Kalle Päätalon romaani Nälkämäki saa syvällisen ja mukaansa tempaavan taustoituksen Ritva Ylösen uudessa tietokirjassa Kalle Päätalon sota

Ritva Ylönen: Kalle Päätalon sota. 255 sivua, SKS Kirjat 2026.

Kirjailija Kalle Päätalo sijoitti itsensä lähes jokaiseen romaaniinsa jo ennen vuonna 1971 käynnistynyttä Iijoki-sarjaa, jonka hän kirjoitti minä-muodossa. Yksi onnistuneimmista on vuonna 1967 ilmestynyt dokumentaarinen Nälkämäki. Siinä kerrotaan nykyään vähän tunnetuista jatkosodan sotilasvankileireistä Kannaksella. Kivennavan Siiranmäessä sijainneen leirin oikea talousaliupseeri Kalle Päätalo on romaanissa Matti Lieko.

Päätalo-tohtori Ritva Ylöseltä ilmestyi Kallen elämäkerta vuonna 2017. Nyt elokuussa julkaistu Kalle Päätalon sota täydentää sitä mukaansa tempaavalla tavalla. Päätalon kuukautta vaille viisi vuotta kestänyt sotareissu oli sen verran erikoinen, että se ansaitsee oman kokonaisesityksensä, etenkin kun Ylönen pystyy uutteran arkistotyön kautta tuomaan uusia puolia siitä esiin.

Kalle Päätalo meni armeijaan vapaaehtoisena vuoden 1939 viimeisenä päivänä. Hänet sijoitettiin Korialle pioneerikoulutukseen. Välirauhan kesänä 1940 pioneerit kunnostivat Lapissa Suomelle elintärkeän Jäämerentien, joka oli reitti Petsamon satamaan. 

Jatkosodassa talousaliupseeri Päätalo joutui puolivahingossa ainoaan taisteluunsa elokuussa 1941. Vaikea haavoittuminen johti hänet sotilassairaaloiden ja kotilomien vuorotteluun kesäkuuhun 1942 asti. Tuli sinä aikana sairastettua myös kuppa, jota hoidettiin Lahdessa.

Kesäkuusta 1942 syksyyn 1944 Päätalo toimi sitten Siiranmäessä. Hänet kotiutettiin tuoreena aviomiehenä silloin vielä itsenäiseen Messukylän kuntaan marraskuussa 1944.

Kalle kirjoitti sotavuosistaan kuusi romaania Iijoki-sarjaan ja siis Nälkämäen muutama vuosi ennen sen aloittamista. Iijoki-sarjan romaanit kertovat sotavuosista toisenlaista tarinaa kuin muut sotakirjat, koska niissä on voimakkaasti mukana elämän jatkuminen siviiliyhteiskunnassa.

Nälkämäen nimi kuvaa sitä, että piikkilankojen taakse marssi kesäkuussa 1942 resuisia ja luurankoon asti laihtuneita miehiä, jotka tappelivat siitä, kuka saa perunankuoria syödäkseen. He olivat sotilaskarkureita, aseistakieltäytyjiä ja eri rikoksista tuomittuja, jotka sijoitettiin Kannakselle linnoitustöihin. Vangit laitettiin rakentamaan noin 90 kilometriä pitkää Vammelsuu-Taipale-linjaa ja sen linnoituksia.

Turhaan unohdetussa Nälkämäessä Päätalo kuvaa värikkäästi leirielämää. Säännöissä painotettiin kuria ja vartijoita kiellettiin ankarasti veljeilemästä vankien kanssa. Todellisuudessa Kalle Päätalon mukaan vankiparakeissa järjestettiin yhteisiä painikilpailuja ja jopa ammuttiin yhdessä pilkkaan.

Lisäksi Kalle tarkkailee tässä romaanissa ensimmäisen kerran itseään ja omia heikkouksiaan tavalla, joka tulisi myöhemmin tutuksi Iijoki-sarjan lukijoille. Herkkä ja myötätuntoinen Matti Lieko / Kalle Päätalo hankkii vangeille lisämuonaa ja varusteita kepulikonstein, mutta tulee hyväuskoisuuttaan myös huijatuksi monta kertaa. 

Viina vie Matti Liekoa niin kuin vei Kallea. Armeijassa naisten makuun vihdoin päässyt Matti / Kalle etsii lakkaamatta tilaisuuksia päästä "kastamaan kärkeä" vielä silloinkin, kun on jo naimisissa.

Ritva Ylönen kuvaa kirjassaan Kallen koko sotatien tiiviisti. Iijoki-sarjan moneen kertaan lukeneille siinä ei ole mitään uutta, mutta Päätalo-harrastuksensa kanssa alussa oleville tai sille tielle vasta aikoville yhteenveto on tarpeellinen.

Uutta on Nälkämäen perusteellinen taustoitus. Ylönen kuvaa leiriä ja sen olosuhteita niin havainnollisesti, että syntyy käsitys, millaista siellä oli työ ja toisaalta vapaa-aika. Romaanissa käytetyt peitenimet saavat todelliset vastineensa. Lisäksi Ylönen pitää mukana laajempaa jatkosodan eri vaiheiden kartoitusta, Siiranmäkeä osana sen tapahtumia ja leirien merkitystä puolustustaisteluun valmistauduttaessa.

Kalle Päätalo oli arka herrapelkoinen nuorukainen armeijaan astuessaan. Hänellä oli voimakas kokemus, että tytöt eivät hänestä tykkää, mikä tuotti henkistä tuskaa. Välirauhan aikana Kallesta kuoriutui Oulussa kyltymätön naistenmies, jolla oli useampia tyttöystäviä yhtä aikaa. Hän laskelmoi kylmästi tapaamisia sen mukaan, kenen kanssa pääsee lystäilemään sängyssä.

Köyhän nuoruuden jälkeen Kallea siivitti näyttämisen halu. Se toteutui aluksi työelämässä ylenmääräisenä röytämisenä ja itsensä piiskaamisena yhä kovempiin suorituksiin, sitten kirjailijana, jolta valmistui tuhatsivuinen käsikirjoitus vuosittain lähes 40 vuoden ajan.

Siinä välissä sota-aikana "Kalle Päätalosta sukeutui sukupuolisen kanssakäymisen ahmatti, jolle mikään ei tuntunut olevan kylliksi", Ritva Ylönen kirjoittaa. Fyysisen tyydytyksen kääntöpuoli olivat henkiset vaivat valehtelusta, vähintään hankalien asioiden salailusta, ja uskottomuudesta, joka jatkui läpi ensimmäisen avioliiton.

Kalle Päätalon sota on vuoden toinen Päätalo-aiheinen kirja. Kesäkuussa ilmestyi Maija Saviniemen toimittama Päättymätön savotta, jossa yliopistotutkijat analysoivat hänen teoksiaan monelta kantilta. Savotta tuntuu todella päättymättömältä, sillä Päätaloon liittyviä kirjoja ilmestyy edelleen lähes vuosittain, vaikka kirjailijan kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi 26 vuotta. Ritva Ylönen todistaa nyt viimeisimpänä, että niin kannattaakin tehdä, ja uusia näkökulmia on mahdollista löytää.

Harrastusta pitää yllä myös aktiivinen Kalle Päätalo -seura, jolle Ylönen lahjoittaa puolet uuden kirjansa tekijänpalkkioista. 

Kalle Päätalon sota on tärkeä lisä Päätalo-tutkimukseen, mutta se on myös ansiokas yleisesitys sotilasvankileireistä, joista ei Ylösen mukaan ole kirjoitettu erillistä tietokirjaa.

Arttu Tuomisen uusi mestariteos Hydra repii sydämen riekaleiksi

 

Arttu Tuominen: Hydra. 332 sivua, Otava 2026.

Jännityskirjailija Arttu Tuominen keksii itsensä uudelleen joka vuosi. Vaikka hän kirjoittaa melkein kaikkien muiden alalla toimivien tapaan sarjoja, jokainen teos niiden sisällä on erilainen. 

Hydra on keskimmäinen kolmiosaiseksi nousevassa huumekaupasta laajoin kaarin kertovassa Kide-sarjassa. Taas kerran tuntuu siltä, että tämä on hänen paras dekkarinsa.

Viime vuoden Alecissa oltiin lamavuodessa 1992 ja tehtiin pikaisia pistoja vuoteen 2027. Perustarinassa huumeet vyöryivät Venäjältä Lappiin. Kilpailevat kartellit teurastivat toisiaan Sallassa. Sallalainen poliisi Sami Aho ei uskonut hänelle tuputettuihin selityksiin, että juttu on ratkaistu, kun kaikki kuolivat. 

Vuoden 2027 osuuksissa helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Tommi Kivi selvitti salamurhattujen huumekauppiaiden tapausta.

Alecissa yhdeksi päähenkilöksi noussut 14-vuotias monitaituri Liina Aho on tähän aikaan sijoittuvassa Hydrassa harmaantunut viisikymppinen Alepan kassa Helsingissä.

Arttu Tuominen ottaa Hydrassa luupin alle huumekaupan koko ketjun kolumbialaisista alkutuottajista rikollisjengien hallitsemiin pariisilaislähiöihin. Yksi lonkero ulottuu Helsinkiin, missä pelihimon riivaama pankinjohtaja Juhani Roine kävelee suoraan ansaan.

Tuominen on kirjaansa varten tutustunut huumepoliisin arkeen Ranskassa. Se näkyy ja tuntuu. Elämän armottumuus kilpailevien ryhmittymien taisteluareenoiksi muuttuneilla asuinalueilla romanttisen suurkaupungin laidoilla iskee silmille. Pilvikaupungiksi kutsutussa lähiössä asuva Louis Nivel ajattelee kotialueensa muuttuneen linnoitukseksi, jonne poliisilla ei ole asiaa ilman suurta joukkovoimaa. Päätösvalta alueen asioista on asukkaiden sijaan sitä kulloinkin hallitsevalla kartellilla.

Jo ensisivuilla aavistaa, että Hydra on loistava rikosromaani, mutta tarina inhottava. Kirjallisesti lahjakkaalla Louisilla voisi olla pääsylippu pois Pilvikaupungista, mutta hänen puolestaan joutuu jännittämään. 

Suomessa Juhani Roineen poika Miro kokee raakaa kiusaamista ja välinpitämättömyyttä. 

Kolumbiassa kartellille viidakossa työtä henkensä pitimiksi tekeviä kohdellaan kuin karjaa, pahemminkin. Raskaana olevalla Estellella ei ole vaihtoehtoa, koska tytär sairastaa leukemiaa ja hoidot maksavat.

Taustalla Helsingissä Alepan kassa Liina Aho tarkkailee ja tarvittaessa iskee elementtiviidakossa kuin myyttinen vaeltava aave.

Arttu Tuominen kuljettaa moniaineksista ja lukuisista henkilöistä koostuvaa tarinaa tunnetulla taidollaan, mutta jotenkin vielä tyylitaitoisemmin kuin ennen. Tyyli vaihtelee sitä mukaa, kuka henkilöistä on milloinkin suurimman huomion kohteena. Sympaattisten hahmojen kohtaloa jännittää todella niin kuin kyse olisi oikeista ihmisistä.

Hydra on myytin peto, jonka pää monistuu, kun se katkaistaan. Se on hyvä vertaus kaiken eteensä tulevan tuhoavalle huumerikollisuudelle. Hydra haastaa ajattelemaan, eikö kokonaiset ihmisyhteisöt tuhoavalle ahneuden ja julmuuden voimalle todellakaan voida mitään. Entä jos huumeet yksinkertaisesti laillistettaisiin johonkin rajaan saakka, ja niitä kaupattaisiin Alkon kaltaisissa myymälöissä, joissa saatavilla olisi myös tukea ja neuvontaa kuiville pääsemiseksi? Eikö laillistaminen veisi ainakin pohjan pois raa´alta lapsetkin syövereihinsä nielevältä rikollisuudelta, vaikka ei muita ongelmia ratkaisisikaan?

Vuoden kuluttua päästään lukemaan, miten tarina päättyy. Ennakkotiedoissa luvataan kostoa. Ei ole vaikea arvata, että sen toteuttaa päähenkilöksi nouseva Liina Aho, joka menetti isänsä huumekauppiaille Alecissa.

Arttu Tuominen kehittelee Hydrassa tilanteita maltilla, mutta iskee kuin kobra, kun on toiminnan aika. Syvällinen henkilökuvaus vaihtuu lennossa murskaaviin tilanteisiin, jotka korostavat elämän sattumanvaraisuutta siellä, missä rikollisen sana on laki.

Hydra on Tuomisen ensimmäinen kirja, jossa poliisit ovat sivuroolissa. Pääroolissa ovat kokonaiskuva ja ihmiset huumekaupan ja sen vaikutusten eri kerroksissa. Ei ihme, että Arttu Tuomisen maine kasvaa myös maailmalla. Hyviä rikoskirjailijoita on paljon, Tuomisen kaltaisia erityisiä lahjakkuuksia vähän.

Historiaa niin, että herkempää hirvittää, kun Niklas Natt och Dag kirjoittaa esi-isistään raakuuksien Ruotsissa 1400-luvulla

 Niklas Natt och Dag: Susien leikki (Vargars lek). Suomentanut Kari Koski. 585 sivua, Johnny Kniga 2026.

Ruotsin vanhimpaan aatelissukuun kuuluva Niklas Natt och Dag nousi kuuluisuuteen 1790-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien trilogialla. Sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa oman sukunsa ja Ruotsin historiasta kertovaa romaanisarjaa, joka sijoittuu 1400-luvulle. Niklas Natt och Dag on sarjan yhden keskeisen hahmon Måns Bengtinpojan jälkeläinen 15. polvessa.

Sarjan ensimmäisen osan Toiveet ja kohtalo suomennos ilmestyi viime vuonna. Se kertoo vuonna 1434 alkaneesta kapinasta, jota johti Engelbrekt Engelbrektinpoika. 

Vuorimiesten kapina syntyi kuningas Eerik Pommerilaisen tanskalaisten voutien mielivaltaista hallintoa ja korkeaa verotusta vastaan. Rälssimiehet lähtivät tukemaan kapinaa kaataakseen vieraan kuninkaan ja kaapatakseen sen tukemaan omia pyrkimyksiään. Göksholmin linnan herra, sinisen ja kullan värejä kantavan suvun Bengt Steninpoika lähetti poikansa Månsin hakeutumaan Engelbrektin lähipiiriin, missä hän myös onnistui. Toiveet ja kohtalo -romaanin lopussa Måns tappaa pikaistuksissaan Engelbrektin, koska heidän huhutaan olevan toisilleen läheisiä miehille sopimattomalla tavalla.

Sitä ennen Engelbrekt nousi vähäksi aikaa Ruotsin päämieheksi. Valtansa hän joutui kuitenkin jakamaan Karl Bonden kanssa.

Susien leikin alussa Måns on kiidätetty turvaan kansan vihalta. Engelbrektiä pidetään pyhimyksenä. Hänen rautaisen arkkunsa luo virtaa köyhiä ja sairaita. Tuoreella pyhimyksellä uskotaan olevan enemmän voimaa kuin vanhoilla ja vakiintuneilla.

Eerik-kuningas on joutunut vetäytymään Visbyyn. Karl Bonde on noussut yksin valtakunnanhoitajaksi. Hän hallitsee koko Ruotsia kahta linnoitusta lukuun ottamatta. Ne kuuluvat sinisen ja kullan sukuun kuuluville Bengt Steninpojalle ja hänen pojilleen.

Valtataistelu jatkuu kuumana ja verisenä. Vuorimiesten kapinaa jatkamaan nousee Erik Puke, jonka poliittisen juonittelun häikäilemätön mestari Karl Bonde kukistaa petoksen kautta.

Liittolaisuudet vaihtuvat kuitenkin koko ajan. Susien leikin lopussa sinisen ja kullan suku on nostamassa kuningas Eerikiä takaisin valtaan ja syöksemässä Karl Bondea vallasta.

Niklas Natt och Dag osoittautui jo ensimmäisessä romaanisarjassaan kovan luokan kertojaksi. Toiveet ja kohtalo sekä Susien leikki edustavat järeän luokan historiallista romaania sekä ulkoisilta mitoiltaan että sisällöltään. Molemmat luovat monimuotoisen kuvan aikakautensa Ruotsista, ihmisen ikiaikaisesta julmuudesta ja todellisista valtakamppailuista, joista viimeinen sana jää vielä sanomatta Susien leikin lopussa. 

Kirjat etenevät trillerimäisellä intensiteetillä, mutta ovat kaunokirjallisestikin kihelmöivää luettavaa. Niklas Natt och Dag on tyylin mestari.

Romaanit pohjautuvat kirjallisiin lähteisiin, joita Natt och Dag ryydittää mielikuvituksellaan. Historiallisten henkilöiden persoonallisuudesta ja vaikuttimista kun ei ole mitään tietoa. Kirjailijalla on vapaus kuvitella.

Susien leikin kiehtovin henkilö on Karl Bonde. Juonittelumestari ja täysi raakalainen. Hän oli myös tavallaan esimoderni mies, sillä Karl ryhtyi elinaikanaan muokkaamaan jälkipolville mielikuvaa itsestään. Hän kirjoitutti itsestään kronikkaa, jossa petokset ja raakuudet on poistettu tai selitetty parhain päin. Karl Bonde ryhtyi luomaan muistoja kokonaan toisenlaisesta ihmisestä kuin todellisuudessa oli, kuten Natt och Dag asiaa kuvaa. 

Ja tämä siis satoja vuosia ennen kuin sana viestintätoimisto keksittiin.

Susien leikin lopussa valta on edelleen lopullisesti jakamatta. Kuningas Eerik on menettänyt valtansa ja kuninkaaksi on nostettu baijerilainen nuori herttua Kristoffer, mutta Ruotsin kuninkaana oikeastikin kolmeen otteeseen hallinnut Karl Bonde odottaa tilaisuuttaan. Romaanisarjan seuraavaa osaa jaksaa tuskin odottaa, sillä sen tapahtuma-aikana Bonde toimi ensin Turun ja sitten Viipurin linnassa, josta käsin hän hallitsi suurtaa osaa Suomesta.

Tapani Bagge avaa Shanghain ennustuksessa uuden kioskikirjavuosistaan muistuttavan sarjan

 

Tapani Bagge: Shanghain ennustus. 278 sivua, CrimeTime 2026.

Tapani Baggen rikosromaaneita lukiessa pitää aina katsoa pintaa ennen kuin mennään syvemmälle. Suurin osa nykyisin julkaistavien dekkarien kansista on valjuja. Kuvat ovat kuin jostain kuvapankista tai tekoälyn tuottamia. Jussi Kaakisella ulkoasut Baggen kirjoissa ovat näyttäviä ja täydellisessä sopusoinnussa teoksen sisällön kanssa ollaan sitten 1940-luvun Helsingissä tai vuoden 1924 Shanghaissa. Shanghain ennustuksen kannen kuva ja rakentelu mukailevat vanhan ajan jännityslukemistojen ultratyylikkäitä päällyksiä.

Bagge laittoi yksityisetsivä Mujusen tauolle viime vuonna. Uuden sarjan nimi on Shanghai noir. Ensimmäiseksi siinä ollaan vuodessa 1924. Sisällissodan, heimosotien ja Ranskan muukalaislegioonan koulima Juho Hartman jättää laivan kansimiehen paikkansa Shanghaissa ja ryhtyy katsomaan, mitä kansainvälinen miljoonakaupunki voisi tarjota pystyvälle nuorelle miehelle.

Paljonkin, lupaa selvänäkijä Madame Litvanoff heti kättelyssä: Hartman kohtaisi elämänsä naisen ja saisi työtarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä.

Molemmat ennustukset toteutuvat. Hartmanin elämän nainen on kiinalainen filmitähti Wong Qiao Hui. Työtarjouksen tekee kaikessa mahdollisessa rikollisessa toiminnassa mukana olevan Vihreän liigan johtaja Du Yuesheng. Hartmanista tulee "Isona Vaaleana" Dun luottomies.

Shangain ennustuksessa mennään kuin rikshaa vetävä kuli ylimääräisen palkkion innoittamana pitkin Shanghain kujia ja katuja. Hartmanin eteen tulee päättömiä ruumiita, rikosliigojen keskinäisiä kiistoja, nousevien kommunistien juonia sekä ase-, huume- ja naiskauppaa. Hartman nousee ja vaurastuu nopeasti Vihreän liigan arvoasteikossa, mutta pettureita ja vihollisia vaanii joka nurkalla. 

Lähimmät omat luottomiehet ovat venäläinen emigranttisotilas Anton Harlamov, jota kutsutaan Varikseksi sekä inkeriläistaustainen luutnantti Miihkali Korppi.

Shanghain ennustus muistuttaa tyyliltään ja tapahtumiltaan niitä jännityslukemistoja, joilla Bagge aloitti uransa yli 40 vuotta sitten. Hän kirjoitti 57 Jerry Cottonia ja 32 FinnWestiä ennen valtavaa kirjatuotantoaan. Shanghain ennustus tuntuu kunnianosoitukselta niitä vanhempia lukemistoja kohtaan,  Kalle-Kustaa Korkkia ja Pekka Lipposta, mutta on teoksessa viittauksia sepänsälliinkin. Silmää isketään myös Casablanca-elokuvan ja Tintti-sarjakuvien kanssa.

Monikansallinen 1920-luvun Shanghai näyttäytyy Baggen käsittelyssä eloisana ja kuumeisena rikollisten ja poliittisten juonittelujen pesäpaikkana, jossa ihmishenki ei ole edes halpa vaan täysin arvoton. 

Väkivaltaa tarinassa on rutosti ja ihan eri tavalla kuin nykyisissä valtalinjan dekkareissa sarjamurhaajineenkin. Hartmanilta lyödään taju kankaalle monta kertaa, mutta kyllä sepänsälliltä itseltäänkin irtoaa vastustajilleen. Ruumiita tulee enemmän kuin lukija ehtii laskea, koska ihmishengellä ei ole mitään väliä. Naisia ja nuoria tyttöjä ryöstetään orjatyöhön bordelleihin. Sektoreillaan järjestystä pitävät poliisit pitävät huolta lähinnä omista korruptiopalkkioistaan.

Tunnetuilla ja tunnustetuilla taidoillaan Bagge on luonut hyvin potkivan uusvanhan jännitystarinan, josta ei meininkiä puutu ja jonka kyynisellä sankarilla on puhtauttakin sydämessään. Jännityslukemistojen parissa nuoruutensa viettäneelle Shanghain ennustus on tutulta tuntuva trippi aikaan, jolloin kioskeissa myytävien lehtien roistot olivat tosiroistoja ja sankareiden moraali vaihteli sarjasta ja kirjoittajasta riippuen.

Niin mielelläni kuin luinkin Shanghain ennustuksen, niin on pakko kysyä, pitääkö jokaisen dekkarin olla osa isompaa sarjaa. Hartmanin seikkailuille nämä 278 sivua voisivat olla juuri sopiva määrä. Kioskirjojen aika on ohi eikä tässäkään ole enemmästä kyse kuin vanhan lämmittelystä.

Helena Immonen ottaa Pronssiyössä kaiken irti maailmanpolitiikan häiriötilasta

Helena Immonen: Pronssiyö. 516 sivua, Docendo 2026.

Maailmanpolitiikasta ammentavien trillerien kirjoittajille tämä aika suo mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan ennen. Edellinen kulta-aika kylmä sota kalpenee nykyajan rinnalla. Silloin asetelma oli selkeä itä vastaan länsi. Viihteessä se pelkistyi usein hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, vaikka todellisuus oli monimuotoisempi. "Hyvät" eli Yhdysvallat oli mukana vallankaappauksissa ja salamurhissa. Niin toki myös Neuvostoliitto, mutta se olikin "paha".

Venäjän hyökkäyssodan takia itä vastaan länsi -asetelma on palannut näyttämölle. Mutta on myös länsi vastaan länsi, koska Yhdysvallat horjuttaa Donald Trumpin johdolla perinteisiä liittolaisuuksia. Lisäksi ovat valtioiden sisäiset jännitteet ja eri maiden toistensa kanssa ristiin menevät hybridioperaatiot.

Suomalaisten trillerien kärkinimellä Helena Immosella on siis mihin tarttua Havu-sarjan toisessa osassa Pronssiyö. Hän käyttää mahdollisuudet täysimääräisesti. Suomen sotilastiedustelu joutuu hybridivaikuttamisen kohteeksi, mutta ei siitä suunnasta, mistä normitrillereissä. Myös Iranin tilanne on mukana Yhdysvaltojen ja Israelin viime kesänä toteuttamien sotatoimien jäljiltä. Sekä Grönlanti, jonne kaikki lopulta kulminoituu.

Lukiessa mietin, onko Pronssiyössä liikaakin teemoja, koska edellä luetussa ei ollut edes kaikki. Meneekö se jo sekavuuden puolelle? Viimeisen sivun jälkeen johtopäätös on, että ei ole mitään liikaa. Tällainen maailma on. Monta kriisiä on päällä yhtä aikaa, eikä Pronssiyössä edes käsitellä Venäjää ja Kiinaa, ja niistä jokaisen kanssa on tultava toimeen. Immonen kuvaa, kärjistäen tietysti, maailmaa sellaisena kuin se tänä outona aikana on.

Pronssiyö jatkaa Horroksen tarinaa. Sen henkilöistä Sandra Fox ja Antto Havu ovat perustamassa Lontooseen uutta hybridiuhkien torjuntayksikköä. Se pureutuu Lontoossa tapahtuneeseen iranilaisen liikemiehen murhaan, johon myös Sandran veli Oscar näyttää sekaantuneen.

 Anton äiti, Pääesikunnan uusi tiedustelupäällikkö Johanna Havu joutuu heti kiirastuleen, kun Aamulehti on julkaisemassa tulikuumaa skuuppia: Horroksen keskiössä ollut amerikkalainen Pinewood Security toteutti Suomessa salamurhan, jonka salaamiseen Suomen sotilastiedustelu osallistui. Lehti aikoo julkaista sotilastiedustelun luotettavuutta horjuttavan uutisen muutaman päivän kuluttua riippumatta siitä, suostuuko Pääesikunta kommentoimaan asiaa.

Iranilaisen murha ja Aamulehden saama kuuma tieto laajenevat Pronssiyössä kohti turvallisuuspolitiikan perimmäisiä kysymyksiä uudessa tilanteessa, jossa lähin liittolainen voi olla myös vaarallisin vastustaja. Suomessa toteutetaan mittava terrori-isku, ja Grönlantiin kohdistuu vakava uhka. 

Immonen kasaa painajaismaisia uhkakuvia toistensa päälle mestarin elkein. Pääpaino on siinä, mitä voisi tapahtua. Trillereille tavanomaisia äärimmäisiä tilanteita ja viime hetken pelastuksia nähdään, mutta Pronssiyö on ensisijassa geopoliittinen trilleri, ei yliampuvaa ramboilua.

Pronssiyön arvoituksellista kansikuvaa kannattaa katsoa vilkaisua tarkemmin. Se sisältää vihjeen siitä, mistä Pronssiyöstä teoksessa puhutaan.

Helena Immonen on tehnyt kirjaansa varten perusteellisen ja huolellisen pohjatyön. Lukuisat asiantuntijat ovat antaneet hänelle apuaan. Se heijastuu Pronssiyössä kirkkaana näkemyksellisyytenä. Sen sekä omien taitojensa ansiosta Immonen selviää teoksensa ainesosien runsaudesta voittajana maaliin. Pronssiyöstä muodostuu hyvin huolestuttava looginen kokonaisuus vaikka usko siihen hieman horjui paksua teosta lukiessa.

Ylimaallinen mysteeri Jehki on loistavalta tunnelman luojalta Tuire Malmstedtilta tähän asti suurin saavutus

Tuire Malmstedt: Jehki. 282 sivua, Aula & co 2026.

Teologi-kirjailija Jehki Valle ja hänen vaimonsa Nina ovat retkellä Tanahornissa Jäämeren rannalla Norjassa. Kesken nuotiopuuhien Jehkin kännykkä soi. Jollakin on asiaa, jonka takia Jehki sanoo käyvänsä autolla, mutta palaavansa pian. Ei palaa, vaan katoaa jäljettömiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin oikeuspsykologi Nina saa vihdoin itsensä avaamaan Jehkin työhuoneen oven. Työpöydältä löytyy editointivaiheessa ollut käsikirjoitus Kuolleiden sielujen valtakunta. Teologiaa opiskellessaan Jehki oli kiinnostunut suomalaisesta muinaisuskosta, ja kirjoittanut kolme muinaisuskontojen maailmaan sijoittuvaa romaania.

Käsikirjoituksen löytäminen sysää Ninan irtisanoutumaan työstään KRP:ssä. Hän lähtee asuntoautoksi muutetussa pakettiautossa Jäämeren rannalle Berlevågiin selvittämään, mitä Jehkille tapahtui.

Taidokkaista psykologisista jännitysromaaneista tunnettu Tuire Malmstedt kokeilee Jehkissä jotain uutta. Ei ole rikosta selvittäviä poliiseja, ei ehkä rikostakaan, onhan Jehki voinut kadota omasta tahdostaan. Sen sijaan on kolmessa tasossa tapahtuva arktinen mysteeri. 

Ensimmäinen taso on romaanin nykyhetki vuosi 2025 ja Ninan etsintä. Toinen vuosi 2015, jolloin Jehki katosi ja katoamista edeltävät tapahtumat.

Kolmannessa Malmstedt näyttää todella uudenlaista osaamista. Sitä ovat lukujen väliin ripotellut otteet Jehkin käsikirjoituksesta. Niissä ollaan muinaissaamelaisen käsityksen mukaan kuoleman maassa. On ylistä, alista, keskimaata, kaikkein alin horna, henkiä, rankaa etsiviä sieluja ja mahdollisuus hyvitykseen. 

Kuolleiden sielujen valtakuntaan Jehki on kirjoittanut, mitä tapahtui kerran. Nina ei sittenkään tuntenut miestään, ei ainakaan kokonaan.

Ninan etsinnästä, menneiden salaisuuksien vähittäisestä paljastumisesta ja toisella tasolla tapahtuvasta tarusta Tuire Malmstedt on synnyttänyt elämänsä romaanin. Jehki on kirjoitettu kauniisti hellittämättömästä kaipauksesta, joka vaatii vastauksia. Sanat ja kerronnan tapa hyväilevät lukijaa.

 Arvoituksensa Jehki säilyttää loppuun asti. Kymmenen vuoden jälkeenkin Nina saa selville, että hänelle ei aikoinaan kerrottu kaikkea. Jokin jännite vallitsi Jehkin ja hänen parhaiden kaveriensa välillä, samoin lapsuudenperheessä. 

Malmstedt kutoo näistä aineksista ja Ninan omista muistoista tiheää verkkoa, joka imaisee maailmaansa. Tässä surumielisessä jännitysromaanissa ei ole mitään jännitysromaanin tehokeinoja, mutta ylivertaisena tunnelman luojana tunnettu Tuire Malmstedt onnistuu erityisen hyvin ehkä juuri siksi. Hän ei kirjoita sitä, mitä useimmat muutkin. Hän pitää kiinni omasta tyylistään silloinkin, kun uudistaa sitä. Jehkissä tulos on erityisen vaikuttava ottamatta mitään pois Malmstedtin aiemmilta laatudekkareilta.

Kari Häkämies palaa turhaan dekkarijuurilleen Sinipunaisissa murhissa

 

Kari Häkämies: Sinipunaiset murhat. 314 sivua, CrimeTime 2026.

Entinen ministeri ja kansanedustaja Kari Häkämies on poliittisen uransa jälkeen kirjoittanut parikymmentä jännitysromaania. Erityisen ansiokas on poliittisiin kuvioihin ja tiedustelutoimintaan keskittyvä Henrik Hamilo -sarja. Niitä edeltävät dekkaritkin ovat hyviä, mutta tavanomaisia.

Sinipunaiset murhat on viides osa sarjaa, jonka päähenkilö Henrik Hamilo oli ensin pääministerin valtiosihteeri ja sitten suojelupoliisin päällikkö. Tyylikkäissä vakoiluromaaneissa näkyy kirjoittajan asiantuntemus politiikan kulisseista.

Uudessa kirjassa Hamilo on siirtynyt muodikkaasti vaikuttajaviestinnän pariin. Demaritaustaisen viestintätoimiston toimitusjohtajana hänen todellisen tehtävänsä uskotaan olevan sinipunahallituksen pohjustaminen kevään 2027 vaalien jälkeen. Henrik Hamilo luonnollisesti kiistää kaiken.

Teoksessa ollaan siis etukenossa menossa kohti ensi kevään vaaleja. Asetelma on huippukiinnostava. Lähellä toisiaan murhataan SDP:n puoluesihteeri ja kokoomuksen kansainvälisten asioiden päällikkö samalla tavalla. Molemmat ovat naisia. Onko kysymys poliittisista murhista vai jostain muusta, sitä selvittävät KRP:n konkaripoliisi Matti Joronen ja tulokas Aurora Konstari.

Verevää poliittista trilleriä odottava pettyy. Sinipunaiset muhat muistuttaa enemmän Häkämiehen poliisiromaaneja kuin aiempia Hamilo-dekkareita. Henrik Hamilo tuntuu olevan puoliksi sivuhenkilö nimikkosarjassaan, kun teos etenee hitaana perusdekkarina. Poliittisia aspekteja kyllä sivutaan Hamilon tunnustellessa maaperää eri puolueiden vaikuttajien kanssa. Mitään kovin jäntevää siitä ei synny.

Erityisesti ihmetyttää, että kahden suuren puolueen taustavaikuttajan murhat eivät tässä teoksessa vaikuta millään lailla vaalikampanjoihin tai yleensä poliittiseen elämään puhumattakaan yhteiskunnasta laajemmin. Ne tapahtuvat tyhjiössä, joka koskee vain murhia selvittäviä poliiseja sekä Hamilon lähipiiriä. 

Hamilon raskaana oleva toimittajavaimo Lotta Simula laatii murhista Helsingin Sanomiin useita merkittäviä taustajuttuja käden käänteessä kotoaan käsin. Mitään muuta hälyä Suomessa lähes ennen kuulumattomat murhat eivät aiheuta.

Ei tiedustelutoimintaa sivuavaa kirjaa ilman Venäjän hybridivaikuttamista. Sinipunaisissa murhissa se astuu kuvaan puolivälin jälkeen. Venäjä pyrkii aiheuttamaan epävarmuutta ja hajaannusta länsimaisissa yhteiskunnissa, se on selvä. Häkämiehen juonima kuvio on kuitenkin sellainen, että se on kirjoitettu ehkä vain siksi, että Venäjä on pitänyt jollain ilveellä saada mukaan juoneen sekoittamaan vaaliasetelmia. Tai ainakin yrittämään sitä.

Sinipunaiset murhat on askel taaksepäin Häkämiehen sarjassa. Tallella on hillitty tarinankerronta, mutta poliittisista asetelmista ja jännitteistä niiden erikoisasiantuntija ei saa juuri mitään irti. Se on harmillista, koska poliisiromaaneita Suomessa kyllä riittää, mutta Häkämies on ollut kirjallisesti kyvykkäimmillään politiikan ja vakoilun pyörteissä. Sillä sektorilla Suomessa on vain vähän osaajia.