maanantai 31. toukokuuta 2021

Sudenkorennon kesässä on hienoa nuoruuskuvausta ja turha trillerijuoni



Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä. 505 sivua, Like.

Jessen viimeinen lapsuudenkesä, Joensuu, vuosi 1985. Siirtyminen yläasteelle ja alkava teininuoruus ahdistavat. Jesse hyppäisi mieluummin sen vaiheen yli suoraan aikuisuuteen. Vielä tänä kesänä hän puuhailee sarjakuvien ja lelujensa kanssa. Ja on etärakastunut pari vuotta vanhempaan Heliin, jonka on tuntenut samasta päivähoitoryhmästä asti.

Tuomas Lius kuvaa hienovireisesti ja tarkkanäköisesti varhaisen teini-iän kipua, epävarmuutta ja edessä olevia haasteita seitsemännessä teoksessaan Sudenkorennon kesä. Jessen paras kaveri Antti on jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen murkuksi, mutta nauttii myös vielä viimeisistä leikeistä herkän Jessen kanssa.

Teini-ikä on kovaa aikaa. Poikien pitäisi varmistaa jo kesällä, että heitä ei luokitella uudessa isossa koulussa ulkopuolisiksi, friikeiksi, ”niiksi” tyypeiksi. Lähiseudun kovat jätkät antavat esimakua siitä, mikä odottaa.

Ensimmäiset parisataa sivua Sudenkorennon kesä on onnistunutta, joskin liian selittelevää ja laveaa nuoruuskuvausta. Lius taustoittaa Jessen ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Kaarinan todella pitkän kaavan kautta.

Olemukseltaan Sudenkorennon kesä on kuitenkin hieman scifi-henkinen trilleri Netflixin Stranger Things -sarjan hengessä. Kylmä sota tulee Jessen naapuriin, jonne asettuvat hänelle opettajahahmoksi muodostuva venäläinen taiteilija Nikolai ja suomalainen Jukka, josta Jesse saa mukavan mieskaverin.

Stranger Thingsissä teinit pelastavat maailman, kun neuvostoliittolaisten tiedemiesten salaiset kokeet kuvitteellisessa Hawkinsin kaupungissa päästävät hirviöt valloilleen. Sudenkorennon kesässä trillerivaihteelle päästään vasta melkein 200 sivun jälkeen ja siinä on kysymys Neuvostoliitossa kehitetystä aseteknisestä ihmelaitteesta, jota eri maiden tiedustelupalvelut havittelevat.

Stranger Thingsin kolmella tuotantokaudella on aitoa ja valloittavaa seikkailun tuntua, silmäniskuja 1980-luvun pop-kulttuurin ilmiöille ja huumoria. Tuomas Lius tavoittaa näistä vain 1980-luvun maailman, jolloin kotiviihteen huippua edustivat videovuokraamot, joista sai kasettien lisäksi Moviebox-nimisen katselulaitteen.

Vauhtiin päästyään selvästi ylipitkä tarina on kirjan alkupuoleen ja sen ilmeisiin tavoitteisiin nähden julman väkivaltainen ja totinen. Tuntuu kuin yksissä kansissa olisi kaksi kirjaa, jotka eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Itse asiassa koko trillerijuoni on tarpeeton, sillä se vain häiritsee sitä, mikä Sudenkorennon kesässä on erinomaista. Lapsuuden viimeinen kesä olisi riittänyt hyvin romaanin aiheeksi, koska sen tunnetason kuvauksessa Lius on niin etevä.

Nokkelasti Tuomas Lius kyllä yhdistää tarinaansa Inarinjärveen joulukuussa 1984 pudonneen ohjuksen, josta silloin tuli hiljaisten välipäivien mediatapaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti