keskiviikko 19. kesäkuuta 2024

Taas uusi naispuolinen toimintasankari pelastaa maailman Samuli Laihon uuden sarjan alkaessa



Samuli Laiho: Jäätymispiste. 330 sivua, Gummerus.

Uusien suomalaisten dekkarisarjojen päähenkilö on todennäköisesti nainen. Toimintajännityksessä hän on kovapintainen oman tiensä kulkija, joka hallitsee jonkin taistelulajin. Hänen sisällään on joku kalvava trauma, joka pulpahtelee aika ajoin pintaan. Kestäviä ihmissuhteita hänen on vaikea rakentaa, mutta satunnaiset seksikumppanit kelpaavat. Ne hän ottaa omilla ehdoillaan.

Tällainen on myös nuorempi konstaapeli Katja Mark, Samuli Laihon uuden jännityssarjan päähenkilö. Ensi vuodelle sille on luvassa kaksi jatko-osaa, joten onkohan tähän mennessä vain kaksiosainen toimintasarja Kuolemansynnit pantu vähintään tauolle?

Ensimmäisessä osassa Jäätymispiste jatketaan samaa turbotoimintaa kuin Laihon edellisessä jännärissä Joka kalliolle rakentaa. Jäätymispisteen  Katja Mark on tällaiseen teokseen uskottvampi toimintasankari kuin edellisen toipuva narkomaani Muska Meriläinen. Ajankohtaisiin aiheisiin pureudutaan molemmissa.

Jäätymispisteessä suojelupoliisi houkuttelee venäjän kielen taitoisen Katja Markin nopealle keikalle Pietariin. Hänen on noudettava sieltä muistisiru ja sitten nopeasti takaisin Suomeen. Eihän se tietenkään niin mene. Keikka mutkistuu, tulee ruumiita, Katja Mark on itsekin alituiseen kuolemanvaarassa. Pietarista käydään Murmanskissa, jossa selviää, miten kavala terrori-isku on suunnitteilla aivan lähiaikoina. Ja niin kuin aina, viime kädessä maailman pelastaminen on Katja Markin neuvokkuuden varassa.

Samuli Laiho kirjoittaa toimintajännitystä Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran hengessä. Voi taustalla nähdä myös 1970-luvun suursuosikkien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn haamut. Jäätymispiste on samaa jatkumoa heidän trilleriensä kanssa, mutta nyt siis päähenkilö on nainen. Se ero edellisiin on, että Laiho saa asiansa sanottua paljon napakammin. Runsaat 300 sivua on sopiva mitta tälle teokselle.

Laiho on jo aiemmin näyttänyt, että kyllä häneltä toimintaviihde sujuu, erittäinkin hyvin. Niin tälläkin kertaa. Hyytävyysastetta lisää muutama kohtaus, jossa venäläinen kirkonmies uhoaa tulta ja tulikiveä lännen päälle. Ei lainkaan kaukaa haettua sille, joka tuntee hiukkasenkin Venäjän television keskusteluohjelmien uhoavaa sisältöä.

Jäätymispiste on hyvä, sujuva, käänteikäs trilleri. Venäjän nykytodellisuuden kuvausta lukuun ottamatta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta, mutta sen minkä Laiho kirjoittaa, hän tekee niin, että sivuja tulee käänneltyä tiheään tahtiin. Toimintakohtauksissa Laiho on erityisen hyvä. Jos Suomessa olisi resursseja ja osaamista toimintaelokuvien saralla, hänen kirjansa muodostaisivat hyvän pohjan.

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Tuire Malmstedt hätkähdyttää ottamalla dekkarinsa lähtökohdaksi Breivikin tekemän joukkomurhan vuonna 2011



Tuire Malmstedt: Luusaari. 304 sivua, Aula & co.

Mikä olisi tavallista arkeaan elävän ihmisen peloista pahin? Läheisen kuolema tulee mieleen, mutta eikö vielä pahempaa ole, jos tämä katoaa täysin jäljettömiin. Yhteys puhelimeen katkeaa, pankkikortin käyttö on loppunut. Ei pihaustakaan.

Psykologisen jännityksen taitaja Tuire Malmstedt pelaa tällä asetelmalla uudessa dekkarissaan Luusaari.

Kirjan alku on todella hätkähdyttävä. On 22.7.2011 Norjan työväenpuolueen nuorten kesäleirillä. Kesän idylli ja kahden nuoren rakkaustarina päättyy äkkiarvaamatta joukkomurhaajan luoteihin. Äärioikeistolainen Anders Behring Breivik murhasi kahdessa iskussa 77 ihmistä.

Kammoalun jälkeen siirrytään Jyväskylään vuonna 2021. Malmstedtin edellisistä kirjoista tutut rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät nuorten ihmisten katoamisia. Heidän kohdallaan on toteutunut juuri pahin pelko. Ei mitään jälkiä. Kadonneita ei yhdistä mikään, ei ikä, sukupuoli, eikä muukaan tausta. Sitten poliisi alkaa saada sieppaajalta viestejä, joissa on kadonneen kuva, teksti "Elossa, vielä" sekä yleensä kaksi numeroa. 

Vahvan alun takia lukija kuitenkin tietää, että Jyväskylän katoamiset liittyvät jotenkin kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen joukkomurhaan. Miten Malmstedt onnistuu näiden kahden yhdistämisessä, se on Luusaaren keskeinen jännityksen kohde, koska dramaattisista lähtökohdista huolimatta teos ei juuri värisytä.

Olen lukemattomissa dekkariarvioissa moittinut kirjassa olevan liikaa sivuja, ja siten löysää kerrontaa. Nyt on päinvastoin. Tuire Malmstedt juoksuttaa tarinaa kuin maileri. Se etenee vauhdilla, mutta ei pysähdy juuri lainkaan siihen, mikä värisyttäisi eniten: vankien ja heidän omaistensa pelkoon, tuskaan ja epävarmuuteen. Huumattujen ja sitten siepattujen vankien luona tehdään lyhyitä piipahduksia, omaisia tavataan vain, kun poliisit puhuttavat heitä.

Luusaari ei kosketa. Se vie pohjaa pois koko teokselta.

Entä poikkeuksellisen julman murhaajan motiivi? Miten Norjan tapahtumien liittäminen tähän teokseen onnistuu Malmstedtilta? Siinä ja siinä. Eihän tällaisen dekkarin voi olettaakaan olevan täysin realistinen, mutta lukijan pitää tuntea tapahtumien olevan mahdollisuuksien rajoissa. Tässä Malmstedt onnistuu paremmin. Koska arvoituksen ratkaisua säästellään aivan viimeisille sivuille, siitä ei tässä voi sanoa oikeastaan yhtään enempää. Tosin se arvaa jo ennen kuin murhaaja paljastetaan, mutta motiivi, se selviää vasta lopussa.

Kunnianhimoinen aihe ei nyt saanut ihan ansaitsemaansa käsittelyä. Luusaaressa on sellaista kerronnallista kepeyttä, joka ei oikein sovi näin rankkaan aiheeseen. Henkilöiden käytös taas on osittain niin epäloogista, että sekin laskee vaikutelmaa.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Kahden hienon trillerin jälkeen Mohlinin ja Nyströmin kolmas on käänteikkyydestään huolimatta liian tavallinen



Peter Mohlin - Peter Nyström: Äänetön lintu (Den tysta fågeln). Suomentanut Jänis Louhivuori. 524 sivua, Bazar.

Lapsesta asti yhdessä dekkareita kirjoittaneet Peter Mohlin ja Peter Nyström olivat yksi iloisimmista uusista ruotsalaisyllätyksistä neljä vuotta sitten suomennetulla teoksellaan Viimeinen elämä. Jatko-osa Toinen sisko oli yhtä nautittava.

Peterien dekkarit sijoittuvat Karlstadiin. Päähenkilö on Ruotsista kotoisin oleva, mutta Yhdysvalloissa kasvanut John Adderley. Ruotsiin hän on palannut peitehenkilöllisyyden turvin, koska on joutunut pakenemaan baltimorelaisen rikosliigan kostoa.

Kolmanteen osaan Äänetön lintu kohdistui kovia odotuksia, mutta jostain syystä sen lukeminen tuntui työläältä. Teos kyllä alkaa kuumottavasti, kun maahan pudonneesta linnunpesästä löytyy pala ihmisen luuta. Ollaan Grums-nimisellä paperiteollisuuspaikkakunnalla, jossa kymmenvuotiaat kaksospojat katosivat jäljettömiin yli 30 vuotta sitten. Luulöydön perusteella selviää, että pojat ovat kuolleet. Mutta kuka siirsi heidän jäännöksensä tuoreeseen metsähautaan?

Ollaan siis kuka sen teki -dekkarin lajityypissä. Juttu alkaa kietoutua paperitehtaan työntekijän Torgny Hammarströmin, hänen Beatrice-vaimonsa, Sussie-sisarensa ja tämän miehen Halilin ympärille. Viides keskushenkilö on Grumsista pitkään poissa ollut Pål Kratz, joka työskentelee kansainvälisissä tehtävissä ja saapuu kotiin maailmanmiehen elkein.

John Adderley on täystyöllistetty jutun kimpussa. Lisäksi hän joutuu huolehtimaan kuolleen Billy-veljensä kymmenvuotiaasta tyttärestä Nicolesta, ja pomonkin kanssa on ongelmia.

Työläältä Äänettömän linnun lukeminen tuntuu ensiksikin siksi, että se käynnistyy tavattoman verkkaisesti. Ensimmäiset 200 sivua kuluu tulevan pohjustamiseen ja John Adderleyn henkilökohtaisiin asioihin. Hidas alku antaisi kirjoittajille mahdollisuuden käyttää teollisuuspaikkakunnan henkilöitä ja miljöötä hyväkseen, mutta se jää enimmäkseen tekemättä. 

Kun kirja on luettu, yli 500 sivun mitta tuntuu täysin ylimitoitetulta. Silti, vaikka käänteitä Äänettömässä linnussa riittää. Joko kerronta on rutiinimaista ja väsähtänyttä tai sitten lukija ei vaan syttynyt tällä kertaa.

Paremmin hyödyntämättä Petereiltä jää myös käänne, jossa irakilainen karkotusta Ruotsista odottava teinityttö on paossa vastaanottokeskuksesta. Kotimaassa häntä odottaisi kunniamurha, mutta tämä Ariya ja turvapaikkapolitiikan ongelmat palvelevat vain dekkarin juonta eivätkä saa ansaitsemaansa syvempää käsittelyä.

Kahdessa ensimmäisessä osassa jännityksen, jopa vaaran, tuntua loi John Adderleyn todellisen henkilöllisyyden paljastumisen pelko. Se pakotti hänet samaan aikaan selvittämään murhaa ja johtamaan toisia poliiseja harhaan.

Nyt tätäkään elementtiä ei ole. Äänetön lintu on laimeasti "ihan hyvä" dekkari, joka saattaa maistua sellaiselle, joka lukee jännäreitä vain kesäisin eikä ole perehtynyt kovin tarkasti koko kenttään. Suurkuluttajalle se on tasapaksu. Käänteitä on enemmän kuin muissa vastaavissa, mutta silti teos on liian tavallinen, että siitä osaisi oikeasti innostua.


torstai 30. toukokuuta 2024

Jotaarkka Pennanen kirjoittaa romaanissaan vavahduttavasti vanhan polven suomalaiskommunistien itsepetoksesta ja unelman sortumisesta

 


Jotaarkka Pennanen: Pojan ja isän Moskova. 379 sivua, Kulttuurivihkot.

Kommunismi poliittisena voimana on Suomessa kuollut, mutta kommunismi-kirjallisuus elää voimallisesti. Tutkimuksellisesti sitä on pitänyt yllä entinen taistolaisvaikuttaja Lauri Hokkanen, jonka kirjoittama Seppo Toiviaisen elämäkerta ilmestyi Vapun alla. Teatterimies Jotaarkka Pennanen taas lähestyy aihetta omaelämäkerrallisen romaanin kautta. Teos Pojan ja isän Moskova alkaa vuodesta 1957 ja päättyy Neuvostoliiton lakkauttamiseen.

Kyse on nimenomaan romaanista, mutta Pennanen antaa jo alussa lukuohjeen siitä, ketkä todelliset henkilöt ovat keksittyjen nimien taustalla.

Pennanen eli varhaiset teinivuotensa Moskovassa vuosina 1957-1960. Neuvostoliittoon perhe muutti, koska hänen isänsä Jarno Pennanen siirtyi Kansan Uutisten päätoimittajan paikalta lehden kirjeenvaihtajaksi Moskovaan. Pennanen oli erotettu SKP:stä, mutta piti itseään kriittisenä kommunistina.

Vähän yli kymmenvuotias poika on romaanissa Ale Perttula, isä Atos Perttula ja tämän vaimo Anna Perttula. Jarno Pennasen vaimo oli kirjailija Anja Vammelvuo.

'Romaanin Neuvostoliittoon sijoittuvan alkuosan tärkeimmät suomalaiset sivuhenkilöt ovat Alma ja Lauri Äimä, joiden Pennanen kirjoittaa muistuttavan runoilija Elvi Sinervoa ja keskeistä sodan jälkeistä SKP-vaikuttajaa Mauri Ryömää.

Olisi näistä aineksista tietkokirjankin saanut, mutta Pennasen valinta romaanista tuntuu oikealta. Se mahdollistaa paljon puhuvat keskustelut teoksen aikuisten välillä. Ne ovat vähän kirjallisen makuisia, mutta tuovat hyvin esiin sen, miten eräät johtavat suomalaiset kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon 1950-luvun lopulla Stalinin kuoleman jälkeen.

Perttulat matkailevat laajasti suuressa neuvostomaassa ja kuulevat kansojen karkotuksista asuinsijoiltaan, vankileireistä ja Ukrainan nälänhädästä holodomorista. Neuvostoliittoon lujasti uskovalla Anna Perttulalla on aina selitys valmiina: kaikki johtui Stalinista. Nyt virheet korjataan, hän vakuuttaa - ehkä itselleen. Puolueesta erotettu kriittinen kommunisti Atos ei puolestaan voi kirjoittaa kansandemokraattiseen lehteen, mitä oikeasti näkee ja ajattelee.

Vaimolleen Atos epäilee, onko hallintoa mahdollista korjata, jos vika ei ollutkaan yksin Stalinissa.

"Entä jos se juontaa jo Leninin puoueteoriasta ja koko demokraattisesta sentralismista", hän kysyy.

Annallakin ovat epäilykset alkaneet herätä, mutta hän väistelee "taistelutilanteen aiheuttamilla ylilyönneillä", kun puhe on Ukrainan nälänhädästä.

Moskovassa vierailulla oleva Alma kiteyttää yleisemminkin puoluelehden toimittajan vaikean aseman: Neuvostoliiton kirjeenvaihtaja näkee enemmän kuin maahan kutsutun "delegatsian" jäsen, mutta ei voi eikä saa kirjoittaa enempää kuin delegatsian jäsen. Nykyisin sitä kutsutaan itsesensuuriksi.

Almasta tuntuu kuin Atoksen Kansan Uutisten kirjoitusten mottona olisi, että "älkää olko huolissanne turhan takia - kyllä täällä hyvin menevät asiat, aivan suurenmoisesti".

Romaanin nimessä ensimmäisenä tulee kuitenkin poika, ei isä. Teoksen alkuosa on kuvaus poikkeuksellisesta varhaisnuoruudesta etuoikeutetussa asemassa Moskovassa.

Perttulat asuva hyvin hyvissä oloissa, ja kaviaaria on tarjolla enemmän kuin Ale sietää. Ale on pikkuvanha aito kulttuurisuvun vesa, joka käyttäytyy kohteliaasti ruokapöydässä, oppii nopeasti venäjän kielen, saa hyviä arvosanoja koulussa, kuuluu shakkikerhoon ja tempautuu teatterin maailmaan. Ja kokee värisyttävän, mutta viattoman ensirakkauden.

Atos olisi halunnut jatkaa Moskovassa kolmivuotisen pestinsä jälkeenkin, mutta tieto hänen kriittisyydestään on kantautunut liian moniin korviin eikä jatkoaikaa anneta.

Oikeassa elämässä Jarno Pennanen perusti Suomeen palattuaan kriittisen sosialistisen Tilanne-aikakauslehden. Se oli kansandemokraattisen liikkeen 1960-luvun uudistumisen etulinjassa arvostelemalla neuvostokommunismia ja dogmaattista marxismi-leninismiä, joka oli Neuvostoliiton valtioideologia. Tilanne eli loppuajat kitkuttaen vuoteen 1966.

Jarkko Vesikansa totesi vuonna 2004 väitöskirjassaan Salainen sisällissota - työantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön kanavoineen rahaa Tilanne-lehdelle tarkoituksenaan edistää SKP:n hajoamista. Se ei ilmeisesti onnistunut. SKP:n hajoamista väitöskirjassaan Kivääri vai äänestyslippu tutkinut tohtori Veli-Pekka Leppänen ei edes mainitse Pennasen nimeä.

Jotaarkka Pennasen romaanin puolivälissä tehdään loikka vuoteen 1968, jolloin kulttuuritaistolaisuus alkoi järjestäytyä. Romaanin Ale ei liity taistolaisten perustamaan Kulttuurityöntekijäin liittoon (KTL), ja huomaa pian monien ovien sulkeutuvan ja puhekumppanien kaikkoavan.

Historian ironiaa on siinä, että taistolaisten perustama Kulttuurivihkot julkaisee romaanin, jossa äkkiherätyksen taistolaisuuteen saanutta Alen tyttöystävää Birreä kuvataan niin tietämättömäksi ja naiiviksi, että Alea hävettää.

"Kommunisti elää jatkuvassa sotatilassa, kunnes yhteinen päämäärä, luokaton yhteiskunta on saavutettu. Käskyjä on noudatettava", Birre julistaa keskustelussa Alen vanhempien kanssa.

Kuulostaisi yliampuvalta, jos ei olisi lukenut vähän aiemmin Lauri Hokkasen kirjaa, jonka mukaan todellinen Seppo Toiviainen julisti kommunistisen herätyksen saatuaan aikaa vihata ja tulla vihatuksi.

Jarno Pennanen kuoli 62-vuotiaana. Romaanin Atos kuolee sydänkohtaukseen käytyään kiivaan kommunismi-keskustelun Birren ja Alen kanssa.

Siihen romaanikin olisi kannattanut lopettaa. Loput yli sata sivua Alen kokemuksista teatterimaailmassa eivät vedä alkuunkaan vertaa kiehtovalle alkuosalle. Jotaarkka Pennanen kirjoittaa mieleenpainuvasti maanalaisuuden kauden ja sotien aikaiset vankilat kokeneista kommunisteista, heidän ristiriitaisesta suhteestaan Neuvostoliittoon ja tämän kaiken vaikutuksesta vuoden 1968 sukupolveen.

Romaanin viimeinen varsinainen luku on kuitenkin tärkeä. Vanhat Anna ja Alma keskustelevat Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Mitä jäi käteen unelmasta ja uskosta sosialismiin ja Neuvostoliittoon? Miksi he uskottelivat itselleen jotain muuta kuin olivat itse nähneet matkoillaan Neuvostoliitossa?

Alman mukaan on käynyt ilmi, että suomalaiset kommunistit taistelivat samanlaisten murhaajien ja valehtelijoiden puolesta kuin fasistit olivat. Fasistit olivat kuitenkin rehellisempiä, koska he eivät peitelleet rotuvihaansa.

"Me emme pettäneet puoluetta, mutta puolue petti meidät, ja se on katkeraa", Alma sanoo.

Elias Krohnin johtama Kulttuurivihkot on julkaissut lehden lisäsi runo- ja aforismikirjoja. Jotaarkka Pennasen kirjoittama romaani on hieno lisä pienkustajan tuotantoon. Mikään avaus laajempaan romaanituotantoon se ei Krohnin mukaan kuitenkaan ole.

perjantai 24. toukokuuta 2024

Ben Creedin stalinismidekkarit ovat nerokkainta jännitystä, mitä suomeksi voi lukea



Ben Creed: Petturin sydän (Traitor´s Heart). Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 416 sivua, Bazar.

Kahden brittikirjoittajan nimimerkki Ben Creed sijoittaa jännityskirjansa Stalinin loppuaikojen Neuvostoliittoon. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aaveiden kaupunki hyyti luut ja ytimet. Toinen osa Petturin sydän on samaa kaliberia. Neuvostoliiton vainoharhaiseen ilmapiiriin yhdistyy rikos- ja salaliittotarina vailla vertaa.

Edellisen teoksen jälkeen rikostutkija Revol Rossel on tuomittu siperialaiselle vankileirille. Siellä hän muun resuisen vankijoukon kanssa yrittää pysyä hengissä ja työntää käsin jyrää, jolla tasataan penkkaa rautatielle, joka ei koskaan valmistu. Tietokirjoihin perustuva vankileirikuvaus on rankkaa luettavaa, mutta vielä tehokkaamman kaunokirjallisen perkauksen niistä teki Lauri Mäkinen jännärissään 50/50.

Rosselin vanha vihollinen, sotilastiedustelu GRU:n majuri Nikitin pelastaa hänet leiriltä, sillä nyt tarvitaan apua Leningradissa toimivan sarjamurhaajan jäljittämiseen. Nikitin sanoo Rosselille itse asiassa pelastaneensa tämän piilottamalla paikkaan, josta Stalinin pyöveli Berija ei häntä löydä. Aaveiden kaupungissa Rossel paljasti juuri Berijaan liittyviä salaisuuksia.

Nikitin ei tosin puhu Stalinin pyövelistä, mutta eihän Berijan nimeä nykyään voi kirjoittaa ilman tätä luonnehdintaa.

Kansantaruston mukaan nimetty murhaaja ampuu uhrinsa kahdella laukauksella, leikkaa kielen poikki ja tunkee kurkkuun paperin, jossa on italiankielistä kirjoitusta.

Rituaalimurhien tutkinta johtaa Rosselin ja Nikitinin toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, natsi-Saksan luhistumisen päiviin ja ennen näkemättömän tuhovoimaisen aseen tavoitteluun. Sekä salaliittoihin, sillä Stalinin aika on väistämättä käymässä vähiin ja valtataistelu kiehuu jo kulisseissa vaikka Generallissimuksen kuolemaan on vielä jonkin verran aikaa.

Ben Creedin takana olevat Chris Rickaby ja Barney Thompson eivät tyydy tavanomaiseen sarjamurhaajajahtiin, mutta saavat kyllä siinäkin aikaan pirullista jännitystä, kun se huipentuu Leningradin Pioneeripalatsissa.

Petturin sydämessä etsitään salaviestejä, joita löytyy Machiavellin Ruhtinaasta ja Richard Wagnerin oopperasta Jumalten tuho. Klassiseen musiikkiin liittyvä oivaltava symboliikka on yksi Creedin tavaramerkeistä. Kaksikosta Thompson on Pietarin konservatoriossa opiskellut muusikko. Avain Petturin sydämen tarinan arvoitukseen löytyy Jumalten tuhon muhkeasta partituurista sellaiselle, joka osaa oikein katsoa.

Petturin sydän kertoo rikostarinan lisäksi sodan jälkeisestä Leningradista, sotilastiedustelu GRU:n ja turvallisuusministeriö MGB:n, ja niiden johtajien, valtataistelusta, neuvostokommunismin mädännäisyydestä ja samanlaisesta maailman vallan tavoittelusta kuin Wagnerin Ring-oopperoiden sarja. Raskaiden teemojen vastapainoksi kerronnassa on kepeyttäkin. Hieno tarinan kannalta keskeinen hahmo on Rosselin ja Nikitinin lisäksi Stalinin pojalta näyttävä elokuvatähti Tarkovski.

Tehokkainta on jännitys, joka pohjaa olemassa olevaan todellisuuteen. Ben Creedin kirjoja ei voi olla lukematta ajattelematta Stalinin lisäksi tämän päivän Venäjää nyt, kun diktaattori Vladimir Putin on palauttanut maansa stalinismin tielle. Monisäikeinen Petturin sydän osuu ja uppoaa. Tästä ei jännityskirjallisuus parane.

Hauska yksityiskohta on, että Jumalten tuhoon liittyvä trilleri ilmestyy suomeksi juuri samaan aikaan, kun Jumalten tuhoa esitetään Kansallisoopperassa.

torstai 23. toukokuuta 2024

Lupaavan Kaisu Tuokon toinen dekkari Yksin on ahdettu liian täyteen ihmeellisiä yhteensattumia


 

Kaisu Tuokko: Yksin. 303 sivua, Otava.

Kristiinankaupungin alkukesän idylliä varjostaa ruumis niin kuin Kaisu Tuokon hyvässä esikoisdekkarissa Kosto viime vuonna. Kostossa nuoren miehen ruumis löytyi kaupungin keskeisen paikan Kanuunakallion edustalta. Nyt teoksessa Yksin toiselta keskeiseltä paikalta Myllykalliolta löytyy kuolleena vanha nainen, jota ei aluksi tunnista kukaan. Naisessa on väkivallan ja nälkiintymisen merkkejä.

Tuokon dekkarien päähenkilö paikallislehden toimittaja Eevi Manner ryhtyy kirjoittamaan tapauksen pohjalta artikkelia vanhusten huonosta kohtelusta. Itse tapausta tutkii rikoskomisario Mats Bergholm, joka on asettunut kesäksi mökilleen Kristiinankaupunkiin pakoon huonoa avioliittoaan.

Kostosta muistamme Eevin ja Matsin seurustelleen nuorina. Tunteet heräsivät uudelleen, kun Eevi palasi pääkaupunkiseudulta kotikonnuilleen ja kohtasi Matsin edellisen jutun tutkinnassa. Tässä jutussa ne syvenevät lisää, mutta esteenä ovat Eevin lapsettomuushoidot tämän puolison Mirekin kanssa.

Ensimmäisessä dekkarissaan Tuokko sai toimimaan komeasti ja koskettavasti lähtökohtaisesti aika epäuskottavan kuvion, jossa pienen paikkakunnan paikallislehden toimittaja osallistuu ratkaisevasti henkirikoksen selvittämiseen. Koulukiusaaminen ja muut nuorten tämän päivän ongelmat olivat Tuokolla selvästi hallussa.

Yksin on ongelmallisempi tapaus. Vierastin kahta asiaa.

Ensimmäinen on se, että Eevi kohtaa koko ajan epäuskottavan paljon yhteensattumia, jotka vievät häntä eteenpäin sekä jutun tekemisessä että rikoksen ratkaisemisessa. Varmasti jokainen toimittaja toivoisi olennaista tietoa tupsahtavan tuosta vaan, mutta todellisuus on toinen. Eevi pääsee liian helpolla.

Toiseksi Yksin on ahdettu liian täyteen joka luvussa esiin tulevia uusia käänteitä. Kulkee kuin luotijuna, on hyvä tavoite trillerille, mutta Tuokko kirjoittaa romantiikalla kuorrutettua dekkaria, jolle sopisi paremmin lättähatun - nykyisin puhutaan kiskobussista - tempo. Hengästyttävän etenemisen sijaan teokselta kaipaisi myös suvantokohtia.

Yksin jää myös teemoiltaan epämääräiseksi. Selkein on perheväkivalta, jolla lähdetään lupauksia herättävästi ja vahvasti, voi sanoa kouraisevasti, liikkeelle. Se on kuitenkin vain sivujuoni.

Pääjuonessa selvitetään, miksi kuolleena löytynyt Hilda Mauronen ei viettänytkään viimeisiä kuukausiaan vaasalaisessa paremman luokan hoitokodissa niin kuin luultiin, vaan Kristiinankaupungissa. Se jäi itselleni epäselväksi vielä loppuratkaisunkin jälkeen. Samoin varsinkin se, miksi häntä oli kohdeltu kaltoin. Oliko se tahallinen teko vai löytyykö selitys muistisairaudesta?

Parasta Yksin-dekkarissa on Eevin arjen kuvaus hormonihoitojen aiheuttamine oireineen. Siitä lukiessa kuitenkin huomaa Eevin puolison Mirekin jäävän hahmottomaksi sivuhenkilöksi. Mirek on ilmeisesti taiteilija, joka työskentelee kotonaan ja ärtyy helposti. Mutta mitä muuta? Eevin ja Matsin lisäksi kaikki muut henkilöt jäävät teoksessa statistien asemaan.

Kaisu Tuokko teki hienon ja syystä ylistetyn avauksen vuosi sitten. Jatko-osa tuntuu valitettavasti pinnistetyltä ja tukkoiselta. Aloittelevan ja esikoisellaan onnistuneen kirjailijan paineet tehdä vielä parempaa kääntyivät tällä kertaa itseään vastaan. Kosto sen kuitenkin todisti, että taitoa on, joten uutta vaan putkeen, mutta rennommalla otteella.

maanantai 13. toukokuuta 2024

Kari Haakana pistää taas miettimään äärimmäisen tehokkaassa trillerissä Kunnian hinta



Kari Haakana: Kunnian hinta. 247 sivua, Aula & co.

Omia polkujaan suomalaisessa dekkarissa kulkeva Kari Haakana jatkaa tehokkaalla tyylillään kolmannessa teoksessaan Kunnian hinta. Tiivis paketti tapahtumien ja toiminnan kuvausta lakonisin lausein, ja lisäksi ajatusten herättelyä siitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Esikoinen Välitön uhka käsitteli sodankäynnin yksityistämistä. Viime vuonna ilmestyneen kakkososan aiheita olivat hakkerit ja juuri nyt muun muassa äskeisten Euroviisujen takia vielä ajankohtaisempi kristillisen sionismin vaikutus politiikkaan.

Kunnian hinnassa mennään Ukrainan avustustoimintaan ja siinä piileviin väärinkäytösten mahdollisuuksiin sekä droonisotaan. Lisämausteen antaa keskusrikospoliisin komisario Jari Viinasen pakkomielle narauttaa sarjan päähenkilö turva-alan asiantuntija Jari Karhu, jota hän on jahdannut ensimmäisestä osasta alkaen. Nyt tiet kohtaavat Latviassa.

Rattijuopomuksen takia sivuraiteelle joutunut entinen kokoomuslainen kansanedustaja ja ministeri Sanna Kulju tuntee palavaa halua auttaa Ukrainaa sen sotaponnisteluissa Venäjän hyökkäystä vastaan. Sosiaalisen median päivitykset johtavat yhteydenottoon, joka tarjoaa tilaisuuden tehdä jotain konkreettista. 

Kulju pääsee uuden oudosti käyttäytyvän yhteistyökumppaninsa kanssa viemään pakettiautolla tarvikkeita Latviaan, josta ne on tarkoitus viedä edelleen rintamalle Ukrainaan. Naiivi Sanna ei ihmettele Mika Rintalaa sen enempää. Ukrainan avustamisen sivutuotteena hän toivoo Instagram-päivitysten avustustoiminnasta voivan siivittää hänet takaisin politiikkaan.

Toisaalla venäläissyntyinen mutta Suomen kansalaisuuden omaava nainen löytyy hirtettynä kotinsa läheltä. Poliisi ei usko itsemurhaan. Hänen suomalaisessa drooneja yhä tappavammiksi kehittelevässä yhtiössä työskentelevää aviomiestään syytetään vaimonsa murhasta. Jari Viinanen lähetetään työparinsa Hannu Toivosen kanssa Saloon avustamaan paikallista poliisia jutun tutkinnassa.

Lopulta kaikki tiet vievät Latviaan lähelle Rezeknen kaupunkia, jonka laitamilla sijaitsevaan varastoon Ukrainaan tarkoitetut avustuskuormat on viety odottamaan jatkokuljetusta.

Edellisistä osista tutusti tapahtumia taustoittavat vain kuvitteelliset STT:n uutiset. Kari Haakana ei kuvaile ympäristöjä, ei henkilöitään eikä laajempaa kuvaakaan muulla tavalla. Kerronta on suoraviivaista ja toteavaa. Jämeriä lauseita toistensa perään. Äärimmäisen tehokasta ja vangitsevaa, uuden suomalaisen trillerin aatelia.

Jännityskirjallisuutta aikuisille, totesin edellisestä osasta. Siihen ei ole lisättävää. Kaiken lisäksi Haakana kirjoittaa upeaa toimintaa, mutta ei jännityskirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, jossa päähenkilöiden ihmepelastukset seuraavat toisiaan. Kaikki Kunnian hinnassa on sellaista, että näin voisi olla oikeastikin.