Kaarina Riikonen -dekkari Taidekauppias katoaa yhdistää rikosjutun ja yli viisikymppisen päähenkilön elämänvaiheita

 

Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa. 338 sivua, Docendo/CrimeTime 2026.

Toimittaja Marja Aarnipuron luoma toimittaja Kaarina Riikonen ratkaisee rikoksia jo yhdeksännen kerran teoksessa Taidekauppias katoaa. En ole aikaisempia lukenut. Kevyehköt cozy crime -dekkarit eivät vaan uppoa. Mutta jos ei muuta, niin ainakin dekkarisivistyksellisistä syistä Suomen alan keskeisten tekijöiden tuotanto on oltava edes jossain määrin hallussa.

Kaarina Riikonen on Apua ja Seuraa muistuttavan Viikko-lehden keski-ikäinen toimittaja. Hän törmää jatkuvasti rikoksiin, joista ei voi pitää näppejään irti. Sarjan uusimmassa osassa hän on heittäytynyt yrittäjäksi, ja perustanut kahden ystävänsä kanssa muun muassa rikosaiheisia podcasteja tuottavan viestintätoimiston. Sen nimi on Kaapeli Media.

Podcastiin haastateltava rikosylikomisario Anton Koivunen tulee puhuneeksi sen verran varomattomasti juuri kuulemastaan katoamistapauksesta, että Kaarina Riikosen tuntosarvet nousevat sojottamaan: antiikkiliikkeen pitäjä, tunnettu ja arvostettu taidekauppias Erik Höglund on kadonnut. Taas mennään.

Cozy crimen piirteisiin kuuluu voimakas ihmissuhdepainotus. Naimisissa oleva Kaarina on viattomasti ihastunut Antoniin, joka taas on edelleen ihastunut Erik Höglundin vaimoon Lisa Höglundiin. Kouluaikojen valloitusyritykset kuitenkin menivät pieleen, kun Lisa valitsi Erikin. Yhteyttä on pidetty harvakseltaan läpi vuosikymmenten. Yksin elävän Antonin silmissä Lisa on edelleen kaunotar ja haaveiden kohde.

Tasaisen Erikin menneisyydestä löytyy sen verran puolison yllättävää painolastia, ettei tahallista katoamista voi sulkea pois. Todistajaksi kuitenkin ilmaantuu Jakariksi kutsuttu laitapuolen kulkija. Hän on nähnyt, että antiikkiliikkeen ulkopuolella Iso Roballa kaksi miestä pakottaa Erik Höglundin Mersun takapenkille. Vanha asentaja on tunnistanut sen olevan E-sarjaa ja nähnyt osan rekisterinumerostakin.

Anton Koivusen johtama ryhmä ja Kaarina omilla tahoillaan selvittävät siis sieppausta. Miten tapaukseen liittyvät Erik Höglundin tekemät oudot rahansiirot? Entä entinen liikekumppani Rolf Ekholm, johon Erikin välit ovat menneet poikki rahariidan takia, mutta jonka kanssa he ovat hiljattain tavanneet?

Elämäntyönsä kirjoittamalla tehnyt entinen Avun päätoimittaja ja kirjailija Marja Aarnipuro vie juttua eteenpäin kuin joki lauttaa. Luontevasti ja vaivattoman tuntuisesti. Taidekauppias katoaa on kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Poliisin ja Kaarinan näkökulmien vuorottelu tuovat vaihtelevuutta. Ihastumisia ja ihmissuhteita on ennakkoluulojani vähemmän.

Jännitystä teoksessa ei ole, mutta mysteeriä on riittävästi. Se on kyllä sanottava, että ei Kaarina Riikonen ainakaan tällä kertaa varsinaisesti ratkaise. Hänen kohdalleen vain osuu useita sattumia, jotka vievät kohti ratkaisua.

Anton Koivusen ryhmän poliiseista ainoana erottuu rikosylikonstaapeli Pentti Hakkarainen ainaisella kahvilla ja munkilla sekä vanhoilla sanonnoillaan. Ne ovat kyllä hyviä, ja osin itsellenikin tuntemattomia, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Koko aamun juoksin jäniksen perässä, enkä saanut kiinni edes häntää, Hakkarainen vastaa, kun häneltä kysytään, onko rekistereistä löytynyt mitään. Tämä ei ole ohi ennen kuin lihava leidi laulaa, sopii erinomaisesti poliisiromaaniin, jossa todisteita on jo paljon koossa, mutta ratkaiseva puuttuu.

Kaarina Riikonen -dekkareiden suosio on helppo ymmärtää, vaikka en kuulukaan kohderyhmään. Tässä osassa yli viisikymppinen utelias rouva on helppo samaistumisen kohde ikätovereilleen. Sarjassa on aiemmin käsitelty ainakin vaihdevuosia, jotka nyt ovat Kaarinalla helpottumassa, sekä rintasyöpää, jonka Aarnipuro on itsekin sairastanut ja kirjoittanut siitä kolme tietokirjaa. Suomalaisia dekkareita julkaistaan vuosittain lähes sata, mutta Kaarinan kaltaisia päähahmoja on vähän.

Taidekauppias katoaa -teoksessa yli viisikymppisen elämään tulevana käänteenä Aarnipuro käsittelee pinnallisesti huolta ikääntyvistä ja sairaista vanhemmista.

Kaiken lisäksi dekkari on lähes väkivallaton. Todennäköisesti se puree lukijakuntaan, joka haluaa pientä vaaratonta jännitystä ja mysteeriä elämään, mutta ei halua yhtään enempää ahdistusta kuin tämä hulluksi mennyt maailmaa tarjoaa ihan reaaliajassa.

Putin-kriitikko Mihail Zygar kertoo uudella tavalla Neuvostoliiton romahduksesta häikäisevässä kirjassaan Maan pimeällä puolella

 Mihail Zygar: Maan pimeällä puolella - Kuinka Neuvostoliitto romahti ja palasi (The Dark Side of the Earth. Russia´s Short-Lived Victory over Totaliatarism). Suomentanut Kyösti Karvonen. 624 sivua, Otava 2026).

Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa. Syyt on kerrottu ja kerrattu lukemattomissa historiateoksissa: maan talous romahti, samoin usko kommunismiin ja neuvostoyhteiskuntaan, joka oli jäänyt dramaattisesti jälkeen läntisistä kilpakumppaneistaan.

Venäläinen toimittaja Mihail Zygar kertoo saman tarinan uudella innostavalla tavalla. Hänen kirjansa Maan pimeällä puolella kuvaa Neuvostoliiton romahdusta tarinallisesti ihmisten kautta. Suurten johtajien ja tunnettujen toisinajattelijoiden lisäksi teoksen hahmoja ovat neuvostoliittolaiset rockmuusikot ja kapinalliset elokuvaohjaajat eli maassa kaikesta huolimatta vallinnut underground sekä muun muassa nuori liettulainen näyttelijä. 

Teos on moniääninen kirjava mosaiikki pieniä ja suuria tapahtumia. Se tuo esiin erilaisia toisiinsa vaikuttaneita kytkentöjä, joita normaali historiankirjoitus ei havaitse keskittyessään talouteen, asevarusteluun ja politbyroon sisäisiin kamppailuihin. Zygar on sitä varten tehnyt yli 300 haastattelua ja kahlannut arkistoissa.

Mihail Zygarilta on aiemmin suomennettu kaksi Vladimir Putinia kritisoivaa kirjaa Putinin sisäpiiri sekä Venäjän hyökkäystä Ukrainaan käsittelevä Sota ja rangaistus. Uusi teos kaiken muun lisäksi osoittaa, että sodan siemeniä kylvettiin jo Neuvostoliiton loppuhetkillä.

Putin itse on pieni väritön hahmo Zygarin kuvaamana aikana.

Maan pimeällä puolella on kronikka Neuvostoliiton kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta. Se alkaa vuodesta 1961, jolloin Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen, ja Neuvostoliitto voitti avaruuskilvan ensimmäisen erän. Siitä alkanut optimismin kausi loppui elokuussa 1968, kun neuvostopanssarit vyöryivät Prahaan. Se tuhosi länsimaiden nuorison silmissä Neuvostoliiton moraalisen ylemmyyden Vietnamissa sotaa käyvään Yhdysvaltoihin verrattuna.

"Vuosi 1968 tappaa uskon neuvostoideologiaan", Zygar kirjoittaa.

Maan pimeällä puolella on tarinallisen histotiankirjoituksen juhlaa samaan tapaan kuin Antony Beevorin sotahistorialliset ja viimeksi Venäjää käsittelevät kirjat. Loistavasti kirjoitettu teos hyppii lyhyin luvuin henkilöstä ja näkökulmasta toiseen johdonmukaisuutensa kuitenkin koko ajan säilyttäen. Vaikutelma on kuin trilleriä lukiessa. Kirjaa on vaikea jättää kesken, vaikka sitä ei voi välttää, kun sivuja on yli 600.

Zygarin havainnot ovat laimeammillaankin mielenkiintoisia ja parhaimmillaan hiuksia nostattavia. Kun mietitään, miksi uusi Venäjä syöksyi 1990-luvulla rosvokapitalismiin ja rikollisjoukkojen tulitaisteluihin kaupunkien kaduilla, on syytä tutustua georgialaiseen entiseen rikolliseen ja vankiin nimeltä Jaba Ioselani. Hän mursi neuvostoliittolaisten gangsterien kunniakoodin, jossa järjestelmän ja valtiollisten instituutioiden kanssa ei olla missään tekemisissä. Ioselani alkoi työskennellä korruptoitujen viranomaisten ja miliisin kanssa. Sitä kautta rikolliset pääsivät mukaan maan talouselämään ja politiikkaan.

Tshernobylin onnettomuus keväällä 1986 johti Zygarin mukaan Neuvostoliiton kansalaisyhteiskunnan läpimurtoon. Suomessa myöhemmin 1980-luvulla tunnetuksi tullut musiikkikriitikko Artemi Troitski ryhtyi puuhaamaan tukikonserttia onnettomuuden uhrien auttamiseksi. Eskuvana oli edellisvuoden Live Aid. Siitä tuli Neuvostoliiton ensimmäinen suuri rock-konsertti. Lippuja myytiin 30000 ja konsertti lähetettiin Neuvostoliiton televisiossa.

"Tähän asti valtion käsi on ulottunut joka paikkaan. Ja nyt osoittautuu, että ruohonjuuritason aloite on mahdollinen, että voi järjestää suurtapahtuman ilman virkamiehiä, tarkastajia, sensoreita, pomoja", Zygar ihastelee.

Hänen kirjansa on täynnä esimerkkejä siitä, miten neuvostovalta repeili reunoiltaan kohti keskusta ja lopullista luhistumista. 

Vuonna 1987 syntyy ensimmäinen oppositiovoima, äärioikeistolainen Pamjat ja seuraavana vuonna hyväksytään laki osuuskunnista. Sallitaan yrittäjyys, jota edelliset 65 vuotta on pidetty rikollisena toimintana. 1989 pidetään osittain vapaat vaalit, joissa valitaan kansanedustajien kongressi. Sen aidot poliittiset väittelyt näytetään kaikelle kansalle suorissa tv-lähetyksissä. 

Asiat alkavat karata lopullisesti ja peruuttamattomasti maan päämiehen Mihail Gorbatshovin käsistä.

Vuonna 1990 KGB:n puheenjohtaja Vladimir Krjutshkov on vakuuttunut kommunistisen tien tulleen loppuun käydyksi. Neuvostoliiton pelastamiseksi tarvitaan uusi ideologia ja se on uskonto. No, nyt se on toteutunut.

Kirjan lopussa Zygar kuvaa henkeä salpaavasti Gorbatshovin ja Boris Jeltsinin valtataistelua, joka päättyi vanhoillisten vallankaappausyrityksen jälkeen jälkimmäisen voittoon. Kappaushankkeessa mukana ollut sisäministeri Boris Pugo teki sen jälkeen itsemurhan, mutta Zygarin mukaan vähäisempiä salaliittolaisia alkoi putoilla oudosti ikkunoista.

Analogioita yli 30 vuoden takaisista tapahtumista nykyiseen Venäjään riittää.

Neuvostoliiton loppuminen lopetti kylmän sodan 30 vuodeksi. Nobel-palkittu toimittaja Dmitri Muratov sanoo teoksessa sen johtaneen ennen näkemättömään teknologiseen loikkaan maailmassa. Syntyi "rauhanosinko", kun Yhdysvallat ja eurooppalaiset maat alensivat puolustusmenojaan, ja siirsivät voimavarojaan luonnontieteeseen, lääketieteeseen ja koulutukseen.

Nyt pyörä on käännetty taaksepäin. Mittaamattomia voimavaroja tuhlataan aseisiin, ja tällä tiellä ollaan vasta alussa. Miksi? Syy on tietysti Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka vaarantaa koko maanosan turvallisuuden.

Mutta miksi se tehtiin?  Zygarin mukaan siksi, että "Venäjällä nyt vallassa olevat ihmiset ovat viimeinen neuvostosukupolvi, niitä jotka omaksuivat neuvostokulttuurin mutta eivät neuvostouskoa"

"He ihannoivat kylmää sotaa, pitivät toisinajattelijoita pettureina ja tunsivat olonsa hyväksi puhuessaan mahtailevasti omasta suuruudestaan. Samaan aikaan he kuitenkin himoitsivat aina amerikkalaisia farkkuja, savukkeita ja alkoholia."

Kirjan oudolta tuntuva nimi tulee siitä, että Zygarin mukaan samanlaisia ihmisiä on nyt vallassa ympäri maailmaa. Ylen haastattelussa hän varoitti pimeyden olevan ottamassa jalansijaa nyt myös lännessä, jossa usko liberaaliin demokratiaan horjuu.

"Olemme nyt ikään kuin maapallon pimeällä puolella, koska 1980- ja 1990-luvuilla koettu idealismin kausi on selvästi ohi."

Antony Beevorin uusi huipputeos kertoo, miksi vuonna 1916 murhatulla Rasputinilla oli olennainen rooli Venäjän vuoden 1917 vallankumouksissa

 Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho (Rasputin: And the Downfall of the Romanovs). Suomentanut Jouni Avelin. 382 sivua, WSOY 2026.

Perjantaina 16. joulukuuta 1916 salaliittolaiset olivat valmiita: illan päätteeksi Rasputin olisi kuollut, ruumis upotettu Nevaan ja todisteet murhasta tuhottu. Murhassa käytettäisiin hyväksi Rasputinin himokkuutta naisiin. Hänet houkuteltiin ruhtinas Feliks Jusupovin palatsiin tapaamaan Jusupovin kaunista vaimoa Irinaa, joka todellisuudessa oli samaan aikaan Krimillä. Murha oli tarkoitus toteuttaa syanidilla, jolla Rasputinille tarjottavat leivonnaiset ja viini oli käsitelty.

Salaliiton alkuosa toimi, mutta myrkky ei vaikuttanut Rasputiniin. Joko se oli vanhentunutta tai leivonnaisissa ollut sokeri neutraloi myrkyn. Jusupovin hermot olivat riekaleina. Rasputin alkoi epäillä jotain ja teki lähtöä, koska luvattu tapaaminen Irinan kanssa siirtyi ja siirtyi.

Jusupov haki Browning-pistoolinsa ja ampui Rasputinia rintaan. Ruhtinaan kauhistukseksi tämä ei kuollut vieläkään, vaan kompuroi ulos palatsista. Äärioikeistolainen duuman edustaja ja maanomistaja Vladimir Puriskevits kiirehti perään ja viimeisteli verityön.

Siihen päättyi yksi merkillinen vaihe Venäjän historiassa. Historioitsija Antony Beevor katsoo uudessa teoksessaan Rasputin ja Romanovien tuho Rasputinin aiheuttaneen välillisesti Venäjän vallankumoukseksi kutsutun bolshevikkien vallankaappauksen seuraavana syksynä. Pistäväkatseinen hengenmies ja elostelija oli saanut keisarillisen perheen niin pauloihinsa, että hänestä tuli kansan ensimmäisen maailmansodan aikana kokeman kurjuuden ja vallanpitäjien väärinkäytösten symboli, joka pilasi keisarin ja keisarinnan maineen. Kurjuus sai aikaan spontaanin kansannousun monarkiaa vastaan helmikuussa 1917. Lenin ja muut bolshevikit poimivat suuttumuksen hedelmät omaan taskuunsa lokakuussa 1917.

Grigori Rasputinin tarina on niin kummallinen, että jos se olisi sepitettä, se kuulostaisi epäuskottavalta. Miten siperialainen hädin tuskin kirjoitustaitoinen talonpoika ja mystikko nousi keisarillisessa hovissa asemaan, jossa hän toimi sen neuvonantajana ja lopulta lähes sijaishallitsijana, joka käytännössä erotti useita ministereitä ja kuvernöörejä maan hallinnosta? Sotahistoriallisista kirjoistaan tunnettu Beevor kertoo tositarinan vetävällä otteella kuin paraskin trilleristi.

Rasputinilla oli taitoja, joille ei kirjasta löydy selitystä. Niiden takia keisarinna Aleksandra Fjodorovna ja keisari Nikolai II luottivat häneen. Suurin selittävä tekijä oli heidän poikansa, kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti. Rasputin sai sen useita kertoja hallintaan sen jälkeen, kun he tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1905. Syvästi uskonnolliset keisari ja keisarinna uskoivat ihmeisiin.

Beevor kuvaa viime vuosisadan alun Pietarin yläluokan olleen yleensäkin mystiikan ja spiritualismin pauloissa. Siperialainen Rasputin ei ollut niin outo ilmestys kuin voisi olettaa, sillä kaupungin palatseissa liikkui yleensäkin puoskareita ja guruja. Keisaria ja keisarinnaa viehätti ajatus talonpoikaisista tietäjistä, parantajista ja yksinkertaisista jumalan valituista.

Rasputinilla oli outo kyky saada naiset lumoutumaan itsestään, mutta miehet suhtautuivat tapoja osaamattomaan tai niistä piittaamattomaan maalaiseen kielteisesti. Beevor kirjoittaa monien ylhäisönaisten leikanneen Rasputinin kynnet ja ommelluttaneen sitten kynnenpalasia pukuihinsa salaisiksi talismaaneiksi.

Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan aikana keisari Nikolai II otti itselleen armeijan ylipäällikkyyden. Keisarinna evästi häntä kampaamaan hiuksensa Rasputinin kammalla löytääkseen vahvuutta päätöksiinsä.

Rasputinista tuli Pietarin puheenaihe, ja jalosukuiset naiset kilpailivat, kuka saa hänet illallisilleen. Lehdistö teki hänestä maanlaajuisen julkkiksen värikkäillä jutuillaan.

Rasputinin maine kyltymättömänä elostelijana ja juoppona perustuu mitä ilmeisimmin tosiasioihin. Hän kaatoi sänkyynsä ruhtinattaria ja prostituoituja. Vuonna 1919 hänen tyttärensä Maria sanoi kuulustelijalle hänen isänsä perustelleen juomistaan näin: "En pysty juomaan unohduksiin sitä, mitä myöhemmin tulee. Hän oli vakuuttunut siitä, että isänmaalle tapahtuisi jotakin kauheaa, ja joi hukuttaakseen viiniin huolensa, että tulevaisuudessa tapahtuu jotakin pahaa."

Keisarinna Aleksandra Fjodorovna oli täysin Rasputinin lumoissa. Hän kirjoitti paljon kirjeitä keisarille sotarintamalle siitä, miten nyt pitäisi toimia "meidän ystävämme" mukaan.

 Sotaonni kääntyi vuonna 1916, ja Venäjä koki raskaita tappioita. Armeija oli vanhanaikainen ja upseerit epäpäteviä. Kansan raivo alkoi kohdistua Rasputiniin, jonka tiedettiin toimivan keisarinnan tuella. Heitä myös epäiltiin saksalaismielisiksi, jotka sabotoivat Venäjän sotatoimia.

Tuhansia miehiä kuoli sodassa huonon ja vanhanaikaisen johtamisen takia, mutta Pietarissa juhlittiin, tanssittiin ja törsättiin. Vihamielisyys eliittiä kohtaan kasvoi nousuveden lailla. 

Varsinkin keisarinna menetti kunnioituksen, jolla häntä oli aiemmin kohdeltu kuin luonnostaan asemansa takia. Hän oli tehnyt käytännössä vallankaappauksen yhdessä Rasputinin kansa, kun keisari oli sotarintamalla. Kaksikon valitsemat huonot johtajat saivat Venäjän hallintojärjestelmän hajoamisen partaalle ja kansan kurjuus lisääntyi. Vallankumous kyti jo, mutta keisarinna ei halunnut nähdä todellisuutta.

Rasputinin murha joulukuussa 1916 ei ehtinyt muuttaa kehitystä. Nikolai joutui luopumaan kruunusta maaliskuussa 1917.

Huhtikuussa 1918 keisarillinen perhe oli viimeisellä matkallaan kohti Jekaterinburgia. Hevosia pysähdyttiin vaihtamaan Pokrovskojen kylässä vastapäätä Rasputinien taloa. Suuriruhtinatar Maria piirsi siitä luonnoksenkin, joka on Beevorin kirjan kuvaliitteessä.

"Halusivatpa tai eivät, he tulevat Tobolskiin ja näkevät kyläni ennen kuolemaansa", Rasputin oli ennustanut vuosia aiemmin.

17. heinäkuuta 1918 koko keisarillinen perhe teloitettiin Jekaterinburgissa. Romanovien yli 300 vuotta kestänyt valtakausi päättyi siihen. Rasputinilla ei ollut tsaarin Venäjällä mitään muodollista asemaa, mutta silti hän vaikutti maailman mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan muu, Antony Beevor katsoo.

Rasputin ja Romanovien tuho on kiehtova elämäkerta kiehtovasta miehestä, mutta ei vain sitä. Se on elävä kokonaisen aikakauden kuvaus ja ruumiinavaus tapahtumista, jotka muuttivat maailmanhistorian.

Jos uutta Hilduria odottavan aika on liian pitkä, ensiapua tarjoaa Reimar dekkarissa Valaanpyytäjä

 

Seppo Mustaluoto - Tjörvi Einarsson: Valaanpyytäjä. 282 sivua, Otava 2026.

Satu Rämön kuudes Hildur-dekkari ilmestyy lokakuussa. Jos yli puolen vuoden odotus tuntuu tuskalliselta, niin välipalaksi voi lukea Reimarista. Suomalais-islantilainen dekkari on melkein samanlainen kuin Rämön teokset, ja melko samanlainen kuin kaikki muutkin Islanti-dekkarit, joiden päähenkilö on poliisi.

Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin ensimmäinen yhteisteos Hylkeenmetsästäjä ilmestyi viime talvena. Se oli laiskaliikkeinen murhatarina, joka käsitteli salaista tiedustelutoimintaa, vakoilua.

Valaanpyytäjä on perinteistäkin perinteisempi poliisiromaani islantilaisittain. Rikostutkija Reimar Sigurdsson tutkii hotellissa kuolleen naisen tapausta. Ranskan kansalainen Ann-Marie Reynaud on kuulunut ympäristöjärjestö Poseidon´s Fleetiin, joka vastustaa valaanpyyntiä. Hänellä oli tärkeitä tietoja Suomen pohjoismaisen yhteistyön ministerille, mutta ne ovat kadonneet hänen tietokoneensa ja puhelimensa myötä.

Ruumiissa ei näy väkivallan merkkejä, joten ei ole varmaa, että kyseessä on murha tai tappo. Valvontakameran kuvista paljastuu, että Ann-Marien huoneessa on käynyt japanilaisen näköinen mies. Myöhemmin paljastuu, että hän on yakuzan palkkatappaja.

Epäilyttävin tyyppi on valaanpyyntiä teollisessa mittakaavassa pyörittävä liikemies Hafsteinn Björn, jota kuvataan sanoilla rikas mulkku. Poseidon´s Fleetin alus Moby D. on samaan aikaan saapumassa Reykjavikiin.

Sitten tapahtuu murha, joka on satavarmasti murha.

Reimar ja hänen työparinsa Thora (nimi kirjoitetaan oikeasti islantilaisella kirjoitusmerkillä) sekä heidän pomonsa Kjartan selvittävät murhaa sekä epäselvää kuolemantapausta. Molemmat näyttävät liittyvän valaanpyyntiin ja valaanlihan salakuljetukseen Kiinaan. Tässä mielessä Valaanpyytäjää voi pitää lievästi ekodekkarina, koska siinä selostetaan laittoman kaupan mekanismeja. Lisäksi kirjoittajat eivät peittele asiaan liittyviä sympatioitaan.

Reimarissa ja Hildurissa on paljon samaa. Molempien menneisyydessä on salaisuus, joka paljastuu sarjan toisessa osassa. Kumpikin on yhteydessä näkymättömään islantilaisista kansantaruista tuttuun maailmaan. Sekä Hildurin Isafjördurissa että Reimarin Reykjavikissa poliisiyhteisö on tavattoman sympaattinen.

Suurin ero on, että Mustaluodon ja Einarssonin teksti on kummallisen alavireistä myös kakkososassa. Valaanpyytäjä tuntuu yhtä innottomalta kuin Hylkeenmetsästäjä. Teoksessa kuvataan suhteettoman paljon Reimarin iltatoimia ja muuta arkea, eikä siinä kahta takaa-ajoa lukuun ottamatta tapahdu oikein mitään. Reimarin ihmissuhteiden monimutkaisuus tuli päälle jo ensimmäisessä osassa. Nyt ne ovat muuten seestymässä, mutta uutena tulee äidin sairastuminen syöpään.

Mustaluoto ja Einarsson ovat molemmat entisiä erikoisjoukkojen miehiä. Taustaansa he eivät juuri hyödynnä kirjoissaan. Se tulee esiin ainoastaan Reimarin painajaisunissa. Entinen Viking-erikoisjoukon mies näkee painajaisia operaatioista, jotka menevät pieleen.

Valaanpyytäjä on samalla lailla kädenlämpöinen kuin Hildurista tehty vaisu tv-sarja. Yhdistelmää Islanti ja rikokset janoaville se tarjoaa kuitenkin hetken helpotusta vaivattomasti luettavassa muodossa. 

Tommi Laihon rikostrilogian päättävä Kuolevaiset on pakahduttavan sydämellinen kuvaus kuolemasta ja elämästä

 

Tommi Laiho: Kuolevaiset. 364 sivua, Myllylahti 2026.

Yli 80-vuotias Irina Mäkeläinen astuu hiljaisena sunnuntaipäivänä liivijengin päämajaan. Paikalla on ainoastaan sen pomo, El Jefeksi kutsuttu Elias Järvinen. Irina räjäyttää molemmat kappaleiksi käsikranaatilla, joka oli hänen käsilaukussaan. Olin mummi mutten ole enää, hän sanoo ennen kuin irrottaa sokan.

Tommi Laihon kolmiosaisen rikossarjan päättävä Kuolevaiset alkaa hätkähdyttävästi. Heti tietää, että tulossa on tälläkin kertaa jotain erityistä. Ja sitä myös tulee. Uhanalaisten ja Rikottujen aloittama trilogia täydentyy yhdeksi kuluvan vuosikymmenen parhaista kotimaisista sarjoista, ehkä jopa parhaaksi.

Toisen henkirikoksen jälkeen vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi löytää niistä yhdistävän tekijän. Kumpikin murhaaja oli kuolemansairas. Onko kyseessä murhasarja, ja onko niitä tulossa lisää? Murharyhmän uusi päällikkö Marko Jääskeläinen kuitenkin vaatii, että juttuja tutkitaan erillisinä. Täysmulkku Jääskeläinen kunnostautuu ainoastaan ryhmän hengen pilaamisessa.

Pomoaan uhmaten Karita ja nuorempi rikostutkija Maija seuraavat omaa jälkeään. Tukea he saavat rikospsykologi Aminalta, joka asuu yhdessä tilastomies Juhan kanssa, mutta ei ole suostunut tämän kosintoihin.

Laiho on edellisissä dekkareissaan käsitellyt yhteiskunnan turvaverkkojen repeämistä, hylättyjen keskinäistä solidaarisuutta, median sensaatiohakuisuutta ja rakkautta sekä sen puutetta. Kuolevaiset tuo mukaan myös elämän ja kuoleman kysymykset. Mitä vielä voi ja kannattaa tehdä, kun pääty häämöttää? Saako pahaan vastata pahalla?

Laihon trilogia on humaaniudessaan ja syvällisyydessään niin kouraiseva, että sydän on pakahtua viimeistä vietäessä. Miten rikosromaani voikaan olla näin kaunis? Henkilöistä se lähtee. He ovat tuttuja Laihon edellisistä dekkareista. Jokaisesta hän on luonut tarkan psykologisesti uskottavan ja kehittyvän kuvan. Karita, Amina ja Juha eivät ole sitä, mitä olivat viisi vuotta sitten, kun sarja alkoi. Sivuhenkilöstä keskiöön nouseva Maija on saanut varmuutta ja uskallusta tarttua isompiin haasteisiin ja nousee Karitan rinnalle rikostutkinnan dynamoksi.

Laiho kirjoittaa heistä hellyydellä, joka saa toivomaan henkilöille hyvää jatkoa, mikäli nämä todella ovat jäähyväiset.

Kuolevaiset ei silti ole millään lailla vaikeaa luettavaa tai lälly. Rikosjuoni ja juonen kuljetus ovat mestarin työtä.

Toisen ja kolmannen dekkarin välissä Laiho kokeili siipiään räävin yhteiskunnallisen satiirin kirjoittajana romaanissa Herutus. Vaikka siinä oli hyviäkin huomioita, kokonaisuus oli epäonnistunut muun muassa siksi, että sitä rääviyttä ei ollut sittenkään tarpeeksi.

Kuolevaisissa hän käsittelee yhteiskunnallisia teemoja äärioikeistopuolue Ultran kautta. 

"On kaikenlaista leimaa, passii ja puoluekorttii tarjolla, pääasia että alat ragee, valitset aseesi ja ryhdyt hyökkäyssotaan, vihollisia kyllä löytyy", ajan hengen määrittelee saunan lauteilla Karitan poika Viljami, joka työskentelee päivät hautaustoimistossa ja illat nuorisotilassa.

Kuolevaiset on ylivoimaisesti paras alkuvuoden kotimainen dekkari. Toki vuotta on vielä melkein 10 kuukautta jäljellä, mutta ihmeitä pitää tehdä sen, joka pystyy pistämään paremmaksi. Vetoankin Tommi Laihoon: Älä jätä tätä tähän. Sinulla on sanottavaa, kyky sanoa se ja upea henkilökaarti. Jatka tällä tiellä.

Lopuksi on mainittava Kimmo Kivilahti kannen suunnittelusta. Laihon sarjalla on sisällön kanssa sopusoinnussa oleva vaikuttava yhtenäinen ulkoasu.

Synkästä metsästä kasvaa täydellistä jännitysviihdettä, kun Anders de la Motten Kadonneet sielut -sarja etenee kolmanteen osaan Ruostemetsä

 Anders de la Motte: Ruostemetsä ( Rostskogen). Suomentanut Aki Räsänen. 413 sivua, Into 2026.

Syksyllä 1973 Sigurd Offenrundin piiskaamat muonamiehet paiskivat töitä turvesuolla. Kaivauksissa paljastuu suossa hyvin säilynyt naisen kalmo. Satoja vuosia suohaudassa maanneelta naiselta on leikattu kurkku auki ja toisesta kädestä puuttuu yksi sormi. Lisäksi ruumiin läpi on isketty puinen vaarna varmistamaan, että hän myös pysyy haudassaan.

Harmaatytöksi kutsutun ruumiin kirous astuu heti voimaan. Sen nostamisessa ponnisteleva Sigurd saa sairauskohtauksen ja kuolee siihen paikkaan.

Offenrundin yrmeät jälkipolvet hallinnoivat Ruostemetsäksi kutsuttua aluetta, jossa urbaania löytöretkeilya ja true crimeä harrastavia kiehtoo massiivinen autojen hautausmaa ja viikinkitaloa muistuttava käytöstä poistettu turvetehdas. Sen sisältä löydettiin 29-vuotiaan Elena Resaren murhattu ruumis vuonna 2013. Hänet oli kiinnitetty pylvääseen, johon oli kaivettu riimusymboli. Elenalta oli leikattu kurkku auki ja yksi sormi katkaistu.

Murhasta epäiltyä Elenan aviomiestä Björn Resarea ei koskaan löydetty. Hänen epäillään piileskelevän serkkujensa Offenrundien suojassa Ruostemetsässä.

Anders de la Motten kahdessa edellisessä jännitysromaanissa seikkailtiin luolissa ja salakäytävissä. Ruostemetsässä miljöö on muinaisia salaisuuksia ja myyttejä kantava metsä, jonne ulkopuoliset eivät ole tervetulleita. Monien sanotaan kadonneen sinne, puhutaan uhrimenoistakin.

Uusi vihje Elenan murhasta saa Leonore "Leo" Askerin kiinnostumaan tapauksesta. Ruostemetsä ja hylätty turvetehdas vetävät vastustamattomasti puolueensa myös toimettomuudessa räytyvää urbex-asiantuntija Martin Hilliä. Lasiprinssi-jutun takia Martin Hill on pitkällä sairauslomalla. Kaksikon välit ovat sen jälkeen viilenneet, mutta toimintaa janoava Martin pääsee mukaan tutkimuksiin. Lisäksi hän saa hyvin palkattua opastustyötä vanhoja rikospaikkoja kuvaavalta salaperäiseltä Vildeltä.

Anders de la Motten Kadonneet sielut -sarja on rikosviihdettä parhaasta päästä. Ruostemetsässä hän yhdistelee taidolla vanhoja myyttejä ja nykypäivän kauhua rikostutkintaan metsässä, jossa aaveet tuntuvat liikkuvan. Kummitusjuttumainen rikosromaani on vastustamatonta luettavaa.

De la Motte kirjoittaa vetävää trilleriä lyhyin luvuin niin, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Hän vaihtelee tunnelmaa lähes kauhuromaanista viiltävään jännitykseen, mutta myös kepeämpään otteeseen. Apuaan tutkintaan tyrkyttää meedio Madame Rind.

Survivalisti-isänsä Preppaaja Perin kouluttama Leo Asker on monipätevyydessään yliampuva hahmo, jos kirjaa lukee tosikolla asenteella. Konnista Leo kyllä selviää, mutta selviääkö häntä kampittavista itseään epäpätevämmistä esimiehistä? Harmaatyttö-juttukin sysätään Leolle, jotta hän epäonnistuisi.

"Jos sinne menet, kai varuillasi olet. Sillä mihinkään et voi luottaa", Ruostemetsää kuvaillaan 1800-luvulta peräisin olevassa värssyssä. Lopussa mennään takaa-ajoihin, viime hetken pelastuksiin ja salaisuuksien paljastumiseen. Värssy tulee silloin todistetuksi todeksi.

Huippuunsa mietitty juoni, otteessaan pitävän kerronnan eri tasot ja rytmit ja kiinnostavat päähenkilöt. Mitä vielä puuttuu täydellisestä jännityskirjasta? Ei mitään. Ruostemetsä on sellainen.

Denise Rudbergin feministisen Queen-sarjan toinen osa pääsee korruption ja väärinkäytösten ytimeen vasta lopussa

Denise Rudberg: Killer Queen (Killer Queen). Suomentanut Anu Koivunen. 276 sivua, Gummerus 2026.

Denise Rudbergillä on käsissään huikea aineisto lähihistorialliseksi merkkidekkariksi, mutta trilogian toisen osan jälkeen päällimmäisin tunne on ärsyyntyminen. Miksi ruotsalaisittain kuohuvaan vuoteen 1976 sijoittuva dekkarisarja julkaistaan kolmena ohuehkona romaanina? Ja vielä jatkuvajuonisena niin, että Killer Queen jatkuu suoraan siitä, mihin Dancing Queen päättyi? Lisäksi Killer Queen tuntuu varsinkin alkupuoleltaan tahaltaan pitkitetyltä, että kokoon on saatu edes 276 sivua.

Rudberg kirjoittaa todella mielenkiintoisesta ajasta Ruotsin historiassa. Terroristit valtasivat Länsi-Saksan Tukholman suurlähetystön. Paljastui, että oikeusministeri ja moni muu valtaa pitävä oli ostanut seksiä alaikäisiltä lapsilta bordelleissa, joita Tukholmassa oli kokonainen verkosto. Poliisissa vallitsivat luolamiesasenteet. Naispoliiseja vähäteltiin ja pidettiin kummajaisina.

Ja kesäkuussa 1976 Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä.

Abban biisistä nimensä saanut Dancing Queen tuntui innostavalta, koska se oli kuin suoraa jatkoa komisario Beck -romaaneille rikoksesta. Toisaalta sekin ärsytti, koska varsinaiseen juoneen päästään käsiksi vasta lopussa. Suuri osa teoksesta on ajan arjen ja tapojen sekä päähenkilöiden kuvausta. Loppu antoi kuitenkin lupauksen jostain suuremmasta.

Lupausten ja odotusten kanssa pitää nyt odottaa viimeiseen osaan, Sex Pistolsin biisistä nimen saaneeseen God Save the Queeniin. Queen-yhtyeen biisin Killer Queen mukaan nimetyssä dekkarissa on vielä enemmän tyhjäkäyntiä kuin ensimmäisessä osassa.

Prostituoitujen murhat johtivat rikostutkija Karin Johanssonin ruotsalaiseliitin käyttämien bordellien ja poliittisen vehkeilyn jäljille. Siinä vyyhdissä yksi poliisi murhattiin ja toinen, ylempiensä jälkiä peitellyt, teki itsemurhan. Killer Queen lähtee liikkeelle suoraan siitä. Karin Johansson määrätään pitkälle sairauslomalle, mutta se perutaan pian, kun vedestä löytyy muoviin pakattu ruumis. Murhattu on oikeusministerin poliittinen asiantuntija Hjalmar Wallin. Hänen kihlattunsa helluntaislaistaustainen Lilly Ullberg on kadonnut. Molemmilla on ollut yhteyksiä Länsi-Saksaan.

Kaiken motkotuksen keskellä on myönnettävä, että Rudberg on löytänyt taas mielenkiintoisia yksityiskohtia 1970-luvun puolivälin Ruotsista. Käsittämätöntä on, että maassa suunniteltiin raiskaussäännösten väljentämistä ja seksuaalisen kanssakäymisen ikärajan laskemista 15:stä 14:ään ikävuoteen. Jännittävä havainto taas on se, että uskonnollistaustainen laulaja tuurasi Agnetha Fältskogia Abban Saksan-kiertueella kesällä 1973, kun tämä synnytti lapsensa. Tämä oikea Inger Heinerborg muistutti ulkoisesti Agnethaa niin kuin Lilly Ullbergkin Killer Queenissa.

Karin Johansson saa uusia entistä kovempia todisteita bordelliskandaalista. Samaan aikaan poliisin arkistossa työkentelevä Agneta Thorèn löytää todisteita, että Länsi-Saksan suurlähetystön valtaajilla oli ruotsalaisia avustajia, ja terroristeilla on edelleen tekeillä jotain suurta. Yhdessä kahden naispoliisin tiedot tarkoittavat, että he ovat itsekin vaarassa, koska mistään ei voi tietää, kuinka korkealle korruptio oikeusministeriössä ja poliisivoimissa ulottuu. Keneen voi luottaa vai voiko keneenkään?

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kuin ruutitynnyri, joka odottaa räjähtämistään kolmannessa. Toivottavasti odotuksissa ei tarvitse taas pettyä. Yhtenä ruotsalaiseen tyyliin 500-sivuisena poliittisena trillerinä Queen-sarja olisi luultavasti fantastinen tapaus. Se tuo esiin menneisyyttä ja asenteita, joiden perään reppanat konservatiivimiehet nyt haikailevat. Jännitystä riittää, kun asiaan lopulta päästään. Kirjat ovat laadukasta ruotsalaista poliisiromaania, jota on ilo lukea.

Kolmena ohuehkona dekkarina sarja valitettavasti tuntuu enemmänkin menetettynä mahdollisuutena, vaikka ymmärtäähän sen, että kirjailijan kannattaa saada tuloja mieluummin kolmesta kuin yhdestä kirjasta.