Murhamylly pyörii Hauholla Hanni Maulan hyvän mielen esikoisdekkarissa Vintagea ja veritekoja

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja. 365 sivua, Karisto 2025.

En normaalisti jaksa lukea leppoisia cosy crime -dekkareita. Antiikki ei kiinnosta yhtään. Toimittaja Hanni Maulan esikoisdekkarissa Vintagea ja veritekoja ne yhdistyvät. Se on aivan ihastuttava maalaismiljööseen sijoittuva kepeä rikostarina.

Eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Helvi Helve löytää mussukaksi kutsumansa puudelin kanssa naapurinsa Ari Paateron kuolleena tämän talosta. Helvin huomion kiinnitti se, että valot olivat palaneet Paateron talossa päiväkausia. Vainajan sängyn alla oli salkullinen rahaa.

Ollaan hauholaisessa kylässä. Kärkkäästi asioihin puuttuva Helvi Helve haistaa palaneen käryä vaikka paikalle hälytetty vanhempi konstaapeli Anna Järvinen Hämeenlinnan poliisista pitää Paateron kuolemaa luonnollisena. Pian koossa on kolme amatöörietsivää, kun Helvi saa kimppaansa kyläkaupan munkkimestari Hannu Kallion ja naapurinsa perinnerakentaja Riitta Rantasen.

Brittiläisissä sarjoissa tällaisten dekkarien keskuspaikka on pubi, tässä kyläkauppa, jota Hannu hoitaa talviaikaan yksin. Siellä kahvin ja sherryn juonnin lomassa spekuloidaan naapuritalon tapahtumia. Ne vauhdittuvat, kun vainajan poika yrittäjä Pasi Paatero ilmestyy pikavauhtia hakemaan sieltä arvokkaita muotoilija Paavo Tynellin suunnittelemia valaisimia.

Vintagea ja veritekoja -dekkarissa on mukavan touhukas pöhinä. Ruumiita tulee lisää ja mahtuu mukaan yksi tuhopolttokin. Väkivalta on silti minimissään. Vaikka murhia tapahtuu, teoksen pääpointti ovat herkulliset henkilöhahmot ja hyvä mieli hyppysellisellä romantiikan aavistusta. Sitä saadaan, kun eronnut vanhempi konstaapeli Anna Järvinen sekaantuu yhä tiiviimmin kolmikon omaperäisiin tutkimuksiin.

Antiikin harrastajille Vintagea ja veritekoja on antoisin, sillä Hanni Maulalla näyttää olevan paljon tietoa vanhoista arvoesineistä. Hän ei kuitenkaan vyörytä sitä liikaa meitä muita kyllästyttämään. Tarina etenee vinhasti hyvien henkilöhahmojen ja riittävän useiden käänteiden varassa kohti onnellista loppua. Sen uskaltaa paljastaa, koska tämä ei ole mikään yllätys tässä tyylilajissa.

Vaikka Vintagea ja veritekoja tarjoaa lempeää jännitystä, on sen kotimaisen designin ympärille kietoutuva rikosjuoni näppärä ja hyvin kehitelty, kaikkea muuta kuin kevytsarjaa.

Kolmen sukupolven erilainen metsäsuhde Ulrika Lagerlöfin lumoavassa romaanissa Lakkasuo

 

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo (Hjortronmyren). Suomentanut Kristiina Vaara. 400 sivua, Otava 2025.

Tammikuussa 1938 Djupselessä Ruotsin Västerbottenissa Siv on 17-vuotias aloittaessaan uuden työn metsäkämpän kokkina. Suomessa puhuttaisiin kämppäemännästä. Siv on jo kauan sitten joutunut hylkäämään haaveensa opiskella kansakoulunopettajaksi. Pakkaspäivänä hän saapuu pelosta vapisten laittamaan ruokaa kymmenelle metsurille ja asumaan heidän kanssaan.

Tammikuussa 2022 metsäyhtiön pr-nainen Eva lähetetään Djupseleen selvittämään hakkuiden aiheuttamaa mediakriisiä. Fanny-niminen teini on saanut joukon ikäisiään aktivisteja leiriytymään hakkuualueelle ja kiinnittymään kahleilla kaadettavaksi määrättyihin puihin.

Media seuraa tilannetta varsinkin, koska mukana on nuori aktivistitähti Alicia. Evan tehtävä on siirtää julkisen keskustelun painopiste kyseisestä hakkuusta kestävään kehitykseen ja vihreään siirtymään. Kotoa lähtiessä hänen teini-ikäinen poikansa Vilgot syyttää äitinsä olevan kyyninen.

Siv, Eva, Fanny ja Vilgot ovat henkilöitä Ulrika Lagerlöfin Metsän omat -trilogian ensimmäisessä osassa Lakkasuo. Siv oli Evan isoäiti. Hänen ja isoisänsä Johnin luona Eva vietti lapsena kesiään. Nyt pidemmästä käynnistä Djupseleen on kolmekymmentä vuotta.

Lakkasuossa Lagerlöf tarkastelee eri sukupolvien suhdetta metsätalouteen ja maanomistuskysymyksiin.

Siviä koskevissa luvuissa metsäsaamelaisten ja uudisasuttajien välit ovat kireät, jopa vihamieliset. Poronhoidosta elävät saamelaiset ovat koko ajan ahtaammalla ja käynnissä on jo heidän elämänmuotonsa katoaminen.

Ruotsalaisille uudisasuttajille metsätalous on luonnollinen osa vuodenkiertoa. Hakkuut aloitetaan joulun jälkeen ja niitä jatketaan pääsiäisen tienoille aikana, jolloin Siv aloittaa uuden työnsä. Alkuvaiheen pelkojen ja epävarmuuden jälkeen hän huomaa viihtyvänsä. Kokee vapauden tunnetta verrattuna edelliseen työhönsä kotiapulaisena vaateliaan rouva Anderssonin alaisuudessa.

Evalle hakkuut ovat käytännöllinen asia. Hakkuukypsä metsä on aika hakata. Sitten istutetaan uudet taimet ja kaikki alkaa alusta.

Metsän liepeillä kasvanut Fanny taas tuntee melkein fyysistä kipua, kun lapsuudesta asti tuttu ympäristö uhkaa kadota.

Mutta mitä enemmän Eva viettää aikaa Djupselessä, ja varsinkin törmättyään nuoruutensa poikaystävään Mattiakseen, Fannyn isään, sitä enemmän hän alkaa kyseenalaistaa omia arvojaan. Tuntuu, että sitä tekee metsäalalla tiedottajana työskennellyt Lagerlöf itsekin omalta kohdaltaan.

Lakkasuo on myös haikea rakkaustarina. Siv rakastuu hakkuutyömaan lähellä asuvaan poromies Nilaan ja Nila Siviin. Mutta onko heillä mitään mahdollisuuksia noissa 1930-luvun lopun oloissa, joissa vastakkainasettelu eri kansanryhmien välillä oli niin kireää? Nykyajassa taas Eva ja Mattias löytävät uudelleen toisensa vuosikymmenien jälkeen. Mutta erottavatko erilaiset elämäntilanteet ja etäisyys heidät?

Kolmannella tasolla Lakkasuo on naisten historiaa. Miehet kaatavat ja kuljettavat puut vesistöjen varsiin odottamaan uittoa, mutta Siv on se, joka pitää heidät käynnissä alkeellisissa oloissa alussa oppaanaan vain kirjanen Ruoanlaitto-ohjeet vuoden 1938 savottakämpille. Varastossa roikuu jäätynyt sika ja puolikas härkä, toisessa on silliä, maitoa, voita ja juureksia, joilla Siv ruokkii metsurit aamuin ja illoin.

Varsinkin historiaosuuksissa Ulrika Lagerlöfin kerronta on lumoavaa. Sivin kasvu, luontokuvaus, epätoivoinen rakkaustarina ja mukautuminen tosiasioihin ovat hienoa historiallista lukuromaania.

Lakkasuon nykyajassa Evan kehitys kulkee ennalta arvattavasti, ja luontoaktivistit on kuvattu pelkästään huomiohakuisina Instagramin sisällön tuottajina. Aivan tasapainossa eri osat eivät ole, mutta niin upean lukuelämyksen Ulrika Lagerlöf on kuitenkin luonut, että jatkoa jää odottamaan mielenkiinnolla.

Tommi Laihon Herutus, yritys satiiriksi, uuvuttaa lukijan

 

Tommi Laiho: Herutus. 358 sivua, Momentumkirjat 2025.

Mainosalan luovalta johtajalta Tommi Laiholta ilmestyi vuonna 2021 ja 2022 kaksi syvällistä nykyajan ilmiöitä tarkkanäköisesti perkaavaa dekkaria Uhanalaiset ja Rikotut. Ne jäivät rikollisen vähälle huomiolle, vaikka olivat ilmestymisvuosiensa parhaita kotimaisia.

Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Laihon kolmas teos Herutus ei ole dekkari, vaan se pyrkii olemaan lähitulevaisuuteen sijoittuva satiiri "kaikesta, mikä meissä on menossa pieleen". Herutus tarkoittaa pyrkimystä tieten tahtoen kerätä huomiota ja kehuja. Se on sitä, mitä some-influensserit tekevät työkseen.

Kyyninen elokuvatuottaja Akseli Ax ei tee enää mitään laajalla elokuvahistorian tuntemuksellaan, koska sille ei ole käyttöä tässä ajassa. Breath-niminen yhtiö palkkaa hänen firmansa tekemään dokumenttielokuvan lomasta, koska Breathin liikeidea on tuottaa kuluttajille virtuaalilomia. Siis sellaisia, joilla ei oikeasti mennä minnekään vaan asiakkaiden päähän istutetaan kokemus lomasta.

"Keskeisintä olisi saada kohu aikaiseksi. Niin provokatiivista, uskottavaa, että mediat ja some laulaa. Kunnon headline, klikkijytky. Dokumentit otetaan yhä totena", Breathin viestintäjohtaja Hopeakettu vastaa Akselille, joka on juuri sanonut, ettei juuri kukaan katso enää dokumentteja.

Idea virtuaalilomasta on sama, joka esiintyy Paul Verhoevenin Arnold Schwarzenegger -elokussa Total Recall, joka pohjautuu Philip K. Dickin scifiromaaniin.

Akseli Ax ottaa tehtävän vastaan. Hänelle syntyy idea. Tehdään dokumentista kaksi versiota. Toinen tilaajalle, mutta toiseen kuvataan haastateltavia salaa ja se leikataan niin, että syntyy totuus kansakunnastamme.

Herutuksen alku oikein riemastuttaa. Laiho kirjoittaa suomalaisesta yhteiskunnasta satiiria vähän niin kuin Arto Salminen (1959-2005) -vainaa kuudessa romaanissaan, jotka jäivät hänen eläessään täysin vaille huomiota. Takuulla Salminenkin olisi kirjoittanut somebrändeistä ja älypuhelinten kaiken kattavasta nielusta, jos olisi elänyt kyllin pitkään ne nähdäkseen. Ja tarinoista, joilla on suurempi voima kuin totuudella.

Laiholla on herkullisia huomioita:

"Joka neljännellä on jo niskassaan kyhmy kuin joutsenilla. Lääkärit kannustavat käyttämään niskatukea älypuhelimien kanssa, jotta niitä ei muodostuisi."

"Ennen: ajattelen, olen siis olemassa. Nyt: julkaisen, olen siis olemassa."

"Sukupolveltani kiellettiin tunteet, nykypolvet pitävät niitä ylimpänä voimana."

"Naistenklinikalla on raportoitu syntyneeksi vauva, jolla on poikkeuksellisen kapeat peukalot. Tutkija arvelee sen olevan evoluution tulos, älypuhelimen käyttöä helpottava ja ensimmäinen monista."

Herutuksessa Akseli Axin ainoa aito ihmissuhde on hänen pieneen tyttäreensä, joka on vielä mahdollista aika ajoin irrottaa älypuhelimen taikapiiristä. Juristivaimoon, somepersoona Lawyer Queeniin, sitä ei enää ole.

Herutuksen edetessä innostus muuttuu välinpitämättömyyden kautta harmistukseksi. Satiirin tarkempi kohde jää epämääräiseksi. Onko se siis vain tämä "nykyaika"? Kaikki, lopulta hauskuuskin, hautautuu sen alle, että Laiho kirjoittaa niin vuolaasti. En tiedä, onko hän edes ajatellut Arto Salmista, mutta tämän kaikki muut romaanit paitsi Kalavale ovat reilusti alle 200-sivuisia ja silti täynnä asiaa.

Herutuksen idea katoaa liian pitkiin kappaleisiin ja lukuihin, lopulta koko teoksen liikaan sivumäärään. Se muuttuu hyvän alun jälkeen uuvuttavaksi. Loppupuolen Akseli Axin pitkä sairaskertomus on jo täysin liikaa.

Ongelma on myös Akseli Axin henkilöhahmo. Hän on viisikymppinen vanhan liiton mies, joka katsoo uusia ilmiöitä omahyväisesti ylhäältä päin. On kaiken sen yläpuolella, "mikä meissä on menossa pieleen". Pahaa oloaan hän purkaa hakkaamalla vastenmieliseksi kokemiaan miehiä.

Palaan taas Arto Salmiseen. Hänen teoksissaan päähenkilöt ovat samanlaisia kunniattomia paskiaisia kuin kaikki muutkin.

Lopulta Herutuksen satiiri ei ole tarpeeksi räävitöntä. Takaliepeen sisältövaroitus on turha. Ei tässä ole mitään, mistä kukaan suuttuisi.

Ja kun on lyttääminen aloitettu, niin todettakoon vielä, että Herutuksessa on häiritsevän paljon kieli- ja kielioppivirheitä. Sen oikolukeminen näyttää jääneen tekemättä.

Määrän puolesta Suomessa ilmestyy riittävästi dekkareita, yksin kotimaisia noin sata vuodessa. Jatkossa lukisin silti mieluummin uuden dekkarin Tommi Laiholta, koska niihin hänellä on omanlaisensa humaani ja kriittinen ote. Satiirikoksi eväät eivät ainakaan tällä yrittämällä riittäneet. 

Tanskalaispariskunnan dekkarissa Varjon maa selvitetään kahta rikosta, mutta toinen tuntuu unohtuvan tekijöiltä

 Kim Faber - Janni Pedersen: Varjon maa (Skyggeriget). Suomentanut Jaana Palanterä. 399 sivua, Like 2025.

Tanskalainen journalistipariskunta Janni Pedersen ja Kim Faber on julkaissut neljä dekkaria Martin Junckerin ja Signe Kristiansenin tutkimuksia. Ei ehkä ollut kovin hyvä idea hypätä kyytiin vasta neljännessä osassa Varjon maa. Se edustaa sen verran hyvää pohjoismaista rikoskirjallisuutta, että haluttaa lukea edellisetkin osat. Varjon maassa kuitenkin kerrataan niiden tapahtumia sen verran, että osa jännityksestä laimenee.

Varjon maassa tapahtuu kaksi rikosta miltei yhtä aikaa. Yhteen Tanskan viimeiseen hiilivoimalaan tehdään terrori-isku, jossa yksi sen työntekijä kuolee ja Tanskan kiistellyn ilmastoministerin poika löytyy murhattuna. Hiilivoimala sijaitsee Aalborgissa, ministerin pojan murha on tapahtunut Kööpenhaminassa. Jutuilla tuskin on yhteyttä toisiinsa, mutta eihän sitä tutkintojen alussa tiedä.

Pedersenin ja Faberin dekkarissa juttuja selvittää iso joukko edellisistä osista tuttuja poliiseja. Joukossa on epävarma Afganistanin operaation veteraani Kristoffer sekä toisiinsa rakastuvat naispoliisit Nabiha ja Mascha. 

Sarjan nimelliset päähenkilöt Juncker ja Kristiansen erottuvat joukosta vain hieman. Molempien ominaisuudet ovat pohjoismaisten dekkarien vakiokalustoa. Martin Juncker on työlleen omistautunut ihmissuhderajoitteinen mies. Signe Kristiansen huokuu kapinallista itsepäisyyttä.

Hiilivoimalan räjähdyksessä jäljet näyttävät johtavan radikaaliin ympäristöliikkeeseen. Ilmastoministerin pojan murhan taustalta alkaa löytyä huumekauppaa, jota eliittikoulussa toisiinsa tutustuneet nuoret leijonat ovat käyneet.

Mitään suurta omaperäisyyttä Varjon maasta ei löydy, mutta pohjoismaisen rikoskirjallisuuden himolukijalle se kyllä maistuu. Tarina kulkee hienosti ja käänteitä riittää. Pedersen ja Faber kirjoittavat hyvin ja saavat poliisikuvaukseen elävyyttä.

Hämmästys on vuorossa vasta viimeisellä sivulla. Toinen alussa esitellyistä rikoksista ratkeaa taitavan poliisityön ja päättelyn avulla, mutta toisen dekkarikirjailijat tuntuvat unohtaneen kokonaan matkan varrella. Varjon maa loppuu oudon töksähtäen ikään kuin kesken. 

Alku lupaa jännäriä yhteiskunnallisilla kytkennöillä, mutta niitä ei täysin saadakaan.

Tiina Martikaisen Verijäljet kierrättää sarjamurhaajadekkarin perusaineksia

Tiina Martikainen: Verijäljet. 348 sivua, Otava 2025.

Kiertotaloutta tämäkin: sarjamurhaaja kostaa menneitä vääryyksiä, jättää uhrinsa löydettäviksi, pitää yhtä vangittuna niin, että lopussa käydään kilpajuoksu hänen pelastamisekseen. Lyhyissä väliluvuissa kuullaan murhaajan omaa ääntä. Juttua tutkivalla poliisilla on parisuhdeongelmia.

Tiina Martikaisen Verijäljet pelaa tuttuakin tutummilla aineksilla. Ainoa kaavasta poikkeava ratkaisu on poliisikoira Ruuti, jonka kanssa rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo selvittää Sammattiin sijoittuvia hirmutekoja.

Verijäljet on jatkoa toissa kesänä ilmestyneelle Ruutin nimikkodekkarille, joka käsitteli rikollista eläinbisnestä. Se oli aiheeltaan hyvä, mutta dekkarina tasapaksu. Edellä sanotusta huolimatta Verijäljet puolestaan rullaa sujuvasti ja siinä on hyvää veto- ja pitovoimaa, vaikka kaikki ainekset ovat tuttuja kaikista sarjamurhaajadekkareista. Martikaisella on kerronta niin hyvin hallussa, että uutukaisen luki mielellään ja innostuenkin.

Sammatissa asuva Martikainen on sijoittanut tarinan kotiseudulleen. Ensin yhden sikäläisen leirikeskuksen rannasta löytyy murhattu nainen ja seuraavana päivänä toisesta leirikeskuksesta toinen. Murhat on tehty kuristamalla. Uhreista löytyy verijälkiä, koska heiltä on leikelty vaatteet saksilla runnomalla. Hiuksiakin on revitty.

Niin, vielä yksi kaavamaisuus: sarjamurhaajajännäreissä murhataan yleensä naisia. Nyt ei sentään kaksikymppisiä vaan uhrit ovat yli 30-vuotiaita.

Rikospaikoilla Ruuti tekee korvaamatonta työtä osoittaessaan hajuaistillaan, miten tapahtumat ovat todennäköisesti edenneet. Poliisikoiran ja hänen ohjaajansa yhteispelin kuvaus on hieno oivallus Tiina Martikaiselta, ja siitä lukee todella kiinnostuneena.

Murhaajan ajatukset yhdessä teoksen kansikuvan kanssa paljastavat liiankin aikaisin, mihin tapaukset liittyvät. Jäljelle jää vain syyllisen löytäminen pienestä ehdokasjoukosta. Siinäkin Martikainen käyttää perinteisiä kikkoja, joilla lukija harhautetaan väärille jäljille. Oikeaa syyllistä en arvannut ennen kuin hänen oli tarkoituskin paljastua.

Juttua tutkivia poliiseja ja heidän juttujaan Martikainen kuvaa luontevasti. Edellisen osan kliseistä on päästy hyvin eroon.

Yksityiselämässään Mira on parisuhteessa poliisilaitoksen uusimman tulokkaan Marcuksen kanssa niin kuin edellisessä arviossani ennakoin. Hyvin ei kuitenkaan mene. Mira on parisuhdekammoinen ja tulistuu tuon tuosta mukavan oloiselle Marcukselle vaikeasti ymmärrettävistä syistä. Harvassa ovat onnellista ja harmonista suhdetta elävät poliisiromaanien poliisit.

Verijäljet on riittävän hyvin kirjoitettu, että se toimii dekkarina, vaikka mukana ei ole ainuttakaan omaperäistä oivallusta. Kiusaaminen on aina puhutteleva teema, joten Martikaisen voi sanoa onnistuneen. 

Tietokirja: Neuvostoliiton propagandassa Suomea ei syytetty talvisodan aikana fasismista, koska maa oli natsi-Saksan liittolainen

 

Timofei Malikov: Suomen vapauttaminen talvisodassa. Suomennos Maija Dahlgren. 448 sivua, Docendo 2025.

Docendo on viime vuosina julkaissut joukon merkittäviä historiateoksia Neuvostoliitosta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Niistä kiinnostavin on Ossi Kamppisen 1930-luvun Neuvosto-Karjalan suomalaisista kertova Palkkana pelko ja kuolema (2019). Toinen huippu on 1930-luvun näytösoikeudenkäyntejä kuvaava Stalinin lavastukset (2020).

Juuri ilmestynyt Suomen vaputtaminen talvisodassa ei nouse samalle tasolle, vaikka aihe on tavattoman mielenkiintoinen. Nimimerkillä Timofei Malikov kirjoittava venäläinen historioitsija kuvaa Neuvostoliiton Suomea vastaan esittämää propagandaa runsaan arkistoaineiston pohjalta. Malikov myös etsii ja löytää yhtäläisyyksiä Venäjän nykyiseen propagandaan Ukrainaa vastaan, mutta jättää kertomatta, että moni asia on täysin toisin.

Käytännössä teos on yleiskatsaus talvisotaan vuoden 1938 Jartsev-neuvotteluista sen loppuselvittelyihin asti keväällä 1940. Suurin osa asioista on yleisesti tunnettuja. Uutta ovat mahdollisesti ensi kertaa suomennetut neuvostohallituksen ja sen edustajien tiedonannot ja puheet sekä neuvostolehdistön julistukset. Arkistomateriaalia on todella paljon, Malikovin tulkintaa ja omaa ääntä valitettavan vähän.

Kirja on toisin sanoen puuduttava ja sen sanoma hukkuu valtavan pitkiin sellaisinaan julkaistuihin puheisiin ja kirjoituksiin.

Parasta teoksessa on sen runsas kuvitus. Venäläisissä Suomea vastaan suunnatuissa pilapiirroksissa oli kieltämättä vauhtia ja oivalluksia.

Yhdessä aivan olennaisessa asiassa Stalinin diktatuurin Suomen vastainen propaganda erosi totaalisesti diktaattori Putinin perusteluista sodalle Ukrainaa vastaan. Kun Venäjä omien sanojensa mukaan hyökkäsi Ukrainaan sen natsihallintoa vastaan, ei Stalinin aikaan ollut luvallista puhua suomalaisista natseina eikä fasisteina. Syy oli tietysti se, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat talvisodan alla ja sen aikana poliittisia liittolaisia "länttä" vastaan. Näin ollen Neuvostoliitossa oli kesään 1941 asti kiellettyä puhumasta fasismista negatiiviseen sävyyn.

Aiemmin neuvostopropagandassa Mannerheimia oli kuvattu vuoden 1918 työläisten pyöveliksi, joka yhdessä saksalaisten kanssa nujersi punaiset. Uudessa propagandassa kaikki viittaukset Saksaan poistettiin. Sen tilalle tuli Suomen riippuvuus englantilaisista pankkiireista, joiden käskyläisiä Mannerheimin ja Suomen hallituksen sanottiin olevan.

Molotov-Ribbentrop -sopimus Euroopan jaosta Neuvostoliiton ja Saksan etupiireihin solmittiin elokuussa 1939. Se johti syvenevään yhteistyöhön, jota täydensi maiden allekirjoittama taloussopimus talvisodan aikana helmikuussa 1940. Sen mukaan Neuvostoliitosta viedään Saksaan raaka-ainetta, joka kompensoidaan tuomalla Saksasta teollisuustuotteita Neuvostoliittoon.

Mustaa väännettiin valkoiseksi niin kuin Venäjän ja sen myötäilijöiden puheissa tänään. Neuvostoliiton pääministeri Vjatseslav Molotov julisti Saksan olevan rauhanvoima Euroopassa ja Englannin ja Ranskan sodanlietsojia.

Jo sodan ollessa käynnissä Molotov väitti Kansainliitolle lähettämässään sähkeessä, ettei Neuvostoliitto ole sotatilassa Suomea vastaan eikä uhkaa sodalla Suomen kansaa. Tätä hän perusteli rauhanomaisilla suhteilla Suomen demokraattisen tasavallan eli Otto-Wille Kuusisen nukkehallituksen kanssa.

Oli toinenkin iso ero nykyiseen verrattuna. Stalinin aikaan Neuvostoliiton lausuttuna tavoitteena oli suomalaisten vapauttaminen, mutta ei sen itsenäisyyden ja riippumattomuuden vieminen. Putin taas on perustellut hyökkäystään sillä, että mitään Ukrainaa ja sen kansaa ja kieltä ei ole edes olemassa. Ukrainan kuuluu olla Venäjän yhteydessä.

Fasismin sijaan neuvostoliittolaisessa propagandassa pohjustettiin hyökkäystä puhumalla valkosuomalaisten ikeessä elävistä kurjuudessa kärsivistä työläisistä ja "hallitsevien piirien" neuvostovastaisuudesta. Suomeen tunkeutuminen esitettiin kansainvälisenä apuna sorretulle luokalle, joka oli noussut kapinaan tilanomistajia ja kapitalisteja vastaan.

Kun kansa ei talvisodan alettua ottanutkaan vapauttajiaan ilolla vastaan, iskulauseeksi tuli työläisten ja talonpoikien vapauttamisen sijaan Neuvostoliiton luoteisten rajojen ja Leningradin turvallisuuden takaaminen.

Yhtäläisyydet Suomen ja Ukrainan tilanteen välillä jäävät tässä kirjassa lopulta varsin ohuiksi. Molemmissa tapauksissa lehdistössä luotiin voimakas vihakampanja tulevaa vihollista vastaan ja kireä hyökkäystä edeltänyt tila rajalle.

Neuvostoliitossa masinoitiin lisäksi työläisten joukkokokouksia ja mielenosoituksia Suomea vastaan. Neuvostolehdistö raportoi pari päivää ennen hyökkäystä Mainilan laukausten jälkeen, että Leningradin työläiset hyväksyvät yksimielisesti Neuvostoliiton tiukan ja päättäväisen ulkopolitiikan ja ovat milloin tahansa valmiita puolustamaan neuvostomaan pyhiä rajoja. Kirovin tehtaalla vastustettiin "Suomen sotakiihkoilijoiden röyhkeää provokaatiota" ja Stalinin tehtaalla nähtiin "vihaisia, keskittyneitä kasvoja".

Nyky-Venäjällä mitään tällaista ei tapahtunut ennen hyökkäystä Ukrainaan. Mobilisoinnin sijaan kansa halutaan pitää pasiivisena.

Kirjallinen kunnianhimo ei pelasta Joel Kankaan hitaasti syttyvää esikoisdekkaria Kaamosta

Joel Kangas: Kaamos. 317 sivua, Karisto 2025.

Ei, taas tätä! 

Inarilaislähtöisen Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamoksen alku saa huokaamaan epätoivosta. Murhan uhri on jälleen kerran nuori nainen, ja murhassa on rituaalin omaisia piirteitä. Helsingin Lauttasaaren kärjestä kuolleena löytyneen Anna Koskelaisen kehossa on spiraalin muotoisia viiltoja ja veitsi pystyssä keskellä palleaa.

Mielikuvituksettomampaa lähtötilannetta dekkarille on vaikea keksiä.

Onneksi teos on kliseinen vain alkuasetelmaltaan, vaikka ei tässä omaperäisyydellä juhlita kokonaisuutenakaan. Pankkialalla kehitysjohtajana työskentelevä Kangas kertoo kuitenkin sujuvasti helsinkiläisistä rikospoliiseista, jotka selvittävät murhaa. Runsas dialogi on elävää ja luontevaa.

'Ryhmätyötähän murhatutkinta on, mutta etualalle poliiseista nousee Inarista kotoisin oleva Mikkal Moilanen, jota Kangas taustoittaa huolellisesti. Takaumissa käydään 1990-luvulla Moilasen lapsuudessa, jota sävyttävät kala- ja eräretket hetkessä nollasta sataan tulistuvan isän kanssa. Mummo tuo mukaan välähdyksiä lappilaisesta elämänmenosta.

Nykyajassa Mikkal Moilanen elää askeettisesti. Hän nukkuu huonosti, juoksee pitkiä lenkkejä, käy terapiassa. Työyhteisössään hän on kuitenkin mukava ja helposti lähestyttävä, ei mikään ongelmakimppu. Työparinsa rikoskonstaapeli Taina Riestolan kanssa ollaan jopa ystäviä.

Kaamoksen ongelma on, että Joel Kangas on kyllä hyvä kirjoittaja, mutta teos on silti enemmän tylsä kuin vetävä. Se on peruspoliisiromaani, jossa kuulustellaan, keskustellaan ja spekuloidaan. Yhden kerran vetäydytään porukalla kaljalle, mihin Mikkal suurin piirtein pakotetaan mukaan. Kuppilassa poliiseille löytyy persoonallisia piirteitä.

Yleisestä dekkarikaavasta Kaamos poikkeaa siinä, että uhka alkaa ulottua myös murhaa tutkiviin poliiseihin.

Tarinassa on Pohjois-Norjaan ulottuva sivujuonne, mutta pohjoinen ulottuvuus jää kyllä tavattoman ohueksi.

Eli Kaamoksessa ei tapahdu oikein mitään ennen kuin vasta aivan loppupuolella Kangas iskee yllättävän shokkiefektin suoraan kasvoille, ja paljastaa samalla murhaajan ja motiivin. Käänne on tehokas. Kunpa niitä olisi ollut pari muutakin jo paljon aiemmin. Murhaajasta Kangas on antanut vihjeitä pitkin matkaa, mutta täytenä yllätyksenä hän tuli ainakin minulle, mistä pisteet. Murhien motiivien uskottavuus sekä muutama muu asia on sen sijaan vähän niin ja näin.

Erikoiseksi Joel Kankaan dekkarin tekee hänen käyttämänsä runsaasti maalaileva tyyli ja kieltämättä omaperäisten kielikuvien viljely. "Pimeys on läpitunkematonta, tiheää kuin tervahyytelö." "Aamupäivän anteeksi pyytelevä valo hiipii huoneeseen korkeiden paneeliverhojen viipaloimana.""Jälleen hiljainen hetki. Poliisien yhdessä valutsema viehe totuuden pilkkimiseksi kuulusteltavan mielen lammikosta."

Kaamos on kauttaaltaan täynnä tällaista kuvailua. Se kertoo korkeasta kirjallisesta kunnianhimosta ja on tavallaan piristävää luettavaa, koska näihin ei yleensä törmää dekkariympäristössä. Valitettavasti Kankaan valitsema tyyli yhdessä teoksen hitaan etenemisen kanssa saa sen kuitenkin tuntumaan vielä pikkuisen puuduttavammalta. Vaikka sivuja on vain 319, niitä tuntuu olevan ainakin 50 liikaa.

Joel Kankaalla on sana hallussa, mutta kerrontaan tarvitaan paljon lisää dynaamisuutta. Ehkä ne ovat paremmassa tasapainossa jatko-osassa, sillä sarjan alku tämäkin dekkari on. Lahjoja Kankaalla kyllä on, mutta kielellisen ilmeikkyyden lisäksi tarvittaisiin jotain muutakin omaa, jolla erottua poliisiromaanien sankasta joukosta.