torstai 24. marraskuuta 2022

Hulda-sarjan kirjoittanut Ragnar Jónasson oli aika seppä jo esikoisessaan


 

Ragnar Jónasson: Lumisokea (Snjóblinda). Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. 312 sivua, Tammi.

Keväällä 2021 Hulda Hermannsdóttir valloitti Islanti-dekkarien koko ajan kasvavan suomalaisen ystäväjoukon. Ragnar Jónassonin surumielisen trilogian avausosa Pimeys vakuutti henkilökuvauksellaan, yllätyksellisyydellään ja omaperäisyydellään. Kolmiosainen kokonaisuus oli ammattimiehen loppuun asti hioma lukuelämys.

Entä miten toimii Jónassonin kymmenen vuotta ennen ensimmäistä Huldaa kirjoittama esikoisdekkari Lumisokea? Erittäin hyvin. Hänellä oli henkilökuvaus heti hyvin hallussaan, samoin kaukana kaikesta olevien paikkojen miljöö ja mielentila.

Hulda-sarjan kirjat tapahtuvat eristyneissä ympäristöissä. Sellaiseksi voi laskea myös parhaat päivänsä kauan sitten nähneen kalastajakylä Siglufjördurin ainakin dekkarin tapahtuma-aikaan joulu-tammikuussa. Satoja kilometrejä Reykjavikista pohkoiseen sijaitseva kylä tai pieni kaupunki on muutenkin vaikeakulkuisen tien päässä. Nyt sankat lumisateet eristävät sen totaalisesti niin kuin hienossa islantilaisessa tv-dekkarissa Loukussa

Liekö Jónassonin kirjalla ollut osuutta tv-sarjaan ainakin ideatasolla, sillä alkuteos ilmestyi vuonna 2010 ja Loukussa-sarjan ensimmäinen kausi vuonna 2015.

Siglufjörduriin päätyy poliisiksi Jónassonin ensimmäisen sarjan päähenkilö Ari Thor melkein hetken päähänpistosta. Reykjavikilainen ajelehtijatyyppi Ari Thor on viittä vaille valmis poliisi, kun Siglufjördurin poliisin päällikkö Tómas soittaa ja tarjoaa työpaikkaa. Hetkeäkään miettimättä ja tyttöystävänsä Kristínin mielipidettä kysymättä hän päättää lähteä satojen kilometrien päähän kaupunkiin, "jossa ei koskaan tapahdu mitään".

Sitten tietysti alkaa tapahtua, koska kyseessä on dekkari. Ensin kuolee yhdellä muinoin ilmestyneellä romaanilla itsensä kirjailijalegendan asemaan saattanut Hrórlfur paikallisen teatterikerhon harjoituksissa. Tapaus näyttää onnettomuudelta, mutta pian näytelmän pääosan esittäjän avovaimo Linda löytyy pihaltaan henkihieveriin pahoinpideltynä.

Siglufjördurissa kaikki tunteva Tómas on haluton pitämään Hrólfurin tapausta muuna kuin onnettomuutena. Ari Thor taas haluaa näyttää kyntensä ensimmäisessä jutussaan. Sitkeän poliisityön ja päättelyn kautta avautuu näppärästi sommiteltu vyyhti sisäänlämpiävän kaupungin salaisuuksista ja useammankin miehen likaisesta menneisyydestä. Romaanin nykyajan lomassa kulkevissa lyhyissä luvuissa kuvataan erästä aiemmin tapahtunutta ryöstöä hyytävin kääntein. Vähitellen sekin aukeaa Lumisokeassa.

Taitavaksi poliisiksi ensimmäisessä jutussaan osoittautuva Ari Thor on henkilökohtaisessa elämässään hieman hukassa niin kuin Hulda kymmenkunta vuotta myöhemmin. Hän on loukkaantunut Kristínille, koska nainen ei ymmärrä häntä, mutta ei pääse alkua pidemmälle, kun pitäisi selvittää asiaa puhelimessa. Siglufjördurissa hän ajautuu suhteeseen pianonsoiton opettajansa Uglan kanssa, mutta saa siitäkin huonon omantunnon. Kristínin näkökulmaa äkkipäätökseensä hän ei osaa edes ajatella, mutta Ragnar Jónasson rakentaa siitä yhtä puitetta sarjan seuraavaan osaan Tuhkayö.

Pohjoismaiden myydyimpiin dekkarikirjailijoihin lukeutuva Ragnar Jónasson näyttää jo esikoisessaan taiturin merkkejä. Lumisokea ei ole kovin jännittävä teos, mutta se on tavallista mietitympi kuka sen teki -mysteeri.

maanantai 21. marraskuuta 2022

Camilla Greben uusimmassa kihelmöi pitkästä aikaa, kuka sen teki



 Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Välkommen till Evigheten). Suomentanut Sari Kumpulainen). 457 sivua, Gummerus.

Kuka sen teki, ei ole moderneissa pohjoismaisissa dekkareissa ollut olennainen kysymys enää pitkään aikaan. Ne kuvaavat usein sitä, miksi se tehtiin, mitkä olivat olosuhteet.

Dekkaripalkintoja niittäneen Camilla Greben uusinta lukiessa herää pitkästä aikaa vastustamaton halu mennä etukäteen viimeisille sivuille lukemaan loppuratkaisu. Niin kovan jännitteen hän luo heti Ajasta ikuisuuteen -teoksensa ensimmäillä sivuilla. Ei kuitenkaan kannata. Kannattaa malttaa ja nauttia psykologisen jännityksen taiturin täyteläisestä juonesta.

Grebe lassoaa lukijan otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla. Kustannustoimittaja, menestyskirjailija Gabriel Andersenin vaimo Lykke Andersen tuodaan sairaalan tutkimusosastolle verisenä ja käsiraudoissa. Tyylilajin perusteella on tapahtunut todennäköisesti murha, mutta sitä ei saada tietää vielä pitkään aikaan.

Nopeasti siirrytään ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin elokuuhun, jolloin Andersenien Ikuisuus-nimisessä maalaistalossa valmistaudutaan kesäjuhlaan. Grebe virittää sielläkin heti odotuksen, että jotain kauheaa on kehkeytymässä.

Gabriel Andersen on hieman Jan Guillouta muistuttava pitkän historiallisen romaanisarjan luonut kirjailija ja kustantamon rahasampo. Lykke on noussut vähitellen samassa kustantamossa avustavista töistä merkittävien kirjailijoiden kustannustoimittajaksi. Idyllin täydentävät 17-vuotiaat kaksospojat Harry ja David.

Elokuinen ilta kääntyy yöksi. Tapahtuu murha, joka suistaa Andersenien elämän raiteiltaan. Romaanin nykyhetkessä Lykke suostuu puhumaan vain kahdeksan vuoden takaista murhaa tutkineelle Manfred Olssonille. Hänellä on siihen hyvä syy.

Valtavan taitava Camilla Grebe sekoittaa Ajasta ikuisuuteen -dekkarissa klassisen suljetun huoneen rikoksen tämän päivän psykologiseen jännitykseen, pakkomielteisiin ja taitavaan manipulointiin. Teos kulkee upeasti ja pakottaa kääntämään sivun toisensa jälkeen. Loppuratkaisu saa ähkimään nautinnosta.

Viime vuonna ilmestyneessä Veteen piirretyssä viivassa päähenkilö joutuin pohtimaan, kuinka hyvin voi tuntea edes kaikkein lähimmän ihmisen. Samaa teemaa on tässä uutuudessakin. Camilla Grebe on tyylilajinsa suvereeni mestari.

torstai 17. marraskuuta 2022

Bolsevikkien vallankaappausta seurasi pöyristyttävien veritekojen sarja sisällissodassa, jossa kaikki syyllistyivät julmuuksiin


 


Anthony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota (Russia - Revolution and Civil War 1917-1921). Suomentanut Markku Päkkilä. 620 sivua, WSOY).

Yksi kohta tämän hetken tunnetuimman sotahistorioitsijan Anthony Beevorin uusimmassa teoksessa hymyilyttää. Kun Venäjällä vallan kaapanneet kommunistit, bolsevikit, olivat alakynnessä sisällissodassa vuonna 1918, puna-armeijaan värvättiin entisiä tsaarin upseereita. Ideologisista syistä luokkavihollisina pidettyjä upseereita ei kuitenkaan voitu kutsua sanalla "upseeri". Siispä he olivat "sotilaallisia erityisasiantuntijoita".

Kiertoilmauksilla on siis vähintään yli satavuotinen perinne. Ukrainassa käymäänsä sotaa Venäjä kutsuu sotilaalliseksi erityisoperaatioksi.

Muuten ei paljon naurata. Venäjän vallankumous ja sisällissota on ihan hirveää luettavaa. Vladimir Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, mutta Neuvostoliiton perustaminen oli katastrofi sen jalkoihin jääneille ihmisille. Sisällissodassa kuoli 12 miljoonaa ihmistä.

Suomessakin suurin menoin vielä 1980-luvulla juhlittu Lokakuun vallankumous oli itse asiassa psykopaatti Leninin johtamien bolsevikkien toimeenpanema vallankaappaus. Se onnistui, koska bolsevikit olivat muita poliittisia ryhmittymiä järjestäytyneempi, kurinalaisempi ja häikäilemättömämpi joukko.

Sen ainoan kerran, kun puolueen kannatus mitattiin vaaleissa kesällä 1917, bolsevikkien tulos oli nykyisten tietojen mukaan kymmenen prosentin hujakoilla.

Kiertoilmausten lisäksi toinen asia muistuttaa nykyisestä sodasta Ukrainassa. Kun valta kaapattiin, sitä seurasi silmitön omaisuuden rikkominen, ryöstely ja paskominen sisätiloihin.

Sisällissodassa tappamisen vimma sai valtaansa kaikki osapuolet, punaiset, valkoiset, taisteluihin osallistuneet kasakat, kiinalaiset ja tshekit. Ei riittänyt, että valtaajat tuhosivat kokonaisia kyliä, kaikki miehet, naiset ja lapset. Tappaminen ei riittänyt, vaan sen haluttiin olevan niin julmaa kuin mahdollista. Ihmisiä hirtettiin lyhtypylväisiin, poltettiin elävältä, hukutettiin, kidutettiin hengiltä - mitään rajaa ei ollut.

Omia ei säälitty yhtään. Bolsevikit ottivat jo sisällissodassa käyttöön tavan, jossa eturintaman takana olivat ampujat valmiina teloittamaan perääntyvät tai taistelusta kieltäytyvät. Kuolemanrangaistus omia kohtaan oli käytössä muutenkin.

Miksi valkoiset lopulta hävisivät sisällissodan? Beevorilla on useita selityksiä. Yksi oli epäonnistuminen liittolaispolitiikassa. Valkoiset upeerit halusivat palauttaa tsaarin imperiumin, mikä olisi tarkoittanut Baltian maiden ja Suomen itsenäisyyden menetystä. Se vei heiltä ulkovaltojen tuen.

Toinen on valkoisten julmuus, he eivät siinä suhteessa olleet yhtään parempia kuin bolsevikkivihollisensa.

"Valkoisten riveissä oli liian monta pahimman lajin ihmistä. Armottomassa epäinhimillisyydessä bolsevikit olivat sen sijaan vailla vertaa", Beevor päättää kirjansa.

Teoksena Venäjän vallankumous ei ole yhtä vangitseva kuin Beevorin toista maailmansotaa kuvaavat kirjat Stalingrad ja Berliini 1945. Uutuus kuvaa sisällissodan eri rintamien tapahtumia turhankin pikkutarkasti, mikä alkaa puuduttaa. Ehkä tapahtumista olisi sen sijaan voinut tehdä vähän enemmän yhteenvetoja. Tappaminen oli koko ajan samanlaista.

Tällaisenakin Beevorin teos on silti värisyttävää luettavaa. On tuskallista, että runsaat sata vuotta myöhemmin Venäjällä ovat samat opit käytössä. Väkivallan kieli on ainoa kieli, jota maan johtajat osaavat, olivat he sitten tsaareja, kommunisteja tai nykyinen diktaattori.


maanantai 7. marraskuuta 2022

Liza Marklund palasi huipulle



 Liza Marklund: Suonsilmä (Kallmyren). Suomentanut Antti Autio. 379 sivua, Otava.

Piitimessä syntyneen Liza Marklundin dekkareita on myyty 17 miljoonaa kappaletta. Niistä ensimmäinen, vuonna 2000 suomennettu Uutispommi nostatti pientä kohua siitä naurettavasta syystä, että kannessa oli Marklundin oma kuva. Kirjallisissa piireissä ei katsottu hyvällä tapaa markkinoida teosta samalla keinolla, joka esimerkiksi äänilevyteollisuudessa on ollut käytössä vuosikymmenet.

Itselleni rikoksiin sekaantuvasta toimittaja Annika Bengtzonista kertovasta kirjasarjasta riitti vain esikoinen. Uutispommi tuntui pinnalliselta aikana, jolloin Henning Mankellin raskasmielinen suosikkisarjani Kurt Wallanderista oli juuri päättynyt.

Marklund ilmoitti lopettavansa dekkarien kirjoittamisen vuonna 2015, mutta niin vain vuosi sitten ilmestyi suomeksi uuden sarjan avaus Napapiiri. Kirjailijan synnyinseudulle sijoittuva teos sai niin hyvät arvostelut, että jatko-osa alkoi kiinnostaa. Hyvä että alkoi, sillä nerokas Suonsilmä vetää jalat alta yllätyskäänteillään.

Suonsilmä alkaa monien dekkarien tapaan menneisyydestä. Uuden sarjan päähenkilön poliisipäällikkö Wiking Stormbergin vaimo Helena katosi 30 vuotta sitten marjamatkalla. Hänen uskotaan vajonneen Kallmyrenin hillasuolla suonsilmään ja kadonneen ikiajoiksi. Pelastuspartio löysi hyönteisten pahoin syömän Helenan tyttövauvan viime hetkillä suon reunalta.

Elokuussa 2020 syöpädiagnoosin juuri saanut Wiking selvittelee Stenträskissä tapahtunut asevarkautta, kun hänen ja Helenan poika Markus saa uhkaavan nimettömän kirjeen. Joukkotuhoaseiden testauspaikassa Basenissa työskentelevä Markus on saamassa ylennyksen, mutta kirjeessä häntä vaaditaan kieltäytymään siitä millä hyvänsä tekosyyllä. Allekirjoituksena on epäsäännöllisen muotoinen viisisakarainen tähti. Samanlainen, jolla Helena oli allekirjoittanut omat viestilappunsa Wikingille, kun  he olivat nuori pari.

Tavallisena vanhenevasta poliisimiehestä kertovana dekkarina alkanut Suonsilmä muuttaa muotoaan yllättäviin suuntiin. Kuka Helena oli, onko hän sittenkin elossa ja miksi Markus ei saisi ottaa vastaan unelmatyötään? Paljon kysymyksiä, joihin Marklund antaa todellisuudesta ammentavia vastauksia. Tässä ei voi kertoa niistä yhtään enempää, ja tämäkin oli ehkä liikaa, jotta jokainen lukija saa itse kokea, millaista on joutua / päästä taitavan kirjoittajan myllytettäväksi.

Poikkeuksellisen taitavan tarinan lisäksi Marklund ottaa kaiken irti synnyinseudustaan. Pohjoinen taitaakin nyt olla pohjoismaisten dekkarien megatrendi.


tiistai 1. marraskuuta 2022

Vimmaisen karheat jäävyväiset Jana Kipolle



 Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem). Suomentanut Outi Menna. 320 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin sensaatiomaisen hyvä Jana Kippo -trilogia saa arvoisensa päätöksen viimeisessä osassa Sitten menin kotiin. Heti alussa veli kuolee ja ruumiista syntyy kiista. Haudataanko hänet kotiin Smalångeriin, jossa on raskaana oleva tyttöystävä vai Kukkojärvelle äidin viereen, jossa on uskonyhteisöön kuuluva raskaana oleva morsian, tai enää entinen morsian.

Aloituksessa on vinoa huumoria, mutta vain siinä. Smirnoff vyöryttää Jana Kipon, edelleen janakipon, sekavia miessuhteita  ja väkivallan perintöä, joka seuraa kaikkialle. Pohjoisen pikkukylässä isä, taatto, kuritti ja raiskasi lapsiaan, kunnes veli tappoi hänet. Päätösosassa mennään ajassa taaksepäin Tukholmaan, missä miesystävä, pörssimeklari, raiskasi ja hakkasi Jana Kipon melkein hengiltä. Sai kyllä maksaakin siitä korkojen kera.

Veljen hautaamisen jälkeen Jana Kippo palaa Tukholmaan, jossa hänen savitöistään on näyttely. Työt menevät kaupaksi hyvällä hinnalla, mutta Jana kiinnostuu uuden naisystävänsä Nikkin isän kiviveistoksista. Yksin etelässä saaressa asuva yrmeä Mikkel antaa hänen olla ja opettaa alkeitakin, mutta pääasiassa haluaa olla yksin. Mikkelin välit Nikkiin ovat poikki, ja niin Nikki haluaa niiden pysyvänkin.

Saaresta Jana Kippo palaa pohjoiseen, jossa hänen tyttärensä Dianan isä John on kuolemassa syöpään. Sen jälkeen levottoman Janan on aika päättää, missä se koti on, ja onko hänestä edes kotiutumaan lopullisesti mihinkään.

Jana Kippo -trilogiassa naidaan, ryypätään, riidellään, tapellaan, sekoillaan, kuollaan. Tyttäret ovat pistäneet välit poikki isiinsä. Elämä on armotonta kamppailua väkivallan varjossa. Vain veljestään Jana Kippo on varauksettoman riippuvainen. Edellisessä osassa hän yritti saada veljen pois Kukkojärven vanhoillisesta uskonyhteisöstä. Kolmannessa osassa he käyvät keskusteluja veljen kuoltuakin. Mitään muuta varmaa suuntaviittaa hänellä ei tunnu olevan.

Näistä aineksista voisi syntyä sysimustia ja lohduttomia romaaneja, mutta taitavan Karin Smirnoffin käsittelyssä tulos on kaunokirjallisesti jäätävän vaikuttava kokemus. Smirnoff on upea kirjoittaja, jonka ratkaisu jättää muut välimerkit kuin pisteet pois, vain parantaa lukukokemusta.

Jana Kippo ei ehkä pysty solmimaan pysyviä ihmissuhteita, ei edes aikuiseen tyttäreensä Dianaan, mutta selviytyjä hän on.

Tämän jälkeen Karin Smirnoffin ohjelmassa on jotain ihan muuta. Hän kirjoittaa seuraavat osat jatkamaan Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Kolme edellistä, täysin tarpeettomalta tuntuvaa, kirjoitti David Lagercrantz, mutta Karin Smirnoffin käsissä Lisbeth Salanderin tarina voi saada vaikka kuinka hurjia uusia käänteitä. Ainakin se on mahdollisuus, jota ei voi ohittaa.

maanantai 31. lokakuuta 2022

Ollikaisten tyylikäs jännäri välttää nordic noirin kliseet ja väkivallalla mässäilyn



 A.M. Ollikainen: Kiikku. 304 sivua, Otava.

En pidä mahdottomana, että kirjailija voittaa samana vuonna julkaistuilla teoksillaan sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon että vuoden parhaan dekkarin Johtolanka-palkinnon. Aki Ollikaisen nimi todennäköisesti luetaan, kun Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ensi viikolla. Hänen neljäs romaaninsa Kristuksen toinen tuleminen on ollut syksyn yksimielinen arvostelumenestys.

Aki Ollikainen on puolet trillereitä kirjoittavasta nimimerkistä A.M. Ollikainen, jonka toinen teos Kiikku ilmestyi samoihin aikoihin Kristuksen toisen tulemisen kanssa. Toinen puoli on hänen vaimonsa Milla Ollikainen, jolta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolme pätevää pohjoiseen sijoittuvaa dekkaria, mutta sen jälkeen ei omillaan mitään.

Kiikku ei ole mitenkään ylivertainen tämän vuoden kotimaisten dekkarien joukossa, mutta kyllä se on erittäin hyvä. Sellainen, jonka palkintoraati voi nostaa ykköseksi monien muiden joukossa. Taso on Suomessa niin kova, ja tapana on, että kerran palkittua ei palkita uudelleen ainakaan kovin nopeasti. Se sulkee monta kovaa konkaria pois valinnasta.

Ollikaiset eivät peitelleet vuosi sitten ilmestyneen Kontin yhteydessä antamissaan haastatteluissa sitä, että dekkarilla oli tarkoitus paikata perheen taloutta. Kriitikkojen suositukset kaunokirjallisista teoksista eivät vielä tarkoita, että niiden kirjoittamisella eläisi. Kontin käännösoikeudet myytiinkin kymmenkuntaan maahan.

Hyvin toiminut Kontti nojasi nordic noirin perinteeseen, mutta oli riittävän omaperäinen siinä missä etenkin ruotsalaiset ovat tehtailleet surutta kopioita kopioiden perään.

Kiikku toimii vielä enemmän aivan omillaan hyvänä suomalaisena rikoskirjana, jossa loppuun käytetystä nordic noirista muistuttaa vain mahdottoman hankala ja todelliselle elämälle vieras murhatapa. Tässä tapauksessa rikoskomisario Paula Pihlaja saa tutkittavakseen murhasarjan, jossa uhrit on hirtetty lasten keinulautaa hyväksi käyttäen. Uhri on pakotettu seisomaan keinun koholla olevaan päähän naru kaulassaan. Toisessa päässä on hiljalleen tyhjäksi valuva hiekkasäkki.

Ensimmäistä murhaa luullaan itsemurhaksi. Sitten oranssin nailonköyden päässä roikkumasta löytyy kuuluisa vuorikiipeilijä Otto Paljakka. Liikkeellä on sarjamurhaaja, jolle keinulaudalla on erityinen merkitys.

Kiikun kannessa luvataan "tiukkarytmistä jännitystä nordic noirin uudelta huippunimeltä". Onneksi näin ei ole. Varmaotteisesti kirjoitettu teos etenee rauhallisesti Paula Pihlajan henkilökuvaa syventäen, mutta antaa tilaa myös muulle tutkintaryhmälle. Ote on enemmän pohtiva kuin "tiukkarytminen".

Nordic noirista muistuttaa mutkikkaan murhatavan lisäksi se, että päähenkilö on nainen, jolla on salaisuus menneisyydestä. Siihen vihjattiin jo Kontin lopussa ja nyt se kerrotaan kokonaan. Teoksen viimeinen sana paljastaa, että hänellä on toinenkin salaisuus. Se asettaa kirjasarjan jatkon mielenkiintoiseen tilanteeseen. Voiko se enää edes jatkua?

Murhaepäiltyjä on vain Otto Paljakan lähipiiri. Syyllinen tulee silti yllätyksenä, mutta kuka sen teki, ei tunnu kovin tärkeältä. Kiikku on varautuneen Paula Pihlajan henkilötarina sekä tarina lasten kaltoinkohtelusta ja elämästä syyllisyyden tunteen kanssa.

Hyvää sivustatukea Paulalle antaa tässäkin dekkarissa hölösuinen Aki Renko, joka vie puheliaisuudellaan tutkintaa yllättävästi eteenpäin. Muut tutkijat Hartikainen ja Karhu jäävät sivurooleihin, mutta kummassakin on potentiaalia nousta isompaan rooliin tulevissa osissa, jos niitä tulee.

Kiikussa tehdään kauheita murhia, mutta Ollikaiset eivät kuvaa tekoja eivätkä uhrien kauhua, vain lopputulosta. Sekin erottaa Kiikun lajitovereistaan, joissa ideoiden ehtyessä on alettu panostaa enemmän julmuuksilla mässäilyyn.

Ehkä koko nordic noirin voisi jo unohtaa. Se tuotti muutaman erinomaisen tv-sarjan ja kirjan, mutta on selvästi jo kadonnut muualta paitsi mainoslauseista. Niissäkin kannattaisi luottaa suomalaiseen omaperäiseen osaamiseen.


tiistai 25. lokakuuta 2022

Tornado jatkaa Ilkka Remeksen alamäkeä, diplomaatti Anssi Leino onnistuu paremmin esikoistrillerissään Teheranin koura




 Ilkka Remes: Tornado. 446 sivua, WSOY.

Anssi Leino: Teheranin koura. 249 sivua, Storytel.

Vuonna 1997 ilmestyi suomalainen trilleri, jota ei olisi suomalaiseksi uskonut. Nimimekki Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä oli maailmanluokan tasoa oleva jännäri poikkeuksellisen hyvällä idealla. Vaihtoehtohistoriassa tapahtuvassa teoksessa Suomi oli Neuvostoliiton peukalon alla oleva kansandemokratia, jolle ovela juoni palautti aidon itsenäisyyden.

Monta muutakin hyvää trilleriä Remekseltä tuli seuraavina vuosina, mutta esikoinen taitaa jäädä hänen parhaakseen. Laadullinen alamäki on jatkunut niin pitkään, että on vaikea kuvitella hänen nousevan enää edes keskikastiin suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Liuta uusia nimiä on pyyhkäissyt kirkkaasti ohi viime vuosina.

Nyt sen tekee myös pitkään diplomaattina toiminut Anssi Leino esikoisellaan Teheranin koura, joka ilmestyi ensin ääni- ja e-kirjana, loppukesällä myös painettuna. Leino on 20-vuotisella diplomaattiurallaan työskennellyt ulkoministeriön Persianlahti- ja Keski-Aasia-tiimien vetäjänä Helsingissä sekä Suomen suurlähetystöissä muun muassa Abu Dhabissa.

On siis luontevaa, että Teheranin koura sijoittuu Abu Dhabiin ja Iraniin. Napakassa jännärissä kolme suomalaista Abu Dhabissa työskentelevää muovialan insinööriä erehtyy kalastusretkelle Iranin ominaan pitämille vesille. Rannikkovartiosta ottaa heidät kiinni ja miehet siirretään Bandar Abbasin vankilaan.

Kun diplomaattiset yritykset miesten vapauttamiseksi eivät auta, uutena lähetystösihteerinä Abu Dhabissa aloittanut Antero Heinonen ajautuu suojelupoliisin Krista Vuoren kanssa suoraan toimintaan yhdessä Iranin arabikapinallisten kanssa. Alkaa uskalias operaatio, jossa vankilaan tunkeutumalla yritetään pelastaa kolme suomalaista, joille vakoilutuomio tietäisi mahdollisesti kuolemanrangaistusta.

Teheranin koura kuuluu jännärisyksyn miellyttäviin yllätyksiin. Uutena kirjoittajana Anssi Leino hallitsee trillerin lainalaisuudet, mutta tuo siihen omalla taustallaan myös uutta. Maailmanpoliittinen peli on tässä lajityypissä itsestäänselvyys, mutta Leino tuo mukaan myös diplomaattiset nyanssit. Hänellä on kuitenkin älyä olla rasittamatta lukijaa liikaa niillä. Rauhallinen tempo, kiihdytys ja huipennus ovat hyvässä tasapainossa vauhdikkaaseen takaa-ajoon yltyvässä trillerissä. 

Ihmiskuvaus on tärkeämpää kuin tekniikalla briljeeraaminen, mikä sekin on Leinon valtteja esimerkiksi juuri Remekseen verrattuna. Ei siinä kyllä tässäkään teoksessa kovin syvälle päästä muiden kuin Antero Heinosen kohdalla.

Tämän syksyn Remes puolestaan valitettavasti vahvistaa kuvaa entisestä suuruudesta. Siinä missä Teheranin kourassa on tehokkaasti kerrottu selkeä tarina, Tornadossa on aivan liikaa kovan luokan juoniaihelmia. Lopputulos on suorastaan tylsä. Ei ole kerronnassa imua eikä Remes saa jännitystä syntymään kovasta yrityksestä huolimatta.

Tornado on sekava keitos, joka hukkuu nimenomaan aiheidensa runsauteen. Pääjuonessa venäläiset yrittävät lamauttaa Ruotsin uuden huippuluokan sukellusveneen. Trillerin todellisuudessa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, mutta silti Venäjän ja USA:n sotilasjohtajat ovat tulossa Königstedtin kartanoon salaiseen tapaamiseen, jonka aiheena on Iranin ydinasehanke. Mukana on myös suomalaisten idänkaupan veteraanien ja entisten keskustapoliitikkojen salainen UKK-operaatio, jolla yritetään estää Suomen Nato-jäsenyys ja turvata kauppasuhteet Venäjällä sodasta huolimatta.

Eikä tämäkään riitä. Yhden päähenkilön toiminnan motiivina on puolison koronakuolema. Remes väittää, että Suomessa ja Ruotsissa annettiin tietoisesti ihmisten kuolla koronaan, kun tavoiteltiin laumasuojaa. Sitten on vielä huumekauppaa ja yöllinen yliajo, jossa nuori äiti kuolee.

Kun mukaan vielä laskee valtavan määrän henkilöitä ja silppuisen kerronnan, on vaikea pysyä kärryillä, mistä Tornadossa on lopulta kysymys. Eikä siinä oikein tunnu muusta olevan kuin pahvisten henkilöhahmojen säntäilystä sinne tänne.

Ilkka Remeksellä on ollut monessa teoksessaan maagiselta tuntuva kyky ennakoida tulevia tapahtumia. Tällä kertaa todellisuus ehti ensin. Suomen Nato-prosessi oli keväällä niin nopea, että sen tulos ei ole ehtinyt teokseen. Lokakuussa tuntuu hassulta lukea jännäriä, jossa asia on auki. Se ei tietenkään ole Remeksen vika, mutta muilta osin Tornado on taas yksi pettymys jo aika pitkässä ketjussa, joita entinen ykkössuosikkini on tuottanut.