Ilkka Remeksen trilleri viihdyttää pitkästä aikaa, hurjavauhtisessa teoksessa Venäjän kosto Suomelle on vain yksi juonne

 Ilkka Remes: Pimeyden sydän. 472 sivua, WSOY.

Siitä on vuosia kun olen viimeksi päässyt kehumaan muinaisen ykkössuosikkini Ilkka Remeksen uutta trilleriä. Nyt se tapahtuu. Pimeyden sydän on viihdyttävä vauhtijännäri. Se on kuin Jason Bourne -elokuvat, joissa sankari sarjaselviytyy kiperistä tilanteista onnella ja nokkeluudella. Tai Remeksen itsensä toinen jännäri Karjalan lunnaat vuodelta 1998 huikeine ajojahteineen.

Yksi Pimeyden sydämen pääjuonista on Venäjän kosto Suomen Nato-jäsenyydestä. Remeksen skenaario on huolestuttava. Niin paljon vahinkoa voi tehdä niin kevyellä kalustolla.

Se on kuitenkin vain yksi juonilinja ja huipentuu vasta lopussa. Sitä ennen Remeksen tämänkertaisen sankarin Mikko Jalavan on jätettävä palaamatta vankilomalta ja matkustettava Hollantiin. Sieltä olisi isolla rahalla olisi ostettavissa todistusaineistoa, joka puhdistaa hänen vakoilusta syytetyn isänsä nimen.

Jalava itse on vankilassa kunnianloukkauksen takia. Hän on syyttänyt Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa, mutta todisteita ei ole. Nyt niitäkin on luvassa ja rahoituksessa auttaa Mikko Jalavan saama yllätysperintö, joka sisältää muhkean osuuden Kongossa toimivasta kaivosyhtiöstä.

Kongo, kaivos ja kolonialismi. Entinen ja nykyinen. Remes käsittelee aina suurvaltapoliittisia kysymyksiä. Pimeyden sydämessä aihe on Venäjän ja Kiinan kilpajuoksu Afrikan luonnonvaroista. Siihen viittaa kirjan nimikin. Pimeyden sydän on myös Kongoon sijoittuva Joseph Conradin vuonna 1899 ilmestynyt klassikkoteos.

Kaivosyhtiön osakkeita perinyt Jalava joutuu sekä kiinalaisten että venäläisten jahtaamaksi. Samaan aikaan hänen naisystävänsä Joanna on pinteessä tutkittuaan omin päin Seppo Materon toimia. Jännitystä syntyy kahdella rintamalla ja kolmannella venäläiset valmistelevat iskuaan Suomea vastaan.

Pidän Pimeyden sydämestä toisin kuin muista uudista remeksistä kahdesta syystä.

Ensinnäkin suurvaltapoliittinen vehkeily on tässä teoksessa taka-alalla ja Jalava vain pelinappula siinä. Tällä kertaa ei ole niin, että käytännössä koko maailman pelastaminen on yhden suomalaisen harteilla. Pimeyden sydän on rennointa Remestä. Huumoria ei totuttuun tapaan ole yhtään, mutta mielikuvituksellinen seikkailu yltää paikoin komeisiin mittoihin. Erityisesti pidän käärmeiden osuudesta Jalavan kujanjuoksussa.

Toiseksi Suomi on nyt Natossa. Remeksen ei tarvitse enää sisällyttää kirjaansa vaivaannuttavia turvallisuuspoliittisia puheenvuoroja liittoutumisen välttämättömyydestä.

Entisestä jäljellä ovat ontot henkilöhahmot. Sille ei voi mitään, että samalla kentällä operoiva Helena Immonen tekee kaiken paremmin ja uskottavammin. Joka syksy vuodesta 1997 ilmestyneellä uudella Remeksellä on silti paikkansa, jos ote säilyy jatkossakin yhtä pinnistämättömänä it´s only rock'n'roll-hengessä.

Härskin hauskaa menoa Tuomas Liusin liioittelevassa jännärissä Sikojen lahti

 

Tuomas Lius: Sikojen lahti. 555 sivua, CrimeTime.

500 sivun tuolla puolen Sikojen lahti huipentuu megalomaaniseen lopputaisteluun Pohjois-Karjalan syvässä metsässä jossain Venäjän rajan lähellä. Vaikutteet Tuomas Lius on todennäköisesti ottanut lukuisista toimintaelokuvista, joissa räjähdykset repivät maata ja takaa-ajot seuraavat toisiaan, mutta alakynnessä oleva vetää pitemmän korren oveluudellaan. Ja on mukana myös annos Sergio Leonen länkkäreiden dramaattisia lopputaisteluja.

Sikojen lahti on Liusin viides etsivätoimisto Hakasta kertova jännäri. Se on jotain aivan muuta kuin mihin suomalaisessa rikoskirjallisuudessa on totuttu. Realismista ei ole tietoakaan, kun Liperissä etsivätoimistoaan pyörittävät Julia Noussair ja Marko Pippurinen panevat tuulemaan. Lähin vertailukohta ovat Antti Tuomaisen komedialliset jännärit, mutta Lius panee paljon härskimmäksi ja brutaalimmaksi, ja kiihdyttää vielä kovemmille kierroksille kuin Tuomainen.

Liusin huumori on monesti oikeasti hauskaa, mutta sitä on liikaa. Teoksessa on paljon viittauksia populaarikulttuuriin. Teenpä minäkin yhden. Tuomas Lius toimii kuin viihdemoguli Spede Pasanen myöhäiskaudellaan. Koomisia tilanteita venytetään loputtomiin ja selitetään niin perin pohjin, että ainakin tämä lukija kyllästyi. Onneksi perinteisessä kirjassa on helppo hypätä yli, kun vitsi jatkuu ja jatkuu.

Komiikasta pitää huolen levottomasti höpöttävä ja vastuuttomasti käyttäytyvä Pippurinen, joka vetää välistä teinityttöjen etsivätoimiston saaman keikan kadonneen papukaijan etsimiseksi, mutta onnistuu huiputtamaan Hakalle myös rahakkaan homman liikemies Tapio Witkan henkivartijana tämän vieraillessa juhlatilaisuudessa Parikkalassa. Se keikka päättyy Witkan pojan Joonaksen sieppaukseen. Lunnaiden sijaan sieppaajat vaativat Witkaa myymään halvalla omistamansa Vaaralahden suojelualueen Eco Milestone -nimiselle yhtiölle. Sieppauksen tekijät toimivat nimellä Vihreä kaarti.

Tuomas Lius pyöräyttää käyntiin yhden Suomen kaikkien aikojen dekkarikarusellin. Siinä riittää rempseää meininkiä, yliampuvan värikkäitä tyyppejä, kantria soittava palkkamurhaaja, kieroja liikemiehiä ja yllättäen kaiken mekastuksen keskellä myös ekologista otetta. Sikojen lahti muistuttaa Carl Hiaasenin ekodekkareita, joita suomennettiin 1990-luvulla, mutta tässäkin tapauksessa Liusilla kaikki on isompaa ja röyhkeämpää.

Sieppausdraaman ensimmäinen käänne ei varsinaisesti yllätä, mutta siinä vaiheessa jäljellä on useampi sata sivua. Se onkin vasta alkua, kun tarinan konnat pettävät toisiaan ja Vaaralahden ikimetsästäkin löytyy yhtä ja toista arjen yläpuolelle nousevaa karmaisevaa. Ja lisäksi se kadonnut papukaija.

Marko Pippurisesta kuoriutuu kaiken hölötyksensä ja häröilynsä keskellä pätevä toimintasankari, kun on tosipaikka. Egyptiläistaustainen Julia Noussair on viileä huippuammattilainen, joka voi tehdä yhteistyötä Pippurisen kaltaisen sählärin kanssa vain tällaisessa liioitellussa mielikuvitusmaailmassa.

Teoksen alkupuolella ihmettelin, miten tällainen kirja voi olla peräti 550-sivuinen. Kyllä se voi ja sivumäärän mittaluokka on pitkitettyjä huumorikohtauksia lukuun ottamatta perusteltu. Hävyttömän viihdyttävä dekkari, kustantaja mainostaa takakannessa. Pitää paikkansa. Tuomas Liusin mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja ollenkaan. Kaikki tässä teoksessa on yliampuvaa, mutta juuri viihdearvo on huikea ja lopulta kokonaisuus osoittautuu loogiseksi vaikka siihen päädytään todella monen mutkan kautta.

Ruotsin parhaan dekkarikirjailijan Tove Alsterdalin Syväsatamassa poliittinen lähihistoria ja sukutarina kietoutuvat yhteen

Tove Alsterdal: Syväsatama (Djuphamn). Suomentanut Kari Koski. 364 sivua, Aula & Co.

Pakahduttava monikerroksinen dekkarin ja kaunokirjallisuuden yhdistelmä. Määritelmä sopisi jokaiseen Tove Alsterdalin romaaniin. Juuri ilmestynyt Ådalen-sarjan kolmas osa Syväsatama on sitä vielä enemmän. Kun poliisikonstaapeli Eira Sjödin alkaa selvitellä joen pohjasta löytyneen luurangon arvoitusta, jäljet johtavat poliittiseen kuohuntaan vuosikymmeniä sitten, mutta tulevat myös lähelle hänen oman sukunsa tarinaa.

Alsterdalin Ådaleniin sijoittuvissa dekkareissa on aina läsnä alueen teollinen ja poliittinen menneisyys. Ne kietoutuvat nykyhetkeen, jossa menneestä muistuttavat suljetut satama-alueet, lakkautetut sahat ja lahoavat talot. 

Aikoinaan poliittisesti tulipunainen alue muistetaan historian kirjoituksissa Ådalenin laukauksista. Vuonna 1931 Ådalenissa nykyisen Kramforsin kunnan alueella Ruotsin puolustusvoimat ampui kuoliaaksi viisi ihmistä paperityöläisten lakon yhteydessä järjestetyssä mielenosoituksessa. Niiden laukausten muisto kulkee mukana jokaisessa Alsterdalin Ådalen-kirjassa.

Syväsatamassa joen pohjasta löytyy siis luuranko, joka DNA-tutkimuksissa paljastuu noin 50 vuotta sitten kuolleen miehen ruumiiksi. Hän on kuollut niskalaukseen ja upotettu surman salaamiseksi. Ruotsin lakien mukaan murha - mahdollinen murha, voi se olla tappokin - on vanhentunut, mutta vakavien rikosten yksikköön siirtynyt Eira Sjödin ei anna periksi. Tapaus on selvitettävä, koska uhrin on saatava oikeutta ja mahdollisten elossa olevien omaisten saatava tietää, mitä kauan sitten kadonneelle miehelle on käynyt. 

Hämmästyttävä DNA-tekniikka antaa kuolleelle kasvot, ja vyyhti alkaa purkautua. Luuranko johdattaa poliittisesti kuohuvalle 1960-luvulle ja sitäkin kauemmas menneisyyteen. 

Vietnamin sodasta kieltäytyneitä amerikkalaisia sotilaskarkureita saapui Ruotsiinkin tuhatkunta. Osa heistä siirtyi Ådalenin kaltaiselle syrjäseudulle. Yhdysvaltain Vietnamissa käymä sota radikalisoi nuorisoa ympäri maailmaa. Alsterdal kuvaa sodan vastaisia mielenosoituksia, FNL-ryhmiä ja erilaisia vasemmistoliikkeitä, joita tuli ja meni. Niihin osallistui Eiran nyt muistisairas äitikin.

Yksi Syväsataman henkilöistä miettii, miksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei synnytä mitään vastaavaa.

Sosiaalidemokraattisessa Ruotsissa Ådalen oli kommunistien vankkaa tukialuetta. Sosiaalidemokraattiset puolue- ja ammattiyhdistysmiehet toimittivat työnantajille mustia listoja, joilla heiltä estettiin työhön pääsy. CIA taas vakoili sotilaskarkureita ja muita radikaaleina pitämiään aineksia Operaatio Kaaoksessa, joka oli Yhdysvaltojen lakien mukaan laiton.

Vietnam-karkurit ja Ruotsin vasemmiston sisäiset ristiriidat synnyttivät katkeruuden, joka johtaa Syväsatamassa jokeen upotetun miehen kuolemaan. Syyllinen on helppo arvata jo kirjan alkuvaiheessa, mutta se ei haittaa mitään. Tärkeintä ei ole, kuka sen teki vaan olosuhteet, joissa se tapahtui sekä matka, jolla juttu ratkeaa.

Tove Alsterdal mahduttaa reilusti alle 400-sivuiseen kirjaan valtavasti teemoja sekä raskaana olevan Eira Sjödinin persoonaa ja yksityiselämää. Silti Syväsatama ei tunnu millään lailla täyteen tungetulta. Kerronta on ilmavaa ja vetävää, jollain lailla kotoisaa. Yhteisön arki on vahvasti läsnä vaikkapa työväentalolle kokoontuneiden vanhojen ukkojen sekä naapuriavun muodossa.

Eira Sjödin on ollut sarjan ensimmäisestä kirjasta asti valloittava hahmo. Nyt hän on viimeisillään raskaana, muttei tiedä, kumpi kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta on lapsen isä. Ei olisi yllätys, jos hän tulevissa kirjoissa olisi kuitenkin päätynyt yhteen kolmannen kanssa.

Syväsataman voi lukea itsenäisenäkin tarinana, mutta eniten siitä saa irti, jos on lukenut ensin aiemmat osat Juurakko ja Vajoama. Yksi Syväsataman monista juonilinjoista alkoi jo Juurakossa, joten sitä ja osaa dekkarin henkilöistä ei voi oikein ymmärtää ilman aiempien osien tuntemusta.

Tove Alsterdalilla on ihmeellinen kyky yhdistää täysipainoinen dekkari ja vaikuttava lukuromaani samoihin kansiin. Keksittyjen henkilöiden lisäksi hänen sarjansa pääosassa on kokonainen syrjäinen alue, sen luonto ja ihmiset, katoava elämänmuoto maaseudulla ja aina jotain olennaista ruotsalaisen hyvinvointivaltion pimeältä puolelta. Syrjäisyydestään huolimatta huumekauppa on valunut etelän isoista kaupungeista Ådaleniinkin.

Anders Roslund sotkeentuu omaan näppäryyteensä keinotekoisessa Ewert Grens -dekkarissa

 

Anders Roslund: 100 prosenttia (100 procent). Suomentanut Annamari Typpö. 384 sivua, WSOY.

Anders Roslundin yhdessä Börge Hellströmin kanssa kirjoittamat Ewert Grens -dekkarit edustavat alan ruotsalaista huippuosaamista parhaimmillaan. Hellströmin kuoleman jälkeen Roslund on jatkanut sarjaa yksin pääosin erinomaisissa merkeissä. 

Uusin suomennos 100 prosenttia on kuitenkin sietämättömän tylsä. Ja keinotekoinen. Kuin sitä itsekin alleviivatakseen Roslund kirjoittaa teoksen murhien olevan sellaisia, joita esiintyy ainoastaan rikosromaaneissa. Joku on murhannut lähiöiden huumekauppiaita mielikuvituksen rajat ylittävällä tavalla. Yhdestä on hiljalleen valutettu kaikki veret pois, toisen suoniin on ruiskutettu aineita, jotka aiheuttavat hitaan ja tuskallisen kuoleman. Ja niin edelleen myös kahdessa muussa murhassa. Sitten tulee viides, vaikka murhaaja on jo vankilassa.

Keinotekoisuutta lisää se, että komisario Ewert Grens on yrittänyt itsemurhaa, mutta itseään päähän ampunut mies palaa vuoden kuluttua rikostutkintaan. Tällä kertaa Roslundin dekkareihin kuuluva kello tikittää Grensiä itseään vastaan, sillä rikososaston päällikkö Erik Wilson on antanut hänelle vain seitsemän päivää osoittaa työkuntoisuutensa. Siksi Grens vetää tutkimukseen mukaan myös sarjassa pitkään mukana olleen entisen soluttautujan Piet Hoffmanin.

Harvoin dekkarin lukeminen takkuaa yhtä paljon kuin nyt. Pääsin 100 prosenttia loppuun vain tahdonvoimalla, sillä keinotekoisuuden lisäksi huippukertojana tunnetulla Roslundilla on ote jotenkin täysin hukassa. Kerronta on jahkailevaa ja puuduttavaa. Jännitystä hän ei saa syntymään ollenkaan.

Parhaimmillaan 100 prosenttia on kuvatessaan Tukholman lähiöiden rikollisjengejä, mutta Roslund ei pääse siinäkään lähellekään Pascal Engmanin keväällä ilmestyneen Kokaiinin hyytävää syvällisyyttä.

Jonkin verran kiinnostavaa ovat teoksessa esiteltävät DNA-profiloinnin huima kehitys ja nykyiset mahdollisuudet.

 Kolmas teema on luopumisen vaikeus. Ewert Grens ei osaa olla muuta kuin jääräpäinen poliisi. Siksi potkut ovat hänelle mahdoton ajatus. Onnellista perhe-elämää viettävä turva-alan yrittäjä Piet Hoffmankin huomaa heräävänsä todella eloon, kun palaa vanhaan hengenvaaralliseen rooliinsa.

Ewert Grens ei kuitenkaan ole samanlainen rakastettava dekkaripersoonallisuus kuin edeltäjistään komisariot Beck ja Wallander. Hänen henkilökohtaisen elämänsä ongelmat eivät jaksa kiinnostaa, koska Grens on niin kirjallinen ja epäuskottava hahmo. Aiemmissa dekkareissa se ei ole niin haitannut. Niiden teemat ovat olleet koskettavia, ajassa kiinni olevia yhteiskunnallisia kommentteja, ja kerronta täynnä jännitystä. Nyt kun Grensin henkilö on keskeisellä sijalla 100 prosentin juonessa, se vain lisää teoksen vaisua vaikutelmaa.

Pekka Jaatisen uudessa sotaromaanissa Kiestinki vihollisellakin on kasvot

 

Pekka Jaatinen: Kiestinki - Motti 1941. 375 sivua, Johnny Kniga.

Toista ihmistä on vaikea tappaa edes sodassa. Kirjailija Pekka Jaatinen lainaa uusimmassa sotaromaanissaan amerikkalaistutkimusta vuodelta 1947. Sen mukaan toisen maailmansodan taisteluissa olleista sotilaista keskimäärin vain 15-25 prosenttia oli käyttänyt aseitaan vihollista vastaan. Laajaan lähdeaineistoon pohjautuvassa moniäänisessä teoksessa Kiestinki -Motti 1941 sotamies Onni Nurmi ampuu päättäväisen tarkasti ohi, kun Saksalle alistettu Suomen 3. armeijakunta etenee heinä-elokuussa 1941 kohti Kiestinkiä, josta on tarkoitus jatkaa katkaisemaan Murmanskin rata.

"Älä tapa, on Jumalan käsky ja se lukee Raamatussakin. Minä olin maallista esivaltaa totellakseni räiskinyt kiväärillä muiden mukana, mutta tarkasti ohi - sivulle, yli ja alle", hän perustelee itselleen.

Hänen vastaparinsa on venäläinen valioluokan tarkka-ampuja Boris, joka on värvätty sotaan vankileiriltä lupauksella armahduksesta tai ainakin tuomion lyhentämisestä. Ensimmäinen tappo on vaikea, vähitellen ihmismetsästykseen syttyy himo, jota Boris ei voi vastustaa vapaallakaan.

Kiestinki on uusi luku Pekka Jaatisen loistavien sotakirjojen ketjuun. Hän ei koskaan kuvaa sotaa sen itsensä vuoksi. Dokumentaariset tunteisiin menevät sotaromaanit nostavat esiin inhimillisiä kohtauksia äärettömän hulluuden keskellä. Uudenlaista kaikupohjaa niille antaa tieto siitä, että Ukrainassa eletään nyt samanlaisen julmuuden keskellä.

Kiestingissä suomalaisten tappiot olivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa suhteellisesti kaikkein raskaimmat. Elokuun hyökkäysvaiheessa itää kohti marssi yhtenä letkana 2800 miestä. Upottavaa huoltopolkua myöten motista palasi kuukausi myöhemmin 800 miestä. Raskaat tappiot johtuivat siitä, että armeijakunnan saksalainen komentaja kenraali Nikolaus von Falkenhorst vaati salamasotaa ja nopeaa etenemistä kohti Murmanskin rataa. Suomalaisten rinnalla taistelleet saksalaissotilaat ja heidän kalustonsa eivät kuitenkaan pystyneet toimimaan korpisodan olosuhteissa. Varsinaista hyötyä oli vain Saksan ilmavoimien hävittäjistä.

Kiestingissä haavoittunut kirjailija Kalle Päätalo kuvaa suomalaisten naiivia suhtautumista saksalaisiin "takuumiehiin"jatkosodan alussa romaanissaan Liekkejä laulumailla. Kunhan vauhtiin päästään, Saksan teknillinen armeija hoitaa sotimisen ja suomalaiset voivat tulla perässä rajapyykkejä siirrellen. Toisin kävi. Saksalaisten suorituskyky oli suuri pettymys.

Kiestinki etenee vähän niin kuin Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Kun yksi yhdeksänmiehisen jalkaväkiryhmän sotilas kuolee taisteluissa, seuraava astuu kertojana remmiin. Romaanin loppuessa syyskuun alkuun vuonna 1941 vain yksi heistä on enää hengissä.

Rivisotilaan osa oli epätietoisuus sodan laajemmista tavoitteista. Useampi romaanin henkilöistä ihmettelee hyökkäyksen jatkuessa, että eikö tässä ole jo saavutettu paremmin turvattu raja. Miksi pitää jatkaa? Sotamies Ali Honkasesta tuntuu tosi pahalta, kun hän kuulee, että tavoitteeksi on asetettu Vienanmeri eli "Valakia meri".

"Minä halusin jo kotiin. Me oltiin Aunen kanssa varattu pappi ja kirkko syyskuun toiseksi lauantaiksi."

Ali halusi naimisiin ja isäksi, ei sankarivainajaksi.

Sodan Pekka Jaatinen määrittelee näin:

"Sota on enimmäkseen pelkkää sietämistä. Täytyy sietää kuoleman ja haavoittumisen mahdollisuus ja tuskat, jos haavoittuu. Ja vaikka ei haavoittuisikaan, kaikenlaisia kipuja ja kolotuksia riittää. Täytyy sietää pelkoa, rasitusta, janoa, nälkää, väsymystä, kuumaa, kylmää, sadetta, paistetta, hyttysiä, likaisuutta, syöpäläisiä, rikkinäisiä vaatteita, koti-ikävää, naisen puutetta ja toisia."

Jos joku vielä kuvittelee, että sotaromaaneissa seikkaillaan tai mässäillään sodalla, niin ei voisi enempää väärässä olla. Pekka Jaatinen on mestari kuvaamaan, millainen kärsimysnäytelmä sota on.

Rivimiehiä kuvataan muissakin uusissa sotaromaaneissa. Kiestingin suola on armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon henkinen taisto von Falkenhorstia vastaan. Siilasvuolla oli tietoa siitä, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia ryhtyvät toimittamaan Neuvostoliitolle aseita ja muuta kalustoa muun muassa Murmanskin sataman kautta. Suomalaisten eteneminen Murmanskin radalle saksalaisten kanssa voisi johtaa Suomen kahden tulen väliin. Tämän takia Siilasvuo pyrki salaa jarruttamaan hyökkäystä käytettävissä olevilla keinoilla samaan aikaan, kun von Falkenhorst vaati painamaan lisää höökiä loppuun ajetuilla miehillä.

Iso-Britannia julisti kuitenkin Sodan suomelle 6.12.1941. Kuukautta aiemmin Siilasvuo oli keskeyttänyt hyökkäyksen ilman saksalaisten lupaa, mutta Mannerheimin tukemana.

Suomalaisten sotilaiden ja Siilasvuon lisäksi Kiestingin kolmas kertoja on venäläinen tarkka-ampuja Boris. Kolhoosin ruuan varastamisesta vankileirille joutunut Boris saa tilaisuuden "rakentaa kommunismia kaikkein kunniallisimmalla" tavalla taistelemalla fasistiroistoja ja suomalaisporvareita vastaan. Hänen sotansa päättyy haavoittumiseen ja sotasairaalan kautta uudelleen kuulusteltavaksi.

"Nyrkkiä, pamppua ja kettinkiä tuli enemmän kuin lääkäri määrää. Minut palautettiin vankileirille enkä nähnyt äitiä enää koskaan."

"Ihminen on eläin muiden joukossa, eikä koskaan pääse eroon sotimisesta, vaikka lajitovereiden tappaminen onkin suurimmalle osalle vaikeaa. Kokonaisuutena olemme tuhoon tuomittuja, koska aina löytyy niitä, jotka pystyvät tappamaan. Siinä mielessä olemme täällä Maapallolla kuin isossa motissa", miettii Kiestingin motista selvinnyt suomalaissotilas romaanin päätteeksi.

Tapahtumat Ukrainassa ja kaikki muutkin käynnissä olevat sodat vahvistavat havainnon oikeaksi.

Hurmeiset nettikeskustelut muuttuvat teoiksi Vesa Taatilan Murhapelissä, jossa tehdään murhien Suomen ennätys

 Vesa Taatila: Murhapeli. 256 sivua, WSOY.

Mies ampuu joukon satunnaisia vastaantulijoita Loimaan seudulla. Toinen puukottaa junaa odottavia matkustajia Hyvinkäällä. Saman aamupäivän aikana tehdään joukkomurhat myös Mikkelissä ja Helsingissä. Murhaajat kuvaavat videoita uhreistaan ja lataavat ne Tiktokiin. Käynnissä on sairas kilpailu siitä, kuka tappaa eniten ihmisiä. Yhteensä uhreja tulee kymmeniä.

Turun ammattikorkeakoulun rehtorin Vesa Taatilan ensimmäinen rikoskirja ei päästä lukijaansa helpolla, eikä varmasti ole tarkoituskaan. Murhapeli on kuvottavinta, mitä suomalaisesa dekkarigenressä on julkaistu. Kuvottavin ei tarkoita, että kirja olisi huono, päinvastoin. Se on pelottava kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun väkivaltafantasiat muuttuvat todeksi. Kun "vääryyksiä" mielestään kokeneet tai "vallankumousta" haikailevat miehet ottavat ratkaisevan askeleen nettifoorumeilta tosi toimiin.

Pelottavaksi Murhapelin tekee se, moni äärioikeistolaiseen ajatteluun hurahtanut on jo suunnannut kohti terrorismia yhteiskunnan räjäyttämiseksi. Vuonna 2021 Satakunnassa Kankaanpäässä paljastui viiden noin 25-vuotiaan miehen ryhmittymä, jonka epäillään suunnitelleen terroristisia tekoja. Menneen kesän aikana poliisi löysi todisteita samanlaisista hankkeista muualtakin Suomesta. Pinnan alla kytee. Taatila näyttää, mitä voi tapahtua seuraavaksi.

Murhapelin tappajat ovat katkeroituneet eri syistä. Heitä yhdistää vain viha ja valmius tehdä jotain näyttävää, joka räjäyttää lian pois. Teosta ei oikein voi lukea "dekkarina"eikä "trillerinä", vaikka muoto keskusrikospoliisin tutkijoineen niitä vastaakin. Murhapeli on sellaiseen liian raaka ja liikaa kiinni ajan syvävirtauksissa.

"Jokainen oli jauhanut netissä halustaan ottaa ihmisiä hengiltä asiansa ajamiseksi, mutta siellä kaikki oli niin helppoa, uhoaminen ennen kaikkea. Tämä joukko oli valittu tarkalla kädellä", porukan koonnut mies miettii tyytyväisenä mökkitapaamisessa.

Vesa Taatilan teksti on tylyä ja rumaa. Sitä on paikoin vaikea lukea, mutta ajatuksia se herättää ja jättää jäljen. Voi olla vain ajan kysymys, milloin mihin tahansa ääriajatteluun uppoutunut ryhmittymä päättää, että "ainoa tapa saada ihmiset heräämään, on tehdä jotain suurta", ja myös tekee sen.

Vähempikin väkivallan kuvaaminen riittäisi, että Taatilan sanoma tulisi selväksi. Etenkin kohtaus Hyvinkään rautatieasemalla menee sadismissaan jo rankasti yli. Silti Murhapeli puolustaa paikkaansa juuri nyt, kun yksi tosielämän ryhmittymä on perustellut terrorisuunnitelmiaan väestönvaihtoteorialla, ja Suomen hallituksessa istuu teoriaa kannattavia ministereitä.

Pelko ja viha Porin kaduilla - Arttu Tuomisen Delta-sarjan jatko riipaisee ja kouraisee

 

Arttu Tuominen: Vapahtaja. 366 sivua, WSOY.

Pelko ja viha kaupungin kaduilla, pelko ja viha ihmisten silmissä. Pelko ja viha lehtien sivuilla, pelko ja viha ihmisten sydämissä, lauloi Pelle Miljoona vuonna 1979 ilmestyneellä levyllä. Laulun mukaan viha saa lapset tappelemaan ja nuoret kaduilla riehumaan sekä rikkaat aseita ostamaan. Se on ajankohtaisempi nyt kuin syntyessään. Tuoreet uutiset kertovat nuorten, jopa lasten, väkivaltarikosten hätkähdyttävästä kasvusta. Kuilu hyvinvoivien ja osattomien välillä on revennyt ammottavaksi.

Tähän maisemaan kirjailija Arttu Tuominen tuo näkökulmia syystäkin kehutun Delta-sarjansa viidennessä osassa Vapahtaja. Sen mottona toimii oululaisen kaupunginvaltuutetun muutaman vuoden takainen puhe ihmisroskista. Asunnottomien päihdeongelmaisten parissa Vapahtajassakin liikutaan ja siinä, mitä ihmisten määritteleminen roskiksi ääritapauksessa tarkoittaa.

Vapahtajaksi kutsuttu henkilö liikkuu Porin öisillä kaduilla ja polttomurhaa asunnottomia. Tai tarkkaan ottaen ei itse murhaa, vaan saa heidät jollain voimalla kaatamaan itse bensaa päällensä ja sytyttämään liekin. Samaan aikaan huumepöllyssä oleva nuorisojengi hakkaa ja potkii asunnottomia henkihieveriin.

Ovatko tapaukset yhteydessä toisiinsa, sitä tutkivat sarjassa tutuiksi tulleet rikospoliisit Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen. Heistä jokaisen henkilökohtaisiin kipukohtiin yksi kerrallaan Tuominen on pureutunut sarjan edellisissä osissa.

Nyt lähemmän tarkastelun saa rikososaston johtaja Susanna Manner, jonka poika Aleksi on jäänyt kiinni kioskiryöstöistä ja on nyt Porin seudulla huumekauppaa johtavan Dragan Valenskin koukussa. Ja sitä kautta Dragan kiristää Susanna Manneria. Hän joutuu pohtimaan lojaalisuuksiaan samalla lailla kuin Paloviita sarjan ensimmäisessä osassa Verivelka.

Vapahtajan juonikuviot ovat siis kutkuttavan monihaaraiset, ja teos on jälleen Tuomisen paras. Hän asemoi dekkarinsa siihen, mitä tapahtuu todella ja kirjoittaa entistäkin ilmaisuvoimaisemmin. Tuominen on todennäköisesti viettänyt aikaa kaduilla työskentelevien sosiaalityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa kanssa, koska valtaväestölle näkymättömän äärimmäisen osattomuuden kuvaus on niin vahvaa. Niin on myös katujengin, joka ei armoa anna.

Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen. Vapahtajassa se koskee etenkin Susanna Manneria, mutta myös edellisissä osissa pääosissa olleiden Paloviidan ja Oksmanin luonnekuvat syvenevät lisää. Vain edellisessä osassa Häväistyt etualalla ollut Linda Toivonen jää vähemmälle huomiolle. Tuominen hyödyntää dekkareissa tutuksi tullutta sarjamuotoa etevämmin kuin kollegansa, sillä hahmot elävät koko ajan.

Poria Tuominen kuvaa Vapahtajassa enemmän kuin aiemmissa teoksissaan. Sen katuja ja puistoja, ja sarjalle nimen antanutta suistoaluetta teoksen loppuhuipennuksessa. Ehkä hiukan hymyilyttää, millaisena syntisenä suurkaupunkina öinen Pori teoksessa näyttäytyy, mutta ambulanssien ulvovat sireenit, katuhuorat ja narkkarit kuuluvat tähän tarinaan. 

Vapahtajan uskottavuutta kylläkin lisäisi, jos Ile Rajalan johtama katujengi ei olisi niin kantasuomalainen. Herää kysymys, onko Tuominen halunnut vältellä vaikeaa asiaa jättämällä kokonaan sivuun sen, että maahanmuuttajataustaiset ovat selkeästi yliedustettuina rikoksia tekevissä jengeissä.

Kyllä Vapahtaja on monista aineksistaan huolimatta myös loistavasti rakennettu täysverinen rikoskirja. Ihmisiä polttavan murhaajan jahti, rikostutkinnan sumu ja läpimurtoon johtava oivallus ovat suomalaista dekkaria parhaimmillaan. Susanna Mannerin ratkaisu omassa piinassaan on enemmän kirjallinen, mutta totta vieköön jäntevästi kehitetty ja kuvattu.

Vapahtaja imaisee maailmaansa niin kuin Tuomisen koko kirjasarja. Ensi vuonna se todennäköisesti saa päätöksensä. Ehkä kiihkeämmin kuin seuraavaa rikosta ja sen ratkaisua jään odottamaan, miten ylipainoaan kiroava Jari Paloviita selviää avioerostaan ja kuinka etenee neuroottisen ja kivettyneen Henrik Oksmanin rakkaustarina järjestyspoliisi Pasi Jaakolan kanssa.