Aamos Hongan kolmas geopoliittinen trilleri Viimeinen vyöhyke varoittaa tekoälystä ja Yhdysvaltain arvaamattomuudesta

 

Aamos Honka: Viimeinen vyöhyke. 508 sivua, Gummerus 2026.

Nimimerkki Aamos Honka on ajankohtaisuuden ytimessä myös kolmannessa trillerissään Viimeinen vyöhyke. Sen aiheina ovat Yhdysvaltain Grönlantiin kohdistama uhka ja käsistä karkaavan tekoälyn vaarat. 

Asemansa takia nimimerkillä kirjoittava Honka debytoi viime vuonna kahdella erinomaisella jännityskirjalla, jotka tuntuivat valitettavan ja häiritsevänkin tosilta. Eihän se mikään ihme ole, koska hän työskentelee itse tiedustelualalla eikä siksi kirjoita oikealla nimellään.

Ensimmäisissä trillereissään Honka kuvasi Kiinan ja Venäjän aiheuttamia uhkakuvia. Maailma on nyt sellainen, että Suomen tärkein liittolainen Yhdysvallat on samalla lailla arvaamaton ja vaarallinen. Konkreettisimmin vaara on kohdistunut Grönlantiin ja sitä kautta Naton uskottavuuteen. 

Suurimmalta osalta Grönlantiin sijoittuu myös Viimeinen vyöhyke. Suomalainen startup-yhtiö IceCore AI tutkii Grönlannissa sijaitsevasta tukikohdastaan käsin arktisen alueen tapahtumia ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia mullistavan tekoälyn avulla. Alue kiinnostaa kaikkia suurvaltoja sen geopoliittisen merkityksen ja jään alla piilevien harvinaisten metallien takia. 

Kun kaksi IceCoren suomalaista johtajaa kuolee tukikohdassa oudolla tavalla, asiaa tutkimaan lähetetään edellisistä osista tutut sotilastiedustelun Janne Peura ja suojelupoliisin Laura Vesterinen, jotka ovat myös toistensa rakastavaiset.

Viimeisen vyöhykkeen alussa on turhan perusteellista tietoteknistä jargonia, mutta kunnolla käyntiin päästessään siitä sukeutuu klaustrofobinen trilleri Alistair MacLeanin Jääasema Zebran hengessä. Mieleen tulee myös Ridley Scottin klassinen kauhuelokuva Alien ja sen mainoslause "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ei kuule Grönlannin jäätikön myrskyssäkään.

Noissa mainituissa teoksissa tappavia olivat toiset ihmiset ja avaruusötökkä. Viimeisessä vyöhykkeessä uhka on vaikeammin hahmotettava itseään puolustava tekoäly. Enää se ei ole scifiä niin kuin tässäkin kirjassa mainituissa Terminator-elokuvissa. Ei ole monta viikkoa siitä, kun suurten tekoäly-yhtiöiden johtajat varoittivat, että ihmistä älykkäämmäksi kehittyvä tekoäly voi karata hallinnasta. Tekoäly-yhtiö Anthropicin entinen johtava tutkija Jacob Coxon varoitti vain muutama viikko sitten siitä, että tekoäly voi tappaa koko ihmiskunnan kymmenen vuoden sisällä.

Aamos Hongan kirjassaan esittämä skenaario on hurja, mutta alan sisältä tulee jo hurjempia. Ajan riento on sellainen, että todellisuus tuppaa ohittamaan mielikuvituksessaan kauheita kuvittelevan kirjailijan oivallukset.

Honka on Viimeisessä vyöhykkeessä samoilla jäljillä kuin kollega Helena Immonen elokuussa ilmestyneessä Pronssiyössä. Suurvallat käyvät kamppailua arktiksesta, mutta Yhdysvallat on suorin uhka Grönlannille. Kirjojen ilmestymisten välissä Yhdysvallat ja Tanska tekivät diilin, jonka pitäisi rauhoittaa tilanne. Viimeisen vyöhykkeen teho ei siitä himmene. Yhdysvaltain umpihullu presidentti voi milloin tahansa saada mitä tahansa päähänsä.

Hongalla on tämän lisäksi yksi jokerikortti, joka Immoselta puuttuu: amerikkalaisten äärikristittyjen vaikutus maan politiikkaan. Jälkisanoissaan Aamos Honka kirjoittaa, että kirjassa mainittu NAR-liike eli New Apostolic Reformation on todellinen. Sen tavoitteena on rakentaa maan päälle Yhdysvaltoihin jumalan valtakunta. Tässä tarkoituksessa sen jäsenet ottavat haltuunsa avainpaikat maan politiikassa, koulutuksessa, mediassa, liike-elämässä ja niin edelleen.

Ehkä tämä todellinen liike on Viimeisen vyöhykkeen pelottavinta antia. Se myös selittäisi sitä, miksi Yhdysvaltain on niin vaikea painostaa Venäjää lopettamaan sotansa Ukrainassa. Venäjän ortodoksisen kirkon konservatiiviset arvot ovat samoja kuin amerikkalaisilla äärikristityillä, jotka ovat jo johtavassa asemassa maassaan.

Kun ankkuroi trillerin näin hyvin todellisuuteen, ja lisäksi luo tutkimusaseman sisälle monikansallisen joukon keskuuteen koko ajan tiivistyvän jännitteisen tilanteen kahden edellisen osan tapaan, niin ei voi sanoa muuta kuin että Aamos Honka on nyt pysyvä tähti Suomen trilleritaivaalla. Tällä viittaan siihen, että esikoisesta sanoin hänessä syttyneen uuden tähden. Silloinhan ei voinut vielä tietää, minkä tasoista jatkoa Punainen verkko saa.

Kaikki muu Aamos Hongalla on hallussa, mutta henkilökuvausta olisi varaa parantaa rutkasti. Sitä hänellä ei ole oikeastaan ollenkaan. Janne ja Laura ovat olemassa vain vaarallisten tehtäviensä toimijoina, mutta inhimillistä kosketuspintaa heistä ei löydy. 

Hillityssä vakoiluromaanissa Geneven mies pelataan Suomen kohtalolla Kansainliitossa talvisodan alkaessa

Ilkka Rentola: Geneven mies. 320 sivua, Docendo 2026.

Eri puolilla maailmaa diplomaattina toiminut Ilkka Rentola kirjoittaa kiehtovasta aikakaudesta ensimmäisessä romaanissaan Geneven mies. Se alkaa 30.11.1939 eli talvisodan syttymispäivänä ja jatkuu siitä muutaman viikon eteenpäin. Näyttämö on Geneve, jossa sijaitsi YK:n edeltäjä Kansainliitto.

Suomi yrittää saada Kansainliiton tuomitsemaan Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta vastustaa monien maiden pyrkimystä erottaa hyökkääjä järjestöstä. Näin siksi, että Suomi haluaa Kansainliiton välittäjäksi alkaneessa sodassa. Neuvostoliitto kuitenkin erotettiin Kansainliitosta jo joulukuun puolivälissä.

Suomen Geneven lähetystöä johtaa vanha ja äreä entinen ulkoministeri Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan tehtyään pilaa Adolf Hitleristä. Geneven mies romaanissa on kuitenkin lähetystösihteeri Kaius Narvanmaa, jolle sota on henkilökohtainenkin asia. Hänen kaksoisveljensä on rintamalla ja jää myöhemmin hyökkääjän sotavangiksi.

Rentolan kuvaamana diplomatia koostuu rituaaleista, joissa lähetystöjen väki tapaa toisiaan vastaanotoilla, lounailla, päivällisillä ja konserteissa tarkan protokollan mukaan. Kaius Narvanmaa on näissä ympyröissä kuin kala vedessä. Vaaraa tuo suhde Turkin suurlähettilään vaimoon Aidaan, jota hänen miehensä pahoinpitelee mustelmille.

Kansainliiton pääsihteerin lähin avustaja Bruno on värvännyt kunnianhimoisen, mutta rutiinitöihin juuttuneen ja kyllästyneen Kaiuksen natsi-Saksan asiamieheksi. Hän palvelee kahta herraa, mutta kaksoisveljen joutuminen vangiksi antaa vipuvarren kolmannellekin.

Ilkka Rentola kirjoittaa sellaista vakavasti otettavaa vakoiluromaania, jossa toimintaa ei juuri ole. Jännite, jos sellaista syntyy, tulee henkilöistä ja diplomatiasta, jossa hienoissa kulisseissa päätetään kansojen kohtaloista. Tai ainakin pitäisi päättää. Kansainliitto on kuitenkin joulukuussa 1939 yhtä halvaantunut kuin YK nykyisten sotien aikakaudella.

Suomi saa asiansa Kansainliiton käsittelyyn. Eri maat lupaavat myös konkreettista apua itsenäisyydestään taistelevalle Suomelle. Kuten hyvin tiedetään, Kansainliitto oli voimaton ja eurooppalaisten suurvaltojen lupaama apu jäi puheiden asteelle.

Rentolan käsittelyssä vakoiluromaaniin kuuluva jännite jää matalaksi. Suurimpaan vaaraan Kaius Narvanmaa joutuu Aida-suhteensa takia. Toinen tärkeä nainen romaanissa on puolalainen pianisti Maria, jonka yliluonnollisilla kyvyillä Kaius yrittää saada yhteyden veljeensä.

Tyylikäs, mutta vähän liiankin hillitty Geneven mies tiivistyy vasta lopussa, kun paine Kaiusta kohtaan kasvaa. Tärkeän kontaktin katoaminen johtaa hänetkin Sveitsin poliisin kuulusteluihin.

Historiallisesti pätevän Geneven miehen lukeminen on alijännitteestä huolimatta antoisaa. Syksy 1939 diplomatian huipulta katsottuna näyttää ikävän samanlaiselta kuin alkusyksy 2026. Jo mainitun Kansainliiton ja YK:n voimattomuuden lisäksi pääsemme todistamaan isojen valtioiden öykkäröintiä ja kansainvälisen yhteisön näköalattomuutta, joka johti myöhemmin suursotaan. Suurin ero on siinä, että nyt hyökkäyksen kohteena olevalle Ukrainalle löytyy oikeaa apua.

Nostalginen Geneven mies kertoo ystävyydestä, petoksista ja maanpetturuuteen johtavasta kunnianhimosta loistokkaissa kulisseissa. Se on myös hieno ajan ja tapainkuvaus menneestä maailmasta, jonka pitkän linjan diplomaatti tavoittaa uskottavasti. 

Erityisen tyylikästä on teoksen vihjaileva dialogi sen loppuvaiheissa.

Rehdit suomalaiset natsiarmeijassa - Kristian Kososen kymmenes sotaromaani valkopesee SS-vapaaehtoisia

 

Kristian Kosonen: Kohti Kaukasusta. 351 sivua, Bazar 2026.

Sotakirjailija Kristian Kososen jo kymmenes romaani Kohti Kaukasusta on ensimmäinen, jota en halua kehua. Kososen kuvaus suomalaisista vapaaehtoisista SS-sotilaista toisessa maailmansodassa on sinänsä yhtä pätevä sotaromaani kuin hänen yhdeksän edellistäkin. Nyt se ei vaan riitä. Suomalaiset taistelivat natsi-Saksan eliittijoukoissa. Vuonna 2026 julkaistavassa romaanissa asiaa pitäisi käsitellä laajemmin, kriittisemmin, kuin vain yksittäisten taistelujen kautta.

Suomalaiset olivat osa monikansallista Wiking Nordland -SS-divisioonaa. Kososen kuvaaman rykmentin tavoitteena olivat Kaukasuksen öljykentät kaukana idässä. Suomalaisia näissä 1941-1943 toimineissa joukoissa oli yhteensä 1408.

Kohti Kaukasusta -romaanissa suomalaiset ovat samanlaisia ihannesotilaita kuin sotakirjoissa yleensäkin. Vähäpuheisia, jopa yrmeitä, mutta rehtejä ja sotatyössä päteviä. Juuri sellainen on Pohjanmaalta lähtenyt Antti Ketola, talvisodan veteraani, joka on lähtenyt tekemään lopullisesti selvää Neuvostoliitosta. Mutta mitä enemmän sota etenee, sitä enemmän häntä kuvottaa saksalaisten meininki ja raakuudet.

Teoksen muutkin suomalaiset ovat jaloja ja toisistaan huolta pitäviä. Jos jollain onkin viehtymystä kansallissosialismiin, se karisee Ukrainan tappotantereiden järjettömissä hyökkäyksissä, joihin saksalaisupseerit lähettävät miehiä tienatakseen itselleen mitaleita.

Kososen sotakuvaus on totutun vaikuttavaa ja koskettavaa, siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että tässä romaanissa Saksan barbaarimaisen hyökkäyssodan raakuuksista ei puhuta ollenkaan. Ketola kyllä rekisteröi neuvostoliittolaisten sotavankien teloitukset ja siviilien hädän, mutta muuten sota on tässä romaanissa tavanomaista sotaa.

Näinhän ei todellakaan ollut. SS-joukot syyllistyivät mittaamattomiin raakuuksiin edetessään Neuvostoliiton alueella sijaitseviin kyliin ja kaupunkeihin. Siviilejä, etenkin juutalaisia, murhattiin silmittömästi jo paljon ennen kuin tuhoaminen sai teollisen mittakaavan. 

Kososen romaanissa SS-miehet eivät näe tästä häivääkään. Kohti Kaukasusta on kirjoitettu Mauno Jokipiin 1960-lukuisen Panttipataljoonan hengessä, jossa suomalaiset olivat poliittisesti neutraaleja eliittisotilaita.

André Swanström kumosi tämän tulkinnan vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassa Hakaristin ritarit. Se ja myöhempi tutkimus ovat osoittaneet vapaaehtoisissa olleen huomattava joukko äärioikeistolaisia, ja suomalaisten SS-miesten osallistuneen hyvin todennäköisesti juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen.

Kohti Kaukasusta on tietenkin romaani, ei tieteeseen pohjautuva kirja. Sitä ei voi syyttää historian vääristelystä. Mutta jos suomalaisista SS-miehistä haluaa kirjoittaa, uusimman tutkimuksen pitäisi näkyä sisällössä, kun kyseessä on tällainen aihe. Nyt holokausti tulee esiin vasta teoksen epilogissa Antti Ketolan hirvittävässä syyllisyyden tunteessa. "...mutta maailma oli silloin hyvin erilainen ja Suomen valtion valtuuttamanahan sinne oli lähdetty", asiaa selitetään.

Valitettavasti Kohti Kaukasusta -teos valkopesee suomalaisia, jotka osallistuivat rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Talvi- ja jatkosodasta voi ehkä puhtain sydämin kirjoittaa vain yksilöiden kokemuksen ja taistelujen kautta. Suomen osallistuminen natsiarmeijaan vaatii laajemman näkökulman.

Päivi Alasalmen historiallisessa Tampere-dekkarissa Enkelinkiharassa sarjamurhaaja iskee köyhien Kyttälässä, mutta se ei tunnu miltään

Päivi Alasalmi: Enkelinkihara. 363 sivua, Gummerus 2026.

Pitkän ja monipuolisen kirjallisen uran tehneen Päivi Alasalmen tuotannosta löytyy sekä dekkareita että historiallisia romaaneja. Enkelinkihara on yritys yhdistää ne. Valitettavasti tulos on torso. Tampereen Kyttälän kaupunginosaan pääsiäisviikolla 1899 sijoittuvan Enkelinkiharan murhajuoni jättää kylmäksi. Tampereen historiasta Alasalmi nostaa esiin mielenkiintoisia, mutta vain hajanaisia yksityiskohtia.

Tietyn ikäisille rock-musiikin harrastajille Kyttälä oli 1970- ja 1980-luvulla elämää suurempi paikka, koska siellä sijaitsi Epe Heleniuksen Epe´s levykauppa. Se oli tunnettu kautta maan postimyynnistään ja Soundi-lehden mainoksista. Niissä luetteloitiin satoja LP-levyjä, joita olisi tehnyt mieli, mutta joihin ei ollut varaa.

1800-luvun lopulla Kyttälä oli köyhien, prostituoitujen ja varkaiden kaupunginosa. Tammerkoski erotti kaksi maailmaa toisistaan melkein kuin Berliinin muuri vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän opin Enkelinkiharasta.

Kirja sijoittuu Kyttälän Matkailijakotiin, joka oli oikeasti olemassa tuohon aikaan. Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta. Mieliä kuohutti Helmikuun manifesti, jolla tsaari kiristi otettaan Suomesta. Matkailijakodissa suomalaiset ja venäläiset vakiasukkaat tulivat kuitenkin hyvin toimeen - silloinkin, kun siellä illanviettona esitettiin isänmaallista musiikkia ja runoja.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Matkailijakodin rappusille oli jätetty vauva. Matkailijakodin omistaja Natalie Still ja keittäjä Kaarina Suokko ottivat pojan omakseen. Enkelinkiharan aikaan Aleksi Still on rehti ja monitaitoinen nuori mies, joka auttaa äitejään ja harrastaa vapaa-aikanaan veistoa. Aleksi on niin taitava, että hänelle avautuu tilaisuus veistää pian rakennettavaan Kauppahalliin myyntikojujen koristeellisia päätyjä.

Matkailijakodin rauha järkkyy, kun ensin yksi sen vakituinen asukas murhataan, sitten toinen, ja siellä sekä lähialueella tulee lisää ruumiita. Kyttäläläisiä halveksiva poliisimestari Martti Rieponen kuittaa ne kaikki itsemurhiksi, kunnes murhaajan uhriksi joutuu myös yläluokkainen mies.

Englannin Viiltäjä-Jack on tuoreessa muistissa. Aleksi on varma, että joku samankaltainen murhaa ihmisiä köyhien kaupunginosassa. Kukaan poliisissa ei piittaa hänen mielipiteestään.

Sarjamurhaaja iskee pienellä alueella, mutta Alasalmi ei saa alavireiseen teokseensa jännityksen eikä vaaran tuntua. Ei dekkarinkaan, sillä kukaan ei varsinaisesti yritä selvittää murha-aaltoa. Takannessa puhutaan historiallisesta trilleristä, kauhuelementeistä ja niiden punoutumisesta poliittiseen myllerrykseen. Itse en löytänyt Enkelinkiharasta mitään näistä. Poliittinen myllerryskin jää sille tasolle, että muutamassa kohtauksessa miehet vannovat Suomen mielisyyttä ja itsenäisyystahtoa manifestin jälkitilanteessa.

Hieman teoksen mielenkiintoa lisää se, että Alasalmi on sommitellut jokaiselle uhrille häntä kuvaavan runon. Se tuo murhaballadin tuntua kirjaan.

Enkelinkiharassa on vähän Tampereen historiaa ja sosiaaliluokkien jyrkkää eroa riippuen siitä, kummalla puolella koskea asuu. Se on teoksen parasta antia, kun murhajuttu selviää kuin ohimennen ja murhaajan tausta jää ilmaan, vaikka motiivi tuleekin kerrotuksi. En parhaalla tahdolla ja yritykselläkään löydä pointtia, mitä Päivi Alasalmi on tällä kirjalla hakenut.

Itse jään odottamaan jatkoa Alasalmen loistavan raastavaan Hallavainen-sarjaan. Enkelinkihara aloittaa uuden trilogian, jonka jatko-osat taitavat jäädä minulta lukematta.

Kale Puonti kuvaa poliisin tietolähdetoimintaa Ilmiantajassa tavalla, josta välittyy kitkeryys Jari Aarnion tapauksen jälkeen uusittuja sääntöjä kohtaan

 

Kale Puonti: Ilmiantaja. 333 sivua, Bazar 2026.

Jo monta vuotta on totuttu siihen, että uuden kotimaisen dekkarivuoden aloittaa entisen huumepoliisin Kale Puontin Pasilan myrkky -sarjan uusin osa. Nyt eletään alkusyksyä, kun Puontilta ilmestyi yhdeksäs kirja. Ilmiantaja ei kuulu Pasilan myrkkyyn, vaan on itsenäinen teos.

Ilmiantajan alussa Puonti kirjoittaa tarinan olevan fiktiivinen. "Kaikki mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa." 

Tätä on vaikea uskoa. Ilmiantaja vaikuttaa dokumentaariselta romaanilta poliisin tietolähdetoiminnasta ja sen muuttumisesta Helsingin entisen huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapauksen jälkeen. Puonti esittää siinä sen verran kovaa kritiikkiä toiminnan byrokratisoitumisesta ja uusien pomojen aikaan saamista mokista, ettei voi välttyä lisäksi ajatukselta, että kyseessä on turhautuneen miehen terapiakirja.

Ylivilkas Esko Lehman opiskelee koulun sijaan ammattirikolliseksi jo alle 15-vuotiaana. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän myy ammatikseen huumeita Helsingin menomestoissa. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan, vaikka rahaa tulee hyvin. Yöelämä alkaa kyllästyttää, ja hän hengaa yhä useammin Tuusulassa sijaitsevan moottoripyöräkerhon baarissa. Saman ikäinen Janne tutustuttaa hänet jengin kuvioihin. 

Siitä se lähtee. Puonti kuvaa jengielämän houkutuksia. On tarkat säännöt ja välittäviä ihmisiä. Menehtyneitä jäseniä kunnioitetaan hienolla tavalla.

Todellisuudessa jokainen välittää vain itsestään. On monenlaista sekoilua. Huumekaupasta suurimman hyödyn korjaa vain jengin ylin johto.

Esko saadaan houkuteltua poliisin tiedottajaksi. Nyt tullaan siihen dokumentaarisuuteen. Kale Puonti kuvaa poliisin ja tiedottajan välistä yhteistyötä tavalla josta voi päätellä hänen kuvaavan omaakin entistä työtään. Tiedottaja asettaa itsensä suureen vaaraan, koska paljastumisesta seuraisi nappi otsaan. Vinkkipalkkiot ovat niukempia kuin Esko odottaa. Ne jäävät kokonaan saamatta, jos poliisi ei reagoi riittävän nopeasti annettuun vihjeeseen ja takavarikko menee sivu suun. Niin käy Ilmiantajassa monta kertaa.

Ohjaajilleen Esko kertoo kymmeniä alamaailman juttuja siihen tapaan, että ne tuskin ovat pelkkää Puontin mielikuvituksen tuotetta.

Puonti tuntuu katsovan kaihoisasti aikaa ennen Aarnion tapauksen paljastumista. Meno poliisin ja rosvojen välillä oli jotenkin selkeämpää ja reilumpaa. Ymmärrettiin, että lakipykäliä pitää joskus venyttää, että saadaan tuloksia aikaan.

Oli myös molemminpuolista kunnioitusta. "Kentällä työtä tekevät pollarit ovat reilua sakkia, ja ainakin ne, jotka minä tapasin, tekivät duuniansa sydämellä, vaikka välillä oltiinkin hieman harmaalla alueella", Esko tilittää Ilmiantajan jälkisanoissa.

Katujengiläiset ja ulkomaalaistaustaisten rikollisryhmittymien jäsenet eivät sen sijaan kunnioita poliisia tippaakaan. Järjestäytynyt rikollisuus on yhä enemmän niiden johtamaa. Siinä yksi Puontin kuvaama muutos.

Toinen tämän kirjan kannalta olennaisempi on tietolähdetoiminta, joka pantiin uusiksi Aarnion tapauksen jälkeen. Lomakkeet piti täyttää prikulleen oikein, keksittiin uusia sääntöjä, jotka vaikeuttivat kenttäpoliisien toimintaa. Vanhat tietolähteet, joihin oli rakennettu luottamukselliset suhteet, piti siirtää uuden ryhmän hoidettavaksi.

Eskoa ohjaa aluksi huumepoliisi Koponen, Pasilan myrkky -sarjan pääpoliisin Kalle Pesosen kaltainen vanha sotaratsu. He olivat "tottuneet asioimaan rosvojen kanssa ilman krumeluureja". 

Koponen ihmettelee, että tietolähteen pitäisi kaiken lisäksi rekisteröityä rekisteriin, mikä lisäsi paljastumisen vaaraa. "Koposelle tietoa antaneet vanhat venkulat eivät koskaan suostuisi mihinkään rekisteriin", Puonti kirjoittaa.

Vanha sotaratsu Puonti ei edes yritä piilottaa tuohtumustaan uuteen aikaan, jossa vinkkitoimintaan tuli tiukat säännöt, ja poliisin toimintaa alettiin johtaa etäältä ilman kosketusta rosvoihin. Se ja ylimääräinen byrokratia johtavat Ilmiantajassa monen jutun kuivumiseen, vaikka paljon tulostakin tulee Eskon vinkeillä.

Ilmiantaja ei tunnu dekkarilta. Siitä puuttuu draama ja jännitys. Tämä ei ole moite. Pitäisin Ilmiantajaa jonain romaaniksi puetun tietokirjan ja pamfletin välimaastoon kuuluvana. Siinä kuvataan tarkasti liivijengien toimintaa kansainvälisine yhteyksineen, mikä viittaa tietokirjaan. Pamflettia taas ovat ärsyyntyneen Puontin kannanotot siitä, miten poliisin työtä on hänen näkökulmastaan vaikeutettu.

Puonti raottaa kirjoissaan sitä todellisuutta, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Pasilan myrkyssä yhdistyvät tietoaines ja dekkarillinen vetävyys esimerkillisellä tavalla. Ilmiantajassa on valtavasti tietoa, mutta se on jossain määrin itseään toistava ja ylipitkä. Paras iskevyys puuttuu.

Juonen juhlaa Talven sotureilla säväyttäneen Olivier Norekin ensimmäisessä suomennetussa rikosromaanissa Syvyyden vartijat

 

Olivier Norek: Syvyyden vartijat (Surface). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 351 sivua, Otava 2026.

Ranskalaisen Olivier Norekin talvisota-romaani Talven soturit oli viime vuoden käännöskirjatapaus. Norek kuvasi uskomattomalla ilmaisuvoimalla talvea, jäistä korpimetsää ja suomalaisten puolustustaistelua sen syleilyssä Kollaanjoella.

Entisen poliisin Norekin varsinainen leipälaji on kuitenkin dekkari. Niitä hän on kirjoittanut seitsemän vuodesta 2013. Talven soturien menestyksen jälkeen niistä päästään nyt nauttimaan Suomessakin. Ensimmäinen suomennos Syvyyden vartijat on ilmestynyt Ranskassa vuonna 2019.

Nauttimisesta voi tosiaan puhua. Norekin kirjalliset lahjat tulivat selviksi jo Talven sotureissa. Nyt päästään todistamaan tyylin lisäksi nerokasta juonen sommittelua ja sen kuljetusta.

Pariisin huumepoliisin ryhmänjohtaja Noémie Chastain haavoittuu hengenvaarallisesti huumediilerin kämpän ratsiassa. Henki säilyy, mutta kasvoihin jää rumat arvet. Kollega ja rakastettu Adriel hylkää Noémien. Poliisin johto haluaa hänestä eroon, koska runneltuine kasvoineen hän olisi muille poliiseille ainainen muistutus ammatin vaarallisuudesta. Noémie lähetetään kuukaudeksi pois jaloista Ranskan maaseudulle Decazevilleen tekemään arviota siitä, kannattaisiko sen kuuden kunnan alueella toimiva poliisilaitos sulkea.

Noémie asettuu Avalonen kylään. Sähäkkään toimintaan tottuneella pariisilaispoliisilla on aluksi sopeutumisvaikeuksia maaseudun verkkaiseen elämään ja tapahtumattomuuteen. Paikalliset poliisit pitävät pariisilaisen sankaripoliisin tuloa vahvistuksena laitokselleen. Noémie ei kerro, että on itse asiassa lakkauttamassa sitä.

Juuri kun kuukauden määräaika alkaa olla täynnä ja Noémie tekee lähtöä, järvestä löytyy tynnyri ja tynnyristä 25 vuotta aiemmin kadonneen lapsen jäännökset.

Avalonen kylän menneisyys herää henkiin. Järvi on tekojärvi, joka peittää alkuperäisen Avalonen kylän. Pato rakennettiin sähköntuotannon tarpeisiin, kylä siirrettiin sen viereen. Padon valmistuessa kylästä katosi kolme lasta. Syyllisenä pidetään Fortin-nimistä kausityöläistä, joka katosi samaan aikaan. Kansantarinoitakin muisteltiin katoamisten aikana.

Yhden lapsen ruumiin löytyminen johtaa muidenkin etsintään järven pohjasta. Noémie itse joutuu vaaraan tutkinnan edetessä. Katoamisiin liittyy salaisuuksia, joiden joku tai jotkut haluavat myös jäävän sellaisiksi.

Olivier Norek hallitsee kekseliästä juontaan kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari. Hän on rakentanut Syvyyden vartijoihin moninkertaisen arvoitusten verkon, joista jokaisen avautuminen vaikuttaa pommin lailla. 

Noémie on mahtava kerronnan edetessä kehittyvä päähenkilö. Itseinho menetetyn ulkonäön takia muuttuu varmuudeksi, yrmeyteen tulee säröjä. Sympaattinen työympäristö vaikuttaa, rakkauttakin on ilmassa.

Kerronta soljuu Norekilta vaivattoman tuntuisesti. Tiukan jännityksen sijaan Syvyyden vartijoita voisi luonnehtia kutkuttavaksi ja arvoitukselliseksi kuka sen teki -dekkariksi. Rikostarina on synkkä, mutta Norek pehmentää sitä elegantin kepeillä huumorin pilkahduksilla.

Syvyyden vartijat on loistava rikosromaani ja tervetullut lisä pohjoismaiden sekä anglosaksisten maiden hallitsemaan käännösdekkareiden valikoimaan. Minkähänlaisia eurooppalaisia helmiä jääkään niiden katveeseen?

Tuomas Lius iskee tuutin täydeltä jännitystä, seikkailua ja huumoria, mutta Routaan kaadetuissa on myös vakava huoli kännyköihinsä katoavista nuorista

Tuomas Lius: Routaan kaadetut. 664 sivua, CrimeTime 2026.

Tuomas Lius, Liperin Rabelais, on ollut uusimmissa jännitysromaaneissaan vakavoitumaan päin. Kahdeksas Etsivätoimisto Haka Routaan kaadetut on johdonmukaista jatkoa sille linjalle. Hatkanuorista liikkeelle lähtevässä pitkästi yli 600-sivuisessa järkäleessä Lius kirjoittaa teineistä ja sitäkin nuoremmista niin viiltävästi, että tällaista kahden sen ikäluokan lapsen vaarin sydäntä kylmää.

Lius on vuosi vuodelta paksunevissa jännäreissään viljellyt (tahallisen?) huonoa huumoria ja yliampuvuuksia liittyen etenkin toisen päähenkilönsä yksityisetsivä Marko Pippurisen käytökseen. Viimeistään Routaan kaadetuissa remellyksen takaa paljastuu sellainen humanismi, jota 1400 ja 1500 -luvulla elänyt kirjailija Francois Rabelais edusti. Rabelaisiin Liuksen yhdistää myös ilmeikäs tyyli ja lennokas mielikuvitus.

Marko Pippurisen ja Julia Noussairin etsivätoimisto Haka on edellisen osan Rikottu rintama jälkeen liitetty jollain tavalla KRP:n alaisuuteen. Uusi tapaus vie heidät Lieksaan kuntouttavaa sijaishuoltoa tarjoavaan Metsälinnaan, josta kaksi tyttöä on lähtenyt niin sanotusti hatkaan. Toinen löytyi huonossa kunnossa joensuulaisesta huumekämpästä, toinen on edelleen kateissa.

Lieksaan lähdettäessä Julia Noussair on ollut huolissaan 13-vuotiaasta pojastaan Alekista. Ennen valoisaa varhaisteiniä painaa jokin.

Routaan kaadettujen yhdellä tasolla Lius vie lukijan sellaiseen maailmaan, jota ei oikein uskaltaisi edes ajatella. Hän kirjoittaa siitä, miten nopeasti internetin kulttuuri nykyään valuu lasten identiteettiin asti. On suljettuja ryhmiä, niissä haasteita ja nuoria, jotka viettävät enemmän aikaa sisältövirtojen kuin oikeiden ihmisten kanssa.

"Hän sanoi nähneensä viimeisten parin vuoden aikana enemmän tunne-elämältään turtuneita nuoria kuin koko uransa aikana yhteensä", Lius panee yhden romaaninsa avainlauseen erään opettajan suuhun.

Eikä kyse ole mistään viattomista some-haasteista, hän kirjoittaa. "Se alkoi luottamuksen kalastamisesta ja päättyi kiristykseen." 

Sitten raja siirtyi. "Mitä rankempi ja paskamaisempi tehtävä, sitä enemmän sai pisteitä." Pisteillä sai enemmän kunnioitusta nimimerkeiltä, joita kukaan ei koskaan tavannut kasvotusten. Epäröiviä muistutettiin, että heistä tiedetään jo kaikki, ja yhdellä napin painalluksella se kaikki oli levitettävissä tuhansille ja taas tuhansille.

Julia Noussairin pojan Alekin kautta Lius kertoo siitä hätkähdyttävästä virtuaalitodellisuuden ja todellisuuden yhdistelmästä, jossa tuhannet nuoret elävät tänäänkin algoritmien armoilla, ja josta heidän vanhempansa ovat täysin pihalla.

Tiedon julkistamista populaarikulttuurin muodossa. Humanismia ja empatiaa. Sitä on Routaan kaadetut painavimmillaan.

Mutta jäljellä on myös se taso, josta Tuomas Lius parhaiten tunnetaan. Routaan kaadetut on verraton seikkailu- ja jännitysromaani. Lieksan erämaasta löytyy ruumiin osia, luontofanaatikoiden kultti, persuhenkinen rautarouva ja lisää kadonneita henkilöitä. Noussair, Pippurinen ja sarjan uusi henkilö mahtava punavihreästi tiedostava Valda tempautuvat sarjan aiemmista osista tuttuihin äärimmäisiin seikkailuihin marraskuun hytisyttäessä mieltä ja kroppaa.

Kun Lius kirjoittaa hukassa olevista nuorista, kurkkua kuristaa. Kun Lius heittää huumorivaihteelle, se pistää nauramaan ääneen. Ja kun Lius kiristää jännitystä, sydän tykyttää ylikierroksille kuin Pippurisen paranneltu Lada. Routaan kaadetut on hämmästyttävä eri tyylilajien ristisiitos, jossa jokainen osa asettuu tiukasti paikalleen kuin legopalikka.

Etsivätoimisto Hakat tunnetaan myös näyttävistä loppurymistelyistään. Routaan kaadetuissa sekin on pitkä ja vuolas, niin kuin koko kirja, mutta on se myös tavattoman nerokkaasti ajateltu viimeistä harhautusta myöten.

Kyselin vuosi sitten Rikotun rintaman kohdalla, joko Lius alkaisi herättää suurempaa huomiota ja saisi palkintoraatienkin suosiota. Nyt kysyn uudelleen samaa. Routaan kaadetut on taas Liuksen paras kirja. Siinä on remellystä niin kuin hänen kohdallaan pitääkin olla, mutta tämä kirja yllättää syvällisyydellään. Kaikki elementit ovat tasapainossa. Mikään ei syö toista. Se herättää tunteita äärestä toiseen. 

Routaan kaadetut todistaa suomalaisen jännityskirjallisuuden korkeasta tasosta, laajasta kirjosta ja mielikuvituksen lennosta sekä mahdollisuudesta käsitellä vakavia teemoja viihteen siivellä. Meneillään on taas kovatasoinen kotimainen dekkarivuosi. Tuomas Lius ja Routaan kaadetut kuuluu sen eliittiin.