Moniin pitkäaikaisiin yhteistyökumppaneihinsa Chydenius tutustui jo 1960-luvun alkupuolella ennen Ylioppilasteatteria opiskellessaan Kauppakorkeakoulussa ja toimiessaan kriitikkona ensin Kauppalehdessä, sitten Hufvudstadsbladetissa.

Tuttujen kanssa pidettiin yhtä kesämökeillä ja Chydeniuksen ja tämän Jaana-vaimon kodissa säännöllisesti järjestetyillä illallisilla, joihin pukeuduttiin paremmin. Porukkaa yhdistävillä pikkujouluilla oli tarkka koreografia. Kuvauksista tulee mieleen Tuusulanjärven taiteilijayhteisö sata vuotta aiemmin.

Kaj Chydeniuksen ensimmäinen sävellys on Eino Leinon runo Lemminkäisen äidin kehtolaulu vuodelta 1964. Viimeinen levy Kaj Chydenius 80 vuotta ilmestyi vuonna 2020. 

Mutta kenen runoja hän sävelsi eniten? On melkoinen yllätys, että hän ei ollut Aulikki Oksanen, ei Marja-Leena Mikkola eikä edes Eino Leino, vaan Aunimarjut Kari 412 sävellyksellä. Kaksikon tiet olivat kohdanneet, kun Chydenius etsi pohjoissuomalaista runoilijaa.

"Kaj oli äärimmäisen tasaveroinen runoilijan kanssa. Hän ei koskaan asettunut kenenkään yläpuolelle, eikä hänessä ollut häivähdystäkään narsismia", Kari kertoo Kalliolle kukkulalle -kirjassa.

Aunimarjut Kari on vuonna 1967 syntynyt Raahessa asuva runoilija ja opettaja.

Vuonna 1964 alkaneen Chydeniuksen sävellysuran viimeiseksi jäänyt teos on vielä julkaisematta. Aunimarjut Karin Sydänpolo -niminen runo ilmestyy näinä aikoina levyllä, jossa hänen musiikkiaan tulkitsevat pojat Kalle ja Jussi Chydenius sekä Oona Airola.

Kaj Chydenius kuoli 84-vuotiaana huhtikuussa 2024. Hän eli äärimmäisen työteliään elämän, sävelsi ja esiintyi niin pitkään kuin se oli mahdollista. Elämää rikastuttivat lähipiiri, iso ystäväjoukko ja lukuisat matkat, joista Berliini oli rakkain kohde. 

Annina Holmberg kertoo miehestä, joka oli tarkka siitä, että sanat lauletaan jämptisti ja oikein niitä venyttämättä, mutta toisaalta hän oli ehtymätön kielellä leikkijä. Hän löysi lauluilleen aina uusia tulkitsijoita ja rohkaisi kirjoittajia. Itselleen tuntemattomat harrastajat lähettivät Chydeniukselle runojaan, joista syntyi lauluiltoja ja levyjä. 

Alussa mainitussa haastattelussani Kaj Chydenius sanoi pitävänsä hyvänä, että on ei-akateeminen ruohonjuuritaso, joka laittaa mielipiteensä runoihinsa. Omana tehtävänään hän piti heidän rohkaisemista ja itsetuntonsa kasvattamista.

Kansan mies viihtyi kansan parissa ja puki kansan tuntoja laulujen muotoon, jossa ne yleensä saavuttavat suuremman yleisön kuin runokokoelmien sivuilla. Annina Holmbergin taitavissa käsissä Kaj Chydeniuksesta on syntynyt muotokuva, joka kertoo suuresta taiteilijasta ja ihmisestä kaikkine puolineen.