Kari Haakana: Välitön uhka. 256 sivua, Aula & Co.
Azerbaidzanin poliittinen tilanne suistaa eduskunnan puhemiehen Varma Kinnusen elämän raiteiltaan. Hänen vaimonsa Elisa Kinnunen on pitänyt yhteyttä maan opposition johtohahmoihin kuuluvan Nadia Nurkadilovan kanssa. Salamurhaaja teloittaa molemmat Kinnusten kodissa, samoin heidän alaikäisen tyttärensä ja kolme muuta turvamiestä ja poliisia. Mitään jälkiä ei ole.
Ylen digiasiantuntijana työskennelleen Kari Haakanan esikoistrillerin alku on kylmäävä ja tehokas. Niin on jatkokin. Välitön uhka on tehokas avaus ja taas vähän erilainen teos koko ajan monipuolistuvassa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.
Vastuun murhien tutkinnasta saa KRP:n rikostutkija Viinanen. On elokuun alku. Kun vielä syyskuun loppupuolellakaan ei ole tapahtunut mitään edistystä, hakee entinen pääministeri Kinnunen vanhojen kontaktiensa avulla apua yksityisiltä toimijoilta. Mukaan tulee erikoiskoulutettu sotilas Jari Karhu, joka työskentelee Yhdysvalloissa yksityiselle turvafirmalle. Hänellä on juttuun henkilökohtainenkin motiivi.
Haakana kirjoittaa pelkistettyä tekstiä karuista miehistä. Henkilöt ovat vain sukunimiä ja kerronta pysyy tiukasti asiassa. Ei juuri mitään henkilöiden taustoista, ei kotioloja, ei elämää työn ja miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä -hankkeen ulkopuolella. Toimii. Teos etenee määrätietoisesti ja koukuttavasti toimijoiden näkökulmia vaihdellen.
Kinnunen ei saa poliisin paikalleen polkevista tutkimuksista oikeutta. Toinen vaihtoehto on kosto. Sodankäyntiä on ulkoistettu Blackwaterin ja Wagnerin kaltaisille yksityisille turvayrityksille. Sieltä löytyy kalustoa ja ammattitaitoa hankkeisiin, joihin valtiot ja hallitukset eivät voi suoraan osallistua. Tästä Haakana kirjoittaa.
Kinnusen suunnittelema kosto on mielikuvituksellinen ja kaukana uskottavuudesta, mutta sellaisiahan poliittiset trillerit usein ovat. Mies itse ei tiedä olevansa vain pelinappula isommassa geopoliittisessa kuviossa.
Välitön uhka avaa näkymän politiikkaan, jonka jatkamista sota ja salamurhat ovat toisin keinoin. Haakana tekee sen tehokkaasti ja ekonomisesti. Kirjassa ei turhia jaaritella eikä pyritä kaunokirjallisiin saavutuksiin. Koko juttu mahtuu runsaaseen 250 sivuun.
Muuten erinomaisessa trillerissä on yksi toistuva virhe, joka heikentää sen uskottavuutta yllättävän paljon. Eduskunnan puhemiehestä käytetään koko ajan nimitystä eduskunnan puheenjohtaja. Eikö Haakana tai kukaan muu kirjan prosessissa mukana ollut tiedä, ettei sellaista ole olemassakaan? Se on puhemies ja nimenomaan puhemies sukupuolesta riippumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti