Max Seeck teki sen taas: Kauna on nerokas jännitysromaani koko ajan uusiutuvalta bestselleristiltä

 

Max Seeck: Kauna. 430 sivua, Tammi.

Max Seeckin kolmas Jessica Niemi -jännäri siirtää päähenkilönsä pitkäksi ajaksi sivuosaan ja nostaa arvoituksellisen murhan päätutkijaksi tämän kollegan Jusuf Pepplen, ensi kertaa urallaan. Jusuf saa tilaisuuden, koska Jessica on virkavapaalla.

Kauna alkaa suljetun huoneen mysteerinä ja etenee siitä vaikka mihin. Seeck annostelee arvoituksia, jännitystä, moniulotteisia henkilökuvia ja menneisyydestä tulevia traumoja kirurgisen tarkasti. Teoksen kiinnostavuus ei herpaannu hetkeksikään. 

Näin toimii kirjailija, joka on yltänyt New York Timesin bestseller-listalle. Tiukka ammattitaito voisi johtaa myös mekaaniseen, itseään toistavaan ja kylmään lopputulokseen, mutta Max Seeckin nyt kolmiosaiseksi kasvaneessa sarjassa on sielu mukana. Jusuf, Jessica ja muut poliisit ovat henkilöitä, joista lukija välittää, ja Seeckin kerronnallinen nerokkuus on kansainvälistä huipputasoa.

Kauna alkaa menestyneen teollisuusmies Eliel Zetterborgin murhasta yhtiön 50-vuotispäivänä. Lukitun huoneen arvoituksessa ollaan, koska Zetterborgin asunnossa on hälytyslaitteet ja niiden osalta kaikki kunnossa. Kenenkään ei olisi siis pitänyt päästä sisään iskemään häntä veitsellä sydämeen. Poliisin lähtökohtana on vain äänite Zetterborgin viimeisillä voimillaan soittamasta hätäpuhelusta, jossa hän on sanonut yhden sanan: Kianto.

Epäiltyjä riittää, sillä Zetterborg on vihattu mies. Hän on aiemmin päivällä ilmoittanut RealEst-yhtiön lakkauttavan Kouvolan tehtaan ja 3000 työpaikkaa. Epäilyksiä herättävät myös Zetterborgin huikentelevainen rikas poika Axel ja Karhu-ryhmästä aikoinaan potkut saanut henkivartija ja autonkuljettaja Joonas Lamberg. Kaikilla lähempään tutkintaan otetuilla on kuitenkin alibi

Tutkinnanjohtajana kokemattoman Jusufin paine kasvaa ja hän saa houkuteltua Jessican ensin katsomaan juttua ja sitten täysillä mukaan.

Kaunassa saatetaan myös loppuun edellisessä kirjassa Pahan verkko auki jäänyt rituaalimurhien sarja, jossa Jessica törmäsi jouluaattona poltettuun ruumiiseen. Tämä sivupolku jää Kaunassa hieman irralliseksi, mutta mahdollistaa Seeckin osoittaa taitonsa toiminnan ja psykologisen jännityksen kuvaajana. Henkeä salpaavassa jaksossa Jusuf joutuu miettimään, onko Jessican pelastuskeikalle mukaan lähtevä Lamberg oikealla asialla vai houkutellut hänet ansaan.

Takaumissa mennään kaunan alkujuurille. 30 vuotta sitten Zetterborgin järjestämällä metsästysretkellä sekä ukot että heidän myöhäisteinipoikansa kukkoilivat yhden, sen epävarmimman, kauniille tyttöystävälle. Viinanhuuruisen reissun seuraukset olivat traagiset.

Kuka kantoi kaunaa ja kenelle? Moni monelle, mutta kirjan loppuun Seeck on varannut monta yllätyskäännettä siitä, kenen kauna oli riittävän suurta murhan polttoaineeksi.

Max Seeck on tavoitellut ensikirjastaan Hammurabin enkelit asti kansainvälistä menestystä. Ilkkaremes-tyylisillä toimintaromaaneilla sitä ei tullut, joten hän otti rohkeasti uuden suunnan neljännessä kirjassaan Uskollinen lukija . Se on sekoitus poliisiromaania, hieman mystisiä aineksia ja vahvaa henkilökuvausta. Taso on ollut huikea, mutta Kaunalla Seeck ylittää jälleen itsensä. Se voi hyvinkin olla ei vain Suomen vaan koko Pohjolan tämän vuoden paras rikosromaani.

Taina Haahdin korona-ajan rikosromaani luotaa laitonta jätebisnestä

 

Taina Haahti: Bulvaani. 390 sivua, CrimeTime.

Taina Haahdin Mara Nuutinen -sarjan kolmas osa Bulvaani on malliesimerkki siitä, miten juuri rikosromaani voi reagoida uusiin asioihin nopeasti ja valottaa epäkohtia, joista emme muuten tiedä mitään. Koronan lisäksi viime vuoden syksyyn sijoittuvassa dekkarissa eletään Hongkongin demokratialiikkeen loppuhetkiä. Kiinan murskaava ote on jo käytännössä tukahduttanut sen vapauden, jota Britannian entisen siirtokunnan asukkaat elivät.

En ole lukenur Taina Haahdin aiempia kirjoja. Päähenkilö Marita Nuutinen on aiemmin toiminut freelance-toimittajana ja ollut mukana sijoittajaviestinnässä. Nyt hän on koeajalla KRP:n talousrikosyksikön tutkijana, mutta menneisyys muistuttelee olemassaolostaan.

KRP:ssä Mara kiinnostuu Purkuleka-nimisestä yhtiöstä. Sen myötä päädytään Viron kautta Hongkongiin ja globaalin jätebisneksen jäljille. Kun Kiina on sulkenut rajansa eurooppalaisilta jätteiltä ja sääntelyä Euroopassa on kiristetty, on apajille ilmestynyt järjestäytynyt rikollisuus. Laillisiksi naamioidut jätteet dumpataan surutta kehitysmaiden luontoon ja kaatopaikoille käsittelylaitosen sijaan. Toiminnan kannattavuus on ohittamassa huumekaupan.

Vaikka Kiina on kieltänyt jätteiden tuonnin, ovat sen viranomaiset mukana laittomassa bisneksessä. Näin ainakin vahvasti epäillään Hongkongissa toimivassa ympäristöjärjestössä, jonka yksi tutkija katoaa jäljettömiin tutkimusmatkalla Malesiassa. Myös järjestön muut työntekijät huomaavat olevansa ahtaalla maan uusissa oloissa, joissa valvonta ulottuu kaikkialle eikä viranomaisiin voi luottaa.

Myös Suomessa Mara Nuutinen on sohaissut jotain, joka vie hänet vaaraan. Kotikaupunki Keravan pimeä syksy muuttuu leppoisasta asemakaupungista pelottavaksi paikaksi.

Enpä olisi ilman Bulvaania tullut ajatelleeksikaan, mitä kaikkia vaikutuksia koronapandemialla on. Meillä Suomessa vähitellen helpottavat rajoitukset ovat ärsyttäneet. Indonesiassa korona on elämän ja kuoleman kysymys muutenkin kuin terveysturvallisuuden kautta. Haahti kuvaa vavahduttavasti valtavaa kaatopaikkaa, jolta jopa 20000 ihmistä etsii mitä tahansa myytäväksi kelpaavaa henkensä pitimeksi. Korona kuitenkin sulki monien keräyslaitosten ovet eikä jätteille enää ole ostajaa.

Vaikutus on kahtalainen: ihmiset kurjistuvat entisestään ja jätevuori kasvaa koko ajan suuremmaksi uhaten romahtaa sen juurella olevan hökkelikylän päälle. Maa ja vesi ovat saastuneet. Muovin käyttöä pitäisi vähentää, mutta näissä oloissa puhdasta vettä saa vain muovipulloissa.

Bulvaani on vakuuttava kertomakirjallisuuden muotoon puettu raportti maailman epäkohdista. Harmi, että siinä ei oikein ole kerronnallista imua ja sivuja on aivan liikaa. Aiempia osia lukemattomalle viittaukset Mara Nuutisen menneisyyteen jäävät hämäriksi ja tarina etenee hitaasti ennen kuin Mara ja KRP:n rikostutkija Säverinen pääsevät Hongkongiin, jolloin tarinaan tulee eloa.

Niin moni dekkari kaipaisi tiukempaa kustannustoimittajan kättä. Niin Bulvaanikin.

Kirjan vaikuttavasta kannesta pisteet Jussi Jääskeläiselle.

Camilla Greben pysäyttävässä uutuusromaanissa kysytään, kuinka hyvin läheisimmänkin voi oikeastaan tuntea

 

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva (Alla ljuger). Suomentanut Sari Kumpulainen. 415 sivua, Gummerus.

Camilla Grebe on tämän hetken palkituin pohjoismainen rikoskirjailija. Sekä Lemmikki että viime vuonna ilmestynyt Varjokuvat sai Pohjoismaiden parhaan rikosromaanin palkinnon. Ne olivat luonnollisesti myös Ruotsin dekkariakatemian palkitsemia teoksia.

Grebe on teoksillaan etääntynyt yhä kauemmaksi siitä, mikä mielletään dekkariksi ja laajentanut rikosromaanin rajoja lähemmäs mitä tahansa kaunokirjallisuutta. Rikos toimii kuitenkin hyvänä kehyksenä naisvihan käsittelylle niin kuin Varjokuvissa tai perheongelmien ja piilevän rasismin pohdinnoille kuten juuri ilmestyneessä teoksessa Veteen piirretty viiva.

Veteen piirretyssä viivassa kantaruotsalainen Maria joutuu keskelle painajaista, kun hänen ranskalaisen, mutta marokkolaistaustaisen miehensä Samirin tytär Yasmin katoaa. Hänen uskotaan tehneen itsemurhan, mutta pian siirrytään murhatutkintaan, jossa pääepäilty on Samir.

Kirja alkaa vuoden 2000 joulukuussa. Ruotsissa on käyty keskustelua niin sanotuista kunniamurhista ja sellaisena aletaan Yasmininkin tapausta pitää, vaikka ruumista ei löydy. Samir on täysin maallistunut muslimi, mutta nyt hänen käytöstään aletaan perata tiheällä kammalla. Onko hän sittenkin pinnan alla uskonkiihkoilija?

Camilla Grebe vie tarinaa taitavaan tyyliinsä moniin suuntiin. Maria punnitsee tunteitaan hankalaksi muuttunutta bonuslastaan kohtaan. Voiko häntä rakastaa likikään samalla tavalla kuin omaa lasta Vincentiä, 10-vuotiasta Down-lasta.

"Ehkä vain oma äiti ja isä kykenee rakastamaan murrosikäistä joka hetki. Ehkä pitää olla samaa lihaa ja verta, jotta jaksaa suhtautua oikutteluun ja leväperäisyyteen kärsivällisesti", Maria pohtii Yasminin katomisen jälkeen. 18.-vuotias Yasmin oli "vastuuton, impulsiivinen ja suunnattoman naiivi ja aiheutti jatkuvasti huolta".

Kun epäilykset kohdistuvat Samiriin, Maria alkaa nähdä hänessä yhä enemmän syyllisyyttä tukevia puolia. Kuinka hyvin hän oikeastaan tunsi miestään? Epäilyjä ruokkii myös lähipiiri, joka muistuttaa Samirin muslimitaustasta.

Kertojina kirjassa vuonna 2000 ovat Marian lisäksi Yasmin itse ja Vincent. Teoksen alkuperäisen nimen mukaan kaikki valehtelevat.

Puolivälissä hypätään ajassa 20 vuotta eteenpäin ja kertojaksi siirtyy empaattinen poliisi Gunnar, joka oli mukana jutun tutkinnassa alusta asti, mutta katosi sitten jonnekin.

Gunnar on jotain tyhjyyttä sisällään pakonomaisella seksillä täyttävä hieno hahmo, jonka taustaa Grebe avaa vähitellen. Gunnar on niin sitoutumiskammoinen, ettei halua nukkua yhdessä runsaiden seksikumppaneidensa kanssa vaan lähettää heidät ystävällisesti mutta päättäväisesti omiin koteihinsa.

20 vuotta Yasminin katoamisesta juttu liikahtaa eteenpäin ja totuus alkaa paljastua. Rikosjuonenkin tasolla Camilla Grebe on jälleen kehittänyt pökerryttävän taitavan käänteen. Jännityskirjailijana hän on lähes omaa luokkaansa, mutta tässä intensiivisessä tarinassa on niin paljon muutakin.

Teoksen heikkous on, että siinä on yksi valhe liikaa. Se vie Marian hahmon liikaa uskottavuuden tuolle puolelle. Tämä virhe veisi Veteen piirretyltä viivalta yhden tähden, jos sellaisia olisi jaossa.

Antti Tuomainen pistää vielä hauskemmaksi Jäniskertoimen jatko-osassa Hirvikaava

 

Antti Tuomainen: Hirvikaava. 303 sivua, Otava.

Antti Tuomainen on tehnyt suomalaiselle rikoskirjailijalle vielä harvinaisen kansainvälisen läpimurron jo aikaa sitten. Nyt edessä voi olla siirtyminen megasarjaan, kun viime vuonna ilmestyneestä Jäniskertoimesta suunnitellaan tosimielellä Hollywood-elokuvaa.

Vuonna 2016 ilmestyneestä romaanista Mies joka kuoli on puolestaan kuvattu tv-sarjaa Elisa viihteelle tänä kesänä Haminassa. Silläkin on aikanaan hyvät mahdollisuudet kansainväliseen myyntiin, onhan Tuomainen The Times -lehden mukaan "Euroopan hauskin kirjoittaja".

Tuomaisen humoristisissa jännityskirjoissa noustaan vielä korkeammalle asteelle elokuussa ilmestyneessä Jäniskertoimen jatko-osassa Hirvikaava. Kun jo Jäniskerroin oli täysosuma, niin miksi pitäisi kutsua Hirvikaavaa, joka on vielä hauskempi, vauhdikkaampi ja jännittävämpi?

Jäniskertoimessa ääritunnollinen ja tylsä vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen peri seikkailupuiston ja massiivisen määrän ongelmia elämään suurpiirteisesti suhtautuneelta veljeltään Juhanilta. Hirvikaavan alussa selviää, ettei Juhani olekaan kuollut, vaan oli tehnyt katoamistempun paetakseen kovaotteisia velkojiaan. 

Juhanin paluu ei ole kaikilta osin mieluisa yllätys SunMunFun -seikkailupuiston asiat juuri kuntoon saaneelle Henrille, koska veli osoittaa sinnikästä pyrkimystä takaisin sen johtotehtäviin.

Päänvaivaa aiheuttaa myös se, että tavarantoimittaja Suomen Leikin johto on vaihtunut. Uusi johto ei suostu myymään SunMunFunille sen kipeästi tarvitsemaa Hirvihyppy-nimistä laitetta, mutta yrittää pakkomyydä kohtuuttomaan ylihintaan täysin kelvottoman Krokotiilijuoksun.

Henri Koskinen joutuu nyt kolmen rintaman taisteluun. Yhtäällä ovat Suomen Leikkiä pyörittävät roistot, toisaalla puiston työntekijät, joiden päät Juhani on puhunut pyörryksiin suurilla lupauksillaan. Kolmas pyörä on yhtiökumppaniksi pyrkivä pääomasijoittaja Kuisma Lohi, jonka alaisuudessa puistoa ei johdettaisi samanlaisella antaumuksella ja lämmöllä kuin Henrin.

Vaikeasta yhtälöstä ei selvitä ilman uusia vaivalloisesti hävitettäviä ruumiita, mikä tuo paikalle vielä taidetta ihailevan Pentti Osmalan Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden ja talousrikostutkintayksikön välisestä yhteistoimintajaostosta.

Pehmentävänä tekijänä Henri Koskisen elämässä suhde Laura Helantoon syvenee suhteen virallistamisen asteelle. Lauran ehdotukseen avoliitosta Henri vastaa näin:

"Sen perusteella mitä tiedän ja tunnen tällä hetkellä, voin heti sanoa että suhtaudun hankkeeseen äärimmäisen myönteisesti. Varsinaisen tarkemman aikataulun laatiminen ja päätöksestä ilmoittaminen on toinen asia. Olen kuitenkin valmis esittämään karkean arvion vaikka ihan välittömästi, jos näemme sen molemminpuolisesti hyödylliseksi."

Henri Koskinen on siis erittäin hykerryttävä hahmo Tuomaisen muutenkin muista poikkeavissa suomidekkareissa. Kirjailijan kerronta on ollut esikoisesta Tappaja, toivoakseni (2006) lähtien äkkiväärää ja yllättäville poluille johtavaa. Hirvikaavassa lause on hiottu viimeiseen asti tuottamaan nauruntyrskähdyksiä ja sydämen tykytyksiä, sillä Henrille ei voi toivoa kuin hyvää.

Lopussa langat solmitaan huipputyylikkäästi, mutta uusia pilvä on kasaantumassa taivaalle. Ensi vuonna ilmestyvässä trilogian päätöksessä luvassa on seikkailupuistosota. Aiemmin vain yksittäisiä romaaneja kirjoittanut Tuomainen on äitynyt ensimmäisessä jatko-osassaan sellaiseen lentoon, että jos meno paranee edelleen samaa tahtia, kurkotetaan huipennuksesa jo tähtiä.

Jens Lapiduksen paluu rikospaikalle ennakoi hyytävästi aina vain syvempiä jakoja ruotsalaiseen yhteiskuntaan

 Jens Lapidus: Paratiisikaupunki (Paradis City). Suomentaneet Sirje Niitepôld ja Petri Stenman. 448 sivua, Like.

Asianajaja Jens Lapidus toi aivan uuden elementin jo maineikkaaseen ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen vuonna 2006 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Rahalla saa ja sen kahdella jatko-osalla. Hän kuvasi uskottavasti Ruotsissa nousussa olevia ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä, niiden yhteyttä kokaiinia nuuskaaviin uusrikkaisiin kantaruotsalaisiin ja rikollisen elämän houkutuksia näköalattomissa lähiöissä. Komisarioita ja poliisiyhteisöjä trilogiassa ei ole ollenkaan.

Samat kuviot toistuivat myös sitä seuranneessa Top Dog -trilogiassa. Kuudessa romaanissaan Lapidus tavallaan ennusti sen, mitä Ruotsissa nyt tapahtuu. Puheet No go -alueista lienevät liioiteltuja, mutta joka tapauksessa Tukholmassa on alueita, joissa eletään varjoyhteiskunnan omilla säännöillä. Rikollisklaanit selvittelevät välejään ampuma-aseilla kaduilla kuin 1930-luvun Chicagossa.

On siis erittäin kiinnostavaa, mitä Lapidus kirjoittaa neljän vuoden tauon jälkeen lähitulevaisuuden Ruotsista juuri ilmestyneessä kirjassaan Paratiisikaupunki. Nimi on ironinen. Siinä sovelletaan vuonna 2025 säädettyä lakia erillisalueista, jotka on ympäröity viihtyisyysaidaksi kutsutuilla muureilla. Erillisalueiksi on määritelty alueet, joiden asukkaista yli puolet on muista kuin länsimaista tulleita maahanmuuttajia ja joiden asukkaista suuri osa ei ole työn tai koulutuksen piirissä ja rikoksista tuomittuja on erityisen paljon.

Tulevaisuuskuvitelmasta Lapiduksen kirja eroaa siinä, että lain esikuva on jo olemassa erittäin tiukan maahanmuuttopolitiikan Tanskassa, jossa sitä kutsutaan gettolainsäädännöksi.

Tällainen erillisalue Paratiisikaupungissa on Tukholman Järva, jossa vaalitilaisuutta pitävä sisäministeri Eva Basarto Henriksson siepataan kesken puheen. Syntyvässä kaaoksessa sääntöjä pilkun tarkasti noudattava henkilösuojausyksikön ryhmänjohtaja Fredrika epäröi liian kauan ampumista ja ministeri on kadonnut jäljettömiin.

Turvallisuuspoliisi lähettää jengirikolliseksi määritellyn Emirin etsimään ministeriä Järvasta. Hänelle tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. ETJ-merkinnän takia Emiriin voidaan soveltaa kovennettuja rangaistuksia ja evätä sairausvakuutus. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi itse maksaa elämää ylläpitävät dialyysihoidot tai kuolla. Yhteistyö viranomaisten kanssa on ainoa keino pysyä hengissä ainakin vähän aikaa.

Pääjuoni ei ole mitenkään häikäisevä eikä omaperäinen. Samanlainen esiintyy esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Pako New Yorkista vuodelta 1981.

Toisessa juonilinjassa koko elämänsä tuotteistanut somevaikuttaja Nova saa haltuunsa muistitikun, joka pitää sisällään tietoa ruotsalaisista korkean tason uusnatseista.

Lopussa sukulaisuussuhteet aukevat ja juonilinjat yhtyvät melko tavanomaisessa loppurymistelyssä ja viime hetken pelastuksissa.

Lapiduksen kuumeinen kirjoitustyyli takaa jännityksen ja tässä ja nyt -tunteen, mutta oleellisempaa Paratiisikaupungissa on hänen näkemyksensä mahdollisesta tulevaisuudesta. Ruotsi vajoaa yhä enemmän keskenään taistelevien ryhmien väkivallan alle. Yhtäällä ovat pyhää rotusotaa tavoittelevat natsit, toisaalla Järvassa toimii vaikutusvaltainen Muslimiveljeskunta, joka harjoittaa sosiaalista toimintaa siellä, mistä yhteiskunta on vetäytynyt.

 Kolmas voimatekijä on kaupunkisissijoukko Liike, jonka terrorismi kohdistuu "vain suuryrityksiin, ilmastopettureihin ja niihin poliitikkoihin, jotka eivät suostu toimimaan paremman maailman puolesta".

Väkivallan vastapainoksi on myös toisenlaisia paratiisikaupunkeja, kuntia jotka vaativat asukkaitaan esittämään lojaliteettitodistuksen. Kunnan palveluita saavat vain asukkaat, joilla on todistus vähintään kolmen sukupolven moitteettomuudesta.

Osa Lapiduksen dystopiasta on Ruotsin mahdollista tulevaisuutta, osa totta jo nyt. Laki erillisalueista noudattaa siis jo olemassa olevaa tanskalaista lakia. Konkreettisia viihtyisyysaitoja Ruotsissa ei vielä ole, mutta henkisiä kylläkin, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 26.8.2021. Lienee myös kasvavaa todellisuutta, että ruotsalaiset elävät ryhmissä, joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa.

Paratiisikaupunki on Jens Lapidukselta hieno paluu ruotsalaisen rikoskirjallisuuden eturivin mieheksi kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu todella. Hänen ensimmäisestä romaanistaan on jo 15 vuotta, mutta melko yksin Lapidus on ruotsalaisen nykyrikollisuuden kuvaajana. Vaikka Ruotissa ilmestyy edelleen paljon aivan erinomaisia dekkareita, ovat rikokset niissä medelsvenssonien tekemiä ja niitä tutkivat toiset samanlaiset. Mausteena voi olla ulkomaalaistaustaisia nimiä, mutta periaatteessa ruotsalaiset dekkarit ovat aivan samanlaisia kuin maailmanlaajuiseen maineeseen noustessaan 1990-luvulla vaikka rikollisuuden kuva on täysin toinen.

Jens Lapidus uudisti ruotsalaisen dekkarin jo kerran ja tekee sen nyt yhtä väkevästi uudestaan.

Tapani Baggen värisarjan kuudennessa osassa Keltainen Cadillac painutaan viihteelle kaasu pohjassa

 Tapani Bagge: Keltainen Cadillac. 270 sivua, CrimeTime.

Tapani Baggen värisarjassa on edetty vuoteen 1948 sen uusimmassa osassa Keltainen Cadillac. Poliittisesti elettiin taas jännittävää vaihetta, kun Valtiollinen poliisi Valpo oli punainen ja kommunistien huhuttiin suunnittelevan vallankaappausta, "Tshekkoslovakian tietä" Suomelle ja lakkoliikehdintä oli kiihkeää.

Valposta pois jäänyt Väinö Mujunen on pitkästynyt rooliinsa avovaimonsa ravintolan vahtimestarina, joten kansatieteilijä ja Urho Kekkosen luottomiehen Kustaa Vilkunan tarjous osuu maaliinsa. Joku kiristää Kekkosta arkaluontoisella valokuvalla. Mujusen olisi hoidettava lunnaiden maksu, ja jos mahdollista, saatettava kiristäjä käpälälautaan.

Kirjan alku vihjaa poliittisesta jännäristä, mutta sellaista Bagge ei ole kirjoittanut. Keltainen Cadillac on hypervauhdikas rikostarina. Viihteellä mennään ja lujaa. Samalla kun Mujunen selvittää tätä ja sitä seuraavaa kiristystapausta, karussa oleva sotilas Raino Ruuti pyytää häntä etsimään kadonneen Selman, jonka kanssa kerittiin styylata pari viikkoa ennen armeijaan astumista.

Mujunen ottaa tämänkin homman vastaan ja katuviisas ja naisiin menevä Rane auttaa häntä toisen tapauksen tutkinnassa. Paukkuraudat soivat ja nyrkit heiluvat rivakassa rikostarinassa tavalla, joka paikoin tuo mieleen Baggen kirjoittamat Jerry Cottonit - ne legendaarisen kioskisarjan viimeiset hyvät tarinat.

Politiikkaa Keltaisessa Cadillacissa ei ole, mutta vuoden 1948 kuohuvaa tunnelmaa Bagge annostelee mallikelpoisesti. Yhteiskunnallisen jännitteen lisäksi sitä sävyttävät amerikanraudat, joista osa kulkee jo bensiinillä, kun autoliikenne vielä pääosin liikkui häkäpönttöjen varassa. Kahvia ja paakelsia on saatavilla rajoitetusti paremmissa piireissä. Pikantti yksityiskohta on, että elokuvateattereiden esirippuja varastettiin iltapukujen kankaiksi. Pula-aikaa elettiin vielä.

Baggen teksti on nautittavan lennokasta ja juonenpunonta kekseliästä. Kekkosen kiristyskirjeestä lähtee liikkeelle monitahoinen rikosjuoni, joka pitää lisäksi sisällään valehenkilöllisyyksiä, murhia, valokuvista löytyviä johtolankoja, ja myös ullakolle kätkettyjä aseita ehkä juuri sitten sitä vallankaappausta varten.

Sarjan edellinen osa Sinimusta kyyti oli valtava pettymys. Nyt Bagge on jälleen siinä elementissään, mistä hänen kymmet dekkarinsa tunnetaan. 

Psykedeelistä murhatutkintaa merkillisessä dekkarissa Sateenkaarimurhat

Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat. 288 sivua, CrimeTime.

Sateenkaarimurhat on erikoisin lukemani suomalainen dekkari. Vielä on sulateltavaa siinä, onko kyseessä oikeasti hyvä dekkariavaus Janne Toivoniemeltä vai vain kummallinen kuriositeetti.

Trendikkäillä Kallion kaduilla sykkivässä dekkarissa mainostoimiston menestyvä copywriter Kimi Kataja ja varakkaan perheensä rahoilla kapitalismin ja nykyajan kritiikkiä harjoittava pyylevä ja lyhytkasvuinen Benny Serlin perustavat filosofisen etsivätoimiston. Sen tarkoitus on selvittää heidän ystävänsä murha, josta epäillään toista ystävää. Murha on tapahtunut homobaarissa vietetyn drag queen -illan jälkeen ja siitä epäillään uhrin miesystävää.

Kyllähän Sateenkaarimurhissa rikostakin tutkitaan ja etsiväntointa harjoitetaan, mutta enemmän se on romaani nykyajan ilmiöistä. Mukana on menestyvä iloisista veronmaksajistaan tunnettu peliyhtiö, äärioikeistolainen katupartio, sosiaalisen median ilmiöitä, Kallion kapakat ja vieläpä haistatteleva esseisti, jolla taitaa olla yhtymäkohtia todellisuuteen.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ilman muuta psykedeelisen empirismin kehittänyt filosofi Benny Serlin. Tajuntaa laajennetaan ahkerasti psykedeeleillä, kannabiksella ja kokaiinilla. Jostain sieltä kautta rikoksenkin pitäisi ratketa Bennyn filosofian mukaan.

Täysin eriparisen elitistisen Kimin ja väärin ymmärretyn filosofi Bennyn pitkään jatkunut ystävyys selitetään järkeen käyvästi.

Taustatukea Kimi ja Benny saavat kovapintaiselta ja pitkäpinnaiselta poliisilta Anne Seppäseltä, joka on kirjan sekopäisessä henkilögalleriassa melkein normaali tapaus.

Bennyn filosofia on hauskaa luettavaa, mutta sitä on vähän liikaa. Muuten Toivoniemen juttu kulkee rennosti ja vaivattomasti. Dialogi on aitoa.

Rikosjuttukin paketoidaan näppärästi. Sateenkaarimurhat voisi olla vieläkin hulvattomampi, mutta tällaisenakin se on aika ällistyttävä tapaus. Ei ole mitään, mihin suomalainen dekkari ei taipuisi vuonna 2021.