Leila Simonen: Lapsitappajat. 292 sivua, Voimapaja.
Julkaistu Kansan Uutisissa 7.9.2001.
Helsinkiläisen ökyperheen omakotitalon pihalta löytyy ruumis. Asuinalueella raakaa surmaa pidetään tyylirikkeenä, joka uhkaa sen mainetta.
Kuoleman taustalta löytyy ikuista nuoruutta eläviä cityvanhempia ja lyhyeksi leikatun lapsuuden kovettamia murrosikäisiä.
Tällaista tarinaa Voimapaja-yhtiössään kouluttajana toimiva Leila Simonen ryhtyi kirjoittamaan viime vuonna. Yhteiskuntatieteiden tohtori, hyvinvointivaltion tutkija ja entinen Stakesin tutkimuspäällikkö Simonen kirjoitti dekkarinsa Lapsitappajat valmiiksi kesällä. Se ilmestyy Voimapajan kustantamana lokakuussa.
Kirjan julkaisua odotellessa fakta ajoi fiktion edelle. Tasan kaksi viikkoa sitten neljä 16-18 -vuotiasta nuorta toteutti harkitun murhan Lopella. Aviopari Heinon ampui väijytyksestä 16-vuotias espoolaispoika, "hyvän perheen" kasvatti niin kuin koko poikakatrasta on kaiken aikaa luonnehdittu.
Tietysti Leila Simonen hätkähti surman selvittyä sitä, miten lähelle todellisuus hänen dekkariaan tuli.
Mutta ei hän yllättynyt.
- Yhtä aikaa ajattelin, että tällaista olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, ja näitä tapahtuu jatkossakin.
- Mitä tämä tapaus kertoo, on minusta se, että ihmisen arvo on välinearvo silloin kun oma arvo on nollassa, hän sanoo.
Simosen kaksi aiempaa dekkaria Naisen kosto ja Mustaa samettia ovat olleet tiukasti ajan ilmiöihin sidottuja. Hän kertoo, että kunkin jännärin teema valitsi itse ulostuloaikansa.
— Ja tämän aika oli nyt.
— Minulla on takanani 25 vuotta tutkijakokemusta. Se on hyvin rationaalista, loogista ja systemaattista työtä. Mutta näillä dekkariaiheilla on vähän niin kuin oma tahto.
Vanhemmuudesta ikuiseen nuoruuteen
Sosiologina Leila Simonen on jo pitempään lukenut hiljaisia ajan merkkejä suomalaisen arjen kovenemisesta. Nyky-Suomen arvoissa korostuvat yksilöityminen, mielihyvä ja itsensä toteuttaminen.
Perheissä arvojen koveneminen näkyy niin, että huonosti eivät välttämättä voi ne köyhät ja avuttomat, kuten ennen. Ei. Ahdistuneita ja oireilevia nuoria on myös niissä paljon puhutuissa "hyvissä perheissä."
Leila Simonen sanoo, että ongelmallisissa "hyvissä perheissä" vanhempien ammatit mahdollistaisivat hyvän lapsenkasvatuksen. Mutta vanhemmat ovat usein kyvyttömiä antamaan rajoja ja olemaan tarvittaessa joustavia.
— Ei ole otettukaan vanhemmuuden roolia. Nykyään kaikki 5:n ja 50:n välillä ovat nuoria.
— Perheissä pitäisi olla aikuisia ja lapsia, mutta nyt siellä on vain nörttejä ja narkkeja, Simonen kärjistää.
Menestyminen lasten paineena
"Hyvä perhe" on siis Leila Simosen mielestä käsiteilluusio. Se liittyy yhteiskuntakäsitykseen, jonka aika on mennyt.
Vanhastaan on ajateltu, että syrjäytyneisyys liittyy huonoihin tuloihin, ehkä psykiatrisiin ongelmiin sekä alkoholiongelmiin ja avuttomuuteen.
— Mutta tällä hetkellä taloudellisesti hyvin toimeentulevat ja ulospäin hyvältä näyttävät kodit voivat olla todella rikki sisältä, jos vanhempien arvot ovat pielessä.
Lapsi kasvaa suuren ristiriidan keskellä, jos esimerkiksi koulun ja kodin arvot ovat aivan vastakkaiset.
— Jos koulun arvot — joita voivat olla esimerkiksi työrauha, oppiminen ja yhdessä toiminen ryhmässä — eivät olekaan vanhempien kannalta arvoja, vaan esimerkiksi se, että meidän poika pärjää jalkapallossa, niin silloin hyvin toimeentulevan kodin individualististen arvojen ja koulun yhteisöllisten arvojen törmäyskohdassa lapsi menee rikki.
Ristiriita voi olla se, että kodissa lapsen odotetaan olevan menestyjä, tavalla tai toisella.
— Vanhempien antama psyykkaus hakee menestystä ja pärjäämistä. Jos kysyy 6-vuotialta jalkapallojunnuilta, mitä he haluavat, niin kyllähän he aika huipulle sanovat pyrkivänsä. Eli aika monta pettymystä pitää sitten sietää, kun sinne pääsee yksi sadastatuhannesta. Ja jos ei ole kehittynyt välineitä pettymyksen sietoon, niin konflikti on siinä. Pettymys voi purkautua hallitsemattomana raivona tai sisäänpäin masennuksena.
Anoreksiakin suorituspaineista
Urheilu on yksi kanava, jolla monet vanhemmat ajavat menestymisen pakkoa lapsiinsa.
Lapsitappajissa Leila Simonen kirjoittaa myös anoreksiasta, joka on monien tyttöjen tapa reagoida menestymisen paineeseen.
— Viisitoista prosenttia anorektikoiksi diagonosoiduista tytöistä kuolee hyvinvointi-Suomessa, hän muistuttaa.
— Anorektikot ovat hirveän pärjääviä ja nokkelia, mutta he näkevät minä-kuvansa täysin vääristyneenä. Henkinen kelpaamattomuus on anorektisen tytön kulttuurisessa koodistossa. Hänen pitäisi pärjätä ulkoisesti ja menestyä myös kaveripiirissä ja koulussa.
Kun vanhemmuus on muuttunut, on siis lapsuuskin "leikattu lyhyeksi." Sen sijaan, että pelkällä olemisella ja leikkimisellä rakennettaisiin omaa ihmisenä olemista, lapsia treenataan pienestä pitäen ja ehkä kompensoidaan myös omia pettymyksiä lapsen pärjäämisellä.
— Eihän lapsi silloin ole onnellinen, vaan hän yrittää vain miellyttää vanhempiaan, huomauttaa Simonen.
Hänen mielestään lapsilla pitäisi olla tilaa hakea sitä, että "mikä minä itse olen." Kun näin ei ole, tietyt piirteet ihmisenä olemisesta ylikorostuvat. Tytöillä se on esimerkiksi juuri ulkonäkö.
Nuppi ei kestä vaurastumista
Menestyskulttuurin taustalta voi löytyä se, ettei yhteiskunnasta enää oikein löydy tilaa hitaille ja huonosti pärjääville. Yksinkertaiset ammatit, joilla voi kuitenkin kunnolla elättää itsensä ja perheensä ovat lähes kadonneet.
Moni tekisi mielellään kolmanneksi sektoriksi kutsuttua vapaaehtoistyötä, mutta moni sitä tekevä kokee itsensä jotenkin vajaaksi juuri palkkatyön ja ansaitsemisen yliarvostuksen takia, Leila Simonen miettii.
— Toisessa päässä hyvin tienaavat palavat loppuun. Keskiarvoja ei enää löydykään, vaan kaikki ovat onnettomia.
Mutta mikä muutti ennen niin maanläheisten suomalaisten arvot?
— Jos suomalaisen yhteiskunnan menestys nokialaisessa mielessä on ollut sitä, että olemme päässeet nopeasti takapajulasta maailman huipulle, niin tuntuu, ettei nuppi kestä sitä. Henkisesti kansakuntana emme ole pysyneet siinä vauhdissa mukana. Näitä arjen tason ankkureita meiltä puuttuu, koska oma identiteetti tuntuu olevan niin helposti uhattuna, vastaa Simonen.
Säästöjen hinta maksuun
Lapsitappajia varten Leila Simonen teki perusteellisen pohjatyön. Hän haastatteli koulujen rehtoreita, peruskoulun yleis- ja erityisopettajia sekä tutustui tutkintavankiloissa väkivaltarikoksiin syyllistyneiden nuorten taustoihin.
Haastattelujen perusteella kävi ilmi, että kymmenessä vuodessa koulumaailmassa on käynyt radikaali muutos.
Kymmenen vuotta sitten erityisopetusta tarvitsevat peruskoulun oppilaat olivat tarkkiksella.
Ne nuoret, jotka kymmenen vuotta sitten olisivat olleet laitoshoidossa, ovat nyt parhaimmillaan erityisopetuksessa ja aiemmin tarkkailuluokalle kuuluneet ovat nyt tavallisen yleisopetuksen piirissä.
— Koulupäivä on täynnä sosiaalista häiriköintiä ja oman ahdistuksen esittämistä. Tavalliset, hyvistä perheoloista tulevat oppimishaluiset oppilaat eivät pysty oppimaan, koska opettajien aika menee ahdistuneiden ja häiriköivien oppilaiden huomioon ottamiseen, Leila Simonen sanoo.
Hyvinvointivaltio ei ole pysynyt tämän rakennemuutoksen vauhdissa. Lastensuojelun, sijaishoidon ja lasten psykiatrian voimavarat eivät riitä. Taustalla on osin 1990-luvun lamasta johtuvat säästöt, mutta osin juuri yhteiskunnassa tapahtunut kulttuurinen muutos. Yhteiskunnan koneisto ole pystynyt reagoimaan yksilöllistymisen ja itsekkyyden nousuun.
Simosen haastattelujen perusteella voimakkaasti oireilevien poikien itsetuho ja ahdistuneisuus tuntui liittyvän siihen, että he kokevat itsensä erilaiseksi kuin massa. Mutta muille he eivät sallisi itsestään poikkeavaa erilaisuutta.
— Yhtä lailla se on toiseutta, mutta samalla myös monopolisoidaan omanlainen toiseus. Tämä liittyy siihen, miten meidän olemassaolomme on niin ohutta. Pitää suojata itseä, ettei kukaan uhkaa.
Rakkaudettomuutta, ei pahuutta
Miten se arjen kylmyys konkreettisesti tuli esille näiden poikien kanssa jutellessa?
Leila Simosen mukaan pojilla oli kerrottavanaan hyvin erilaisia tarinoita. Ainut yhteinen tekijä oli se, että he olivat jääneet pitkälti itsekseen, ilman rakkautta. Monille yhtäläistä oli myös autoritaarinen isä.
— Heidän kykynsä puhella ja ilmaista itseään on jollakin lailla puutteellinen. Ja silloin tilalle tulee se nyrkki tai puukko. Minun mielestäni minuus rakentuu puheen, myös sisäisen puheen eli ajattelun kautta. Tällaiset perusasiat ovat jääneet kehittymättä.
— En minä näe, että nuoret pojat tai tytötkin, jotka tekevät rikoksia, olisivat jonkin pahuuden vallassa tai heillä olisi joku fysiologis-biologinen vinksahtaneisuus, vaan taustalla on juuri arjen rakkaudettomuutta.
Arjen rakkaudettomuus nousee Leila Simosen mukaan epävarmuudesta ja toiseudesta.
Kotona se syntyy siitä, että monet vanhemmat vihaavat lapsiaan, hän täräyttää.
Miksi muka?
— Siksi, että se oma itse on jotenkin keskeneräinen. Lapsi tuntuu vaateelta ja se vie aikaa ja rahaa ja kasvaa ja on erilainen kuin viime vuonna. Koko ajan vaateita vanhemmalle, joka haluaa olla ikiteini, Leila Simonen perustelee rankkaa väitettään.
— Ei kaikilla lapsilla ole hyvää kotia. Ei se ole automaattista, että vanhempi jaksaa sietää, saati rakastaa lastaan.
— Se mikä aikaisemmin liittyi minusta avuttomuuteen, sairauteen ja rahan puutteeseen, sen paikka on nyt siirtynyt henkiseen avuttomuuteen ja epäkypsyyteen.
Viihde helppo syntipukki
Lopen murhiin on haettu selitystä myös väkivaltaviihteestä, kuten asiaan kuuluu aina, kun jotain tällaista tapahtuu. Leila Simosen mielestä se on klassinen kysymys, purkaako väkivaltaviihde jotain ihmisessä olevaa aggressiota vai antaako se malleja käyttäytymiselle.
— Jos pieni lapsi elää rakkaudettomassa perheessä, niin saako hän jonkin sankaruuden katsoessaan jotain, joka potkii tv-ruudussa? Kuinka paljon haetaan samaistumista ja kompensaatiota siitä omalle rikkinäisyydelle? hän pohtii.
Simonen on kuitenkin epäileväinen sen suhteen, että selitystä järjettömälle väkivallalle voitaisiin löytää televisiosta tai peleistä.
— Jos yhteiskunnasta aina löytyisi yksi syntipukki, jonka voi osoittaa, niin silloin minussa ei ole syytä.
Pillereillä päin ongelmia?
Suomesta puuttuu Leila Simosen mielestä toistensa kunnioittamisen kulttuuri. Liikennekulttuurista näkee parhaiten, miten omista oikeuksista pidetään kiinni kynsin hampain.
— Nopea kaupungistuminen ja nopea vaurastuminen ei ole tuonut mukanaan joustavuutta ja yhteisöllisyyttä. Nuorisossa se näkyy minusta niin, ettei meillä ole nuoriso-ongelmaa, vaan nuoret oireilevat yhteiskunnan pahoinvoinnista.
— Kaikki nuorethan eivät kestä pettymyksiä, jos elämä on tavallaan pedattu valmiiksi. Jos tulee joku harmi, soitan heti kaverille kännykällä ja kerron sen. Sen sijaan, että menisin metsään ja itkisin ja miettisin harmin yksin. Kyky itse kasvattaa itseämme on huonontunut. Ei tule kokemusta siitä, miten surua, menetystä ja pettymystä käsitellään.
Mitä tapahtuu seuraavaksi?
— Pelkään pahoin, että meillä kymmenen vuotta Amerikkaa perässä näihin sosiaalisiin ongelmiin ruvetaan antamaan pillereitä. Tehdään aina uusia diagnooseja käytöshäiriöistä ja ylivilkkaudesta, ja annetaan nuorelle tai lapselle lääkitys.
— Kyllä lapsi sen lääkityksen jälkeen on turtunut, vaivaton ja tosi rauhallinen, mutta ei kai lääkkeillä voida muuttaa yhteiskunnan huonovointisuutta. Pelkään, että tämä tulee meille kymmenen vuoden sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti