torstai 10. kesäkuuta 2021

Heine Bakkeidin kolmannessa on perhesalaisuuksia ja ympäristönsuojelua Islannissa



Heine Bakkeid: Nuku lapsi armaani. 420 sivua, Into.

Alussa oli entinen poliisi, itsetuhoinen Thorkild Aske, jolla on lievä aivovamma ja hallusinaatioita aiheuttava vahva lääkitys. Heine Bakkeidin Meren aaveet oli mielenkiintoinen yhdistelmä dekkaria ja kauhua.

Viime vuonna ilmestyi Paratiisin kutsu, jossa tapahtui roppakaupalla murhia ja murhayrityksiä, ja mentiin hirveällä vaudilla pitkin Norjaa ja Venäjää.

Sarjan kolmas osa Nuku lapsi armaani on jo melko tavanomainen pohjoismainen dekkari. Thorkild Aske on edelleen entinen poliisi, mutta toimii ja ajattelee niin kuin poliisi. Itsetuhoisuudesta muistuttaa vain se, että hän ei syö juuri mitään. Aivovamma ja pilleririippuvuus jäivät jonnekin matkan varrelle.

Bakkeidin kolmannessa dekkarissa Aske palaa synnyinmaahansa Islantiin. Hän on oitis valmis jättämään eräänlaisen kuntouttavan työtoiminnan, kun saa viestin, että isä on tuomittu murhasta ja sairastaa syöpää. Mukaan lähtee sisko Liz, nainen nyrkin ja hellan välistä.

Kaksikon isä Ulfur on ympäristöliikkeen sankari, joka on taistellut ja taistelee vieläkin Islantia raatelevia alumiinisulattoja ja suurpatoja vastaan.

Perheen salaisuuksiin palataan takaumissa, joissa Ulfur johtaa suurta ympäristömarssia Islannin laavakentillä vuonna 1982. Thorkild ei sitä juuri muista, mutta koko ajan voimaantuva isosisko Liz sitäkin enemmän. Mitä marssilla tapahtui? Miksi yksi sen osanottaja teki itsemurhan? Miksi muu perhe muutti sen jälkeen Norjaan?

Dekkarin nykyajassa suuri joukko räjähteitä on varastettu ja toisen ympäristöliikkeen hahmoja murhataan sarjana. Liikkeellä on kostaja, mutta mitä kostamassa? Ja miksi mustapukuiset amerikkalaiset painostavat Asken perhettä?

Heine Bakkeidin kolme dekkaria ovat kovin kehuttuja, mutta omasta mielestäni hän on taantunut liikaa tavanomaisuuksiin hyvän esikoisen jälkeen. Kepeä kirjoitusote erottaa hänet monista muista skandidekkaristeista, mutta tarinat eivät ole riittävän vahvoja.

Parasta uusimmassa on Islannin luonnon kuvauksen lisäksi Asken perheen perhesalaisuuksien avautuminen. Mutta onko Thorkild Aske kuitenkaan niin hyvä dekkarihahmo, että hänen taustansa jaksaisi oikeasti kiinnostaa? Nyt ei tullut sellaista tunnetta, että kunpa tämä kirja jatkuisi vielä, vaan sellainen, että loppuisi jo.

maanantai 31. toukokuuta 2021

Sudenkorennon kesässä on hienoa nuoruuskuvausta ja turha trillerijuoni



Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä. 505 sivua, Like.

Jessen viimeinen lapsuudenkesä, Joensuu, vuosi 1985. Siirtyminen yläasteelle ja alkava teininuoruus ahdistavat. Jesse hyppäisi mieluummin sen vaiheen yli suoraan aikuisuuteen. Vielä tänä kesänä hän puuhailee sarjakuvien ja lelujensa kanssa. Ja on etärakastunut pari vuotta vanhempaan Heliin, jonka on tuntenut samasta päivähoitoryhmästä asti.

Tuomas Lius kuvaa hienovireisesti ja tarkkanäköisesti varhaisen teini-iän kipua, epävarmuutta ja edessä olevia haasteita seitsemännessä teoksessaan Sudenkorennon kesä. Jessen paras kaveri Antti on jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen murkuksi, mutta nauttii myös vielä viimeisistä leikeistä herkän Jessen kanssa.

Teini-ikä on kovaa aikaa. Poikien pitäisi varmistaa jo kesällä, että heitä ei luokitella uudessa isossa koulussa ulkopuolisiksi, friikeiksi, ”niiksi” tyypeiksi. Lähiseudun kovat jätkät antavat esimakua siitä, mikä odottaa.

Ensimmäiset parisataa sivua Sudenkorennon kesä on onnistunutta, joskin liian selittelevää ja laveaa nuoruuskuvausta. Lius taustoittaa Jessen ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Kaarinan todella pitkän kaavan kautta.

Olemukseltaan Sudenkorennon kesä on kuitenkin hieman scifi-henkinen trilleri Netflixin Stranger Things -sarjan hengessä. Kylmä sota tulee Jessen naapuriin, jonne asettuvat hänelle opettajahahmoksi muodostuva venäläinen taiteilija Nikolai ja suomalainen Jukka, josta Jesse saa mukavan mieskaverin.

Stranger Thingsissä teinit pelastavat maailman, kun neuvostoliittolaisten tiedemiesten salaiset kokeet kuvitteellisessa Hawkinsin kaupungissa päästävät hirviöt valloilleen. Sudenkorennon kesässä trillerivaihteelle päästään vasta melkein 200 sivun jälkeen ja siinä on kysymys Neuvostoliitossa kehitetystä aseteknisestä ihmelaitteesta, jota eri maiden tiedustelupalvelut havittelevat.

Stranger Thingsin kolmella tuotantokaudella on aitoa ja valloittavaa seikkailun tuntua, silmäniskuja 1980-luvun pop-kulttuurin ilmiöille ja huumoria. Tuomas Lius tavoittaa näistä vain 1980-luvun maailman, jolloin kotiviihteen huippua edustivat videovuokraamot, joista sai kasettien lisäksi Moviebox-nimisen katselulaitteen.

Vauhtiin päästyään selvästi ylipitkä tarina on kirjan alkupuoleen ja sen ilmeisiin tavoitteisiin nähden julman väkivaltainen ja totinen. Tuntuu kuin yksissä kansissa olisi kaksi kirjaa, jotka eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Itse asiassa koko trillerijuoni on tarpeeton, sillä se vain häiritsee sitä, mikä Sudenkorennon kesässä on erinomaista. Lapsuuden viimeinen kesä olisi riittänyt hyvin romaanin aiheeksi, koska sen tunnetason kuvauksessa Lius on niin etevä.

Nokkelasti Tuomas Lius kyllä yhdistää tarinaansa Inarinjärveen joulukuussa 1984 pudonneen ohjuksen, josta silloin tuli hiljaisten välipäivien mediatapaus.

Saatana saapuu Helsinkiin Samuli Laihon hyytävässä dekkariavauksessa



Samuli Laiho: Sielun palomies. 303 sivua, Like.

Muusikkona ja kirjailijana tutuksi tullut Samuli Laiho suuntaa kolmannessa teoksessaan Sielun palomies dekkarien ja trillerien maailmaan, johon kirjoittajilla tuntuukin nyt olevan ehtymätön polte. Hyvä että siirtyy, sillä Sielun palomies on taas jotain uutta ja erilaista.

Edellisen kauden kohuohjaaja Muska Meriläinen viimeistelee Kansallisteatterissa näytelmää Fahrenheit 451. Samaan aikaan Suomeen palaa Agniksi itseään kutsuva mies, joka on varannut Muskalle näyttävän roolin sommittelemassaan suuressa näytöksessä.

Agni on tulen jumala hindulaisuudessa.

Muska on toipuva narkomaani, joka ensi-illan lähestyessä käy kovilla kierroksilla. Hän laiminlyö pientä lastaan Kimiä samalla tavalla mistä syyttää Kaarle-isäänsä omassa lapsuudessaan. Kaarle on entinen poliisi, joka liian traumaattiseksi osoittautuneen jutun jälkeen irtisanoutui ja luki itsensä papiksi. Nyt hän on jäämässä eläkkeelle.

Muskan edellinen ohjaus kertoi Aleister Crowleysta. Samuli Laiho ei sitä kerro, mutta kaiken tietävä Wikipedia tietää, että 1875–1947 elänyt Crowley oli brittiläinen okkultisti, kirjailija ja vuorikiipeilijä. Hän harrasti magiaa ja kutsui itseään nimellä "Peto 666". Paheellista elämää viettäneellä miehellä oli vähän seuraajia, mutta kuolemansa jälkeen Crowleysta tuli kulttihahmo populaarikulttuurissa.

Kutsuiko Muska Meriläinen siis edellisessä työssään pahuutta luokseen, ja nyt se tuli?

Sielun palomiehessä on kunnon jännite ja koko ajan kasvava uhka. Mitä Muskaan jollain lailla liittyviä ihmisiä murhaava Agni tahtoo ja miksi hän lähettää outoja viestejä juuri Muskalle?

Itsekeskeisen ja sekoilevan Muskan sijaan tarinan päähenkilöksi nousee vähitellen Kaarle, jonka poliisinvaistot ovat edelleen tallella. Hengenmiehen ja pahuuden ilmentymän mittelössä on ikiaikaisen draaman ainekset, joita Samuli Laiho höystää taitavasti tämän päivän Helsingissä ja sen lähiympäristössä.

Lopussa on ristejä ja liekkejä. Kestääkö Kaarlen usko kaiken lähelleen tulleen pahan?

Samuli Laiho ottaa Sielun palomiehessä trilleri-genren suvereenisti haltuunsa ja välttää kaikki tavanomaisuuden karikot. Kirjassa on aitoa omaperäistä jännitystä, taidemaailman ja Helsingin yöelämän kuvausta sekä kunnon takaa-ajo ja loppusäikyttely. Mitään ei puutu ja kaikki on kohdallaan.

Kuolemansynnit-sarjan avaus on komea. Arvoitukseksi jää, jatkavatko samat henkilöt seuraavissa osissa vai onko luvassa aina jotain täysin uutta.

torstai 20. toukokuuta 2021

Niko Rantsin toinen on jämerä henkilövetoinen poliisiromaani



Niko Rantsi: Kuka viereesi jää. 319 sivua, Tammi.

Viime vuonna Suomessa ilmestyi poikkeuksellisen paljon erityisen onnistuneita esikoisdekkareita. Nyt osa niiden kirjoittajista on saanut julki toisenkin – vielä paremman – romaaninsa.

Samaan sarjaan menee myös KRP:n rikosylikonstaapeli Niko Rantsi. Hänen vuosi sitten ilmestynyt esikoisensa Sinun edestäsi vuodatettu oli hallittu avaus, jonka päähenkilö oli virkistävästi järjestyspoliisin kenttäjohtaja. Kovien rikosten maailmassa siinä silti oltiin.

Kuka viereesi jää on selkeä jatko-osa. Esikoisessa vainon kohteena olleen kenttäjohtaja Veli-Matti Suojasen ja tämän kadonneen ystävän Jussi Lehdon tapaus jatkuu jutussa, jossa päärooliin astuvat rikostutkijat. Heidän tähtäimessään on kovan linjan ammattirikollisen Pertti Mäen saaminen lopulta kiikkiin. Mäen pyörittämällä rikollisliigalla on yhteys myös Jussi Lehdon katoamiseen.

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, Rantsi käsittelee dekkarijuonen ohella epäsäännöllisen ja väkivaltaisen työympäristön vaikutusta poliisien yksityiselämään.

Keskushenkilöistä rikostutkija Tommi Malkki on jo kokenut riitaisen eron ja on uuden mahdollisuuden edessä, mutta ymmärtääkö uusikaan kumppani miehen työn vaatimuksia.

KRP:n rikosylikonstaapeli Katri Rautanen on vielä naimisissa, mutta liitto rakoilee samasta syystä.

Niko Rantsin tapauksessa on selvää, että poliisiromaanin realismi on kaikilta osin korkealla tasolla, puhutaan sitten henkilöistä tai itse tutkinnasta. Rantsin vahvuus on niiden tasapaino tarinassa.Kumpikaan ei syö toista, eikä kumpaakaan ole liikaa.

Suurta ja monimutkaista poliisioperaatiota Rantsi kuvaa havainnollisesti ja tehokkaasti. Sen vaativaa monien liikkuvien osien yhteensovittamista tilanteiden koko ajan vaihtuessa voi vain ihailla.

Vaativan rikostutkinnan käänteissä vaihtevat saalistusvietti, toivo ja pettymykset, kun alamaailman todistajien luotettavuus on häilyväistä. Kuka viereesi jää kattaa melkein puolen vuoden ajanjakson. Tosielämässä jutut eivät ratkea niin kuin viihteellisissä dekkareissa, eivät välttämättä ratkea ollenkaan kovasta yrityksestä huolimatta.

Uutena oleellisena henkilönä Rantsi tuo toiseen romaaniinsa Hyvinkäällä asuvan huumekoukussa olevan pikkurikollisen Maijan. Hänen kuvauksessaan Rantsi jatkaa Matti-Yrjänä Joensuun viitoittamalla rikosten taustoja ymmärtävällä tiellä. Joensuun kirjoittajana Rantsi tunnustaa myös esikuvakseen.

Maijan tapauksessa romaanin loppu on toiveikas, mutta jää auki ainakin seuraavaan osaan. Kuka viereesi jää päättyy oikein kunnon cliffhangeriin, joten ei muuta kuin Rantsin kolmosta odottamaan erittäin suurella mielenkiinnolla. Perinteiselle poliisiromaanille on aina paikkansa, etenkin kun se tekee niin osaavasti kuin Niko Rantsi.

maanantai 17. toukokuuta 2021

Elina Backmanin toisessa dekkarissa on rikosten lisäksi ihmissuhteita, mystiikkaa ja Lammassaaren lumoa



Elina Backman: Kun jäljet katoavat. 428 sivua, Otava.

Pääosin Hartolan ”kuningaskuntaan” sijoittuva dekkari Kun kuningas kuolee teki viime kesänä Elina Backmanista kertaheitolla sekä lukijoiden että kriitikoiden lemmikin. Jatko-osa Kun jäljet katoavat on uusi täysosuma, edellistäkin runsaammista aineksista koostuva herkkupala.

Kun kuningas kuolee oli yllättävä dekkarin ja chick litin ristisiitos, joka toimi molemmilla tasoillaan. Kun jäljet katoavat on itsenäinen tarina, mutta eniten siitä saa irti, jos on lukenut esikoisen. Jatko-osa lähtee liikkeelle siitä, mihin edellinen tarina loppui. Hartolassa synkkiä salaisuuksia pöyhineet ja rakastuneet KRP:n ylikomisario Jan Leino ja toimittaja Saana Havas ovat lopettelemassa lomaansa Portugalissa edelleen hämmentyneinä tuoreesta suhteestaan.

Kesäkin on lopussa. Suomessa Jania odottaa uusi juttu. Lammassaaresta on löytynyt nuoren miehen ruumis ja toinen mies on kadoksissa. Saana taas saa työpaikan viestintätoimistosta ja jatkaa true crime -podcastin parissa.

Jos ei anna sen häiritä, että poliisi ja toimittaja -pariskunta päätyvät taas toisistaan tietämättä tutkimaan samaa juttua, edessä on yli 400 sivun nautinto hyvin kirjoitetun ja monta kertaa tavallista moniaineksisemman rikosviihteen parissa.

Lammassaaren tapahtumat ovat yhteydessä kolmen nuoren opiskelijan dokumenttiprojektiin, jonka päähenkilö on legendaarinen mutta unohdettu dokumenttiohjaaja Roy Kuusisto. Yksin asuva, alkoholisoitunut Roy on töissään tarkkaillut luontoa ja muinaisuskomuksia, haltioita ja muita olentoja. Hänen ympärillään leijuu mystinen ilmapiiri.

Nyt dokumentin tekijöistä yksi löytyy kuolleena metsästä kuin nukkumaan käyneenä, toinen on kadonnut ja kolmas ymmällään.

Backman käyttää taitavasti monia näkökulmia koko ajan kihelmöivämmäksi käyvässä jutussa.

Janin ja Saanan lisäksi kolmas päähenkilö on Janin kanssa juttua tutkiva Heidi Nurmi Helsingin poliisista, tuttu edellisestä romaanista. Takaumissa ollaan menneessä kesässä kuvaamassa dokumenttia. Aina silloin tällöin pysähdytään psykiatrin vastaanotolle, jossa nuori nainen kertoo päätymisestään Akateemikoksi kutsutun motoristijengin pomon tyttöystäväksi.

Kun jäljet katoavat on siis todellinen runsaudensarvi, jonka Backman pitää taitavasti kasassa. Yllättävin yhteyksien kaikki liittyy kaikkeen ja lopputulos on huima, kaikkea muuta kuin suoraviivainen kuka sen teki - tai edes miksi se tehtiin -juttu. Jo esikoisessaan Elina Backman osoittautui todelliseksi taituriksi ja nyt hän vielä ylittää itsensä.

Backmanin monien vahvuuksien joukosta erottuu hänen silmänsä ihmissuhteille. Kyseessä ei ole vain Saana ja Janin suhteen vakiintuminen ja siihen liittyvät epävarmuus uuden edessä. Myös poliisien ja uuden esimiehen Johanna Niemisen suhteessa on sävyjä.

Heidi tinderöi yksityiselämäänsä. Saanan Hartolassa asuva Inkeri-täti ei oikein tiedä, onko valmis edellisessä kirjassa alkaneeseen ihmissuhteeseen. Tarinan liepeillä kulkeva lukiolaisporukan dynamiikka tuntuu uskottavalta.

Ja sitten on vielä Helsingissä sijaitsevan Lammassaaren lumoava kuvaus. Kun jäljet katoavat on dekkari, joka saattaa houkutella sinne tänä kesänä ennätysmäärän kävijöitä. Kirjoittajan rakkaudesta Lammassaareen ei jää mitään epäselvyyttä.

tiistai 11. toukokuuta 2021

Arttu Tuomisen Vaiettu kertoo suomalaisista SS-miehistä



Arttu Tuominen: Vaiettu. 402 sivua, WSOY.

Porilainen ympäristöinsinööri Arttu Tuominen on kuuden rikosromaanin jälkeen siinä asemassa, että hänen seuraavaa dekkariaan odottaa tavallista kiihkeämmin. Siinä missä muut samoista henkilöistä kirjoittavat muuntelevat perustarinaansa, voi Tuominen viedä sarjaansa ihan mihin suuntaan tahansa.

Vaiettu on rikosromaani, joka yllättää häneltäkin. Poriin sijoittuvan Delta-sarjan kaksi ensimmäistä osaa kietoutuivat rikostutkijoiden Jari Paloviidan ja Henrik Oksmanin sisäisen kamppailun ympärille. Nyt Tuominen kirjoittaa heistä jotain ihan muuta toisen maailmansodan suomalaisista SS-miehistä kertovassa tarinassa.

Paloviita, Oksman ja muut kirjasarjan poliisit ovat ymmällään. Miksi joku haluaisi murhata 97-vuotiaan Albert Kangasharjun, miehen, joka asuu palvelutalossa ja jonka iltarutiini on lyhyt lenkki sen ympäristössä? Eikä pelkästään murhata, vaan hirttää hänet läheisessä metsässä. Miehen, joka kuolee pian muutenkin.

Kun yritys epäonnistuu, sinnikäs murhamies tekee uuden yrityksen sairaalassa, jossa Kangasharjua hoidetaan.

Poliisille juttu on pimeä ja täysin käsittämätön. Lukija tietää enemmän, koska romaanin nykyajan kanssa lomittain Tuominen kertoo vuodesta 1941 ja suomalaisista, jotka matkustivat vapaaehtoisina natsi-Saksaan saamaan sotilaskoulutusta.

Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona osallistui itärintaman hyökkäykseen. Idean uusimpaansa Tuominen on saanut ehkä Kansallisarkiston talvella 2019 julkaisemasta selvityksestä, jonka mukaan suomalaiset osallistuivat hyvin todennäköisesti sotarikoksiin. Päätelmä perustuu suomalaisten sotilaiden päiväkirjoihin.

Selvitys aiheutti paljon kiistelyä, koska jotkut elättelevät ajatusta suomalaisista ”erillis-SS-miehistä”. Kovimmin selvityksen lyttäsi edellisen hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö.

Tuominen ottaa asiaan kantaa romaaniinsa kirjoittaman tutkija Matti Ilvosen suulla:

”Tiedetään, että SS-divisioona Wikingin saksalaiset, norjalaiset, alankomaalaiset ja tanskalaiset vapaaehtoiset osallistuivat juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen. Olisi lapsellista uskoa, että suomalaiset olivat moraalisesti muita kansallisuuksia ylivertaisempia.”

Sanojen vakuudeksi dekkarikirjailija Tuominen osoittaa olevansa tarvittaessa tekijämies myös sotakirjailijana. Vuoteen 1941 sijoittuvat jaksot siviilien raaoista ja kauhistuttavista murhista ovat muutenkin hyvin tiedossa, mutta Tuomisen kuvaamina ne ovat rankkaa luettavaa.

Nykypäivään sijoittuvat jaksot taas todistavat, että Arttu Tuominen on tämän päivän ykkönen suomalaisten rikoskirjailijoiden joukossa. On ollut sitä jo pitkään.

Hänen ensimmäisessä kokonaisuudessaan, neljästä dekkarista muodostuvassa Muistilabyrintissä, on vielä hapuilua, mutta myös hienoja henkilöhahmoja ja kerronnallista voimaa.

Delta-sarja alkoi Verivelalla, jossa Paloviita tuhosi puukotuksen todisteita suojellakseen lapsuudenystäväänsä. Viime vuonna ilmestyneen Hyvityksen keskushenkilö Oksman oli rikospaikalla naiseksi pukeutuneena ja salasi sen muilta poliiseilta.

Vaietussa Tuomisen tarkka psykologinen ote kumpaankin jatkuu. Paloviita on hukassa oman elämänsä kanssa avioliittoonsa pettyneenä. Oksmania houkuttelee lenkille ja muihin harrastuksiin mukava järjestyspoliisi Pasi Jaakola. Juro, karhumainen Oksman punastelee, kun Pasi Jaakola osuu paikalle.

 Seuraavaksi poliiseista voi lähemmässä tarkastelussa olla Linda Toivonen, omien sanojensa mukaan ”huono äiti ja huono tytär”.

Arttu Tuominen kuvaa Vaietussa ihmisyyden katoamista äärioloissa, elämän mittaista valhetta ja armon mahdollisuutta. Tulos on erilaisin suomalaisin poliisiromaani pitkään aikaan, ehkä ikinä. Vangitseva ja yllättävä lukukokemus alan mestarilta.



torstai 6. toukokuuta 2021

Lapsitappajat-dekkarin kirjoittanut Leila Simonen: Yhteiskunnan arvomuutos kovetti lapsetkin



Leila Simonen: Lapsitappajat. 292 sivua, Voimapaja.

Julkaistu Kansan Uutisissa 7.9.2001.

Helsinkiläisen ökyperheen omakotitalon pihalta löytyy ruumis. Asuinalueella raakaa surmaa pidetään tyylirikkeenä, joka uhkaa sen mainetta.

Kuoleman taustalta löytyy ikuista nuoruutta eläviä cityvanhempia ja lyhyeksi leikatun lapsuuden kovettamia murrosikäisiä.

Tällaista tarinaa Voimapaja-yhtiössään kouluttajana toimiva Leila Simonen ryhtyi kirjoittamaan viime vuonna. Yhteiskuntatieteiden tohtori, hyvinvointivaltion tutkija ja entinen Stakesin tutkimuspäällikkö Simonen kirjoitti dekkarinsa Lapsitappajat valmiiksi kesällä. Se ilmestyy Voimapajan kustantamana lokakuussa.

Kirjan julkaisua odotellessa fakta ajoi fiktion edelle. Tasan kaksi viikkoa sitten neljä 16-18 -vuotiasta nuorta toteutti harkitun murhan Lopella. Aviopari Heinon ampui väijytyksestä 16-vuotias espoolaispoika, "hyvän perheen" kasvatti niin kuin koko poikakatrasta on kaiken aikaa luonnehdittu.

Tietysti Leila Simonen hätkähti surman selvittyä sitä, miten lähelle todellisuus hänen dekkariaan tuli.

Mutta ei hän yllättynyt.

- Yhtä aikaa ajattelin, että tällaista olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, ja näitä tapahtuu jatkossakin.

- Mitä tämä tapaus kertoo, on minusta se, että ihmisen arvo on välinearvo silloin kun oma arvo on nollassa, hän sanoo.

Simosen kaksi aiempaa dekkaria Naisen kosto ja Mustaa samettia ovat olleet tiukasti ajan ilmiöihin sidottuja. Hän kertoo, että kunkin jännärin teema valitsi itse ulostuloaikansa.

— Ja tämän aika oli nyt.

— Minulla on takanani 25 vuotta tutkijakokemusta. Se on hyvin rationaalista, loogista ja systemaattista työtä. Mutta näillä dekkariaiheilla on vähän niin kuin oma tahto.

Vanhemmuudesta ikuiseen nuoruuteen

Sosiologina Leila Simonen on jo pitempään lukenut hiljaisia ajan merkkejä suomalaisen arjen kovenemisesta. Nyky-Suomen arvoissa korostuvat yksilöityminen, mielihyvä ja itsensä toteuttaminen.

Perheissä arvojen koveneminen näkyy niin, että huonosti eivät välttämättä voi ne köyhät ja avuttomat, kuten ennen. Ei. Ahdistuneita ja oireilevia nuoria on myös niissä paljon puhutuissa "hyvissä perheissä."

Leila Simonen sanoo, että ongelmallisissa "hyvissä perheissä" vanhempien ammatit mahdollistaisivat hyvän lapsenkasvatuksen. Mutta vanhemmat ovat usein kyvyttömiä antamaan rajoja ja olemaan tarvittaessa joustavia.

— Ei ole otettukaan vanhemmuuden roolia. Nykyään kaikki 5:n ja 50:n välillä ovat nuoria.

— Perheissä pitäisi olla aikuisia ja lapsia, mutta nyt siellä on vain nörttejä ja narkkeja, Simonen kärjistää.

Menestyminen lasten paineena

"Hyvä perhe" on siis Leila Simosen mielestä käsiteilluusio. Se liittyy yhteiskuntakäsitykseen, jonka aika on mennyt.

Vanhastaan on ajateltu, että syrjäytyneisyys liittyy huonoihin tuloihin, ehkä psykiatrisiin ongelmiin sekä alkoholiongelmiin ja avuttomuuteen.

— Mutta tällä hetkellä taloudellisesti hyvin toimeentulevat ja ulospäin hyvältä näyttävät kodit voivat olla todella rikki sisältä, jos vanhempien arvot ovat pielessä.

Lapsi kasvaa suuren ristiriidan keskellä, jos esimerkiksi koulun ja kodin arvot ovat aivan vastakkaiset.

— Jos koulun arvot — joita voivat olla esimerkiksi työrauha, oppiminen ja yhdessä toiminen ryhmässä — eivät olekaan vanhempien kannalta arvoja, vaan esimerkiksi se, että meidän poika pärjää jalkapallossa, niin silloin hyvin toimeentulevan kodin individualististen arvojen ja koulun yhteisöllisten arvojen törmäyskohdassa lapsi menee rikki.

Ristiriita voi olla se, että kodissa lapsen odotetaan olevan menestyjä, tavalla tai toisella.

— Vanhempien antama psyykkaus hakee menestystä ja pärjäämistä. Jos kysyy 6-vuotialta jalkapallojunnuilta, mitä he haluavat, niin kyllähän he aika huipulle sanovat pyrkivänsä. Eli aika monta pettymystä pitää sitten sietää, kun sinne pääsee yksi sadastatuhannesta. Ja jos ei ole kehittynyt välineitä pettymyksen sietoon, niin konflikti on siinä. Pettymys voi purkautua hallitsemattomana raivona tai sisäänpäin masennuksena.

Anoreksiakin suorituspaineista

Urheilu on yksi kanava, jolla monet vanhemmat ajavat menestymisen pakkoa lapsiinsa.

Lapsitappajissa Leila Simonen kirjoittaa myös anoreksiasta, joka on monien tyttöjen tapa reagoida menestymisen paineeseen.

— Viisitoista prosenttia anorektikoiksi diagonosoiduista tytöistä kuolee hyvinvointi-Suomessa, hän muistuttaa.

— Anorektikot ovat hirveän pärjääviä ja nokkelia, mutta he näkevät minä-kuvansa täysin vääristyneenä. Henkinen kelpaamattomuus on anorektisen tytön kulttuurisessa koodistossa. Hänen pitäisi pärjätä ulkoisesti ja menestyä myös kaveripiirissä ja koulussa.

Kun vanhemmuus on muuttunut, on siis lapsuuskin "leikattu lyhyeksi." Sen sijaan, että pelkällä olemisella ja leikkimisellä rakennettaisiin omaa ihmisenä olemista, lapsia treenataan pienestä pitäen ja ehkä kompensoidaan myös omia pettymyksiä lapsen pärjäämisellä.

— Eihän lapsi silloin ole onnellinen, vaan hän yrittää vain miellyttää vanhempiaan, huomauttaa Simonen.

Hänen mielestään lapsilla pitäisi olla tilaa hakea sitä, että "mikä minä itse olen." Kun näin ei ole, tietyt piirteet ihmisenä olemisesta ylikorostuvat. Tytöillä se on esimerkiksi juuri ulkonäkö.

Nuppi ei kestä vaurastumista

Menestyskulttuurin taustalta voi löytyä se, ettei yhteiskunnasta enää oikein löydy tilaa hitaille ja huonosti pärjääville. Yksinkertaiset ammatit, joilla voi kuitenkin kunnolla elättää itsensä ja perheensä ovat lähes kadonneet.

Moni tekisi mielellään kolmanneksi sektoriksi kutsuttua vapaaehtoistyötä, mutta moni sitä tekevä kokee itsensä jotenkin vajaaksi juuri palkkatyön ja ansaitsemisen yliarvostuksen takia, Leila Simonen miettii.

— Toisessa päässä hyvin tienaavat palavat loppuun. Keskiarvoja ei enää löydykään, vaan kaikki ovat onnettomia.

Mutta mikä muutti ennen niin maanläheisten suomalaisten arvot?

— Jos suomalaisen yhteiskunnan menestys nokialaisessa mielessä on ollut sitä, että olemme päässeet nopeasti takapajulasta maailman huipulle, niin tuntuu, ettei nuppi kestä sitä. Henkisesti kansakuntana emme ole pysyneet siinä vauhdissa mukana. Näitä arjen tason ankkureita meiltä puuttuu, koska oma identiteetti tuntuu olevan niin helposti uhattuna, vastaa Simonen.

Säästöjen hinta maksuun

Lapsitappajia varten Leila Simonen teki perusteellisen pohjatyön. Hän haastatteli koulujen rehtoreita, peruskoulun yleis- ja erityisopettajia sekä tutustui tutkintavankiloissa väkivaltarikoksiin syyllistyneiden nuorten taustoihin.

Haastattelujen perusteella kävi ilmi, että kymmenessä vuodessa koulumaailmassa on käynyt radikaali muutos.

Kymmenen vuotta sitten erityisopetusta tarvitsevat peruskoulun oppilaat olivat tarkkiksella.

Ne nuoret, jotka kymmenen vuotta sitten olisivat olleet laitoshoidossa, ovat nyt parhaimmillaan erityisopetuksessa ja aiemmin tarkkailuluokalle kuuluneet ovat nyt tavallisen yleisopetuksen piirissä.

— Koulupäivä on täynnä sosiaalista häiriköintiä ja oman ahdistuksen esittämistä. Tavalliset, hyvistä perheoloista tulevat oppimishaluiset oppilaat eivät pysty oppimaan, koska opettajien aika menee ahdistuneiden ja häiriköivien oppilaiden huomioon ottamiseen, Leila Simonen sanoo.

Hyvinvointivaltio ei ole pysynyt tämän rakennemuutoksen vauhdissa. Lastensuojelun, sijaishoidon ja lasten psykiatrian voimavarat eivät riitä. Taustalla on osin 1990-luvun lamasta johtuvat säästöt, mutta osin juuri yhteiskunnassa tapahtunut kulttuurinen muutos. Yhteiskunnan koneisto ole pystynyt reagoimaan yksilöllistymisen ja itsekkyyden nousuun.

Simosen haastattelujen perusteella voimakkaasti oireilevien poikien itsetuho ja ahdistuneisuus tuntui liittyvän siihen, että he kokevat itsensä erilaiseksi kuin massa. Mutta muille he eivät sallisi itsestään poikkeavaa erilaisuutta.

— Yhtä lailla se on toiseutta, mutta samalla myös monopolisoidaan omanlainen toiseus. Tämä liittyy siihen, miten meidän olemassaolomme on niin ohutta. Pitää suojata itseä, ettei kukaan uhkaa.

Rakkaudettomuutta, ei pahuutta

Miten se arjen kylmyys konkreettisesti tuli esille näiden poikien kanssa jutellessa?

Leila Simosen mukaan pojilla oli kerrottavanaan hyvin erilaisia tarinoita. Ainut yhteinen tekijä oli se, että he olivat jääneet pitkälti itsekseen, ilman rakkautta. Monille yhtäläistä oli myös autoritaarinen isä.

— Heidän kykynsä puhella ja ilmaista itseään on jollakin lailla puutteellinen. Ja silloin tilalle tulee se nyrkki tai puukko. Minun mielestäni minuus rakentuu puheen, myös sisäisen puheen eli ajattelun kautta. Tällaiset perusasiat ovat jääneet kehittymättä.

— En minä näe, että nuoret pojat tai tytötkin, jotka tekevät rikoksia, olisivat jonkin pahuuden vallassa tai heillä olisi joku fysiologis-biologinen vinksahtaneisuus, vaan taustalla on juuri arjen rakkaudettomuutta.

Arjen rakkaudettomuus nousee Leila Simosen mukaan epävarmuudesta ja toiseudesta.

Kotona se syntyy siitä, että monet vanhemmat vihaavat lapsiaan, hän täräyttää.

Miksi muka?

— Siksi, että se oma itse on jotenkin keskeneräinen. Lapsi tuntuu vaateelta ja se vie aikaa ja rahaa ja kasvaa ja on erilainen kuin viime vuonna. Koko ajan vaateita vanhemmalle, joka haluaa olla ikiteini, Leila Simonen perustelee rankkaa väitettään.

— Ei kaikilla lapsilla ole hyvää kotia. Ei se ole automaattista, että vanhempi jaksaa sietää, saati rakastaa lastaan.

— Se mikä aikaisemmin liittyi minusta avuttomuuteen, sairauteen ja rahan puutteeseen, sen paikka on nyt siirtynyt henkiseen avuttomuuteen ja epäkypsyyteen.

Viihde helppo syntipukki

Lopen murhiin on haettu selitystä myös väkivaltaviihteestä, kuten asiaan kuuluu aina, kun jotain tällaista tapahtuu. Leila Simosen mielestä se on klassinen kysymys, purkaako väkivaltaviihde jotain ihmisessä olevaa aggressiota vai antaako se malleja käyttäytymiselle.

— Jos pieni lapsi elää rakkaudettomassa perheessä, niin saako hän jonkin sankaruuden katsoessaan jotain, joka potkii tv-ruudussa? Kuinka paljon haetaan samaistumista ja kompensaatiota siitä omalle rikkinäisyydelle? hän pohtii.

Simonen on kuitenkin epäileväinen sen suhteen, että selitystä järjettömälle väkivallalle voitaisiin löytää televisiosta tai peleistä.

— Jos yhteiskunnasta aina löytyisi yksi syntipukki, jonka voi osoittaa, niin silloin minussa ei ole syytä.

Pillereillä päin ongelmia?

Suomesta puuttuu Leila Simosen mielestä toistensa kunnioittamisen kulttuuri. Liikennekulttuurista näkee parhaiten, miten omista oikeuksista pidetään kiinni kynsin hampain.

— Nopea kaupungistuminen ja nopea vaurastuminen ei ole tuonut mukanaan joustavuutta ja yhteisöllisyyttä. Nuorisossa se näkyy minusta niin, ettei meillä ole nuoriso-ongelmaa, vaan nuoret oireilevat yhteiskunnan pahoinvoinnista.

— Kaikki nuorethan eivät kestä pettymyksiä, jos elämä on tavallaan pedattu valmiiksi. Jos tulee joku harmi, soitan heti kaverille kännykällä ja kerron sen. Sen sijaan, että menisin metsään ja itkisin ja miettisin harmin yksin. Kyky itse kasvattaa itseämme on huonontunut. Ei tule kokemusta siitä, miten surua, menetystä ja pettymystä käsitellään.

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

— Pelkään pahoin, että meillä kymmenen vuotta Amerikkaa perässä näihin sosiaalisiin ongelmiin ruvetaan antamaan pillereitä. Tehdään aina uusia diagnooseja käytöshäiriöistä ja ylivilkkaudesta, ja annetaan nuorelle tai lapselle lääkitys.

— Kyllä lapsi sen lääkityksen jälkeen on turtunut, vaivaton ja tosi rauhallinen, mutta ei kai lääkkeillä voida muuttaa yhteiskunnan huonovointisuutta. Pelkään, että tämä tulee meille kymmenen vuoden sisällä.