maanantai 31. toukokuuta 2021

Sudenkorennon kesässä on hienoa nuoruuskuvausta ja turha trillerijuoni



Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä. 505 sivua, Like.

Jessen viimeinen lapsuudenkesä, Joensuu, vuosi 1985. Siirtyminen yläasteelle ja alkava teininuoruus ahdistavat. Jesse hyppäisi mieluummin sen vaiheen yli suoraan aikuisuuteen. Vielä tänä kesänä hän puuhailee sarjakuvien ja lelujensa kanssa. Ja on etärakastunut pari vuotta vanhempaan Heliin, jonka on tuntenut samasta päivähoitoryhmästä asti.

Tuomas Lius kuvaa hienovireisesti ja tarkkanäköisesti varhaisen teini-iän kipua, epävarmuutta ja edessä olevia haasteita seitsemännessä teoksessaan Sudenkorennon kesä. Jessen paras kaveri Antti on jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen murkuksi, mutta nauttii myös vielä viimeisistä leikeistä herkän Jessen kanssa.

Teini-ikä on kovaa aikaa. Poikien pitäisi varmistaa jo kesällä, että heitä ei luokitella uudessa isossa koulussa ulkopuolisiksi, friikeiksi, ”niiksi” tyypeiksi. Lähiseudun kovat jätkät antavat esimakua siitä, mikä odottaa.

Ensimmäiset parisataa sivua Sudenkorennon kesä on onnistunutta, joskin liian selittelevää ja laveaa nuoruuskuvausta. Lius taustoittaa Jessen ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Kaarinan todella pitkän kaavan kautta.

Olemukseltaan Sudenkorennon kesä on kuitenkin hieman scifi-henkinen trilleri Netflixin Stranger Things -sarjan hengessä. Kylmä sota tulee Jessen naapuriin, jonne asettuvat hänelle opettajahahmoksi muodostuva venäläinen taiteilija Nikolai ja suomalainen Jukka, josta Jesse saa mukavan mieskaverin.

Stranger Thingsissä teinit pelastavat maailman, kun neuvostoliittolaisten tiedemiesten salaiset kokeet kuvitteellisessa Hawkinsin kaupungissa päästävät hirviöt valloilleen. Sudenkorennon kesässä trillerivaihteelle päästään vasta melkein 200 sivun jälkeen ja siinä on kysymys Neuvostoliitossa kehitetystä aseteknisestä ihmelaitteesta, jota eri maiden tiedustelupalvelut havittelevat.

Stranger Thingsin kolmella tuotantokaudella on aitoa ja valloittavaa seikkailun tuntua, silmäniskuja 1980-luvun pop-kulttuurin ilmiöille ja huumoria. Tuomas Lius tavoittaa näistä vain 1980-luvun maailman, jolloin kotiviihteen huippua edustivat videovuokraamot, joista sai kasettien lisäksi Moviebox-nimisen katselulaitteen.

Vauhtiin päästyään selvästi ylipitkä tarina on kirjan alkupuoleen ja sen ilmeisiin tavoitteisiin nähden julman väkivaltainen ja totinen. Tuntuu kuin yksissä kansissa olisi kaksi kirjaa, jotka eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Itse asiassa koko trillerijuoni on tarpeeton, sillä se vain häiritsee sitä, mikä Sudenkorennon kesässä on erinomaista. Lapsuuden viimeinen kesä olisi riittänyt hyvin romaanin aiheeksi, koska sen tunnetason kuvauksessa Lius on niin etevä.

Nokkelasti Tuomas Lius kyllä yhdistää tarinaansa Inarinjärveen joulukuussa 1984 pudonneen ohjuksen, josta silloin tuli hiljaisten välipäivien mediatapaus.

Saatana saapuu Helsinkiin Samuli Laihon hyytävässä dekkariavauksessa



Samuli Laiho: Sielun palomies. 303 sivua, Like.

Muusikkona ja kirjailijana tutuksi tullut Samuli Laiho suuntaa kolmannessa teoksessaan Sielun palomies dekkarien ja trillerien maailmaan, johon kirjoittajilla tuntuukin nyt olevan ehtymätön polte. Hyvä että siirtyy, sillä Sielun palomies on taas jotain uutta ja erilaista.

Edellisen kauden kohuohjaaja Muska Meriläinen viimeistelee Kansallisteatterissa näytelmää Fahrenheit 451. Samaan aikaan Suomeen palaa Agniksi itseään kutsuva mies, joka on varannut Muskalle näyttävän roolin sommittelemassaan suuressa näytöksessä.

Agni on tulen jumala hindulaisuudessa.

Muska on toipuva narkomaani, joka ensi-illan lähestyessä käy kovilla kierroksilla. Hän laiminlyö pientä lastaan Kimiä samalla tavalla mistä syyttää Kaarle-isäänsä omassa lapsuudessaan. Kaarle on entinen poliisi, joka liian traumaattiseksi osoittautuneen jutun jälkeen irtisanoutui ja luki itsensä papiksi. Nyt hän on jäämässä eläkkeelle.

Muskan edellinen ohjaus kertoi Aleister Crowleysta. Samuli Laiho ei sitä kerro, mutta kaiken tietävä Wikipedia tietää, että 1875–1947 elänyt Crowley oli brittiläinen okkultisti, kirjailija ja vuorikiipeilijä. Hän harrasti magiaa ja kutsui itseään nimellä "Peto 666". Paheellista elämää viettäneellä miehellä oli vähän seuraajia, mutta kuolemansa jälkeen Crowleysta tuli kulttihahmo populaarikulttuurissa.

Kutsuiko Muska Meriläinen siis edellisessä työssään pahuutta luokseen, ja nyt se tuli?

Sielun palomiehessä on kunnon jännite ja koko ajan kasvava uhka. Mitä Muskaan jollain lailla liittyviä ihmisiä murhaava Agni tahtoo ja miksi hän lähettää outoja viestejä juuri Muskalle?

Itsekeskeisen ja sekoilevan Muskan sijaan tarinan päähenkilöksi nousee vähitellen Kaarle, jonka poliisinvaistot ovat edelleen tallella. Hengenmiehen ja pahuuden ilmentymän mittelössä on ikiaikaisen draaman ainekset, joita Samuli Laiho höystää taitavasti tämän päivän Helsingissä ja sen lähiympäristössä.

Lopussa on ristejä ja liekkejä. Kestääkö Kaarlen usko kaiken lähelleen tulleen pahan?

Samuli Laiho ottaa Sielun palomiehessä trilleri-genren suvereenisti haltuunsa ja välttää kaikki tavanomaisuuden karikot. Kirjassa on aitoa omaperäistä jännitystä, taidemaailman ja Helsingin yöelämän kuvausta sekä kunnon takaa-ajo ja loppusäikyttely. Mitään ei puutu ja kaikki on kohdallaan.

Kuolemansynnit-sarjan avaus on komea. Arvoitukseksi jää, jatkavatko samat henkilöt seuraavissa osissa vai onko luvassa aina jotain täysin uutta.

torstai 20. toukokuuta 2021

Niko Rantsin toinen on jämerä henkilövetoinen poliisiromaani



Niko Rantsi: Kuka viereesi jää. 319 sivua, Tammi.

Viime vuonna Suomessa ilmestyi poikkeuksellisen paljon erityisen onnistuneita esikoisdekkareita. Nyt osa niiden kirjoittajista on saanut julki toisenkin – vielä paremman – romaaninsa.

Samaan sarjaan menee myös KRP:n rikosylikonstaapeli Niko Rantsi. Hänen vuosi sitten ilmestynyt esikoisensa Sinun edestäsi vuodatettu oli hallittu avaus, jonka päähenkilö oli virkistävästi järjestyspoliisin kenttäjohtaja. Kovien rikosten maailmassa siinä silti oltiin.

Kuka viereesi jää on selkeä jatko-osa. Esikoisessa vainon kohteena olleen kenttäjohtaja Veli-Matti Suojasen ja tämän kadonneen ystävän Jussi Lehdon tapaus jatkuu jutussa, jossa päärooliin astuvat rikostutkijat. Heidän tähtäimessään on kovan linjan ammattirikollisen Pertti Mäen saaminen lopulta kiikkiin. Mäen pyörittämällä rikollisliigalla on yhteys myös Jussi Lehdon katoamiseen.

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, Rantsi käsittelee dekkarijuonen ohella epäsäännöllisen ja väkivaltaisen työympäristön vaikutusta poliisien yksityiselämään.

Keskushenkilöistä rikostutkija Tommi Malkki on jo kokenut riitaisen eron ja on uuden mahdollisuuden edessä, mutta ymmärtääkö uusikaan kumppani miehen työn vaatimuksia.

KRP:n rikosylikonstaapeli Katri Rautanen on vielä naimisissa, mutta liitto rakoilee samasta syystä.

Niko Rantsin tapauksessa on selvää, että poliisiromaanin realismi on kaikilta osin korkealla tasolla, puhutaan sitten henkilöistä tai itse tutkinnasta. Rantsin vahvuus on niiden tasapaino tarinassa.Kumpikaan ei syö toista, eikä kumpaakaan ole liikaa.

Suurta ja monimutkaista poliisioperaatiota Rantsi kuvaa havainnollisesti ja tehokkaasti. Sen vaativaa monien liikkuvien osien yhteensovittamista tilanteiden koko ajan vaihtuessa voi vain ihailla.

Vaativan rikostutkinnan käänteissä vaihtevat saalistusvietti, toivo ja pettymykset, kun alamaailman todistajien luotettavuus on häilyväistä. Kuka viereesi jää kattaa melkein puolen vuoden ajanjakson. Tosielämässä jutut eivät ratkea niin kuin viihteellisissä dekkareissa, eivät välttämättä ratkea ollenkaan kovasta yrityksestä huolimatta.

Uutena oleellisena henkilönä Rantsi tuo toiseen romaaniinsa Hyvinkäällä asuvan huumekoukussa olevan pikkurikollisen Maijan. Hänen kuvauksessaan Rantsi jatkaa Matti-Yrjänä Joensuun viitoittamalla rikosten taustoja ymmärtävällä tiellä. Joensuun kirjoittajana Rantsi tunnustaa myös esikuvakseen.

Maijan tapauksessa romaanin loppu on toiveikas, mutta jää auki ainakin seuraavaan osaan. Kuka viereesi jää päättyy oikein kunnon cliffhangeriin, joten ei muuta kuin Rantsin kolmosta odottamaan erittäin suurella mielenkiinnolla. Perinteiselle poliisiromaanille on aina paikkansa, etenkin kun se tekee niin osaavasti kuin Niko Rantsi.

maanantai 17. toukokuuta 2021

Elina Backmanin toisessa dekkarissa on rikosten lisäksi ihmissuhteita, mystiikkaa ja Lammassaaren lumoa



Elina Backman: Kun jäljet katoavat. 428 sivua, Otava.

Pääosin Hartolan ”kuningaskuntaan” sijoittuva dekkari Kun kuningas kuolee teki viime kesänä Elina Backmanista kertaheitolla sekä lukijoiden että kriitikoiden lemmikin. Jatko-osa Kun jäljet katoavat on uusi täysosuma, edellistäkin runsaammista aineksista koostuva herkkupala.

Kun kuningas kuolee oli yllättävä dekkarin ja chick litin ristisiitos, joka toimi molemmilla tasoillaan. Kun jäljet katoavat on itsenäinen tarina, mutta eniten siitä saa irti, jos on lukenut esikoisen. Jatko-osa lähtee liikkeelle siitä, mihin edellinen tarina loppui. Hartolassa synkkiä salaisuuksia pöyhineet ja rakastuneet KRP:n ylikomisario Jan Leino ja toimittaja Saana Havas ovat lopettelemassa lomaansa Portugalissa edelleen hämmentyneinä tuoreesta suhteestaan.

Kesäkin on lopussa. Suomessa Jania odottaa uusi juttu. Lammassaaresta on löytynyt nuoren miehen ruumis ja toinen mies on kadoksissa. Saana taas saa työpaikan viestintätoimistosta ja jatkaa true crime -podcastin parissa.

Jos ei anna sen häiritä, että poliisi ja toimittaja -pariskunta päätyvät taas toisistaan tietämättä tutkimaan samaa juttua, edessä on yli 400 sivun nautinto hyvin kirjoitetun ja monta kertaa tavallista moniaineksisemman rikosviihteen parissa.

Lammassaaren tapahtumat ovat yhteydessä kolmen nuoren opiskelijan dokumenttiprojektiin, jonka päähenkilö on legendaarinen mutta unohdettu dokumenttiohjaaja Roy Kuusisto. Yksin asuva, alkoholisoitunut Roy on töissään tarkkaillut luontoa ja muinaisuskomuksia, haltioita ja muita olentoja. Hänen ympärillään leijuu mystinen ilmapiiri.

Nyt dokumentin tekijöistä yksi löytyy kuolleena metsästä kuin nukkumaan käyneenä, toinen on kadonnut ja kolmas ymmällään.

Backman käyttää taitavasti monia näkökulmia koko ajan kihelmöivämmäksi käyvässä jutussa.

Janin ja Saanan lisäksi kolmas päähenkilö on Janin kanssa juttua tutkiva Heidi Nurmi Helsingin poliisista, tuttu edellisestä romaanista. Takaumissa ollaan menneessä kesässä kuvaamassa dokumenttia. Aina silloin tällöin pysähdytään psykiatrin vastaanotolle, jossa nuori nainen kertoo päätymisestään Akateemikoksi kutsutun motoristijengin pomon tyttöystäväksi.

Kun jäljet katoavat on siis todellinen runsaudensarvi, jonka Backman pitää taitavasti kasassa. Yllättävin yhteyksien kaikki liittyy kaikkeen ja lopputulos on huima, kaikkea muuta kuin suoraviivainen kuka sen teki - tai edes miksi se tehtiin -juttu. Jo esikoisessaan Elina Backman osoittautui todelliseksi taituriksi ja nyt hän vielä ylittää itsensä.

Backmanin monien vahvuuksien joukosta erottuu hänen silmänsä ihmissuhteille. Kyseessä ei ole vain Saana ja Janin suhteen vakiintuminen ja siihen liittyvät epävarmuus uuden edessä. Myös poliisien ja uuden esimiehen Johanna Niemisen suhteessa on sävyjä.

Heidi tinderöi yksityiselämäänsä. Saanan Hartolassa asuva Inkeri-täti ei oikein tiedä, onko valmis edellisessä kirjassa alkaneeseen ihmissuhteeseen. Tarinan liepeillä kulkeva lukiolaisporukan dynamiikka tuntuu uskottavalta.

Ja sitten on vielä Helsingissä sijaitsevan Lammassaaren lumoava kuvaus. Kun jäljet katoavat on dekkari, joka saattaa houkutella sinne tänä kesänä ennätysmäärän kävijöitä. Kirjoittajan rakkaudesta Lammassaareen ei jää mitään epäselvyyttä.

tiistai 11. toukokuuta 2021

Arttu Tuomisen Vaiettu kertoo suomalaisista SS-miehistä



Arttu Tuominen: Vaiettu. 402 sivua, WSOY.

Porilainen ympäristöinsinööri Arttu Tuominen on kuuden rikosromaanin jälkeen siinä asemassa, että hänen seuraavaa dekkariaan odottaa tavallista kiihkeämmin. Siinä missä muut samoista henkilöistä kirjoittavat muuntelevat perustarinaansa, voi Tuominen viedä sarjaansa ihan mihin suuntaan tahansa.

Vaiettu on rikosromaani, joka yllättää häneltäkin. Poriin sijoittuvan Delta-sarjan kaksi ensimmäistä osaa kietoutuivat rikostutkijoiden Jari Paloviidan ja Henrik Oksmanin sisäisen kamppailun ympärille. Nyt Tuominen kirjoittaa heistä jotain ihan muuta toisen maailmansodan suomalaisista SS-miehistä kertovassa tarinassa.

Paloviita, Oksman ja muut kirjasarjan poliisit ovat ymmällään. Miksi joku haluaisi murhata 97-vuotiaan Albert Kangasharjun, miehen, joka asuu palvelutalossa ja jonka iltarutiini on lyhyt lenkki sen ympäristössä? Eikä pelkästään murhata, vaan hirttää hänet läheisessä metsässä. Miehen, joka kuolee pian muutenkin.

Kun yritys epäonnistuu, sinnikäs murhamies tekee uuden yrityksen sairaalassa, jossa Kangasharjua hoidetaan.

Poliisille juttu on pimeä ja täysin käsittämätön. Lukija tietää enemmän, koska romaanin nykyajan kanssa lomittain Tuominen kertoo vuodesta 1941 ja suomalaisista, jotka matkustivat vapaaehtoisina natsi-Saksaan saamaan sotilaskoulutusta.

Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona osallistui itärintaman hyökkäykseen. Idean uusimpaansa Tuominen on saanut ehkä Kansallisarkiston talvella 2019 julkaisemasta selvityksestä, jonka mukaan suomalaiset osallistuivat hyvin todennäköisesti sotarikoksiin. Päätelmä perustuu suomalaisten sotilaiden päiväkirjoihin.

Selvitys aiheutti paljon kiistelyä, koska jotkut elättelevät ajatusta suomalaisista ”erillis-SS-miehistä”. Kovimmin selvityksen lyttäsi edellisen hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö.

Tuominen ottaa asiaan kantaa romaaniinsa kirjoittaman tutkija Matti Ilvosen suulla:

”Tiedetään, että SS-divisioona Wikingin saksalaiset, norjalaiset, alankomaalaiset ja tanskalaiset vapaaehtoiset osallistuivat juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen. Olisi lapsellista uskoa, että suomalaiset olivat moraalisesti muita kansallisuuksia ylivertaisempia.”

Sanojen vakuudeksi dekkarikirjailija Tuominen osoittaa olevansa tarvittaessa tekijämies myös sotakirjailijana. Vuoteen 1941 sijoittuvat jaksot siviilien raaoista ja kauhistuttavista murhista ovat muutenkin hyvin tiedossa, mutta Tuomisen kuvaamina ne ovat rankkaa luettavaa.

Nykypäivään sijoittuvat jaksot taas todistavat, että Arttu Tuominen on tämän päivän ykkönen suomalaisten rikoskirjailijoiden joukossa. On ollut sitä jo pitkään.

Hänen ensimmäisessä kokonaisuudessaan, neljästä dekkarista muodostuvassa Muistilabyrintissä, on vielä hapuilua, mutta myös hienoja henkilöhahmoja ja kerronnallista voimaa.

Delta-sarja alkoi Verivelalla, jossa Paloviita tuhosi puukotuksen todisteita suojellakseen lapsuudenystäväänsä. Viime vuonna ilmestyneen Hyvityksen keskushenkilö Oksman oli rikospaikalla naiseksi pukeutuneena ja salasi sen muilta poliiseilta.

Vaietussa Tuomisen tarkka psykologinen ote kumpaankin jatkuu. Paloviita on hukassa oman elämänsä kanssa avioliittoonsa pettyneenä. Oksmania houkuttelee lenkille ja muihin harrastuksiin mukava järjestyspoliisi Pasi Jaakola. Juro, karhumainen Oksman punastelee, kun Pasi Jaakola osuu paikalle.

 Seuraavaksi poliiseista voi lähemmässä tarkastelussa olla Linda Toivonen, omien sanojensa mukaan ”huono äiti ja huono tytär”.

Arttu Tuominen kuvaa Vaietussa ihmisyyden katoamista äärioloissa, elämän mittaista valhetta ja armon mahdollisuutta. Tulos on erilaisin suomalaisin poliisiromaani pitkään aikaan, ehkä ikinä. Vangitseva ja yllättävä lukukokemus alan mestarilta.



torstai 6. toukokuuta 2021

Lapsitappajat-dekkarin kirjoittanut Leila Simonen: Yhteiskunnan arvomuutos kovetti lapsetkin



Leila Simonen: Lapsitappajat. 292 sivua, Voimapaja.

Julkaistu Kansan Uutisissa 7.9.2001.

Helsinkiläisen ökyperheen omakotitalon pihalta löytyy ruumis. Asuinalueella raakaa surmaa pidetään tyylirikkeenä, joka uhkaa sen mainetta.

Kuoleman taustalta löytyy ikuista nuoruutta eläviä cityvanhempia ja lyhyeksi leikatun lapsuuden kovettamia murrosikäisiä.

Tällaista tarinaa Voimapaja-yhtiössään kouluttajana toimiva Leila Simonen ryhtyi kirjoittamaan viime vuonna. Yhteiskuntatieteiden tohtori, hyvinvointivaltion tutkija ja entinen Stakesin tutkimuspäällikkö Simonen kirjoitti dekkarinsa Lapsitappajat valmiiksi kesällä. Se ilmestyy Voimapajan kustantamana lokakuussa.

Kirjan julkaisua odotellessa fakta ajoi fiktion edelle. Tasan kaksi viikkoa sitten neljä 16-18 -vuotiasta nuorta toteutti harkitun murhan Lopella. Aviopari Heinon ampui väijytyksestä 16-vuotias espoolaispoika, "hyvän perheen" kasvatti niin kuin koko poikakatrasta on kaiken aikaa luonnehdittu.

Tietysti Leila Simonen hätkähti surman selvittyä sitä, miten lähelle todellisuus hänen dekkariaan tuli.

Mutta ei hän yllättynyt.

- Yhtä aikaa ajattelin, että tällaista olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, ja näitä tapahtuu jatkossakin.

- Mitä tämä tapaus kertoo, on minusta se, että ihmisen arvo on välinearvo silloin kun oma arvo on nollassa, hän sanoo.

Simosen kaksi aiempaa dekkaria Naisen kosto ja Mustaa samettia ovat olleet tiukasti ajan ilmiöihin sidottuja. Hän kertoo, että kunkin jännärin teema valitsi itse ulostuloaikansa.

— Ja tämän aika oli nyt.

— Minulla on takanani 25 vuotta tutkijakokemusta. Se on hyvin rationaalista, loogista ja systemaattista työtä. Mutta näillä dekkariaiheilla on vähän niin kuin oma tahto.

Vanhemmuudesta ikuiseen nuoruuteen

Sosiologina Leila Simonen on jo pitempään lukenut hiljaisia ajan merkkejä suomalaisen arjen kovenemisesta. Nyky-Suomen arvoissa korostuvat yksilöityminen, mielihyvä ja itsensä toteuttaminen.

Perheissä arvojen koveneminen näkyy niin, että huonosti eivät välttämättä voi ne köyhät ja avuttomat, kuten ennen. Ei. Ahdistuneita ja oireilevia nuoria on myös niissä paljon puhutuissa "hyvissä perheissä."

Leila Simonen sanoo, että ongelmallisissa "hyvissä perheissä" vanhempien ammatit mahdollistaisivat hyvän lapsenkasvatuksen. Mutta vanhemmat ovat usein kyvyttömiä antamaan rajoja ja olemaan tarvittaessa joustavia.

— Ei ole otettukaan vanhemmuuden roolia. Nykyään kaikki 5:n ja 50:n välillä ovat nuoria.

— Perheissä pitäisi olla aikuisia ja lapsia, mutta nyt siellä on vain nörttejä ja narkkeja, Simonen kärjistää.

Menestyminen lasten paineena

"Hyvä perhe" on siis Leila Simosen mielestä käsiteilluusio. Se liittyy yhteiskuntakäsitykseen, jonka aika on mennyt.

Vanhastaan on ajateltu, että syrjäytyneisyys liittyy huonoihin tuloihin, ehkä psykiatrisiin ongelmiin sekä alkoholiongelmiin ja avuttomuuteen.

— Mutta tällä hetkellä taloudellisesti hyvin toimeentulevat ja ulospäin hyvältä näyttävät kodit voivat olla todella rikki sisältä, jos vanhempien arvot ovat pielessä.

Lapsi kasvaa suuren ristiriidan keskellä, jos esimerkiksi koulun ja kodin arvot ovat aivan vastakkaiset.

— Jos koulun arvot — joita voivat olla esimerkiksi työrauha, oppiminen ja yhdessä toiminen ryhmässä — eivät olekaan vanhempien kannalta arvoja, vaan esimerkiksi se, että meidän poika pärjää jalkapallossa, niin silloin hyvin toimeentulevan kodin individualististen arvojen ja koulun yhteisöllisten arvojen törmäyskohdassa lapsi menee rikki.

Ristiriita voi olla se, että kodissa lapsen odotetaan olevan menestyjä, tavalla tai toisella.

— Vanhempien antama psyykkaus hakee menestystä ja pärjäämistä. Jos kysyy 6-vuotialta jalkapallojunnuilta, mitä he haluavat, niin kyllähän he aika huipulle sanovat pyrkivänsä. Eli aika monta pettymystä pitää sitten sietää, kun sinne pääsee yksi sadastatuhannesta. Ja jos ei ole kehittynyt välineitä pettymyksen sietoon, niin konflikti on siinä. Pettymys voi purkautua hallitsemattomana raivona tai sisäänpäin masennuksena.

Anoreksiakin suorituspaineista

Urheilu on yksi kanava, jolla monet vanhemmat ajavat menestymisen pakkoa lapsiinsa.

Lapsitappajissa Leila Simonen kirjoittaa myös anoreksiasta, joka on monien tyttöjen tapa reagoida menestymisen paineeseen.

— Viisitoista prosenttia anorektikoiksi diagonosoiduista tytöistä kuolee hyvinvointi-Suomessa, hän muistuttaa.

— Anorektikot ovat hirveän pärjääviä ja nokkelia, mutta he näkevät minä-kuvansa täysin vääristyneenä. Henkinen kelpaamattomuus on anorektisen tytön kulttuurisessa koodistossa. Hänen pitäisi pärjätä ulkoisesti ja menestyä myös kaveripiirissä ja koulussa.

Kun vanhemmuus on muuttunut, on siis lapsuuskin "leikattu lyhyeksi." Sen sijaan, että pelkällä olemisella ja leikkimisellä rakennettaisiin omaa ihmisenä olemista, lapsia treenataan pienestä pitäen ja ehkä kompensoidaan myös omia pettymyksiä lapsen pärjäämisellä.

— Eihän lapsi silloin ole onnellinen, vaan hän yrittää vain miellyttää vanhempiaan, huomauttaa Simonen.

Hänen mielestään lapsilla pitäisi olla tilaa hakea sitä, että "mikä minä itse olen." Kun näin ei ole, tietyt piirteet ihmisenä olemisesta ylikorostuvat. Tytöillä se on esimerkiksi juuri ulkonäkö.

Nuppi ei kestä vaurastumista

Menestyskulttuurin taustalta voi löytyä se, ettei yhteiskunnasta enää oikein löydy tilaa hitaille ja huonosti pärjääville. Yksinkertaiset ammatit, joilla voi kuitenkin kunnolla elättää itsensä ja perheensä ovat lähes kadonneet.

Moni tekisi mielellään kolmanneksi sektoriksi kutsuttua vapaaehtoistyötä, mutta moni sitä tekevä kokee itsensä jotenkin vajaaksi juuri palkkatyön ja ansaitsemisen yliarvostuksen takia, Leila Simonen miettii.

— Toisessa päässä hyvin tienaavat palavat loppuun. Keskiarvoja ei enää löydykään, vaan kaikki ovat onnettomia.

Mutta mikä muutti ennen niin maanläheisten suomalaisten arvot?

— Jos suomalaisen yhteiskunnan menestys nokialaisessa mielessä on ollut sitä, että olemme päässeet nopeasti takapajulasta maailman huipulle, niin tuntuu, ettei nuppi kestä sitä. Henkisesti kansakuntana emme ole pysyneet siinä vauhdissa mukana. Näitä arjen tason ankkureita meiltä puuttuu, koska oma identiteetti tuntuu olevan niin helposti uhattuna, vastaa Simonen.

Säästöjen hinta maksuun

Lapsitappajia varten Leila Simonen teki perusteellisen pohjatyön. Hän haastatteli koulujen rehtoreita, peruskoulun yleis- ja erityisopettajia sekä tutustui tutkintavankiloissa väkivaltarikoksiin syyllistyneiden nuorten taustoihin.

Haastattelujen perusteella kävi ilmi, että kymmenessä vuodessa koulumaailmassa on käynyt radikaali muutos.

Kymmenen vuotta sitten erityisopetusta tarvitsevat peruskoulun oppilaat olivat tarkkiksella.

Ne nuoret, jotka kymmenen vuotta sitten olisivat olleet laitoshoidossa, ovat nyt parhaimmillaan erityisopetuksessa ja aiemmin tarkkailuluokalle kuuluneet ovat nyt tavallisen yleisopetuksen piirissä.

— Koulupäivä on täynnä sosiaalista häiriköintiä ja oman ahdistuksen esittämistä. Tavalliset, hyvistä perheoloista tulevat oppimishaluiset oppilaat eivät pysty oppimaan, koska opettajien aika menee ahdistuneiden ja häiriköivien oppilaiden huomioon ottamiseen, Leila Simonen sanoo.

Hyvinvointivaltio ei ole pysynyt tämän rakennemuutoksen vauhdissa. Lastensuojelun, sijaishoidon ja lasten psykiatrian voimavarat eivät riitä. Taustalla on osin 1990-luvun lamasta johtuvat säästöt, mutta osin juuri yhteiskunnassa tapahtunut kulttuurinen muutos. Yhteiskunnan koneisto ole pystynyt reagoimaan yksilöllistymisen ja itsekkyyden nousuun.

Simosen haastattelujen perusteella voimakkaasti oireilevien poikien itsetuho ja ahdistuneisuus tuntui liittyvän siihen, että he kokevat itsensä erilaiseksi kuin massa. Mutta muille he eivät sallisi itsestään poikkeavaa erilaisuutta.

— Yhtä lailla se on toiseutta, mutta samalla myös monopolisoidaan omanlainen toiseus. Tämä liittyy siihen, miten meidän olemassaolomme on niin ohutta. Pitää suojata itseä, ettei kukaan uhkaa.

Rakkaudettomuutta, ei pahuutta

Miten se arjen kylmyys konkreettisesti tuli esille näiden poikien kanssa jutellessa?

Leila Simosen mukaan pojilla oli kerrottavanaan hyvin erilaisia tarinoita. Ainut yhteinen tekijä oli se, että he olivat jääneet pitkälti itsekseen, ilman rakkautta. Monille yhtäläistä oli myös autoritaarinen isä.

— Heidän kykynsä puhella ja ilmaista itseään on jollakin lailla puutteellinen. Ja silloin tilalle tulee se nyrkki tai puukko. Minun mielestäni minuus rakentuu puheen, myös sisäisen puheen eli ajattelun kautta. Tällaiset perusasiat ovat jääneet kehittymättä.

— En minä näe, että nuoret pojat tai tytötkin, jotka tekevät rikoksia, olisivat jonkin pahuuden vallassa tai heillä olisi joku fysiologis-biologinen vinksahtaneisuus, vaan taustalla on juuri arjen rakkaudettomuutta.

Arjen rakkaudettomuus nousee Leila Simosen mukaan epävarmuudesta ja toiseudesta.

Kotona se syntyy siitä, että monet vanhemmat vihaavat lapsiaan, hän täräyttää.

Miksi muka?

— Siksi, että se oma itse on jotenkin keskeneräinen. Lapsi tuntuu vaateelta ja se vie aikaa ja rahaa ja kasvaa ja on erilainen kuin viime vuonna. Koko ajan vaateita vanhemmalle, joka haluaa olla ikiteini, Leila Simonen perustelee rankkaa väitettään.

— Ei kaikilla lapsilla ole hyvää kotia. Ei se ole automaattista, että vanhempi jaksaa sietää, saati rakastaa lastaan.

— Se mikä aikaisemmin liittyi minusta avuttomuuteen, sairauteen ja rahan puutteeseen, sen paikka on nyt siirtynyt henkiseen avuttomuuteen ja epäkypsyyteen.

Viihde helppo syntipukki

Lopen murhiin on haettu selitystä myös väkivaltaviihteestä, kuten asiaan kuuluu aina, kun jotain tällaista tapahtuu. Leila Simosen mielestä se on klassinen kysymys, purkaako väkivaltaviihde jotain ihmisessä olevaa aggressiota vai antaako se malleja käyttäytymiselle.

— Jos pieni lapsi elää rakkaudettomassa perheessä, niin saako hän jonkin sankaruuden katsoessaan jotain, joka potkii tv-ruudussa? Kuinka paljon haetaan samaistumista ja kompensaatiota siitä omalle rikkinäisyydelle? hän pohtii.

Simonen on kuitenkin epäileväinen sen suhteen, että selitystä järjettömälle väkivallalle voitaisiin löytää televisiosta tai peleistä.

— Jos yhteiskunnasta aina löytyisi yksi syntipukki, jonka voi osoittaa, niin silloin minussa ei ole syytä.

Pillereillä päin ongelmia?

Suomesta puuttuu Leila Simosen mielestä toistensa kunnioittamisen kulttuuri. Liikennekulttuurista näkee parhaiten, miten omista oikeuksista pidetään kiinni kynsin hampain.

— Nopea kaupungistuminen ja nopea vaurastuminen ei ole tuonut mukanaan joustavuutta ja yhteisöllisyyttä. Nuorisossa se näkyy minusta niin, ettei meillä ole nuoriso-ongelmaa, vaan nuoret oireilevat yhteiskunnan pahoinvoinnista.

— Kaikki nuorethan eivät kestä pettymyksiä, jos elämä on tavallaan pedattu valmiiksi. Jos tulee joku harmi, soitan heti kaverille kännykällä ja kerron sen. Sen sijaan, että menisin metsään ja itkisin ja miettisin harmin yksin. Kyky itse kasvattaa itseämme on huonontunut. Ei tule kokemusta siitä, miten surua, menetystä ja pettymystä käsitellään.

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

— Pelkään pahoin, että meillä kymmenen vuotta Amerikkaa perässä näihin sosiaalisiin ongelmiin ruvetaan antamaan pillereitä. Tehdään aina uusia diagnooseja käytöshäiriöistä ja ylivilkkaudesta, ja annetaan nuorelle tai lapselle lääkitys.

— Kyllä lapsi sen lääkityksen jälkeen on turtunut, vaivaton ja tosi rauhallinen, mutta ei kai lääkkeillä voida muuttaa yhteiskunnan huonovointisuutta. Pelkään, että tämä tulee meille kymmenen vuoden sisällä.


keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Suomalainen nordic noir -avaus Kontti jää loppukiihdytyksessään vajaaksi, mutta toimii muuten hyvin



A.M. Ollikainen: Kontti. 304 sivua, Otava.

Kun pelkkä murha ei riitä vaan sen on näytettävä performanssilta, joka sisältää viestin, ollaan nordic noirin perusasioiden äärellä. Sellaisia olivat murhat tanskalais-ruotsalaisessa Silta-tv-sarjassa, jota dekkarikirjailijat ovat jäljitelleet väsyttävyyteen saakka.

A.M. Ollikaisen esikoisteos Kontti on ensimmäinen suomalainen Sillasta selvästi inspiraationsa saanut trilleri. Onneksi kyse on enemmän vaikutteista kuin suoranaisesta kopioinnista.

A.M. Ollikainen -nimen takana on kokenut kirjailijapariskunta Aki ja Milla Ollikainen. Kumpikin on aiemmin julkaissut kolme teosta omillaan. Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi (2012) voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokas. Milla Ollikaisen aiemmat teokset ovat olleet pohjoiseen sijoittuvia dekkareita.

Kontissa murhaväline on maailmankaupan ja globalisaation mullistanut tavallinen merikontti. Nordic noirin perinteestä poiketen sinne hukutetaan tummaihoinen nainen helteisenä juhannuksena, ei räntäsateessa marraskuussa. Kontti kuuluu menestyvälle yrittäjäsuvulle, jonka maille se on myös tuotu.

Nordic noirin perinteen mukaisesti jutun päätutkija on nainen, rikoskomisario Paula Pihlaja. Perinteestä poiketen hänellä ei ole erikoisominaisuuksia. Paula on vahva ja määrätietoinen johtaja, jonka omaan kirjan lopussa paljastuvaan salaisuuteen viitataan jutun kestäessä muutaman kerran.

Vastahakoisesti Paula joutuu ottamaan parikseen koko ajan hölöttävän Aki Rengon, mutta hän saa huomata, että joskus välittömyys ja puheliaisuus toimivat rikostutkinnassa paremmin kuin oma tiukka asiallisuus. Toisiaan täydentävät Paula ja Aki ovat hyvä pohja jatkaa sarjaa, sillä totta kai tulossa on nykytyyliin lisää Paula Pihlajan tutkimuksia.

Rikkaat ja turmeltuneet ovat muodostaneet hyvän pohjan rikosromaaneille jo ainakin sadan vuoden ajan. Tällä kertaa rikkaita edustaa Lehmusojan perhe ja heidän hyvää tekevä Lehmus-säätiönsä. Sen toimet yltävät Namibiaan, jossa säätiö omistaa maatilan.

Kulissit ovat kulisseja. Niiden takaa löytyy selitys julmalle murhalle.

Ollikaiset kuljettavat tarinaa sujuvasti ja jopa nautittavasti. Rikostutkinnan lomassa lukija saa kiehtovan katsauksen merikontteihin ja niiden maailmaa muuttaneeseen vaikutukseen. Henkilöhahmot syvenevät tarinan edetessä.

Lopussa jännityksen pitäisi kiihtyä äärimmilleen, kun uusia henkilöitä joutuu vaaraan. Tässä kohtaa A.M. Ollikaisen eväät hieman loppuvat, sillä vaaran tunnetta ei synny. Loppukiihdytys tussahtaa, kun kaikki selviää liian helposti.

Lopun kauneusvirheestä huolimatta Kontti on kelpo avaus ja taas vähän erilainen tapaus korkealle tasolle nousseiden suomidekkareiden piirissä. Onkin mukava lukea, että sen käännösoikeudet on myyty yli kymmeneen maahan jo ennen teoksen ilmestymistä. Sitä on nyt liikkeellä. Onkohan Suomi nordic noirin Next Big Thing?

maanantai 3. toukokuuta 2021

Lauri Hokkasen taistolaismuistelmat: Tehtävämme oli Suomen sovjetisoiminen



Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 sivua, Docendo.

Henkilökohtainen elämäni voi alkaa vasta vallankumouksen jälkeen.”

Näin kirjoitti itselleen 18-vuotias Mikkelin lyseon lukiolainen Lauri Hokkanen vuonna 1968. Partiolainen ja aktiivinen luontoharrastaja oli äkkiä löytänyt elämälleen uuden kiihkeän suunnan kommunismista. Ensimmäinen esikuva oli Kuuban vallankumousjohtaja Che Guevara, sitten Kiinan Mao ennen kuin hän rakastui Leniniin vuonna 1970.

– Tempauduin mukaan sen ajan kehittyneiden maiden ja opiskelijoiden yleisempään ilmapiiriin, hän kertoo nyt.

Radikalisoitumisen rakennuspuita kasvatti media, joka kertoi Biafran sodasta ja muista maailman epäoikeudenmukaisuuksista, lyseon teinitoiminta sekä Mikkelin nuorisoteatteri.

Maailma tunkee päähän ja pakottaa toimimaan, oli hänen ja tuhansien muiden nuorten kokemus yhtä aikaa. Ja se pakotti toimimaan nimenomaan menneisyyteen takertuvan vasemmiston riveissä. Hokkasesta tuli ammattivallankumouksellinen yli kymmeneksi vuodeksi SKP:n vähemmistössä.

Nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin hän kertoo, mitä taistolaisuus oli kirjassaan Kenen joukoissa seisoin. Ne ovat tyhjentävimmät tähän asti julkaistut taistolaismuistelmat.

Mutta myös paljon enemmän.

Hokkanen kuvaa laveasti 1900-luvun väkivaltaista historiaa, Venäjää ja Neuvostoliittoa, ja niin suomettunutta Suomea, että sen lakipisteessä vuonna 1973 Ilkka Kanervan johtamat kokoomusnuoretkin yhtyivät imperialismin vastaiseen rintamaan Neuvostoliiton määrittelemällä tavalla.

Laaja taustoitus on Hokkasen mukaan välttämätöntä. Ilman sitä Suomen kommunistisen puolueen vähemmistösiipeä eli taistolaisia ei voi hänen mukaansa ymmärtää.

Tehtävänä Suomen sovjetisoiminen

Hokkanen eteni Mikkelistä töihin vähemmistön käsissä olleen SDNL:n Uudenmaan piirin eli Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton toimistoon Koiton taloon Helsingin keskustassa. SDNL eli Suomen demokraattinen nuorisoliitto on Vasemmistonuorten entinen nimi.

Nuorisohommien jälkeen Hokkanen toimi Tiedonantajan levikkipäällikkönä ja teki töitä vähemmistökommunistien varjopuoluetoimistossa. Paikka oli hänen henkilöhistoriaansa sopivasti Kolmannella linjalla, sillä kolmaslinjalaisuuden kautta Hokkanen irtaantui liikkeestä ja sai lopulta potkut vuonna 1982.

Kolmaslinjalaisuus oli viimeinen yritys yhdistää riitelevät osapuolet ennen kuin vähemmistökommunistit erotettiin puolueesta vuonna 1985.

Kirja on myös raju henkilökohtainen tilinteko. Hokkanen kirjoittaa taistolaisista viidennen kolonnan liikkeenä, joka yhdisti oman menestyksensä ja tavoitteensa Neuvostoliiton etuun ja tavoitteisiin.

”Me omaksuimme rauhan oloissa poliittisen tehtävän, joka Kuusisella oli talvisodassa – Suomen sovjetoimisen.”

Hokkanen sanookin, että ”me valitsimme Neuvostoliiton”.

– Marxismi-leninismi ja kommunismi tulivat vähän niin kuin kaupanpäällisiksi, hän hymähtää, ja vertaa suhdetta rakastumisen euforiseen vaiheeseen.

Eteenpäin OWK:n viitoittamalla tiellä

Kuusisella Hokkanen tarkoittaa Neuvostoliitossa Stalinin vainoissa henkensä säilyttänyttä Suomen vuoden 1918 vallankumousjohtajaa Otto-Wille Kuusista. Stalin istutti hänet talvisodan alkaessa Terijoen nukkehallituksen pääministeriksi.

Kirja alkaa talvisodasta ja Kuusisesta. Syyskuussa 1971 Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen puhuu niistä vasta radikalisoituneelle ylioppilasnuorisolle Vanhalla ylioppilastalolla Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) juhlassa.

Taistolaisliikkeen vaikutusvaltaisimman johtajan Jokisen isä teloitettiin Karhumäen Sandarmohissa helmikuun kymmenentenä päivänä vuonna 1938. Pojasta tuli tulisieluinen kommunisti, joka teroitti Tiedonantajan nuorelle toimituskunnalle, että ”yhtä älkää milloinkaan unohtako: luokkavihaa. Porvaria pitää vihata”, Hokkanen kirjoittaa.

Hänen mukaansa Tiedonantajan päätoimittaja opetti Vanhalla nuoria taistolaisia omaksumaan aatteen keskeisen opin. Se oli uskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan.

Sitä piti tähdentää ”luokkakantaisen” kommunismin omaksuneelle nuorisolle tilanteessa, jossa SKP oli pari vuotta aikaisemmin kyseenalaistanut ja SKDL tuominnut Neuvostoliiton Tšekkoslovakiaan tekemän miehityksen.

”Heille oli välitettävä kaikki kokemus myös luokkataistelun niistä menetelmistä, joissa ratkaisevaa oli sanojen sijaan teot. Talvisodan kokemus ja Terijoen hallitus kuuluivat raskaan sarjan luokkataistelukokemukseen, tätä oppia päätoimittaja oli nuorelle väelle tarkoituksella jakamassa”, Hokkanen kirjoittaa.

SKP:n varapuheenjohtajana pitkään toiminut Moskovan luottomies Taisto Sinisalo antoi liikkeelle nimen, mutta todellisina johtajina Hokkanen pitää juuri Jokista sekä SKP:n Uudenmaan piirisihteeriä Markus Kainulaista. Hokkasen mukaan molemmat pitivät taistolaisten keulahahmoa ”pumpulipoliitikkona”, pehmeänä miehenä.

Satojen järjestöjen nuorisoliitto

Tšekkoslovakian miehitys 21.8.1968 oli vedenjakaja, joka viimeisteli jo aiemmin 1960-luvulla alkaneen Suomen kommunistisen ja kansandemokraattisen liikkeen jakautumisen Moskova-mieliseen vähemmistöön ja itsenäisempää suomalaista sosialismia edustaneeseen enemmistöön.

Hokkanen kuvaa kirjassaan seikkaperäisesti valtataistelua liikkeen eri osissa. Ehkä ratkaiseva käytiin nuorisoliitossa, jonka voimasuhteiden ajateltiin olevan avainasemassa koko liikkeen hallintaan.

SDNL:n järjestösihteeri Ilpo Eerola oli luvannut, että jos vähemmistön keulakuva Alpo Halonen perustaa yhden uuden nuoriso-osaston, hän perustaa kaksi. Kun tulokset laskettiin vuoden 1972 viimeisenä päivänä, SDNL:n keskushallitus hyväksyi Kuopion liittokokouksen enemmistön turvaamiseksi 273 uutta osastoa ja 51 aluejärjestöä.

Kuopiossa seuraavana vuonna pidettyyn liittokokoukseen osallistui 1 132 edustajaa noin kahdeksastasadasta jäsenjärjestöstä. Kokous valitsi Neuvostoliiton nuorisojohtajan Gennadi Janajevin tahdonmukaisesti Pekka Saarnion jatkamaan liiton puheenjohtajana.

Nuorisoliitto ja kaikki muutkin kd-liikkeen osat pysyivät enemmistön käsissä lukuun ottamatta Sosialistista opiskelijaliittoa ja Kansan raittiusliittoa. Enemmistöläiset perustivat molemmille oman varjoliittonsa.

1970-luku alkoi vuonna 1968

Hokkanen väittää Suomen 1970-luvun alkaneen jo vuonna 1968 Tšekkoslovakian miehityksestä. Koko Suomen – ei vain taistolaisten – suhde Neuvostoliittoon muuttui.

– 1960-luvulla osa uusvasemmistolaisen liikkeen kaadereista tarkasteli Neuvostoliittoa maana, joka ei ole edes sosialistinen ja osa piti sitä totalitaristisena yhteiskuntana. Miksi he sitten yhtäkkiä asettuivat puolustamaan sitä ihmiskunnan suurimpana sosialistisena saavutuksena? Mitä ihmisten päissä tapahtui?

Sitä Hokkanen yrittää avata kirjassaan. Tätä älymystön täyskäännöstä hän pitää avainasiana sille, että uuden sukupolven koko poliittinen luokka asettui voimakkaasti kylmän sodan toisen osan puolestapuhujaksi.

Kehitys huipentui vuoden 1973 nuorisofestivaalissa. Vielä vuonna 1962 Helsingissä festivaali oli vain kommunistien juttu ja sosiaalidemokraatit ja oikeisto vastustivat sitä. Nyt jopa Kanervan johtamat kokoomusnuoret allekirjoittivat julistuksen, joka alleviivasi imperialismin vastaisen taistelun olevan ennen kaikkea taistelua Yhdysvaltojen imperialismia vastaan.

”Ilkka Kanerva ymmärsi festivaalin määrittämän imperialismin vastaisen solidaarisuuden maistuvan joillekin porvarillisesti asennoituville ihmisille epäluontevalta, mutta oli valmis nielemään melkein mitä tahansa saavuttaakseen Moskovan luottamuksen”, Hokkanen kirjoittaa kirjassaan.

Koko Suomi juhli Leniniä

Hänen mukaansa taistolaisen politiikan paradoksi oli syvä ristiriita suomalaisen todellisuuden ja liikkeen siitä tekemän arvion välillä.

”Samaan aikaan kun kirjoitimme ja puhuimme ennennäkemättömästä oikeistohyökkäyksestä ja Suomen ulkopolitiikan muuttamiseen tähtäävästä vaarasta, Suomen nuorison kaikki vaikutusvaltaiset poliittiset ryhmät olivat neuvostokarhun lujassa syleilyssä.”

Taistolaisen retoriikan sisäistäminen saavutti huipentumansa vuonna 1973, mutta jo vuonna 1970 koko Suomi juhli Leniniä, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi sata vuotta.

Moskovan suurlähetystön KGB-upseeri Viktor Vladimirov oli veljellisissä väleissä keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien napamiesten kanssa.

”En erehdy, kun sanon, että 1980-luvun taitteessa olimme läheisemmissä suhteissa sosialidemokraatteihin kuin sisäisten ristiriitojen repimän veljellisen SKP:n edustajiin”, Vladimirov kirjoitti muistelmissaan.

Hokkasen mukaan Suomen poliittinen elämä oli syvästi vaurioitunut 1970-luvulla.

SKP:n osalta tavoitteena oli palauttaa puolue Moskovan ohjaukseen ja näin vahvistaa Neuvostoliiton vaikutusta Suomen yhteiskunnallisessa elämässä.

Voiteluaineena käytettiin miljoonien markkojen rahoitusta. Vuosina 1970–1990 SKP:n johtajat kuittasivat Neuvostoliitolta avustusrahoja yli 130 miljoonaa markkaa, kirjassa kerrotaan.

Rahaa myös kului, sillä yhden puolueen sisällä pidettiin yllä kaksinkertaista organisaatiota. Hokkanen vertaa puoluejohtajien olleen kuin keskisuuren yrityksen toimitusjohtajia. Kommunistien ja kansandemokraattisen liikkeen palveluksessa oli tuohon aikaan 600–700 ihmistä.

Kuppi nurin vuoden 1982 vaaleissa

Taistolaisuus vaurioitti kommunistista ja kansandemokraatista liikettä, joka esimerkiksi vuonna 1975 nautti suurempaa vaalikannatusta kuin kokoomus ja keskustapuolue. SKDL:llä oli 40 kansanedustajaa, ja se osallistui useisiin hallituksiin.

Hokkasen mielestä taistolaisen nuoren sukupolven irtisanoutuminen 1960-luvun uusvasemmistolaisuudesta ja SKP:n Moskova-kytkös olivat kohtalokkaita SKDL:lle. Niistä muodostui joukkomittainen este SKDL:n kehitykselle humaaniksi ja vaikutusvaltaiseksi, laajasti edistyksellisiä ja vasemmistolaisia ryhmiä kokoavaksi vasemmistososialidemokraattiseksi puolueeksi.

1970-luvun lopulla taistolaiskulttuuri alkoi kriisiytyä. Liikkeestä eroamassa olleet kertoivat usein samat syyt:

”Taistolaispolitiikan rajoittuneisuus ja ahdasmielisyys kiusasi, Puolan toistuvat kriisit ja Neuvostoliiton imperialistinen sotaretki Afganistaniin tunnettiin ja Solženitsyn oli luettu.”

Hokkanen kirjoittaa oman kuppinsa täyttyneen, kun vuoden 1982 presidentinvaaleihin koottiin Mauno Koiviston vastaista rintamaa keskustapuolueen Ahti Karjalaisen tueksi. SKDL:n ehdokas oli taistolaisten vastustama Kalevi Kivistö, jota 11 taistolaisten valitsijamiestä kuitenkin äänesti ensimmäisellä kierroksella valitsijamiesryhmän päätöksen vastaisesti. Siinä oli päätetty mennä suoraan Koiviston taakse sen varmistamiseksi, ettei vaalia sotketa ”mustilla hevosilla”.

Siivoan, en kiillota menneisyyttäni

Hokkanen kirjoittaa oman tärkeimmän voittonsa olleen ”irtaantuminen totalitaristisen valtion tukemisesta, irtaantuminen poliittisesta liikkeestä, jonka keskeisenä ominaispiirteenä oli pitää ihmiskunnan suurimpana saavutuksena ihmisyyttä halveksivaa ja hävittävää ideologis-poliittista valtajärjestelmää, maailmanhistorian suurinta ihmisteurastamoa”.

Hän lähetti etukäteen joukolle entisiä tovereitaan heitä koskevia osuuksia tulevasta kirjasta. Vastaanotto kertoi, että osa on sinut menneisyytensä kanssa, osa häpeää niin, että pyysi olla julkaisematta mitään itseään koskevaa.

Vaikeneminen on ollut taistolaiskaaderien enemmistön ratkaisu kautta vuosikymmenten sen jälkeen, kun hehku oli hiipunut.

– Kuka haluaa niin hirveästi nostaa itseään julkisuuteen nuoruutensa harharetkien takia? Onko se jonkin näköistä itsensä suojelua, Hokkanen kysyy heiltä.

Hän  ei  vaikene,  koska  asia  on  näivertänyt  niin  paljon  mielessä.  Hokkanen  kokee  itsensä  siivoajaksi,  joka  ei  kiillota  menneisyyttä  vaan  pyrkii  kertomaan  avoimesti  oman  näkemyksensä.

– Minusta Suomessa vallitsee edelleen vääristynyt näkökulma, että me olisimme eläneet normaalin valtion naapurina. Ei todellakaan. Minä olin poliittinen aktiivi aikana, jolloin totalitaristinen järjestelmä ei turvautunut enää murhapolitiikkaan, mutta väkivaltaan se turvautui ja pyrki eristämään Neuvostoliiton sivistyneistön vaikutuksen maan kehitykseen.

– On hyvä tietää, missä tuli oltua mukana.

Se missä tuli oltua, vertautuu Hokkasen mielessä uskonnolliseen hurmokseen.

”Taistolaisuudessa oli paljolti samat piirteet kuin uskonlahkoissa: sisäänpäin kääntyneisyys, vahva keskinäinen luottamus ja solidaarisuus, ulkoisen uhan ja vaikutuksen torjunta, vahva viholliskuva kerettiläisistä ´luokan` asian kavaltajina.”