Helena Immonen ottaa Pronssiyössä kaiken irti maailmanpolitiikan häiriötilasta

Helena Immonen: Pronssiyö. 516 sivua, Docendo 2026.

Maailmanpolitiikasta ammentavien trillerien kirjoittajille tämä aika suo mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan ennen. Edellinen kulta-aika kylmä sota kalpenee nykyajan rinnalla. Silloin asetelma oli selkeä itä vastaan länsi. Viihteessä se pelkistyi usein hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, vaikka todellisuus oli monimuotoisempi. "Hyvät" eli Yhdysvallat oli mukana vallankaappauksissa ja salamurhissa. Niin toki myös Neuvostoliitto, mutta se olikin "paha".

Venäjän hyökkäyssodan takia itä vastaan länsi -asetelma on palannut näyttämölle. Mutta on myös länsi vastaan länsi, koska Yhdysvallat horjuttaa Donald Trumpin johdolla perinteisiä liittolaisuuksia. Lisäksi ovat valtioiden sisäiset jännitteet ja eri maiden toistensa kanssa ristiin menevät hybridioperaatiot.

Suomalaisten trillerien kärkinimellä Helena Immosella on siis mihin tarttua Havu-sarjan toisessa osassa Pronssiyö. Hän käyttää mahdollisuudet täysimääräisesti. Suomen sotilastiedustelu joutuu hybridivaikuttamisen kohteeksi, mutta ei siitä suunnasta, mistä normitrillereissä. Myös Iranin tilanne on mukana Yhdysvaltojen ja Israelin viime kesänä toteuttamien sotatoimien jäljiltä. Sekä Grönlanti, jonne kaikki lopulta kulminoituu.

Lukiessa mietin, onko Pronssiyössä liikaakin teemoja, koska edellä luetussa ei ollut edes kaikki. Meneekö se jo sekavuuden puolelle? Viimeisen sivun jälkeen johtopäätös on, että ei ole mitään liikaa. Tällainen maailma on. Monta kriisiä on päällä yhtä aikaa, eikä Pronssiyössä edes käsitellä Venäjää ja Kiinaa, ja niistä jokaisen kanssa on tultava toimeen. Immonen kuvaa, kärjistäen tietysti, maailmaa sellaisena kuin se tänä outona aikana on.

Pronssiyö jatkaa Horroksen tarinaa. Sen henkilöistä Sandra Fox ja Antto Havu ovat perustamassa Lontooseen uutta hybridiuhkien torjuntayksikköä. Se pureutuu Lontoossa tapahtuneeseen iranilaisen liikemiehen murhaan, johon myös Sandran veli Oscar näyttää sekaantuneen.

 Anton äiti, Pääesikunnan uusi tiedustelupäällikkö Johanna Havu joutuu heti kiirastuleen, kun Aamulehti on julkaisemassa tulikuumaa skuuppia: Horroksen keskiössä ollut amerikkalainen Pinewood Security toteutti Suomessa salamurhan, jonka salaamiseen Suomen sotilastiedustelu osallistui. Lehti aikoo julkaista sotilastiedustelun luotettavuutta horjuttavan uutisen muutaman päivän kuluttua riippumatta siitä, suostuuko Pääesikunta kommentoimaan asiaa.

Iranilaisen murha ja Aamulehden saama kuuma tieto laajenevat Pronssiyössä kohti turvallisuuspolitiikan perimmäisiä kysymyksiä uudessa tilanteessa, jossa lähin liittolainen voi olla myös vaarallisin vastustaja. Suomessa toteutetaan mittava terrori-isku, ja Grönlantiin kohdistuu vakava uhka. 

Immonen kasaa painajaismaisia uhkakuvia toistensa päälle mestarin elkein. Pääpaino on siinä, mitä voisi tapahtua. Trillereille tavanomaisia äärimmäisiä tilanteita ja viime hetken pelastuksia nähdään, mutta Pronssiyö on ensisijassa geopoliittinen trilleri, ei yliampuvaa ramboilua.

Pronssiyön arvoituksellista kansikuvaa kannattaa katsoa vilkaisua tarkemmin. Se sisältää vihjeen siitä, mistä Pronssiyöstä teoksessa puhutaan.

Helena Immonen on tehnyt kirjaansa varten perusteellisen ja huolellisen pohjatyön. Lukuisat asiantuntijat ovat antaneet hänelle apuaan. Se heijastuu Pronssiyössä kirkkaana näkemyksellisyytenä. Sen sekä omien taitojensa ansiosta Immonen selviää teoksensa ainesosien runsaudesta voittajana maaliin. Pronssiyöstä muodostuu hyvin huolestuttava looginen kokonaisuus vaikka usko siihen hieman horjui paksua teosta lukiessa.

Ylimaallinen mysteeri Jehki on loistavalta tunnelman luojalta Tuire Malmstedtilta tähän asti suurin saavutus

Tuire Malmstedt: Jehki. 282 sivua, Aula & co 2026.

Teologi-kirjailija Jehki Valle ja hänen vaimonsa Nina ovat retkellä Tanahornissa Jäämeren rannalla Norjassa. Kesken nuotiopuuhien Jehkin kännykkä soi. Jollakin on asiaa, jonka takia Jehki sanoo käyvänsä autolla, mutta palaavansa pian. Ei palaa, vaan katoaa jäljettömiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin oikeuspsykologi Nina saa vihdoin itsensä avaamaan Jehkin työhuoneen oven. Työpöydältä löytyy editointivaiheessa ollut käsikirjoitus Kuolleiden sielujen valtakunta. Teologiaa opiskellessaan Jehki oli kiinnostunut suomalaisesta muinaisuskosta, ja kirjoittanut kolme muinaisuskontojen maailmaan sijoittuvaa romaania.

Käsikirjoituksen löytäminen sysää Ninan irtisanoutumaan työstään KRP:ssä. Hän lähtee asuntoautoksi muutetussa pakettiautossa Jäämeren rannalle Berlevågiin selvittämään, mitä Jehkille tapahtui.

Taidokkaista psykologisista jännitysromaaneista tunnettu Tuire Malmstedt kokeilee Jehkissä jotain uutta. Ei ole rikosta selvittäviä poliiseja, ei ehkä rikostakaan, onhan Jehki voinut kadota omasta tahdostaan. Sen sijaan on kolmessa tasossa tapahtuva arktinen mysteeri. 

Ensimmäinen taso on romaanin nykyhetki vuosi 2025 ja Ninan etsintä. Toinen vuosi 2015, jolloin Jehki katosi ja katoamista edeltävät tapahtumat.

Kolmannessa Malmstedt näyttää todella uudenlaista osaamista. Sitä ovat lukujen väliin ripotellut otteet Jehkin käsikirjoituksesta. Niissä ollaan muinaissaamelaisen käsityksen mukaan kuoleman maassa. On ylistä, alista, keskimaata, kaikkein alin horna, henkiä, rankaa etsiviä sieluja ja mahdollisuus hyvitykseen. 

Kuolleiden sielujen valtakuntaan Jehki on kirjoittanut, mitä tapahtui kerran. Nina ei sittenkään tuntenut miestään, ei ainakaan kokonaan.

Ninan etsinnästä, menneiden salaisuuksien vähittäisestä paljastumisesta ja toisella tasolla tapahtuvasta tarusta Tuire Malmstedt on synnyttänyt elämänsä romaanin. Jehki on kirjoitettu kauniisti hellittämättömästä kaipauksesta, joka vaatii vastauksia. Sanat ja kerronnan tapa hyväilevät lukijaa.

 Arvoituksensa Jehki säilyttää loppuun asti. Kymmenen vuoden jälkeenkin Nina saa selville, että hänelle ei aikoinaan kerrottu kaikkea. Jokin jännite vallitsi Jehkin ja hänen parhaiden kaveriensa välillä, samoin lapsuudenperheessä. 

Malmstedt kutoo näistä aineksista ja Ninan omista muistoista tiheää verkkoa, joka imaisee maailmaansa. Tässä surumielisessä jännitysromaanissa ei ole mitään jännitysromaanin tehokeinoja, mutta ylivertaisena tunnelman luojana tunnettu Tuire Malmstedt onnistuu erityisen hyvin ehkä juuri siksi. Hän ei kirjoita sitä, mitä useimmat muutkin. Hän pitää kiinni omasta tyylistään silloinkin, kun uudistaa sitä. Jehkissä tulos on erityisen vaikuttava ottamatta mitään pois Malmstedtin aiemmilta laatudekkareilta.

Kari Häkämies palaa turhaan dekkarijuurilleen Sinipunaisissa murhissa

 

Kari Häkämies: Sinipunaiset murhat. 314 sivua, CrimeTime 2026.

Entinen ministeri ja kansanedustaja Kari Häkämies on poliittisen uransa jälkeen kirjoittanut parikymmentä jännitysromaania. Erityisen ansiokas on poliittisiin kuvioihin ja tiedustelutoimintaan keskittyvä Henrik Hamilo -sarja. Niitä edeltävät dekkaritkin ovat hyviä, mutta tavanomaisia.

Sinipunaiset murhat on viides osa sarjaa, jonka päähenkilö Henrik Hamilo oli ensin pääministerin valtiosihteeri ja sitten suojelupoliisin päällikkö. Tyylikkäissä vakoiluromaaneissa näkyy kirjoittajan asiantuntemus politiikan kulisseista.

Uudessa kirjassa Hamilo on siirtynyt muodikkaasti vaikuttajaviestinnän pariin. Demaritaustaisen viestintätoimiston toimitusjohtajana hänen todellisen tehtävänsä uskotaan olevan sinipunahallituksen pohjustaminen kevään 2027 vaalien jälkeen. Henrik Hamilo luonnollisesti kiistää kaiken.

Teoksessa ollaan siis etukenossa menossa kohti ensi kevään vaaleja. Asetelma on huippukiinnostava. Lähellä toisiaan murhataan SDP:n puoluesihteeri ja kokoomuksen kansainvälisten asioiden päällikkö samalla tavalla. Molemmat ovat naisia. Onko kysymys poliittisista murhista vai jostain muusta, sitä selvittävät KRP:n konkaripoliisi Matti Joronen ja tulokas Aurora Konstari.

Verevää poliittista trilleriä odottava pettyy. Sinipunaiset muhat muistuttaa enemmän Häkämiehen poliisiromaaneja kuin aiempia Hamilo-dekkareita. Henrik Hamilo tuntuu olevan puoliksi sivuhenkilö nimikkosarjassaan, kun teos etenee hitaana perusdekkarina. Poliittisia aspekteja kyllä sivutaan Hamilon tunnustellessa maaperää eri puolueiden vaikuttajien kanssa. Mitään kovin jäntevää siitä ei synny.

Erityisesti ihmetyttää, että kahden suuren puolueen taustavaikuttajan murhat eivät tässä teoksessa vaikuta millään lailla vaalikampanjoihin tai yleensä poliittiseen elämään puhumattakaan yhteiskunnasta laajemmin. Ne tapahtuvat tyhjiössä, joka koskee vain murhia selvittäviä poliiseja sekä Hamilon lähipiiriä. 

Hamilon raskaana oleva toimittajavaimo Lotta Simula laatii murhista Helsingin Sanomiin useita merkittäviä taustajuttuja käden käänteessä kotoaan käsin. Mitään muuta hälyä Suomessa lähes ennen kuulumattomat murhat eivät aiheuta.

Ei tiedustelutoimintaa sivuavaa kirjaa ilman Venäjän hybridivaikuttamista. Sinipunaisissa murhissa se astuu kuvaan puolivälin jälkeen. Venäjä pyrkii aiheuttamaan epävarmuutta ja hajaannusta länsimaisissa yhteiskunnissa, se on selvä. Häkämiehen juonima kuvio on kuitenkin sellainen, että se on kirjoitettu ehkä vain siksi, että Venäjä on pitänyt jollain ilveellä saada mukaan juoneen sekoittamaan vaaliasetelmia. Tai ainakin yrittämään sitä.

Sinipunaiset murhat on askel taaksepäin Häkämiehen sarjassa. Tallella on hillitty tarinankerronta, mutta poliittisista asetelmista ja jännitteistä niiden erikoisasiantuntija ei saa juuri mitään irti. Se on harmillista, koska poliisiromaaneita Suomessa kyllä riittää, mutta Häkämies on ollut kirjallisesti kyvykkäimmillään politiikan ja vakoilun pyörteissä. Sillä sektorilla Suomessa on vain vähän osaajia.

Kuka murhaa hammaslääkäreitä ja miksi? - Anoppi auttaa rikostutkija Amos Kediriä esikoisestaan palkitun Mikko Koivusalon dekkarissa

 Mikko Koivusalo: Siihen loppui satumaa. 351 sivua, WSOY 2026.

Toissa vuoden parhaana esikoisdekkarina palkittiin Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu, jonka julkaisi pienkustantaja Momentum-kirjat. Todella monipuolisesti kulttuurialalla vaikuttava Koivusalo jatkaa rikosetsivä Amos Kediristä ja hänen anopistaan Emilia Kuikasta kertovaa sarjaa nyt ison kustantamon tallissa kakkososalla Siihen loppui satumaa.

Ensin yksi hammaslääkäri murhataan lenkkipolullaan otsalaukauksella. Hetkeä myöhemmin paikalle osuneet teinitytöt näkevät mustiin pukeutuneen kalpean hahmon, jolla on punainen jälki poskessaan. Ruumiilta on vedetty housut nilkkoihin ja suuhun on tungettu dildo.

Sitten murhataan toinen hammaslääkäri, ja senkin jälkeen tulee lisää ruumiita.

Personal trainer Miina Kalliolan aviomies Santeri saa nimimerkki Ö:n allekirjoittamia outoja viestejä, jotka viittaavat käynnissä olevaan jonkinlaiseen laskentaan: "Nyt on kasassa kolme. Enää yks jäljellä". Kokeeko murhaaja siis tekevänsä palveluksen jollekin?

Koivusalon murhakarusellissa on hyvä meno kunhan siihen pääsee kunnolla sisälle. Alkuun se on työlästä. Henkilöhahmoja on paljon ja sivujuonet vaikeuttavat lukemista. Sekavuuden tunnulta ei vältytä. Ottaa aikansa ennen kuin juttu selkeentyy ja alkaa kunnolla vetää.

Siihen loppui satumaa erottuu poliisiromaanien sumasta sillä, että rikosetsivä Amos Kedir hakee vastoin kaikkia sääntöjä neuvoja anopiltaan Emilia Kuikalta, joka on eläkkeellä oleva kokenut rikostutkija. Rehevän ja ronskin Emilian panos on ratkaiseva, minkä Amoksen pomokin ymmärtää alun niuhottelun jälkeen.

Alkupuolen sekavuuden jälkeen Koivusalon jutusteleva tyyli vetää mukavasti. Teoksen juonessa on potkua ja omaperäisyyttä. Ihmisen kyvystä käsittämättömään pahuuteen toista ihmistä kohtaan on kysymys, ja sen laskun tulemisesta maksuun. Murhaajan motiivi ja henkilö pysyvät silti kiitettävän pitkään arvoituksena lukijalle. Harhautuksiakin on riittämiin, jotta epäilyt osuvat vääriin henkilöihin.

Huono puoli dekkarissa on aiemmin mainittu sekavuus. Mikko Koivusalo yrittää mahduttaa 350 sivuun liikaa asioita, joista osa vain haihtuu pois. Vähän enemmän keskittymistä olennaiseen, niin seuraavaksi  voisi tulla jo merkkiteos. Koivusalolla on homma hallussa ja mainio kärkikaksikko, josta lukee mielellään lisää.

Milla Ollikainen jatkaa yksin A.M. Ollikaisen aloittamaa sarjaa rutiinidekkarilla Ruuhi

 

M. Ollikainen: Ruuhi. 268 sivua, Otava 2026.

Ensin kirjoittajanimi A.M. Ollikaiselta saatiin kaksi hyvää nordic noiriin pohjautuvaa, mutta riittävän omaperäistä dekkaria Kontti ja Kiikku. Sitten kirjailija-aviopari Aki ja Milla Ollikaiselle tuli avioero. Kymmeneen maahan myyty sarja näytti päättyvän siihen.

Neljä vuotta Kiikun jälkeen M. Ollikainen eli Milla Ollikainen jatkaa yksin rikoskomisario Paula Pihlajasta ja hänen ryhmästään kertovaa sarjaa ihan kuin vuosia ei välissä olisikaan. ALS-tautinsa kaikilta salaavan Pihlajan sairaus oireilee edelleen vain ajoittaisena kömpelyytenä.

Ruuhi alkaa niin hyytävästi kuin teoksen kannessa luvataankin. Helsingin edustalla ajelehtivassa haavasta veistetyssä ruuhessa on noin viisivuotiaan tytön ruumis. Tyttö näyttää kuolleen nälkään. Hänen alaselkäänsä on tautoitu mystinen kuvio, joka on kaiverrettu myös ruuheen.

Takakannessa taas kerrotaan, että tapaus liittyy outoon kulttiin ja suomalaiseen muinaisuskoon.

Ruuhessa on hyvät ainekset jatkaa edellisten osien laatutyötä, jossa nordic noir on lähtökohta, mutta ei jäädä sen kliseiden kahleisiin. Ruuhi on kuitenkin rutiinidekkari, jossa Ollikainen jättää käyttämättä aiheen antamat mahdollisuudet. Pienen lapsen kuolemasta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei irtoa jännitystä eikä mysteeriäkään. Loppuhuipennuskin jää niin vajaaksi, että oikein yllättyy, että tässäkö tämä nyt oli.

Ruuhi etenee sinänsä sujuvasti, mutta innottomasti. Paula Pihlaja ja hänen kolmijäseniseksi kutistunut ryhmänsä etsii todisteita ja kuulustelee asiasta mahdollisesti jotain tietäviä. Rikosjuonen lomassa tehdään pienet piipahdukset jokaisen yksityiselämään. Tautinsa lisäksi Paulalla on toinenkin salaisuus, jonka laajempaa käsittelyä pohjustetaan Ruuhen lopussa. Tavallisesti puhelias Renko on muuttunut oudon vaisuksi ja Karhu kärsii huonosta ammatillisesta itsetunnosta.

Erikoisesta aiheesta huolimatta Ruuhi on niin perusdekkari kuin perusdekkari voi olla.

Veikkaan, että Ollikainen on saanut inspiraation tarinaansa viime kesänä paljon uutisoidusta tapauksesta, jossa kokonainen perhe katosi jäljettömiin. Vuotta myöhemmin heistä ei edelleenkään tiedetä mitään. Siitä Ollikainen on ehkä lähtenyt kehittelemään skenaariota, mitä kauheaa johonkin kulttiin hurahtaneessa perheessä voi tapahtua.

Lopputulos on oudon vaisu. Kulttiin hurahtaminen jää oudoksi haahuiluksi. Sen sisällä ei käydä ollenkaan. Ei pohdita, miksi outoilu vie koulutetun ihmisen mukanaan. Ja ennen kaikkea sen sisällä olevien lasten asema jää yhtä lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta kokonaan käsittelemättä, vaikka sen pitäisi olla Ruuhen pääteema.

Norjalainen Blix ja Ramm -sarja on pohjoismaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Polttomerkki (Arr). Suomentanut Jaana Palanterä. 398 sivua, Otava 2026.

Norjalainen Jörn Lier Horst (norjalaisen ö:n saaminen windows-näppäimistöstä on ylivoimaisen vaikeaa) on todellinen dekkarityön sankari. Häneltä on suomennettu kymmeniä kirjoja. Tunnetuimpia lienevät Wisting-dekkarit, mutta Horst on myös tuottelias lastenkirjailija.

Pyrin seuraamaan tarkkaan suomalaista ja yleensä pohjoismaista dekkarikenttää, mutta Horstin yhdessä toimittaja Thomas Engerin kanssa kirjoittama laatusarja Blix ja Ramm oli mennyt ohi. Ei mene enää. Neljäs osa Polttomerkki on hyvä osoitus siitä, miten kihelmöivää jännitystä voi luoda lähes väkivallattomasti ja menneisyyden mysteeriä hitaasti avaten.

Ennen Polttomerkkiä luin kirjastosta sarjan ensimmäisen osan Lähtölaskenta. Siinä kaksikko esittelee hieman erilaisen päähenkilöparin. 

Rikostutkija Alexander Blix on sääntöjä venyttävä työnarkomaani. Sen takia tietenkin eronnut ja yhteys aikuiseen tyttäreenkin on hutera. 

Sarjan juju on siinä, että Emma Ramm on julkkisjuttuihin erikoistunut verkkolehden toimittaja, joka sekaantuu Lähtölaskennan tarinassa rikosuutisointiin. Blix on epätavallisen valmis johtamaan Rammia oikeille jäljille. Hyvin perusteltu syy siihen selviää vähitellen tarinan edetessä.

Blix ja Rammia on suomennettu neljä osaa. Viides on tulossa jo syksyllä. Kahden teoksen otoksella näyttää siltä, että Horst ja Enger haluavat välttää toistoa ja kirjoittaa mahdollisimman erilaisia dekkareita. Lähtölaskennan aiheena oli melko kaavamainen sarjamurhaajatarina, jolle potkua antoivat Blixin ja Rammin välinen side sekä se, että teos on niin hyvin kirjoitettu. 

Kesäkuussa ilmestynyt Polttomerkki on täysin erilainen. Sen alussa Blix on vankilassa edellisen osan Kalteva pinta tapahtumien takia. Poliisina Blixin asema vankien keskuudessa on erityisen vaikea. Häntä piinaa erityisesti Norjan maaseudulta Osenista kotoisin oleva Jarl Inge Ree.

Oseniin on pyrkimässä saksalainen murhaaja ja vankikarkuri Walter Kroos. Hän koki siellä parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana lyhyen ja elämänsä ainoan rakkaustarinan leirintäaluetta pitävän perheen tyttären Samanthan kanssa. Se loppui äkillisesti, kun Samanthalle tapahtui jotain, jonka takia hänen elämänsä meni pilalle. Samantha joutui jättämään kesken eräänlaisen Idols-laulukilpailun, jonka voittajaehdokas oli, ja ajautui päihdekierteeseen. Nyt hän remontoi leirintäaluetta ja elää hiljaisesti.

Blixin entinen pomo Gard Fosse saa hänet yrittämään lähestymistä Jarl Inge Reenin kanssa siinä toivossa, että jotain selviäisi Walter Kroosin liikkeistä ja aikomuksista. Miksi hän olisi palaamassa Oseniin 20 vuoden jälkeen?

Varsinaisia kenttätutkimuksia Osenissa tekee Emma Ramm. Pienellä paikkakunnalla on salaisuus, josta kaikki vaikenevat.

Ensin luin kiihkeästä sarjamurhaajan jäljittämisestä, heti perään hyytävän jännittävän psykologisen dekkarin samoilta kirjoittajilta. Lähtölaskennassa mennään hirmuista vauhtia, Polttomerkissä ei säntäillä ennen kuin lopussa. Horst ja Enger luottavat tarinan voimaan, pala palalta aukeavaan murhenäytelmään, jossa kaikki meni pieleen ja joka olisi voitu helposti välttää. Vähän pahaa tahtoa ja sormien läpi katsomista johti sarjaan väärinkäsityksiä, jonka seurauksena osenilaisen mökin kellarissa taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Polttomerkki on intensiivinen tiheätunnelmainen rikostarina, jossa on vain onnettomia loppuja.

Horstin tuotteliaisuutta voi vain ihmetellä. Keväällä häneltä ilmestyi toisen norjalaisen dekkariveteraanin Jan-Erik Fjellin kanssa kirjoitettu Huuto, jossa on myös eväät laatusarjaan. Huuto on taas ihan erilainen kuin Wistingit tai Blix ja Ramm -sarja, josta tuli heti yksi suosikkini.

Tärisyttävää jännitystä Ruotsin viime vuoden parhaassa dekkarissa ilman yhtään dekkariklisettä

 Johan Rundberg: Se joka laumaa vartioi (Den som vaktar flocken). Suomentanut Jänis Louhivuori. 562 sivua, Docendo 2026.

Kun kirjoittaja on voittanut aiemmilla teoksillaan Ruotsin tärkeimmät lasten ja nuorten kirjallisuuden palkinnot, on esikoisdekkarilta lupa odottaa jotain aivan erityistä. Sitä myös saadaan, ja mikä parasta, kirjaa riittää yli 560 kuumottavaa sivua. 

Tai oikeastaan vieläkin parempaa on se, että Johan Rundbergin Se joka laumaa vartioi ei muistuta mitään toista dekkaria, eikä siinä ole ollenkaan rikoskirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä. On vain piinaavaa psykologista jännitystä, joka ei jätä rauhaan ennen kuin saa tietää loppuratkaisun. Se lyökin sitten ällikälle.

Heti alussa otetaan luulot pois. Keski-ikäiset mies ja nainen on ammuttu haulikolla. Ruumiiden lähellä on silmät suljettuina yläasteikäinen tyttö haulikko käsissään.

Parin sivun prologista mennään itse tarinaan. Se joka laumaa vartioi kertoo nelihenkisestä keskiluokkaisesta Oscarsonin perheestä Täbyn kunnassa. Äiti Sanna on juuri vaihtanut työpaikkaa kunnan viestintään, isä Martin on menestyvä kiinteistönvälittäjä, jolla on viinikaappi ja juuri taloon hankittu valvontajärjestelmä. Molemmat vanhemmat ovat juuri aloittaneet harrastaa metsästystä.

Teini-ikäisistä lapsista 17-vuotias Teo on avoin ja urheilullinen, mutta 15-vuotias Mya on oireillut voimakkaasti koulussa ja tuntuu nytkin olevan jatkuvassa sotatilassa vanhempiaan vastaan.

Paremman kauden jälkeen Myan ongelmat kärjistyvät, kun hänet yhdistetään videoon, jonka voi tulkita koulutoverien uhkaukseksi. Videolla on mukana koulun uusi oppilas ja Myan ystävä Wilk, jolla tuntuu vanhempien mielestä olevan liian kontrolloiva ote Myaan.

Rundberg luo ensimmäisistä sivuista alkaen hillittömän jännitteen rakoilevaan perheeseen, ja kiristää ruuvia loppuun asti. Jännitystä ruokkivat lyhyet otteet ampumistapauksen esitutkintapöytäkirjasta sekä parin sivun mittaiset jaksot, jotka on kerrottu "tytön" näkökulmasta. 

Näitä pieniä poikkeamia lukuun ottamatta Rundbergin katse on koko ajan Oscarsonin perheessä, joka joutuu uhkausvideon takia anonyymien nettikeskustelujen hampaisiin. Perheen sisäiset jännitteet kasvavat. Sanna on jo muutenkin tyytymätön vastuusta luistelevaan mieheensä, mutta pitää tunteensa sisällään. Uudessa työpaikassakin on vaikeaa ihmissuhteiden takia. Työssään menestynyt Martin menettää vähitellen otettaan sisä- ja ulkopuolelta tulevien paineiden takia.

Yli nelikymppisten vanhempien ja teini-ikäisten lasten suhdetta Johan Rundberg kuvaa niin että kurkkua kuristaa. Kommunikaatiovaikeudet ja omien lasten jotenkin tuntemattomiksi muuttuminen lienevät tuttuja kaikille, jotka ovat sen vaiheen kokeneet. Rundbergin tausta lasten ja nuorten kirjailijana todella näkyy ja tuntuu tässä teoksessa suorastaan piinallisena uskottavuutena.

Rundbergin esikoisdekkarissa ei ole poliiseja. Siinä on ikäviä ihmisiä, mutta ei varsinaisesti rikollisia. Lukija ei tiedä ennen loppua, mihin alun ampumistapaus liittyy ja koska se on tapahtunut, mutta murhaakaan tässä teoksessa ei selvitetä. Silti Se joka laumaa vartioi on niin jännittävä, että tärisyttää, ja on pakko kiirehtiä eteenpäin saadakseen selville, mistä tässä mestariteoksessa on oikein kyse.

Tavallaan Se joka laumaa vartioi ei ole dekkari ollenkaan. Se on romaani perheestä nykyajassa, jossa yksi nettivideo voi saada kaiken sekaisin ja kodin sisäinen valvontajärjestelmä kääntyy turvan tuottajasta perheyhteyden hajottajaksi. Määritellään teos millä tavalla tahansa, sen psykologisen jännityksen ulottuvuudet ovat joka tapauksessa päätä huimaavat.