torstai 26. marraskuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 11: Pohjantähden alla oli myös Kallen selkonen



Alkuperäinen julkaisu 22.10.2012.

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/pohjantahden-alla-oli-kallen-selkonenkin/

Joulukuussa tulee kuluneeksi sata vuotta Väinö Linnan syntymästä. Hänen vaikutuksensa suomalaisten tajuntaan on käsittämätön. Linnan viimeisen romaanin, Täällä Pohjantähden alla -trilogian kolmannen osan ilmestymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 57 vuotta. Kun yli 1200 suomalaiselta kysyttiin Suomalaiset ja historia -hankkeessa eniten vaikutuksen tehnyttä taideteosta, saivat Linnan kirjat reilusti yli puolet äänistä.

Linnan kirjoittamat romaanit Suomen viime vuosisadan ensimmäisestä puoliskosta sekä jatkosodasta ovat muuttunut totuudeksi, vaikka ne ovat edelleen fiktiota. On toteutunut se, mitä John Fordin hienossa länkkärissä Mies joka ampui Liberty Valancen sanotaan: Jos totuus ja legenda ovat ristiriidassa, painakaa legenda.

Samassa tutkimuksessa Kalle Päätalon tuotanto sai 18 mainintaa. Hän kirjoitti 30 samasta vuodesta Linnan kanssa, mutta ei ole saavuttanut samanlaista asemaa ”oikean historian” kuvaajana.

Tämä johtunee ensiksi siitä, että Kalle kirjoitti vain siitä, minkä itse koki ja näki. Ja toiseksi väärin perustein syntyneestä maineesta jotenkin tylsänä kirjailijana.

Olen aiemmin itsekin pitänyt Kallen suppeaa näkökulmaa hänen kirjojensa suurimpana heikkoutena. Nyt uudella lukemisella tajuan olevani väärässä. Iijoki-sarja on samalla lailla todistusvoimainen kansankuvaus kuin Pohjantähti.

Taas: Suomi oli yksi maa, jossa asui monta kansaa.

Suomen historian suuret tapahtumat koettiin maan eri laidoilla aivan eri lailla. Pentinkulma eli Urjala oli lähellä ja keskelläkin vuosien 1918 – 1932 tapahtumia. Taivalkoskella niistä kuultiin vain epämääräisiä tietoja. Mäntsälän kapinaa 1932 yritettiin seurata sanomalehdistä, jotka Posti-Manta kantoi Jokijärvelle kolme kertaa viikossa. Jakopäivinä aamulla Oulussa painettu Kaleva ehti Jokijärvelle samana iltana, mitä pidettiin todistuksena siitä, että vauhdin votakka se vain kiihtyy. Apteekkari Mölö-Matti yritti kuunnella kapinaa radiostakin, mutta yhteys ei toiminut. Koko kapina jäi epäselväksi. Kuka kapinoi ja minkä takia?

Vasta nyt huomaan täysin, miten hienovaraisesti Kalle kuljettaa oman mikrohistoriansa rinnalla suurempaa kertomusta. Valtakunnan asioista käytiin kovat raatit paikkakunnan merkkitaloissa, joihin väki kerääntyi iltaisin postia odottamaan. Kalle oikein imi miesten puheet, lohkaisut ja tulkinnat itseensä.

Niistä  muodostuu se toinen kertomus, kansan kokemus, josta Päätalonsa läpikotaisin tuntenut Juice Leskinen puhui eräillä Päätalo-päivillä.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Taas raiskataan ja paloitellaan muutama nuori nainen


 

Lars Kepler: Peilimies. Suomentanut Kari Koski ja Anu Heino. 549 sivua, Tammi.

Tuntuuko siltä, että maailmasta puuttui vielä yksi kirja, jossa teini-ikäisiä tyttöjä vangitaan häkkiin, raiskataan, murhataan ja paloitellaan? Jos vastaus on kyllä, Lars Keplerin kahdeksas Joona Linna -dekkari Peilimies on juuri sinulle.

Nordic noirissa on jo vuosia sitten kliseeksi muodostunut alku, jossa jostain löytyy nuoren naisen ruumis, yleensä vielä alaston. Voisi ajatella, että kliseeksi sen kokevat kirjoittajatkin, mutta aina vaan näitä ilmestyy. Lars Kepler eli aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril varioivat asetelmaa sen verran, että teini-ikäinen Jenny Lind on saanut pitää vaatteet päällään kun hänet on hirtetty lasten leikkipuistossa.

Murhalla on silminnäkijä, mutta Martin on perhetragedian takia psykoottinen eikä muista näkemäänsä. Poliisilla on kiire, koska muita tyttöjä on kadonnut samalla lailla ja lisää ruumiita löytyy. Liikkeellä on taas yksi ruotsalainen sarjamurhaaja. Tarvitaan siis jälleen hypnotisoija Erik Maria Barkia kuten jo sarjan ensimmäisessä osassa Hypnotisoija.

Peilimies on täynnä naisiin kohdistuvaa raakuutta ja sadismia. Se oikeutetaan viimeisellä sivulla 549 kertomalla 6,5 rivillä, että yli miljardi  naista ympäri maailmaa altistuu seksuaaliselle väkivallalle. Tämä dekkari on siis yhteiskunnallinen puheenvuoro vakavasta ongelmasta ja sen tarkoitus on herättää keskustelua.

Uskokoon ken tahtoo. Ahndorilien kirjat ovat myyneet miljoonia ja Peilimies haiskahtaa vahvasti puhtaalta väkivaltaviihteeltä, jolla myydään muutama miljoona lisää.

Kirja on monessa suhteessa inhottava, mutta pakko on myöntää, että Kepler on todella taitava jännityksen rakentaja ja hänen juonikuvionsa ovat huimaavia. Niin Peilimiehessäkin, jossa seurataan vangittujen tyttöjen piinaa, Joona Linnan kuumeista etsintää ja yhden avioparin yritystä selvitä oman tyttärensä menetyksestä. Lyhyet yhden tai kahden virkkeen kappaleet ovat todella tehokkaita ja ne siivittävät tarinaa pakko lukea vielä yksi luku -koukuttavuudella.

Pelimiehen psykologiset ulottuvuudet ovat sellaiset, ettei amatööripohjalta pysty sanomaan, onko kirja täyttä huuhaata tarinaltaan vai onko sillä jonkinlaista uskottavuutta.

Onneksi ei tarvitse antaa kirjoille tähtiä. Peilimies on sellainen, jolle voisi antaa yhtä hyvin yhden kuin viisi riippuen siitä, mitä puolta kirjasta painottaa.

Ahndorilit kirjottavat siis koukuttavasti, mutta eivät ole kovin hyviä keksimään uutta. Peilimies on kolmas kahdeksan kirjan sarjassa, jossa hyptonisoija Erik Maria Bark on oleellisessa roolissa. Kirjan lopussa käynnistetään seuraava osa. Sarjamurhaaja Jurek Walter tekee jälleen paluun, vaikka hänen on luultu kuolleen jo Nukkumatissa ja sen jälkeen Lazaruksessa.

Tuntuu siltäkin, että mitä rakemmaksi Ruotsin todellisuus rikollisjengeineen ja katumurhineen muuttu, sitä vähemmän menestyvät ruotsalaiset rikoskirjailijat haluavat ottaa aiheita todellisuudesta ja sen sijaan mässäilevät absurdeihin mittoihin yltävillä raakuuksilla. Ruotsalaisten dekkarien maailmanmenestys kuitenkin 1990-luvulla alkoi siitä, että ne jollain tasolla kommentoivat ympäröivää todellisuutta ja yhteiskuntaa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 10: Kalle Päätalon pitkä pätkätyöläisen taival alkoi

Alkuperäinen julkaisu 20.10.2012.
 https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/patkatyolaisen-pitka-taival-alkoi/ 

 Kalle Päätalo teki nykytermein pätkätöitä suurimman osan 1930-luvusta. Pätkien ketju alkoi keväällä 1932 Latvalan tukinlaskusta ja päättyi vasta talvisodan aikana, jolloin hän lähti vapaaehtoisena armeijaan. Sodan jälkeen hän oli Messukylässä ja Tampereella pätkätöissä metsässä ja rakennuksilla kymmenkunta vuotta. Ensimmäisen kuukausipalkkansa hän sai vasta 1950-luvulla Rakennusliike Rantanen & Lehtimaa -nimellä kirjoissaan esiintyvältä yritykseltä. 

Kalle aloitti pätkätyöläisen taipaleensa 12-vuotiaana Latavalan uitossa. Koulu jäi sinäkin keväänä kesken, mutta se ei Kallea haitannut. Hän sai hyvitystä isojen poikien pilkalle lähtiessään reppu selässä miesten matkaan. Nyt oli heidän vuoronsa olla kateellinen. 

Kallelle oli jo tässä vaiheessa kehittynyt tunto siitä, että hän kuuluu koulussa häntäpään poikiin, joille myös tytöt nakkelivat niskojaan. 

Luponmakuu nälkäisenä 

Metsätyömiehet olivat talven kaataneet puita savotassa. Varhaiskevät oli tuskaista aikaa jäiden lähtöä ja uiton alkamista odotellessa. Rahat olivat lopussa, nälkä kurni eikä kottia ollut luvassa ennen kuin uitto alkaisi ja nimet laitettiin tuntikirjaan. 

Luponmakuussa ei ollut muuta ajankulunkia kuin porinointi ja vuoleskelu. Huttu-Heikin kometiijjat pelastivat monta päivää ja niistä maksettiin markka, vaikka yhä useammalta jätkältä alkoi unohtua, miltä leipä suussa maistuu. 

”Mulla on yksitoista lasta ja akka parasta aikaa tiinennä. Vanahin vasta rippikouluikänen ja sehi tytär. Mökille jäi vain muutamia leipiä vartaaseen eikä pölyvää jauhoja. Omat evväät ollu palajasta leipää.”

Näillä eväillä lähdettiin pyrkimään kiinni markan laitaan ensin viikoksi pariksi luponmakkuuseen ja sitten useamman viikon kestäneeseen varsinaiseen uittoon. Iltataivaalta tutkittiin merkkejä kevään etenemisestä. Kun se viimein eteni riittävästi, alkoivat uiton valmistelut. Siinä tehtiin vain kymmentuntisia työpäiviä. 

Varsinaisen uiton aikana vonkamiesparista toisen oli oltava joka hetki hereillä. Nukahtamisesta seurasivat potkut, sillä suma uhkasi jatkuvasti. 

Kun uitto oli ohi, edessä oli taas uuden työn etsiminen. 

Työn kuvaaja 

Kalle ei osannut 12-vuotiaana kuvitella itselleen muuta tulevaisuutta olla kova metsätyömies ja kehittyä tässä ammatissa miestä paremmaksi. 

Esikuviksi nousivat Kallen Latvalanjoen uitossa näkemät neljä valiotukkilaista Hiltu-Jakki, Horsman Simppa, Matti Neulikko ja August Lehmikangas. Heitä ihaillessa Kalle pääsee kiinni todelliseen leipälajiinsa, työn kuvaamiseen. Siinä mielessä Kalle Päätalo oli päätä pitempi kaikkia muita työläiskirjailijoita, että hän todella kertoi, millaista työ oli uitoissa, savotoissa, heinänteossa, niitossa, halkorantteella ja rakennuksilla. Ja mitä röytäminen sai aikaan ihmisen terveydelle. 

Latvalanjoen uitossa Kallen kohtalo näytti sinetöityvän. Hän sai kuulla, että kotona isä-Herkko oli tullut raivoon ja viety köysissä Ouluun piirimielisairaalaan. Vastuu perheen elatuksesta oli nyt Kallella. 

Tästä uitosta hän sai 1500 markkaa. Kallelle itselleen siitä riitti 4 markkaa Taivalkosken juhannusjuhlille. Rahan arvoa kuvaa, että siellä lasi simaa ja kolme piskettiä maksoi 1,5 markkaa. Äidin piipussaan polttama Väkevä-Matti maksoi viisi markkaa / tokka ja sitä kului viikossa kaksi tai kolme tokkaa. Näinä aikoina Kalle saikin pysyvän inhon tupakkaa kohtaan.