Progemiehen pitkällä matkalla heitetään hyvää ja huonoa läppää, mutta Suonna Konosen esikoisromaani on vähän liiankin seesteinen

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. 375 sivua, Karisto.

Joensuulaisen toimittaja-muusikko Suonna Konosen esikoisromaania Tie päättyy meren rannalle on  mahdottoman mukavaa lukea. Kerrankin on romaanin päähenkilö, joka tietää kaiken progressiivisesta rokista, progesta, tuosta pitkätukkahippien 1960-luvun lopulla kehittämästä musiikkityylistä, joka toi rokkiin pitkät biisit ja sinfonisen rakenteen. Sellainen on Savusauna-yhtyeen kosketinsoittaja ja säveltäjä Jussi, joka ei arkaile briljeerata tiedoillaan bändikaverilleen Samille yhteisellä pitkällä automatkalla Joensuusta Pohjois-Norjaan.

Lukemisen mukavuutta lisäävät Konosen kovan progetietouden lisäksi muutamat tärkeät sitaatit populaarikulttuurin muista olennaisista teoksista: Mika Kaurismäen esikoispitkästä elokuvasta Arvottomat ja Heikki Turusen esikoisromaanista Simpauttaja.

Se yksi Simpauttaja-sitaatti löytyy myös Veikko Kerttulan tv-elokuvasta vuodelta 1975. Elokuvan, suuren kulttuuriteon, tuotti silloinen Mainos-tv. Raivostuttavasti yksi Suomen elokuvahistorian merkkiteoksista pysyy vuosikymmenestä toiseen yleisöltä piilossa, koska nykyinen hömppäyhtiö MTV3 ei esitä koskaan itse tuottamaansa elokuvaa. Yksikään aikuisten ohjelma ei ole mahtunut Turhapuro- ja Salkkarit -kanavalle vuosiin.

Voisiko Yle tai Elisa Viihde ostaa Simpauttajan oikeudet, että nuoremmatkin pääsisivät nauttimaan loistavasti roolitetun elokuvan isä-poika-keskustelusta (syö paskas) ja perimmältään vakavan asian, maaseudun yhden elämänmuodon kuoleman, humoristisesta kuvauksesta?

Tällainen Tie päättyy meren rannalle on. Se pistää ajatuksia liikkeelle ainakin sellaiselle, joka on kokenut samoja asioita Konosen kanssa tärkeiksi. Niin kuin nyt progen, Arvottomat ja Simpauttajan sekä romaanina että elokuvana, joka on sentään julkaistu dvd:nä.

Yksi Jussin / Konosen mainitsema bändi on brittiläinen vuonna 1975 perustettu National Health, joka julkaisi kaksi LP:levyä vuonna 1978. Siitä lukiessa muistui mieleen, etttä 16-vuotiaana samana vuonna päätin hankkia ilmaisen levyn kirjoittamalla rocklehti Soundiin kuukauden parhaan lukijakirjeen. Se palkittiin aina lahjakortilla legendaariseen Epe´s -levykauppaan. Ja kirjoitinkin ja voitin. Se mitä väitin, on niin typerää, että toivottavasti kaikki sen vuoden 1978 toukokuun Soundit ovat kadonneet ikiajoiksi.

Joka tapauksessa lahjakortti tuli ja sen mukana valtava levylista Epe´sin valikoimasta. En keksinyt muuta kuin National Healthin kakkoslevyn Of queues and Cures, vaikka en ollut koskaan kuullut koko bändistä enkä tiennyt progestakaan juuri mitään.

Levy jäi vähälle kuuntelulle, mutta seuraavalla vuosikymmenellä opiskeluaikoina Epes´s music shop Tampereen Kyttälänkadulla oli ohittamaton paikka. LP-levyjen pläräily ja levynkansien tutkiminen olivat olennainen osa yhden sukupolven musiikkihulluutta ennen cd-levyjen läpimurtoa. Niissä kansitaide meni hukkaan.

Takaisin romaaniin. Se jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Jussi toipuu leikkauksesta ja burn outista. On aika laittaa kolmisen vuosikymmentä toiminut bändi vähintään telakalle ja lopettaa parikymmenvuotinen avoliitto.

Kolmannessa osassa Jussi on saanut sen mitä lähti Norjasta hakemaan ja enemmänkin. Hän toimii ravintolapianistina Vuoreijassa. Bonuksena vierelle kulkemaan on lähtenyt samassa hotellissa työskentelevä Trine.

Sitä seuraavat vielä jälkisanat, joiden dramaattinen käänne tulee vähän töksähtäen, mutta hyvä että tulee. Tie päättyy meren rannalle alkaa ja loppuu ennen viimeistä käännettään vähän liiankin seesteisesti. Bändin ja avoliiton loppu sujuvat herttaisessa yhteisymmärryksessä, mitä nyt Jussia närästää bändin Laulajaksi kutsunut laulajan ja biisien sanoittajan teatraalisen syvähenkinen ortodoksisuus ja karjalaisuus, jotka ovat vain performanssia.

Romaanin Se Juttu on Jussin ja Samin yhteinen automatka niin pitkälle kuin tietä riittää. Elokuvasta puhuttaisiin roadmoviena. Mikä on sen kirjallinen vastine? Tiekirja?

Folkswagenista ja nykyisin Huojuva lato -yhtyeestä tunnettu Kononen ottaa muusikkojutuista kaiken irti ja palkitsee niillä runsaskätisesti lukijaa. Mitään erityisen säväyttävää ei tapahdu kaksikon matkallakaan Joensuusta Vaasaan ja siitä Pohjois-Ruotsin kautta Norjaan, mutta tuokiokuvat, maisemakuvaukset ja muusikkojen sanailut ovat nautittavaa luettavaa. Jokainen vähänkin bändissä soittanut tietää, että bändikaverien kesken puhutaan mistäpä muustakaan kuin bändeistä. Joskus jutut ovat tyhmiä, joskus tyhmiä, mutta hauskoja. Välillä mennään hyvin syvälle harrastetun musiikkityylin ytimeen.

Tie päättyy meren rannalle on myös tietopaketti progeharrastajalle, joka kuitenkin tuntee vain ne kuuluisimmat bändit, kuten Pink Floydin ja Genesiksen, toki myös melodisesti hienon Camelin ja toisaalta Yesin, johon tarttumapintaa ei ole löytynyt kovasta yrityksestä huolimatta. 

Savusauna-yhtye on utopia, kymmeniä vuosia toiminut progebändi, joka on soittanut festivaaleilla ja jonka kokoelmien ja uusintajulkaisujen on tarkoitus tuottaa Jussille ainakin pientä säännöllistä lisätuloa. Ei sellaiseen menestykseen ole Suomessa yltäntyt yksikään progebändi, ei edes niistä suurin, Wigwam.

Romaani ilmestyy kuitenkin sikäli hyvään saumaan, että proge on ollut taas nousussa. Hyviä levyjä viime vuosina ovat tehneet Sammal ja Malady. Jupu Groupin keväällä ilmestynyt Umpeen kasvoivat polut on suorastaan loistelias vaikka sitä vertaisi 1970-luvun suuriin progelevyihin.

Millaista Savusaunan proge olisi? Ainakaan siinä ei ole hevistä lainattuja särökitaroita ja hakkaavaa tuplabasaria, sen voi Jussin puheista päätellä. Niiden sijaan Savusauna olisi kai 1970-lukuinen melodisesti ja soitannollisesti lahjakas bändi, jolla tempot vaihtelevat biisin sisällä. Välillä tempaudutaan kiihkeään raviin ja eri instrumenttien sooloihin ennen kuin laskeudutaan mietteliääseen vaiheeseen.

Savusauna soittaisi varmasti sellaista musiikkia kuin Huojuva lato uuden levynsä Utopia, Texas parhaassa biisissä Tie päättyy meren rannalle. Tylsähköjen kantrirenkutusten (tiedetään: makuasia) jälkeen levyn loppunousu on huima. Säveltäisiköhän Kononen joskus myös Savusaunan kuningasbiisin Karjalainen rukous?

Samoin kuin levyn kohdalla, myös romaanissa loppu on tunnelmaltaan kuin toisesta teoksesta. Kumpikin ratkaisu on onnistunut.

Romaanin lopussa on vielä biisilista siinä mainituista lauluista. Tie päättyy meren rannalle, mutta romaanin vaikutus ei. National Healthin mieleen palauttamisen lisäksi täytyy kuunnella romaanissa mainittuja itselle aiemmin tuntemattomia bändejä. Löytämisen ilo ei toivottavasti pääty koskaan. 

Wistingin ensimmäinen juttu jää välityöksi

 Jörn Lier Holst: Pimeä laskeutuu (När det mörkner). Suomentanut Päivi Kivelä. 175 sivua, Otava.

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajille tulee usein tarve kertoa tutuksi käyneen komisarion ensimmäisestä jutusta. Norjalaiselle Jörn Lier Holstille se tuli tässä vuonna 2016 julkaistussa pienoisromaanissa, joka on suomennettu vasta nyt. Holstin Wisting-sarjaa on muutenkin julkaistu Suomessa satunnaisessa järjestyksessä.

Pimeä laskeutuu tapahtuu vuonna 1983, jolloin kunnianhimoinen järjestyspoliisi William Wisting vasta haaveilee rikostutkinnasta. Tilaisuus koittaa, kun hän ryhtyy omin päin selvittämään autovarkauksia ja pankin yösäiliön ryöstöä. Tuttu vanhojen autojen harrastaja taas tietää vanhasta hylätystä ladosta, jonne hänen tietojensa mukaan on hylätty viime vuosisadan alussa Belgiassa valmistettu Minerva. Voisiko Wisting poliisina selvittää ladon omistajan?

Ladosta toden totta löytyy Minerva-merkkinen auto, ja Wisting löytää siitä luodinreikiä. 1920-luvulla on tapahtunut rikos, josta kukaan ei ole tiennyt.

Wisting selvittää ensin omalla ajallaan ja sitten rikososaston valtuuttamana rikoksia romaanin nykyajassa sekä 60 vuotta aiemmin kadonneen auton tapausta. Jälkimmäinen on kiinnostavampaa. Horst on itsekin entinen rikostutkija ja nyt hän osoittaa melkein kädestä pitäen, miten se tapahtuu, miten sen pitäisi tapahtua ja mitä virheitä kokematon Wisting tekee.

Tässäkin dekkarissa jäljet vievät perhesalaisuuksien äärelle. Latoon piilotetussa autossa kuljetettiin arvolastia, josta kenenkään ei pitänyt tietää, mutta joku puhui ohi suunsa ja tilaisuus teki varkaan. Wisting selvittää tapauksen sitkeällä jalkatyöllä sekä terävällä päättelyllä. Viimeiset totuudet tulevat esiin vasta nyt, kun komisario Wisting ottaa poliisiopiskelijat selvittämään sata vuotta vanhaa rikosta.

Myös autovarkaudet ja pankin yösäilön ryöstö saavat ratkaisunsa. Hieman vaivalloisesti Horst saa ne liitetyksi 60 vuotta aiemmin tapahtuneeseen rikokseen.

Pimeä laskeutuu on mukava piipahdus Wistingin menneisyyteen ja rikostutkinnan perusteisiin, mutta kovin syvää vaikutusta se ei tee. Horstin tasokkaassa sarjassa teos jää välityöksi.

Kehityspäivä kääntyy joukkomurhaksi Mats Strandbergin hyytävässä Tappoaikataulussa

Mats Strandberg: Tappoaikataulu (Konferensen). Suomentanut Sirje Niitepõld. 384 sivua, Like.

Pienen kunnan on määrä kääntyä kurjuudesta kukoistukseen, kun sen alueelle rakennettava massiivinen kauppakeskus julkistetaan. Edellisenä päivänä kunnan maankäyttöyksikön henkilökunta kokoontuu kehityspäivään henkitoreissaan olevaan lomakeskukseen viimeistelemään julkistusta. Hanke on kuitenkin katkeroittanut monia. Joku heistä on laatinut pirullisen kostosuunnitelman, joka käynnistyy syksyisen päivän pimentyessä.

Mats Strandbergin Tappoaikataulu on oikeasti pelottava trilleri tai kauhuromaani. Kumpikin määritelmä sopii, sillä jännitystä, kauhua, murhia ja verta piisaa, kun pimeydestä iskevä vaanija aloittaa viikatemiehentyönsä. Strandbergin aiemmista kirjoista on sanottu, että hän ei sääli päähenkilöitään. No ei todella. Kuka tahansa yhdeksänjäsenisestä maankäyttöyksikön virkahenkilöstä voi päättää päivänsä tässä murhakarusellissa.

Taitavasti Strandberg vetää lukijan piinaavaan maailmaansa heti alkuluvussa. Sitten mennään ajassa vuorokausi taaksepäin. Yhtä taitavasti ja tiiviisti Strandberg esittelee yhdeksän henkilöään, työpaikan sisäiset konfliktit sekä sen laajemman kehyksen, miksi kauppakeskushanke herättää ristiriitaisia tunteita kunnassa.

Sitten mennään.

Ei aivan. Tehokkaan alun jälkeen Strandberg juuttuu turhan pitkäksi aikaa maankäyttöyksikön henkilökunnan sisäisiin suhteisiin ja keskinäiseen piikittelyyn. Hyviä huomioita hän kyllä esittää suurten kauppakeskusten mielekkyydestä, mutta iskevästi alkanut teos hieman hyytyy.

Kun vauhtiin päästään, Strandbergin mielikuvitusta ei pidättele mikään. Hyvin taustoitetut ja tutuksi tulleet henkilöt pistetään säälittä pelistä pois, eivätkä tässä toimi normaalit trillerien pelisäännöt, joissa kiltit ja mukavat selviävät viime hetkessä. Strandberg on valinnut henkilöilleen piinaavan yön, jossa ei ole varmaa, selviääkö kukaan. Toiminta, kauhun kiristäminen ja toisaalta muutama tunti aiemmin keskenään riidelleiden yhteispeli on hermoja raastavaa luettavaa, kun on antautunut tarinan vietäväksi.

Yleensä tällaisissa trillereissä kulkevat mukana pirullisen suunnitelman laatineen murhaajan ajatukset, jotka avaavat motiivia vähitellen. Strandberg ei siihen virheeseen sorru. Osa Tappoaikataulun tehoa syntyy siitä, että emme saa tietää mitään murhaajasta. Hän vain ampuu ja viiltää, lyö kirveellä omaa täsmällistä suunnitelmaansa noudattaen ja pakoyritykset jo ennalta ehkäistyään.

Tappoaikataulu on täydellinen trilleri valoisiin kesäöihin. Uskaliaimmat säästävät sen pimeään syksyyn ja lukevat yksin mökillä. Voi tulla onea olo sille, joka niin tekee.

Nainen ilman omatuntoa tamperelaisittain

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. 347 sivua, Gummerus.

Pitkän ja monipuolisen uran kirjailijana tehneen Päivi Alasalmen ensimmäinen dekkari ilmestyi alunperin kirjojen suoratoistopalvelussa vuonna 2019. Hyvä, että Alamaailman kuningatar on nyt julkaistu myös "oikeana" kirjana, sillä kyseessä on varsin verevä tapaus. Eri genret ovat Alasalmella hallussa, nyt myös julma ja kovaotteinen rikosromaani.

Ihan alku ei lupaa mitään erikoista. Rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen tutkii työparinsa Saana Sirkiän kanssa Tampereen Tammelassa asuntoa, josta on valunut outo haju rappukäytävään. Sisältä löytyy verijälkiä, ruumiskoira merkkaa vainajan hajun, huumekoira huumeiden, mutta asunto on tyhjä. Selvää kuitenkin on, että henkirikos on tapahtunut.

Alasalmi ei kuitenkaan lankea helppoon ratkaisuun, jossa kirjan pääpoliisi on taas yksi leppoisa ja empaattinen hahmo, joka kantaa maailman pahuutta harteillaan. Työhönsä tympääntyneestä Hallavaisesta löytyy särmää ja arvaamattomuutta.

Samaan aikaan Tampereelle saapuu 26-vuotias Anu Murtovuo töihin naisten väkivaltaa ehkäisevään yksikköön. Uusissa kotiympyröissään Tammelassa laitapuolen kulkijat sekoittavat hänet heti johonkin toiseen naiseen.

Hallavaisen tutkimassa asunnossa on asunut huumeisiin ja muihin rikoksiin sortunut rikkaan perheen perijäpoika avopuolisonsa kanssa. Alan piireissä heitä on kutsuttu Kingiksi ja Kuningattareksi. Nyt kumpikin on kadonnut jäljettömiin. Alamaailman kuningatar on siinä mielessä klassinen dekkari, että perhesalaisuuksia tässä tongitaan, rikkaiden Karvioiden, mutta myös tavis-Anun. 

Muuta tarinasta ei oikeastaan voikaan paljastaa. Alasalmen kehittelemät mojovat yllätykset on koettava itse.

Alamaailman kuningatar on hienosti rullaava ja koko ajan kolkommaksi käyvä poliisiromaanin ja takaa-ajotrillerin onnistunut hybridi. Teoksen nimihenkilö on film noirien naispaholaisten sukua, mutta monta kertaa pahempi. Taitavana kirjailijana Päivi Alasalmi osaa kiristää jännitystä sitä mukaa, kun Anulle valkenee, mihin hän on sotkeentunut ja samaan aikaan tamperelaispoliiseille valkenee Kingin ja Kuningattaren kohtalo.

Makoisaa luettavaa helle-heinäkuuhun. Äänikirjapalvelussa Hallavaisen tutkimuksille on ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa, jotka toivottavasti saatetaan myös meidän perinteisten kirjojen lukijoiden saataville. Hallavaisessa on ytyä.

Jarkko Steniuksen Portsarissa työläis- ja toimintaromaani lyövät kättä

Jarkko Stenius: Portsari. 275 sivua, Like.

Ranskan muukalaislegioonasta thainykkeilijäksi ja mielenharjoittamisen ammattilaiseksi edennyt Jarkko Stenius kirjoittaa suoraviivaisia ja kovia toimintaromaaneja. Niissä tapellaan ja ammutaan tositarkoituksella vahingoittaa ja tappaa. 

Uusimpana ilmestyneessä Portsarissa on muutakin. Myös portsarina työskennellyt Stenius kuvaa työtä niin tarkasti, että mieleen tulevat etenkin 1970-luvulla suuresti arvostetut työläisromaanit. Kessu, Masa ja Lovisa ovat portsareita, jotka kutsutaan paikalle, kun baarissa on niin suuria järjestyshäiriöitä, etteivät tavalliset järjestyksenvalvojat selviä niistä. Taitava kolmikko selvittää tilanteet yleensä puhumalla. Paras konflikti on vältetty konflikti, mutta tarvittaessa nyrkeissä riittää tehoa.

Portsari on kiinnostava kurkistus vähän tunnetun ammatin rutiineihin ja menetelmiin. Juhlakansa kohtaa portsarin illan alussa ja lopussa, jos kaikki menee normaalisti. Stenius kertoo, miten turvallisuuden ammattilaiset pitävät huolen kaiken sujumisesta vaaroitta.

Työläiskuvaus ilman siihen takavuosikymmeninä kuuluvaa poliittista paatosta, sitä Portsari on yhdellä tasolla. Porukan johtohahmolla Kessulla ei ole sen suurempia tavoitteita elämässä. Hyvän ihmistuntemuksensa ansiosta asiakkaiden kanssa toimeentuleva Kessu jää henkilönä arvoitukseksi. Jokin mennyt tapahtuma estää häntä sitoutumasta naissuhteissaan yhtä yötä pidemmäksi aikaa.

Niin omalla tavallaan kiehtovaa luettavaa kuin baari-illan sujumisen kulissien taakse kurkistaminen onkin, Stenius pitkittää liikaa Portsarin toiselle tasoa kovaotteiseen rikosromaaniin pääsyä. Satakunta sivua kahvinjuontia illan aluksi, narikkalappujen tarkistamista ja muita ovivahtien rutiineja on liikaa.

Jännitysromaaniksi Portsari muuttuu, kun kolmikko kutsutaan pitämään järjestystä porvoolaiseen baariin ja Kessu tutustuu Jennaan, joka on menneisyytensä takia Kosovon albaaneista koostuvan jengin ahdistelema. Päältä kova, sisältä ritarillinen Kessu ottaa Jennan ja tämän koulukiusatun pojan asiat huolekseen. Väistämättömästä yhteenotosta tulee brutaali. 

Stenius kirjoittaa suomalaisessa jännityskirjallisuudessa harvinaisen kovaotteista toimintaa ja suoraa väkivaltaa rikollisuudesta, jolla ei ole muita motiiveja kuin raha ja kosto. Karua vaikutelmaa pehmentävät pohjimmiltaan kiltti äidin kauppa-asioita hoitava Kessu sekä romaanin alun vaellus öisessä Helsingissä. Siinä Portsarissa on myös rakkausromaanin piirteitä. Rakkaus kohdistuu Kessulle - ja todennäköisesti myös Steniukselle - tärkeisiin kaupunginosiin.

Kirjan väkivalta voi puistattaa ja tuntua tarkoituksettomalta. Stenius kuvaa kuitenkin yhtä puolta vallitsevasta todellisuudesta. Hän on itse ollut tappelija vihan vallassa, saanut pahoinpitelytuomion ja istunut lukuisia kertoja putkassa. Tie muutokseen alkoi runsaat kymmenen vuotta sitten rauhoittumisesta buddhalaisluostarissa. Vaikka Kessu on romaanihenkilö, siinä lienee kaksine puolineen paljon Steniusta itseään. Muutos parempaan on mahdollinen.

Portsari on Jarkko Steniuksen neljäs toimintaromaani. Lopussa pedataan jo jatko-osaa. Nähtäväksi jää, miten tarina jatkuu, koska yhtä runsas työn kuvaus ei ole toista kertaa perusteltua. Toiminnan kuvaajana Stenius on armoitettu, joten sitä vaan rohkeasti lisää.

Hetken moraalittomuus johtaa syvenevään pahan kierteeseen yllätyksettömässä, mutta viihdyttävässä dekkarissa Ne jotka tappavat

 Klas Ekman: Ne jotka tappavat (De kapabla). Suomentanut Anu Heino. 352 sivua, Into.

Anna ja Johan pettävät aviopuolisoitaan. Yhteinen viikonloppu syrjäisessä hotellissa päättyy riitaan ja ihmisen yliajoon hiljaisella tiellä. Ruumis piilotetaan metsään ja sitten yritetään jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eihän se tietenkään onnistu. Klas Ekmanin esikoisdekkarissa Ne jotka tappavat Anna ja Johan ajautuvat yhä syvemmälle itsesyytösten, valheiden ja tekonsa peittelyn verkkoon. 

Tarina on ennalta arvattava lukuisista muista kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista, joissa moraalin löystyminen hetkeksi johtaa syvenevään pahojen tekojen kierteeseen. Tämä ei ole moite. Ekman kuljettaa tarinaansa sujuvasti ja koukuttavasti. Lopputulosta ei voi kuitenkaan arvata ja on kiintoisaa lukea, miten taitava monipuolinen kirjoittaja siihen johdattaa.

Samalla lukija joutuu tutkiskelemaan itseään. Haluaako hän kirjan päähenkilöiden selviävän kurimuksestaan, vaikka nämä ovat syyllistyneet moraalittomaan tekoon ja osoittautuvat hyvin itsekkäiksi ihmisiksi? Toisaalta koko sivullisen kuolemaan johtanut tapahtumasarja lähtee liikkeelle siitä, että Anna haluaa tehdä oikein käytöshäiriöiselle pienelle lapselleen ja laittaa sittenkin omat mielihalunsa syrjään.

Ne jotka tappavat on virtaviivainen ruotsalainen laatutuote, joka viihdyttää hyvin sen lukemiseen kuluvan ajan. Mitään isompaa jälkeä se ei jätä. En olisi yllättynyt, jos kirjan pohjalta syntyy tv-sarja johonkin suoratoistopalveluun. Se voi olla Ekmanin tarkoituskin, sillä jännäri on kirjoitettu kuin valmiiksi kohtauksiksi. Ei muuta kuin kamerat käyntiin.

Tähän aikaan vuodesta puhutaan kevyiden kesädekkarien lukemisesta. En ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan, koska ainakin pohjoismainen moderni rikoskirjallisuus on kaikkea muuta kuin kevyttä. Ne jotka tappavat täyttää kuitenkin määritelmän synkästä aiheestaan huolimatta.

Jari Raatikaisen hämmästyttävä rikosromaani Syndikaatti vie yksityiskohtaisesti talousrikollisuuden ytimeen

Jari Raatikainen: Syndikaatti.415 sivua, Johnny Kniga.

Todella laadukkaiden kotimaisten esikoisdekkarien tulvalle ei näy loppua, mikä on tietysti iloinen asia. Poliisista vakuutustutkijaksi siirtynyt Jari Raatikainen tuo niihin taas täysin uuden kulman esikoisessaan Syndikaatti. Tätä yksityiskohtaisemmin talousrikollisuuden yhtä haaraa ei ole ennen kuvattu.

Romaanin rikosten kerrotaan perustuvan todellisiin tapahtumiin. Syndikaatissa niitä tehtailevat vakuutusyhtiö Elämänsuojan vahinkotarkastajat yhdessä Syndikaatti-nimisen liivijengin kanssa. Korjausurakoiden kilpailutukset ovat näennäisiä, koska keskenään "kilpailevat" samojen henkilöiden hallussa olevat yhtiöt, joita perustetaan sitä mukaan uusia, kun edelliset kaatuvat jätettyään velvoitteensa hoitamatta. Remontit hinnoitellaan yläkanttiin ja työt teetetään ulkomaalaisilla työntekijöillä, joille maksetaan mitä maksetaan. Pahimmillaan korjaukset ovat hengenvaarallisia. Kierot vakuutustarkastajat ja Syndikaatti vetävät ylimääräiset rahat omiin taskuihinsa.

Yli 400-sivuisen normaalia pienemmällä fontilla ladetun rikosromaanin pääjuoni oli tuossa. Hämmentäväksi Raatikaisen kirjan tekee sen jatkuva rönsyily eri suuntiin. Hänellä tuntuu olevan loputtomasti hiuksia nostattavia juttuja ammattirikollisuuden kulissien takaa ja ne kaikki on pitänyt ahtaa tähän yhteen romaaniin. Aineistoa on niin paljon, että jäsennetymmällä otteella Raatikaisella olisi ollut käsissään ainakin kolmen romaanin ainekset.

Rönsyily ja eksyminen pääjuonesta eivät kuitenkaan haittaa eivätkä himmennä Syndikaatin tehoa. Raatikainen on erinomainen kirjoittaja ja dialogi on luontevaa. Romaanin kaikki haarat ovat niin kiinnostavia, että lukija pysyy tiukasti hänen otteessaan. Sekä draama ja sen kaari että faktapohjainen aines pelaavat komeasti yhteen. 

Syndikaatti lähtee heti ensimmäisestä lauseesta vetävästi liikkeelle. Janne Markkuaho -nimistä miestä kuljetetaan kädet sidottuina Petroskoihin. Tapettavaksi vai jotain muuta tarkoitusta varten? Markkuaho on mafiaromaaneista tuttu luuserihahmo, päättömästi rakastunut mies, joka on kavaltanut Syndikaatin rahoja. Nyt on takaisinmaksun aika.

Muita keskeisiä henkilöitä on valtavasti. On Syndikaatin presidentti Viitala, vakuutuspetoksia käytännössä pyörittävä Vesterinen, jengin täysjäseneksi janoava monialarikollinen Andersson, petolliset vakuutustarkastajat, heidän toimiaan tutkivat vakuutusyhtiön tarkastajat, poliisit sekä ammattikoululaiset Atte ja Jone, jotka velkaannutetaan huumekaupoilla rikollisille ja pakotetaan Syndikaatin juoksupojiksi. Iso henkilögalleria pysyy hyvin Raatikaisen hallussa ja hän onnistuu luomaan useimmista myös mieleen jääviä henkilöhahmotuksia.

Syndikaattia voi suositella hyvien kotimaisten rikosromaanien ystävien lisäksi kaikille, joita harmaa talous ja suoranainen talousrikollisuus kiinnostavat. Nyt on tarjolla seikkaperäinen opastus oppikirjoja vetävämmässä muodossa.

Vuosi ei ole vielä puolessakaan, kun Syndikaatti on jo viides lukemani kotimainen esikoisdekkari, joka ansaitsisi vuoden parhaan esikoisen kunniamaininnan. Toivoa sopii, ettei Jari Raatikainen käyttänyt kaikkea tietämäänsä omaan esikoiseensa. Näin pätevältä ja osaavalta kirjoittajalta haluaisi lukea lisääkin.