Gangsterimeininkiä pohjoisen hiihtokeskuksessa matkailua kriittisesti käsittelevässä ekotrillerissä Turisti

Noora Mustajoki - Bosse Hellsten: Turisti. 473 sivua, Gummerus 2026.

Lappiin sijoitetaan nyt paljon dekkareita ja trillereitä. Noora Mustajoella ja Bosse Hellstenillä on siihen hyvä syy ensimmäisessä jännärissään Turisti. Pariskunta asuu Kittilässä, jonka kirjastotoimenjohtajana Mustajoki vaikuttaa. He liikkuvat siis kotikentällään.

Turisti on yhtä aikaa vauhdikas ja käänteikäs, ja sekava ja puuduttavakin trilleri Levin matkailukeskuksesta, joka ei kirjoittajien mukaan ole kuitenkaan se oikea Levi, vaan tässä teoksessa "epämääräinen maantieteellinen käsite". Itse matkailukeskus on "fiktiivinen".

Matkailukeskusta hallitsee Petri "Pete" Huhtaniemi suurin visioin. Hänen tavoitteenaan on rakentaa arktinen Monaco, jota isännöi Keke Rosberg ja joka houkuttelee formulakuskeja luksusoloihin. Käytännössä hän on jokapaikan höylä, joka kiitää kunnostamassa hajoavia paikkoja.

Peten nykyinen matkailuyritys on siis kaukana luksuksesta. Toiminnan tarkoitus on nyhtää rahat pois turisteilta. Eräoppaat ovat kouluttamattomia ja epäpäteviä, sellaisia kuin entinen Miss Joensuu Sanni Paljakka. Hänen johtamallaan retkellä murhataan brittitoimittaja Modesty Walker kylmässä ja pimeässä erämaassa.

Pete on visioineen sotkeutunut venäläiseen rahaan ja albanialaisiin liikekumppaneihin. Hänen asioitaan tutkiva brittitoimittaja on vain yksi murhien uhreista. Turisti alkaa tehokkaasti, kun Pete ja toinen mies ovat polvillaan aluillaan olevalla hotellityömaalla ja kohta kajahtaa laukaus. Mutta vain yksi. Ruumis upotetaan betoniin.

Entisellä helsinkiläispoliisilla Frank Korpelalla on menneisyys, jota hän on paennut Leville. Korpela suostuu auttamaan paikallispoliisin komisario Eeva Rantasta Modesty Walkerin murhan tutkinnassa.

Turistin liepeessä sanotaan tämän Arktis-sarjan avauksen henkivän Coenin veljesten elokuvien tunnelmaa. Kieltämättä mieleen tulee Fargo ja myös sen inspiroimat erinomaiset tv-sarjat, joilla on sama nimi. Henkilöissä on samanlaisia höseltäviä ja omaan näppäryyteensä sortuvia yrittäjiä ja kovaotteisia roistoja. 

Coenin veljesten huumori kuitenkin puuttuu. Mustajoki ja Hellsten eivät saa teokseensa mustaa eikä mitään muutakaan komiikkaa, vaikka sellaisella teosta markkinoidaan. Henkilöistä puuttuu se inhimillinen ulottuvuus, joka saa Fargoissa naurahtamaan julmimmallekin konnalle. Ehkä kirjoittajien osaaminen ei vain riitä heidän tavoittelemalleen tasolle.

Kittilässä asuva kirjoittajapari antaa niin kolkon kuvan alueen turismista, että mietin, onko se teoksen varsinainen sanoma. Että Lapin turismi on suurta kusetusta ja luonnonvarojen tuhlausta. Vaikutelmaa lisää se, että Mustajoki ja Hellsten kuvaavat Lapin talvista luontoa runsaasti ja rakastavasti. Turistia voi siis luonnehtia ekotrilleriksi, jos ymmärsin yhtään kirjoittajien ajatuksia.

Yksityinen vetokoirayrittäjä Antte sanoo Turistissa, että matkailukeskuksissa koiria kohdellaan huonosti, kuin moottorikelkkoja. "Pannaan läjään heti kun ei toimi." Monet koiratarhat ovat liian suuria, sairaita koiria tapetaan julmasti ja niiden ruumiit poltetaan tynnyreissä.

"Turismi on ristiriitaista. Helposti se mitä myydään, tuhoutuu", sanoo Antte.

Murhatun toimittajan nauhoilta taas selviää, että lomakeskusta käytetään venäläisen rahan pesuun. Sitä hän on Levillä tutkimassa, mutta saa kallonsa halki kivestä kyykistyttyään hankipissille.

Turistissa on kova meno päällä koko ajan, ja kaikenlaisia suhareita riittää. Sivuja on paljon, liikaa. Tiivistäminen olisi tehnyt hyvää, sillä Mustajoki ja Hellsten ovat luoneet lopulta nokkelan rikoskaaren teokseensa. Sen kuoriminen kokonaisuudesta tuntuu vain työläältä. Kovasta yrityksestä huolimatta teos on sekava ja kummallisen epäviihdyttävä.

Kova ja kepeä sulautuvat onnistuneesti yhteen Piia Helanderin toisessa dekkarissa Huurre

 Piia Helander: Huurre. 350 sivua, Karisto 2026.

Hyvinkääläinen Piia Helander kirjoittaa uskottavasti nuorten maailmasta kotikaupunkiinsa sijoittuvissa dekkareissaan. Viime vuonna ilmestynyt Helios sijoittui hevosharrastuksen pariin, ja oli omasta mielestäni aivan vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita. Kakkososassa Huurre vuonna 1992 syntynyt Helander tavoittaa nuorten rikosten houkutukset, päihdeongelmat ja koulun kurinpito-ongelmat yhtä hyvin kuin kolmikymppisten aikuisten parisuhdekipuilut.

Hyvinkääläinen free-toimittaja Sami Alava on niin ison rikollisuuteen liittyvän skuupin jäljillä, että tietää henkensä olevan vaarassa. Marraskuussa hänet löydetäänkin kuolleena ulkoilualueella sijaitsevien kuntoportaiden juurelta. Vanhempi konstaapeli Ossi Hietala on ainoa, joka uumoilee rikoksen mahdollisuutta. Muut poliisit, varsinkin Ossin rasittava työpari rikoskonstaapeli Antti Lehto, ovat valmiita paketoimaan jutun vahvassa humalassa olleen miehen onnettomuutena.

Ossi Hietala on Helanderin sarjan toinen päähenkilö. Toinen on hevosaiheiseen lehteen kirjoittava ja yläasteen sijaisopettajana työskentelevä Sandra Dahlqvist. He kohtasivat jo Helioksessa edellisenä kesänä. Tunteita heräsi, mutta kumpikaan ei ole saanut tehtyä aloitetta, vaikka mieli on tehnyt. Nyt he kohtaavat uudelleen, koska Sandra Dahlqvist on jakanut työhuoneen Sami Alavan kanssa.

Hyvinkäällä tapahtuu katuryöstöjä ja huumekauppaa. Katujengeistä puhuminen tuntuu pikkukaupungissa liioitellulta, mutta häiriöt ulottuvat kouluunkin. Sandra saa yhden oppilaistaan avautumaan ja välittää tiedot poliisille.

Huurre on suurelta osin niin sanottua cosy crimeä. Etualalla on Sandra Dahlqvistin yksityiselämä, koiran ulkoitukset, ihastumiset ja pettymykset sekä aluillaan oleva esikoisromaani, jonka kirjoittamisessa Helander taitaa kuvata itseään. Yksi ihastumisen kohde on omista menneisyyden syistään sitoutumiskammoinen Ossi Hietala. Vetovoimaa kaksikon välillä on, mutta onko pitovoimaa?

Cosy crime ei kuulu suosikkeihini, mutta Piia Helander kirjoittaa niin sujuvasti, eloisasti ja ilmavasti, että Huurretta lukee oikein mielellään. Kun rikosjuoni tiivistyy, Helander heittää sujuvasti tiukemmalle vaihteelle. Loppuratkaisut kylmäävät. Tarinan eri sävyt sulautuvat ihmeen hyvin toisiinsa.

Rikosjuonessa Helander käyttää oivaltavasti Hyvinkään asemaa rautatiekaupunkina, jossa kiskot vievät etelään ja pohjoiseen, mutta tavarajunat kulkevat myös Hankoon. Huurre on niin näppärä jatko-osa, että Helanderille uskaltaa ennustaa valoisaa tulevaisuutta dekkarikirjailijana.

Piia Helanderin kirjojen nimiä en ymmärrä. En ole googlaamallakaan keksinyt, miksi esikoisen nimi oli Helios. Huurre taas on teoksessa koulun joulunäytelmä, joka on aivan sivuroolissa koko jutussa. Mutta eihän nimi miestä pahenna, eikä hyvin toimivaa dekkariakaan.

Joel Kangaksen tunnelmallisesta toiminnalliseksi yltyvä Lappi-dekkari Kaltio todistaa lopullisesti kirjailijan lahjakkuuden

 Joel Kangas: Kaltio. 315 sivua, Karisto 2026.

Pankkialalla työskentelevä Joel Kangas palkittiin helmikuun alussa viime vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Itse en varjolistallani nostanut Kaamosta edes ehdokkaaksi. Olen näköjään pitänyt sitä aika tylsänä peruspoliisidekkarina.

Yllätys on melkoinen, mutta mieluisa, kun jatko-osa Kaltio täräyttää kunnolla. Lappi-dekkarissa on väreilevää jännitystä, joka puhkeaa kiihkeäksi toiminnaksi. Takaumat pitävät huolta sen kutkuttavasta arvoituksellisuudesta.

Inarista lähtöisin oleva helsinkiläispoliisi Mikkal Moilanen voi huonosti. Hän on sitä mieltä, että isä teki hänen lapsuudessaan itsemurhan, joka vei mukanaan äidinkin. Jäljellä on vain pikkusisko Sunna, joka työskentelee tullissa Lapissa.

Kaamoksen monimutkaisessa ja vähän kaukaa haetussa juonikuviossa murhaaja oli Mikkalin työtoveri Erik Kainulainen. Mikkal ei tiennyt, että Erik oli myös hänen velipuolensa, jonka päämääränä oli kosto. Erik pääsi pakoon. 

Kaltion alussa Mikkal vie sisarensa Sunnan hiihtovaellukselle Inarin erämaahan tämän miesystävän Tor Erikin ja lähes erakkona elävän Samuli Lehtosuon kanssa. Mikkal ei sitä paljasta sisarelleen, mutta vaelluksen tarkoitus on viedä hänet kauas pois niin kauan kuin kostoa hautova poliisimurhaaja on vapaana.

Moitin Kaamosta siitä, että siinä ei tapahdu oikein mitään ennen loppurytinöitä, ja toivoin jatko-osaan dynaamisempaa kerrontaa. Nyt sitä saadaan. Kaltio lähtee heti oikeilla raiteilla liikkeelle. Uhka on päällä niin että tuntuu, vaikka Mikkal sitä peittelee. Alussa tavataan myös Erik, joka on tapaamassa äitiään. Hänen kohtalonsa jää edelleen auki.

Joel Kangas yhdistelee teoksen ensimmäisellä puolikkaalla jännitys- ja eräkirjallisuutta komein ilmaisuin. Esikoisessa ihmetystä herätti myös erikoisten, mutta myös omaperäisten kielikuvien runsas käyttö. Ihan kuin esikoiskirjailija olisi ladannut siihen kaiken kielellisen arsenaalinsa taitojaan todistaakseen. Kaltiossa ilmaisu on rauhallisempaa, mutta Kangaksen kielellinenkin lahjakkuus ei jää epäselväksi.

Pääjuonen välissä käydään lyhyissä luvuissa kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneessa. Paikallinen timpuri tapaa Biologiksi kutsumansa henkilön. Seuraa kiihkeä rakkaustarina, joka saa karmean lopun. Miten se vaikuttaa nykyisiin tapahtumiin? Siinä yksi jännitysmomentti.

Erämaassa nelikko pilkkii, syö kalasoppaa, tuijottaa tulta, puhuu, nukkuu syvää unta, mutta epämääräisen uhkan tunne ei päästä Mikkalia otteestaan. Jännite kasvaa, kun ilmaantuu merkkejä, että jotain voi tosiaan olla tekeillä.

Kun alkaa tapahtua, Joel Kangas pistää ison vaihteen päälle. Rytminvaihdoksesta lähtee liikkeelle kiihkeä takaa-ajo, joka jatkuu Norjaan. Kaltio muuttuu hiipivästä jännityksestä komeasti rullaavaksi toimintaromaaniksi. Syytä toiminnan käynnistymiselle ei kannata tässä kertoa, mutta vaikuttavaa meno on. 

Jostain syystä kerronnasta tulee mieleen Porin lahja suomidekkarille Arttu Tuominen uransa alkuvaiheessa, kun hän löysi lopullisesti tyylinsä. Näinköhän Kangas on next big thing suomalaisessa rikoskirjallisuudessa... 

Sen verran hiomista vielä on, että loppuratkaisu pistää äkistelemään. Siis kuka tämä pääkonna oikein olikaan ja miksi hän teki, mitä teki? Luin kirjan mielestäni huolellisesti, mutta koko jutun motiivi jäi ilmaan. Tai sitten se kerrotaan seuraavassa osassa. Käynnistyyhän Kaltiokin suoraan siitä, mihin Kaamos päättyy.

Niin tai näin, Kaltiolla Joel Kangas ottaa ison askeleen kohti suomidekkarin kärkinimiä. Tyyli on hallussa mestarillisesti, samoin juonenkuljetus ja rytminvaihdokset. Kangas siirtää poliisidekkarin ulos tutkintahuoneesta ja palavereista, ja vangitsee lukijan siihen taikapiiriin, jonka takia rikosromaanit ovat niin suosittuja. Hän myös tuntee alueen, josta kertoo. Se lisää vakuuttavuutta.

Iskelmänostalgiaa ja muusikkohuumoria Suonna Konosen uudessa aluevaltauksessa

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus. 188 sivua, Aviador 2026.

Humppakuutio on kuomuperävaunu, jossa pienet orkesterit kuljettavat soittimiaan keikoille, kerrotaan joensuulaisen Suonna Konosen kolmannen romaanin takakannessa. Musiikillisilla linjoilla siis jatketaan. Toimittaja-muusikko Konosen esikoisessa Tie päättyy merenrannalle tyylilajina oli progessiivinen rock, proge. Omaelämäkerrallinen Uncle Samsara eteni 1980-luvun suomirokin tahtiin. Humppakuutio kirjan nimessä tietää sitä, että nyt on luvassa suuri joukko osuvia iskelmäsitaatteja.

Kadonneen humppakuution arvoitus on näennäisdekkari menneestä maailmasta, tarkemmin sanottuna jostain 1990-luvun lamavuosista Joensuussa ja yleensä Pohjois-Karjalassa. Se kertoo entisestä iskelmämuusikosta ja managerista Harri Harakasta, joka yrittää rauhallisempaa elämää ja leveämpää leipää yksityisetsivänä. 

Etunimen hän kirjoittaa kuitenkin Harry-muodossa, koska se kalskahtaa paremmalta. Jos teoksen viitekehyksenä olisi rock, selitys voisi olla, että näin nimessä on enemmän Texasia. Vertauksen ymmärtävät ne, jotka tietävät, miksi Hurriganes-yhtye nimettiin tahallaan väärin.

Hiljaista on, mutta Harry Harakka saa kaljat tarjoamalla vetoapua uudelle toimelleen juopolta toimittajalta Könö Könöseltä, joka tekee hänestä ison jutun Sirmakka-kaupunkilehteen. Juoppo toimittaja on klisee, mutta basistivitsejä suoltava ja olutta imevä Könönen istuu tarinaan kuin plektra kitaristin sormiin.

Tanssiorkesteri Trio Revanssin pitäisi lähteä keikalle Lieksaan, mutta se humppakuutio soittokamoineen on kadonnut orkesterin johtajan Kauko Karvosen pihalta. Siinä keikka yksityisetsivälle.

Juonella ja dekkarillisilla elementeillä ei ole kauheasti väliä. Kadonneen humppakuution arvoitus viihdyttää rattoisasti, kun Harry ja Könö lähtevät ensin mainitun vuoden 1977 mallisella Mercedes-Benz W123:lla jäljittämään peräkärryä pitkin Joensuuta ja laajemmin lähialueita.

Muusikkohuumori ja absurdit käänteet seuraavat toisiaan. Kononen siteeraa yli kolmeakymmentä iskelmää juuri oikeissa paikoissa, ja keksii hyviä lauseita itsekin. Mersussa on vanhat talvirenkaat, "joiden nastat olivat rapisseet tienvarsien lepikoihin Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana ja Syreniuksen Elonkorjuun kitaristina". Aivan, teoksen huumorista saa kaiken irti vain, jos omaa monipuolisen musiikillisen sivistyksen.

Humppakuution arvoituksesta seuraa nostalgiaa ja arvostusta tanssipaikkojen puurtajille ja ihmisten tunnelman kohottajille, joiden leipä oli yhtä pieninä palasina kuin Tapio Rautavaaran laulussa Juokse sinä humma. "Joka lainanlyhennys on maksettu rumpua lyömällä ja lauluja laulamalla", Kauko Karvonen esittelee ylpeänä omakotitaloaan Harry Harakalle. 

Lämminhenkisen huumorin täyttämällä kirjallaan Kononen tunnustaa rakkauttaan Joensuulle ja koko Pohjois-Karjalalle. Sen voi nähdä rinnakkaisteoksena hänen Huojuva lato -biisilleen Karjalan taivaan alla, jossa "nää oudot rajaseudut mua jostain syystä rauhoittaa".

Nostalgiatripin täydentää Juho Juntusen piirtämä kansi, ja kirjan taiton on tehnyt Japa Mattila. Nimet saavat kirjan sisällön lisäksi herkälle mielelle, sillä nehän ovat tuttuja Soundi-lehden 1980-luvun lukijoille. Oliko Mattila peräti se, joka liitti toimittajien juttuihin pisteliäitä latojan huomautuksia...

Eli niin tässä taas kävi kuin ennenkin: Suonna Kononen kirjoittaa ja samanlaisia herkkyyksiä omaava lukija alkaa muistella nuoruuttaan, johon tietenkin kuuluivat rockin ohella humppatanssit talvisin työväentalolla ja kesäisin VPK:n lavalla.

Kononen on tyylinsä löytänyt, mutta varioi sitä niin, että jokaisessa romaanissa on tuore ote. En panisi pahakseni, jos hän jarruttaisi tällä kertaa uudistumistaan niin että Harry Harakka saisi toisenkin jutun selvitettäväkseen.

Veljentytär määrittelee Donald Trumpin hulluuden asteen

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies - Kuinka perheeni loi Donald Trumpin (Too Much and Never Enough. How My Family Created the World´s Most Dangerous Man.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2026.

Entä jos Donald Trump on vain hullu ilman mitään suurta suunnitelmaa? Tällaisia pohti KU:n päätoimittaja Jussi Virkkunen tammikuussa tämän Davosissa pitämän sekopäisen puheen jälkeen. En tiedä, onko "hulluudelle" olemassa mitään vakiintunutta määritelmää, mutta nyt meillä on vakavasti otettava todistus siitä, että näin saattaa todellakin olla.

Donald Trumpin veljentyttären Mary L. Trumpin henkinen ruumiinavaus sedästään ilmestyi juuri suomeksi. Maailman vaarallisin mies on alkujaan ilmestynyt jo vuonna 2020. Mary L. Trump halusi kirjallaan vaikuttaa siihen, että Donald-setää ei valita toiselle kaudelle Yhdysvaltain presidentiksi. Hänet kuitenkin valittiin yhden nelivuotiskauden jälkeen.

Kirja on todennäköisesti ajankohtaisempi nyt kuin ilmestyessään. Donald Trump käyttäytyy vielä impulsiivisemmin ja vastuuttomammin kuin ensimmäisellä kaudellaan. Silloin hänen hallinnossaan oli myös "aikuisia", jotka pitivät presidenttiä edes jossain määrin aisoissa. Nyt on vain perseennuolijoita. 

Mary L. Trump ei ole yksin Donald Trumpin sukulainen. Hänellä on tohtorin arvo kliinisessä psykologiassa. Kirjoittajan arviolla setänsä luonnekuvasta voi uskoa olevan painoarvoa.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Trumpin persoonaa ei voi arvioida tuntematta perheen historiaa. Isoisäänsä kiinteistömoguli Frederick Trumpia kirjoittaja kuvaa sosiopaatiksi ja isoäitiään Elizabeth Trumpia fyysisesti ja psykologisesti sairaaksi. Kiintymyssuhdetta vanhempien ja lasten välillä ei perheessä tunnettu.

Mary L. Trumpin mukaan toiseksi vanhin poika Donald Trump on ensinnäkin narsisti. Hän täyttää kaikki yhdeksän narsismikriteeriä.

Mutta siinä ei ole kaikki.

"Voisi väittää, että Donald täyttää myös epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön tunnusmerkit. Häiriön vaikeinta muotoa pidetään yleensä sosiopatiana, mutta se saattaa liittyä myös rikollisiin taipumuksiin, röyhkeyteen ja piittaamattomuuteen muiden oikeuksista", Mary L. Trump kirjoittaa.

Lisäksi Donald Trumpilla saattaa olla riippuvainen persoonallisuus, joka ilmenee muun muassa kyvyttömyytenä tehdä päätöksiä. Päätöksiähän Trump tekee joskus liukuhihnalta, mutta hän on tullut tunnetuksi myös TACO-miehenä: Trump always chickens out eli kantti pettää kovan paikan tullen.

Donaldilla saattaa sisarentyttären mukaan olla myös diagnoisematon oppimisvaikeus, joka haittaa hänen kykyään käsitellä tietoa. Hänen puheensa eivät kestäkään faktojen tarkistusta. Näin kävi viimeksi juuri Davosissa.

Sosiopatian oireita ovat empatian puute, taipumus valehdella, välinpitämättömyys oikeasta ja väärästä, väkivaltainen käyttäytyminen ja piittaamattomuus muiden oikeuksista. Tällaisessa ilmapiirissä ja tunnekylmän isän varjossa Donald sisaruksineen kasvoi. Siihen liittyi vielä Fred-isän seksistinen usko naisten myötäsyntyiseen alempiarvoisuuteen.

Isä kasvatti aluksi vanhimmasta pojastaan Freddystä, Mary L. Trumpin isästä, työnsä jatkajaa. Freddyssä ei kuitenkaan ollut riittävästi "tappaja-luonnetta", joten hänestä tuli hylkiö. Seitsemän vuotta nuorempi Donald oppi, mitä isä ei halunnut ja halusi pojiltaan. Häneen kasvoi se luonne, jota Trump-imperiumin seuraavalta johtajalta vaadittiin. Donald harjoitteli kiusaamalla pikkuveljeään Robertia.

Donald Trump alkoi menestyä New Yorkin kiinteistöbisneksessä 1980-luvulla. Hän alkoi saada nimeä playboyna ja diilintekijänä. Todellisuudessa kaiken takana olivat isän kontaktit ja rahat. Donald Trump on luonut itsestään myyttiä, että hän sai isältään  vain yhden miljoonan ja maksoi senkin takaisin. Todellisuudessa Fred rahoitti suosikkipoikansa bisneksiä ja mauttoman huikentelevaa elämäntyyliä sadoilla miljoonilla dollareilla. Veroja lahjoista ei maksettu.

Omin voimin Donald Trump osasi kyllä tuhlata rahaa ja ajautua konkursseihin.

The New York Times paljasti syksyllä 2018 petoksia ja rikollisia tekoja Donald Trumpin varallisuuden ja aseman taustalla. Tiedot lehdelle vuoti Mary L. Trump, jonka sukuhaaran isoisä oli tehnyt perinnöttömäksi.

Trumpin molemmilla presidenttikausilla on ihmetelty montaa asiaa. Yksi niistä on, millainen ote Venäjän presidentillä Vladimir Putinilla on Trumpiin ja miksi. Mary L. Trumpin vastaus on, että Putin samoin kuin Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-un muistuttavat psykologiselta profiililtaan hänen isoisäänsä Frediä. 

"He huomasivat presidentinvaalien jälkeen, että Donald oli henkilöhistoriansa ja persoonallisuutensa ainutlaatuisten vikojen takia äärimmäisen altis häntä älykkäämpien, vahvempien henkilöiden manipuloinnille." 

Mary L. Trumpin mukaan Donald Trump on niin typerä, että hänet saa toimimaan tahtonsa mukaan toistelemalla, että hän on älykkäin, suurin ja paras.

Pohjimmiltaan setä on veljentyttären mielestä edelleen se pelokas pieni poika, joka pelkää olevansa riittämätön isälleen niin kuin vanhempi veljensä oli. Vanhin veli Freddy alkoholisoitui, tuhoutui ja kuoli nuorena. Nyt Donald Trump esiintyy öykkäröimällä ja "tappajan luonteellaan" kauan sitten kuolleelle isälleen, jotta ei itsekin tuhoutuisi.

Mary L. Trumpin kirja on sairauskertomus eräästä kolkosta amerikkalaisesta perheestä, josta muiden epäonneksi nousi maailman vaikutusvaltaisin valtiojohtaja. Siinä on paljon omaelämäkerrallista ainesta, joka ei ole kiinnostavaa suomalaiselle lukijalle. Kirjan kova ydin on kuitenkin kirkas: maailmaa pitää otteessaan ihan aito sekopää. Voi sanoa myös hullu. 

Donaldin poliittisia taustavoimia Mary ei analysoi. Vaikuttaa siltä, että vaikka presidentillä itsellään ei olisi mitään suurta eikä pientäkään suunnitelmaa, MAGA-konservatiiveilla kyllä on. Siksi Yhdysvaltain demokratia on nyt aidosti vaakalaudalla.

Sissel-Jo Gazan rikkoo onnistuneesti dekkarikaavaa trilogian aloittavassa teoksessa Yksi pisara

 

Sissel-Jo Gazan: Yksi pisara (I en dråbe). Suomentanut Katarina Luoma. 509 sivua, Docendo 2026.

Sissel-Jo Gazan on tanskalainen biologi ja pitkän linjan moneen kertaan palkittu kirjailija. Yksi pisara aloittaa kolmiosaisen sarjan, jonka päähenkilö on 1960-luvun lopulla Etelä-Koreasta Tanskaan adoptoitu rikoskonstaapeli Mia Jinju Thiel-Jensen. Mian menneisyydestä tiedetään vain, että hänen äitinsä oli hylännyt hänet kadulle. Hän päätyi Finnin ja Merethen adoptiotyttäreksi Själlannin saarella sijaitsevaan Naestvediin.

Vuonna 1984 Thiel-Jenseneillä on myös biologinen tytär Lea. Tulisen riidan teini-ikäisen Mian kanssa tämän iltamenoista käynyt Merethe lähtee postittamaan kirjettä. Sille tielle hän myös katoaa. Kuukausia myöhemmin hänen nälkiintynyt ruumiinsa löytyy suosta. Joku on siepannut Merethen, pitänyt häntä vankinaan ja sitten surmannut. 

Poliisi on varma, että kyseessä on tyypillinen henkirikos: Finn on murhannut vaimonsa. Hänet tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.

Näin suoraviivaisesti Yhden pisaran alku ei kulje, kaikkea muuta. Sissel-Jo Gazan tutustuttaa lukijan Thiel-Jensenin perheeseen. Finn on jälkihippeilevä rauhanaktivisti, joka pakenee kiistoja levyhyllynsä ääreen. Teoksessa mainituista levyistä saisi hienon soittolistan. Kiistoja riittää, sillä Merethe on kireä tyyppi. Mia on tiedenörtti, jota kiusataan jonkin verran syntyperänsä takia. Hän kipuilee niin kuin teinit kipuilevat. Pikkusisko Lealla on omat ongelmansa.

Kaikesta huolimatta Thiel-Jensenit ovat tavanomainen perhe. Tukiverkkona heillä on naapurin eläkkeellä oleva pariskunta Ib ja Sonja Svendsen.

Pitkässä alkujaksossa Gazan ensin esittelee perheen, ja sitten rikkoo sen kulisseja. Ei mitään ihan kauheaa, mutta sekä Finnistä että Merethestä paljastuu puolia, jotka eivät ole mukaviakaan.

Teoksen henkilögalleriaan nousee edellä mainittujen lisäksi muun muassa Adoptiokonttorin Gerda, joka toi Mian Koreasta Tanskaan, Merethen paras ystävä Ulla sekä joukko Mian ikäisiä teinejä, joilla on merkittävä rooli, kun hypätään ajassa vuoden 1989 kautta vuoteen 2001.

Mia käy poliisikoulun ja aloittaa sen jälkeen rikospoliisin peruskoulutuksen. Hänen päämääränsä on tulla rikostutkijaksi. Teosta on kulunut tässä vaiheessa melkein 200 sivua. Ne sivut Sissel-Jo Gazan on käyttänyt hyvin henkilöistä, Naestvedista ja sen nuorista kertomiseen. Kaiken päällä on epämääräinen väkivallan uhka, joka ei jää vain uhkaksi. Taustalla on joku, jota kutsutaan Naestvedin kuninkaaksi.

Yhden pisaran alku on enemmän kaunokirjallinen, mutta se ei mitenkään vähennä teoksen intensiteettiä. Gazan niin sanotusti pitää otteessaan alusta asti.

Enemmän dekkariksi Yksi pisara muuttuu, kun löytyy kaksi naisen ruumista, jotka muistuttavat Merethen tapausta. Vuosia myöhemmin liikkeelle on lähtenyt kopiomurhaaja tai sitten Finn tulee lopullisesti todistettua syyttömäksi, sillä hän istuu edelleen vankilassa kun ruumiit löytyvät.

Teoksen keskivaiheilla ollaan vuodessa 1989. Poliisilla on teknisessä tutkinnassa käytössään uusia jännittäviä työkaluja, DNA ja oikeusbotaniikka eli kasvitieteen käyttö rikostutkinnassa. Sissel-Jo Gazan tuo ne kiehtovasti osaksi tarinaa ja kertoo niiden kehityksestä.

Yksi pisara huipentuu vuoteen 2001, jolloin Mia tutkii kahden uuden murhatun tapausta ja salaa myös äitinsä murhaa. Salaa, koska siihen jäävinä hänet siirrettäisiin kokonaan pois jutusta. Gazan kirjoittaa upeasti siitä, miten juttu alkaa ratketa johtolankojen, päättelyn ja kasvitieteen avulla. Poikkeuksellinen ja poikkeuksellisen hyvä dekkari pohjautuu erääseen todelliseen tanskalaiseen skandaaliin.

Rikosromaanin sisällä Yksi pisara on lämmin kuvaus perhe- ja sukuyhteydestä. Teoksen alkupuolen teinit ovat loppupuolella nuorina aikuisina löytäneet paikkansa. Yhteys on Mialle merkittävä, ja merkittävä myös rikostutkinnan kannalta.

Mutta kyseessä on siis kolmiosaisen sarjan avaus. Siitä saadaan aivan lopussa muistutus, kun Mia saa uhkausviestin.

Dekkari ei ole muita vähempiarvoisempi kirjallisuuden muoto, mutta aina joskus tulee kirjoja, joista tulee tuntu, että vielä enemmän kuin dekkari. Yksi pisara on sellainen. Se on nerokkaasti kehitelty rikosromaani. Mutta ei vain rikosromaani, vaan jotain enemmän.

Sotahistoriallisista aiheistaan tunnettu Pekka Jaatinen kirjoittaa kiihkotta 1940-luvun asekätkennästä

 Pekka Jaatinen: Asekätkijä. 189 sivua, Johnny Kniga 2026.

Mitä uutta voi enää kirjoittaa talvi- ja jatkosodasta satojen niitä kuvaavien romaanien jälkeen? Raahelainen kirjailija Pekka Jaatinen on teoksissaan todistanut, että sotiin liittyy vähän kuvattuja kertomisen ansaitsevia tosipohjaisia tarinoita. Vähän käsitellystä Lapin sodasta hän on kirjoittanut ansiokkaan romaanisarjan.

Jaatisen uuden teoksen nimi Asekätkijä paljastaa, että nyt mennään hänenkin tuotannossaan uusille urille. Hänen kirjoistaan pitävät eivät pety tälläkään kertaa. Jaatinen vie aikaan, jolloin suomalaiset olivat kirjaimellisesti valmiita katsomaan toisiaan kiväärinpiippua pitkin jatkosodan jälkeisessä uudessa tilanteessa.

Oltaisiinko nytkin? Onko poliittinen vihanpito sosiaalisessa mediassa sillä asteella, että kuumapäisimmät voisivat tarttua sanoista tekoihin? Vai purkaako sanoilla sivaltelu paineet tehdä jotain konkreettista?

Pekka Jaatisen kuvaama asekätkentä tapahtuu Raahen lähellä Pattijoella. Teos pohjautuu laajaan lähdeaineistoon ja asekätkennässä mukana olleen haastatteluihin. Hän ei halua nimeään julkisuuteen.

Varsinaiseen asekätkentään Jaatinen kaartaa talvisotaa edeltäneistä tunnelmista ja sotavuosista. Nyt eivät tykit rysky, vaan ollaan kotirintamalla. 

Sotavuosien aikana melkein mieheksi kasvava Pentti Perätalo saa isänmaallista kasvatusta kotona, koulussa ja suojeluskunnan poikaosastossa, joka sotavuosina muuttuu sotilaspojiksi. Hän lukee Mika Waltarin armeijakuvausta Siellä missä miehiä tehdään ja Wolf H. Halstin tietoteosta Suomen puolustaminen, ja haaveilee ja miettii sankaruutta. Sankaruuden olemus askarruttaa häntä vuosikymmeniä läpi sotavuosien ja oman varusmiespalveluksen miinanraivaajana. Aikamiehenä kirjan lopussa hän oivaltaa vastauksen.

Pattijoen kirkonkylä on kahtiajakautunut lahtareihin ja alakynnessä oleviin kommunisteihin, kunnes osat ainakin osaksi vaihtuvat. Talvisodan alkaessa kylän kommunistit suljetaan turvasäilöön. Kun jatkosota alkaa, he katoavat. Sodan jälkeen saadaan tietää, että he ovat olleet käpykaartissa Hanhikiven alueella. Siellä, mihin Suomen herrat suunnittelivat venäläistä ydinvoimalaa vain kymmenkunta vuotta sitten, vaikka Venäjä oli jo miehittänyt Ukrainalle kuuluvan Krimin.

Asekätkijä hieno ajankuvaus ja vakavamielisen Pentin kasvutarina. Hän ottaa opettajiensa neuvot tosissaan. Ei polta, ei juo silloinkaan, kun olisi tilaisuus maistaa. Isoveli on sodassa, sisko lottana. Pentti itse paiskii töitä voimiensa mukaan kotona ja sukulaisissa. Ristiriitaa selväpiirteiseen opetettuun maailmankuvaan Pentille tuo se, että hän ihastunut Herttaan, jonka isä on kylän tunnetuin kommunisti.

Sodan jälkeen Pentti saa isältään tehtäväksi kulkea kylällä urkkimassa mielialoja ja etsiä sopivia paikkoja aseiden kätkemiseen sissisotaan, jos Neuvostoliitto yrittää miehittää Suomen. Mielialat ovat kireät, puhutaan tappolistoista vallankumouksen jälkeen.

Pekka Jaatinen on pienen ihmisen kuvaaja suurissa tapahtumissa. Asekätkijä on häneltä uusi vähäeleinen sivumääräänsä suuremmalta tuntuva kirja. Hän kuvaa ihmisiä ja olosuhteita kiihkoilematta ja puolia valitsematta, luo elävää historiaa. 

Teos osuu erityisen hyvin tähän aikaan, jossa vastakkaisuudet ja kiihkoilu uhkaavat läikkyä yli. Asekätkijän levollinen viimeinen luku antaa toivoa, että joskus tämä hullu aika kääntyy parempaan päin. Onhan niin käynyt ennenkin.