Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -ehdokkaat ja oma kuuden kirjan varjolista

 Suomen dekkariseura julkisti tiistaina kuusi ehdokasta Vuoden johtolanka -palkinnon voittajaksi. Suomen parhaana palkittava dekkari julkistetaan ensi vuoden helmikuussa. 

En ole toki lukenut kaikkia kotimaisia tämän vuoden dekkareita, mutta niin laajan otoksen kyllä, että kerron tänäkin vuonna oman varjolistani. Sillä ei ole yhtään samaa teosta kuin varsinaisella ehdokaslistalla.

SUOMEN DEKKARISEURAN EHDOKKAAT JA RAADIN PERUSTELUT

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

  

OMA VARJOLISTA KIRJOJEN ILMESTYMISJÄRJESTYKSESSÄ

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi

"...uuden Takamailla-sarjan ensimmäisessä osassa piirit ovat pienet ja paikalliset, ja rikosten mittakaava pysyy pitkään piilossa. Kerronta on yhtä dynaamista ja eri näkökulmia vaihtelevaa kuin aiemmissa teoksissa. Myös jännitysruuvin hidas, mutta vääjäämätön kiristyminen pakottaa jatkamaan lukemista yllättävään loppuun asti."

Koko arvio täällä.

Kari Haakana: Kunnian hinta

"Jännityskirjallisuutta aikuisille, totesin edellisestä osasta. Siihen ei ole lisättävää. Kaiken lisäksi Haakana kirjoittaa upeaa toimintaa, mutta ei jännityskirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, jossa päähenkilöiden ihmepelastukset seuraavat toisiaan. Kaikki Kunnian hinnassa on sellaista, että näin voisi olla oikeastikin."

Koko arvio täällä.

Ari Wahlsten: Pahan syleily

"Sen verran uskataa sanoa, että Wahlstenin kuvien perusteella lyhyet hiukset ovat todennäköisesti nousseet tanakasti pystyyn, kun hän on lukenut uutisia tänä kesänä. Pahan syleilyn juonikuvion yhtäläisyys todellisiin vasta sen kirjoittamisen jälkeen ilmi tulleisiin tapahtumiin on hätkähdyttävä, kylmäävä, jopa hieman pelottava."

Koko arvio täällä.

Tuomas Lius: Kova luu

"Kova luu on parasta Liusia. Hän on huumorimies, mutta pitää tällä kertaa itsensä sillä tavalla kurissa, että sitä ei ole liikaa, sitä ei venytetä, ja se mikä vitsaillaan, on oikeasti hauskaa. Nauroin jopa ääneen."

Koko arvio täällä.

Outi Hongisto: Verkosto

"Kirjan toivoisi toimivan kimmokkeena tutkiville taloustoimittajille selvittämään uskonnollispohjaisten rakennusliikkeiden taustaa ja toimintaa. On täysin pöyristyttävää, jos tavallisen ihmisen suurimman omaisuuden hintaa nostetaan ja laatua huononnetaan tietoisesti."

Koko arvio täällä.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

Venäläinen peli alkaa yhden ihmisen moraalisen valinnan seurauksilla. Loppu saa melkein haukkomaan henkeä, kun Melentjeff nostaa moraalipohdinnan kokonaan toiselle tasolle.

Koko arvio täällä.

Moraalipohdinnat nostavat Jaakko Melentjeffin trillerin Venäläinen peli korkeammalle tasolle

 

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli. 341 sivua, Enostone.

Rikospoliisi Laura Kaskin ura keskusrikospoliisin Vantaan päämajassa on ohi. Pomot ja työtoverit käänsivät hänelle selkänsä, koska Laura teki oikein käräyttämällä yhden työtoverinsa korruptiosta. Se, mikä yleisen elämänkokemuksen mukaan oli oikein, on poliisien sisäpiirin näkökulmasta väärin ja petturuutta.

Laura on karkotettu KRP:n Tampereen yksikköön Timo Lehdon tiimiin, kun hän oikeastaan jo ennen työnsä aloittamista tempautuu osaksi vaikeaa murhatutkintaa. Helvetinjärven kansallispuistosta löytyy retkeilemässä ollut tapettu mies vieressään toinen, joka makaa henkitoreissaan maassa. Lammen vastarannalla retkeillyt eläkeläispariskunta on kuullut kaksi laukausta ennen kuin heidän ylitseen lensi drooni. Vähän ajan päästä kuului vielä kolmas laukaus.

Ylöjärveläisen Jaakko Melentjeffin neljäs dekkari Venäläinen peli alkaa poliisiromaanina. On murha ja murhayritys. Henkiin jääneen miehen henkilöllisyys ei selviä. Sairaalassa toipuvaa aletaan kutsua Mysteerimieheksi.

Timo Lehto suhtautuu Virossa syntyneeseen, mutta suomalaistuneeseen Lauraan alusta asti ynseästi. Nopeasti Laura huomaa tulleensa huijatuksi. Uusi marraskuussa alkanut työsuhde kestää vain vuoden loppuun, vaikka tiimissä on paikka auki. Petturin leima on seurannut Lauraa Vantaalta Tampereelle. Uusista työtovereista Matlockiksi kutsuttu Leo Mattila ja Outi Kuhlman sentään suhtautuvat häneen ystävällisesti.

Murhattu mies on ylikomisario Anssi Metsäpalo Tampereen paikallispoliisista. KRP:n tiimillä on edessä henkisesti raskas tutun miehen surman selvittäminen.

Venäläinen peli alkaa melko tyypillisenä poliisiromaanina. Lauran tausta talon sisäisenä ilmiantajana ei ole aivan tavanomainen, mutta muuten samat poliisityypit löytyvät kymmenistä rikosromaaneista.

Alku on kuitenkin vain silmänlumetta. Teos laajenee nopeasti kansainväliseksi trilleriksi, ja keskeisten henkilöidenkin parista alkaa löytyä tutkintaan vaikuttavia salaisuuksia. Laura saa läheltään vihaviestejä, joihin Timo Lehtokin suhtautuu jämäkästi. Melentjeff vyöryttää dekkariinsa kiinnostavia elementtejä ja käänteitä. Vaikutelma tyypillisestä dekkarista karisee. Tämä on jotain enemmän.

Murhan yhteydessä Helvetinjärven kansallispuistossa kadonnutta SIM-korttia jahtaavat kuumeisesti Venäjän FSB ja Saksan sotilastiedustelupalvelu MAD. SIM-kortille on taltioitu Euroopan turvallisuuteen vaikuttavia salaisuuksia. Suuri kysymys on, miksi se edes oli metsässä.

Venäläinen peli alkaa yhden ihmisen moraalisen valinnan seurauksilla. Loppu saa melkein haukkomaan henkeä, kun Melentjeff nostaa moraalipohdinnan kokonaan toiselle tasolle. Hän tuntuu kysyvän, mitä kaikkea voidaan hyväksyä Euroopan uuden kylmän oloissa ja kansallisen turvallisuuden nimissä. Uhrataanko silloinkin suuremman asian takia yksilö niin kuin Laura Kask uhrattiin oman valintansa takia? Onko oikein pelastaa uhrattavaksi päätetty työtoveri, vaikka hän ei olisikaan täysin viaton? Ja saako sitä katsoa läpi sormien, kun tietää tulleensa ylempien taholta raskaasti jymäytetyksi?

Jaakko Melentjeffin Venäläinen peli toimii erinomaisesti ihan monipolvisena trillerinäkin, mutta se pistää miettimään tavalla, joka nostaa teoksen jollekin korkeammalle tasolle.

Saksalaistakin huumoria on, todistaa Karsten Dussen Murhat ja mindfulness

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness (Achtsam morden). Suomentanut Anne Kilpi. 349 sivua, Aula & Co.

Saksalaisen huumorin sanotaan olevan sellaista, josta syntyisi maailman lyhyin kirja. Ei pidä paikkaansa ainakaan enää. Karsten Dussen maailmanmenestys Murhat ja mindfulness on normaalin dekkarin mittainen noin 350 sivussaan. Lisäksi se on hauska. Ei mikään kuoliaaksi naurattaja sentään, vaan hykerryttävällä tavalla humoristinen. Teoksessa on vähän samaa henkeä kuin Antti Tuomaisen huumoridekkareissa, jotka myös menestyvät maailmalla.

Murhat ja mindfulness menestyy myös Netflix-tv-sarjana. Eikä ihme. Se on ihanteellinen tapaus tv-sarjaksi sovitettavaksi. Tarina on selkeä, päähenkilö omaperäinen, luvut napakoita ja vastustamattomassa juonessa riittää koukkuja viimeiselle sivulle asti.

Mistä siis on kyse?

Asianajaja Björn Diemelin päämies on suurrikollinen Dragan Sergowicz. Työ on tuonut Bjönille runsaasti vaurautta, mutta haittapuolet painavat vaakakupissa enemmän. Hän ei ole ylpeä työstään rikollisen palveluksessa. Lisäksi se on saanut Björnin avioliiton luhistumisen partaalle. Tytärtään Emilyä hän ei näe juuri koskaan, ja vaimo Katharina tekee lähtöä, koska työn ja vapaa-ajan yhteensovittamista ei käytännössä ole.

Saadakseen elämänsä järjestykseen Björn hakeutuu mindfulness-valmentaja Joschka Breitnerin pakeille oppimaan tietoista läsnäoloa.

Opit kulminoituvat, kun Dragan pilaa Björnin ja Emilyn suuresti odottaman yhteisen vapaan viikonlopun. Koska se sanotaan takakannessa, sen voi sanoa tässäkin: hän antaa Draganin kuolla, koska voi. Ja koska mindfulness-oppien mukaan "minun ei tarvitse tehdä mitään, mitä en halua. Olen vapaa".

Björn hävittää Draganin ruumiin ja alkaa esiintyä niin kuin tämä olisi mennyt omasta halustaan maan alle ja kommunikoi organisaatiolleen ainoastaan asianajajansa kautta. Mutkia matkaan tuo se, että Draganin ryhmän ja kilpailevan rosvoporukan välille on juuri syntymässä sota, ja omissakin joukoissa on petturi. Pelastaakseen oman henkensä, Björnin on tehtävä lisää murhia.

Murhat ja mindfulness on nokkela veijariromaanin ja dekkarin yhdistelmä, jossa Björn Diemel luovii ja juonii mestarinsa Joschka Breitnerin oppaan Hektisestä hitaaseen - johtohenkilöiden mindfulness neuvojen mukaan kovassa rikollisten maailmassa saavuttaakseen sisäisen rauhan ja palauttaakseen perheyhteyden. 

Teosta ei ole suotta verrattu loistavaan Netflix-sarjaan Breaking Bad. Murhat ja mindfulness vain kulkee toisinpäin: pahojen joukossa oleva mies pyrkii jättämään rikollisten puolustamisen taakseen ja elämään tavallista elämää. Sen eteen hän on valmis kaikkeen saavuttaakseen tavoitteensa. "Kaikkeen" pitää sisällään myös joukon murhia, mutta vain murhamiesten murhia.

Murhat ja mindfulness sopii kaikille rikosromaanien harrastajille, mutta erityisesti niille, jotka ovat kyllästyneet samaa kaavaa toistaviin dekkareihin. Monty Pythonin sanoin: something completely different.

Outi Hongiston erilaisessa dekkarissa rikollinen on rakennusliike

 Outi Hongisto: Verkosto. 303 sivua, Myllylahti.

Rakennusalalla pitkään työskennellyt espoolainen Outi Hongisto on tehnyt rohkean liikkeen ottaessaan uuden dekkarisarjansa aiheeksi rakentamiseen liittyvät rikokset. Kirjojensa jälkisanoissa Hongisto painottaa, ettei ole ottanut kuvaamiaan väärinkäytöksiä yrityksistä, joissa on itse työskennellyt. Ulkopuolisesta näyttää kuitenkin, että hän asettaa luotettavuutensa kyseenalaiseksi alan työnantajien piirissä.

Hans & Venla tutkii -sarjan ensimmäinen osa Grynderi ilmestyi viime vuonna. Siinä espoolainen grynderi Matti Sarpala oli valmis äärimmäisiin tekoihin tonttimaata saadakseen.

Uusi osa Verkosto käsittelee rakennusliike Armon ympärille kytkeytyvää kartellia. Liikkeen nimi tulee siitä, että sen omistajat kuten myös kyseiseen verkostoon kuuluvat kaikki muut toimijat kuuluvat samaan uskonyhteisöön. Yhteisön nimeä ei mainita, mutta tunnusmerkit viittaavat L-kirjaimella alkavaan, jonka vaikutus on erityisen voimakas Pohjois-Pohjanmaalla.

Sarjan nimi Hans & Venla tutkii johtuu siitä, että syöpää sairastava eläkkeellä oleva rikosylikonstaapeli Hans Järvelä selvittää rikoksia toimittajatyttärensä Venla Nygrenin kanssa. Grynderissä Venla oli töissä kaupunkilehdessä, mutta jymyjuttunsa ansiosta hän pääsi rikokstoimittajaksi iltapäivälehteen. Venlan työtoveri Sanna Tallgren pääsee Verkostossa perille Armon kyseenalaisista menetelmistä, mutta Venlan kontolle jää selvittää asia loppuun ja viimeistellä juttu.

Armo on rakentanut Helsingin Jätkäsaareen kerrostaloja, joiden vuosikorjauksiin se palkkaa samaan uskonyhteisöön kuuluvan Eetun. Armon johtaja on Eetun eno.

Takuukorjauksia tehdessään Eetu kiinnittää huomiota työn heikkoon laatuun ja suoranaisiin lain vastaisiin puutteisiin. Niistä tärkeimmiksi tarinan edetessä osoittautuvat rakennusmääräysten vastaiset ikkunat, jotka ovat huomattavasti halvempia kuin määräysten mukaiset.

Eetu ei voi hyväksyä selviä puutteita. Hän kamppailee omatuntonsa kanssa, mutta alkaa vuotaa tietoja samassa talossa asuvalle toimittaja Sanna Tallgrenille vaikka pelkää oman turvallisuutensa takia. Uskonyhteisön verkostot tuntuvat ulottuvan kaikkialle.

Outi Hongiston dekkareissa ei ole juuri ollenkaan kaunokirjallista kuvailua. Luvut ovat lyhyitä, joka lause vie tarinaa eteenpäin ja ajalliset loikat saavat aikaan kiihkeän tunnelman. Hans vie asiaa eteenpäin vanhojen poliisikontaktiensa kautta, Venla journalistisin keinoin. 

Verkostossa on hyvä imu ja siinä kuvatut asiat kuulostavat hurjilta. Uskonyhteisön periaate on, että omille tehdään priimaa, mutta ulkopuolisista ei ole niin väliä. Kaikki toiminta tapahtuu yhteisön omassa piirissä, ja myös raha kiertää sen sisällä. 

Hyvin kulkevaa dekkaria Hongisto kuitenkin vesittää jälkisanoissaan. Hän kirjoittaa, ettei ole työssään törmännyt kuvaamansa kaltaiseen toimintaan. Hän päinvastoin kehuu rakentamisen laatua ja asiakastyytyväisyyttä. Onko Verkoston koko hienosti rakenettu kuvio siis puhdasta mielikuvituksen tuotetta alan ammattilaiselta?

EDIT: 

Tämän arvion julkaisemisen jälkeen Hongisto kommentoi, että ei ole törmännyt aiemmissa työpaikoissaan kirjassa kuvattuihin laiminlyönteihin, "mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö alan muissa yrityksissä olisi voinut tapahtua moista".

"Myös minun verkostoni on laaja."

Jälkisanojen muotoilu johti siis kriitikon harhaan, ja nyt Verkosto näyttäytyy toisessa valossa. Kirjan toivoisi toimivan kimmokkeena tutkiville taloustoimittajille selvittämään uskonnollispohjaisten rakennusliikkeiden taustaa ja toimintaa. On täysin pöyristyttävää, jos tavallisen ihmisen suurimman omaisuuden hintaa nostetaan ja laatua huononnetaan tietoisesti.

Hongisto itse tekee suuren palveluksen tuodessaan rohkeasti julkisuuteen omalla alallaan vaikuttavaa mädännäisyyttä.

EDIT PÄÄTTYY.

On myös niin, että tutkinnassa kaikki loksahtaa Hansille ja Venlalle kovin helposti paikalleen. Onnekkaita sattumia on liikaa, että voisi puhua viimeisen päälle toteutetusta dekkarista. Loppu menee Verkostossa rautalangasta vääntämiseksi, mikä on toisaalta perusteltuakin, sillä nyt puhutaan maallikolle hyvin vaikeasti avautuvista asioista.

Kehuin elokuussa Outi Hongiston ensimmäistä sarjaa Veljet, joka on paras tietämäni kotimainen jengirikollisuutta käsittelevä dekkarisarja. Siinäkin käsiteltiin myös talousrikollisuutta. 

Hongiston uudessa sarjassa parasta on kiinnostava kaikista muista dekkareista poikkeava aihepiiri sekä Veljistä tuttu kiihkeä kerronta. Veljet on myös hyvin jännittävä kolmen kirjan kokonaisuus. Hans & Venla tutkii -kirjoista taas jännitys puuttuu kokonaan juuri liian helppojen ratkaisujen takia.

Emotionaalisestikaan ne eivät yllä Veljien tasolle, koska henkilökuvaus on niin olematonta. Se ei pitkälle riitä, että isän ja tyttären yhteys oli katkennut ja Hans suunnitteli Grynderin alussa itsemurhaa. Nyt he kuitenkin asuvat samassa talossa, ja Hansista on tullut huolehtiva isoisä Venlan kolmevuotiaalle pojalle Leolle. Kaikki juttuun kytkeytyvät hyvät ovat sitä imelyyden rajamaille asti.

Outi Hongistolla on käsissään erittäin hyvä idea dekkareille. Jos sen toteuttamiseen saataisiin lisää elävyyttä ja jännityselementtejä, lopputulos voisi olla Suomen kärkiluokkaa. 

Megasuositun Satu Rämön dekkari on ensi kerran hieman tasapaksu ja kokonaan vailla jännitystä

 Satu Rämö: Rakel. 352 sivua, WSOY.

Dekkarikirjailija Satu Rämö on ilmiö, joka jakaa harrastajat voimakkaasti kahtia. Kirjaston varausjärjestelmä kaatuu, kun fanit haluavat päästä lukemaan uusimman osan Rakelin mahdollisimman nopeasti. Samaan aikaan kirjallisissa ja myös dekkarikirjallisissa keskusteluissa toiset eivät voi pidätellä tuohtumustaan. Rämön kirjat ovat kuulemma huonosti kirjoitettuja ja menestys markkinoinnin luoma kupla.

Itse olen suitsuttanut varauksetta sarjan jokaista kolmea osaa. Hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan, hehkutin esikoisdekkari Hilduria. Odotukset jopa ylittyivät, ihastelin jatko-osaa Rosa & Björkiä. Loistaa ovelilla juonillaan, kirjoitin Jakobista viime vuonna.

Entä nyt, kun marraskuun alussa ilmestynyt neljäs osa Rakel on luettu?

Se on ihan hyvä dekkari, mutta vain perustasoa. Itselleni välittyy tekstistä, että Rakel on ylimääräinen osa siihen kokonaisuuteen, jonka Rämö oli suunnitellut aavistamatta saavuttamaansa megamenestystä. Rämö tietää toisin kuin Petteri Orpon hallitus, ettei lypsävää lehmää kannata tappaa. Siksipä tulossa on vielä ainakin viides osa, todennäköisesti enemmänkin, jos suosio jatkuu.

Rakel on sarjan päähenkilön Hildurin äiti. Rosassa & Björkissä Rämö kertoi miten hän kuoli miehensä Rúnarin kanssa tahallisessa auto-onnettomuudessa lähetettyään sitä ennen kaksi pienintä lasta isältään turvaan Färsaarille. Koska jatko-osat vaativat lisää polttoainetta, Rakelin lopussa annetaan ymmärtää, ettei onnettomuus ehkä mennytkään niin kuin aiemmassa kirjassa annettiin ymmärtää.

Rakel alkaa kylmäävästi hetkeä ennen Hildurin vanhempien kuolemaa. Rúnar on kaivamassa jäistä maata, johon hänen pitäisi haudata kotipihalla retkottava ruumis. Sitten Rakel tulee kotiin ruumista huomaamatta, ja pian he lähtevät kohtalokkaalle automatkalle.

Tarinan nykyajassa vanhaa kotitaloa asuttaa Rosa. Kun hän kaivauttaa kuoppaa jätevesisäiliölle, maasta paljastuu neljä luurankoa.

Luurangot ovat vain yksi Rakelin mysteeri. Lisäksi Isafjörduriin rantautuneesta loistoristeilijästä astuu ulos verinen mies, vanhainkodin asukkailta varastetaan tavaraa ja yksi asukas murhataan minkä lisäksi Jakob tutkii kesämökkien murtoja, joissa paikat on sotkettu, mutta mitään ei ole viety.

Rakelin suurin teema on oikeudettomien työläisten hyväksikäyttö, joka räikeimmillään ilmenee juuri meriä kyntävillä loistoristeilijöillä. Etuoikeutettuja matkustajia palvelemaan tarvitaan suuri joukko heille näkymätöntä työvoimaa, jolla ei ole mitään oikeuksia. Verinen mies on venezuelalainen Manuel, joka työskentelee aluksella eräänlaisen mafian laskuun. Jos suu ei pysy supussa, perhe kärsii.

Poliisilla ei ole asiaa alukselle ilman kapteenin lupaa. Pohjoismainen lainsäädäntö ei näille laivoille ulotu.

Hieman vastaavanlaisissa oloissa on työskennelty myös islantilaisilla kalatehtailla, kirjassa kuvataan.

Toinen Rämön teema liittyykin Islannin elinkeinorakenteen muutokseen. Länsivuonojen kaltaiset alueet elivät aiemmin kalastuksesta, nyt massaturismista.

Rakelissa on monta hienoa mysteerilankaa, mutta teos kärsii tasapaksuudesta. Mikään ei erotu. Rakel etenee tasaiseen tahtiin ilman nousuja ja laskuja kohti loppua, joka ei missään vaiheessa myöskään jännitä. Tällä kertaa ei tule tunnetta, että on pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä yksi.

Rämö jättää nyt ensi kerran hyödyntämättä Islannin luonnon ja erikoisten tapojen kuvauksen. Ehkä ihan hyvä niin. Ne olivat ensimmäisten osien suolaa, mutta niitä oli jo tällä erää riittävästi.

Rakel ei ole varsinainen pettymys, mutta ei se ole myöskään samanlaisten hehkutusten väärti kuin kolme edellistä osaa.

Muinaisten jättiläisten jäljillä Tuomas Liusin hulvattomassa seikkailujännärissä Kova luu

Tuomas Lius: Kova luu. 597 sivua, CrimeTime.

Ensin otetaan ihanan paksu kirja käteen, ihaillaan sen komeaa kansikuvaa. Sitten säädetään oma pää toiselle taajuudelle. Ihailen dekkareita, joissa realismi ja yhteiskunnallinen näkemys sulautuvat. Tuomas Liusin Etsivätoimisto Haka -kirjat ovat tästä niin kaukana kuin mahdollista. Niissä on mahdottomia tilanteita, härskiä huumoria ja ylipäätään rempseä meininki. 

Sarjan kahdeksas osa Kova luu on kaiken ihailemani vastakohtaisuudesta huolimatta ylitsevuotavan huima seikkailu ja vuoden paras kotimainen dekkari tähän mennessä, kun melkein koko vuoden kirjasato on niitetty.

Liperiläisessä etsivätoimistossa vaikuttavat elegantti ja osaava Julia Noussair sekä hänen vastakohtansa Marko Pippurinen. Kovan luun alussa Pippurinen on karannut vastuuttomaan tyyliinsä päihdekuntoutuksesta muotovalion ohjaajansa Kaian kanssa. Varsinais-Suomesta lähdetään hakemaan tajunnanlaajentajia, mutta kaksikko törmääkin kuolevaan mieheen, joka viimeisinä sanoinaan mainitsee aarteen ja Tapani Kaplaksen nimen.

Etsivätoimisto on menettänyt toimilupansa edellisen osan Sikojen lahti tapahtumien seurauksena. Se se ei edes hidasta etsiväkaksikkoa, kun he satunnaisten vaiheiden jälkeen lähtevät etsimään kuvanveistäjä Tapani Kaplasta, joka on kadonnut kohti tuntematonta 12-vuotiaan tyttären tyttärensä Aniellan kanssa. Kaplas on muinais-Suomi-fanaatikko, jolle Kalevanpojat ja muinaiset suomalaiset kuningaskunnat eivät ole kansantaruja, vaan historiallinen totuus, joka on pimitetty kansalta. Venäjän Karjalaan on piilotettu aarre, joka todistaa myytit todeksi. Se on noudettava.

Kova luu on seikkailukirja Indiana Jonesien, James Bondin, Tarzaneiden ja muiden vastaavien hengessä. Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken tapaan Noussair, Pippurinen, Kaplas, Aniella ja muu mukaan tarttuva seurue jäljittävät myyttistä muinaisesinettä, jossa piilee suunnattomia taikavoimia. Niiden välissä ilmestyneestä Tuomion temppelistä muistuttaa rankka väkivalta, jota Lius annostelee säälimättä.

Lius ponnistaa kuitenkin Lähi-idän myyttien sijaan suomalaisista taruista.

James Bondeihin kirjassa viitataan suoraankin. 

Tarzaneista muistuttaa kohtaus, jossa jonkun on laskeuduttava vaaralliseen luolaan, jossa odottaa melkein varma kuolema. Kun tässä tarinassa ei ole mustia kantajia uhrattaviksi, vastineeksi käyvät venäläiset palkkasotilaat, jotka ovat Bond-pahiksia muistuttavan Wäinö Ukonvuoren palveluksessa. Myös Oulussa isossa kartanossa asuva äveriäs Ukonvuori haluaa selvittää muinaisten suomalaisten suurimman salaisuuden, mutta pahan voimien palvelukseksi.

Liusin kirjojen tapaan meno on uusimmassakin osassa riehakkaan räyhäkästä. Vauhtia ja äkkikäänteitä riittää. Fyysisiä yhteenottoja hän kuvaa kekseliäästi. Ruumiita tulee kuin Kannaksella kesällä 1944.

Kova luu on parasta Liusia. Hän on huumorimies, mutta pitää tällä kertaa itsensä sillä tavalla kurissa, että sitä ei ole liikaa, sitä ei venytetä, ja se mikä vitsaillaan, on oikeasti hauskaa. Nauroin jopa ääneen.

Tarina etenee hirmuisella vauhdilla, eikä missään vaiheessa tule tunnetta, että 600 sivua on liikaa. Sen sijaan tulee tunne, että Tuomas Lius on kirjoittanut järkälettään jonkinlaisessa hurmiossa. Tarinan kuljetus on niin vaivatonta ja ketterää, että jokin kalevalainen taikavoima on vienyt häntä kirjaa kirjoittaessa.

Liusin tyylilajia mukaillen: toimii kuin molo riemureiässä.

Moniongelmainen toimittaja tiheässä kaappausdraamassa - Jeanette Bergenstavin toinen dekkari jännittää ja koskettaa

Jeanette Bergenstav: Yön saalistajat (Nattrov). Suomentanut Kirsi Kokkonen. 512 sivua, Docendo.

Sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta menee ohi jälkiä jättämättä, kirjoitin viime vuonna Jeanette Bergenstavin ensimmäisestä dekkarista Syntiuhrit. Niin meni, koska piti oikein tarkistaa, olenko lukenut sen, kun sain käsiini jatko-osan Yön saalistajat. Se on toinen osa sarjassa, jonka päähenkilö on moniongelmainen freelancetoimittaja Jennifer Sundin Göteborgin Torslandasta.

Bergenstav on saavuttanut toiseen dekkariinsa huiman kehitysloikan. Kun Syntiuhrit muuttui paikoin saippuaoopperaksi, on Yön saalistajat yli 500 sivun pituudestaan huolimatta tiukka paketti.

Jennifer Sundinin ongelmia ovat krooniset kivut, niistä johtuva holtiton lääkkeiden käyttö, rahapula, riitaisa avioero ja jatkuva lasten laiminlyönti, koska työ vie mennessään. Hän kirjoittaa paikallislehteen, mutta kun Torslandassa tapahtuu huomiota herättävä kuolemantapaus, iltapäivälehti Kvällsbladet työllistää ja piiskaa Jenniferiä ottamaan jutusta kaiken irti.

Alaston nuori mies on pudonnut sillalta ja jäänyt bussin alle. Onko hänet heitetty vai oliko se itsemurha? Katujengi on jo kerran ryöstänyt, pahoinpidellyt ja nöyryyttänyt Vincent Hammarénin, joka kärsi edelleen traumasta. Jengin pomo Simon Svensson on juuri vapautunut vankilasta. Onko Vincentin kuolema kosto siitä, että hän puhui poliisille?

Hammarénin kuolema jää kuitenkin sivurooliin, kun nuori nainen siepataan kadulta ja hänestä vaaditaan kolmen miljoonan kruunun lunnaita. Jennifer Sundin tempautuu täysillä tähän juttuun, ja hänestä tulee myös siepatun äidin Laura Widellin luottonainen. Sitten kidnappaajat iskevät uudelleen.

Olen karsastanut dekkareita, joissa sankaritoimittaja selvittää rikoksen poliisin nenän edestä. Yön saalistajissa on vähän tätä vikaa. Jenniferin valokuvaaja Petter Nielsen hankkii käden käänteessä tärkeän valvontakameran nauhan, jonka olemassa olosta poliisi ei edes tiedä, ja myös kopioi noin vain suljetun iPhonen sisällön. 

Toisaalta Bergenstav kuvaa kiinnostavasti Jenniferin yhteistyötä poliisilähteensä Strömbergin kanssa. Poliisi hyödyntää rikosten selvittelyssä luottotoimittajaa, ja toimittaja saa tietoa, jolla pysyy muiden edellä, mutta Strömberg myös vaikenee siitä, mistä ei voi puhua.

Entisenä rikostoimittajana Jeanette Bergenstavilla on sanansa sanottavana myös lehdistön moraalista, kun Kvällsbladetin päätoimittaja Wenche Helle painostaa Jenniferiä hankkimaan tietoja keinoja kaihtamatta.

Yön saalistajissa vuorottelevat Jennifer Sundinin yksityiselämän haasteet, työkiireet ja pimeään loukkoon kahlittujen siepattujen epätoivo ja piina. Lukiessa tuntuu monesti, että olisi tämän voinut tiiviimminkin kertoa, mutta lopulta hyvin rakennettu tarina ottaa työvoiton. Jännitys yltää korkeisiin mittoihin kekseliäästi rakennetussa loppuratkaisussa, ja Jennifer Sundin on inhmillisesti vajavainen dekkarihahmo, jota kohtaan tuntee myötätuntoa.

Ikäviä ihmisiä on moni muukin teoksen keskeisistä henkilöistä. Henkilöhahmot ovat siis ristiriitaisuudessaan uskottavia ehkä valokuvaaja Petteriä lukuun ottamatta. Yön saalistajat onkin vuoden parhaita suomennettuja ruotsalaisdekkareita. Suomenkielinen nimi on kliseiden klisee, mutta ei se sisältöä pahenna.

Ja kyllähän se Vincent Hammréninkin kuolema lopulta liittyy kokonaisuuteen.