Lauri Hokkasen taistolaismuistelmat: Tehtävämme oli Suomen sovjetisoiminen

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 sivua, Docendo.

Henkilökohtainen elämäni voi alkaa vasta vallankumouksen jälkeen.”

Näin kirjoitti itselleen 18-vuotias Mikkelin lyseon lukiolainen Lauri Hokkanen vuonna 1968. Partiolainen ja aktiivinen luontoharrastaja oli äkkiä löytänyt elämälleen uuden kiihkeän suunnan kommunismista. Ensimmäinen esikuva oli Kuuban vallankumousjohtaja Che Guevara, sitten Kiinan Mao ennen kuin hän rakastui Leniniin vuonna 1970.

– Tempauduin mukaan sen ajan kehittyneiden maiden ja opiskelijoiden yleisempään ilmapiiriin, hän kertoo nyt.

Radikalisoitumisen rakennuspuita kasvatti media, joka kertoi Biafran sodasta ja muista maailman epäoikeudenmukaisuuksista, lyseon teinitoiminta sekä Mikkelin nuorisoteatteri.

Maailma tunkee päähän ja pakottaa toimimaan, oli hänen ja tuhansien muiden nuorten kokemus yhtä aikaa. Ja se pakotti toimimaan nimenomaan menneisyyteen takertuvan vasemmiston riveissä. Hokkasesta tuli ammattivallankumouksellinen yli kymmeneksi vuodeksi SKP:n vähemmistössä.

Nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin hän kertoo, mitä taistolaisuus oli kirjassaan Kenen joukoissa seisoin. Ne ovat tyhjentävimmät tähän asti julkaistut taistolaismuistelmat.

Mutta myös paljon enemmän.

Hokkanen kuvaa laveasti 1900-luvun väkivaltaista historiaa, Venäjää ja Neuvostoliittoa, ja niin suomettunutta Suomea, että sen lakipisteessä vuonna 1973 Ilkka Kanervan johtamat kokoomusnuoretkin yhtyivät imperialismin vastaiseen rintamaan Neuvostoliiton määrittelemällä tavalla.

Laaja taustoitus on Hokkasen mukaan välttämätöntä. Ilman sitä Suomen kommunistisen puolueen vähemmistösiipeä eli taistolaisia ei voi hänen mukaansa ymmärtää.

Tehtävänä Suomen sovjetisoiminen

Hokkanen eteni Mikkelistä töihin vähemmistön käsissä olleen SDNL:n Uudenmaan piirin eli Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton toimistoon Koiton taloon Helsingin keskustassa. SDNL eli Suomen demokraattinen nuorisoliitto on Vasemmistonuorten entinen nimi.

Nuorisohommien jälkeen Hokkanen toimi Tiedonantajan levikkipäällikkönä ja teki töitä vähemmistökommunistien varjopuoluetoimistossa. Paikka oli hänen henkilöhistoriaansa sopivasti Kolmannella linjalla, sillä kolmaslinjalaisuuden kautta Hokkanen irtaantui liikkeestä ja sai lopulta potkut vuonna 1982.

Kolmaslinjalaisuus oli viimeinen yritys yhdistää riitelevät osapuolet ennen kuin vähemmistökommunistit erotettiin puolueesta vuonna 1985.

Kirja on myös raju henkilökohtainen tilinteko. Hokkanen kirjoittaa taistolaisista viidennen kolonnan liikkeenä, joka yhdisti oman menestyksensä ja tavoitteensa Neuvostoliiton etuun ja tavoitteisiin.

”Me omaksuimme rauhan oloissa poliittisen tehtävän, joka Kuusisella oli talvisodassa – Suomen sovjetoimisen.”

Hokkanen sanookin, että ”me valitsimme Neuvostoliiton”.

– Marxismi-leninismi ja kommunismi tulivat vähän niin kuin kaupanpäällisiksi, hän hymähtää, ja vertaa suhdetta rakastumisen euforiseen vaiheeseen.

Eteenpäin OWK:n viitoittamalla tiellä

Kuusisella Hokkanen tarkoittaa Neuvostoliitossa Stalinin vainoissa henkensä säilyttänyttä Suomen vuoden 1918 vallankumousjohtajaa Otto-Wille Kuusista. Stalin istutti hänet talvisodan alkaessa Terijoen nukkehallituksen pääministeriksi.

Kirja alkaa talvisodasta ja Kuusisesta. Syyskuussa 1971 Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen puhuu niistä vasta radikalisoituneelle ylioppilasnuorisolle Vanhalla ylioppilastalolla Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) juhlassa.

Taistolaisliikkeen vaikutusvaltaisimman johtajan Jokisen isä teloitettiin Karhumäen Sandarmohissa helmikuun kymmenentenä päivänä vuonna 1938. Pojasta tuli tulisieluinen kommunisti, joka teroitti Tiedonantajan nuorelle toimituskunnalle, että ”yhtä älkää milloinkaan unohtako: luokkavihaa. Porvaria pitää vihata”, Hokkanen kirjoittaa.

Hänen mukaansa Tiedonantajan päätoimittaja opetti Vanhalla nuoria taistolaisia omaksumaan aatteen keskeisen opin. Se oli uskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan.

Sitä piti tähdentää ”luokkakantaisen” kommunismin omaksuneelle nuorisolle tilanteessa, jossa SKP oli pari vuotta aikaisemmin kyseenalaistanut ja SKDL tuominnut Neuvostoliiton Tšekkoslovakiaan tekemän miehityksen.

”Heille oli välitettävä kaikki kokemus myös luokkataistelun niistä menetelmistä, joissa ratkaisevaa oli sanojen sijaan teot. Talvisodan kokemus ja Terijoen hallitus kuuluivat raskaan sarjan luokkataistelukokemukseen, tätä oppia päätoimittaja oli nuorelle väelle tarkoituksella jakamassa”, Hokkanen kirjoittaa.

SKP:n varapuheenjohtajana pitkään toiminut Moskovan luottomies Taisto Sinisalo antoi liikkeelle nimen, mutta todellisina johtajina Hokkanen pitää juuri Jokista sekä SKP:n Uudenmaan piirisihteeriä Markus Kainulaista. Hokkasen mukaan molemmat pitivät taistolaisten keulahahmoa ”pumpulipoliitikkona”, pehmeänä miehenä.

Satojen järjestöjen nuorisoliitto

Tšekkoslovakian miehitys 21.8.1968 oli vedenjakaja, joka viimeisteli jo aiemmin 1960-luvulla alkaneen Suomen kommunistisen ja kansandemokraattisen liikkeen jakautumisen Moskova-mieliseen vähemmistöön ja itsenäisempää suomalaista sosialismia edustaneeseen enemmistöön.

Hokkanen kuvaa kirjassaan seikkaperäisesti valtataistelua liikkeen eri osissa. Ehkä ratkaiseva käytiin nuorisoliitossa, jonka voimasuhteiden ajateltiin olevan avainasemassa koko liikkeen hallintaan.

SDNL:n järjestösihteeri Ilpo Eerola oli luvannut, että jos vähemmistön keulakuva Alpo Halonen perustaa yhden uuden nuoriso-osaston, hän perustaa kaksi. Kun tulokset laskettiin vuoden 1972 viimeisenä päivänä, SDNL:n keskushallitus hyväksyi Kuopion liittokokouksen enemmistön turvaamiseksi 273 uutta osastoa ja 51 aluejärjestöä.

Kuopiossa seuraavana vuonna pidettyyn liittokokoukseen osallistui 1 132 edustajaa noin kahdeksastasadasta jäsenjärjestöstä. Kokous valitsi Neuvostoliiton nuorisojohtajan Gennadi Janajevin tahdonmukaisesti Pekka Saarnion jatkamaan liiton puheenjohtajana.

Nuorisoliitto ja kaikki muutkin kd-liikkeen osat pysyivät enemmistön käsissä lukuun ottamatta Sosialistista opiskelijaliittoa ja Kansan raittiusliittoa. Enemmistöläiset perustivat molemmille oman varjoliittonsa.

1970-luku alkoi vuonna 1968

Hokkanen väittää Suomen 1970-luvun alkaneen jo vuonna 1968 Tšekkoslovakian miehityksestä. Koko Suomen – ei vain taistolaisten – suhde Neuvostoliittoon muuttui.

– 1960-luvulla osa uusvasemmistolaisen liikkeen kaadereista tarkasteli Neuvostoliittoa maana, joka ei ole edes sosialistinen ja osa piti sitä totalitaristisena yhteiskuntana. Miksi he sitten yhtäkkiä asettuivat puolustamaan sitä ihmiskunnan suurimpana sosialistisena saavutuksena? Mitä ihmisten päissä tapahtui?

Sitä Hokkanen yrittää avata kirjassaan. Tätä älymystön täyskäännöstä hän pitää avainasiana sille, että uuden sukupolven koko poliittinen luokka asettui voimakkaasti kylmän sodan toisen osan puolestapuhujaksi.

Kehitys huipentui vuoden 1973 nuorisofestivaalissa. Vielä vuonna 1962 Helsingissä festivaali oli vain kommunistien juttu ja sosiaalidemokraatit ja oikeisto vastustivat sitä. Nyt jopa Kanervan johtamat kokoomusnuoret allekirjoittivat julistuksen, joka alleviivasi imperialismin vastaisen taistelun olevan ennen kaikkea taistelua Yhdysvaltojen imperialismia vastaan.

”Ilkka Kanerva ymmärsi festivaalin määrittämän imperialismin vastaisen solidaarisuuden maistuvan joillekin porvarillisesti asennoituville ihmisille epäluontevalta, mutta oli valmis nielemään melkein mitä tahansa saavuttaakseen Moskovan luottamuksen”, Hokkanen kirjoittaa kirjassaan.

Koko Suomi juhli Leniniä

Hänen mukaansa taistolaisen politiikan paradoksi oli syvä ristiriita suomalaisen todellisuuden ja liikkeen siitä tekemän arvion välillä.

”Samaan aikaan kun kirjoitimme ja puhuimme ennennäkemättömästä oikeistohyökkäyksestä ja Suomen ulkopolitiikan muuttamiseen tähtäävästä vaarasta, Suomen nuorison kaikki vaikutusvaltaiset poliittiset ryhmät olivat neuvostokarhun lujassa syleilyssä.”

Taistolaisen retoriikan sisäistäminen saavutti huipentumansa vuonna 1973, mutta jo vuonna 1970 koko Suomi juhli Leniniä, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi sata vuotta.

Moskovan suurlähetystön KGB-upseeri Viktor Vladimirov oli veljellisissä väleissä keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien napamiesten kanssa.

”En erehdy, kun sanon, että 1980-luvun taitteessa olimme läheisemmissä suhteissa sosialidemokraatteihin kuin sisäisten ristiriitojen repimän veljellisen SKP:n edustajiin”, Vladimirov kirjoitti muistelmissaan.

Hokkasen mukaan Suomen poliittinen elämä oli syvästi vaurioitunut 1970-luvulla.

SKP:n osalta tavoitteena oli palauttaa puolue Moskovan ohjaukseen ja näin vahvistaa Neuvostoliiton vaikutusta Suomen yhteiskunnallisessa elämässä.

Voiteluaineena käytettiin miljoonien markkojen rahoitusta. Vuosina 1970–1990 SKP:n johtajat kuittasivat Neuvostoliitolta avustusrahoja yli 130 miljoonaa markkaa, kirjassa kerrotaan.

Rahaa myös kului, sillä yhden puolueen sisällä pidettiin yllä kaksinkertaista organisaatiota. Hokkanen vertaa puoluejohtajien olleen kuin keskisuuren yrityksen toimitusjohtajia. Kommunistien ja kansandemokraattisen liikkeen palveluksessa oli tuohon aikaan 600–700 ihmistä.

Kuppi nurin vuoden 1982 vaaleissa

Taistolaisuus vaurioitti kommunistista ja kansandemokraatista liikettä, joka esimerkiksi vuonna 1975 nautti suurempaa vaalikannatusta kuin kokoomus ja keskustapuolue. SKDL:llä oli 40 kansanedustajaa, ja se osallistui useisiin hallituksiin.

Hokkasen mielestä taistolaisen nuoren sukupolven irtisanoutuminen 1960-luvun uusvasemmistolaisuudesta ja SKP:n Moskova-kytkös olivat kohtalokkaita SKDL:lle. Niistä muodostui joukkomittainen este SKDL:n kehitykselle humaaniksi ja vaikutusvaltaiseksi, laajasti edistyksellisiä ja vasemmistolaisia ryhmiä kokoavaksi vasemmistososialidemokraattiseksi puolueeksi.

1970-luvun lopulla taistolaiskulttuuri alkoi kriisiytyä. Liikkeestä eroamassa olleet kertoivat usein samat syyt:

”Taistolaispolitiikan rajoittuneisuus ja ahdasmielisyys kiusasi, Puolan toistuvat kriisit ja Neuvostoliiton imperialistinen sotaretki Afganistaniin tunnettiin ja Solženitsyn oli luettu.”

Hokkanen kirjoittaa oman kuppinsa täyttyneen, kun vuoden 1982 presidentinvaaleihin koottiin Mauno Koiviston vastaista rintamaa keskustapuolueen Ahti Karjalaisen tueksi. SKDL:n ehdokas oli taistolaisten vastustama Kalevi Kivistö, jota 11 taistolaisten valitsijamiestä kuitenkin äänesti ensimmäisellä kierroksella valitsijamiesryhmän päätöksen vastaisesti. Siinä oli päätetty mennä suoraan Koiviston taakse sen varmistamiseksi, ettei vaalia sotketa ”mustilla hevosilla”.

Siivoan, en kiillota menneisyyttäni

Hokkanen kirjoittaa oman tärkeimmän voittonsa olleen ”irtaantuminen totalitaristisen valtion tukemisesta, irtaantuminen poliittisesta liikkeestä, jonka keskeisenä ominaispiirteenä oli pitää ihmiskunnan suurimpana saavutuksena ihmisyyttä halveksivaa ja hävittävää ideologis-poliittista valtajärjestelmää, maailmanhistorian suurinta ihmisteurastamoa”.

Hän lähetti etukäteen joukolle entisiä tovereitaan heitä koskevia osuuksia tulevasta kirjasta. Vastaanotto kertoi, että osa on sinut menneisyytensä kanssa, osa häpeää niin, että pyysi olla julkaisematta mitään itseään koskevaa.

Vaikeneminen on ollut taistolaiskaaderien enemmistön ratkaisu kautta vuosikymmenten sen jälkeen, kun hehku oli hiipunut.

– Kuka haluaa niin hirveästi nostaa itseään julkisuuteen nuoruutensa harharetkien takia? Onko se jonkin näköistä itsensä suojelua, Hokkanen kysyy heiltä.

Hän  ei  vaikene,  koska  asia  on  näivertänyt  niin  paljon  mielessä.  Hokkanen  kokee  itsensä  siivoajaksi,  joka  ei  kiillota  menneisyyttä  vaan  pyrkii  kertomaan  avoimesti  oman  näkemyksensä.

– Minusta Suomessa vallitsee edelleen vääristynyt näkökulma, että me olisimme eläneet normaalin valtion naapurina. Ei todellakaan. Minä olin poliittinen aktiivi aikana, jolloin totalitaristinen järjestelmä ei turvautunut enää murhapolitiikkaan, mutta väkivaltaan se turvautui ja pyrki eristämään Neuvostoliiton sivistyneistön vaikutuksen maan kehitykseen.

– On hyvä tietää, missä tuli oltua mukana.

Se missä tuli oltua, vertautuu Hokkasen mielessä uskonnolliseen hurmokseen.

”Taistolaisuudessa oli paljolti samat piirteet kuin uskonlahkoissa: sisäänpäin kääntyneisyys, vahva keskinäinen luottamus ja solidaarisuus, ulkoisen uhan ja vaikutuksen torjunta, vahva viholliskuva kerettiläisistä ´luokan` asian kavaltajina.”