Jotaarkka Pennanen kirjoittaa romaanissaan vavahduttavasti vanhan polven suomalaiskommunistien itsepetoksesta ja unelman sortumisesta

 

Jotaarkka Pennanen: Pojan ja isän Moskova. 379 sivua, Kulttuurivihkot.

Kommunismi poliittisena voimana on Suomessa kuollut, mutta kommunismi-kirjallisuus elää voimallisesti. Tutkimuksellisesti sitä on pitänyt yllä entinen taistolaisvaikuttaja Lauri Hokkanen, jonka kirjoittama Seppo Toiviaisen elämäkerta ilmestyi Vapun alla. Teatterimies Jotaarkka Pennanen taas lähestyy aihetta omaelämäkerrallisen romaanin kautta. Teos Pojan ja isän Moskova alkaa vuodesta 1957 ja päättyy Neuvostoliiton lakkauttamiseen.

Kyse on nimenomaan romaanista, mutta Pennanen antaa jo alussa lukuohjeen siitä, ketkä todelliset henkilöt ovat keksittyjen nimien taustalla.

Pennanen eli varhaiset teinivuotensa Moskovassa vuosina 1957-1960. Neuvostoliittoon perhe muutti, koska hänen isänsä Jarno Pennanen siirtyi Kansan Uutisten päätoimittajan paikalta lehden kirjeenvaihtajaksi Moskovaan. Pennanen oli erotettu SKP:stä, mutta piti itseään kriittisenä kommunistina.

Vähän yli kymmenvuotias poika on romaanissa Ale Perttula, isä Atos Perttula ja tämän vaimo Anna Perttula. Jarno Pennasen vaimo oli kirjailija Anja Vammelvuo.

'Romaanin Neuvostoliittoon sijoittuvan alkuosan tärkeimmät suomalaiset sivuhenkilöt ovat Alma ja Lauri Äimä, joiden Pennanen kirjoittaa muistuttavan runoilija Elvi Sinervoa ja keskeistä sodan jälkeistä SKP-vaikuttajaa Mauri Ryömää.

Olisi näistä aineksista tietkokirjankin saanut, mutta Pennasen valinta romaanista tuntuu oikealta. Se mahdollistaa paljon puhuvat keskustelut teoksen aikuisten välillä. Ne ovat vähän kirjallisen makuisia, mutta tuovat hyvin esiin sen, miten eräät johtavat suomalaiset kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon 1950-luvun lopulla Stalinin kuoleman jälkeen.

Perttulat matkailevat laajasti suuressa neuvostomaassa ja kuulevat kansojen karkotuksista asuinsijoiltaan, vankileireistä ja Ukrainan nälänhädästä holodomorista. Neuvostoliittoon lujasti uskovalla Anna Perttulalla on aina selitys valmiina: kaikki johtui Stalinista. Nyt virheet korjataan, hän vakuuttaa - ehkä itselleen. Puolueesta erotettu kriittinen kommunisti Atos ei puolestaan voi kirjoittaa kansandemokraattiseen lehteen, mitä oikeasti näkee ja ajattelee.

Vaimolleen Atos epäilee, onko hallintoa mahdollista korjata, jos vika ei ollutkaan yksin Stalinissa.

"Entä jos se juontaa jo Leninin puoueteoriasta ja koko demokraattisesta sentralismista", hän kysyy.

Annallakin ovat epäilykset alkaneet herätä, mutta hän väistelee "taistelutilanteen aiheuttamilla ylilyönneillä", kun puhe on Ukrainan nälänhädästä.

Moskovassa vierailulla oleva Alma kiteyttää yleisemminkin puoluelehden toimittajan vaikean aseman: Neuvostoliiton kirjeenvaihtaja näkee enemmän kuin maahan kutsutun "delegatsian" jäsen, mutta ei voi eikä saa kirjoittaa enempää kuin delegatsian jäsen. Nykyisin sitä kutsutaan itsesensuuriksi.

Almasta tuntuu kuin Atoksen Kansan Uutisten kirjoitusten mottona olisi, että "älkää olko huolissanne turhan takia - kyllä täällä hyvin menevät asiat, aivan suurenmoisesti".

Romaanin nimessä ensimmäisenä tulee kuitenkin poika, ei isä. Teoksen alkuosa on kuvaus poikkeuksellisesta varhaisnuoruudesta etuoikeutetussa asemassa Moskovassa.

Perttulat asuva hyvin hyvissä oloissa, ja kaviaaria on tarjolla enemmän kuin Ale sietää. Ale on pikkuvanha aito kulttuurisuvun vesa, joka käyttäytyy kohteliaasti ruokapöydässä, oppii nopeasti venäjän kielen, saa hyviä arvosanoja koulussa, kuuluu shakkikerhoon ja tempautuu teatterin maailmaan. Ja kokee värisyttävän, mutta viattoman ensirakkauden.

Atos olisi halunnut jatkaa Moskovassa kolmivuotisen pestinsä jälkeenkin, mutta tieto hänen kriittisyydestään on kantautunut liian moniin korviin eikä jatkoaikaa anneta.

Oikeassa elämässä Jarno Pennanen perusti Suomeen palattuaan kriittisen sosialistisen Tilanne-aikakauslehden. Se oli kansandemokraattisen liikkeen 1960-luvun uudistumisen etulinjassa arvostelemalla neuvostokommunismia ja dogmaattista marxismi-leninismiä, joka oli Neuvostoliiton valtioideologia. Tilanne eli loppuajat kitkuttaen vuoteen 1966.

Jarkko Vesikansa totesi vuonna 2004 väitöskirjassaan Salainen sisällissota - työantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön kanavoineen rahaa Tilanne-lehdelle tarkoituksenaan edistää SKP:n hajoamista. Se ei ilmeisesti onnistunut. SKP:n hajoamista väitöskirjassaan Kivääri vai äänestyslippu tutkinut tohtori Veli-Pekka Leppänen ei edes mainitse Pennasen nimeä.

Jotaarkka Pennasen romaanin puolivälissä tehdään loikka vuoteen 1968, jolloin kulttuuritaistolaisuus alkoi järjestäytyä. Romaanin Ale ei liity taistolaisten perustamaan Kulttuurityöntekijäin liittoon (KTL), ja huomaa pian monien ovien sulkeutuvan ja puhekumppanien kaikkoavan.

Historian ironiaa on siinä, että taistolaisten perustama Kulttuurivihkot julkaisee romaanin, jossa äkkiherätyksen taistolaisuuteen saanutta Alen tyttöystävää Birreä kuvataan niin tietämättömäksi ja naiiviksi, että Alea hävettää.

"Kommunisti elää jatkuvassa sotatilassa, kunnes yhteinen päämäärä, luokaton yhteiskunta on saavutettu. Käskyjä on noudatettava", Birre julistaa keskustelussa Alen vanhempien kanssa.

Kuulostaisi yliampuvalta, jos ei olisi lukenut vähän aiemmin Lauri Hokkasen kirjaa, jonka mukaan todellinen Seppo Toiviainen julisti kommunistisen herätyksen saatuaan aikaa vihata ja tulla vihatuksi.

Jarno Pennanen kuoli 62-vuotiaana. Romaanin Atos kuolee sydänkohtaukseen käytyään kiivaan kommunismi-keskustelun Birren ja Alen kanssa.

Siihen romaanikin olisi kannattanut lopettaa. Loput yli sata sivua Alen kokemuksista teatterimaailmassa eivät vedä alkuunkaan vertaa kiehtovalle alkuosalle. Jotaarkka Pennanen kirjoittaa mieleenpainuvasti maanalaisuuden kauden ja sotien aikaiset vankilat kokeneista kommunisteista, heidän ristiriitaisesta suhteestaan Neuvostoliittoon ja tämän kaiken vaikutuksesta vuoden 1968 sukupolveen.

Romaanin viimeinen varsinainen luku on kuitenkin tärkeä. Vanhat Anna ja Alma keskustelevat Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Mitä jäi käteen unelmasta ja uskosta sosialismiin ja Neuvostoliittoon? Miksi he uskottelivat itselleen jotain muuta kuin olivat itse nähneet matkoillaan Neuvostoliitossa?

Alman mukaan on käynyt ilmi, että suomalaiset kommunistit taistelivat samanlaisten murhaajien ja valehtelijoiden puolesta kuin fasistit olivat. Fasistit olivat kuitenkin rehellisempiä, koska he eivät peitelleet rotuvihaansa.

"Me emme pettäneet puoluetta, mutta puolue petti meidät, ja se on katkeraa", Alma sanoo.

Elias Krohnin johtama Kulttuurivihkot on julkaissut lehden lisäsi runo- ja aforismikirjoja. Jotaarkka Pennasen kirjoittama romaani on hieno lisä pienkustajan tuotantoon. Mikään avaus laajempaan romaanituotantoon se ei Krohnin mukaan kuitenkaan ole.

Ben Creedin stalinismidekkarit ovat nerokkainta jännitystä, mitä suomeksi voi lukea

Ben Creed: Petturin sydän (Traitor´s Heart). Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 416 sivua, Bazar.

Kahden brittikirjoittajan nimimerkki Ben Creed sijoittaa jännityskirjansa Stalinin loppuaikojen Neuvostoliittoon. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aaveiden kaupunki hyyti luut ja ytimet. Toinen osa Petturin sydän on samaa kaliberia. Neuvostoliiton vainoharhaiseen ilmapiiriin yhdistyy rikos- ja salaliittotarina vailla vertaa.

Edellisen teoksen jälkeen rikostutkija Revol Rossel on tuomittu siperialaiselle vankileirille. Siellä hän muun resuisen vankijoukon kanssa yrittää pysyä hengissä ja työntää käsin jyrää, jolla tasataan penkkaa rautatielle, joka ei koskaan valmistu. Tietokirjoihin perustuva vankileirikuvaus on rankkaa luettavaa, mutta vielä tehokkaamman kaunokirjallisen perkauksen niistä teki Lauri Mäkinen jännärissään 50/50.

Rosselin vanha vihollinen, sotilastiedustelu GRU:n majuri Nikitin pelastaa hänet leiriltä, sillä nyt tarvitaan apua Leningradissa toimivan sarjamurhaajan jäljittämiseen. Nikitin sanoo Rosselille itse asiassa pelastaneensa tämän piilottamalla paikkaan, josta Stalinin pyöveli Berija ei häntä löydä. Aaveiden kaupungissa Rossel paljasti juuri Berijaan liittyviä salaisuuksia.

Nikitin ei tosin puhu Stalinin pyövelistä, mutta eihän Berijan nimeä nykyään voi kirjoittaa ilman tätä luonnehdintaa.

Kansantaruston mukaan nimetty murhaaja ampuu uhrinsa kahdella laukauksella, leikkaa kielen poikki ja tunkee kurkkuun paperin, jossa on italiankielistä kirjoitusta.

Rituaalimurhien tutkinta johtaa Rosselin ja Nikitinin toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, natsi-Saksan luhistumisen päiviin ja ennen näkemättömän tuhovoimaisen aseen tavoitteluun. Sekä salaliittoihin, sillä Stalinin aika on väistämättä käymässä vähiin ja valtataistelu kiehuu jo kulisseissa vaikka Generallissimuksen kuolemaan on vielä jonkin verran aikaa.

Ben Creedin takana olevat Chris Rickaby ja Barney Thompson eivät tyydy tavanomaiseen sarjamurhaajajahtiin, mutta saavat kyllä siinäkin aikaan pirullista jännitystä, kun se huipentuu Leningradin Pioneeripalatsissa.

Petturin sydämessä etsitään salaviestejä, joita löytyy Machiavellin Ruhtinaasta ja Richard Wagnerin oopperasta Jumalten tuho. Klassiseen musiikkiin liittyvä oivaltava symboliikka on yksi Creedin tavaramerkeistä. Kaksikosta Thompson on Pietarin konservatoriossa opiskellut muusikko. Avain Petturin sydämen tarinan arvoitukseen löytyy Jumalten tuhon muhkeasta partituurista sellaiselle, joka osaa oikein katsoa.

Petturin sydän kertoo rikostarinan lisäksi sodan jälkeisestä Leningradista, sotilastiedustelu GRU:n ja turvallisuusministeriö MGB:n, ja niiden johtajien, valtataistelusta, neuvostokommunismin mädännäisyydestä ja samanlaisesta maailman vallan tavoittelusta kuin Wagnerin Ring-oopperoiden sarja. Raskaiden teemojen vastapainoksi kerronnassa on kepeyttäkin. Hieno tarinan kannalta keskeinen hahmo on Rosselin ja Nikitinin lisäksi Stalinin pojalta näyttävä elokuvatähti Tarkovski.

Tehokkainta on jännitys, joka pohjaa olemassa olevaan todellisuuteen. Ben Creedin kirjoja ei voi olla lukematta ajattelematta Stalinin lisäksi tämän päivän Venäjää nyt, kun diktaattori Vladimir Putin on palauttanut maansa stalinismin tielle. Monisäikeinen Petturin sydän osuu ja uppoaa. Tästä ei jännityskirjallisuus parane.

Hauska yksityiskohta on, että Jumalten tuhoon liittyvä trilleri ilmestyy suomeksi juuri samaan aikaan, kun Jumalten tuhoa esitetään Kansallisoopperassa.

Lupaavan Kaisu Tuokon toinen dekkari Yksin on ahdettu liian täyteen ihmeellisiä yhteensattumia

 

Kaisu Tuokko: Yksin. 303 sivua, Otava.

Kristiinankaupungin alkukesän idylliä varjostaa ruumis niin kuin Kaisu Tuokon hyvässä esikoisdekkarissa Kosto viime vuonna. Kostossa nuoren miehen ruumis löytyi kaupungin keskeisen paikan Kanuunakallion edustalta. Nyt teoksessa Yksin toiselta keskeiseltä paikalta Myllykalliolta löytyy kuolleena vanha nainen, jota ei aluksi tunnista kukaan. Naisessa on väkivallan ja nälkiintymisen merkkejä.

Tuokon dekkarien päähenkilö paikallislehden toimittaja Eevi Manner ryhtyy kirjoittamaan tapauksen pohjalta artikkelia vanhusten huonosta kohtelusta. Itse tapausta tutkii rikoskomisario Mats Bergholm, joka on asettunut kesäksi mökilleen Kristiinankaupunkiin pakoon huonoa avioliittoaan.

Kostosta muistamme Eevin ja Matsin seurustelleen nuorina. Tunteet heräsivät uudelleen, kun Eevi palasi pääkaupunkiseudulta kotikonnuilleen ja kohtasi Matsin edellisen jutun tutkinnassa. Tässä jutussa ne syvenevät lisää, mutta esteenä ovat Eevin lapsettomuushoidot tämän puolison Mirekin kanssa.

Ensimmäisessä dekkarissaan Tuokko sai toimimaan komeasti ja koskettavasti lähtökohtaisesti aika epäuskottavan kuvion, jossa pienen paikkakunnan paikallislehden toimittaja osallistuu ratkaisevasti henkirikoksen selvittämiseen. Koulukiusaaminen ja muut nuorten tämän päivän ongelmat olivat Tuokolla selvästi hallussa.

Yksin on ongelmallisempi tapaus. Vierastin kahta asiaa.

Ensimmäinen on se, että Eevi kohtaa koko ajan epäuskottavan paljon yhteensattumia, jotka vievät häntä eteenpäin sekä jutun tekemisessä että rikoksen ratkaisemisessa. Varmasti jokainen toimittaja toivoisi olennaista tietoa tupsahtavan tuosta vaan, mutta todellisuus on toinen. Eevi pääsee liian helpolla.

Toiseksi Yksin on ahdettu liian täyteen joka luvussa esiin tulevia uusia käänteitä. Kulkee kuin luotijuna, on hyvä tavoite trillerille, mutta Tuokko kirjoittaa romantiikalla kuorrutettua dekkaria, jolle sopisi paremmin lättähatun - nykyisin puhutaan kiskobussista - tempo. Hengästyttävän etenemisen sijaan teokselta kaipaisi myös suvantokohtia.

Yksin jää myös teemoiltaan epämääräiseksi. Selkein on perheväkivalta, jolla lähdetään lupauksia herättävästi ja vahvasti, voi sanoa kouraisevasti, liikkeelle. Se on kuitenkin vain sivujuoni.

Pääjuonessa selvitetään, miksi kuolleena löytynyt Hilda Mauronen ei viettänytkään viimeisiä kuukausiaan vaasalaisessa paremman luokan hoitokodissa niin kuin luultiin, vaan Kristiinankaupungissa. Se jäi itselleni epäselväksi vielä loppuratkaisunkin jälkeen. Samoin varsinkin se, miksi häntä oli kohdeltu kaltoin. Oliko se tahallinen teko vai löytyykö selitys muistisairaudesta?

Parasta Yksin-dekkarissa on Eevin arjen kuvaus hormonihoitojen aiheuttamine oireineen. Siitä lukiessa kuitenkin huomaa Eevin puolison Mirekin jäävän hahmottomaksi sivuhenkilöksi. Mirek on ilmeisesti taiteilija, joka työskentelee kotonaan ja ärtyy helposti. Mutta mitä muuta? Eevin ja Matsin lisäksi kaikki muut henkilöt jäävät teoksessa statistien asemaan.

Kaisu Tuokko teki hienon ja syystä ylistetyn avauksen vuosi sitten. Jatko-osa tuntuu valitettavasti pinnistetyltä ja tukkoiselta. Aloittelevan ja esikoisellaan onnistuneen kirjailijan paineet tehdä vielä parempaa kääntyivät tällä kertaa itseään vastaan. Kosto sen kuitenkin todisti, että taitoa on, joten uutta vaan putkeen, mutta rennommalla otteella.

Kari Haakana pistää taas miettimään äärimmäisen tehokkaassa trillerissä Kunnian hinta

Kari Haakana: Kunnian hinta. 247 sivua, Aula & co.

Omia polkujaan suomalaisessa dekkarissa kulkeva Kari Haakana jatkaa tehokkaalla tyylillään kolmannessa teoksessaan Kunnian hinta. Tiivis paketti tapahtumien ja toiminnan kuvausta lakonisin lausein, ja lisäksi ajatusten herättelyä siitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Esikoinen Välitön uhka käsitteli sodankäynnin yksityistämistä. Viime vuonna ilmestyneen kakkososan aiheita olivat hakkerit ja juuri nyt muun muassa äskeisten Euroviisujen takia vielä ajankohtaisempi kristillisen sionismin vaikutus politiikkaan.

Kunnian hinnassa mennään Ukrainan avustustoimintaan ja siinä piileviin väärinkäytösten mahdollisuuksiin sekä droonisotaan. Lisämausteen antaa keskusrikospoliisin komisario Jari Viinasen pakkomielle narauttaa sarjan päähenkilö turva-alan asiantuntija Jari Karhu, jota hän on jahdannut ensimmäisestä osasta alkaen. Nyt tiet kohtaavat Latviassa.

Rattijuopomuksen takia sivuraiteelle joutunut entinen kokoomuslainen kansanedustaja ja ministeri Sanna Kulju tuntee palavaa halua auttaa Ukrainaa sen sotaponnisteluissa Venäjän hyökkäystä vastaan. Sosiaalisen median päivitykset johtavat yhteydenottoon, joka tarjoaa tilaisuuden tehdä jotain konkreettista. 

Kulju pääsee uuden oudosti käyttäytyvän yhteistyökumppaninsa kanssa viemään pakettiautolla tarvikkeita Latviaan, josta ne on tarkoitus viedä edelleen rintamalle Ukrainaan. Naiivi Sanna ei ihmettele Mika Rintalaa sen enempää. Ukrainan avustamisen sivutuotteena hän toivoo Instagram-päivitysten avustustoiminnasta voivan siivittää hänet takaisin politiikkaan.

Toisaalla venäläissyntyinen mutta Suomen kansalaisuuden omaava nainen löytyy hirtettynä kotinsa läheltä. Poliisi ei usko itsemurhaan. Hänen suomalaisessa drooneja yhä tappavammiksi kehittelevässä yhtiössä työskentelevää aviomiestään syytetään vaimonsa murhasta. Jari Viinanen lähetetään työparinsa Hannu Toivosen kanssa Saloon avustamaan paikallista poliisia jutun tutkinnassa.

Lopulta kaikki tiet vievät Latviaan lähelle Rezeknen kaupunkia, jonka laitamilla sijaitsevaan varastoon Ukrainaan tarkoitetut avustuskuormat on viety odottamaan jatkokuljetusta.

Edellisistä osista tutusti tapahtumia taustoittavat vain kuvitteelliset STT:n uutiset. Kari Haakana ei kuvaile ympäristöjä, ei henkilöitään eikä laajempaa kuvaakaan muulla tavalla. Kerronta on suoraviivaista ja toteavaa. Jämeriä lauseita toistensa perään. Äärimmäisen tehokasta ja vangitsevaa, uuden suomalaisen trillerin aatelia.

Jännityskirjallisuutta aikuisille, totesin edellisestä osasta. Siihen ei ole lisättävää. Kaiken lisäksi Haakana kirjoittaa upeaa toimintaa, mutta ei jännityskirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, jossa päähenkilöiden ihmepelastukset seuraavat toisiaan. Kaikki Kunnian hinnassa on sellaista, että näin voisi olla oikeastikin.

Kolmas kerta toden sanoo Christian Rönnbackan Henna Björk -sarjassa

 Christian Rönnbacka: Henna Björk - Koodi. 334 sivua, Bazar.

Vuonna 2012 dekkaristina debytoinut ex-poliisi Christian Rönnbacka taitaa olla elämänsä vedossa juuri nyt. Uusimmat Hautalehdot, kuten viimeksi ilmestynyt Mennyt mies ovat suorastaan erinomaisia lajissaan viihdejännäreinä. Nyt myös Rönnbackan kakkossarja pääsee sille tasolle, jota kaksi ensimmäistä lupailivat, mutta jäivät jotenkin vajaiksi. Suojelupoliisin koulutuksessa olevan suomalaistaustaisen ruotsalaispoliisi Henna Björkin kolmas juttu on paitsi iskevä, myös informatiivinen.

Siinä missä komisario Antti Hautalehto toimii Porvoossa ja sen ympäristössä perinteisen poliisidekkarin puitteissa, Henna Björkeissä mennään lujaa eri puolilla Eurooppaa. Kahdessa ensimmäisessä osassa toimintaa pohjustettiin kuitenkin liikaa. Kun vauhtiin lopulta päästiin, viime hetken pelastukset ja onnekkaat sattumat olivat epäuskottavia toimintajännärinkin mittapuulla.

Koodissakin mennään aika pitkä piustale ennen kuin vauhtiin päästään. Tällä kertaa Rönnbacka kuitenkin käyttää pohjustuksen tehokkaaseen ja mielenkiintoiseen kyberrikollisuuden uusien muotojen esittelyyn.

Kun aina välissä seurataan uudenlaisen matkailusovelluksen kehittäjän Kim Heikkilän piinaa, pysyy lukija taatusti hereillä. Heikkilän englantilaisten yhteistyökumppaneidensa kanssa kehittämä luksusmatkailun apuväline NxtDestination kun kiinnostaa myös rikollisia piirejä. Pörssilistautumisen jälkeen miljonääriksi tulossa oleva Heikkilä itse on houkuteltu satimeen niin sanotun hunaja-ansan avulla ja menettänyt kaiken.

Henna Björk pääsee tiimiin, joka selvittää eri puolilla maailmaa tapahtuneita salamurhia. Niistä löytyy yhteys NxtDestinationiin. Onko hotellipalvelusta tullut murhien tilausalusta?

Koodissa kiidetään Budapestin kaduilla, käydään Pariisissa ja loppuselvittelyt hoidetaan Lontoossa ja Kentin maaseudulla. Kiire on, koska on yritettävä estää seuraava salamurha eivätkä jähmeät poliisiorganisaatiot pysty reagoimaan riittävän nopeasti yössä kohdettaan lähestyviin ammattitappajiin.

Rönnbacka on kirjaansa varten perehtynyt tietoturvaan ja verkkohyökkäyksiin. Tältä pohjalta hän on laatinut uskottavuuden puitteissa olevan skenaarion siitä, miten huolettomasti käytettäviä appeja voidaan käyttää väärin, kun ne päätyvät rikollisten haltuun. Myös NxtDestinationin ympärille punotut petokset ja salajuonet ovat onnistuneet. 

Koodi vie mennessään. Vauhtia on, mutta ei liikaa eikä liian epäuskottavaa. Tarina on kekseliäs. Nimihenkilö Henna Björk sen sijaan jää edelleen aika etäiseksi hahmoksi. Hän on tyypillinen tämän ajan jännityskirjallisuuden naispäähenkilö, vahva ja itsenäinen toimija, joka osaa paitsi ampua, myös ottaa haluamansa miehen. Jatkossa voisi keskittyä myös Henna Björkin persoonaan, sillä ilman muutahan tämäkin sarja jatkuu.

Pienen miinuksen valiotrilleri saa pateettisesta loppukohtauksesta Tukholman kuninkaanlinnassa.

Komisario Koskinen tummemmissa tunnelmissa

Seppo Jokinen: Satuttamisten summa. 303 sivua, Kultosaari.

Kirjailija Seppo Jokisen kustannuskuviot menivät edellisen osan Sen maksaa minkä tilaa jälkeen kokonaan uusiksi. CrimeTimen sijaan 29:nnen Koskisen julkaisi pelkästään Jokisen asioita hoitava Jouni Tervon Kultosaari, ja ruotsalainen äänikirjapalvelu yrittää tehdä Jokisen kirjoista vientituotteen ainakin pohjoismaisille markkinoille. Voi onnistuakin. Melko tuoreet ensimmäisten teosten uusintaluennat osoittivat, etteivät 1990-luvulla ilmestyneet kirjat ole millään lailla vanhentuneita. Wallanderilaisia poliisiromaaneja kaipaaville Koskinen voi olla iloinen uusi tuttavuus.

Suomalaiselle lukijalle kustantajan vaihdos ei näy mitenkään. Uusin Koskinen on takuutyötä ja Lasse Rantasen toteuttamaa ulkoasua myöten yhtä iloinen jälleennäkeminen kuin kevään ensi peipposen kuuleminen. Vuodet eivät paina Jokista. Satuttamisten summa on uusin lenkki uskomattoman tasalaatuisessa sarjassa. Ja nimenomaan laadukkaassa.

Seppo Jokinen on taas ajassa kiinni. Satuttamisten summa alkaa yöllisellä yliajolla Tampereen kadulla, ja jatkuu siitä katuryöstöihin ja 17-vuotiaan nuoren miehen putkakuolemaan. Tutkinnan edetessä irralliset tapaukset liittyvät yhteen. Teoksessa painotetaan moneen kertaan, ettei Tampereella ole määritelmän mukaisia katujengejä. Viime vuoden uutisissa paljon esillä olleille katuryöstöille Jokinen onkin kehitellyt yllättävän taustan, jossa hänen inhimillinen otteensa pääsee taas oikeuksiinsa.

Toisena juttuna Koskisen ryhmä joutuu paneutumaan jo kerran selvittämäänsä henkirikokseen, josta syytetty saa vapauttavan tuomion Pirkanmaan käräjäoikeudelta.

Ulkoisesti uusimman Koskisen ainoa ero aiempiin on tutkintasihteeri Roosa Rusinpään äitiysloma. Hänen sijaisenaan on aloittanut flirttaileva ja kovaa naurava Alli Leino, joka käy komisarion hermoille.

 Mutta on Satuttamisten summa muutenkin hieman erilaista Jokista. Siitä puuttuu hänen dekkareilleen ominainen huumori lähes tyystin. Siitä muistuttaa vain pari silmäniskua siihen suuntaan, että Koskinen on nykyään myös tv-hahmo. Kaation ja Pekin kiistely ja älynväläykset sekä keventävä tilannehuumori puuttuvat teoksesta oikeastaan kokonaan.

Mikä voisi selittää, että Satuttamisten summa on tummasävyisin Koskinen? Ovatko Koskinen ja muut sarjassa alusta alkaen mukana olleet poliisit ikääntyneet ja väsyneet niin, että huumori ei enää ole yhtä herkässä kuin ennen? Tähän suuntaan viittaa koko sarjan ensimmäinen kohtaus Pekin kotona. Vai onko Jokinen/Koskinen saanut niin kylläkseen järjettömästä ja tarkoituksettomasta viime aikoina raaistuneesta väkivallasta, että se vaikuttaa mielialaan?

Muuten Koskinen on Koskinen. Esimiesten kieltämää sooloilua tarvitaan ennen kuin jutut pannaan pakettiin. Koskisen yksityielämää kuvataan hieman mutta riittävästi. Rikoksilla on taustansa ja rikosten uhreja Jokinen muistaa pitää esillä.

Satuttamisten summan loppu on tällaiselle kohta 30 vuotta Koskisen matkassa kulkeneelle erityisen sykähdyttävä. Ei muuta kuin odottamaan ensi vuoden kevättä ja sitä, mitä Jokinen keksii, kun sarja täyttää tasavuosia.