Osasto Q jatkuu sittenkin, uudet kirjoittajat palauttavat alkuaikojen raikkaan meiningin

 Jussi Adler-Olsen, Line Holm, Stine Bolther: Kuolleet sielut eivät laula (D⌀de sjaele synger ikke.  Suomentanut Kari Koski. 544 sivua, Gummerus 2026.

Suomessa päästiin lukemaan pohjoismaiseen dekkariin uusia tuulia tuonutta Osasto Q:ta vuonna 2012. Kahden ainakin Suomessa vähälle huomiolle jääneen jännärin jälkeen tanskalainen Jussi Adler-Olsen keksi Kööpenhaminassa poliisitalon kellarissa toimivan nuhjuisen yksikön, joka tutkii vanhoja ratkaisematta jääneitä rikoksia. Yksikköä johti Carl M⌀rck. Pian siihen liitti itsensä epämääräinen Assad, sitten hermoheikko Rose ja lopulta Roseen ihastunut Gordon.

Osasto Q:sta tuli ansaittu menestys, josta on tehty useita elokuvia ja viimeksi Netflix-sarja. Juonet olivat huikean kekseliäitä, henkilöt omalla tavallaan hurmaavia. Huumorisarjasta ei ole kysymys, mutta Adler-Olsen kirjoitti tavalla, joka nosti hymyä huulille.

Sarjan piti loppua kymmenenteen osaan Selli, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2024. Ei loppunutkaan. Kuolleet sielut eivät laula jatkaa tarinaa muutama vuosi siitä, mihin Selli päättyi. Adler-Olsenin kanssa Osasto Q:n uutta tulemista kirjoittavat toimittajat Line Holm ja Stine Bolther. Kummankin naisen taustalla on myös kirjoja.

Carl jäi pois Osasto Q:sta edellisessä kirjassa. Hän on nyt kirjailija, joka on julkaissut teokset Vanki ja Metsästäjät - saman nimiset ovat myös kaksi ensimmäistä Osasto Q:ta. Vanhan rikostutkijan maineensa takia Carl saa käsiinsä nauhoituksen vastaamatta jääneestä hätäpuhelusta, jossa kuuluu murha. Tapaus on aikoinaan kuitattu sillä, että yksityissairaala Chariten hallituksen puheenjohtaja Ole Horsten teki itsemurhan saatuaan potkut, ja yritti sitä ennen murhata muistisairaan vaimonsa.

Carl kiikuttaa nauhoitteen Osasto Q:hun, johon on Assadin ja Rosen vahvistukseksi palkattu ranskalais-tanskalainen Helena Henry. Siitä alkaa uusi juttu, jossa Carlkin on mukana, mutta enää sivuroolissa.

Kuolleet sielut eivät laula -dekkarin juju kerrotaan heti prologissa. Kymmenvuotias Jakob ei ole niin kuin sukunsa miehet, jotka tekevät työuransa graniittilouhoksella kivimiehinä kunnes kuolevat raskaan ruumiillisen työn seurauksiin.

Hintelän Jakobin ulospääsyn ahtaista ympyröistä mahdollistaa hänen lauluäänensä. Hän on ihmelapsi, joka saa stipendin Laurentiuksen kouluun ja sen kuoroon syksyllä 1989. Kuoroa johtaa sama Ole Horsten. Vähän vanhemmat pojat piinaavat kateuttaan Jakobia raa´asti. Heidän käsittelyssään Jakobin unelmat murtuvat peruuttamattomasti.

Syksyllä 2023 toimittajana työskentelevä Jakob alkaa kostaa elämänsä pilaajille.

Murhaaja tiedetään heti teoksen alussa, samoin murhien motiivi. Kuka sen teki ja miksi -juonen puuttuminen ei yhtään vähennä Kuolleet sielut eivät laula -dekkarin tehoa ja viehätystä. Adler-Olsen kumppaneineen herättää Osasto Q:n henkiin jopa odotuksia paremmin. Tarinassa on hohtoa niin kuin ihan alussa. Jakobin henkilöhahmo syvenee, samoin hänen uhriensa, jotka eivät edes muista tekojaan lapsena. Näyttämölle marssitetaan sivuhenkilöitä, joiden lopullista roolia kokonaisuudessa voi vain arvailla.

Sarjan sielu on tietysti itse Osasto Q ja siinä toimivat poliisit. Assad ottaa uuden työtoverin ennakkoluulottomasti vastaan, mutta Rosen pasmat sekoavat pahasti Helena Henrystä, jonka tausta on järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa.

Alkuperäisessä kymmenosaisessa sarjassa oli komea kaari, joka alkoi rikostutkijoiden väijytyksellä. Yksi kuoli, yksi halvaantui ja Carl alennettiin kellariin tutkimaan vanhoja rikoksia. Mitä todella tapahtui, se selvisi vasta viimeisessä osassa.

Osasto Q:n uudelleen käynnistämisessä pitkää juonta viritellään Helena Henryn kohdalle. Häntä on ammuttu vuosia aiemmin Ranskassa ja siinä yhteydessä on tapahtunut jotain vielä traagisempaa. Tappaja ei koskaan selvinnyt. Nyt ase, jolla Helenaa ammuttiin, on yhteydessä uuteen murhaan Tanskassa.

Osasto Q:n paluuta ei enää osannut odottaa. Nyt kun se on tapahtunut, jälleennäkeminen on riemukas asia. Kaikki vanhat parhaat elementit ovat kohdallaan, mutta jotenkin raikastuneina. Osasto Q on yhä voimissaan.

Tuomas Niskakankaan maailmanluokkaa oleva vakoilutrilleri Unohdettu nimi heijastaa liike-elämän kyynisyyttä ja kaiken turvallistamisen kääntöpuolta

 

Tuomas Niskakangas: Unohdettu nimi. 410 sivua, WSOY 2026.

Helsingin Sanomien taloustoimittajan Tuomas Niskakankaan trillerit eivät ole minua oikein säväyttäneet. Niistä ensimmäinen, Roihu, oli puistattavan huono. Keväällä 2026 ilmestynyt Suljettu kansio oli jo paljon parempi, mutta se säväytti enemmän näkemyksellään liike-elämän moraalista, siis moraalittomuudesta, kuin vetävänä jännityskirjana.

Suljettu kansio aloitti Osasto K -sarjan. Siinä yksi juoni vietiin loppuun, mutta isompi tarina jäi kesken. On mieluisa yllätys, että nopeasti ykkösen perään ilmestyneessä jatko-osassa Unohdettu nimi Niskakangas yltää tasolle, jota voi kuvata maailmanluokan trilleriksi. Bisneksen moraalittomuudesta on edelleen kysymys, mutta nyt lisäksi henkilöt saavat syvyyttä, juonessa on hyvän jännityskirjan edellyttämää kekseliäisyyttä ja tutkivan journalismin vaivannäköä. Genreen kuuluvat epäuskottavat ylilyönnit ovat minimissä.

Sarjan ytimessä on verkkolaiteyhtiö Nodus, jonka selvä yhtiö historioineen ja nykyisyyksineen on tietysti Nokia. Osasto K on yhtiön sisällä toimiva rikollinen haara, joka on kansainvälisessä ympäristössä toimivalle suuryritykselle välttämätön, jotta se voi menestyä raadollisessa kilpailussa.

"Lahjuksia piti maksaa monessakin maailman kolkassa kauppojen syntymiseksi. Diktaattoreille piti myydä verkkolaitteita ja salakuuntelujärjestelmiä, joita saatettiin käyttää toisinajattelijoiden sortamiseen. Osasto K:n kautta kaikki hoitui ilman, että Noduksen johtajien tarvitsi ottaa riskejä ja tahrata käsiään", Niskakangas kuvaa keksimäänsä suuryhtiön sivuhaaraa.

Osasto K on kirjailija-toimittajan mielikuvituksen tuotetta. Toivottavasti on. Ei silti ole yhtään kaukaa haettua, että isossa bisneksessä mennään lain ja moraalin tuolle puolelle. Jo 1990-luvun lopulla paljastui, että Yhdysvallat käyttää maailmanlaajuista signaalitiedustelun verkkoaan liittolaistensa vakoiluun voittaakseen maansa yhtiöille sopimuksia kauppaneuvotteluissa autoritaaristen valtioiden kanssa.

Teknologian kehittyessä maailma on muuttunut paljon rumemmaksi. Ihmisoikeusjärjestöt ovat osoittaneet, että eurooppalaiset ja muut länsimaiset yritykset ovat myyneet valvontateknologiaa muun muassa Myanmarin sotilasjuntalle, joka käyttää sitä toisinajattelijoiden jäljittämiseen.

Jos Niskakankaan Osasto K tuntuu yliammutulta, niin sitä se ei ole ainakaan kokonaan.

Noduksen kaltainen bisnesjätti on Suomen kaltaisen pienen maan kansantaloudelle niin tärkeä, että sen rikollinen toiminta tapahtuu suojelupoliisin hiljaisella siunauksella. Siinä Unohdetun nimen toinen pointti. Kun nykymaailmassa kaikkea perustellaan turvallisuudella, voidaan turvallistamisen ja talouskasvun nimissä katsoa läpi sormien toimintaa, joka muuten ei tulisi kuuloonkaan. Näin siis teoksen juonessa. Reaalimaailmassa tehdään kauppoja kansanmurhaan syyllistyneen Israelin kanssa.

Suomalaisyhtiöiden kansainvälistyessä 1980- ja 1990-luvuilla turvallisuusviranomaisten ja suuryhtiöiden yhteistyötä tarvittiin myös vakuuttamaan amerikkalaiset siitä, että Suomi ja Nodus ovat oikeasti länttä. Niiltä ei valu tietoa Neuvostoliitolle eikä myöhemmin Venäjälle.

Helsingin Sanomista vähäiseltä tuntuvan skandaalin takia eronnut tutkiva toimittaja Joel Saarni pääsi Osasto K:n jäljille Suljetussa kansiossa. Silloin juttuun liittyi myös Suomessa syntynyt ja Nodukseen solutettu CIA:n agentti Petra Thorry, joka ei muista mitään menneisyydestään. Sotilaasta tiedustelupalveluun värvätty Thorry on opiaattiaddikti, joka pysyy käynnissä vain tarkkaan annostellun lääkityksen avulla. Niitä hänelle jakaa CIA:n palveluksessa oleva Kemisti.

Osasto K:n salaisuuksien selvittämisen lisäksi Unohdetussa nimessä etsitään vastausta sille, kuka Petra Thorry on oikeasti ja miten hän liittyy laajempaan kuvioon. Unohdettu nimi alkaa Helsingin Kauppatorilta, josta vanha mies tuijottaa päivästä toiseen kiinteästi Presidentinlinnaa. Hänellä on viesti presidentti Juhani Arposelle, joka on Noduksen entinen johtaja. Hän saa sen perille kansliapäällikkö Sebastian Sachsin kautta: "Tyttö on elossa."

Unohdettu nimi on loppuun asti harkittu vangitseva vakoilutrilleri, joka välttää kaikki trillerien sudenkuopat. Salaisuuksien avautuminen tapahtuu sitkeän penkomisen ja älyn kautta. Toki myös onnekkaita tietovuotoja tarvitaan. Niskakangas luo uhkaavaa tunnelmaa, mutta jättää paukuttelut ja takaa-ajot väliin. Jännitystä riittää ilmankin.

Hämärän rajamailla toimivista henkilöistä hän luo kiehtovia työhönsä itsensä kadottaneita hahmoja. Uskottavuutta heistä päällimmäiselle tuo juuri alkanut suojelupoliisin entisen päällikön Antti Pelttarin oikeudenkäynti. Se koskee suposta eläköityneiden entisten agenttien toimintaa. He jatkoivat vuosikausia vastavakoilua ilman virka-asemaa, koska eivät osanneet tai halunneet päästää irti.

Niskakangas kertaa Suljetun kansion tapahtumia riittävästi, että Unohdetun nimen voi lukea yksinäänkin. Mutta nyt kun on tilaisuus, suosittelen lukemaan ne tiiviisti peräjälkeen. Vasta niin syntyy vavahduttava kokonaisuus, joka kertoo yhteiskunnallisen jännityskirjallisuuden voimasta yhdistää keksittyä todelliseen taustaan.

Kekkostutkija Timo J. Tuikka yllättää vuoden hauskimmalla, silti tosipohjaisella rikosromaanilla jatkosodan aikaisesta Lapista

 Timo J. Tuikka: Kohtelias murhaaja. 384 sivua, Docendo 2026.

Vuoden suurin yllätys kotimaisilla kirjamarkkinoilla? Kuka osaisi odottaa Urho Kekkosen tutkijalta romaania, joka on yhtä aikaa mehevä kuvaus Suomen ja Saksan suhteista jatkosodan alussa, hillittömän hauska kirja ja kaiken lisäksi nerokkaasti punottu dekkari? Historioitsija Timo J. Tuikan Kohtelias murhaaja on kaikkea tätä.

Tohtori Tuikan väitöskirja käsitteli Kekkosta, mutta romaanin päähenkilö on Lapin läänin maaherra, "Lapin presidentti", Kaarlo Hillilä, jonka elämäkerran Tuikka kirjoitti viitisentoista vuotta sitten. Molemmat velikullat ovat mukana Kohteliaassa murhaajassa, mutta Kekkonen vain sivuosassa niin kuin oli 1940-luvun alussa politiikassakin.

Kohteliaassa murhaajassa on kaksi aikatasoa. Se alkaa maaliskuussa 1945. Suhdanteet ovat kääntyneet, ja sisäministeriksi noussut Hillilä on yksi, joka rakentaa ystävällisiä ja luottamuksellisia suhteita entiseen viholliseen Neuvostoliittoon. Nimetöntä vankia on kuulusteltu Helsingissä jo 88 päivän ajan vakoilusta Saksan hyväksi. Häntä uhkaillaan kuolemantuomiolla. Vanki ilmoittaa puhuvansa ainoastaan sisäministerille.

Toinen aika alkaa kesäkuussa 1941 Rovaniemellä. Maaherra Hillilä ei malttaisi odottaa Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon ja Suomen yhtymistä siihen. Pitkäaikainen haave Suur-Suomesta on käden ulottuvilla. Vanha heimosoturi odottaa Saksan armeijan luovuttavan talvisodassa menetetyn Sallan hänelle henkilökohtaisesti. Hillilä vetää mielessään rajoja niin, että koko Kuola tulee Suomelle ja hänestä itsestään Jäämeren kuningas. Hövelit saksalaiset lupaavat kaupan päälle Suomelle Pohjois-Norjankin.

Maaherran riemua varjostavat vain saksalaisupseerien murhat Rovaniemellä. Hän selvittää niitä vaivihkaa luotettujen paikallispoliisien kanssa. Natsimielinen Valpo on pidettävä tutkinnasta loitolla.

Keväällä 1945 Hillilän pitäisi kuulustella viimeisille sivuille asti nimettömänä säilyvää vankia, mutta vanki saakin Hillilän muistelemaan jatkosodan alkua. Optimismi ja suuret unelmat murenevat vähän kerrallaan. Ensin käy selväksi, ettei Saksan armeijasta ole taistelemaan suomalaisessa korvessa eikä syksyn tullen pakkasissa. Sitten Hillilä saa kuulla saksalaisten julmuuksista valloittamillaan alueilla. Pohjois-Suomessakin on kansoja, jotka ovat natsien ideologiassa ali-ihmisiä.

Tuikka luo värikkään kuvan suomalais-saksalaisista suhteista pohjoisessa. Hillilä ryyppää ja remuaa natsiupseerien kanssa, mutta pitää heitä samalla loitolla Suomen asioista. Aseveljeys on nuoralla kävelyä, jossa natsiarmeijasta on otettava hyöty irti, mutta natseille ei saa antaa vaikutusvaltaa Suomessa. Siksi heidät on pidettävä sivussa myös omiinsa kohdistuneiden murhien tutkinnasta.

Lukija voi vain arvailla, mikä Kohteliaassa murhaajassa on totta ja mikä ei. Suuret linjat todennäköisesti ovat. Tuikka kirjoittaa alkusanoissaan koostaneensa tarinan tuhansista luotettavista dokumenteista ja saaneensa käyttöönsä myös salaisia yksityisarkistoja. Toisaalta hän siteeraa Coenin veljesten läpeensä fiktiivistä Fargo-elokuvaa, jossa sanotaan, että "muut yksityiskohdat on kerrottu uhrien kunnioittamiseksi juuri niin kuin ne ovat tapahtuneet".

Taustalla ovat vakavat asiat, mutta Kohtelias murhaaja on hillittömän hauska. Voisi puhua veijariromaanista. Pääveijari on Hillilä, joka joutuu muun muassa saunomaan terveysintoilija Heinrich Himmlerin kanssa. Himmlerin jutut ovat niin pitkäpiimäisiä, että Hillilä kuuntelisi mieluummin vaikka omaa pieruaan.

Parasta kaveriaan Kekkosta, Känää, Hillilä tapaa Helsingissä. Piiriin kuuluvat myös kansatieteilijä, sodan ajan propagandapäällikkö Kusta Vilkuna ja ulkoministeriön päällikkö Aaro Pakaslahti. Kolmikko keksii, että pitkästynyt Kekkonen alkaa kirjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ja muonittaa häntä sisäpiirin tiedoillaan.

Nimettömän vangin ja kuulustelija Hillilän henkinen kaksinkamppailu keväällä 1945 johtaa dekkarien sääntöjen mukaan huikeaan yllätykseen teoksen lopussa. Näin, vaikka Tuikalla ei kertomansa mukaan ole kokemusta dekkareista. Oppinsa hän otti Tapani Baggen opaskirjasta Se murhaa joka osaa. Murhajuoni on kirjassa suurelta osin sivuroolissa, mutta kun se tiivistyy, Tuikka säväyttää todella.

Kohtelias murhaaja on ensimmäinen osa kolmiosaiseksi kasvavassa Sodan ja synnin pesä -sarjassa. Timo J. Tuikan yllättävä avaus on yksi vuoden parhaista esikoisdekkareista, ehkä kotimaisista dekkareista ylipäätään. Sen rehevyys saa nauramaan ääneen, mutta todellinen tausta, johon kuuluvat tuhannet kuolleet ja Suomen pokkurointi Natsi-Saksan kanssa, tuovat nauruun kitkerän sävyn.

Joona Keskitalo aloitti taas uuden ja ihan erilaisen dekkarisarjan päähenkilönään poliisi, joka on taitava kuulustelija

 Joona Keskitalo: Pahinkaan meistä. 462 sivua, Bazar 2026.

Voiko siitä olla vasta viisi vuotta, kun Joona Keskitalon ensimmäinen dekkari Tottelemattomat ilmestyi? Tuntuu uskomattomalta, sillä lokakuun viimeisellä viikolla ilmestyi hänen yhdeksäs rikosromaaninsa. Pahinkaan meistä on samalla Keskitalon jo kolmannen sarjan avausteos. Tällaista tuotteliaisuutta ja muuntautumiskykyä ei ole tavattu näkemään muilta kuin Tapani Baggelta.

Pahinkaan meistä on Keskitalon ensimmäinen poliisiromaani. Hän tekee senkin tietysti omalla tyylillään. Helsingin poliisin omaisuusrikosyksikössä työskentelevä Ronny Holm tunnetaan erityisen hyvänä kuulustelijana. Sen arvioidaan johtuvan siitä, että hänellä on epätavallisen hyvä tuntuma rikolliseen mieleen, koska sukurasitusta on, tosin aidan toiselta puolelta. Isä istuu parhaillaankin vankilassa.

Kesällä 1997 Helsinkiä ravistelevat kirjepommit. Ensimmäisen kohde oli hovioikeus, toisen Yle ja kolmannen Suomen Pankki. Myöhemmin lisää löytyy roskalaatikosta Kaisaniemen puistosta ja eduskuntatalon edustalta. Ronny Holm värvätään keskusrikospoliisin uuden kriminaalipsykologisen KOVA-yksikön vahvistukseksi. Aluksi kirjepommit ovat aiheuttaneet vain omaisuusvahinkoja, mutta sitten tapaukset kovenevat. Siltä ainakin näyttää.

Muut ryhmän jäsenet ovat kalsea tai ehkä vain ääristressaantunut yksikön johtaja Leena Korpela, Ronnyyn epäluuloisesti suhtautuva, mutta lopulta luottava oikeuspsykiatri Tanja Salonen ja Pekka Lehtola, joka kertoo mielellään Ronnylle treffeistään eläinkaupan myyjän kanssa. Tanja Salostaa epäilyttää, koska Ronny Holm ei sovella mitään kuulustelutekniikkaa eikä ole tutustunut alan teorioihin. Hän etenee tilanteen mukaan, soveltaa lennosta.

Samaan aikaan toisaalla: työministeri Karolina Vainiolla ja hänen Euroopan komissiossa työskentelevällä miehellään Markus Vainiolla on salaisuus, jonka paljastuminen lopettaisi kummankin uran. Sitten Karolinan auton tuulilasinpyyhkijän alle ilmestyy lappu: joku sen tietää. Mutta mitä hän haluaa?

Koko ajan vaarallisemmiksi viritetyt kirjepommit ja epämiellyttävän poliitikkoparin paheneva kierre muodostavat Pahinkaan meistä -romaanin rungon. Ronny Holmille syntyy yhteys molempiin, mutta jätetään lukijan löydettäväksi, yhtyvätkö kaksi juonilinjaa teoksen lopussa niin kuin yhdeksässä kymmenestä tällaisessa dekkarissa.

Ensimmäistä kertaa olen Joona Keskitalon kirjan kohdalla tilanteessa, jossa en oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Yhtä lukuun ottamatta olen ylistänyt kaikkia aiempia. Keskitaloon liittyvät odotukset ovat tietysti täysin kohtuuttomia. Uudistumisen Suomen ennätyksen tehneen kirjailijan pitäisi muka kaksi kirjaa per vuosi -tahdillaan saattaa maailmaan aiemmista poikkeava mestariteos puolen vuoden välein.

Poliisiromaanin kehyksessä Ronny Holmissa on silti ehkä ennakko-odotuksia enemmän sitä, mitä yleensäkin. Eronnut mies, yhteiset viikonloput 12-vuotiaan tyttären kanssa peruuntuvat aina töiden takia, inhoaa ex-vaimon uutta puolisoa, joskin välit exään ovat ihan hyvät. 

Erilaistakin on. Tutkimuksen kärjessä etenevän komisarion sijaan Ronnyssä on antisankarin ominaisuuksia. Hänessä haisee lähiö, kuten yksi hienompaan väestönosaan kuuluva kuulusteltava tuumii. Jakomäessä viihtyvässä romuluisessa KISS-yhtyeen t-paitaan pukeutuvassa ja varastettua tavaraa luukuttavan naapurin kanssa hyvissä väleissä olevassa rikospoliisissa on karheaa charmia. Sitä lisää nokkela dialogi, jonka kirjoittajana Keskitalo on aina vahva. Herkullinen sanailu onkin tässä kirjassa ainoa, joka muistuttaa Takamailla-sarjan huumoria.

Tarina kulkee ja juoni kiitää niin kuin Keskitalolla aina. Silti Pahinkaan meistä ei kolahtanut niin kuin hänen aiemmat teoksensa. Eniten hämmentää kirjan loppu. Ajojahti huipentuu Kallion kirkon huipulle, mutta lopulta kirjepommien motiivi ja niiden lähettäjä eivät auenneet ainakaan minulle. Helsinki peittyy savuun, mutta miksi? Oliko tämä tässä vai jatkuuko sama tarina seuraavassa osassa?

Pahinkaan meistä alkaa Ronny Holmin hautajaisilla. Tässä kirjassa hän jää henkiin, sen voi sanoa. Tulossa on sarja, jonka pituutta Joona Keskitalo ei ole etukäteen määritellyt. Ennen seuraavaa osaa vuorossa lienee vielä ainakin yksi Takamailla.

Alex Ansamaan hirmuisessa Sakaali-trillerissä ennakoidaan lähitulevaisuuden autonomisia tappokoneita samalla, kun maailmanjärjestys murenee

 Alex Ansamaa: Sakaali. 418 sivua, Docendo 2026.

Ohjelmistoasiantuntija Alex Ansamaan Pelintekijä oli viime vuoden omaperäisin suomalainen jännityskirja. Esikoisteoksessa oli hylätty miltei kaikki trillerien ja dekkarien vakiintuneet kaavat. Siinä mullistavia uudenlaisia aseita kehittävän yhtiön ohjelmistoasiantuntija Marko Karhu pakotettiin mukaan tosielämän pakohuonepeliin, jonka panoksena oli terrori-iskujen estäminen. Haasteet olivat älyllä ratkaistavissa.

Jatko-osa Sakaali on perinteisempi trilleri. Marko Karhu vedetään taas mukaan kuolettavaan peliin, joka vie hänet Brysselin kautta Hizbollahin vangiksi Libanoniin ja Kyprokselta Viron kautta loppupeliin Immolaan. Tai pikemminkin erävoittoon, sillä Karhua piinaava Shakkimestari on edelleen elossa. Marko Karhu ei tiedä, miksi juuri hänet on valittu, mutta uusia juonia on luvassa.

Perinteisemmällä tarkoitan sitä, että Sakaalissa älyllinen ongelmanratkaisu pitkälti väistyy hurjan toiminnan ja epäuskottavien pelastumisten tieltä. Marko Karhu ei esimerkiksi ole koskaan lentänyt helikopteria, mutta onnistuu silti kovassa myrskyssä laskeutumaan sillä turvaan yhdessä teoksen käännekohdassa. 

Mutta ei valiteta siitä. Tietty yliampuvuus on rakennettu sisään koko lajityyppiin, kirjojen lisäksi elokuviin. Alan aloittelijana Ansamaalla on perusteet hyvin hallinnassa. Sakaalissa on niin paljon adrenaliinia, että jos se olisi konkreettista ainetta, sormet olisivat adrenaliinista tahmeat kirjan lukemisen jälkeen. Joltain tältä tuntui Ilkka Remeksen ensimmäisten kirjojen lukeminen kauan sitten.

Sakaali ei ole jännitystä vain jännityksen vuoksi. Niin kuin moni muu, hän kirjoittaa tekoälyn ja aivan uudenlaisten asejärjestelmien mahdollisuuksista ja niiden muodostamista uhkakuvista. Niistä suurin on kysymys itsenäiseen päätöksentekoon pystyvistä tappokoneista, joita Ansamaan mukaan on jo koekäytössä Ukrainassa.

"Olemme ihmiskuntana vakavien moraalisten kysymysten äärellä. Annammeko tulevaisuudessa koneille vallan päättää elämästä ja kuolemasta?" hän kysyy Sakaalin jälkisanoissa. Ansamaa pitää todennäköisenä, että niin tulee käymään.

Niinpä. Jos jokin tuhokone on olemassa, sitä myös käytetään ennen pitkää. Sellainen on ihminen.

Ennen kuin itsenäiseen toimintaan pystyviä aseita käytetään Immolassa, Ansamaa vie lukijan dystooppiselle, mutta samalla fantastiselle matkalle. Se lähtee liikkeelle syyskuusta 2024, jolloin Israel tappoi useita terroristijärjestö Hizbollahin johtajia ja haavoitti tuhansia räjäyttämällä heidän käyttämiään hakulaitteita. Liikaa juonia paljastamatta voi sanoa, että Marko Karhua syytetään yllättäen yhteydestä iskuun, ja sitten paljastuu, että vastaavanlaisia murhia voisi tehdä käytännössä jokaisessa eurooppalaisessa kodissa.

Tämä tieto vie Karhun Brysseliin Natoon, jolta matkalta hänet siepataan ja Sakaali kääntyy toimintaromaaniksi. Hizbollahin vankina hän tapaa Sakaaliksi kutsutun brittiagentin, jolla lienee rooli myös tulevissa osissa.

Tulevaisuuden, todennäköisesti hyvin lähitulevaisuuden, aseiden lisäksi Alex Ansamaa kirjoittaa maailmaa epävakauttavasta "konsortiosta", joka kuulostaa ensin salaliittoteorialta. Mutta kun ajatellaan pelkästään Donald Trumpin MAGA-hallintoa, Ansamaa voi olla pelottavan lähellä sitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Pelintekijä lupasi paljon. Sakaalilla Alex Ansamaa astuu siihen Suomen parhaiden ajankohtaistrilleristien joukkoon, johon kuuluvat Helena Immonen ja Aamos Honka unohtamatta vanhoja konkareita Ilkka Remestä ja Taavi Soininvaaraa. Seikkailu, teknologian tuntemus ja asiantunteva tulevaisuuden, osin jo nykyisyyden, hahmottaminen tekevät valtavan vaikutuksen, kun ne yhdistyvät osaavissa käsissä.

Satu Rämö yltää uransa parhaaseen suoritukseen Hildur-sarjan kuudennessa osassa Dísa

 Satu Rämö: Dísa. 440 sivua, WSOY 2026.

Aina enemmän ei ole enemmän, mutta nyt on. Satu Rämön Hildur-sarja on ollut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta lumoavaa luettavaa, mutta kuudes osa Dísa on vielä enemmän. Aiempia osia suurempi sivumäärä on mahdollistanut tavallista rikkaammat ja mutkikkaammat juonikuviot, niiden perinpohjaisen yhteiskunnallisen taustoittamisen sekä hyvät henkilökuvat.

Alussa Dísa tuntuu enemmän kauhuromaanilta kuin dekkarilta. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Isafjördurista sijaitsee pieni Flateyrin kylä, jonka kirjakaupan yhteydessä olevaan Airbnb-majoitukseen asettuu suomalainen liikemies Veli K. Lehto. Sitä pitävä Barbara Jónsdóttir, jota kaikki kutsuvat nimellä Satavuotias-Barbara, ei sittenkään haluaisi Lehdon nukkuvan varaamassaan huoneessa. On täysikuun aika, ja silloin talossa kummittelee.

Veli ei usko naisen höpinöitä. Kun Satavuotias-Barbara menee seuraavan kerran hänen huoneeseensa, siellä on verta kuin teurastamossa. Miestä itseään ei ole missään.

Islantilainen talvinen perinnejuhla keskeytyy, kun poliisipäälliköksi noussut Jakob huomaa notkuvilla tarjoiluvadeilla jotain outoa. Nyyttikesteille on tuotu vadillinen ihmisen suolistoa ja sisäelimiä.

Kadonneen Veli K. Lehdon tapausta selvitellessään poliisit Hildur, Jakob ja Einar tapaavat Flateyrissä kolme srilankalaista naista, jotka kutovat ahtaassa loukossa turistien himoitsemia aitoja islantilaisia villapaitoja. He kehuvat silti olojaan, onhan asunto ilmainen ja palkkaakin maksetaan. Jokin heissä jää silti vaivaamaan Hilduria.

Yhdeltä osin Dísa on taitava rikosromaani globalisaatiosta ja työperäisestä hyväksikäytöstä, mikä on meilläkin tuttua etenkin rakennusalalla.

Sitten on teoksen nimihenkilön Dísan juonihaara. Huumeiden salakuljetuksesta kiinni jäänyt yksikätinen nainen toimii nyt poliisin tiedonantajana. Poliisin tähtäimessä on Árni Emilssonin ja María Magnúsdóttirin johtama rikollisliiga, jota on sivuttu sarjan aiemmissa osissa ja joiden takia Hildurin sisar Björk istuu vankilassa, josta on pian vapautumassa.

Lisäksi Dísa käy vapaaehtoisena keskustelemassa turvakodin asukkaiden kanssa. Kun poliisi ja yhteiskunta eivät pysty suojelemaan puolisoidensa väkivallan kohteena olevia naisia, Dísa ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Kolmannella tasolla Rämö mutkistaa sarjan päähenkilöiden elämäntilannetta. Suomesta Islantiin tullut Jakob on nyt avoliitossa lentoemäntä Gudrúnin kanssa. He odottavat kaksosia, mutta sitten Jakob mokaa. Työtoveri Einar puolestaan tarjoaisi Hildurille turvallista parisuhdetta, mutta Hildur on siihen liian sitoutumiskammoinen.

Dísan eri osaset kulkevat hyvässä tasapainossa, ja nimenomaan kulkevat. Teoksen sivumäärä antaa tilaa edetä kiirehtimättä kaikilla osa-alueilla, mutta ei Rämö myöskään viivyttele turhaan. Näin hyvin rakennettua, hyvin mietittyä, täysipainoista ja pintaa syvemmälle menevää rikosromaania on miellyttävää lukea. Uusia islantilaisuuden erityispiirteitäkin on taas mukana.

Satu Rämö on ottanut kertojana harppauksen eteenpäin. Dísa nousee jo muutenkin hyvän sarjan parhaaksi osaksi. 

Arvoitus, jännitys ja tavallinen arki sulautuvat yhdeksi Nilla Kjellsdotterin taitavassa, ahdistavassakin, dekkarissa Unipoika

 Nilla Kjellsdotter: Unipoika (Drömmaren). Suomentanut Anna Heroja. 366 sivua, Gummerus 2026.

Psykologisen dekkarin huippuosaaja Nilla Kjellsdotter jatkaa vakuuttavaa työtä Murhia Pohjanmaalla -sarjassaan. Sen viides osa Unipoika tarjoaa kutkuttavia arvoituksia heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tintin Nyblom pakkaa treenikassiinsa seksikkäät alusvaatteet, mutta sanoo miehelleen lähtevänsä salille. Siitä edetään murhaan, jonka motiivia Kjellsdotter avaa vähitellen jo tutuksi tulleeseen tapaan Silloin-takaumissa. Lopulta tässä tunteisiin voimakkaasti käyvässä tarinassa on tärisyttävää jännitystä.

Murhattu on syyttäjä Björn Friberg, jonka piti seuraavana päivänä toimia Vaasan käräjäoikeudessa moottoripyöräjengin johtajaa Jyrki Salorantaa vastaan. Jälki on sellaista, että murhaaja on toiminut raivon vallassa. 

Epäilykset kohdistuvat tietysti The Silent Preachers -nimiseen jengiin. Dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että syyllinen ei löydy sieltä, mistä ensikatsomalla näyttää. Siksi tällaisen juonipaljastuksen voi tehdä, koska se on niin itsestään selvä.

Kjellsdotterin kirjoissa kuvataan Vaasan poliisin rikososastoa kollektiivina, mutta heistä etualalla on nyt vanhempainvapaalla oleva ja sillä pitkästyvä Mija Wadö. Hän tekee parin vuoden takaisesta itsemurhasta havainnon, että se ei ehkä mennytkään niin kuin luultiin. Pieni tyttövauva kainalossa ja koira hihnassa Mija alkaa tehdä omia tutkimuksia asian suhteen.

Kjellsdotter on aiemmissa kirjoissaan yhdistänyt suurenmoisesti arvoituksen, poliisiensa tavallisen arjen, koskettavat henkilökuvat ja jännityksen. Unipoika on sellainen, että kaikki tämä toimii taas saumattomasti. Hän rakentaa henkilökuvia, jotka saavat tuntemaan myötätuntoa ja nostattavat suuttumusta heikomman sortajaa kohtaan. Unipoika on psykologisesti loppuun asti mietitty traaginen tarina ihmisistä, joiden ainoa "vika" on herkkyys, ja mihin se voi johtaa.

Unipojan päätarina on Björn Fribergin murha, jonka tutkinnassa on mukana Mijan puoliso Ronnie. Hänenkin kohdalleen Kjellsdotter virittää salaisuuden heti kirjan alussa. 

Sivutarina on Mijan tutkinta itsemurhaan liittyvistä outouksista. Niiden rinnalla seurataan ravintolassa tiskaajana työskentelevää Sashaa, jolla on yhteys The Silent Preachers -nimiseen rikollisjengiin. Sen kautta Kjellsdotter laittaa liikkeelle arvoituksen, jota hyödyntää tulevissa jatko-osissa.

Edelleen dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että Mijan omat tutkimukset yhdistyvät jollain lailla rikospoliisien tutkimiin murhiin, sillä Björn Friberg ei jää ainoaksi uhriksi.

Suomalainen Nilla Kjellsdotter teki läpimurron Ruotsin kautta. Nyt hänen kirjojaan julkaistaan Pohjoismaiden lisäksi Virossa. Murhia Pohjanmaalla -sarja nousi nopeasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kärkeen. Kjellsdotter rakentaa tavallista syvällisemmät tarinat niin, että murhaajaa ei arvaa millään ennen kuin hän itse kertoo, kuka sen teki. Tämä pätee myös Unipoikaan.