Kristian Kososen kahdeksas sotaromaani on samanlainen kuin aiemmat, mutta silti kouraiseva ja tarpeellinen

Kristian Kosonen: Ilomantsin voitto. 367 sivua, Bazar.

Kannaksen torjuntavoiton jälkeen Puna-armeija teki vielä yhden yrityksen valloittaa Suomi. Heinä-elokuussa 1944 taistelut raivosivat kolmisen viikkoa Ilomantsissa, josta olisi ollut yhteys Etelä-Suomen kaupunkeihin. Suomalaiset onnistuivat motittamaan hyökkäävät kaksi neuvostodivisioonaa. Tuloksena oli Ilomantsin voitto, johon jatkosodan taistelut myös päättyivät.

Kristian Kosonen kertoo näistä taisteluista kahdeksannessa sotaromaanissaan Ilomantsin voitto. Alussa Korkeavaaran tienristeyksen puolustaminen nielee suunnattomasti verta, hikeä ja kyyneliä kummallakin puolella. Lopussa sotamiehet ennakoivat osuvasti, että venäläisten menettämästä kalustosta maksetaan vielä kova hinta, niin kuin maksettiinkin sotakorvauksina. Epilogissa ollaan Kouvolassa vuonna 1952 seuraamassa viimeisen sotakorvausjunan matkaa itään.

Kosonen on nykyisten sotakirjailijoiden parhaimmistoa, mutta ei voi mitään sille, että sodan kuvaus on aina suunnilleen samanlaista. Sen takia toivoin häneltä uusiutumista kuudennen kirjan Summan teräsmyrsky arviossa. Sitä saatiin viime vuoden sotavankikuvauksessa Vuosalmen sotavangit. Nyt Kosonen kuitenkin palaa teräsmyrskyjen pariin.

Ehkä on sittenkin hyvä, että palasi, sillä tässä hän on omimmillaan. Kaikki nämä taistelukuvaukset ja henkilögalleria ovat tuttuja Kososen aiemmista kirjoista, mutta silti Ilomantsin voitto on kuin hypnoosia. Kun on antautunut sen vietäväksi, on se menoa. Loppuun asti väsyneiden miesten kärsimys, jota Ilomantsissa ryydittivät helle ja sen myötä nälän lisäksi piinannut jano, tulevat iholle. Mikä hirveä kohtalo näillä miehillä oli.

Taisteluiden lisäksi Kosonen on taitava henkilökuvaaja. Henkilötyypit ovat tosin tuttuja kaikista aiemmista sotaromaaneista Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. On paskantärkeitä upseereita, joista toiset ovat kuitenkin hyviä sotilaita, toiset pelkästään riesa kaikille. On purnaavia, mutta osaavia rivimiehiä, hiljaisia edestä johtavia esimiehiä ja sitten niitä, joille sota on kertakaikkiaan liikaa. Kauhu halvaannuttaa tai saa karkaamaan linjasta. Ja sitten on niitä sotilaita, jotka hoitavat hommansa niin eleettömästi, ettei heiltä muista edes nimeä.

Jatkosodan viimeisistä taisteluista tuli äsken kuluneeksi 80 vuotta. Enää rippeet Suomea puolustaneista on enää hengissä ja Suomen Sotaveteraaniliitto on lakkauttamassa itsensä. Asiasta syyskuussa kertoneen uutisen mukaan veteraaneja on elossa enää noin 1500.

Toistan itseäni: Kristian Kososen ja muiden nykypolven sotakirjailijoiden työ on tärkeää perinnetyötä. Veteraanit väistyvät, mutta heidän tekonsa elävät. Kun laatii näin vahvan muistomerkin kuin Kosonen Ilomantsin voitossa, ei työ ole turhaa vaikka siinä ei sinänsä mitään uutta olekaan.

Jukka-Pekka Palviaisen esikoisdekkarissa huomio kiinnittyy nokkelaan sanailuun ja tunteitaan erittelevään poliisimieheen

Jukka-Pekka Palviainen: Tavoittelemanne henkilö on tapettu. 319 sivua, CrimeTime.

Tästä on tulossa vähäverisin esikoisdekkareiden vuosi pitkään aikaan. Nimikkeitä on vähän eikä mikään niistä ole kunnolla täräyttänyt. Ei sitä tee hypertuotteliaan kirjailija Jukka-Pekka Palviaisen esikoinenkaan, mutta sen sentään luki mielihyvällä. Tänä vuonna jo se on saavutus.

Raumalainen vuonna 1967 syntynyt Palviainen on kirjoittanut suuren joukon lasten- ja nuortenkirjoja. Tänä vuonna häneltä on tullut tai tulossa viisi teosta, joista Tavoittelemanne henkilö on tapettu on Palviaisen kymmenes aikuisten romaani ja siis ensimmäinen dekkari.

Freelancetoimittaja Ville Kuhnari on marraskuisessa aamupimeydessä pyörälenkillä, kun vastaan tuleva musta Transit on tulossa päälle. Tarkoituksellisesti. Kyseessä on murhayritys tai ainakin painava varoitus. Kuhnari selviää hengissä, mutta joutuu loukkaantuneena sairaalaan.

Heti alkusivuilla tehdään selväksi, että vaikka Kuhnari on tässä tapauksessa uhri, on hän varsin vastenmielinen tyyppi. Toimittajan harrastuksiin kuuluvat ja ovat jo pitkään kuuluneet sidontaleikit, joissa on kumppanin nöyryyttämisen piirteitä. Nykyhetkessä Kuhnari seuraa herkeämättä avovaimonsa nuoren tyttären Sallan elämää valvontakameroilla luvan kanssa ja maksua vastaan.

Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen sekä vanhemmat rikoskonstaapelit Nelli Nurminen ja Artturi Kataja suhtautuvat Kuhnariin sen verran ynseästi, että tämän täytyy muistuttaa useamman kerran olevansa jutussa uhri, ei epäilty.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu junnaa vähän turhan tasapaksuna dekkarina yhtä ja samaa raidetta ennen ensimmäistä ja ainoaa isoa käännettä. Sen jälkeen loppuratkaisu taas on liian helppo.

Teos on dekkarina tavanomainen jutussa mukana olevien sekavia perhekuvioita lukuun ottamatta. Silti siinä on myös vetoa, mikä varmasti johtuu Palviaisen laajasta kokemuksesta. Teksti on helppolukuista ja kaikesta huolimatta innostavaa.

Palviaisen esikoisdekkarissa erottuu erityisen edukseen kaksi asiaa.

Ensinnäkin pidin tavattomasti nokkelasta, luontevasta ja hyväntuulisesta dialogista, jota poliisikolmikko heittää toisilleen. Monesti poliisiromaanien päähenkilöillä on pimeitä puolia, salattuja asioita ja kitkaa toistensa kanssa. Tässä teoksessa kaikilla on hyvä fiilis. Artturin porilaisuudesta veistellään hyväntahtoista herjaa, ollaanhan Raumalla.

Toiseksi selkeäksi päähenkilöksi nouseva Teemu Taikkonen on muutakin kuin poliisi. Hän on mies ja ihminen, jolla on tunteet. Teemun vaimo Venla on merikapteeni ja poissa kotoa pitkiä aikoja kerrallaan. Teemu Taikkonen miettii yksinäisyyttään, parisuhteen tilaa ylipäänsä ja omia tunteitaan tavalla, joka on harvinaista dekkareissa. Lisäksi Teemulla on läheinen suhde vaimonsa sisareen Sonjaan. Sonjan mielestä se saisi ehkä olla vieläkin läheisempi. Kestääkö mies houkutukset?

Teemun yksityiselämää sävyttää myös mielisairaalassa oleva parikymppinen tytär Taija. Tyttären sairaus saa aikaan itsesyytöksiä.

Teemu Taikkosesta Palviainen piirtää hyvinkin tarkkaa kuvaa. Nelli ja Artturi sen sijaan jäävät hahmottomiksi.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu käy myös matkailumainoksesta. Jukka-Pekka Palviainen kuvaa marras-joulukuuhun sijoittuvassa teoksessa jouluista Vannhaa Raumaa, sen katuja, putiikkeja ja kahviloita, lämmöllä ja tavalla, joka herättää kiinnostuksen tutustua tähän Unescon maailmanperintökohteeseen.

Palviaisen leppoisa esikoisdekkari ei liiemmin jännitä, mutta se on riittävän omaperäinen, että ansaitsee olla olemassa. Jatkoa todennäköisesti seuraa. Ehkä silloin tutustutaan paremmin Nelliin ja Artturiin.

Ilmastokriisin vähättelijät sarjamurhaajan kohteina Petja Lähteen pätevässä dekkarissa Kaksi astetta

 

Petja Lähde: Kaksi astetta. 309 sivua, Gummerus.

Moni kaunokirjallisuutta edustava kirjailija kokeilee siipiään myös dekkarin tekijänä. Tulokset ovat usein hyviä. Kaunokirjallinen tausta ja ilmaisu antavat rikastavan lisämausteen dekkarille, jos dekkarin perusainekset ovat kunnossa. Näyttelijä-käsikirjoittaja-kirjailija Petja Lähteen kohdalla yhdistelmä toimii erinomaisesti. Viime vuoden keväällä ilmestynyt esikoisdekkari Yksi neljästä esitteli empaattisen rikostutkija Terhi Nuoran.

Sarjan toinen osa Kaksi astetta on vielä hallitumpi kuin toimiva, mutta rikostarinana sittenkin aika tavallinen Yksi neljästä. Kaksi astetta viittaa uutuudessa ilmaston lämpenemiseen kahdella asteella, jota yritysjohtaja Harri Tammisto on pitänyt mitättömänä asiana. Nyt Tammisto löytyy murhattuna hylätystä huvilasta. Elimistö ei kestänyt, että hänen kehonsa lämpöä pidettiin pitkään keinotekoisesti kaksi astetta normaalia lämpimämpänä.

"Vanhan liiton öykkäri, joka puhui ajatuksensa suoraan ulos", Tammistoa luonnehtii Terhi Nuoran uusi työpari Milla Rissanen.

Murhaaja ei tyydy yhteen uhriin. Vaaravyöhykkeessä on muitakin johtajia, jotka ovat vähätelleet ilmastokriisiä. Heidän on määrä kuolla tavalla, jota he ovat ilmastonmuutoksen yhteydessä vähätelleet. Kova juttu tutkinnanjohtajaksi siirtyneelle Panu Tammelle, joka oli edellisessä kirjassa Terhin työpari ja ihastuksen kohde.

Murhatutkinnan lisäksi Petja Lähteen dekkareissa iso paino on ihmissuhteilla. Yksinhuoltaja ja kosketusta janoava Terhi on salannut aikuiselta pojaltaan tämän isän henkilöllisyyden. Huoneeseensa linnoittautunut taitava hakkeri Taneli on sen kuitenkin selvittänyt. Nyt hän on lähtenyt kotoaan ja päätynyt Kööpenhaminaan, josta lähettää uhkaavia viestejä kotimaassa vallan portailla korkealle nousseelle isälleen. Mutta onko Tanelilla jotain tekemistä myös ilmastomurhien kanssa?

Iäkkään äitinsä kanssa Terhi lähtee ruumisarkkukurssille. Yhteinen tekeminen ei muuta sitä, että äidin ja tyttären suhde on vaikea.

Dekkarina Kaksi astetta  etenee miellyttävän rauhallisesti, mutta jännitettään koko ajan kasvattaen. Ilmiselviä epäilyttäviä ympäristöihmisiä ovat Elokapinasta lähtenyt ja omaa vielä radikaalimpaa liikettä perustava Kaarlo Kivistö ja 72-vuotias Kari Lahti, joka itse ilmoittautuu murhien tekijäksi. Kumpaakin voi luonnehtia ajattelultaan linkolalaiseksi. Poliisilla on kuitenkin syynsä epäillä heidän toimineen ainakaan yksin, jos ovat murhiin yhteydessä ollenkaan.

Jossain ainakin on koko hankkeen taustavoima, joka on pysäytettävä ennen kuin uhreja tulee lisää. Ja mikä on motiivi? Mikä ajaa jonkun tekemään tällaisia murhia?

Terhi Nuoran työpari Milla Rissanen erottuu suorasukaisella rasismillaan melkein kaikista suomalaisten dekkarien poliisihahmoista. En pidä rasismista, mutta pidän siitä, että tällainenkin henkilöhahmo on tuotu näyttämölle. Kun ajattelee perussuomalaisten kannatusta poliisien keskuudessa, on syytä uskoa oikeissa poliiseissa olevan aika monia millarissasia eikä vain niitä mukavia tyyppejä, joita valtaosa dekkarisarjojen poliiseista on.

Petja Lähde ei mullista kotimaista dekkaria, mutta ei liioin kulje kuluneimpia polkujakaan. Erittäin hyvin kirjoitetuissa rikosromaaneissa on riittävästi omaperäisyyttä ja vetoa. Kaksi astetta päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että kolmatta osaa jää odottamaan lievää suuremmalla mielenkiinnolla.

Osasto Q:n kaari sulkeutuu komeasti viimeiseksi jäävässä osassa Selli

 

Jussi Adler-Olsen: Selli (Syv kvadradmeter med lås). Suomentanut Kari Koski. 591 sivua, Gummerus.

74-vuotias Jussi Adler-Olsen on vanhan liiton mies. Dekkarisarjan mitta on kymmenen osaa, ei enempää eikä vähempää. Tanskassa vuonna 2007 alkanut Osasto Q -sarja päättyy kymmenenteen kirjaan Selli. Suomeksi ratkaisemattomaksi jääneiden juttujen tutkintaryhmästä on saatu lukea vuodesta 2012.

Sarja alkoi teoksella Vanki (Kvinden i buret). Sellissä Adler-Olsen palaa sen alkutapahtumiin ja sulkee ensimmäisessä teoksessa alkaneen kaaren huikealla tavalla.

Osasto Q:n alussa rikostutkijat Carl, Anker ja Hardy joutuivat väijytykseen. Anker kuoli, Hardy halvaantui ja Carl alennettiin poliisitalon kellariin tutkimaan niitä vanhoja rikoksia. Hän unohti vintilleen Ankerilta saamansa matkalaukun, jota ei tutkinut ollenkaan. Sarjan edellisen osan lopussa Osasto Q:ta johtava Carl Mörck pidätettiin. Matkalaukusta löytyi suuri määrä rahaa ja huumeita. Anker oli korruptoitunut poliisi, ja sellaisena pidetään Carliakin. Petturipoliisin kohtelu on tylyä.

Sellissä jännitys on huipussaan alusta asti. Carl sijoitetaan tutkintavankilaan tavalliselle osastolle, ei eristykseen niin kuin poliisi kuuluisi. Hollannissa ja Tanskassa toimiva rikollisjärjestö on luvannut puolen miljoonan kruunun palkkion hänen tappamisestaan. Vankilassa on tietysti monia, jotka olisivat valmiita listimään poliisin ilmaiseksikin. 

Ensimmäiseltä murhayritykseltä hänet pelastaa Malthe siksi, että haluaa palkkiorahat itselleen. Uudessa vankilassa heidät sijoitetaan vierekkäisiin selleihin ja sallitaan jopa vierailla toistensa luona. Sinnikkäitä tappajakandidaatteja riittää myös vankilan muurien ulkopuolella.

Adler-Olsenin kirjojen suola ovat värikkäät henkilöt. Carl on saanut vähitellen työtovereikseen Assadin, Rosen ja Gordonin. Eksentrinen ja epätavallisia tutkintamenetelmiä käyttävä nelikko on osoittautunut tehopakkaukseksi. Nyt muita Q:n jäseniä kielletään puuttumasta Carlin tapaukseen, mutta se on kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Totta kai he tekevät kaikkensa puhdistaakseen pomonsa maineen ja löytääkseen petturin poliisin omista joukoista.

Lisäsuolaa ovat vauhdikas kerronta ja loistavasti rakennetut kimurantit juonet. Sarjan päätösosassa Adler-Olsen annostelee kaikkea isolla kauhalla. Hienoja henkilöhahmoja riittää lain kummaltakin puolelta, samoin tiukkaa jännitystä koko matkalle. Vähitellen aukeaa, minkälainen rikollisjärjestö käyttää tavaramerkkinään naulapistoolilla tehtyjä murhia.

Viimeisen osan kunniaksi Adler-Olsen marssittaa näyttämölle myös joukon aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä.

Piste i:n päälle on koko sarjaa leimannut humoristinen vire, joka jatkuu Sellissä jännitystä kuitenkaan häiritsemättä. 

Osasto Q:n nelikkoa tulee ikävä, sillä näille kirjoille ei ole oikein mitään vastinetta pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa. Silti on hyvä, että Jussi Adler-Olsen pani sarjalle nyt pisteen. Parissa aiemmassa osassa oli rutinoitumisen makua. Selli sen sijaan on komea loppunousu kokonaisuudessaan suurenmoiselle sarjalle.

Ruutia, räminää ja vähän rakkauttakin - yhdeksäs Mujunen todistaa, että dekkariveteraani Tapani Bagge on voimissaan

Tapani Bagge: Violetti vainoaja. 288 sivua, CrimeTime.

Kukahan on "virkaiältään" vanhin uraansa jatkava suomalainen dekkarikirjailija? Todennäköisesti Outi Pakkanen, joka debytoi jo vuonna 1973, 51 vuotta sitten. Kakkonen voisi olla Tapani Bagge, joka aloitti suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikkosarjan Jerry Cottonin kirjoittamisen 1983. Tällä viikolla 62 vuotta täyttävä Bagge on toimittanut ruumiita makuuhuoneisiin ja muihin lukusoppiin 41 vuotta.

Veteraani ei hyydy. Siitä todistaa tänään ilmestyvä Mujunen-sarjan yhdeksäs osa Violetti vainoaja. Homma polkaistaan vauhdilla käyntiin 1. kesäkuuta vuonna 1954 Lohjalla ja Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevalla Seutulan lentokentällä. Neljä päivää myöhemmin paketissa on ratkaisu moneen murhaan ja yhteen ihmisryöstöön.

Ihmisryöstöä Lohjalle tutkimaan saapuu yksityisetsivä Väinö Mujunen kalkkitehtaan omistajan Anselmi Hofstedin toimeksiannosta. Ryöstetty on hänen vaimonsa Ellen. 

Mujusen etsivätoimistossa työskentelevät Rane ja Mari Ruuti taas pääsevät violettiin pukuun pukeutuvan epäilyttävän miehen jäljille Helsingissä. Düsseldorfista Suomeen matkustaneen Arvid Lundin valmistelut viittaavat siihen, että valmisteilla on salamurha pääkaupungin sydämessä. Toimeksiantajat kutsuvat kohdetta petturiksi, jonka on kuoltava.

Bagge sekoittaa tutusti teokseensa totta ja tarua. Kalkkitehtailija Hofstedin esikuva on Lohjalla vaikuttanut kalkkitehtailija Petter Forsstöm, jota kutsuttiin Kalkki-Petteriksi. Sodan jälkeen äärioikeistolainen Forsström sai maanpetostuomion osallisuudesta natsimieliseen vastarintaliikkeeseen Suomessa.

Revanssia havittelevilla natseilla on sormensa pelissä myös Violetin vainoajan tapahtumissa.

Uuden jännärinsä Bagge polkaisee käyntiin pidemmittä esipuheitta ja loppuun asti mennään ilman hengähdystaukoja. Ihmisryöstö muuttuu mutkikkaammaksi, kun Mujusen tielle osuu ruumis ja sitten lisää. Mujunen itse saa astalosta päähänsä, joutuu putkaan, mutta kokee myös orastavaa rakkautta Lohjan kauppalamiljöössä. Teoksen lopussa näyttää pahasti siltä, että Mujunen on kahden naisen loukussa.

Vauhdista huolimatta Bagge pitää langat käsissään niin kuin noin 150 kirjan ammattilainen vain osaa. Lohjan sieppausdraaman ja siitä seuranneet murhat Mujunen ratkaisee terävällä päättelyllä kuin muuan Poirot. Helsingin pään tapahtumissa nokkelasti kehitetyllä sattumalla on sormensa pelissä.

Ei Mujusten tuoreustakuu ehkä ole enää voimassa. Näitä vauhdikkaita ja notkeita tarinoita on ilmestynyt ilman että mitään oleellista uutta enää ilmenee. Viihdyttävyystakuu sen sijaan pätee uusimpaankin osaan. Violetti vainaja on malliesimerkki siitä, miten ajaton rikosromaani vetää ja pitää otteessaan.

Tuskinpa erehdyn, kun ennustan, että ensi vuonna tulee kymmenes Mujunen ja se sijoittuu vuoden 1956 yleislakkoon. Sen jälkeen ainakin itse lukisin mieluummin lähes kymmenen vuotta tauolla olleista Hämeen hurjista

Ystävyys on kallis asia Antti Tuomaisen tunnelmallisessa rikoskomediassa Tappokeli

Antti Tuomainen: Tappokeli. 269 sivua, Otava.

Harvinaisen onnistuneesti rikoksen, makaaberitkin murhat ja komedian teoksissaan yhdistävä Antti Tuomainen on noussut yhdeksi Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä kirjailijoista. Hänen kirjojaan julkaistaan yli 30 maassa. Suomessa Mies joka kuoli -dekkarista on tehty tv-sarja ja Pikku Siperiasta sovitettua kansainvälistä elokuvaa odotetaan Netflixiin ensi vuonna.

Tuomainen on sikäli poikkeuksellinen dekkaristi, että hän ei yleensä kirjoita sarjaa. Poikkeuksen teki Jäniskertoimesta alkanut kolmen kirjan hilpeä kimara. 

Juuri ilmestynyt Tappokeli on jälleen itsenäinen teos. Se on pieni helmi absurdeista tapahtumista ja ystävyyden voimasta. Tappokeli ei niinkään naurata, mutta nostattaa hymyä huuliin. Teos enemmän tunnelmallinen kuin jännittävä, vaikka ruumiitakin tulee.

Tuomainen kirjoittaa yleensä jokamiehistä, jotka joutuvat sattuman kauppaa outojen rikosten pyörteisiin. Tappokelissä hän postimies Ilmari Nieminen, joka haluaa avioeron jälkeen ostaa tyttärelleen joululahjaksi pianon. Rahaa hänellä ei siihen ole, mutta sitä on luvassa kunhan Ilmari kuljettaa Kilpisjärvelle sohvan. Jouluaattoon on kuusi päivää. Siinä ajassa keikan ehtii tehdä.

Vilunkiyrittäjä Leinoselta Ilmari Nieminen saa bensarahat ja alle kolhon Thames-merkkisen brittiläisen pakettiauton. Matkaseuraksi osuu Antero Kuikka, jonka kanssa Ilmari pelasi lapsena jalkapalloa samassa joukkueessa. Kilpisjärvelle on tarkoitus ajaa Ilomantsin ja Vaasan kautta.

Peräänsä sohvankuljettajat saavat Otto Puolanka -nimisen rikollisen sekä kommunistit Erkki Liljalammen ja Anneli Kukkorinteen. Puolanka haluaa sohvan ties mistä syystä. Kommunistikaksikko siksi, että sitä tarvitaan vallankumouksen edistämiseen.

Eletään vuotta 1982, jolloin kaikki oli kovin toisin kuin nyt.

Tuomaisen matkalla-dekkarissa koetaan takaa-ajoja ja väijytyksiä, ammuskeluakin. Ne ovat välineitä Tappokelin ytimeen. Tappokeli on hiljaisesti hymyilyttävä kertomus ystävyyteen kasvamisesta ja ystävyyden voimasta. Hectorin laulua muunnellen: kaikki tahtoo ystävän.

Ilmari ja Antero ylittävät matkallaan välillään olleen epäluulon muurin ja kasvavat toisiaan täydentäväksi ja arvostavaksi parivaljakoksi. Sitä tarvitaan, jotta he selviäisivät takaa-ajajistaan, joista Otto Puolanka kaahaa Saab 96:lla ja kommunistit tiestysti Ladalla.

Myös Erkki Liljalampi ja Anneli Kukkorinne huomaavat tarvitsevansa toisiaan muutenkin kuin taistelutovereina. Ystävää kaipaa myös Otto Puolanka, mutta onko hänestä rujon ja väkivaltaisen luonteensa takia vastaanottamaan tai jakamaan ystävyyttä?

Tuomaisen tarina soljuu kuin joulukuinen lumisade. Kielessä on jotain erityisen hienovaraista. Paikoin rankoista käänteistään huolimatta Tappokeli on poikkeuksellisen kaunis rikosromaani. Antti Tuomaisen tavaramerkkeihin kuuluu musta huumori, mutta tällä kertaa hän on uudistanut ilmaisuaan. Tarina on lempeä kuin joulusatu. Tappokeli on koskettavinta Tuomaista. Tunne suorastaan tihkuu siitä.

Ilkka Remeksen laskuvoittoisella uralla Zeus on uusi pohjanoteeraus

 

Ilkka Remes: Zeus. 463 sivua, WSOY.

Sekava, tylsä ja puuduttava. Trilleri vailla häivääkään jännityksestä. Kyllä. Entinen trillerikunkku Ilkka Remes kyntää syvällä tämän syksyn teoksessaan Zeus. Vuonna 1997 loistavalla Pääkallokehrääjällä debytoinut Remes on ollut alamäessä jo vuosia, vuosikymmeniä, mutta Zeus on ehkä huonoin hänen teoksistaan. Jotenkin kuvaavaa on, että kannen kuvassa on kreikkalaisen jumalan sijaan kolmipäinen koira kerberos, joka kreikkalaisessa mytologiassa vartioi manalan porttia.

Remes on kirjoittanut koko uransa Venäjän muodostamasta uhkasta Suomelle ja lännelle. Hän on ollut monessa asiassa oikeassa niin, että voisi sanoa, mitäs minä sanoin. Zeuksessa ollaan nykytilanteessa, jossa Suomi on Naton jäsen, ja Venäjä pyrkii hybridivaikuttamisella mustaamaan Suomen mainetta ja sitä kautta lyömään kiilaa liittouman sisälle.

Tarinan operaatio Zeus on puolestaan vastaisku Venäjän vaikuttamiselle. Se on läntisten tiedustelupalvelujen luomaa hybridivaikuttamista, jolla luodaan epävarmuutta Venäjän ydinasepelotetta kohtaan.

Mutta ennen kuin operaatioihin päästään, pitää kahlata satoja sivuja tönköistä henkilöistä ja liian monista sivujuonista. Toiminta ulottuu Afrikan Kongosta Pohjois-Norjaan ja tietysti Suomeen, jonka kautta lännen operaatiota valmistellaan.

Zeuksen sekavuus alkaa jo siitä, että se on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Pimeyden sydämelle. Sehän oli pitkästä aikaa parempi Remes, jossa Venäjä juoni kostoa Suomen Nato-jäsenyydestä. Pimeyden sydämessä Mikko Jalava yritti puhdistaa vakoilusta syytetyn isänsä maineen. Hän oli paossa vankilasta, johon oli joutunut kunnianloukkauksesta Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vastaan. Jalava syytti Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa.

Zeuksen yksi heti alussa esiin tuleva juonilanka kertoo, että Matero onkin ollut koko ajan lännen peliä pelannut kaksoisagentti. Mikko Jalavan isästä sen sijaan alkaa paljastua ikäviä ja häiritseviä asioita.

Samalla kun pöyhii isänsä menneisyyttä, Jalavalla on hallussaan aineistoa, jonka venäläiset haluavat. Kujanjuoksusta useamman tulen välissä voisi syntyäkin jotain, mutta perinteiseen tapaansa Remeksen henkilökuvaus on niin tönkköä, ettei Mikko Jalavan kohtalo juuri jaksa kiinnostaa.

Sekavuutta aiheuttaa myös se, että Zeuksessa on Pimeyden sydämen tavoin paljon henkilöitä ja liikaa toisistaan irrallisia juonikuvioita. Tai kyllähän niitä lopussa solmitaan yhteen, mutta vaivalloisesti. Kun henkilökuvaus on mitä on eli sitä ei käytännössä ole, tarinan toimijoita on vaikea erottaa toisistaan.

Pitkin matkaa Remes pudottelee valtavasti kiinnostavia faktoja. Se puoli hänellä on aina ollut kunnossa. Se mikä puuttuu, on jäntevä tarina, jossa niitä hyödynnetään.

Lännen operaatio on kyllä hyvin mietitty ja rakennettu, kun sinne vihdoin päästään yli 400 sivun jälkeen. Venäjänkin yritys iskeä Suomea vastaan on uskottava, se saatiin lukea kesällä uutisista. 

Näistä huolimatta Zeus ei saa jännitystä alleen missään vaiheessa. Meno on kovaa, tilanteet täpäriä ja pelastukset tulevat viime hetkillä, mutta kirjan lukeminen loppuun asti vaati tahdonvoimaa. Missään vaiheessa ei tullut tunnetta, että onpa jännää. Mitä on trilleri ilman jännitystä? Paperin, painomusteen ja lukijan ajan tuhlausta.