Koko ajan uusiutuva Max Seeck sekoittaa Loukossa Agatha Christietä mystiikkaan ja kauhuun

Max Seeck: Loukko. 358 sivua, Tammi.

Max Seeckin jännäreitä julkaistaan jo 40 maassa, mutta hän ei toista helpoimman jälkeen menestyskaavaa, vaan uusiutuu jokaisessa Jessica Niemi -trillerissä. Vuosi sitten ilmestyneessä Kaunassa Seeck otti dekkariperinteestä lukitun huoneen salaisuuden ja kehitti siitä mestariluokan psykologisen poliisi- ja jännitysromaanin.

Loukko on neljäs osa upporikkaan taustansa salaavasta ja mielenterveydeltään horjuvasta murhatutkijasta. Ahvenanmaalle Smörregårdin saarelle sijoittuvassa tarinassa viitataan suoraan Agatha Christien klassikkoon Eikä yksikään pelastatunut. Pieni ihmisjoukko on siis eristyksissä muusta maailmasta ja sitten yksi heistä kuolee.

Jessica Niemi on eristäytynyt Smörregårdissa olevaan lomahotelliin, koska on joutunut  yksityiselämänsä töppäilyjen takia hyllytetyksi työstään. Mukana on arsenaali lääkkeitä, joilla harhanäkyjen vaivaavan elämän saisi lopetettua nopeasti ja siististi.

Sodan jälkeen Smörregårdissa oli sotalasten orpokoti, josta perityy saaren legenda. 9-vuotias Maija käveli vuonna 1946 öisin kello 2 laiturille odottamaan isäänsä. Sitten hän katosi jäljettömiin.

Joukko entisiä orpokodin asukkaita, nyt vanhuksina, saapuu Smörregårdiin muistelemaan menneitä, niin kuin heillä on jo pitkään ollut tapana. Yöllä yksi heistä kuolee saman laiturin viereen, jossa Maija Ruusunen odotti isäänsä 1940-luvulla. 1980-luvulla samassa paikassa kuoli ensin lastenkodin entinen vartija ja sitten johtaja. Tapaukset jäivät selvittämättä. Onko Maija palannut kostamaan jotain ja miten se olisi edes mahdollista vuonna 2020, jona Loukko tapahtuu?

Jessica Niemi ei voi itselleen mitään, vaan tempautuu murhatutkintaan, joka ei hyllytetylle helsinkiläispoliisille mitenkään kuulu. Vakavien rikosten ryhmään normaalisti kuuluva Jessica on nyt oman elämänsä neiti Marple.

Yksinäisen saaren mysteerissä ollaan kaukana poliisiromaaneista, esimerkiksi Pahan verkosta, joilla Seeck loi kansainväliseen menestykseen johtaneen maineensa. Loukko on arvoitusdekkari, johon mystiikkaa tuovat Maijan hahmon ilmestyminen hotellin vieraiden näköpiiriin ja kauhua Seeckin taito luoda hyytävää menneisyyden salaisuuksista nousevaa tunnelmaa.

Suppea henkilögalleria on taiten rakennettu. Lomahotellia johtava 80-vuotias teräsmuori Astrid, hänen poikansa, filosofi Senecaan hurahtanut Åke, omituisesti käyttäytyvä ahvenanmaalaispoliisi Johan Karlsson sekä muuttolinnuiksi kutsutut entiset orpokodin asukkaat ovat keskeiset henkilöt. Heitä täydentää kummallinen ruotsalaispariskunta. Jonkun heistä täytyy olla syyllinen uusimpaan kuolemantapaukseen, ja Seeck on luonut heistä herkullisen epäilyttäviä hahmoja.

Juri Patrikaisen erinomainen kansi johdattaa lukijan surumieliseen jännitystarinaan, joka on niin hyvin kirjoitettu, että lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kun on kerran aloittanut, ei Loukkoa malta jättää kesken.

Kommunalkasta paratiisiin Varissuolle, sielu Venäjällä

Anna Soudakova: Varjele varjoani. 275 sivua, Atena.

Pietarissa syntyneen suomalaisopettaja Anna Soudakovan toinenkin romaani on sukupolvitarina. Huumaavan hyvässä esikoisessa Mitä männyt näkevät  kuljettiin 1930-luvun vainoista 1990-luvun Turkuun. Kuuden sukupolven romaani kuvasi ihmisten kautta Neuvostoliiton kehitystä, hajoamista, lyhyttä demokratiajaksoa ja uusien vainojen alkua.

Sitä ja juuri ilmestynyttä toista romaania Varjele varjoani yhdistää Turun maahanmuuttajalähiö Varissuo. Otsikoissa se on usein ongelmapesä, mutta Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneille paratiisi maan päällä. Tavallisen kaupan tavaravalikoima ja kaiken järjestelmällisyys saavat pään pyörälle.

Varjele varjoani on neljän sukupolven tarina 1980-luvun alusta tähän vuoteen.

Vera muuttaa Georgin kanssa pietarilaiseen kommunalkaan vuonna 1981. Inkeriläistaustaisina heille tarjoutuu yllättävä mahdollisuus muuttaa Suomeen 1990-luvulla. Heidän Neuvostoliitossa syntyneen tyttärensä Ninan lapset Irma ja Pietari elävät 2000-lukua kahden kulttuurin välissä niin kuin Nina itsekin.

Veran vanhemmat olivat vakaita neuvostoihmisiä, jotka luottivat järjestelmään. 2000-luvulla hekin asuvat Suomessa, mutta tavat ja kulttuuri tuntuvat vierailta.

Ankeus. Sehän neuvostoelämään yleensä liitetään. Kommunalkoissa asukkailla oli omat pienet huoneet. Keittiö ja kylpyhuone olivat yhteiset. Oli tuurista kiinni, minkälaisten ihmisten kanssa joutui jakamaan elämänsä. Yksityisyys oli hyvin rajoitettua.

Suomeen kahdeksanvuotiaana muuttanut Soudakova kuvaa kaikkea tätä, mutta myös asian toista puolta. Kun kaikki meni hyvin, yhteisöllisyys oli ihmeellistä.

Neuvostoliitossa 1980-luvulla, kun perestroika ja glasnost avaavat uusia näköaloja, Vera toimii päivystäjänä Venäläisessä museossa. Äsken kuolleen Mihail Gorbatshovin uudistuksista huolimatta hän kokee seisovansa pölyyntymässä jossain hämärässä nurkassa. Jossain on toisenlainen maailma, jossa jokainen saa olla omanlaisensa eikä tarvitse uskoa, että on vain yksi oikea tie.

Suomessa Vera löytää vähitellen paikkansa ja tuntee itsensä vieraaksi venäläissyntyisten tuttavien kanssa järjestettävissä uudenvuodenjuhlissa. Georgi on jäänyt jonnekin kahden maailman väliin. Hän yrittää järjestää elämänsä Suomessa niin venäläiseksi kuin mahdollista.

Ninalle lukion vanhojenpäivä vuonna 2000 on yksi suomalaisuuteen kuuluva riitti, jona herää epäilys: saanko olla osa tätä kaikkea. Vielä vuosia myöhemmin jo äitinä Ninaa puristavat venäläisten sääntöjen ja vapaamielisen suomalaisen yhteiskunnan välinen ristiriita.

Ninan mies Ossi sanoo, ettei totu yhteen asiaan tämän vanhempien luona vieraillessa: 

- Aina kun te puhutte keskenänne, se kuulostaa siltä kuin riitelisitte.

- Ei se ole riitelyä. Se on tunteita, Nina vastaa.

Ninan Suomessa syntyneet lapset Irma ja Pietari ovat vielä niin pieniä, ettei heidän kohdaltaan vielä tiedä, kokevatko hekin itsensä maahanmuuttajiksi. Miten vaikuttaa ukki Georgin jatkuva painostus lukea kirjoja venäjän kielellä?

Anna Soudakovan esikoisessa Mitä männyt näkevät oli sukupolvitarinan taustalla vahva yhteiskunnallinen viritys. Taasko se alkaa, romaanissa kysyttiin, kun NKVD:n 1930-luvun mustien korppien varjo taas laskeutui Venäjän ylle entistä painostavampana.

Varjele varjoani -romaaniin on ehtinyt mukaan kehityksen seuraava askel, Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa. Romaani keskittyy kuitenkin yksilöihin ja maahanmuuttajien identiteettiin, sopeutumiseen ja sen ongelmiin.

Soudakovan kauniit lauseet uppoavat kuin veitsi voihin. Varjele varjoani uppoaa syvälle ihmiselämän monimutkaisuuteen ja ristiriitoihin, joissa jokainen joutuu löytämään omat selviytymiskeinonsa. 

Kahden aikatason rakenne toimii hienosti Heine Bakkeidin uudessa jännärissä, joka ei muuten erotu massasta

Heine Bakkeid; Haudattu salaisuus (St. Avenger). Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Into, 423 sivua.

Heine Bakkeidin neljännessä dekkarissa Haudattu salaisuus palataan sinne, mistä poliisin sisäisen tutkinnan  erikoisryhmän Thorkild Asken piina viisi vuotta aiemmin sai alkunsa. Aske tuli silloin Stavangeriin tutkimaan väkivaltaisen konstaapeli Simon Bergelandin väärinkäytöksiä, tuli huumatuksi, ajoi kolarin, jossa kuoli Bergelandin naisystävä Frei, joutui vankilaan, jossa yritti itsemurhaa ja sai lievän aivovamman.

Viisi vuotta myöhemmin rantadyynin hiekasta löytyy ruumis, joka osoittautuu Bergelandiksi.

Sarjan aiempien osien perusteella Bergeland oli konna, joka järjesti Asken huumaamisen saadakseen tämän pois kannoiltaan. Frein kuolema oli traaginen virhe. 

Nyt kahdessa aikatasossa etenevässä tarinassa kerrotaan, mitä todellisuudessa tapahtui. Asken jouluviikolla tapahtuvat tutkimukset ja tapahtumat viisi vuotta sitten vuorottelevat. Paljon käytetty rakenne toimii tässä teoksessa mainiosti. Totuus kuoriutuu esiin kerros kerrokselta.

Kumpaakin tutkintaa yhdistää kadonneen tietokoneen etsintä. Tilintarkastaja Harald Ramberg kaipaa sitä niin paljon, että oli viisi vuotta sitten valmis maksamaan 20 tuhatta kruunua koneen palauttavalle murtomiehelle. Narkkarien haltuun päätynyttä tietokonetta jäljittää myös Aske, jonka vastuksina rikollisten lisäksi on kaksi epämiellyttävää poliisia.

Heine Bakkeid teki komean sisääntulon esikoisellaan Meren aaveet. Yhdistelmä traumaattisesta poliisista ripauksella mystiikkaa ja kauhuakin oli virkistävän uutta ja erilaista. Sitä seuranneet Paratiisin kutsu ja Nuku lapsi armaani eivät oikein täyttäneet esikoisen herättämiä lupaavia odotuksia, ja aika latteaksi käätyy Haudattu salaisuuskin. Varastetun tietokoneen sisältämän salaisuuden arvaa heti eivätkä pahat poliisitkaan tule varsinaisena yllätyksenä. Auki loppuun asti jää vain se, kuka on arvoituksellinen Mentori tapahtumien taustalla.

Bakkeid kirjoittaa letkeästi ja omapäisessä Thorkild Askessa on samaa säännöistä piittaamattomuutta kuin Norjan ykkösdekkarissa Harry Holessa. Siinä mielessä rinnastukset Jo Nesböön eivät ole täysin perusteettomia. Siinä mielessä taas ovat, että Bakkeid häviää jännityksen rakentamisessa 6-0. Edes Haudatun salaisuuden tärkein vaaranpaikka ei tunnu oikein miltään.

Haudattu salaisuus sai viime vuonna Norjan parhaan dekkarin Riverton-palkinnon. Suomessa se tuskin olisi päässyt edes loppukilpailuun, niin paljon parempia dekkareita täällä julkaistiin ja julkaistaan. Mitä norjalaiset, ruotsalaisista puhumattakaan, tekevät paremmin, kun niitä ei saada kunnolla maailman best seller -listoille? Teosten laadusta se ei ainakaan ole kiinni.

Kristian Kososen kuudeskin sotakirja on pätevä ja koskettava, mutta samanlaisina toistuvat taistelukohtaukset alkavat jo puuduttaa

 

Kristian Kosonen: Summan teräsmyrsky. 364 sivua, Bazar.

Kuinka monella tavalla talvi- ja jatkosodan suurtaisteluita ja sotilaiden kurjuutta voi kuvata? Ei oikeastaan kovinkaan monella. Teräsmyrskyt jauhavat ihmisiä kappaleiksi, juoksuhaudoissa vallitsee kaaos, kaatuneita on kaikkialla, rättiväsyneet miehet löytävät vielä jostain voimankipenen uuteen hyökkäykseen tai puolustustaisteluun, vallitsevin tunne sotaa kohtaan on synkkä viha. Samanlaista se on ollut Kollaalla, Äyräpäässä, Tali-Ihantalassa, joka paikassa, myös Summassa.

Kristian Kosonen on muokannut näistä aineksista viisi loistavaa sotakirjaa ja Summan teräsmyrsky on kuudes. 

Ensimmäisen kerran en ole täysin haltioissani uudesta Kososesta. Summan teräsmyrsky on yhtä kouraiseva ja koskettava, perimmiltään rauhanaatetta ajava teos kuin edellisetkin, mutta myös liian samanlainen. Siitä, että kirja kertoo juuri Summan suurtaisteluista helmikuussa 1940 muistuttavat vain jotkin paikan nimet. Muuten tämän kirjan taistelukuvaus voisi kertoa mistä tahansa talvisodan, jatkosodankin talviaikaan, koettelemuksesta. "Teräsmyrsky" taas on sotakirjallisuuden kuluneimpia ilmauksia.

Neuvostoliiton 1. helmikuuta 1940 alkaneessa Summan suurhyökkäyksessä suomalaiset pitivät puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes puolustuslinja murtui 11. helmikuuta. Päivät toistuivat uuvuttavan samankaltaisina. Venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen lähes kellontarkasti aina aamulla. Päivät tapettiin toisiaan, yöllä saatiin maahan kaivetuissa korsuissa jonkunlaista lepoa. Alussa vaivana oli lisäksi tulipalopakkanen ja koko ajan sotamiehen ikuiset seuralaiset nälkä, pelko, uupumus ja syöpäläiset.

Kuuluisaa talvisodan henkeä Kososen uusimmassa symboloivat parhaat ystävät Tuomas Hietarinne ja Olavi Mukkula, molemmat lähtöisin Valkeakosken seudulta. Antti Rokka -tyyppinen rämäpää Hietarinne on siviilissä suurtilallisen "herraspoika", Mukkula vasemmistolainen paperitehtaan työmies. Sodassa erilaiset lähtökohdat erottuvat vain jatkuvana hyväntahtoisena naljailuna. Sanat lahtari ja punikki ovat ahkerassa käytössä.

Muistakin tämänkertaisista sotilaistaan Kosonen luo taas hyviä uskottavia henkilökuvia ja sodan järjettömyys ei jää lukijalle epäselväksi. Silti Kososelta kaipaisi jatkossa jotain uudistumista. Nämä kiihkeät taistelukuvaukset on vähäksi aikaa nähty.

Summasta ja muista vuosien 1939-1944 suurista taisteluista on kirjoitettu kymmeniä tietokirjoja ja romaaneja. Tarvitaanko näitä ollenkaan lisää? Mielestäni tarvitaan, siitä ei ole kysymys. Kuljeskelen mielelläni sankarihautausmailla, ja näen Kososen kirjat tärkeänä perinteen jatkajana, jotta emme unohtaisi sitä aivan tavallisten ihmisten massiivista kärsimystä, jolla Suomen itsenäisyys ja vapaus turvattiin. 

Lisää kaikupohjaa antaa Venäjän Ukrainassa nyt käymä sota. Kosonen on mestari kuvaamaan sodan todellisuutta, mutta seuraavaksi pitäisi löytää muitakin sävyjä.

Osasto Q:n eväät alkavat olla syödyt

 Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi (Natrium Chlorid). Suomentanut Katriina Huttunen. 495 sivua, Gummerus.

Dekkarivuodessa Jussi Adler-Olsenin uusi Osasto Q on ollut jo pitkään erityisen mieluinen tapaus. Tanskan Jussin kirjoissa on hyvät juonet, omaperäiset päähenkilöt, luistavaa kerrontaa ja kosolti huumoria höysteenä.

Natriumkloridi on sarjan yhdeksäs osa. Jo kaksi vuotta sitten ilmestynyt edellinen osa Uhri 2117 oli pieni pettymys ja uutuus jo aika iso. Vanhoja ratkaisemattomia rikoksia selvittävä Osasto Q on menettänyt tuoreutensa ja omalaatuisuutensa. Jäljellä on pohjoismainen perusdekkari.

Kerronnan lennokkuuden kangistumisen lisäksi perussyy on henkilöiden normaalistuminen. Sarjan suolaa ovat olleet yrmeän Carl Mörckin ja joviaalin Assadin erikoinen työ- ja ystävyyssuhde sekä osastoon myöhemmin liittyneen Rosen hysteria. Natriumkloridissa kaikki henkilöiden erikoispiirteet ovat hiotuneet olemattomiin. Poliisitalon kellarissa omaa elämäänsä eläneestä hieman anarkistisesta osastosta on tullut kuin mikä tahansa poliisin tutkintaryhmä.

Assadin loputtomat kamelivertaukset eivät enää jaksa hymyilyttää, eivät myöskään hänen kielivirheensä, joita Carl oikoo.

Uusimman osan erikoinen nimi tarkoittaa ruokasuolaa. Muuan itsemurha johdattaa Osasto Q:n vuonna 1988 tapahtuneen räjähdyksen jäljille. Kokonainen autokorjaamo räjähti ja kaikki paikalla olleet kuolivat. Tapaus kuitattiin onnettomuudeksi. Sen ajan tutkijat eivät kiinnittäneet huomiota suolakasaan, joka löytyi korjaamon ulkopuolelta. Kun suolaa alkaa löytyä myös tuoreiden kuolemantapausten liepeiltä, alkaa Osasto Q:lle valjeta, että kyseessä on pitkään jatkunut harvakseen toteutettujen murhien sarja, joissa suola on viesti.

Sarjan hyytymisestä kertoo sekin, että Adler-Olsen lainaa tarinassa kahta aikaisempaa kirjaansa. Vangin sieppaus ja pitkä piina kellarissa on toisintoa sarjan ensimmäisestä osasta Vanki ja mieleltään sekaisin olevan kostoretki samanlainen kuin Selfieissä, joka ilmestyi vuonna 2018.

Uutta kulmaa uusimpaan Osasto Q:hun tuovat vain yhteiskunnan sulkeminen koronan takia sekä Carlin itsensä joutuminen rikosepäillyksi. Tapaus juontaa juurensa sinne, mistä koko sarja sai alkunsa, ampumistapaukseen, jossa yksi Carlin kollega halvaantui, toinen kuoli ja Carl itse passitettiin kellariin tutkimaan vanhoja rikoksia.

Natriumkloridin loppu enteilee, että sarjaan on tulossa vielä ainakin yksi osa. Toivottavasti Adler-Olsen kokoaa siihen itsensä ja puristaa vielä yhden jännärin, jossa yhdistyy kaikki se, mikä Osasto Q:ssa on ollut niin nautittavaa: jännitys, huumori ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys.

Jumalan miehen viimeinen taistelu Sallassa juuri ennen Lapin sotaa

Pekka Jaatinen: Salla 1944. 191 sivua, Johnny Kniga.

Erinomaisen viisiosaisen teossarjan Lapin sodasta kirjoittanut Pekka Jaatinen palaa aiheeseen uutuusteoksellaan Salla 1944. Se kertoo erikoisen ja vähän tunnetun episodin Sallasta syksyllä 1944, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton sotatoimet olivat jo päättyneet, mutta Lapin sota ei ollut vielä alkanut. Neuvostoliittolaiset ja saksalaiset joukot kävivät silloin Sallassa panssaritaistelun, jossa saksalaisten neuvonantajana toimi silmäpuoli suomalainen sotaveteraani Kauko Aatos Leimu. Ja nimenomaan neuvonantajana. Aseeseen hän ei halunnut koskea.

Jaatisen dokumentaarinen romaani on paitsi sotaromaani, myös tosielämän rakkaustarina kahdesta ihmisestä sodan keskellä. 

Kauko Leimu osallistui Saksan hyökkäyssotaan vapaaehtoisena SS-miehenä. Vuonna 1943 Kalmukkiarolla hän haavoittui panssaritaistelussa ja tuli uskoon. Hän rakastui saksalaisten huoltovarikolla työskentelevään rempseään Rauha Sukulaan kirjeenvaihdon kautta, ja saapui Rauhan luo juuri kahden sodan välissä.

Jaatinen kertoo tarinan Kaukon päiväkirjan ja Rauhalle lähettämien kirjeiden, muiden painettujen lähteiden sekä ensimmäisenä koronakeväänä haastattelemansa silloin 97-vuotiaan Rauhan haastattelun pohjalta. Tulos on intiimi sotaromaani, jossa Rauhan ja Kaukon lyhyt rakkaustarina yhdistyy sodan jylyyn. Saksalaiset tekevät lähtöä, neuvostoliittolaiset panssarijoukot lähestyvät, eikä ole ollenkaan varmaa, että he ovat pysähtymässä ennen Pohjanlahtea.

Määrätietoinen ja iloluontoinen Rauha keplottelee saksalaisilta ruokatarvikkeita ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon vaikka sellaiset ovat määräykset. Yksivakaa Kauko taipuu Rauhan tahtoon, mutta yhdestä ei anna periksi: kaaoksenkin keskeltä pitäisi löytää pappi, että synnissä elämiselle tulisi loppu.

Kun Kauko sitten kohtaa uskovaisen saksalaisen sotilaan ja saa kuulla neuvostojoukkojen lähestyvän, hänelle syntyy sisäinen paine mennä mukaan järjestämään puolustusta. Kauko kokee jumalan puhuvan itselleen ja neuvovan, miten joukot ja kalusto tulee sijoittaa lähestyvän vihollisen varalta.

Loppu on historiaa. Neuvostojoukot pysäytettiin ja pian suomalaisten ja vetäytyvien saksalaisten välille syntyi uusi sota.

Pappi jäi löytymättä, naimisiin menemättä, eikä papiksi opiskellut Kauko mennyt myöhemminkään avioon. Rauha asui samassa talossa Sallan Märkäjärvellä vuodesta 1941, koska oli luvannut isälleen huolehtia talosta. Kotinsa hän pelasti polttamiselta "niinku nainen voi miehen hoijella. Kyllä sinä tiiät", Rauha kertoo haastattelijalle.

Jaatisen sotaromaanit ovat pikemminkin tyyppiä ihmisiä sodan jaloissa kuin sellaisia, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti jostain operaatiosta. Niin on myös Salla 1944. Se on erilainen romaani kodista, uskonnosta ja isänmaasta.

Rauhan ja Kaukon lisäksi teoksen keskeisiä henkilöitä ovat venäläisen T-34-panssarivaunun miehistö ja naisisto, sillä sen ajaja on sotakoulun käynyt Vera Popkova, joka halusi sotaan kostaakseen natseille miehensä kuoleman.

Pekka Jaatinen on uuden polven sotakirjallisuuden kärkinimiä ja Salla 1944 jatkaa hänen inhimillistä kerrontaansa, jossa läpivalaistaan sotahistoriassa vähemmälle huomiolle jääneitä episodeja ihmisiin keskittyen. Hänen edellinen sotaromaaninsa Suomussalmi oli todella järkyttävä murhenäytelmän kuvaus, vaikka itse talvisodan silloisissa tapahtumissa oltiin toki torjuntavoiton alkulähteillä.

Helena Immosen toisesta trilleristä huokuvat taitava jännityksen kuljettaminen ja sotilasasioiden asiantuntemus

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu. 414 sivua, CrimeTime.

Puolustusvoimissa työskentelevä Helena Immonen räjäytti Suomen jännäripankin kaksi vuotta sitten ilmestyneellä hätkähdyttävällä romaanilla Operaatio Punainen kettu. Immonen esitti vedenpitävän skenaarion siitä, miksi ja miten Venäjä voisi hyökätä Suomeen Ruotsin Nato-hakemuksen jälkeen. 

Jännityksellä on odotettu, jääkö menestysesikoinen yksittäistapaukseksi, onko Immosesta kestotähdeksi Suomen trilleitaivaalle. Nyt se tiedetään. Kyllä on, ja vankasti. Tänään ilmestynyt Operaatio Aavikkokettu on erilainen kuin edeltäjänsä, mutta yhtä taitavaa työtä. Immonen luo jännitystä uskottavista maailmanpoliittisista kuvioista, mutta myös hänen henkilönsä ovat uskottavia, eivät mitään supersankareita.

Suomen ja Venäjän sodasta on kulunut puolitoista vuotta. Siihen osallistuneet edellisen kirjan henkilöt kärsivät sotatraumoista ja käsittelevät niitä eri tavalla. Sodassa haavoittunut Riina Koivu on edelleen lamaantunut, hänen veljensä, sodassa parhaan ystävänsä menettänyt ylikersantti Joni Koivu on liittynyt Afganistan-operaatioon. Maa on luhistumispisteessä ja talebanien paluu valtaan enää ajan kysymys.

Tapahtumat laittaa liikkeelle suomalaisen upseerin Joakim Karhun murha Venäjän käyttämällä novitshok-hermomyrkyllä. Ennen kuolemaansa Joakim ehtii lähettää viestin Riinalle. Käynnissä on suurvaltapoliittinen peli, jossa Afganistan on välikappale. Venäjän kiristämä Joakim Karhu on ollut siinä ainakin kaksoisagentti, ehkä muutakin.

Operaatio Aavikkoketussa liikutaan sujuvasti ja asiantuntevasti operaatioissa Afganistanissa ja Suomen sotilastiedustelun piireissä. Lännen tukema Afganistanin hallinto luhistui tasan vuosi sitten ja talebanit palasivat valtaan. Immosella on selkeä kuva siitä, että Suomi osallistui Afganistanissa sotaan, ei mihinkään sitä vähempään, koska liittolaissuhteita oli vahvistettava. Afganistanilaisille operaatiosta ei jäänyt juuri mitään käteen kuten nyt on nähty.

Suomessa Joakim Karhun Riinalle jättämät tiedot aloittavat kilpajuoksun Venäjän sotilastiedustelun GRU:n ja toisaalta Yhdysvaltain CIA:n agentteja vastaan. Niihin sisältyy Yhdysvaltain järjestämän Operaatio Aavikkoketun salaisuus.

Helena Immonen arvostelee verrattomasti jännityksen ja toiminnan lomaan henkilöidensä inhimillisiä tunteita. Ontot henkilökuvat ovat Suomen tähän asti menestyneimpien trilleristien tavaramerkki ja helmasynti. Viimeistään toisella aikuisten romaanillaan koko joukon kärkeen astuva Immonen on tässäkin suhteessa täysin omalla tasollaan.

Sille ei voi mitään, että 24. helmikuuta muutti maailman tavalla, joka ei elokuussa ilmestyneeseen romaaniin ehtinyt vaikuttaa. Operaatio Aavikkoketussa Venäjä aiheuttaa taas ongelmia Suomelle, mutta sen tavoitteet Euroopassa ovat muualla kuin Ukrainan suunnalla. 

Sillekään ei voi mitään, että esikoistrillerin tyrmäävää vaikutusta on oikeastaan mahdotonta toistaa. Onhan Venäjän Suomea vastaan käynnistämä sota peloista pahin. 

Operaatio Punainen kettu oli enemmän sotakirja kuin trilleri, ja sotakirjana loistava. Nyt Immonen näyttää, että hän kuuluu ykköskaartiin myös vakoilutrillerin kirjoittajana. Eikä vain kansallisessa sarjassa. Teos on täysin kansainvälistä tasoa, joten vientimarkkinoiden avautumisen pitäisi olla itsestäänselvyys.