Uusi islantilaisavaus ei ole niin jääkylmä kuin toivoisi

Lilja Sigurdardóttir: Jääkylmä aurinko (Helköld sól). Suomentanut Marjakaisa Matthiasson. 253 sivua, Blue Moon / Docendo.

Hienoa, että Ulla Ekman-Salokankaan ja Raimo Salokankaan vuonna 2001 perustaman laadukkaista rikosromaaneistaan tunnetun Blue Moonin tarina jatkuu. Blue Moonin kustannustoiminta siirtyi syksyllä WSOY:hyn kuuluvan Docendon alaisuuteen. On loogista, että uusvanhan Blue Moonin ensimmäinen julkaisu tulee Islannista, sillä juuri se tutustutti suomalaiset islantilaisiin dekkareihin julkaisemalla Arnaldur Indridasonin valtavirrasta poikkeavat alakuloiset rikosromaanit.

Lilja Sigurdardóttir on Islannissa moninkertaisesti palkittu jännityskirjailija. Nyt Suomessa alkavaa Áróran tutkimuksia -sarjaa on siellä julkaistu jo neljä osaa. Jääkylmä aurinko ilmestyy virallisesti huomenna maanantaina.

Jääkylmä aurinko esittelee eräänlaisen yksityisetsivä Áróran, jolla on islantilainen isä ja englantilainen äiti. Hänen oma elämänsä on Englannissa, mutta nyt on lähdettävä Islantiin, koska hänen sisarensa, huumekauppias Björnin avovaimo Ísafold on kadonnut. Tehtävä ei ole mieluisa, sillä välit sisareen ovat poikki eikä Àróra pahemmin arvosta Islantia, jossa kesälläkin on enimmäkseen hyisen kylmää. Mutta kun äiti pyytää.

Sigurdardóttirin uuden sarjan avaus on ylistetty maasta taivaisiin. Kehuille tuntuu myös löytyvän katetta. Heti alussa mies hyvästelee rakastaan laavakivikossa. Kuolleen rakkaansa hän on sullonut matkalaukkuun, jonka kätkee kallionhalkeamaan.

Seuraavaksi esitellään Àróra, joka laittaa ylimielisen autokauppiaan tyylikkään tylysti järjestykseen. Hän tuntuu olevan juuri niin bad-ass -yksityisetsivä, kuin Islannissa asuva suomalaisdekkaristi Satu Rämö kannessa kehuu.

Àròran yksityisetsivän laatu jää vähän hämäräksi. Hän jäljittää rikollista rahaa, mutta kenen toimeksiannosta ja hyväksi? Ainakin hän haluaa oman osuutensa käteisenä, jotta voi levittää setelit sängylle ja kieriskellä niissä. Àròra ei myöskään epäröi käyttää naisellista viehätysvoimaansa naruttaakseen moraalittomia miehiä. Hän on siis ihanan kova luu, määrätietoisen tiukka persoona, joka ei kumartele ketään.

Sellaisen vaikutelman alussa saa, mutta harmillisesti teos kääntyy sovinnaisemmaksi, kun Áróra saapuu Islantiin ja sisaren etsinnän lomassa aloittaa romanttisen suhteen äveriään Hákonin kanssa, joka osoittautuu hotellin omistajaksi ja suuren luokan talousrikolliseksi. Chick lit -dekkarin suuntaan mennään, kun Áróra saa Ísafoldin etsinnässä avuksi kesälomalla olevan itseään vanhemman poliisin Danielin, joka on kaukaista sukua perheelle. Myös heidän välilleen syntyy romanttisia tunteita ja väärinkäsityksiä, jotka estävät etenemisen pidemmälle.

Jääkylmä aurinko toimii paikoitellen komeasti, mutta toisin paikoin hitaasti ja liian epäuskottavasti. Taitoa Lilja Sigurdardóttirilla kyllä on. Tarinan sivuhenkilöt syyrialaispakolainen Omaria piilotteleva Olga ja neuroottisesti ihokarvojaan ajeleva Grímur tuntuvat pitkään kummallisen irrallisilta hahmoilta, mutta heillä on tarkkaan harkittu ja looginen rooli tarinassa.

En ensimmäisen osan perusteella saanut oikein otetta Árórasta. Hän osoittautuu kyllä täysveriseksi hustleriksi, mutta ei niin asennemuijaksi kuin olisi toivonut.

Hauskoja ovat kahden kulttuurin välissä elävän Àróran huomiot islantilaisuudesta, ja yleensä pohjoismaalaisuudesta Englantiin verrattuna. Vauvat saavat nukkua ulkona vaunuissaan kun äidit ovat kahvilassa ja lapset ovat vapaita leikkimään keskenään ilman vanhempien valvontaa.

Jääkylmä aurinko ei missään nimessä ole huono uuden sarjan aloitus, mutta ei myöskään niin hyvä kuin sitä on ennakkoon hehkutettu. Auringon hehku jää haaleaksi.

Kuhala mielii huolestuttavasti eläkkeelle Suomen viihdyttävimmässä dekkarisarjassa

Markku Ropponen: Kuhala ja epätarkka-ampuja. 359 sivua, Tammi.

Jo kirjan nimi saa hykertelemään ja virittää mielen oikealle taajuudelle: Kuhala ja epätarkka-ampuja on niin Markku Ropposta ja sehän tietää viihdyttäviä iltoja kirjan parissa. Sisältö pitää sen, minkä kansi lupaa. Sarjan 20. osa jatkaa sillä korkealla tasolla, mihin sarja on viime vuosina yltänyt uudelleen välissä olleen notkahduksen jälkeen.

Sitten edellisen tapaamisen jälkeen Kuhalasta on tullut leskimies. En nyt muista, montako naisystävää häneltä on kuollut - ja missä muuten on ex-vaimo sarjan ensimmäisistä kirjoista - mutta ihana Anastasia kuoli Keski-Afrikan tasavallassa saamaansa chikungunya-kuumeeseen. Yksityisetsivä viettää Hipun kanssa apeaa elämää Mustankorkealla ja Haddington Housea kuluu tavallista tanakammin.

Edessä on muutos. Kuhala aikoo jäädä eläkkeelle ja muutta rivitaloon. Talokaupat Mustankorkealla saavat äkkilopun, kun kesken kaiken ikkunaan iskeytyy ruumis. Vaikeudet seuraavat kuin noiduttuna rauhaa kaipaavaa rikosten tutkinnan veteraania.

Sitten mennään taas niin kuin Ropposen kirjoissa aina tehdään. Kaikki sanat on jo käytetty myöhäiskeski-ikäisen miehen seikkailuista, joilla ei ole mitään tekemistä realismin kanssa muuten kuin ikääntymisen kuvaamisena. Toisin kuin moni muu dekkarisankari, vuonna 1955 syntyneen Ropposen Kuhalalle tulee koko ajan lisää vuosia ja se tuntuu kropassa ja mielessä.

Onko Kuhalan ikkunaan ammutulla miehellä mitään tekemistä otsikon epätarkka-ampujan kanssa,  selviää paljon myöhemmin. Epätarkka-ampuja on sisäministeri Sterling Ryskälän murhaa Varkauden seudulla Kuljangan rannalla yrittänyt mies. Luonnehdinta kertoo, että yritykseksi jää.

Ennen kuin Kuhala, Hippu ja kirjailija Perttu Kane ehättävät Varkauden seudulle, koetaan monenlaisia hilpeitä hetkiä tavalla, jossa Ropponen on niin hyvä. Erityisesti niitä tuottaa tällä kertaa Jyväskylän poliisin rikospuolen uusi mies Sihtarinen, joka on armoton Kuhala-fani ja haluaisi kirjoittaa tämän muistelmat. Tekojaan vähättelevä mies ei ole täysin immuuni kuuluisuuden ja myyntimenestyksen mahdollisuudelle.

Kirjassa on niin kuin aina meheviä tyyppejä, mukavaa haahuilua ja näennäisesti rikostutkintaakin. Siihen nähden Ropponen on kehittänyt yllättävän näppärän juonikuvion, jolla konnat pannaan kiikkiin, kun Urhonkadun poliisilaitoksella ollaan vielä väärillä jäljillä.

Markku Ropponen aloitti dekkarien kirjoittamisen vuonna 1990 ilmestyneellä teoksella Pronssijuhlat. Toinen dekkari Kuolemanuni palkittiin vuoden parhaana rikosromaanina. Ihan kirja per tahti kirjastonhoitajana elämäntyönsä tehnyt Ropponen ei ole edennyt, mutta uusi Kuhala on tullut joka vuosi vuodesta 2002 alkaen.

Epätarkka-ampujassa Kuhala haikailee siihen malliin jäävänsä eläkkeelle, että on varauduttava tämän olevan sarjan päätös. Toisaalta uusi ihmissuhde on oraalla ja Kuhalalla on tapana joutua tahtomattaan rikosten pyörteeseen, joten eiköhän kuitenkin taas tavata ensi tammikuussa. 

Panokset kovenevat Kale Puontin huippusarjan viidennessä osassa Fadi

Kale Puonti: Fadi. 271 sivua, Bazar.

Tuntuu kuin seuraisi isoa poliisioperaatiota aitiopaikalta. Sellaiset ovat fiilikset, kun entisen pitkän linjan huumepoliisin Kale Puontin Fadi on edennyt Haminan seutuville, missä Suomen kautta Venäjälle salakuljetettava taisteluhuume vaihtaa omistajaansa. Niin havainnollista, imaisevaa ja toden tuntuista Puontin teksti on.

Pasilan myrkky -sarja on alusta asti toiminut erittäin hyvin Suomessa suosittujen realististen poliisiromaanien sarjassa. Viidennessä osassa Fadi panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Puonti kuvaa, miten huumekauppa ja terrorismi kietoutuvat yhteen. Jo sarjan edellisessä osassa Aribo hän laajensi näkökulmaa huumekaupasta rakkauspetoksiin ja ihmiskauppaan. Pasilan myrkky saa koko ajan lisää syvyyttä.

Fadi on irakilaissyntyinen Fadi Mohammed, joka kuului 1980-luvulla palestiinalaisterroristi Abu Nidalin ryhmään. Eräässä iskussa haavoituttuaan hän on asettunut Suomeen pitämään parturiliikettä ja  näennäiseen hiljaiseloon. Liikkeen takahuone on hermokeskus, jossa Fadin johtama ryhmä on tärkeä linkki terrorismia rahoittavassa huumekaupassa

Suoraan poliisikoulusta värvätään Ali Yasin soluttautumaan Fadin ryhmään. Ahmed Saaedina Ali Yasin kokee turhaantumista, kun mitään ei tunnu tapahtuvan ja pelkoa, kun alkaa tapahtua. Ryhmän jäsenten näennäisestä veljeydestä huolimatta hänen henkensä ei olisi minkään arvoinen, jos peiterooli paljastuisi.

Puontin kuvaamassa operaatiossa ovat mukana Helsingin huumepoliisi, KRP ja suojelupoliisi. On mahdotonta arvioida sen todellisuuspohjaa, mutta ottaen huomioon Puontin yli 30 vuoden uran huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinassa sitä varmasti on. Suurisuuntainen viranomaisyhteistyö vaatii tiukkaa koordinaatiota, paljon henkilökuntaa ja kaiken menemistä nappiin.

Puontin alle 300-sivuiset kirjat ovat tiiviitä, mutta ne hengittävät ihmeen hyvin. Niihin mahtuu mukaan myös kiinnostavaa ihmiskuvausta. Fadi on taistelujen väsyttämä mies, joka katuu tekojaan ja eläisi mieluummin rauhallista elämää perheensä ja lasten lastensa kanssa. Hän kuitenkin tietää olevansa alalla, josta ei päästetä eläkkeelle.

Myös rikosylikonstaapeli Kosti Kaartamon ryhmästä alkaa erottua muitakin persoonallisuuksia kuin vanhan liiton Kalle Pesonen, joka on ainaisessa hankauksessa päällystön kanssa. Perhe-elämän ongelmat vaikuttavat poliisinkin työhön vaikka käynnissä olisi kuinka iso ja oman uran kannalta tärkeä juttu.

Mukavasti Kale Puonti pudottelee todennäköisesti omia mielipiteitään poliisien välisiin dialogeihin. Niissä puolletaan huumeiden käyttöhuoneita ja manataan asiaa tuntemattomien lainsäätäjien peitetoiminnalle asettamia esteitä.

Puontin dekkarisarja astuu yhä vankemmin sille tontille, jonka viime vuonna yllättäen kuollut Jarkko Sipilä jätti tyhjäksi, ja tekee sen paremmin nimenomaan henkilökuvauksensa takia. Kirjoitin jo sarjan toisesta osasta, että Pasilan myrkky -sarjassa alkaa olla tapauksen tuntua. Enää ei tarvitse esittää mitään varauksia. Kale Puontin hieno sarja on dekkaritapaus, joka menestyisi käännösmarkkinoillakin, jos se osattaisiin niille myydä.

Elämä vei Elina Sanan maailmalle, kun Zavidovo-vuodon varjo vei työmahdollisuudet kotimaassa

 Elina Sana: Zavidovo-vuoto ja muita järkytyksiä. 402 sivua, Bookea.

Elina Sana, silloin Suominen tiesi Ydin-lehden päätoimittajana valtakunnan kuumimman salaisuuden, mutta piti painostettunakin kiinni lähdesuojasta puolen vuosisadan ajan. Vasta nyt muistelmissaan hän paljastaa, että Zavidovo-vuotaja oli presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki, silloin vasemman laidan demari, myöhemmin pitkäaikainen SKDL:n ja vasemmistoliiton vaikuttaja, ja valtiosääntöasiantuntija.

Nuorempien on varmasti mahdotonta ymmärtää vuonna 1972 syntynyttä jupakkaa, joka oli aikansa suurin poliittinen skandaali. Kysymys oli siitä, että presidentti Urho Kekkosen Neuvostoliiton johtajien kanssa käymät keskustelut vuosivat julkisuuteen. Suomi oli solmimassa vasemmiston vastustaman vapaakauppasopimuksen EEC:n, nykyisin EU, kanssa ja Kekkonen meni takuuseen, että Suomen ulkopoliittinen linja säilyy siitä huolimatta ennallaan.

Kekkonen haki siis neuvostojohtajilta hyväksyntää läntiselle kauppasopimukselle.

Presidentin muistion vuotajaa on arvuuteltu vuosikymmeniä. On spekuloitu silläkin, että Kekkonen olisi järjestänyt vuodon itse virkakautensa jatkon varmistamiseksi. Ulkopolitiikan suuri ruorimies ”suostui” tammikuussa 1973 puolueiden pyyntöön jatkaa presidenttinä vuoteen 1978 poikkeuslailla ilman vaaleja.

Aiemmin on tiedetty varmasti vain se, että Erkki Tuomioja antoi Kekkosen muistion toimittaja Tor Högnäsille, joka kirjoitti siitä jutun Dagens Nyheteriin, norjalaiseen Dagbladetiin ja Suomessa Vasabladetiin. Syntyi valtava skandaali, sillä jutuissa oli suoria lainauksia Kekkosen muistiosta.

Tuomioja ei ole itse koskaan paljastanut, keneltä sai muistion. Elina Sana vahvistaa, että Jyränki, yksi epäillyistä, se oli.

Jyrängillä oli tekoonsa hyvä syy. Hän halusi puuttua Kekkosen kansanvaltaa loukkaavaan toimintaan.

"Kekkonen oli ryhtynyt henkilökohtaiseksi takuumieheksi elintärkeässä EEC:tä koskevassa linjavalinnassa. Suomen kansalta ei kysytty mitään, vaan Kekkonen on itsevaltaisesti toiminut kansan selän takana", Sana kirjoittaa Jyrängin vaikuttimista.

Jyränki joutui eroamaan kansliapäällikön paikalta vuonna 1973.

Jyränki käytti demarinimimerkkiä

Antero Jyränki halusi ohjata keskustelun vuotajan arvuuttelusta itse asiaan antamalla Elina Sanan päätoimittamalle Ydin-lehdelle haastattelun. Omalla nimellä sitä ei voinut tehdä. Jyränki esiintyi jutussa nimimerkillä Y.Y. Antonen, jota nousevat sosiaalidemokraattiset ulkopolitiikan harrastajat olivat käyttäneet Ytimessä. Suurin osa heistä teki myöhemmin näyttävän virkauran.

Oli ainakin jossain määrin julkinen salaisuus, että Y.Y. Antosen takana oli joukko nuoria demareita. Kun Zavidovo-vuotaja nyt esiintyi Y.Y. Antosena, epäilykset kohdistuivat heihin, ja sen SKDL:ään identifioitunut Elina Sana sai työurallaan tuntea. Häntä, 25-vuotiasta toimittajaa ja tutkijaa, syytettiin SDP:n vastaisesta juonittelusta ja provokaatiosta. Työurat Suomessa katkesivat oudosti.

Jyränki kuoli vuonna 2020 eikä paljastanut toimintaansa edes muistelmissaan. Hän vannotti vielä 2000-luvun alussa Sanaa pitämään salaisuuden omana tietonaan.

Jyrängille itselleen kävi hyvin. Hän teki loistavan tiedeuran ja oli vaikuttamassa voimassa olevaan valtiosääntöuudistukseen, jolla tasavallan presidentiltä riisuttiin valtaa. Hän sai siis tavallaan viimeisen sanan kiistassa, joka koski Kekkosen omavaltaista vallankäyttöä.

Elina Sana katsoo, ettei hänellä ole enää syytä pitää Jyrängille antamaansa lupausta, josta kärsi kohtuuttomasti.

"...minä jouduin toistuvasti työttömäksi, koska minuun oli vuodon takia lyöty jonkinlainen maanpetturin leima. Tuota leimaa erityisesti demarien ulkopoliittiset uraohjukset levittivät. Törmäsin tähän niin monta kertaa, ettei se ollut sattumaa."

Suomen juutalaisvainojen paljastaja

Paitsio kotimaassa vei Elina Sanan maailmalle muun muassa YK:n ympäristöohjelman palvelukseen Keniaan, Unicefin Keski-Amerikan toimistoon Guatemalaan ja myös Suomen suurlähetystöön Nicaraguaan, jonka sandinistivallankumous muuttui irvikuvakseen.

Kirjassaan Sana toteaa, ettei osaa sanoa, oliko Zavidovo-vuoto hänelle lopulta onni vai onnettomuus, koska hän halusi työskennellä ulkomailla.

Kirjallisessa tuotannossaan Sana kirjoitti Suomen historiaa uusiksi tavalla, josta kuka tahansa journalisti olisi kateellinen.

Vuonna 1979 ilmestyi kirja Kuoleman laiva S/S Hohenhörn, jossa Sana paljasti Suomen luovuttaneen yhdeksän juutalaispakolaista natsi-Saksalle. Heidät murhattiin Auschwitzissa. Kuoleman laivasta Elina Sana sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.

Kirja synnytti vilkkaan keskustelun, mutta myös kansallisen helpotuksen huokauksen. Valtiollisen poliisin yhteistyö natsi-Saksan kanssa vaati "vain" yhdeksän uhria.

Totuus oli toinen, paljon rumempi.

Vuonna 2003 ilmestyneessä ja Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassa Luovutetut Sana paljasti, että todellisuudessa Suomi luovutti natsien käsiin noin 3 000 ihmistä. Juutalaisia heistä oli 74, muut olivat kommunisteja, antifasisteja ja poliittisia sotavankeja.

Luovutukset olivat systemaattista toimintaa, josta Valtiollisen poliisin päällikkö Arno Anthoni oli tehnyt sopimuksen Gestapon kanssa. Luovutuksista pääosa tehtiin vuosina 1941–42.

– Se on tullut vähän ylpeilynkin aiheeksi, että Suomessa selvittiin puhtain paperein. Mutta eihän me päästy kovin puhtain paperein, jos meiltä luovutettiin myös muita juutalaisia ja systemaattisesti muita ryhmiä, jotka olivat Hitlerin Saksan ideologian mukaisesti tuhottavia ryhmiä. Sellaisessa laajemmassa merkityksessä me olemme aika paljon mukana holokaustissa, koska meillä on systemaattisia luovutuskertoja yli 40 kahden ja puolen vuoden aikana, Elina Sana sanoi Kansan Uutisille kirjan ilmestyttyä.

Ainakin yksi vastaus löytyi

Zavidovo-vuoto ja muita järkytyksiä on maailmaa parantaneen idealistin muistelmat. 1970-luvusta se kertoo, että se oli paljon muutakin kuin suomettumista ja taistolaisia. Kirjassa on paljon KU:n lukijoille vuosikymmenten mittaan tutuksi tulleita nimiä. Sana kuvaa innostuksen ilmapiiriä, kun kokoustaminen jalostui yhteisiksi hankkeiksi, joilla saatiin asioita aikaan.

Toisaalta se on hänen sanojensa mukaan myös kuvaus siitä, kuinka maailmanparantaja kohtasi maailman ja järkyttyi.

Ainakin yhden vastauksen hän on nyt saanut. Nuorena vasemmistolaisena Elina Sana etsi kolmatta tietä kapitalismin ja reaalisosialismin välistä.

"Iän myötä olen päätynyt siihen, että pohjoismainen parlamentaarinen ja demokraattinen hyvinvointivaltio tulee lopulta lähimmäksi tuota etsimääni kolmatta tietä. Kansainvälisissä töissäni olen nähnyt, millaista on ihmisen elämä ilman turvaverkkoja.”

Sitä täytyy ihmetellä, että muistelmat näin rikkaasta elämästä ja uutispommista ilmestyvät omakustanteena. Menevätkö kustantamojen rahkeet alle kolmikymppisten popparien ja some-julkkisten muistelmien julkaisemiseen?

Jännärivuosi käyntiin lännen operaatioihin kriittisesti suhtautuvalla trillerillä

 

Grethe Böe: Mayday (Mayday). Suomentanut Jaana Palanterä. 350 sivua, Bazar.

Norjalainen elokuva-alalla työskennellyt Grethe Böe tuntuu ennustaneen Venäjän sotaan johtaneen aggression vuonna 2021 ilmestyneessä alkuteoksessaan hämmästyttävän tarkasti. Mayday-trillerissä se ei kuitenkaan kohdistu Ukrainaan vaan Venäjän teoksessa nimettömäksi jäävä presidentti haastaa suoraan Naton Pohjois-Norjassa. Tilaisuuden antaa Naton pohjoisessa järjestämä massiivinen sotaharjoitus ja siellä tapahtuva konflikti kahden hävittäjän välillä.

Tahallaan aiheutettu törmäys saa amerikkalaisen F-16-hävittäjän syöksymään maahan Venäjän alueella. Konetta lentäneet John Evans ja Ylva Nordahl selviävät hengissä, mutta Evans loukkaantuu pahoin ja matka tundran läpi arktisessa kylmyydessä takaisin Norjaan on pitkä. Perässä tulevat Venäjän erikoisjoukot.

Alkuasetelmastaan huolimatta Mayday ei kuitenkaan ole yksinkertaisella venäjäpelottelulla operoiva trilleri. Sen keskeinen kysymys on, kuka tekee rahaa sodalla.

Tehokkaan alun jälkeen yllättävän moniulotteiseksi ja sävykkääksi osoittautuva teos katsoo kriittisesti niin sanotun lännen 2000-luvulla tekemiä sotilaallisia operaatioita, etenkin Libyan yksinvaltiaan Muammar Gaddafin syrjäyttämistä vuonna 2011 ja sen seurauksia.  Böellä ei tunnu olevan mitään illuusioita lännen uudesta sotilaallisesta humanismista, joksi Noam Chomsky nimitti amerikkalaisjohtoisia operaatioita demokratian viemiseksi eri maailmankolkkiin.

Toinen Böen vaikutin romaanilleen näyttää olevan Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin, josta tulee keväällä kuluneeksi 20 vuotta, ja sodan yksityistäminen miljoonatilin tehneille turvafirmoille.

Maydayssa paha vaanii siis myös omien joukossa, mutta ei Böellä ole mitään harhakuvitelmia Venäjänkään nykyjohdosta.

Teemat ovat hyviä ja puhuttelevia, mutta jännityskirjana Mayday on epätasainen. Se muistuttaa Alistair MacLeanin muinaisia jännäreitä, esimerkiksi Jääasema Zebraa siinä, että päähenkilöt ovat kaiken kestäviä superihmisiä, jotka haavoittuneinakin purevat hammasta ja jatkavat eteenpäin, selviävät ylivoimaisista vastuksista kuin ihmeen kaupalla.

Toisaalta Böen kerronnassa näkyy hänen hyvä arktisen alueen ja saamelaisuuden tuntemuksensa. Nordahlin ja Evansin vaivalloisen vaelluksen kuvauksessa ja selviytymiskeinoissa on lumovoimaa.

Pieruhuumori pilaa hyvin kehitetyn vakoilutarinan, jossa Jackson Lambin luupäät palaavat näyttämölle

Mick Herron: Vakoojakatu (Spook Street). Suomentanut Ilkka Rekiaro. 391 sivua, CrimeTime.

Mick Herronin Jackson Lamb -vakoiluromaanit ovat olleet alan piireissä tapaus ja arvostelumenestyksiä. Kirjoista on tehty kaksi kautta tv-sarjaa Apple-tv -suoratoistoon. Niiden suomentaminen alkoi kesällä 2021 ja syksyllä ilmestyi jo neljäs osa Vakoojakatu.

Olin ensimmäisestä osasta Luupäät innoissani minäkin, sillä Herron kirjoittaa oikeita vanhan ajan vakoiluromaaneja humoristisella otteella. 

Nyt ei enää oikein nappaa. Vakoojakadussa on merkittävä ja hyytävä juoni siitä, miten tiedustelupalvelun salainen operaatio suistuu raiteiltaan tuhoisin seurauksin. Herronin pieruhuumori ei mitenkään istu näin traagiseen tarinaan. Sitä ja paljoa humoristiseksi tarkoitettua puhetta ei vaan jaksa lukea.

Esikoisteoksen luupäät tarkoittavat tiedustelupalvelussa jonkun töppäyksen takia sivuraiteelle Slough Houseen siirrettyjä luusereita, jotka kuitenkin osoittautuvat varsin kyvykkäiksi niin kuin uusimassakin osassa. Heitä johtava vanha vakooja Jackson Lamb on törkimys olemukseltaan ja puheiltaan. Hänen vittuilunsa alaisilleen on piereskelyn lisäksi olennainen osa huumoria, josta ilmeisesti monet pitävät.

Perustarina tässäkin osassa on täyttä rautaa. Lontoossa tapahtuu tuhoisa terrori-isku ja samaan aikaan herää huoli, puhuuko sarjan yhden keskushenkilön River Cartwrightin isoisä, entinen vakoilupomo David Cartwright vanhetessaan ja seniiliytyessään sivusuunsa edelleen arkaluontoisia salaisuuksia.

Joku on lähettänyt murhaajan hiljentämään vanhan vakoilijan, mutta "tilauksen lähettäminen" epäonnistuu, ja se vie puolestaan Riverin Ranskaan selvittämään mistä on kysymys.

Vakoojakadun pohjalla on vanhoista tosielämän agenttitarinoistakin tuttu pyrkimys tehdä kokeita ihmismielen hallitsemiseksi ja manipuloimiseksi haluttuihin tarkoituksiin. Nyt salainen koe on karannut käsistä. 

Tuima loppunäytös sijoittuu Lontoon kaduille kaatosateeseen ja Slough Houseen, joissa salaisuudet paljastuvat. 

Herron osaa yhdistää klassisen hiljaisen vakoiluromaanin kertomisen toiminnallisiin jaksoihin. Jos hän jättäisi typerän huumorin pois, käsillä olisi mestariteos. Nyt on vain sekasikiö, jonka eri elementit eivät ole oikeassa suhteessa toisiinsa.

Kymmenes Hautalehto on jämäkkä rikostarina ilman turhia rönsyjä

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki. 318 sivua, Bazar.

Jugoslaavimafian uusi pomo järjestää kostoretken Porvooseen juuri kun Antti Hautalehto palaa tutkinnanjohtajaksi saman kaupungin poliisilaitokselle entiseen ryhmäänsä. Serbialaista Vladoa polttaa juuri Hautalehto, jonka toimesta hänen kaksosveljensä kuolivat pieleen menneessä kokaiinin salakuljetuksessa Suomessa vuosia aiemmin.

Christian Rönnbacka palaa kymmenennessä Hautalehdossa sinne, mistä aloitti esikoisdekkarissaan Operaatio Troijalainen. En ole kymmenen vuotta sitten esikoista arvostanut, sen kertoo tämä arvio. Kostajan merkki sen sijaan on laatutyötä toiminnallisen poliisiromaanin puitteissa. Laadullinen ailahtelu on kyllä tyypillistä Rönnbackalle kokeneenakin kirjailijana. Uutuus menee kärkeen hänen tuotannossaan.

Hautalehto ja Simon Kannas eivät tiedä mitään osalleen langenneesta tappotuomiosta, kun porvoolaiselta golfkentältä löytyy jousella murhattu mies. Hyvin rakennetussa tarinassa Hautalehdolla on myös suojelija menneisyydestä. Hän havittelee Porvoon liepeille haudattua ase- ja rahakätköä. Sijainnin selvittämiseksi Hautalehdon on ratkaistava koodi, joka on löydettävissä aiemman jutun tutkintamateriaalista. Kiire on, sillä vaikka yksi tappaja on eliminoitu, on liikkeellä toinenkin.

Rönnbackan monen dekkarin kompastuskivi on tyhmä huumori. Nyt ei ole. Kostajan merkki yllättää myönteisesti keskittymällä jämäkästi itse asiaan ja synnyttämällä kohtalaisesti jännitystäkin. Ytimen ympärillä yritykset aloittaa uudelleen yhteiselämä Leenan kanssa ja huulenheitto muun poliisiporukan kanssa kuuluvat asiaan kunhan pysyvät aisoissa. Nyt pysyvät. Hautalehdon ryhmän sisäisen dynamiikan kuvaus toimii ja huumoriakin on sopivasti.

Lopussa meno äityy tosi tuimaksi, kun maastokätköllä tapahtuu ja Hautalehdon tietämättä Leena on vaarassa. Sen verran arvaamattomia Rönnbackan kirjat kuitenkin ovat olleet, ettei mikään ole tässä sarjassa itsestään selvää, ei edes päähenkilön selviäminen, sillä hän aloitti keväällä uuden sarjan ruotsalaispoliisi Henna Björkistä.

Tiukka tarina ja komeasti kulkee.