Sissel-Jo Gazan rikkoo onnistuneesti dekkarikaavaa trilogian aloittavassa teoksessa Yksi pisara

 

Sissel-Jo Gazan: Yksi pisara (I en dråbe). Suomentanut Katarina Luoma. 509 sivua, Docendo 2026.

Sissel-Jo Gazan on tanskalainen biologi ja pitkän linjan moneen kertaan palkittu kirjailija. Yksi pisara aloittaa kolmiosaisen sarjan, jonka päähenkilö on 1960-luvun lopulla Etelä-Koreasta Tanskaan adoptoitu rikoskonstaapeli Mia Jinju Thiel-Jensen. Mian menneisyydestä tiedetään vain, että hänen äitinsä oli hylännyt hänet kadulle. Hän päätyi Finnin ja Merethen adoptiotyttäreksi Själlannin saarella sijaitsevaan Naestvediin.

Vuonna 1984 Thiel-Jenseneillä on myös biologinen tytär Lea. Tulisen riidan teini-ikäisen Mian kanssa tämän iltamenoista käynyt Merethe lähtee postittamaan kirjettä. Sille tielle hän myös katoaa. Kuukausia myöhemmin hänen nälkiintynyt ruumiinsa löytyy suosta. Joku on siepannut Merethen, pitänyt häntä vankinaan ja sitten surmannut. 

Poliisi on varma, että kyseessä on tyypillinen henkirikos: Finn on murhannut vaimonsa. Hänet tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.

Näin suoraviivaisesti Yhden pisaran alku ei kulje, kaikkea muuta. Sissel-Jo Gazan tutustuttaa lukijan Thiel-Jensenin perheeseen. Finn on jälkihippeilevä rauhanaktivisti, joka pakenee kiistoja levyhyllynsä ääreen. Teoksessa mainituista levyistä saisi hienon soittolistan. Kiistoja riittää, sillä Merethe on kireä tyyppi. Mia on tiedenörtti, jota kiusataan jonkin verran syntyperänsä takia. Hän kipuilee niin kuin teinit kipuilevat. Pikkusisko Lealla on omat ongelmansa.

Kaikesta huolimatta Thiel-Jensenit ovat tavanomainen perhe. Tukiverkkona heillä on naapurin eläkkeellä oleva pariskunta Ib ja Sonja Svendsen.

Pitkässä alkujaksossa Gazan ensin esittelee perheen, ja sitten rikkoo sen kulisseja. Ei mitään ihan kauheaa, mutta sekä Finnistä että Merethestä paljastuu puolia, jotka eivät ole mukaviakaan.

Teoksen henkilögalleriaan nousee edellä mainittujen lisäksi muun muassa Adoptiokonttorin Gerda, joka toi Mian Koreasta Tanskaan, Merethen paras ystävä Ulla sekä joukko Mian ikäisiä teinejä, joilla on merkittävä rooli, kun hypätään ajassa vuoden 1989 kautta vuoteen 2001.

Mia käy poliisikoulun ja aloittaa sen jälkeen rikospoliisin peruskoulutuksen. Hänen päämääränsä on tulla rikostutkijaksi. Teosta on kulunut tässä vaiheessa melkein 200 sivua. Ne sivut Sissel-Jo Gazan on käyttänyt hyvin henkilöistä, Naestvedista ja sen nuorista kertomiseen. Kaiken päällä on epämääräinen väkivallan uhka, joka ei jää vain uhkaksi. Taustalla on joku, jota kutsutaan Naestvedin kuninkaaksi.

Yhden pisaran alku on enemmän kaunokirjallinen, mutta se ei mitenkään vähennä teoksen intensiteettiä. Gazan niin sanotusti pitää otteessaan alusta asti.

Enemmän dekkariksi Yksi pisara muuttuu, kun löytyy kaksi naisen ruumista, jotka muistuttavat Merethen tapausta. Vuosia myöhemmin liikkeelle on lähtenyt kopiomurhaaja tai sitten Finn tulee lopullisesti todistettua syyttömäksi, sillä hän istuu edelleen vankilassa kun ruumiit löytyvät.

Teoksen keskivaiheilla ollaan vuodessa 1989. Poliisilla on teknisessä tutkinnassa käytössään uusia jännittäviä työkaluja, DNA ja oikeusbotaniikka eli kasvitieteen käyttö rikostutkinnassa. Sissel-Jo Gazan tuo ne kiehtovasti osaksi tarinaa ja kertoo niiden kehityksestä.

Yksi pisara huipentuu vuoteen 2001, jolloin Mia tutkii kahden uuden murhatun tapausta ja salaa myös äitinsä murhaa. Salaa, koska siihen jäävinä hänet siirrettäisiin kokonaan pois jutusta. Gazan kirjoittaa upeasti siitä, miten juttu alkaa ratketa johtolankojen, päättelyn ja kasvitieteen avulla. Poikkeuksellinen ja poikkeuksellisen hyvä dekkari pohjautuu erääseen todelliseen tanskalaiseen skandaaliin.

Rikosromaanin sisällä Yksi pisara on lämmin kuvaus perhe- ja sukuyhteydestä. Teoksen alkupuolen teinit ovat loppupuolella nuorina aikuisina löytäneet paikkansa. Yhteys on Mialle merkittävä, ja merkittävä myös rikostutkinnan kannalta.

Mutta kyseessä on siis kolmiosaisen sarjan avaus. Siitä saadaan aivan lopussa muistutus, kun Mia saa uhkausviestin.

Dekkari ei ole muita vähempiarvoisempi kirjallisuuden muoto, mutta aina joskus tulee kirjoja, joista tulee tuntu, että vielä enemmän kuin dekkari. Yksi pisara on sellainen. Se on nerokkaasti kehitelty rikosromaani. Mutta ei vain rikosromaani, vaan jotain enemmän.

Sotahistoriallisista aiheistaan tunnettu Pekka Jaatinen kirjoittaa kiihkotta 1940-luvun asekätkennästä

 Pekka Jaatinen: Asekätkijä. 189 sivua, Johnny Kniga 2026.

Mitä uutta voi enää kirjoittaa talvi- ja jatkosodasta satojen niitä kuvaavien romaanien jälkeen? Raahelainen kirjailija Pekka Jaatinen on teoksissaan todistanut, että sotiin liittyy vähän kuvattuja kertomisen ansaitsevia tosipohjaisia tarinoita. Vähän käsitellystä Lapin sodasta hän on kirjoittanut ansiokkaan romaanisarjan.

Jaatisen uuden teoksen nimi Asekätkijä paljastaa, että nyt mennään hänenkin tuotannossaan uusille urille. Hänen kirjoistaan pitävät eivät pety tälläkään kertaa. Jaatinen vie aikaan, jolloin suomalaiset olivat kirjaimellisesti valmiita katsomaan toisiaan kiväärinpiippua pitkin jatkosodan jälkeisessä uudessa tilanteessa.

Oltaisiinko nytkin? Onko poliittinen vihanpito sosiaalisessa mediassa sillä asteella, että kuumapäisimmät voisivat tarttua sanoista tekoihin? Vai purkaako sanoilla sivaltelu paineet tehdä jotain konkreettista?

Pekka Jaatisen kuvaama asekätkentä tapahtuu Raahen lähellä Pattijoella. Teos pohjautuu laajaan lähdeaineistoon ja asekätkennässä mukana olleen haastatteluihin. Hän ei halua nimeään julkisuuteen.

Varsinaiseen asekätkentään Jaatinen kaartaa talvisotaa edeltäneistä tunnelmista ja sotavuosista. Nyt eivät tykit rysky, vaan ollaan kotirintamalla. 

Sotavuosien aikana melkein mieheksi kasvava Pentti Perätalo saa isänmaallista kasvatusta kotona, koulussa ja suojeluskunnan poikaosastossa, joka sotavuosina muuttuu sotilaspojiksi. Hän lukee Mika Waltarin armeijakuvausta Siellä missä miehiä tehdään ja Wolf H. Halstin tietoteosta Suomen puolustaminen, ja haaveilee ja miettii sankaruutta. Sankaruuden olemus askarruttaa häntä vuosikymmeniä läpi sotavuosien ja oman varusmiespalveluksen miinanraivaajana. Aikamiehenä kirjan lopussa hän oivaltaa vastauksen.

Pattijoen kirkonkylä on kahtiajakautunut lahtareihin ja alakynnessä oleviin kommunisteihin, kunnes osat ainakin osaksi vaihtuvat. Talvisodan alkaessa kylän kommunistit suljetaan turvasäilöön. Kun jatkosota alkaa, he katoavat. Sodan jälkeen saadaan tietää, että he ovat olleet käpykaartissa Hanhikiven alueella. Siellä, mihin Suomen herrat suunnittelivat venäläistä ydinvoimalaa vain kymmenkunta vuotta sitten, vaikka Venäjä oli jo miehittänyt Ukrainalle kuuluvan Krimin.

Asekätkijä hieno ajankuvaus ja vakavamielisen Pentin kasvutarina. Hän ottaa opettajiensa neuvot tosissaan. Ei polta, ei juo silloinkaan, kun olisi tilaisuus maistaa. Isoveli on sodassa, sisko lottana. Pentti itse paiskii töitä voimiensa mukaan kotona ja sukulaisissa. Ristiriitaa selväpiirteiseen opetettuun maailmankuvaan Pentille tuo se, että hän ihastunut Herttaan, jonka isä on kylän tunnetuin kommunisti.

Sodan jälkeen Pentti saa isältään tehtäväksi kulkea kylällä urkkimassa mielialoja ja etsiä sopivia paikkoja aseiden kätkemiseen sissisotaan, jos Neuvostoliitto yrittää miehittää Suomen. Mielialat ovat kireät, puhutaan tappolistoista vallankumouksen jälkeen.

Pekka Jaatinen on pienen ihmisen kuvaaja suurissa tapahtumissa. Asekätkijä on häneltä uusi vähäeleinen sivumääräänsä suuremmalta tuntuva kirja. Hän kuvaa ihmisiä ja olosuhteita kiihkoilematta ja puolia valitsematta, luo elävää historiaa. 

Teos osuu erityisen hyvin tähän aikaan, jossa vastakkaisuudet ja kiihkoilu uhkaavat läikkyä yli. Asekätkijän levollinen viimeinen luku antaa toivoa, että joskus tämä hullu aika kääntyy parempaan päin. Onhan niin käynyt ennenkin.

Päivi Alasalmen Hallavainen-sarja vain paranee vanhetessaan, Tuhon airut tuo sävyjä psykopaatti Karlaan

 

Päivi Alasalmi: Tuhon airut - Hallavainen 5. 383 sivua, Aviador 2026.

Päivi Alasalmen rankan Hallavainen-rikossarjan viime vuonna ilmestynyt neljäs osa Kylväjä oli pieni pettymys. Se oli liian tavallinen dekkari ollakseen osa sarjaa, joka kertoo kostoa janoavasta über pahasta Karla Kuusivaarasta. Kostoa vankilasta paennut Karla hautoo sisarelleen Anu Murtovuolle, josta on sarjan edetessä tullut vanhemman rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen vaimo Anu Hallavainen.

Viidennessa osassa Tuhon airut Alasalmi palaa heti ensimmäisillä sivuilla sille erityisen hyytävälle tasolle, joka tekee sarjasta niin hyvän. Salaperäinen vieras murhaa toimintakyvyttömäksi saamansa Erkka Tuhkasen tavalla, jota ei ennen ole käytettykään dekkareissa: täyttämällä hänen hengityskanavansa turpoavalla muovieristeellä uretaanilla.

Murhan jälkeen jatketaan suoraan siitä, mihin Kylväjä päättyi. Karla on siepannut Anun ja Jarkon Henri-vauvan ja pakenee pitkin Tampereen katuja. Pelkästä kostosta ei ole kysymys, vaan Karlalla on kaikesta sekoilustaan huolimatta palava tarve tulla äidiksi. Hän antaa Henrille nimen Kinos, mutta varastettu vauva ei riitä. Karla haluaa myös oman lapsen. Hän on vankilapakonsa jälkeen majaillut vuoden päivät rekkakuski Kurikan asunnossa. Kurikka on umpirakastunut Karlaan, mutta tällä on jo uusi poka tähtäimessä, koska Kurikka on hedelmätön.

Karla Kuusivaara on psykopaatti, tappaja ja kaikkien mahdollisten, ja mahdottomienkin, päihteiden väärinkäyttäjä. Tuhon airueessa Päivi Alasalmi tuo ensi kerran Karlan persoonaan muitakin sävyjä. Karlan unelma äitienpäivän pullantuoksuisesta aamusta saa näkemään, että sisimmässään hänellä on ehkä kaipuu olla muutakin kuin paatunut roisto.

Tuhon airueen loppuun Alasalmi on kehittänyt taas ovelan käänteen, jossa Karla alkaa toteuttaa uutta kieroa suunnitelmaa. Hallavainen-sarja on kirjoitettu alunperin lukuaikapalvelulle, jossa on ilmestynyt kuudeskin osa. Painettuja kirjoja on siten tiedossa ainakin vielä yksi.

Karlan teutarointi on Tuhon airueessa sivujuoni. Pääjuonessa Tampereen poliisit jäljittävät uretaanimurhaajaksi julkisuudessa kutsuttua tappajaa. 

Erityisillä tavoilla murhattuja ruumiita ja niiden yhteyteen kirjoitettuja arvoituksellisia mietelauseita tulee lisää. Joku on päättänyt kostaa menneet vääryydet rankimman jälkeen. Takaumissa murhattuja yhdistäväksi tekijäksi paljastuu Sampolan yläasteen kahdeksas luokka Tampereen Kalevassa vuonna 1997. Siellä tapahtunut raaka kiusaaminen jätti osaan oppilaista elämän mittaiset jäljet. Opettajilla ei ollut kykyä eikä aina haluakaan puuttua asiaan.

Alasalmi paljastaa murhasarjan motiivin jo varhaisessa vaiheessa, mutta se ei mitenkään himmennä Tuhon airueen tehoa, vaikka epäiltyjen piiri on pieni. Murhasarjan tutkinta ja Karlan uudet liikkeet vuorottelevat kiihkeässä rytmissä. Karlaan onnettomasti rakastuneesta Kurikasta syntyy pienin vedoin inhimillinen köriläs. Jalkansa edellisessä osassa raitiovaunun alle menettäneeseen luikurimaiseen Hammaskeijuun liittyy lievää optimismia ja muutoksen mahdollisuutta.

Alamaailman kuningattaresta painettuina kirjoina vuonna 2022 alkanut rikossarja oli alussa tyrmäävän tehokasta ja suoraviivaista rankistelua. Jatko-osissa Alasalmi on näyttänyt, ettei hän ole yhden idean varassa. Karlan persoonan lisäksi koko sarja on muuntautunut sävykkäämmäksi. 

Lisäksi jokaisessa osassa on jokin painava yhteiskunnallinen kulma. Tuhon airueessa se on koulukiusaamiseksi kutsuttu väkivalta, jota ei välttämättä tunnisteta sellaiseksi. Sarjan myötä Päivi Alasalmesta on kasvanut Suomen ykkösluokan murharouva, mutta samalla myös jotain enemmän. Karlan kirjan lopussa tekemän siirron seurauksista voi odottaa uutta nautittavaa rikostarinaa.

Antti Halmeen Lintukodossa on ainesta olla vuoden paras esikoisdekkari

 Antti Halme: Lintukoto. 341 sivua, WSOY 2026.

Kylläpä teki vaikutuksen. Parikymmentä vuotta nuorisokirjoja kirjoittanut espoolainen Antti Halme liikuttaa voimallisesti esikoisdekkarillaan Lintukoto. Hyvät henkilöhahmot, ajassa kiinni oleva rikosjuoni ja luistava kerronta pistävät jo tässä vaiheessa harmittamaan, miksi Björn Sten -sarjasta on tulossa vain kolmiosainen.

Somevaikuttaja Sara Salmela, SaSa, on kutsunut sankan fanijoukkonsa Espoossa sijaitsevan kotitalonsa luo. Luvassa on jotain jännää. Nuoren fanikunnan järkytykseksi Sara hirttäytyy kotinsa parvekkeelta. Tai siltä näyttää, koska murhahan se on.

Heti teoksen alussa nuori mies murhataan polttamalla hänet elävältä espoolaisessa metsässä. Murhien uhreja yhdistää lintu-symboli. Mikään muu ei sitten yhdistäkään maahanmuuttajataustaista Saraa ja uusnatsipiireissä liikkunutta työtöntä Jani Pärnästä, mutta yhteen jutut kietoutuvat.

Sympaattinen rikospoliisi Björn Sten alkaa tutkia tapauksia työparinsa Krista Katajan kanssa. Kyseessä on uusi hieno kaksikko suomalaiseen rikoskirjallisuuteen. Viisikymppinen Nalle Sten on jalat maassa -tyyppi ja kaapista ulos tullut homo, joka asuu yhdessä temperamenttisen miesystävänsä Fernando Cortezin kanssa. "Risu" Kataja on yh-äiti, joka suhtautuu asioihin porilaisella tylyllä suoruudella. Kaksikon kemia toimii loistavasti ja saa lukijan hykertelemään mielihyvästä.

Sara Salmelan murhan tutkinta pakottaa poliisikaksikon tutustumaan influensserien maailmaan, jossa kauppatavarana on oma persoona. Teoksen ainesosia ovat myös äärioikeisto ja uskonnolliset kultit, joihin etenkin nuoret miehet ovat alkaneet tuntea vetoa. 

Antti Halmeen tausta pitkän linjan nuorisokirjailijana tuottaa hyvää tulosta myös aikuisten dekkarissa. Hänen kuvaamansa maailma nuorten epävarmuuksineen ja haluna samaistua johtajatyyppeihin tuntuu aidolta ja raikkaalta avaukselta rikoskirjallisuuden aihepiiriin. Björn Stenin muistot omista ylipainoisen nuoren kiusaamiskokemuksistaan täydentävät kuvaa.

Stenin homoudesta ja liitosta Nando Cortezin kanssa Halme kirjoittaa paisuttelematta arkisena asiana. Parisuhde mikä parisuhde. Espoon poliisissa Nallen suuntautumisesta tiedetään, mutta poikaystävän kanssa on vielä vaikeaa kulkea kadulla käsikkäin.

Sten on sikälikin miellyttävä poliisihahmo, että hänellä asiat ovat kunnossa. Suhde Fernandoon ja omaan tyttäreen on hyvä. Ex-vaimokaan ei kanna kaunaa.

Kahden murhan rikostarina yksinkertaisesti toimii. Nallen ja Risun tutkimukset ovat viihdyttävää luettavaa, jota kaksikon keskinäinen naljailu ryydittää mukavasti. Loppuratkaisu tuntuu loogiselta ja koskettaa.

Viime vuonna ilmestyi erityisen paljon hyviä kotimaisia esikoisdekkareita. Antti Halmeen Lintukoto antaa lupauksen, että niin voisi käydä tänäkin vuonna. Tässä on nyt vähän aikaista puhua mistään koko vuoden parhaista kirjoista, mutta Lintukoto on niin onnistunut avaus, että ei sitä voi olla hehkuttamattakaan.

On vaikea ymmärtää, miksi Jeneva Rosen höttöinen dekkari Täydellinen avioliitto on bestseller

Jeneva Rose: Täydellinen avioliitto (The Perfect Marriage). Suomentanut Juha Ahokas. 411 sivua, Like 2026.

Kirja-arvostelujani mahdollisesti seuraavat ovat panneet merkille, että haluan ensisijaisesti nostaa esiin kotimaisia dekkareita ja yleensä pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Anglosaksiset dekkarit, jopa maineikkaat brittiläiset, lakkasivat kiinnostamasta vuosikymmeniä sitten. Etenkin amerikkalaisten dekkarien maailma alkoi tuntua täysin vieraalta, joten miksi lukea sellaisia, kun pohjoismaista laatutarjontaa riittää.

Pyytämättä ja yllätyksenä sain "New York Times -bestselleristi" Jeneva Rosen "valtaisaksi ilmiöksi ja myyntimenestykseksi" nousseen teoksen Täydellinen avioliitto. Annoin sille mahdollisuuden, koska muutakaan uutta lukemista ei ollut. Alkuvuosi on hiljaista aikaa kirjamarkkinoilla.

Täydellinen avioliitto kertoo menestyksekkäästä puolustusasianajaja Sarah Morganista ja epäonnistuneesta kirjailijasta Adam Morganista. He asuvat kaksistaan Washingtonin laitamilla talossa, jossa on kuusi makuuhuonetta ja neljä kylpyhuonetta. Adam haaveilee lapsesta, mutta täysin työlleen omistautuneella Sarahilla ei ole siihen mielenkiintoa. Lisäksi heillä on maaseutumökki Lake Manassasin rannalla noin tunnin ajomatkan päässä kodistaan.

Mökkiä käyttää melkein yksin Adam, koska Sarah ei koskaan ennätä sinne työkiireiltään. Adam yrittää kirjoittaa siellä uutta kirjaa, mutta enemmän aikaa kuluu vaimon pettämiseen mökkipaikkakunnan kahvilan tarjoilijana työskentelevän Kelly Summersin kanssa.

Kelly löytyy mökistä murhattuna hänen ja Adamin yhteisen yön jälkeen. Adam pidätetään ja häntä uhkaa kuolemantuomio. Sarah ryhtyy kaikesta huolimatta puolustamaan petturimiestään.

Siinä Täydellisen avioliiton alkuasetelma, johon sukelletaan yhtään viivyttelemättä, mistä kiitokset. Sitä riittää ensimmäiset noin 350 sivua. Sitten tulee ilmeisesti tällaisten bestsellerien pakollinen käänne, joka muuttaa kaiken edellä luetun. Yllätys oli kieltämättä melkoinen, joten lisää pisteitä Jeneva Roselle.

Miinuspisteitä taas tulee paljon enemmän siitä, että ensimmäiset 350 sivua Täydellistä avioliittoa on puuduttavan tylsää luettavaa henkilöistä, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa, ja käänteistä, joissa ei ole tolkun häivää. 

Sarah on joka suhteessa niin täydellinen, että hänen hiuksensakaan eivät sekoa edes nukkuessa. Hänen assistenttinsa Anne palvoo Sarahia ja yrittää muuttua häneksi. Adam on joka suhteessa vastuuton pölvästi, joka on elänyt vaimonsa rahoilla. Kellyn murhaa tutkivat poliisit käyttäytyvät pohjoismaisten dekkarien kollegoihinsa verrattuna epäammattimaisesti ja täysin luonnottomasti. Adamin äiti Eleanor on poikaansa palvova hirviö. Murhatulla Kellyllä on epäilyttävä menneisyys.

Koko henkilögalleria on kalsea ja muovinen.

Täydellinen avioliitto on niin sanottu eroottinen trilleri. Se tarkoittaa tulikuumia seksikohtauksia, joissa vaatteita ei riisuta, vaan ne revitään päältä, ja sitten pannaan, ei rakastella. Adam tuntuu olevan pätevimmillään panomiehenä, sillä viimeisenä iltana Kellyn kanssa otetaan useampi erä ja samana yönä Sarahin kanssa vielä yksi.

Teoksen juonenkäänteet ovat niin epäuskottavia ja henkilöt vastenmielisiä, että jännitystä ei synny, ei edes pikkuisen. Mutta niin vain Täydellinen avioliitto uppoaa ainakin amerikkalaislukijoihin, ja elokuvakin on tekeillä. Eiköhän tästä synny "eroottinen trilleri" jonkun suoratoistopalvelun loputtomaan kitaan. Enempään on vaikea uskoa.

Pekka Vänni nousee divarista mestaruussarjaan toisella dekkarillaan Garrotte

 

Pekka Vänni: Garrotte. 355 sivua, Docendo / CrimeTime 2026.

Toivoin arvostelussani puolitoista vuotta sitten Hesekielillä debytoineelta Pekka Vänniltä jatkossa kahta asiaa: vähemmän korkealentoista juonta ja parempaa rytmitystä. Kumpikin toive toteutuu Taru Wahlberg -sarjan kakkososassa Garrotte. Sillä hyvinkääläinen suuren kansainvälisen teknologiayhtiön johtotehtävissä vaikuttava Vänni nousee suomalaisen dekkarikirjallisuuden kärkikaartiin. Siinä toki riittää tungosta näinä uusina hyvinä aikoina.

Hesekieliksi kutsuttu palkkamurhaaja pääsi ensimmäisessä osassa pakoon, ja jäi pakkomielteeksi KRP:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlbergille. Ainoastaan pahiksia murhaava Hesekiel pelasti Wahlbergin hengen kirjan lopussa.

Nyt Hesekiel näyttää tekevän paluun jutussa, joka alkaa Hyvinkäällä tapahtuneesta murhasta. Kuristetun Noora Katajan taustalta ei löydy mitään, mikä selittäisi murhan. Mutta hänen velipuolensa Kalle Kataja on tunnettu huumerikollinen, joka istuu vankilassa. Voisiko Nooran murha olla kosto tai uhkaus Kallelle entisiltä bisneskumppaneilta? Mitä Nooran kodin kätköistä löytyvä kymppitonni merkitsee?

Vänni vetää lukijan taas yhtään viivyttelemättä rikostutkinnan ytimeen. Nooran liepeiltä löytyy henkilöitä, jotka eivät ole, miltä aluksi näyttivät. Epäilyttävillä tyypeillä on kuitenkin vedenpitävä alibi ajalle, jolloin Noora kuoli.

Arvoituksellisuutta lisäävät herkullisesti sivuhenkilöt, ainakin siltä aluksi näyttävät. Ihan ensimmäiseksi Garrottessa joku vaanii metsän pimeydestä miestä kiikaritähtäimellä kosto mielessään. Nooran poikaystävä Mika Marttila puhuu poliisille puolitotuuksia. Rakennusbisnestä pyörittävä Juho Rekola ajautuu vaikeuksiin venäläisten ja virolaisten kumppaniensa kanssa.

Hesekielin rytmityksen ongelmien kanssa tarkoitin kerronnallista tasapaksuutta. Räjähtävän alun jälkeen siinä juututaan KRP:n tilannehuoneeseen.

Garrottessa Vänni vie tarinaa eteenpäin niin etevästi, että jännite ei katkea hetkeksikään. Monipolvinen juoni avautuu kerros kerrokselta ja pitää otteessaan alusta loppuun.

Rikostutkinnan ja toiminnallisempien jaksojen lomaan Vänni annostelee sopivasti päähenkilönsä Taru Wahlbergin yksityiselämää. Hän on mitä tyypillisin tämän ajan dekkarisankari, kamppailulajeja harrastava nainen, erinomainen ampuja ja härkäpäisesti juttuihinsa suhtautuva puurtaja. Ei kuitenkaan mikään yksinäinen susi. Poliisiyhteisö Vännin kuvaamana on miellyttävää luettavaa.

Tarun menneisyydestä löytyy traumoja ja lapsuuden perheestä salaisuuksia, jotka valottunevat seuraavissa osissa. Näitä asetelmia Vänni kuvaa odotuksia nostattaen.

Hesekielin juoni oli mielestäni liian korkealentoinen, koska poliittinen salamurha linkittyi suomalaisten mahtimiesten salaliittoon, jonka päämääränä oli demokratian horjuttaminen. Liian epäuskottavaa, vaikka dekkarimaailmassa uskottavuuden rajat paukkuvat eri tavalla kuin harmaassa arjessamme.

Garrottessa juoni on maanläheisempi, mutta kuitenkin mielikuvituksekas ja salaisuutensa loppuun asti säilyttävä. Irralliselta näyttävistä langanpätkistä Vänni solmii kokonaisuuden, joka kertoo suuresta kunnianhimosta ja osaamisesta. Lisäksi hän jättää monia asioita sen verran auki, että seuraavaa jatko-osaa jää odottamaan, mutta Garrotte toimii myös itsenäisenä teoksena.

Esikoisteoksessa Pekka Vännillä oli jo hyvä aihio, vaikka viimeistely ei aivan onnistunut. Garrotte onkin sitten jo puhtaaksi hiottu timantti.

Mikke on tähänkin asti loistotyötä tehneen Kale Puontin vieläkin parempi romaani rikoksista

Kale Puonti: Mikke, Pasilan myrkky 8. 382 sivua, Bazar 2026.

Entinen huumepoliisi Kale Puonti on tehnyt tarkkaa työtä edellisissä seitsemässä Pasilan myrkky -dekkarissaan. 270-301 sivua todelta maistuvaa rikosdraamaa, jossa seurataan kulloisenkin nimihenkilön pyrkimyksiä rikastua huumekaupalla ja säilyä hengissä sen ankarassa maailmassa, jossa jokainen ajattelee lopulta vain omaa etuaan. Vastassa ovat rikosylikonstaapeli Kosti Kaartamon johtamat huumedekkarit, joista etualalla on esimiesten kanssa jatkuvassa hankauksessa oleva rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen.

Sarjan kahdeksannessa osassa Mikke sivuja on yllättäen 382. Miten näin paljon aiempia osia suurempi sivumäärä näkyy teoksen sisällössä? Hyvin, suorastaan erinomaisesti. Koko Pasilan myrkky -sarja on suomalaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan, mutta nyt Puonti vielä ylittää itsensä. Huumerikollisuus, sen verkostot ja toimijoiden petollisuus toisiaan kohtaan tulevat Puontin käsittelyssä esiin musertavalla voimalla. Henkilökuvaus on aiempaakin syvällisempää.

Mikke on huumekaupan pikkutekijä ja sählääjä, jonka takia hänen paras ja ainoa kaverinsa Antti joutuu syyttömänä miehenä vankilaan. Antilla on jonkin verran menneisyyttä, mutta nyt hän on keskittynyt harjoittelemaan nyrkkeilyn SM-kisoihin ja parisuhteeseen Piian kanssa. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu vasikoimaan edes petollista kaveriaan.

Onnekkaiden sattumien kautta Mikke löytää alan, jossa hän kerrankin onnistuu ja tienaa jopa rahaa puolalaisen huumeringin "kokkina". Paha vaan, että Mikke on velkaantunut somalijengille, joka ei unohda.

Vankka realismi on itsestäänselvyys Kale Puontin kirjoissa. Hän kirjoittaa siitä, mitä rikollisuus on juuri nyt. Se on muun muassa ehkä jo Suomeenkin ulottuvaa crime as service -rikollisuutta, jossa väkivaltakeikoille värvätään tekijöitä anonymisti Telegramissa. Niihin tarttuvat myös teinit, jopa lapset, kuten Yousif ja Farhan Mikessä. Heidän tehtävänään on kuljettaa termospulloon rakennettu pommi helsinkiläiseen osoitteeseen 100000 kruunun palkkiota vastaan.

14-vuotias Farhan on teoksen ensimmäinen riipaiseva henkilö. Hän haluaisi palata kotiin kesken keikan, ja pelkää poliisia enemmän sitä, että äiti saa tietää. Toiveissa on, että voisi ostaa äidille tuliaisia Suomen laivalta.

Sydäntä särkevä tapaus kaikesta huolimatta on Mikkekin, joka on kaiken lisäksi onnettomasti rakastunut Antin Piiaan. Puontin inhimillinen ote kuvattaviinsa konniin tuo mieleen Seppo Jokisen komisario Koskiset. Lämpöä lisää kaikenlaisiin ihmisiin ymmärtävästi suhtautuva Pesonen.

Antin kautta Puonti kertoo vankien keskinäisestä hierarkiasta ja vankilan tavoista tavalla, josta tavallisella keskiluokkaisella tallaajalla ei ole aavistustakaan.

Mikke etenee lyhyin luvuin ja on koko ajan dynaamisessa liikkeessä. Puonti löysi tyylinsä heti ensimmäisessä dekkarissaan Manni, eikä "uudistumiselle" ole ollut mitään tarvetta. Realismi, hyvä henkilökuvaus ja kerronnallinen taito ovat tuottaneet pelkkiä onnistumisia. Uuden teoksen suurempi sivumäärä mahdollistaa, että tässä kaikessa päästään vielä syvemmälle.

Ehkä dekkari ei ole aivan oikea sana kuvaamaan Puontin teoksia. Rikoksiahan niissä selvitetään, mutta käsitellään myös rikokseen ajautumisen syitä ja seurauksia. Pohjoismaisen dekkarin historiasta löytyy parempi kuvaus: romaani rikoksesta. Tai Miken tapauksessa romaani rikoksista.