maanantai 25. lokakuuta 2021

Tuskastuttavan tylsä sarjamurhaajajännäri Kameleontti jatkaa ruotsalaisen dekkarin alamäkeä



 Jonas Moström: Kameleontti (Kameleonten). Suomentanut Lauri Kulmala. 453 sivua, Gummerus.

Ensin ajattelin, että on tässä kirjassa sentään onnistunut kansi. Mustanpuhuva hahmo luo hyytävää tunnelmaa jääpuikko tai jokin sellainen käsissään. Mutta ei, ei edes kansi toimi Jonas Moströmin Kameleontti-dekkarissa. Sillä ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä teoksen sisältöön.

Gummerus julkaisee syksyllä peräti neljä Moströmin dekkaria. Niistä kolme vain E- ja äänikirjoina, ja jostain oudosta syystä perinteisenä kirjana ilmestyy sarjan viimeisin osa, jossa on viittauksia aiempiin Nathalie Svensson -dekkareihin. Se vaikeuttaa lukemista entisestään, mutta tahmeaa on muutenkin, koska kirja on taas kerran ylipitkä, ja kuten sanottu, tuskastuttavan tylsä.

Kameleontiksi kutsutaan sarjamurhaajaa, joka tekee paluun seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hän esiintyy milloin pappina, hierojana tai psykiatrina ja voitettuaan uhrinsa luottamuksen kuristaa tämän. Käyntikorttinaan Kameleontti jättää uhrinsa napaan punaisen nopan murhan järjestyslukua ilmaiseva sivu päällimmäisenä.

Kameleonttia jäljittämään kootaan profilointiryhmä, jota johtaa häntä pitkään jahdannut Ingemar Granstam. Ryhmään kutsutaan muun muassa psykiatri Nathalie Svensson ja rikostutkija Johan Axberg, joiden välillä on jännite joskus aikaisemmin olleen sutinan vuoksi.

Kameleontissa profilointiryhmä istuu pääasiassa kokoushuoneessa ja puhuu jutusta. Oikein mitään ei tapahdu. Ryhmä on juuttunut siihen, että sillä on kaksi epäiltyä, joita yritetään saada jäämään kiinni. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan edes harkita.

Moström ei saa aikaan minkäänlaista jännitystä ovelan murhaajan iskiessä kerta toisensa jälkeen ja kadotessa sitten jäljettömiin. Minkäänlaista jännitettä ei synny siitäkään, että Kameleontti lähestyy murha murhalta profilointiryhmän jäseniä, koska hänellä on jotain kostettavaa. Jännityksen huipennukseksi tarkoitettu loppuratkaisu on avuton ja murhasarjan motiivi hakee typeryydessään vertaistaan.

Kuten on monesti tullut todettua, ruotsalaiset dekkarit eivät ole entisellään, mutta vanhan kovan maineensa takia niitä kai myydään ja suomennetaan paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Ainakin Kameleontin perusteella Jonas Moström kuuluu alan turhimpiin tuttavuuksiin.

maanantai 18. lokakuuta 2021

Komisario Koskisen alkulähteillä - uusintajulkaisut ennakoivat tv-sarjaa



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies. Uusintapainos, alkuperäinen ilmestyi 1996. 255 sivua, CrimeTime.

Marraskuussa vihdoin nähdään, miltä Seppo Jokisen luoma komisario Koskinen näyttää tv-sarjaksi sovitettuna. Koskinen-sarja alkaa Ruutu-palvelussa marraskuun lopulla ja nähtäneen myöhemmin Nelosella.

Sitä odotellessa Jokisen nykyinen kustantaja on julkaissut ensimmäiset Koskiset uudelleen pokkareina. Kannessa poseeraa nimihenkilöä näyttelevä Eero Aho. Nyt on hyvä hetki palata alkuun ja tarkastaa, pitävätkö muistikuvat kutinsa. Oliko jo vuonna 1996 ilmestynyt sarjan ensimmäinen osa Koskinen ja siimamies huipputyö?

Kyllä se oli. Jokisella oli paketti heti kasassa, eikä sitä ole tarvinnut uudistaa 26 vuotta myöhemmin ilmestyneessä uusimmassa osassakaan Siipirikkoiset. Pari kertaa uransa alkuvaiheessa Jokinen kyllä yritti uudistumista, mutta heti meni pieleen. Sorin poliisilaitos ja keskeiset työtoverit Pekki, Kaatio ja Ulla Lundelin kuuluvat Koskinen-dekkariin, muuten ei tule mitään.

Siimamiehessä Koskinen on vasta ylikonstaapeli, mutta muuten jo esikoisessa ovat mukana tutuiksi tulleet elementit. Päärikos on on Hervannassa tapahtunut 16-vuotiaan tytön siimalla tehty kuristusmurha, joka saa  myös jatkoa murhaajan vaaniessa naisuhreja. Sivujuonessa Koskista työllistää Pispalassa tapahtunut kioskiryöstö. Kaksi rinnakkaista juonta kuuluvat Jokisen tyyliin. Usein ne vielä yhtyvät jossain vaiheessa, mutta nyt eivät.

Myös inhimillinen ote on heti täyttä Jokista. Koskinen ja siimamies ei ole osoittelevasti lamaromaani, mutta 1990-luvun ankea tunnelma ja leikkaukset heijastuvat siinä. Onnettomien olosuhteiden uhreja ovat myös murhaaja, joka on passitettu pois mielisairaalasta pilleripurkki taskussa sekä murhatun tytön kostoa janoava isä. 

Inhimillisyys, huumori, ripaus jännitystä ja Koskisen itsetutkiskelu - kaikki on mukana jo ensimmäisessä kirjassa. Siimamiehen alussa Koskinen on juuri täyttänyt 40 vuotta, joten pakollinen eläkeikä uhkaa parin vuoden kuluttua, jos oletetaan, että nyt 26-osaiseksi kasvaneessa sarjassa on edetty vuosi kerrallaan. Jos Seppo Jokinen olisi yhtään voinut arvata kirjoittavansa samaa sarjaa vielä 2020-luvullakin, hän olisi varmaankin tehnyt Koskisesta nuoremman.

Matkan varrella pois kirjasarjasta on jäänyt Koskisen jonkinlainen ihastus, rikososaston sihteeri Taru sekä Koskisen harrastus opetella Sorin sivuuttavien junien aikataulut. Ex-vaimoksi muuttunut Raija piipahtaa edelleen kirjoissa, samoin perheellistynyt Antti, joka oli sarjan alussa purjehdusta harrastanut teini.

Siimamiehen uusintaluennan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Koskinen-sarja on paras yhtenäinen dekkarisarja, mitä Pohjolassa on kirjoitettu. Sen rikokset ovat uskottavia  ja usein enemmän sähläyksen kuin nerokkaan suunnittelun tulosta. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kestäneet hyvin nyt jo yli 25-vuotisen kaarensa ja myöhemmin mukaan tulleet sopeutuneet hyvin. Inhimillisyyden, rikostarinan, huumorin ja keski-ikäisen miehen hapuilu ovat Jokisen kirjoissa täydellisessä sekoitussuhteessa.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Marko Kilven Undertaker etenee aina vain rankemmaksi



 Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanpelko. 347 sivua, CrimeTime.

Marko Kilven Undertaker-sarjan neljäs osa päättyi viime syksynä ydinräjähdykseen Helsingin keskustassa. Kuvittelin sarjan myös loppuvan siihen, koska mitä enää voisi olla ydinräjähdyksen jälkeen.

Viime viikolla ilmestyneessä sarjan viidennessä osassa Undertaker Kuolemanpelko saamme tietää, että meno jatkuu entistä kiihkeämpänä. Terrori-isku pienellä ydinpommilla sai aikaan suurta paikallista tuhoa, mutta sarjan keskeiset hahmot ovat edelleen elossa ja entistäkin epätietoisempia siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Niin voi olla lukijakin, sillä jatkuvajuonisessa tarinassa uusi kirja alkaa taas siitä, mihin edellinen loppui. Kirsi Hietanen on juuri tehnyt Kirsin kirjanurkassaan hyvän yhteenvedon siitä, miten tähän on tultu ja mihin ollaan ehkä menossa.

Undertaker on myös Saarnaajaksi kutsuttu suurrikollinen, jonka peitteenä on aito hautaustoimisto. Pauloihinsa hän on kietonut tavallisen Tuomaksen, joka kietoutuu yhä syvemmälle rikosten ja murhien verkkoon, vaikka ei tahtoisi.

Kuolemanpelon alku on Tuomaksen ja hänen tyttöystävänsä Marian selviytymistaistelua ydinräjähdyksen jälkeen. Hetkellinen turva löytyy Undertakerin eli Jarmo Kiven yhdestä piilopaikasta kunnes he joutuvat uuteen vaaraan. Nyt myös Maria joutuu venyttämään moraaliaan eloonjäämistaistelussa. Tuomas huomaa jo toimivansa ja puhuvansa kuin Kivi, jonka otteesta hän on pyrkinyt eloon. Pahuus synnyttää lisää pahuutta.

Monella rintamalla kiihkeästi etenevässä jännärissä poliisi yrittää ymmärtää ydinräjähdystä. Romaanin todellisuudessa Eurooppa on kaaoksessa talouskriisin takia ja äärioikeisto nousee. Kriisin vuoksi EU-johtajat ovat koolla Helsingissä, mutta oliko keskellä Senaatintorin mielenosoitusta räjähtäneen pommin tarkoitus tappaa heidät vai levittää pelkoa?

Räjähdyksessä kadonneen tutkinnanjohtaja Saaren ryhmä on yhtä lailla ymmällään. Helsingin lentokentällä on pienkoneellinen ammuttuja miehiä ja Saarnaajaa pakkomielteisesti jahdannut Saari näyttää sittenkin olleen oikeilla jäljillä. Aiemmissa osissa Saari on itse joutunut vangituksi rikoksista epäiltynä.

Myyttinen Saarnaaja eli Jarmo Kivi on Kuolemanpelossa mukana vai takaumissa. Aiemmissa osissa on väläytelty hänen menneisyytensä liittyvän joten vuoden 2004 tsunamiin Khao Lakissa. Nyt selviää, että Kivi oli siellä perheineen paossa jotain, kun tuhotulva  pelasti hänen henkensä, mutta vei perheen. Sen enempää hänen menneisyydestään ei Kilpi ei vieläkään kerro, mutta tsunamista syntyi se Jarmo Kivi, jolla on vahva kytky kansainväliseen rikollisuuteen, mutta myös itsellään tappajat perässä. 

Nyt kerrotaan sekin, miten Kivi keksi tavaramerkkinsä uhrin kuristamisen nippusiteellä.

Vanhempi konstaapeli, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Marko Kilpi aloitti dekkarikirjailijana vuonna 2007. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja oli tyypillinen poliisin kirjoittama poliisiromaani, joka on paljon velkaa lajilegenda Matti-Yrjänä Joensuulle. Kilpi on myös Joensuun lisäksi ainoa dekkarikirjailija, joka on saanut korkeakirjallistakin arvostusta pääsemällä Finlandia-ehdokkaaksi.

Vuonna 2017 tuli täyskäännös ja Kilpi alkoikin kirjoittaa poliisipäähenkilön sijasta ammattirikollisesta, jolle ei löydy vertaa suomalaisessa rikoskirjallisudessa.

Undertaker-sarja on kiihkeä, ultraväkivaltainen ja arvoituksellinen dekkarikokonaisuus, joka ei päästä otteestaan uusimmassakaan osassa. Jatkoa jää janoamaan, sillä viimeisessä kohtauksessa ladataan taas seuraavan osa odotuksia herättävä alku.

Marko Kilpi teki oikean ratkaisun aloittaessaan Undertakerin. Päteviä poliisiromaaneja kirjoittavia poliiseja meillä riittää, mutta ei ketään toista näin hurjan rikollisen pyörityksen kuvaajaa. Loistavan kirjoittajan teksti on kuumaa kuin hitsausliekki.

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Risto Isomäki visioi taas suuria uudessa trillerissään Atlantin kuningatar



Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. 394 sivua, Into.

Afrikasta voitaisiin rahdata valtavia määriä siellä nopeasti kasvavaa biomassaa kuiviin autiomaihin ja Pohjois-Eurooppaan. Tropiikissa sen säilöminen ei onnistu kuumuuden ja kosteuden takia, mutta aavikoilla ja arktisella alueella biomassa sitoisi hiiltä tehokkaasti.

”Jos kasaisimme puuta ja muuta biomassaa kymmenen metriä korkeiksi keoiksi ja suojaisimme ne sateelta ja maavedeltä, kullekin hehtaarille olisi esimerkiksi Suomessa ja Venäjällä mahdollista varastoida sata kertaa enemmän hiiltä kuin kasvavaan metsään.”

Näin visioi jännitys- ja tietokirjailija Risto Isomäki uusimman trillerinsä Atlantin kuningattaren jälkisanoissa.

Atlantin kuningatar on tuttua tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkitun Isomäen trilleriosastoa. Toiminta on suurempaa kuin James Bondissa, sillä tämäkin kirja sijoittuu muutaman vuosikymmenen päässä olevaan tulevaisuuteen, joten vakiosankari Lauri Nurmella on käytössään ihmelaitteita, joista edes Q ei osaa unelmoida. Jännityksen ja toiminnan taustalla on kuitenkin Isomäen laaja tietomäärä tulevaisuuden uhkista ja myös tieteeseen pohjautuvia ratkaisuesityksiä niihin.

Viihteen varjolla saa siirretyksi paljon tietoa, joka jäisi suurelta yleisöltä lukematta puhtaassa tietokirjassa.

Atlantin kuningatar on yli kilometrin pituinen ja 300 metriä leveä laiva, jolla Isomäen aiemmista Lauri Nurmi -trillereistä tuttu SunWind-yhtiö aikoo kuljettaa jäätä pohjoisesta etelään ja trooppista biomassaa etelästä pohjoiseen. Jäävuorien hinaaminen etelään on vallitsevassa todellisuudessa mahdotonta, mutta noin vuoteen 2050 sijoittuvassa jännitysromaanissa kaikki on toisin. Ratkaisu on ihmeaine aerogeeli, jolla laiva eristetään.

Hyvin kevyen aerogeelin lämmöneristyskyky on poikkeuksellisen hyvä ja siihen on pantu paljon toiveita talojen eristeenä oikeassa elämässä. Toistaiseksi aerogeelin hinta on estänyt siitä tehtävien eristeiden yleistymisen.

Atlantin kuningattaressa aerogeelin muutkin ominaisuudet ja mahdollisuudet herättävät suurta kiinnostusta. Aerogeelistä valmistetut iskunkestävät puvut esimerkiksi ehkäisisivät vanhusten lonkkamurtumia tehokkaasti, millä on suuri kansanterveydellinen ja -taloudellinen merkitys.

Trillerin juoni on yksinkertaisesti se, että fossiiliteollisuuden edustajat haluavat estää Atlantin kuningattaren onnistumisen ja lähettävät siksi tuhansia palkkasotureita tuhoamaan sen neitsytmatkallaan Nigerian Lagosiin. Näissä merkeissä Lauri Nurmi tapaa taas sarjan aiemmista kirjoista tutun vihollisensa Brunelin.

Atlantin kuningatar on todellinen visioiden runsaudensarvi. Aerogeelin lisäksi Risto Isomäki kertoo ihmiskuntaa uhkaavan malarian leviämisestä ilmaston lämmetessä. Ehkä yli puolet kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä on kuollut malariaan. Bantuheimoihin kuuluvista mustista afrikkalaisista suuri osa on immuuneja malarian vaarallisimmalle muodolle, mutta valkoihoisille eurooppalaisille se on tappava lääkkeistä huolimatta.

Väestönvaihdosta huolestuneiden oikeistopopulistien kannattaisi kannattaisi siis tiedostaa ilmastokriisi, Isomäki neuvoo.

Atlantin kuningattaressa hän ottaa suorasukaisesti kantaa myös lähestyvään HX-hankintaan: ne rahat ovat menossa kankkulan kaivoon.

Väitettään hän perustelee pistämällä Lauri Nurmen pelaamaan sotapelin everstiluutnantti Johan Hallmannin ja kenraali Niilo Männistön kanssa. Pelin lähtötilanteessa Nurmi on myynyt Suomen F35-hävittäjät pois ja ostanut rahoilla ilmatorjuntaohjuksia, raketinheittimiä ja telatykkejä. Sitten Nurmi torjuu niillä ja hyppymiinoilla Venäjän hyökkäyksen Suomeen.

Isomäen trillerissä näkyvät samat ansiot kuin hänen aiemmissakin trillereissään. Tietopohja on vankka ja tulevaisuuden mahdollisuudet mieltä kiihottavia. Toimintakohtaukset ovat isoja ja poikkeuksellisen kekseliäitä.

Myös ongelmat ovat entisellään. Niistä suurin on runsas keinotekoinen ja aika kökkö dialogi, jossa asioita väännetään rautalangasta niin kuin Spede Pasasen loppukauden elokuvissa. Atlantin kuningatar on oikein hyvä trillerin ja tietokirjan yhdistelmä, mutta kustannustoimittajan tiukalla otteella siitä olisi saanut loistavan.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Simone Buchholzin Mexikoring: Aavan meren tuolla puolen olisi toinen elämä



 Simone Buchholz: Mexikoring. Suomentanut Anne Kilpi. 302 sivua, Kustantamo Huippu.

Mexikoring on neljäs osa Simone Buchholzin syyttäjä Chastity Rileystä kertovissa dekkareissa. Kun en ole aiempia lukenut, tämän jotenkin angstisen naisen henkilöön oli vaikea päästä sisälle, mutta ainakin kirja on uutta ja erilaista pääasiassa pohjoismaisia rikosromaaneja lukevalle. Buchholz kirjoittaa karmeista tapahtumista, mutta hänen kielessään ja koko kirjan otteessa outoa kepeyttä.

Tarina alkaa autopalosta Hampurissa. Siinä kuolee bremeniläinen Nouri Saroukhan, jonka kautta Buchholz esittelee mhallamien kansanryhmän. He ovat tulleet Saksaan kurdipakolaisina libanonilaisilla tai turkkilaisilla papereilla, mutta ovat suurimmaksi osaksi ilman mitään kansalaisuutta. Kyseessä on hyvin suljettu klaaneihin perustuva rikollisyhteisö. Pojat opetetaan jo lapsina varkaiksi, tytöt pakkonaitetaan suvun sisällä, Rileyn kokoama ryhmä oppii bremeniläiseltä rikospoliisilta Baumannilta.

Jos Buchholzin / Baumannin kuvaus on totta, huonosti tunnetut mhallamit ovat naisille pahempia kuin talebanit Afganistanissa.

Nouri Saroukhan on sukutaustaansa Hampuriin paennut mhallami. Onko suku murhannut vakuutusyhtiössä menestyksekästä uraa tekevän miehen kostoksi? Siinä juttu, jota Chastity Riley työparinsa komisario Ivo Stepanovicin sekä muun ryhmän kanssa selvittää.

Niin kuin usein dekkareissa, todellinen tarina kulkee rinnalla takaumissa. Niissä palataan Nourin lapsuuteen ja ainoaan todelliseen ystävään Aliza Anteliin, joka myös haaveilee pääsystä pois ankeasta todellisuudesta. Aikuisina he tapaavat uudestaan Hampurissa. Syntyy ajatus jättää kaikki ja häipyä aloittamaan uusi elämä Meksikossa. Mutta kuten laulussakin sanotaan: siivetönnä en voi lentää, olen vanki maan. 

"...perheklaanit tai klaaniperheet, joita Saksaan on ilmaantunut, ovat erittäin suljettuja. Lapset syntyvät niihin eivätkä saa juuri mahdollisuutta päästä ulos, on hengenvaarallista edes yrittää. Halusin kirjassani kuvata, mitä seurauksia aiheutuu ihmisille ja heidän elämälleen, kun heiltä puuttuu vapaa tahto klaanin sääntöjen puristuksessa", Buchholz kertoi Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä vuonna 2019.

Mexikoring palkittiin Saksan parhaana dekkarina vuonna 2019. Itse en päässyt sisään teoksen kaksijakoiseen maailmaan. Sen tarina on sysisynkkä, mutta kerronnallinen ote päähenkilöiden runsaine juopotteluineen kuin toisesta romaanista. Vaikutelmaa vahvistavat lyhyiden lukujen lievästi humoristiset väliotsikot.

torstai 30. syyskuuta 2021

Tarina hukkuu kiireeseen ja melskeeseen Remeksen uusimmassa



 Ilkka Remes: Lohikäärmeen isku. 428 sivua, WSOY.

Siitä on jo aika kauan kun Ilkka Remeksen aina syyskuussa ilmestyvä trilleri oli kotimaisen dekkarivuoden huippu. Uudet tekijät tulivat rinnalle ja menivät samantien ohi vuosia sitten.

Syksyn 2021 uutuus Lohikäärmeen isku vahvistaa kuvaa, että Remes on enää entinen mestari. Teoksen ainekset on totutusti poimittu kansainvälisen politiikan uusimmista käänteistä ja istutettu Suomessa huipentuvaan uhkaan. Ennen niistä syntyi kihelmöivää jännitystä jota lukiessa saattoi vain ihailla Remeksen kykyä olla niin tiukasti kiinni siinä, mitä tapahtuu juuri nyt ja jopa ennakoida tulevaa.

Lohikäärmeen iskussa aineksia on valtavasti: Kiinan Wuhanissa tehdyt laboratoriokokeet, joiden tulosten salassa pitämiseksi ollaan valmiita tappamaan, uiguurit, Kiinan nouseva asema yleensä, Venäjän presidentti ja häntä vastaan Englannista käsin taisteleva oligarkki, hermomyrkyt sekä Suomen kireä demaripääministeri ja hänen irakilaistaustainen erityisavustajansa, joka on oikeasti suurvallan vakooja.

Aineksia on paljon, henkilöitä vielä enemmän ja kaikkein eniten Lohikäärmeen iskussa on taukoamatonta toimintaa. Hosumista ja melskettä on niin paljon, että se hukuttaa tarinan suurvallan joutumisesta kiristyksen kohteeksi. 

Henkilöistähän Remeksen kohdalla ei kannata sanoa mitään. He ovat yhtä tönkköjä kuin aina ennenkin, mutta ei se alkuaikojen hyvissä kirjoissa häirinnyt, kun jännityksen kehittely oli niissä niin hyvää.

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Jari Tervo pyyhkii pölyt suurmies Agricolasta



 Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. 456 sivua, Otava.

Hauska, huikea, härski, hulvaton. Tätäkin kaikkea on Jari Tervon romaani Mikael Agricolasta (noin 1510 - 9.4.1557)  ja muutamasta muusta 1500-luvun suurmiehestä. Suurmiehiä, ihmisinä pieniä olivat Agricolan elämän varsitielle osuneista ne suurimmat, kuningas Kustaa Vaasa ja tsaari Iivana Julma.

Eikä varma omista pyrinnöistään ole myöskään pitkänimisen romaanin päähenkilö. Luoda nyt kieli jota ei ole kansalle joka ei osaa lukea.

Tervo kuljettaa Agricolaa tämän tunnettujen vaiheiden kautta Pernajan Torsbyn kylästä Wittenbergiin Martti Lutherin oppilaaksi ja sitten Turusta Moskovaan Kustaa Vaasan lähettämänä rauhanneuvotteluihin tsaari Iivanan kanssa. Paluumatkalla hän kuoli Uudenkirkon pitäjässä Karjalan kannaksella. 

Agricola on "Suomen kirjakielen isä" ja hän jätti jälkeensä mittavan kirjallisen tuotannon. Näistä ponnistuksista Tervo kertoo vain sen, mistä Agricolan innostus suomen kieleen hänen mielestään sai alkunsa. Kiitos kuuluu Olof-isän piika Malinille, joka toraili ukkonsa Vaiva-Sturen kanssa. Malinin haukkumasanoja noin 11-vuotias Olofinpoika merkitsi muistiin hiilellä laudankappaleille: hölttäperse, cianvittu, lemuhenki, lustitarha, lipilaari...

Ennen kuin kirjat on kirjoitettu, Luther anoo Kustaa Vaasalta suosiota suomenkielisen Biblian kustantamiseen. Kun kirjat on kirjoitettu, Agricola lähtee haluttomana viimeiselle matkalleen, koska se on kuninkaan tahto. Välivaiheen Tervo jättää romaanissaan väliin.

Puitteet ovat oikeasta elämästä, mutta niiden sisällä Tervo heittää huikeita tarinoita toisensa perään. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa on romaani ja kirjailijalla vapaus kirjailla omiaan. Romaani on mehevien juttujen kokoelma, jossa painottuvat hengenmiesten ruumiilliset nautinnot itsesaastutuksesta herkkujen mässäilyyn ja hyvien juomien kallisteluun.

Romaanin Wittenberg-osuus on kuin vanhan ajan seikkailukirjasta. Agricola ja hänen lapsuudentoverinsa Petrus, Malinin ja Vaiva-Sturen poika, mutta oikeasti Agricolan velipuoli, kohtaavat rosvoja ja harhailevat tiettömillä taipaleilla etsiytyiessään Torgauhun, jossa tohtori Hieronymus Döring voisi parantaa Agricolan kaatuvatautisuudesta. Parantaja päätyy lopulta roviolle, kuten myös Paavin murhaajaksi itsensä paljastava rouva Müller, kaksikon vuokraemäntä. Suomalaiskaksikko pääsee pakenemaan paikalta takaisin Tohtori Martin pakeille Wittenbergiin.

Usko ja taikausko kilvoittelevat ihmisten mielissä. Ruotsin itämaassakin palvotaan rinnakkain vanhoja jumalia ja uutta, koska molemmille on aikansa ja paikkansa.

Tarkoituksellista tai ei, Pääskyistä voi lukea myös Tervon kommentaareja nykyajan ilmiöihin. Rauhanneuvottelut Moskovan Kremlissä tuntuvat rinnastavan Iivanan Venäjän nykyiseen tsaariin Putiniin.

Vihapuhe osattiin 1500-luvullakin. Luther ja Englannin kuningas Henrik Kahdeksas solvaavat toisiaan enemmän kuin yhteen twiittiketjuun ikinä mahtuu. Sika, tomppeli, emävalehtelija, ovat suuren uskonpuhdistajan luonnehdintoja kuninkaasta. Myrkkykäärme, helvetin alimman suolenpoimun ahnas susi, paskamieli ja saastekieli, puolestaan Henrikin näkemys Lutherista.

Kaikkia Jari Tervon kirjoja en ole saanut luetuksi loppuun. Kielellinen ja kerronnallinen kikkailu ovat niissä tuntuneet itsetarkoituksellisilta. Pääskyissä kaikki on tasapainossa. Kerronta on tervomaista tavalla, joka  vain lisää sen nautittavuutta. Ihan kuin hän tavoittaisi groteskin ajan ja monien groteskeiksi muuttuvien hahmojen olemuksen asettamalla sanansa juuri näin. Historia herää henkiin - no, ainakin Tervon versio historian eräistä vaiheista, jotka ovat tavattioman merkityksellisiä juuri meille suomalaisille.