tiistai 23. helmikuuta 2021

Ikiuni on astetta rankempi Kit Karisma -dekkari



Ari Wahlsten: Ikiuni. 239 sivua, CrimeTime.

Hard boiled eli kovaksikeitetty on rikoskertomuksen muoto, jolla on ikää noin sata vuotta. Ensimmäiset kyynisistä yksityisetsivistä kertovat tarinat ilmestyivät vuonna 1920 aloittaneessa Black Mask -lehdessä.

Suomi ei ole kovin otollinen maaperä dekkariperinteelle, joka sijoittuu suurkaupunkeihin ja joissa rehottavat korruptio, rikolliset miehet sekä kohtalokkaat naiset. Ari Wahlsten on kuitenkin onnistunut sulauttamaan Kit Karismansa Philip Marlowen jalanjälkiin ihan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Sillä erotuksella, että tummapintainen Kit Karisma on kyynisen sijaan pikemminkin romanttinen sankari.

Vanhan maailman charmia Karismaan tuovat hänen mielimusiikkinsa suomalaiset tangot ja kohtelias puhetapa. Sanat herra, rouva ja neiti kuuluvat hänen sanavarastoonsa.

Kovaksikeitetyt dekkarit lähtevät usein liikkeelle siitä, että yksityisetsivä kutsutaan niin sanottuihin parempiin piireihin ottamaan vastaan toimeksianto. Niin tapahtuu myös viidennessä Kit Karisma -dekkarissa Ikiuni.

Uhkailujen kohteeksi joutuneen paparazzi-valokuvaajan tapauksesta käynnistyy maukas murhamylly, joka vie Kit Karisman vaarallisten valokuvien, kiristyksen ja politiikan pariin. Tarinassa on epäsuhtaisia liittoja, juonitteluja, väkivallan ammattilaisia ja sotkuisia sukulaisuussuhteita napakasti kerrottuna ennen kuin viimeiset laukaukset kajahtavat helsinkiläishotellissa.

Dialogi on lakonista ja näppärää juuri niin kuin pitääkin. Wahlsten näyttää perinnetietoisuuttaan siinäkin pudottelemalla Kit Karisman suusta lauseita, joista löytyy suomennoksia alan keskeisten teosten nimistä – ja sellainenhan on kirjankin nimi: Ikiuni - Big Sleep.

Ikiunessa on menneiden vuosikymmenten fiktiivisen Los Angelesin henkeä Helsinkiin siirrettynä, mutta tarina uusnatseista ja poliittisesta salaliitosta on tätä päivää. Ei mikään helppo yhdistelmä, mutta toimii komeasti. Jännitystä riittää ja loppu yllättää kokeneenkin dekkarien lukijan.

Timo Numminen on kehittänyt kansikuvissaan Kit Karismalle sopivan coolin ulkomuodon, joten paketti on lajissaan täydellinen.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Uhanalaiset: Tommi Laihon täysosumadekkarissa rikos on hyytävä, mutta ihmissuhteet lämmittävät



Tommi Laiho: Uhanalaiset. 358 sivua, Myllylahti.

Dekkari, rakkaustarina, yhteisökuvaus, mediakritiikki. Tommi Laihon esikoisdekkari Uhanalaiset on kaikkea tätä niin upeasti kirjoitettuna, että 358 sivua tuntuu liian vähältä. Kirjasta, sen henkilöistä, tarinasta ja tunnelmasta ei haluaisi päästää irti.

Uhanalaiset on palkittu Otavan Rikos 2019 -jännitysromaanikilpailussa, mutta suurkustantamo ei ole jostain käsittämättömästä syystä ottanut sitä ohjelmaansa. Dekkarikilpailuissa menestyvä Myllylahti sai taas yhden helmen julkaistavakseen.

Kirjan nimi ja kansi voivat johtaa harhaan. Uhanalaiset ei kerro biodiversiteetin katoamisesta, vaan kolmen hauraan ihmisen kohtaamisesta, jotka tuo yhteen erikoinen rikostapaus. Ganja-nimeä käyttävä nuori mies ryntää päivystykseen. Joku on painostanut häntä tekemään itsemurhan.

Herttoniemen siirtolapuutarhassa heräillään uuteen kesään. Paniikkikohtauksia saava rikostutkija Karita Haapakorpi tapaa siskonsa mökillä poliisista sosiaalityöntekijäksi siirtyneen poikansa kummin Aminan. Joukkoon osuu naapurimökistä myös hiljainen tilastomies Juha. Kolmikon välille syntyy yhteys, kun he alkavat tutkia Juhan havaitsemaa Itä-Helsinkiin paikantuvaa epätavallisten kuolemien sumaa. Niihin Ganjankin tapaus voi liittyä.

Kolmen päähenkilön taustat avautuvat tarinan edetessä. Harvoin tapaa dekkarissa näin täyteläisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Jokaisen taustalta löytyy traagisia tapahtumia, mutta kirja ei ole murheessa vellomista. Päällimmäiseksi jää toivo. Eniten kirjassa jännittääkin se, käykö heille hyvin.

Siirtolapuutarhan sivuhenkilötkin ovat pienemmissä rooleissaan kokonaisiksi ihmisiksi rakennettuja.

Mielenkiintoinen kehitelmä on toisistaan huolta pitävä Hylättyjen jengi. Kun kaikki turvaverkot pettävät, jäljellä on vielä arkipäivän solidaarisuus – sana, jota Hylättyjä johtava Viljami tuskin itse käyttäisi.

Hysteria kasvaa, kun media saa vihiä kuolemantapauksista. Laiho antaa kuvan, että se on median tarkoituskin. Uutisvälityksen sijasta media pyörittää tunnemyllyä.

”Ensin synnytetään katastrofin ilmapiiri, tarve kuulla tai lukea lisää, sen jälkeen syvennytään yksityiskohtiin, pahimmillaan mässäillään, sitten etsitään jokin ratkaisu, lopputilanne, jonka jälkeen alkaa mediassa surutyö”, Karita käy mielessään läpi toistuvaa kierrettä, jolla luodaan pelon ja uhan ilmapiiriä.

Karita ja häntä avustava Maija löytävät kaavan, joka kertoo, että sarjamurhaaja on todella ollut liikkeellä kenenkään huomaamatta jo pitkään. Hänen motiivinsa ja toimintatapansa on hyytävä. Uhanalaisten ihmissuhdevetoisuutta korostaa kuitenkin se, että pakollinen loppukiihdytys hoidetaan lyhyesti, siististi ja kohtuullisen jännittävästikin pois alta, mutta toiminta ei ole tämän kirjan päätarkoitus.

Uhanalaiset on todella hallittu kokonaisuus. Hyvä rikosjuoni ja henkilöt ovat tasapainossa. Tommi Laiholla on sanottavaa ja taito kirjoittaa elävästi rauhallisia, painavia lauseita. Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Jenni Multisillan Mitä tapahtui merenneidoille sekoittaa kauhun elementtejä jännityskirjaan



Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille. 325 sivua, Like.

Jenni Multisilta imaisee lukijan heti otteeseensa eikä päästä irti ennen viimeistä sivua. Multisillan toinen romaani Mitä tapahtui merenneidoille on viimeistä piirtoa myöten hiottu psykologinen jännityskertomus ja kolmiodraama, jossa on mausteena kauhua ja ripaus yliluonnollisuuden kokemuksia sen kertojan Nellan päässä.

Hienon kehyksen romaanille antaa sen keskeinen tapahtumapaikka Varjakansaari Oulun edustalla. Vuosina 1900–1928 toimineen Varjakan sahan ja sen asuinyhteisön autioituneet rakennukset ovat kuin kummitustaloja.

Lisää kolkkoa tunnelmaa tuo tieto, että vuonna 1907 näillä vesillä hukkui 20 naista heitä kuljettaneen purjeveneen kaaduttua. Romaanin toinen päähenkilö, Varjakansaarella taideprojektia suunnitteleva Linda kuvittelee heidän olevan edelleen paikalla merenneitoina.

Taideprojektin avajaisiltana kesäkuussa Linda katoaa. Muut uskovat hänen hukkuneen ja ruumiin kadonneen mereen. Nella ei. Hän saa viestejä ja kuulee asioita, joiden takia palaa Varjakansaarelle lokakuussa. Sekin vielä: synkät ja myrskyiset yöt ja päivät tehostavat lisää romaanin tummaa tunnelmaa.

Nella on ripustautunut Lindaan, jonka taideprojektit ovat epämääräisiä. Kiintopisteeksi ennen Varjakkaa muodostuu helsinkiläinen harrastajateatteri, jonka tuotannossa Linda toimii lavastajana ja ilma-akrobaatti Nellalle on varattu loppuhuipennus.

Kolmas päähenkilö on Oliver, jolle oma rooli suhdesopassa valkenee vasta kirjan etenemisen myötä.

Multisilta tiivistää tunnelmaa tasaisesti loppua kohden. Alussa Nella vaikuttaa häilyvältä henkilöltä, josta ei tiedä tapahtuuko hänelle asioita todella vai vain oman pään sisällä. Loppujaksoissa hyisessä Varjakansaaressa jännitys kohoaa askel askeleelta kohti huippua ja luvassa on kunnon säikyttelyäkin, kun Multisilta ottaa kaiken irti saaren rakenteiden ja historian luomista mahdollisuuksista.

Jenni Multisilta tuo oman raikkaan äänensä Suomen hyvään, mutta kovin poliisi- ja realismivetoiseen jännityskirjallisuuteen. Mitä tapahtui merenneidoille kieputtaa lukijaa kuin kankaat Nellaa tämän hurjassa loppusyöksyssä näytelmän ensi-illassa.

Tommi Tukiaisen suunnittelema tyylikäs kansi vetää lukijan Multisillan rakentamaan outoon maailmaan jo ennen kuin ensimmäistäkään sivua on luettu. Paketti on jokseenkin täydellinen.

maanantai 8. helmikuuta 2021

Ruotsin viime vuoden paras esikoisdekkari Kuolemansynti on synkkä mysteeri



Maria Grund: Kuolemansynti. Suomentanut Kari Koski. 394 sivua, Otava.

Ruotsi ei ole enää muutamaan vuoteen ollut sellainen dekkarien suurvalta, josta tulee solkenaan kiinnostavia ja jopa täräyttäviä uutuuksia. Kun ei ole muuta uutta keksitty, niin on lisätty väkivaltaa.

Niin suuri dekkarivalta Ruotsi silti on, että vuoden paras esikoinen on luettava. Viime vuonna se oli käsikirjoittajana ja toimittajana työskennelleen Maria Grundin Kuolemansynti. Kuten jo nimestä ja karmeasta kannesta voi päätellä, nyt on synkkää, tosi synkkää.

Kuolemansynti tapahtuu saaressa, jota Grund ei jostain syystä nimeä Gotlanniksi. 14-vuotias Mia Askar tekee itsemurhan kettunaamariin pukeutuneena. Vanhojen arvokirjojen kauppiaana vaurastunut Marie-Louise Roos löytyy raa`asti murhattuna. Erillisiltä näyttäviä tapauksia yhdistää Roosin kodin seinällä oleva taulu, jossa on seitsemän lasta eläinnaamareissa.

Synkkää tunnelmaa lisää se, että jutun päätutkijan Sanna Berlingin oma elämä on sekaisin, koska hänen miehensä ja lapsensa ovat kuolleet pyromaanin sytyttämässä tulipalossa. Sannan uusi työpari Eir Pedersen on tullut saarelle vastentahtoisesti keskusrikospoliisista. Hänkin kantaa jotain traumaa.

Melkein kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat jollain lailla traumatisoituneita tai häiriintyneitä. Eikö saarella ole normaalia elämää ollenkaan?

Kuolemansynnin kolkkous on koko ajan mennä yli, mutta ei kuitenkaan mene. Maria Grund on keksinyt niin vahvan tarinan ja koko ajan mutkistuvan mysteerin, että tunnelma vie mukanaan. Tällaista dekkaria ei ole kirjoitettu ainakaan ihan vähään aikaan. Kirjassa on murhia, uskontoa ja psykologiaa. Väkivaltaa on, mutta siitä näytetään pääasiassa seuraukset, ei itse tekoja.

Kannen väite hurjatahtisesta trilleristä ei pidä paikkaansa. Eteneminen on rauhallista, salaisuudet aukeavat hitaasti ja päähenkilöiden luonnekuvien rakentumiselle on riittävästi aikaa. Grund kuvaa hyvin, miten aluksi toisiinsa epäluuloisesti suhtautuvien naisten välille kasvaa jatko-osia ennakoiva luottamus.

Ruotsin viime vuoden paras esikoisdekkari on hyvä ja valtavirrasta jonkin verran poikkeava, mutta ei kuitenkaan mikään suuri tapaus. On mukava huomata, että Suomessa ilmestyi viime vuonna useampikin esikoisdekkari, joka on parempi.

tiistai 2. helmikuuta 2021

Punainen prinsessa sekoittaa tyylikkäästi faktaa ja fiktiota Baader-Meinhof -terroristijärjestöstä



Antti Vihinen: Punainen prinsessa. 357 sivua, Into.

Musiikkitieteen tohtori Antti Vihinen on aiemmin kirjoittanut kirjoja klassisesta musiikista ja soittaa rokkia kolme levyä julkaisseessa Sidi & Hermottomat -yhtyeessä. Uusi aluevaltaus on yhden ääriaatteen syväluotaukseksi laajeneva dekkari Punainen prinsessa.

Kirjan nimihenkilö Punainen prinsessa on kuvitteellinen johtohahmo Länsi-Saksan yhteiskunnan perustaa horjuttaneessa Punaisessa armeijakunnassa RAF:ssä, jota johtajiensa mukaan kutsutaan myös Baader-Meinhofiksi. Vuosikymmenet hiljaiseloa Tampereella viettänyt lukion saksan opettaja Helga Conrad löytyy juhannuksena kuolleena Pyhäjärvestä ja paljastuu vähitellen joksikin aivan muuksi.

Vihinen kuljettaa lukijan nautittavasti kahden silloisen Saksan lähihistoriaan ja kutoo sen päälle hienon tarinan Suomeen solutetusta terroristista, jolle kerran annettiin hoidettavaksi iso isku Saksan liittotasavallan ytimeen Suomen maaperällä.

Sorin poliisilaitos on dekkareissa ollut ihmeteltävän pitkään yksin komisario Koskisen ja hänen ryhmänsä valtakuntaa. Vihinen marssittaa sinne nyt mainion komisariokaksikon Berglundin ja Ruokokosken, jotka saavat tutkittavakseen juhannuksena hukkuneen naisen tapauksen. Heidän mukanaan isojen teemojen romaaniin tulee mukavaa letkeyttä ja huumoria.

Jälkisanoissaan Vihinen kertoo, että eräs hänen opiskelutoverinsa Hampurin yliopistossa 1980-luvulla oli Ulrike Meinhofin tytär. Siitä virisi vähitellen halu selvittää tarkemmin, mikä RAF oikein oli ja miksi pieni radikalisoituneiden opiskelijoiden ja pikkurikollisen muodostama joukko sai koko yhteiskunnan sekaisin.

Avoimia kysymyksiä on edelleen paljon. Yksi niistä on Andreas Baaderin, Jan-Carl Raspen ja Gudrun Ensslinin samanaikainen itsemurha huippuvartioidussa Stammheimin vankilassa lokakuussa 1977, jota Vihinen käy läpi perinpohjaisesti. Itsemurhia vai sittenkin murhia?

Vihinen tuntuu dekkarissaan pääsevän hyvin kiinni terroristien sisäiseen maailmaan. Kuvitteellisen Helga Conradina esiintyneen Alina Herzogin eli Punaisen prinsessan kautta hän miettii, millä terroristit oikeuttivat itselleen sivullisten tappamisen ja tunsivatko he katumusta yön pimeinä hetkinä. Alina itse on vaihtanut johtotähdekseen vallankumouksellisen Rosa Luxemburgin tilalle Ridley Scottin elokuvan Blade Runner, jossa ihmisen kaltaiset robotit kapinoivat luojiaan vastaan. Hän itse samaistuu robotteihin.

Mahdollinen murha vie Berglundin ja Ruokosalmen Berliiniin Saksan tiedustelupalvelun BND:n avuksi, mutta loppunäytös esitetään Alinan kesäpaikassa pienellä Tiirasaarella Pyhäjärvellä. Yksinäisen Alinan lopussa on viimein myös hetki kauneutta.

Aivan mielettömän hieno dekkariavaus Antti Vihiseltä. Punainen prinsessa mainitaan, kun vuoden lopussa listataan vuoden parhaat dekkarit. Eikä silloin tarvitse käyttää esikois-etuliitettä.

maanantai 1. helmikuuta 2021

Arki muuttuu kauhuksi Mattias Edvardssonin uudessa perhedraamassa.



Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit. Suomentanut Outi Menna. 377 sivua, Like.

Mitä oikeastaan tiedät naapureistasi? Kysymyksen herättää Mattias Edvardsson romaanillaan Hyvät naapurit. Siinä perusperhe joutuu taas kauhunkierteeseen kuten Edvardssonin edellisessä teoksessa Aivan tavallinen perhe.

Liikunnanopettaja Mikaelilla on tapahtunut Tukholmassa joku välikohtaus, jonka takia hän muuttaa rauhalliseen mutkattomien ihmisten Köpingeen kiinteistönvälittäjävaimonsa Biancan sekä kahden lapsensa kanssa. Uudeksi kodiksi Pakurikadulta löytyy talo, jossa naapurusto on tiivis. Sovitaan, että heihin ollaan ystävällisissä väleissä, mutta ei liian läheisiä. Tästä tulee kunnon uusi alku.

Idylli särkyy heti kirjan alussa, kun Bianca joutuu onnettomuuteen. Yhdysvalloissa mallina työskennellyt Jacqueline ajaa autolla hänen päälleen.

Kaksi aikatasoa – ennen onnettomuutta ja onnettomuuden jälkeen – vuorottelevat Hyvissä naapureissa. Kertojaääninä ovat Mikaelin ja Jacquelinen lisäksi tämän erityislapsi, yläkouluikäinen Fabian.

Edvardsson kuvaa taitavasti varmasti monen naapuruston tuttuja perustyyppejä. Åke ja Gun-Britt ovat vanhempi muita päsmäröimään pyrkivä pariskunta. Ola haikailee miessuhteissaan sekoilevaa Jacquelinea ja on myös kova puuttumaan muiden asioihin.

Mikael ja Bianca kietoutuvat tahtomattaan tiiviimmin kuin haluaisivat osaksi pienen yhteisön juoruja, salaisuuksia ja jännitteitä. Mikaelin ja Jacquelinen keskinäinen vetovoima synnyttää teoksen keskeisen arvoituksen: oliko se sittenkään onnettomuus?

Edvardsson on pirullisen tarkkanäköinen pienyhteisöjen ja perheen sisäisten ristivetojen havainnoija. Ennen onnettomuutta -jaksoissa lukija tietää katastrofin lähestyvän, mutta ei pysty varoittamaan pahaa aavistamattomia päähenkilöitä, jotka eivät huomaa vaaran merkkejä.

Dekkari vai psykologinen trilleri? Dekkarin suuntaan teosta kääntää viimeisten sivujen yllättävä käänne, mutta enemmän näen Hyvät naapurit vain romaanina, tavattoman intensiivisenä perhedraamana.