Denise Rudbergin feministisen Queen-sarjan toinen osa pääsee korruption ja väärinkäytösten ytimeen vasta lopussa

Denise Rudberg: Killer Queen (Killer Queen). Suomentanut Anu Koivunen. 276 sivua, Gummerus 2026.

Denise Rudbergillä on käsissään huikea aineisto lähihistorialliseksi merkkidekkariksi, mutta trilogian toisen osan jälkeen päällimmäisin tunne on ärsyyntyminen. Miksi ruotsalaisittain kuohuvaan vuoteen 1976 sijoittuva dekkarisarja julkaistaan kolmena ohuehkona romaanina? Ja vielä jatkuvajuonisena niin, että Killer Queen jatkuu suoraan siitä, mihin Dancing Queen päättyi? Lisäksi Killer Queen tuntuu varsinkin alkupuoleltaan tahaltaan pitkitetyltä, että kokoon on saatu edes 276 sivua.

Rudberg kirjoittaa todella mielenkiintoisesta ajasta Ruotsin historiassa. Terroristit valtasivat Länsi-Saksan Tukholman suurlähetystön. Paljastui, että oikeusministeri ja moni muu valtaa pitävä oli ostanut seksiä alaikäisiltä lapsilta bordelleissa, joita Tukholmassa oli kokonainen verkosto. Poliisissa vallitsivat luolamiesasenteet. Naispoliiseja vähäteltiin ja pidettiin kummajaisina.

Ja kesäkuussa 1976 Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä.

Abban biisistä nimensä saanut Dancing Queen tuntui innostavalta, koska se oli kuin suoraa jatkoa komisario Beck -romaaneille rikoksesta. Toisaalta sekin ärsytti, koska varsinaiseen juoneen päästään käsiksi vasta lopussa. Suuri osa teoksesta on ajan arjen ja tapojen sekä päähenkilöiden kuvausta. Loppu antoi kuitenkin lupauksen jostain suuremmasta.

Lupausten ja odotusten kanssa pitää nyt odottaa viimeiseen osaan, Sex Pistolsin biisistä nimen saaneeseen God Save the Queeniin. Queen-yhtyeen biisin Killer Queen mukaan nimetyssä dekkarissa on vielä enemmän tyhjäkäyntiä kuin ensimmäisessä osassa.

Prostituoitujen murhat johtivat rikostutkija Karin Johanssonin ruotsalaiseliitin käyttämien bordellien ja poliittisen vehkeilyn jäljille. Siinä vyyhdissä yksi poliisi murhattiin ja toinen, ylempiensä jälkiä peitellyt, teki itsemurhan. Killer Queen lähtee liikkeelle suoraan siitä. Karin Johansson määrätään pitkälle sairauslomalle, mutta se perutaan pian, kun vedestä löytyy muoviin pakattu ruumis. Murhattu on oikeusministerin poliittinen asiantuntija Hjalmar Wallin. Hänen kihlattunsa helluntaislaistaustainen Lilly Ullberg on kadonnut. Molemmilla on ollut yhteyksiä Länsi-Saksaan.

Kaiken motkotuksen keskellä on myönnettävä, että Rudberg on löytänyt taas mielenkiintoisia yksityiskohtia 1970-luvun puolivälin Ruotsista. Käsittämätöntä on, että maassa suunniteltiin raiskaussäännösten väljentämistä ja seksuaalisen kanssakäymisen ikärajan laskemista 15:stä 14:ään ikävuoteen. Jännittävä havainto taas on se, että uskonnollistaustainen laulaja tuurasi Agnetha Fältskogia Abban Saksan-kiertueella kesällä 1973, kun tämä synnytti lapsensa. Tämä oikea Inger Heinerborg muistutti ulkoisesti Agnethaa niin kuin Lilly Ullbergkin Killer Queenissa.

Karin Johansson saa uusia entistä kovempia todisteita bordelliskandaalista. Samaan aikaan poliisin arkistossa työkentelevä Agneta Thorèn löytää todisteita, että Länsi-Saksan suurlähetystön valtaajilla oli ruotsalaisia avustajia, ja terroristeilla on edelleen tekeillä jotain suurta. Yhdessä kahden naispoliisin tiedot tarkoittavat, että he ovat itsekin vaarassa, koska mistään ei voi tietää, kuinka korkealle korruptio oikeusministeriössä ja poliisivoimissa ulottuu. Keneen voi luottaa vai voiko keneenkään?

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kuin ruutitynnyri, joka odottaa räjähtämistään kolmannessa. Toivottavasti odotuksissa ei tarvitse taas pettyä. Yhtenä ruotsalaiseen tyyliin 500-sivuisena poliittisena trillerinä Queen-sarja olisi luultavasti fantastinen tapaus. Se tuo esiin menneisyyttä ja asenteita, joiden perään reppanat konservatiivimiehet nyt haikailevat. Jännitystä riittää, kun asiaan lopulta päästään. Kirjat ovat laadukasta ruotsalaista poliisiromaania, jota on ilo lukea.

Kolmena ohuehkona dekkarina sarja valitettavasti tuntuu enemmänkin menetettynä mahdollisuutena, vaikka ymmärtäähän sen, että kirjailijan kannattaa saada tuloja mieluummin kolmesta kuin yhdestä kirjasta.

Kovasten toisessa jutussa Matti Laine pistää vielä kovemmaksi

 

Matti Laine: Verilinja. 365 sivua, Bazar 2026.

Isä ja tytär Kovanen pistävät taas tuulemaan Matti Laineen sarjan toisessa osassa Verilinja. Vauhtia riittää kiitettävästi, niin kuin Isänsä tytär avauksessa, mutta ei vain sitä. Jatko-osa on juonikkaampi. Se avaa monta uutta mysteeriä, joihin pitäisi saada vastaus kolmannessa ja viimeisessä osassa ensi vuonna. Toiminnan ja arvoituksellisuuden tasapaino on Verilinjassa hyvässä balanssissa.

Kata Kovasen avustama tutkija Ursula Dobre murhataan oululaisessa kelluntatankissa. Kata työskentelee saksalaisessa Armadillo-ajatushautomossa, joka suojelee maalituksen kohteeksi joutuneita tutkijoita, toimittajia ja kansalaisaktivisteja. Murhatutkintaa johtaa Oulun KRP:n rikostutkija Olivia Susi, joka on Kata Kovasen tapaan modernien trillerien perushahmo, piinkova nainen, joka ei työtuntejaan laske eikä vaivojansa valita.

Tutkijoiden maalittaminen on ajankohtainen ja tosi asia. Jo muutama vuosi sitten kävi ilmi, että monet etenkin maahanmuuton tutkijat varovat julkisia esiintymisiä, koska niitä seuraa äärioikeiston masinoima paskamyrsky. 

Laineen jännärisarjan tausta on karu, mutta hyvä. Verilinjassa vihaviestien sylttytehdas näyttää lisäksi olevan eduskunnassa, sillä ne alkoivat vasta sen jälkeen, kun hän oli ollut asiantuntijana kuultavana eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Koirapilliin puhaltaminen on tuttua jokaiselle oikeaa politiikkaa seuraavalle.

Termiä maalitus ei löydy Suomen rikoslaista, Laine huomauttaa.

Ajankohtainen aihe on myös tekoäly, jota Verilinja liippaa. Ursula Dobrella on ollut yhteys oululaiseen teknologiayhtiöön Tapio Tech Labiin. Se kehittää tekoälypohjaisia turvajärjestelmiä ammattiliikenteeseen, joka voi muodostua miljardibisnekseksi. Yhtiön viestintäassistentti Iiris Hiltunen on lisäksi kadonnut oltuaan ensin sen turvallisuuspäällikön Olli Rotikon läksytettävänä. Yhtiön salaisuuksien pelätään vuotaneen ulkopuoliselle taholle.

Kata avustaa Oliviaa murhatutkinnassa, mutta  kiirettä riittää Armadillon kotipesässä Berliinissäkin, sillä siitä paljastuu epäilyttäviä tapahtumia. Armadilloa johtava sen perustanut Rouva Helene Weber ei ole kertonut alaisilleen kaikkea järjestön taustasta.

Kata Kovanen on kasvanut Saksassa tätinsä hoivissa. Hänen isästään Rene Kovasesta ei ollut huolehtimaan tyttärestään, kun vaimo Aino Kovanen kuoli syöpään sveitsiläisellä klinikalla. Ensimmäisessä osassa isä ja tytär lähentyivät toisiaan. Verilinjassa yhteistyö takkuaa, kun Rene ratkeaa juomaan, mutta yhteys löytyy uudelleen, kun pintaan pulpahtaa Ainoon liittyviä outouksia ja kummallisuuksia, jotka lienevät tulevan päätösosan yksi kantava juonihaara.

Aineksia riittää todella paljon, mutta Laine pitää langat tiukasti kasassa. Verilinja on mahtavaa jännitysviihdettä, jossa taustalla on oikeaakin ajatusta. Teoksen energiataso pysyy korkealla silloinkin, kun ei paahdeta nasta laudassa.

Loppuun Laine virittää vielä kaiken aiemmin asettamansa lisäksi sellaisen jännitysmomentin, että sarjan päätösosasta voi odottaa trilleritapausta.

Tiina Raevaaran psykologinen jännitysromaani syventyy 1980-luvun nuoruuteen ja pikkukaupungin valtapolitiikkaan

Tiina Raevaara: Kaupunki jonka keskellä on metsä. 303 sivua, Like 2026.

Tiina Raevaaran uuden Tuonijoki-sarjan avaava Kaupunki jonka keskellä on metsä alkaa melkein kauhuromaanina. Vuonna 1988 Eeva-Liisa pakenee jotain metsässä kauhun vallassa. Rinteessä kasvaa ikivanha tervaleppä, jonka korkeudessa Eeva-Liisa näkee kuolleen naisen. Hän on lapsien pelkäämä nainen, jota kutsutaan Täti Mustaksi.

Metsän nimi on Kaikkien lintujen metsä. Nimen se on saanut paikallislehden järjestämässä kilpailussa. Kaikkien lintujen metsä sijaitsee Tuonijoki-nimisessä pikkukaupungissa. Sen esikuvan tunnistaa helposti Raevaaran kotikaupungiksi Keravaksi.

Tuonijoelta lähtöisin on Päivi, jonka kuolleen äidin jäämistöstä löytyy leikekirja vuonna 2026. Siihen on liimattu Tuonijokea koskevia uutisia kuolemantapauksista, katoamisista ja väkivallanteoista. Ne saavat Päivin muistelemaan nuoruuttaan ja erityisesti parasta ystäväänsä Senjaa, joka katosi yhdeksänvuotiaana.

Tuonijoella tapahtuu taas. Kaikkien lintujen metsä on uhattuna, sillä kasvava kaupunki tarvitsee lisää asuntoja. Omasta ja 17-vuotiaan poikansa Benjamin uteliaisuudesta Päivä palaa Tuonijoelle, jossa ei ole käynyt vuosikymmeniin, vaikka se on vain vajaan puolen tunnin junamatkan päässä.

Kaupunki jonka keskellä on metsä tapahtuu kahdessa aikatasossa 1988 ja 2026. Vuonna 1988 metsä nuorten kokoontumispaikka ja aikuisten huolenaihe. Siihen liittyy jotain pahaenteistä. Kaupungissa on moraalipaniikki. Nuorisokulttuuri on eriytynyt muun muassa trash metalliksi, jonka varhainen suomalaishuippu oli keravalainen Stone. Aikuiset näkevät siinä saatananpalvontaa. Aikuisten ja nuorten maailmat ovat kaukana tosistaan.

Tuonijoen nuorisotoimenjohtajaksi valitaan päättäväinen diplomaattiperheessä kasvanut ja suuren osan elämäänsä ulkomailla elänyt Irmeli. Ensikäynnillään Tuonijoella Irmeli on osallisena kolarissa, jossa Senja Koistisen isä ja äiti kuolevat. Irmeli huolestuu Senjasta ja hänen kahdesta sisaruksestaan, mutta ketään muuta ei tunnu kiinnostavan, ja viranomaiset pallottelevat vastuuta toisilleen.

Uhkaava tunnelma läpäisee Raevaaran värisyttävän psykologisen jännärin. 1980-luvulla kiivaasti kasvavan leppoisan pikkukaupungin yllä leijuu epämääräinen pahuus. Huumeet ovat saavuttaneet Tuonijoen ja levottomuus kasvaa. Eletään nouskauden viimeisiä aikoja, mutta kotien seinien sisällä voi tapahtua pahoja asioita. 

Perheillä saattoi mennä todella huonosti, mutta yhteiskunta sulki siltä silmänsä, Tiina Raevaara on sanonut.

Lapsille Kaikkien lintujen metsä on salaperäinen ja mystinen paikka, joka kiihottaa mielikuvituksen laukkaan. Parhaat ystävät Päivi ja Senja kokevat sen outona voimana, joka tiivistyy vitivalkoiseksi olennoksi. He antavat sille nimen Vitivalkoinen kuningatar. Vuonna 1979 syntynyt Raevaara on todennäköisesti käyttänyt Päivin ja Senjan kuvauksessa omia lapsuuskokemuksiaan.

Uhkaava tunnelma ulottuu kaupungintalollekin, jossa maailmaa nähnyt Irmeli on outo lintu valtaa suvereenisti käyttävien miesten silmissä. Kulisseissa häärii paikallinen suurrakentaja Harri Jalokallio, jonka rakennusliike on vuonna 2026 aloittamassa työt Kaikkien lintujen metsässä. Vastassa ovat metsään leirityneet luonnonsuojelijat.

Raevaara saa intensiivisellä tarinallaan sydämen tykyttämään, vaikka toimintaa on vähän vasta teoksen loppupuolella. Arvaamaton ja moneen suuntaan kurkottava juoni ei herpaannu hetkeksikään. Luoviminen kahdessa aikatasossa samojen henkilöiden voimin onnistuu vaivatta ja kasvattaa jännitettä. Kun varsinainen väkivalta purskahtaa, se iskee lekan lailla.

Raevaara käsittelee jännitysromaanin varjolla ekologisia teemoja sekä kunnallispolitiikan ja bisneksen yhteen kietoutumista. Jälkimmäisessä esikuvana saattaa toimia Keravan naapurikunta Tuusula, jossa yhden suuryrittäjäperheen ja kunnan edut ovat oudosti kietoutuneet toisiinsa vuosikymmenten ajan.

Raevaaralla on silmää myös lapsuuden ja nuoruuden kokemuksille iloineen ja suruineen. Hän tavoittaa sen sadunomaisen tunnelman, jonka alakouluikäiset parhaat ystävät voivat saavuttaa uppoutuessaan seikkailuun. Kaupunki jonka keskellä on metsä toimii todennäköisesti myös erinomaisena nuorisoromaanina sen lisäksi, että se on trillerin, taidokkaan juonen ja psykologisen jännityksen yhdistävä merkkitapaus.

Gangsterimeininkiä pohjoisen hiihtokeskuksessa matkailua kriittisesti käsittelevässä ekotrillerissä Turisti

Noora Mustajoki - Bosse Hellsten: Turisti. 473 sivua, Gummerus 2026.

Lappiin sijoitetaan nyt paljon dekkareita ja trillereitä. Noora Mustajoella ja Bosse Hellstenillä on siihen hyvä syy ensimmäisessä jännärissään Turisti. Pariskunta asuu Kittilässä, jonka kirjastotoimenjohtajana Mustajoki vaikuttaa. He liikkuvat siis kotikentällään.

Turisti on yhtä aikaa vauhdikas ja käänteikäs, ja sekava ja puuduttavakin trilleri Levin matkailukeskuksesta, joka ei kirjoittajien mukaan ole kuitenkaan se oikea Levi, vaan tässä teoksessa "epämääräinen maantieteellinen käsite". Itse matkailukeskus on "fiktiivinen".

Matkailukeskusta hallitsee Petri "Pete" Huhtaniemi suurin visioin. Hänen tavoitteenaan on rakentaa arktinen Monaco, jota isännöi Keke Rosberg ja joka houkuttelee formulakuskeja luksusoloihin. Käytännössä hän on jokapaikan höylä, joka kiitää kunnostamassa hajoavia paikkoja.

Peten nykyinen matkailuyritys on siis kaukana luksuksesta. Toiminnan tarkoitus on nyhtää rahat pois turisteilta. Eräoppaat ovat kouluttamattomia ja epäpäteviä, sellaisia kuin entinen Miss Joensuu Sanni Paljakka. Hänen johtamallaan retkellä murhataan brittitoimittaja Modesty Walker kylmässä ja pimeässä erämaassa.

Pete on visioineen sotkeutunut venäläiseen rahaan ja albanialaisiin liikekumppaneihin. Hänen asioitaan tutkiva brittitoimittaja on vain yksi murhien uhreista. Turisti alkaa tehokkaasti, kun Pete ja toinen mies ovat polvillaan aluillaan olevalla hotellityömaalla ja kohta kajahtaa laukaus. Mutta vain yksi. Ruumis upotetaan betoniin.

Entisellä helsinkiläispoliisilla Frank Korpelalla on menneisyys, jota hän on paennut Leville. Korpela suostuu auttamaan paikallispoliisin komisario Eeva Rantasta Modesty Walkerin murhan tutkinnassa.

Turistin liepeessä sanotaan tämän Arktis-sarjan avauksen henkivän Coenin veljesten elokuvien tunnelmaa. Kieltämättä mieleen tulee Fargo ja myös sen inspiroimat erinomaiset tv-sarjat, joilla on sama nimi. Henkilöissä on samanlaisia höseltäviä ja omaan näppäryyteensä sortuvia yrittäjiä ja kovaotteisia roistoja. 

Coenin veljesten huumori kuitenkin puuttuu. Mustajoki ja Hellsten eivät saa teokseensa mustaa eikä mitään muutakaan komiikkaa, vaikka sellaisella teosta markkinoidaan. Henkilöistä puuttuu se inhimillinen ulottuvuus, joka saa Fargoissa naurahtamaan julmimmallekin konnalle. Ehkä kirjoittajien osaaminen ei vain riitä heidän tavoittelemalleen tasolle.

Kittilässä asuva kirjoittajapari antaa niin kolkon kuvan alueen turismista, että mietin, onko se teoksen varsinainen sanoma. Että Lapin turismi on suurta kusetusta ja luonnonvarojen tuhlausta. Vaikutelmaa lisää se, että Mustajoki ja Hellsten kuvaavat Lapin talvista luontoa runsaasti ja rakastavasti. Turistia voi siis luonnehtia ekotrilleriksi, jos ymmärsin yhtään kirjoittajien ajatuksia.

Yksityinen vetokoirayrittäjä Antte sanoo Turistissa, että matkailukeskuksissa koiria kohdellaan huonosti, kuin moottorikelkkoja. "Pannaan läjään heti kun ei toimi." Monet koiratarhat ovat liian suuria, sairaita koiria tapetaan julmasti ja niiden ruumiit poltetaan tynnyreissä.

"Turismi on ristiriitaista. Helposti se mitä myydään, tuhoutuu", sanoo Antte.

Murhatun toimittajan nauhoilta taas selviää, että lomakeskusta käytetään venäläisen rahan pesuun. Sitä hän on Levillä tutkimassa, mutta saa kallonsa halki kivestä kyykistyttyään hankipissille.

Turistissa on kova meno päällä koko ajan, ja kaikenlaisia suhareita riittää. Sivuja on paljon, liikaa. Tiivistäminen olisi tehnyt hyvää, sillä Mustajoki ja Hellsten ovat luoneet lopulta nokkelan rikoskaaren teokseensa. Sen kuoriminen kokonaisuudesta tuntuu vain työläältä. Kovasta yrityksestä huolimatta teos on sekava ja kummallisen epäviihdyttävä.

Kova ja kepeä sulautuvat onnistuneesti yhteen Piia Helanderin toisessa dekkarissa Huurre

 Piia Helander: Huurre. 350 sivua, Karisto 2026.

Hyvinkääläinen Piia Helander kirjoittaa uskottavasti nuorten maailmasta kotikaupunkiinsa sijoittuvissa dekkareissaan. Viime vuonna ilmestynyt Helios sijoittui hevosharrastuksen pariin, ja oli omasta mielestäni aivan vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita. Kakkososassa Huurre vuonna 1992 syntynyt Helander tavoittaa nuorten rikosten houkutukset, päihdeongelmat ja koulun kurinpito-ongelmat yhtä hyvin kuin kolmikymppisten aikuisten parisuhdekipuilut.

Hyvinkääläinen free-toimittaja Sami Alava on niin ison rikollisuuteen liittyvän skuupin jäljillä, että tietää henkensä olevan vaarassa. Marraskuussa hänet löydetäänkin kuolleena ulkoilualueella sijaitsevien kuntoportaiden juurelta. Vanhempi konstaapeli Ossi Hietala on ainoa, joka uumoilee rikoksen mahdollisuutta. Muut poliisit, varsinkin Ossin rasittava työpari rikoskonstaapeli Antti Lehto, ovat valmiita paketoimaan jutun vahvassa humalassa olleen miehen onnettomuutena.

Ossi Hietala on Helanderin sarjan toinen päähenkilö. Toinen on hevosaiheiseen lehteen kirjoittava ja yläasteen sijaisopettajana työskentelevä Sandra Dahlqvist. He kohtasivat jo Helioksessa edellisenä kesänä. Tunteita heräsi, mutta kumpikaan ei ole saanut tehtyä aloitetta, vaikka mieli on tehnyt. Nyt he kohtaavat uudelleen, koska Sandra Dahlqvist on jakanut työhuoneen Sami Alavan kanssa.

Hyvinkäällä tapahtuu katuryöstöjä ja huumekauppaa. Katujengeistä puhuminen tuntuu pikkukaupungissa liioitellulta, mutta häiriöt ulottuvat kouluunkin. Sandra saa yhden oppilaistaan avautumaan ja välittää tiedot poliisille.

Huurre on suurelta osin niin sanottua cosy crimeä. Etualalla on Sandra Dahlqvistin yksityiselämä, koiran ulkoitukset, ihastumiset ja pettymykset sekä aluillaan oleva esikoisromaani, jonka kirjoittamisessa Helander taitaa kuvata itseään. Yksi ihastumisen kohde on omista menneisyyden syistään sitoutumiskammoinen Ossi Hietala. Vetovoimaa kaksikon välillä on, mutta onko pitovoimaa?

Cosy crime ei kuulu suosikkeihini, mutta Piia Helander kirjoittaa niin sujuvasti, eloisasti ja ilmavasti, että Huurretta lukee oikein mielellään. Kun rikosjuoni tiivistyy, Helander heittää sujuvasti tiukemmalle vaihteelle. Loppuratkaisut kylmäävät. Tarinan eri sävyt sulautuvat ihmeen hyvin toisiinsa.

Rikosjuonessa Helander käyttää oivaltavasti Hyvinkään asemaa rautatiekaupunkina, jossa kiskot vievät etelään ja pohjoiseen, mutta tavarajunat kulkevat myös Hankoon. Huurre on niin näppärä jatko-osa, että Helanderille uskaltaa ennustaa valoisaa tulevaisuutta dekkarikirjailijana.

Piia Helanderin kirjojen nimiä en ymmärrä. En ole googlaamallakaan keksinyt, miksi esikoisen nimi oli Helios. Huurre taas on teoksessa koulun joulunäytelmä, joka on aivan sivuroolissa koko jutussa. Mutta eihän nimi miestä pahenna, eikä hyvin toimivaa dekkariakaan.

Joel Kangaksen tunnelmallisesta toiminnalliseksi yltyvä Lappi-dekkari Kaltio todistaa lopullisesti kirjailijan lahjakkuuden

 Joel Kangas: Kaltio. 315 sivua, Karisto 2026.

Pankkialalla työskentelevä Joel Kangas palkittiin helmikuun alussa viime vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Itse en varjolistallani nostanut Kaamosta edes ehdokkaaksi. Olen näköjään pitänyt sitä aika tylsänä peruspoliisidekkarina.

Yllätys on melkoinen, mutta mieluisa, kun jatko-osa Kaltio täräyttää kunnolla. Lappi-dekkarissa on väreilevää jännitystä, joka puhkeaa kiihkeäksi toiminnaksi. Takaumat pitävät huolta sen kutkuttavasta arvoituksellisuudesta.

Inarista lähtöisin oleva helsinkiläispoliisi Mikkal Moilanen voi huonosti. Hän on sitä mieltä, että isä teki hänen lapsuudessaan itsemurhan, joka vei mukanaan äidinkin. Jäljellä on vain pikkusisko Sunna, joka työskentelee tullissa Lapissa.

Kaamoksen monimutkaisessa ja vähän kaukaa haetussa juonikuviossa murhaaja oli Mikkalin työtoveri Erik Kainulainen. Mikkal ei tiennyt, että Erik oli myös hänen velipuolensa, jonka päämääränä oli kosto. Erik pääsi pakoon. 

Kaltion alussa Mikkal vie sisarensa Sunnan hiihtovaellukselle Inarin erämaahan tämän miesystävän Tor Erikin ja lähes erakkona elävän Samuli Lehtosuon kanssa. Mikkal ei sitä paljasta sisarelleen, mutta vaelluksen tarkoitus on viedä hänet kauas pois niin kauan kuin kostoa hautova poliisimurhaaja on vapaana.

Moitin Kaamosta siitä, että siinä ei tapahdu oikein mitään ennen loppurytinöitä, ja toivoin jatko-osaan dynaamisempaa kerrontaa. Nyt sitä saadaan. Kaltio lähtee heti oikeilla raiteilla liikkeelle. Uhka on päällä niin että tuntuu, vaikka Mikkal sitä peittelee. Alussa tavataan myös Erik, joka on tapaamassa äitiään. Hänen kohtalonsa jää edelleen auki.

Joel Kangas yhdistelee teoksen ensimmäisellä puolikkaalla jännitys- ja eräkirjallisuutta komein ilmaisuin. Esikoisessa ihmetystä herätti myös erikoisten, mutta myös omaperäisten kielikuvien runsas käyttö. Ihan kuin esikoiskirjailija olisi ladannut siihen kaiken kielellisen arsenaalinsa taitojaan todistaakseen. Kaltiossa ilmaisu on rauhallisempaa, mutta Kangaksen kielellinenkin lahjakkuus ei jää epäselväksi.

Pääjuonen välissä käydään lyhyissä luvuissa kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneessa. Paikallinen timpuri tapaa Biologiksi kutsumansa henkilön. Seuraa kiihkeä rakkaustarina, joka saa karmean lopun. Miten se vaikuttaa nykyisiin tapahtumiin? Siinä yksi jännitysmomentti.

Erämaassa nelikko pilkkii, syö kalasoppaa, tuijottaa tulta, puhuu, nukkuu syvää unta, mutta epämääräisen uhkan tunne ei päästä Mikkalia otteestaan. Jännite kasvaa, kun ilmaantuu merkkejä, että jotain voi tosiaan olla tekeillä.

Kun alkaa tapahtua, Joel Kangas pistää ison vaihteen päälle. Rytminvaihdoksesta lähtee liikkeelle kiihkeä takaa-ajo, joka jatkuu Norjaan. Kaltio muuttuu hiipivästä jännityksestä komeasti rullaavaksi toimintaromaaniksi. Syytä toiminnan käynnistymiselle ei kannata tässä kertoa, mutta vaikuttavaa meno on. 

Jostain syystä kerronnasta tulee mieleen Porin lahja suomidekkarille Arttu Tuominen uransa alkuvaiheessa, kun hän löysi lopullisesti tyylinsä. Näinköhän Kangas on next big thing suomalaisessa rikoskirjallisuudessa... 

Sen verran hiomista vielä on, että loppuratkaisu pistää äkistelemään. Siis kuka tämä pääkonna oikein olikaan ja miksi hän teki, mitä teki? Luin kirjan mielestäni huolellisesti, mutta koko jutun motiivi jäi ilmaan. Tai sitten se kerrotaan seuraavassa osassa. Käynnistyyhän Kaltiokin suoraan siitä, mihin Kaamos päättyy.

Niin tai näin, Kaltiolla Joel Kangas ottaa ison askeleen kohti suomidekkarin kärkinimiä. Tyyli on hallussa mestarillisesti, samoin juonenkuljetus ja rytminvaihdokset. Kangas siirtää poliisidekkarin ulos tutkintahuoneesta ja palavereista, ja vangitsee lukijan siihen taikapiiriin, jonka takia rikosromaanit ovat niin suosittuja. Hän myös tuntee alueen, josta kertoo. Se lisää vakuuttavuutta.

Iskelmänostalgiaa ja muusikkohuumoria Suonna Konosen uudessa aluevaltauksessa

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus. 188 sivua, Aviador 2026.

Humppakuutio on kuomuperävaunu, jossa pienet orkesterit kuljettavat soittimiaan keikoille, kerrotaan joensuulaisen Suonna Konosen kolmannen romaanin takakannessa. Musiikillisilla linjoilla siis jatketaan. Toimittaja-muusikko Konosen esikoisessa Tie päättyy merenrannalle tyylilajina oli progessiivinen rock, proge. Omaelämäkerrallinen Uncle Samsara eteni 1980-luvun suomirokin tahtiin. Humppakuutio kirjan nimessä tietää sitä, että nyt on luvassa suuri joukko osuvia iskelmäsitaatteja.

Kadonneen humppakuution arvoitus on näennäisdekkari menneestä maailmasta, tarkemmin sanottuna jostain 1990-luvun lamavuosista Joensuussa ja yleensä Pohjois-Karjalassa. Se kertoo entisestä iskelmämuusikosta ja managerista Harri Harakasta, joka yrittää rauhallisempaa elämää ja leveämpää leipää yksityisetsivänä. 

Etunimen hän kirjoittaa kuitenkin Harry-muodossa, koska se kalskahtaa paremmalta. Jos teoksen viitekehyksenä olisi rock, selitys voisi olla, että näin nimessä on enemmän Texasia. Vertauksen ymmärtävät ne, jotka tietävät, miksi Hurriganes-yhtye nimettiin tahallaan väärin.

Hiljaista on, mutta Harry Harakka saa kaljat tarjoamalla vetoapua uudelle toimelleen juopolta toimittajalta Könö Könöseltä, joka tekee hänestä ison jutun Sirmakka-kaupunkilehteen. Juoppo toimittaja on klisee, mutta basistivitsejä suoltava ja olutta imevä Könönen istuu tarinaan kuin plektra kitaristin sormiin.

Tanssiorkesteri Trio Revanssin pitäisi lähteä keikalle Lieksaan, mutta se humppakuutio soittokamoineen on kadonnut orkesterin johtajan Kauko Karvosen pihalta. Siinä keikka yksityisetsivälle.

Juonella ja dekkarillisilla elementeillä ei ole kauheasti väliä. Kadonneen humppakuution arvoitus viihdyttää rattoisasti, kun Harry ja Könö lähtevät ensin mainitun vuoden 1977 mallisella Mercedes-Benz W123:lla jäljittämään peräkärryä pitkin Joensuuta ja laajemmin lähialueita.

Muusikkohuumori ja absurdit käänteet seuraavat toisiaan. Kononen siteeraa yli kolmeakymmentä iskelmää juuri oikeissa paikoissa, ja keksii hyviä lauseita itsekin. Mersussa on vanhat talvirenkaat, "joiden nastat olivat rapisseet tienvarsien lepikoihin Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana ja Syreniuksen Elonkorjuun kitaristina". Aivan, teoksen huumorista saa kaiken irti vain, jos omaa monipuolisen musiikillisen sivistyksen.

Humppakuution arvoituksesta seuraa nostalgiaa ja arvostusta tanssipaikkojen puurtajille ja ihmisten tunnelman kohottajille, joiden leipä oli yhtä pieninä palasina kuin Tapio Rautavaaran laulussa Juokse sinä humma. "Joka lainanlyhennys on maksettu rumpua lyömällä ja lauluja laulamalla", Kauko Karvonen esittelee ylpeänä omakotitaloaan Harry Harakalle. 

Lämminhenkisen huumorin täyttämällä kirjallaan Kononen tunnustaa rakkauttaan Joensuulle ja koko Pohjois-Karjalalle. Sen voi nähdä rinnakkaisteoksena hänen Huojuva lato -biisilleen Karjalan taivaan alla, jossa "nää oudot rajaseudut mua jostain syystä rauhoittaa".

Nostalgiatripin täydentää Juho Juntusen piirtämä kansi, ja kirjan taiton on tehnyt Japa Mattila. Nimet saavat kirjan sisällön lisäksi herkälle mielelle, sillä nehän ovat tuttuja Soundi-lehden 1980-luvun lukijoille. Oliko Mattila peräti se, joka liitti toimittajien juttuihin pisteliäitä latojan huomautuksia...

Eli niin tässä taas kävi kuin ennenkin: Suonna Kononen kirjoittaa ja samanlaisia herkkyyksiä omaava lukija alkaa muistella nuoruuttaan, johon tietenkin kuuluivat rockin ohella humppatanssit talvisin työväentalolla ja kesäisin VPK:n lavalla.

Kononen on tyylinsä löytänyt, mutta varioi sitä niin, että jokaisessa romaanissa on tuore ote. En panisi pahakseni, jos hän jarruttaisi tällä kertaa uudistumistaan niin että Harry Harakka saisi toisenkin jutun selvitettäväkseen.