Vuoden johtokankaehdokkaat ja oma kuuden kirjan varjolista, jossa on kolme eri teosta

 

Suomen dekkariseura julkisti tiistaina 28.11. kuusi ehdokasta, joista valitaan vuoden 2023 paras suomalainen dekkari 94 teoksen joukosta. Voittaja selviää ensi vuoden alussa. Ehdokkaat ja perustelut ovat:

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat (Myllylahti)

Kirja on jäntevä ja hyvin kuljetettu tarina, joka on sijoitettu välirauhan aikaan. Ajankuvaus on elävää ja todentuntuista. Sodassa haavoittuneet poliisit palaavat siviilityöhön komisario Voitto Karhun alaisuuteen. Kaikki nuoret miehet, jotka kotiutetaan reserviin eivät sopeudu siviilielämään ongelmitta. Yllätyksiä ja hyviä juonenkäänteitä sisältävän dekkaritarinan kieli soljuu nautittavasti.

Kale Puonti: Fadi (Bazar)

Kirjan vauhdikas tarina on jäntevä ja pysyy hyvin koossa. Pasilan Myrkky -sarjan osat ovat kuvanneet pääkaupunkiseudun rikoksia karusti ja ytimekkäästi. Tapahtumia kuvataan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta. Kirjailijan oman työn asiantuntemus näkyy ja yhdistyy taitavaan kirjoittamiseen. Lukukokemus on helppo ja antoisa, koska kuvatut ongelmat ovat keskuudessamme ja olennainen osa yhteiskuntaamme.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vaeltavat vainajat (Siltala) 

Kirjailijakaksikon teoksessa on hyvää kieltä, hyvä juoni ja tarina. Vaeltavat vainajat on kelpoa stadin kuvausta eri vuosikymmenillä. Vainajat eivät vaikene -romaanista tutut poliisit sekä patologi tutkivat Kruununhaan asuintaloon kytkeytyviä murhia. Niiden selvittely polveilee ja tuo monia menneiden vuosien ongelmia ja asioita esiin. Herkullisia henkilöitä, tuttuja iskelmiä ja elokuvia tuodaan juonen eri käänteisiin. Nautittavaa luettavaa.

Satu Rämö: Rósa & Björk (WSOY)

Rämön esikoisteoksesta tuttu Hildur Rúnarsdottir ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob selvittelevä Rósassa ja Björkissä murhan lisäksi Hildurin siskojen katoamismysteeriä vuosien takaa. Rämö kuvaa islantilaista luontoa, yhteiskuntaa ja elämänmenoa elävästi ja kiinnostavasti. Kirja on luonteva osa pohjoismaista dekkariperinnettä ja tuntuu tutulta eksoottisesta Islannista huolimatta. Juoni on rakennettu taitavasti monine takaumineen, ja kerronta on jäntevää. Myös henkilökuvaus on erittäin hyvää.

Arttu Tuominen: Vapahtaja (WSOY)

Vapahtaja on tasapainoinen dekkari, jossa on toimintaa alusta loppuun. Se on Delta-sarjan viides osa. Kirjassa keskitytään Vapahtajan etsimisen lisäksi moraalipohdintoihin. Tuominen pohtii, onko ihmisellä oikeus tehdä teko, jonka tietää vääräksi. Kirjassa kuvataan poliisityötä ja inhimillistä elämää uskottavasti. Pienen ihmisen ongelmat järkyttävät raiteiltaan ja johtavat pahoihin tekoihin. Tuominen yrittää ymmärtää tekojen takana olevia syitä ja tuo samalla esiin ajankohtaisia ja yleismaailmallisia aiheita.

Rake Tähtinen: Menneisyyden arvet (Myllylahti)

Kirjan suurin ansio on, ettei se yritä olla enempää kuin se on. Kirjailija ei kikkaile turhilla tehokeinoilla vaan kirjoittaa aiheesta selkeästi. Pikkukaupungin ja tiiviin työyhteisön tunnelmat ovat hyvin kuvattuja ja juonenkuljetus toimii. Kirjassa ei ole isoja hämäyksiä tai koukkuja, mutta juoni pysyy koko ajan loogisena ja tarina etenee. Menneisyyden arvet on tiivis poliisidekkari, jossa totuus aukeaa jännittävänä.

Omalla varjolistallani on kolme samaa ja kolme eri teosta.

Jari Raatikainen: Valtapeli

Raatikaisen kirjassa yhdistyvät informatiivisuus ja viihdearvo ainutlaatuisella tavalla. Monen muunkin rikoskirjailijan teokset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta Raatikainen selittää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja välttää silti kaikki tylsyyden sudenkuopat. Hänen tekstinsä imuteho on säädetty toimimaan turbolla.

Satu Rämö: Rosa & Björk

Tuiki tavallisena kulkenut dekkari saa hienon käänteen, jota ei olisi millään osannut arvata. Satu Rämö asetti kovat odotukset jatko-osalle Hildurin lopussa. Ne täyttyvät täysin, jopa ylittyvät. Tulos on lumoava.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen.

Joona Keskitalo: Rottien kuninkaat

Rottien kuninkaan kerronta on yhtä vimmaista ja vetävää kuin kahden edeltäjänsä. Niiden tunteminen on myös välttämätöntä, sillä oikeastaan kyseessä on yksi rikosromaani, joka vain ilmestyi kolmessa osassa. Päätösosassa ei voi kuin ihailla Keskitalon taitoa rakentaa juonikuvio huippuunsa viritetystä vedätyksestä - tai vedätyksistä, sillä niitä mahtuu tähänkin kirjaan vielä monta.

Niko Rantsi: Viimeiseen henkäykseen asti

Rikostutkijoiden ja teknisten tutkijoiden palapeliä juttujen selvittämiseksi Niko Rantsi kuvaa kaikella sillä tarkkuudella ja kokemuksella, joka mukaan on tarttunut leipätyössä. Poikkeuksellisen ansiokkaiksi hänen rikosromaaninsa nousevat, kun mukaan yhdistetään uskottavat henkilökuvat. 

Kale Puonti: Fadi

Pasilan myrkky -sarja on alusta asti toiminut erittäin hyvin Suomessa suosittujen realististen poliisiromaanien sarjassa. Viidennessä osassa Fadi panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Puonti kuvaa, miten huumekauppa ja terrorismi kietoutuvat yhteen. 

Sebastian Bergman -sarja huojuu tahattoman komiikan puolelle sarjamurhaajineen

 

Mikael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Syyllisyyden taakka (Skulden man bär). Suomentanut Tuomas Renvall. 414 sivua, Otava.

Kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanista kertova dekkarisarja on ollut lajin ruotsalainen huipputuote. Paino sanoilla on ollut. Kahdeksas osa Syyllisyyden taakka on malliesimerkki siitä, miksi sarjamurhaajajännärit kannattaisi laittaa ylipäätään pitkälle tauolle. Ruotsissa riehuvia nerokkaita sarjamurhaajia on ollut viimeksi kuluneiden noin kymmenen vuoden ajan maan dekkareissa niin paljon, että päät kolisevat yhteen. Koko lajityyppi tuntuu naurettavalta ja pöhköltä.

Televisiodekkareiden käsikirjoittajina meritoituneet Mikael Hjorth ja Hans Rosenfeldt loivat egoistisen kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanin vuonna 2010 ilmestyneeseen jännäriin Mies joka ei ollut murhaaja, joka suomennettiin seuraavana vuonna. Sarja on poikennut edukseen Bergmanin törkeän persoonan takia. Siinä on käsitelty myös monimutkaisia perhe- ja ihmissuhteita rikkaammin kuin dekkareissa yleensä. Juonenpunojina Hjorth ja Rosenfeldt ovat huippuammattilaisia.

Liika on kuitenkin liikaa. Edellisessä osassa Vihan jäljet poliisin murharyhmän jäsen Billy jäi kiinni. Kaksoiselämää viettänyt poliisi oli myös sarjamurhaaja. Syyllisyyden taakassa Sebastian Bergman pitää yhteyttä vangittuna olevaan Billyyn, koska aikoo kirjoittaa tästä kirjan.

Samaan aikaan uusi sarjamurhaaja aloittaa kolkon työnsä. Murhaaja haastaa Sebastianin älylliseen mittelöön. On selvää, että uhreja tulee lisää ja heillä kaikilla on jokin yhteys Sebastian Bergmanin menneisyyteen.

Kuvio on liian tuttu sarjan aiemmista dekkareista. Sarjamurhaajadekkareiden uskottavuus ei muutenkaan ole kovin korkealla. Enemmän haukotuttaa kuin jännittää, että taas yksi iskee nimenomaan Sebastian Bergmanin lähipiiriin. Asetelmassa on tahatonta komiikkaa, mikä on kohtalokasta trillerille.

Sarja osoittaa muutenkin väsähtämisen merkkejä. Hjorth ja Rosenfeldt ovat aiemmin ylittäneet uskottavuuskynnyksen keksimällä koukuttavia juonia ja kiihkeää loppuun asti kohoavaa jännitystä. Syyllisyyden taakka maistuu siinäkin suhteessa rutiinityöltä. Ei ole tutkinnan ja arvoituksen ratkaisemisen hurmaa, eikä loppukiihdytyskään tunnu oikein missään, vaikka dramaattiseen lopetukseen päädytäänkin. Se ja auki jäävät juonilinjat takaavat, että seuraavakin jatko-osa on tulossa, vaikka ei olisi enää tarpeen.

Kirjan nimi Syyllisyyden taakka viittaa siihen, että naisia pakkomielteisesti kaatanut ja kaikin tavoin itsekkäästi käyttäytynyt Sebastian Bergman miettii menneitä tekemisiään ja harjoittaa itsekritiikiä. Kysymys on siis hänen syyllisyydestään siitä, miten paljon pahaa hän on saanutkaan aikaan holtittomalla käytöksellään.

Satu Rämö teki sen taas: Hildurin toinen jatko-osa Jakob loistaa ovelilla juonillaan

 

Satu Rämö: Jakob. 400 sivua, WSOY.

Satu Rämön viime perjantaina ilmestyneestä Jakobista tulee todennäköisesti vuoden myydyin dekkari, ehkä myydyin kirja ylipäätään. Hildurilla sekä Rosa & Björkillä hurmannut Rämö ei petä tälläkään kertaa isoksi muodostunutta lukijakuntaansa. Jakobissa on kaikkea vielä enemmän: sivuja, murhia, ajankohtaisia teemoja ja ennen kaikkea ovelia juonia. Niitä onkin kaksin kappalein, sillä Islannin lisäksi erilliset dramaattiset tapahtumat vievät Suomen Lappiin Kolariin.

Kalankasvattamon verkosta löytyvä ruumis panee tällä kertaa liikettä Hilduriin ja Jakobiin. Etäisyydet ovat Islannissa ihan tajuttomia. Isafjördurin poliisiasemalta on melkein aina viiden tunnin ajomatka, kun etsivät lähtevät selvittämään tapausta ja puhuttamaan asiasta mahdollisesti jotain tietäviä.

Murhan lisäksi tulee toinenkin murha sekä joukko samaan vyyhtiin liittyviä pahoinpitelyitä. Kirjan ilmestymisajankohtaan sopivasti niitä yhdistää islantilainen joulusatu kolmestatoista Esja-vuorella asuvasta joulupukista, jotka tekevät joulukuussa ilkitöitä Reykjavikissa. 

Tekojen motiivi on paljon raadollisempi kuin joulusadun elävöittäminen. Rämö on löytänyt teokseensa hyvän yllättävän aiheen, josta en ole kuullutkaan, ja johon liittyy eläinten kaltoinkohtelua. Enempää juonta ei voi paljastaa. Satu Rämö avaa sitä vähitellen, ja kyllähän se paljastuessaan ällikällä lyö, mitä kaikkea mahtuu tähän maailmaan.

Huoltajuuskiistassaan kiinni oleva Jakob joutuu matkustamaan Suomeen ja Lappiin. Siellä aukeaa toinen rikos, joka sivuaa pohjoisen oikeita kaivoskiistoja ja vuonna 1988 Äkäslompolossa tapahtunutta kuvitteellista onnettomuutta.

Teoksen nimen mukaisesti eniten tässä kolmannessa osassa täydentyy villapaitoja kutovan sympaattisen Jakobin henkilökuva. Kahdessa ensimmäisessä osassa hän on näyttänyt vain kylmän puolisonsa uhrilta lapsestaan käynnissä olevassa huoltajuuskiistassa. Jakobissa Jakobista paljastuu myös epämiellyttäviä puolia. Ne ovat taustalla teoksen Suomeen sijoittuvassa osuudessa.

Jakobin Islantiin sijoittuva päätarina on huolellisesti rakennettu. Rämö pitää lukijan tiukasti otteessaan raottamalla vähä vähältä, mistä kummallisissa tapahtumissa on kysymys. Loppuratkaisun perään tuleva epilogi kruunaa häikäilemättömyydessään kokonaisuuden.

Hildurista alkanut kolmiosainen dekkarisarja on aiemmin tietokirjoja kirjoittaneen Satu Rämön voitto ja menestys käännösmarkkinoillakin. Jokainen osa on pohjoismaista dekkaria islantilaisilla mausteilla parhaimmillaan. Juonissa on koukkuja, Islannin kuvaus kiinnostavaa ja henkilöt aidon tuntuisia. Mikä parasta, jokainen kirja on erilainen. Ainakin tässä vaiheessa menestyksekkäällä dekkariurallaan Rämöllä on taito uusiutua jatkuvasti pitäen kuitenkin kiinni kaikesta siitä, mihin lukijat rakastuivat välittömästi hänen dekkareissaan.

Kaisu Tuokko aloittaa pikkukaupunkiin sijoittuvan dekkarisarjan varmalla otteella, feminismillä ja ripauksella romantiikkaa

Kaisu Tuokko: Kosto. 298 sivua, Otava.

Kristiinankaupunki on vähän yli 6000 asukkaan kaupunki Pohjanmaalla. Parhaiten se lienee tunnettu puutaloidyllistään, kaduilla vapaana kulkevista kissoista ja juorupeileistä. Mitään pahaa on vaikea kuvitella 1600-luvulla perustettuun kesällä parhaat puolensa näyttävään kaupunkiin, mutta sieltä kotoisin oleva Kaisu Tuokko raaputtaa synkkiä salaisuuksia esiin esikoisdekkarissaan Kosto.

Tapahtumat käynnistää 17-vuotiaan Jonaksen ruumiin löytyminen merestä nuorison suosiman Kanuunakallioiden edustalta. Tutkinta saattaa yhteen toimittaja Eevi Mannerin, joka on palannut Helsingistä paikallislehti Suupohjan Kaikuun ja rikostutkija Mats Bergholmin, joka asuu Vaasassa, mutta mökkeilee Kristiinankaupungissa. Mats oli Eevin ensirakkaus, mutta sitten maailma vei heidät tahoilleen.

Alkuluvut näyttävät johtavan Koston romantiikkaa pursuavaksi kevytdekkariksi pikkukaupungin miljööllä ja erityisyyksillä kuorrutettuna. Lukiessa tulevat mieleen TV1:n lauantain keski-iltojen harmittomat rikossarjat, jotka päättyvät loppukevennykseen.

Se on kuitenkin harhaa. Tuokko taustoittaa päähenkilöitään hyvin. Lapsettomuudesta kärsivän Eevin ja huonossa avioliitossa elävän Matsin kivuliaaksi osoittautuva suhde saa todennäköisesti lisää syvyyttä jatko-osissa, mutta Kosto osoittautuu pian varsin jykeväksi nykydekkariksi, jossa olennaisinta ovat yhteiskunnalliset teemat.

Pikkukaupunkitaustastaan huolimatta Kosto on yleispätevä kuvaus nuorisosta, erilaisuudesta, koulukiusaamisesta, sosiaalisen median tuottamista ongelmista ja seksuaalirikoksista. Viimeisin teema nostaa esiin feministisiä painotuksia. Tuokko nostaa esiin muutamia naisten kokemaan väkivaltaan liittyviä tilastotietoja, mutta ei mitenkään päälle liimatun tuntuisesti. Eevin journalistinen työ on luonteva paikka kertoa kylmiä faktoja.

Onko Jonas kuollut tapaturmaisesti, tehnyt itsemurhan vai murhattu? Tutkimukset etenevät kahdella raiteella poliisien ja toimittajan voimin perinteisesti, mutta varmaotteisesti. Kaisu Tuokko osaa etenkin pohjoismaisten dekkarien suurkuluttajana tyylilajin itsekin ilman aloittelijan kömmähdyksiä.

Kostossa Kristiinankaupungin toukokuisen idyllin takaa löytyy pahoinvointia ja vuosikymmenten takaisia salaisuuksia, jotka purkaantuvat kohtalokkaalla tavalla. Kuvaamiinsa lukiolaisnuoriin Kaisu Tuokolla on hyvä empaattinen ote. Nuoruuden herkkyys ja kovuus tulevat kuvatuiksi koskettavalla tavalla. 

Koulukiusaamisen ohi katsomiseen Tuokon asenne on tiukka. Luontevasti hän liittää tapahtumiin myös Ruotsin jengirikollisuuden. 

Kaisu Tuokko ei tuo hirveästi uutta Suomen koko ajan paranevaan ja monipuolistuvaan dekkarikenttään. Pikkupaikkakunnat, inhmilliset poliisit ja amatöörietsivät kuuluvat monen muunkin kirjoittajan repertuaariin. Tuokko tuo tähän oman panoksensa hyvin ja täydentää ilahduttavan laadukkaiden naisdekkaristien kaartia. Kaiken lisäksi loppuratkaisu on hyvin rakennettu ja yllättävä.

Jari Raatikainen läpivalaisee lisää talousrikollisuutta Syndikaatin rankassa jatko-osassa Valtapeli

 Jari Raatikainen: Valtapeli. 362 sivua, Johnny Kniga.

Omalla listallani Jari Raatikaisen viime vuoden kesällä ilmestynyt Syndikaatti oli ainakin vuoden paras kotimainen esikoisdekkari, ehkä jopa paras yleensäkin. Kaikista muista poikkeavalla tyylillä kirjoittava entinen poliisi ja nykyinen vakuutustutkija teki seikkaperäisen talousrikollisuuden yhden haaran ruumiinavauksen vetävällä tyylillä.

Valtapeli jatkaa tarinaa Syndikaatti-nimisen liivijengin sisältä ja liepeiltä. Raatikaisen tyyli ja tehokeinot ovat tallella, ehkä jopa hieman jalostuneet. Nimi mieleen viimeistään nyt: Jari Raatikaisen asiantuntemus on huippuluokkaa, samoin taito muuttaa se vetäväksi tarinaksi.

Kakkososan prologissa tehdään harkittu murha uhrin huumekätköksi luulemassa maastossa. Siitä kelataan ajassa taaksepäin. Vesku on pikkukonna, joka ottaa ensimmäisen vankilatuomionsa Sörkassa oppimiskokemuksena. Onhan kyseessä konnien korkeakoulu, jossa jaetaan tietoa parhaista kikoista ja verkostoidutaan vastaisen varalle. Niin hän ainakin luulee ja toivoo.

Veskun avovaimo Hanna kantaa jengiläisen taakkaa, vaikka ei ole missään tekemisissä sen kanssa. Ympäristölle hän on joka tapauksessa jengiläinen itsekin ja jengille työrukkanen, jolla ei ole mitään muuta arvoa kuin käyttöarvo.

Raatikaisen kerronta on episodimaista ja täynnä värikkäitä anekdootteja, joita on varmaankin tarttunut matkaan pitkän uran varrella. Lyhyistä luvuista ja välillä hajanaiselta tuntuvasta kerronnasta syntyy kuitenkin vaikuttava kokonaisuus. 

Teos vie kaiken hohdon rikolliselta elämäntavalta. Sen alaportailla joutuu näkemään todennäköisesti paljon enemmän vaivaa pienten tienestien eteen kuin oikeissa töissä. Kaupanpäälle tulevat jatkuva epävarmuus ja pelko.

Pahinta on leimautuminen vasikaksi. "Saatanan vasikka, vasaramies, narkkipaska, ihmispaska. Niin häntä puhuteltaisiin ja sellaisena hänet muistettaisiin", tietää yksi pitkän linjan konna, joka heikkona hetkenään puhui liikaa poliisille. Nyt jokainen häneen kohdistettu lyönti kasvattaisi sellaisen kunniaa, joka haluaa rikollisorganisaatiossa ylemmäs.

Armottoman maailman kuvauksessa Raatikaisen tekstistä välittyy myös myötätuntoa niitä reppanoita kohtaan, jotka hakevat rikollisorganisaatiosta hyväksyntää itselleen, kun eivät ole sitä muualta saaneet.

Syndikaatissa vakuutusyhtiö Elämänsuojan kierot vahinkotarkastajat harjoittivat korjausurakoissa tuottoisaa yhteistyötä liivijengin kanssa. Valtapelissä Raatikainen läpivalaisee, miten autokaupalla tehdään rikollista rahaa ja tahallaan romutetuilla autoilla huijataan vakuutusyhtiöitä, ja viime kädessä tietysti vakuutusyhtiöiden asiakkaita, jotka maksvat viulut.

Kokeneella Raatikaisella on monta kitkerää sanaa sanottavanaan talousrikostutkinnan hajanaisuudesta ja verolainsäädännön porsaanrei´istä. Autohuijaukset tekee mahdolliseksi se, että kuka tahansa voi perustaa firman ja rekisteröidä sen verottajalle autojen tuojaksi. Tuontiauton saa kilpiin veroja maksatta, koska verottajan ja liikenne- ja viestintävirasto Trafin rekisterit eivät keskustele keskenään.

Ensimmäisten autoverojen maksuun tullessa firma on jo ajettu konkurssiin, hekottelee yksi vilunkimies.

"Onneksi asia näyttää olevan poliitikoille liian monimutkainen. Kyllä mulle sopii, että jatkavat tappelua vuorineuvosten veroprosentin nostosta, kunhan jättävät rikollisille tilaa rikastua", vastaa petosten asiantuntija.

Raatikaisen kirjassa yhdistyvät informatiivisuus ja viihdearvo ainutlaatuisella tavalla. Monen muunkin rikoskirjailijan teokset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta Raatikainen selittää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja välttää silti kaikki tylsyyden sudenkuopat. Hänen tekstinsä imuteho on säädetty toimimaan turbolla.

Valtapeliä teoksessa käydään monella tasolla. Liivijengit ovat näennäisen asiallisissa väleissä keskenään, mutta yrittävät kulisseissa kampittaa toisiaan. Syndikaatin pahoista selkäkivuista kärsivä presidentti Viitala pelkää asemansa puolesta ja uhraa surutta kilpailijoinaan pitämänsä. Valtapeliä käydään vankilassa, jossa hierarkia vankien kesken on tarkka. Uusi elementti ovat ulkomaalaistaustaiset vangit, jotka pelaavat täysin omilla säännöillään.

Syndikaatti ja Valtapeli ovat rikosromaaneja, jotka avaavat lainkuuliaisen keskiluokkaisen lukijan silmien eteen tuntemattoman maailman erikoispiirteineen. Kuva rikollisesta elämästä on armoton, mutta vivahteikas. 

Jari Raatikainen poikkeaa dekkarikirjailijoiksi ryhtyneistä poliiseista tai entisistä poliiseista omintakeisella tyylillään, jossa rautaiseen realismiin yhdistyy tietoiskuja, mielenkiintoisia sivupolkuja ja outoa huumoria. Lisää tuntuu olevan onneksi tulossa. Valtapelin lopussa Raatikainen virittelee seuraavaa tutkimuskohdetta, joka on ehkä järjestäytynyt rikollisuus jätebisneksessä.

Täyden kympin arvoisen dekkarin kruunaa Maria Mitrusen toteuttama kansikuva. 

Malin Persson Gioliton dekkari on kuin Ruotsin jengirikollisuuden sosiologinen ruumiinavaus

 Malin Persson Giolito: Sinun käsissäsi (I dina händer). Suomentanut Tarja Lipponen. 430 sivua, Johnny Kniga.

Ruotsalainen rikoskirjallisuus on vihdoin herännyt kuvaamaan sitä, mitä maassa todella tapahtuu. Alkuvuodesta ilmestyi Pascal Engmanin Kokaiini-dekkarin suomennos, jonka mottona oli, että mieluummin ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen. Kokaiini on toiminnallinen ja todella jännittävä kirja somalitaustaisesta rikollisjengistä, joka pitää husbylaista lähiötä otteessaan. Faktapohjainen trilleri on äärimmäisen tehokas tapa kertoa jengirikollisuuden taustoista.

Malin Persson Gioliton juuri ilmestynyt Sinun käsissäsi on puolestaan kuin sosiologinen tutkimusraportti jengien imusta, mutta tutkimustekstiä monin verroin luettavampi. Teoksesta on karsittu kaikki viihteellinen aines. Siksi sen kuvaus toisiaan murhaavista lapsista on erityisen hyytävä. Lähiössä on helppo kuolla, mutta vaikea elää, on hyvä ja kuvaava nosto teoksen takakannessa.

Sinun käsissäsi kertoo kahdesta pikkupojasta ja kahdesta lähiöstä. Billy asuu maahanmuuttajien Våringenissa, Dogge yläluokkaisemmassa Rönnvikenissä. Eräänä joulukuun iltana 14-vuotias Dogge ampuu parhaan ja ainoan ystävänsä, ikätoverinsa Billyn, joka on irtautumassa jengistä.

Rikos on tapahtunut, syyllinen tiedossa. Sitä ei selvitellä Malin Persson Gioliton epätavallisessa dekkarissa. Hän on kiinnostuneempi siitä, mikä tähän johti. Teoksessa seurataan kaverusten elämää pikkupojista rikollisiksi varhaisteineiksi. Levottomat pojat lintsaavat koulusta ja näpistelevät Våringenissa sijaitsevasta Suddenin kaupasta. He ihailevat lähiöjengiä johtavaa Mehdiä ja tekevät tälle ensimmäisen palveluksensa varastamalla keksisuklaata. Siitä alkaa liuku yhä syvemmälle. 

Sinun käsissäsi on myös kertomus erilaisista perheistä. Vaikka Billy on "huonolta" ja Dogge "hyvältä" alueelta, pitää Billyn perhe yhtä ja äiti Leila niin jämptiä kuria kuin pystyy käytännössä yksinhuoltajana. Doggen isä Teo on jonkinlainen kokaiininhuuruisia juhlia viettävä liikemies ja äiti Jill liian hermoheikko osallistumaan yhtään mihinkään. Billystä ja Mehdin jengistä Dogge saa sen perheen, joka häneltä kotonaan puuttuu.

Våringenin nuorisopoliisi Farid on uupunut toivottoman urakan edessä. Hän on itse kasvanut samassa lähiössä, käynyt läpi samat huumekokeilut, eikä tiedä itsekään, mikä sai hänet skarppaamaan ennen syvemmälle joutumista.

"Ne voivat murhata, jos joku on nauranut väärälle vitsille tai tällännyt väärän kuvan Instagramiin, juottaa tytön humalaan, maata sen kun tyttö on tiedottomassa kunnossa ja vieläpä filmata koko jutun", Farid purkaa työkenttäänsä vaimolleen Nadialle. Hänen mielestään näissä vielä lapsi-ikäisissä jengiläisissä ei ole mitään ymmärrettävää.

Yksi huumehouruinen tapahtuma saa erään romaanin henkilön käämit kärähtämään kohtalokkain seurauksin. Yhteiskunta on unohtanut lähiön, kun sen asukkaat tarvitsevat suojelua. Rikoksen tapahtuessa poliisit ovat hetkessä paikalla. Kaikista syyttömin saa suurimman rangaistuksen, vaikka on yrittänyt tehdä kaiken oikein.

Malin Persson Giolito kirjoittaa armotonta yhteiskuntakritiikkiä Ruotsin epäonnistumisesta ja "hyvien perheiden" välinpitämättömyydestä. 

Sinun käsissäsi on siitä harvinainen tapaus, että se on ollut ehdolla sekä Ruotsin parhaaksi dekkariksi että parhaaksi kirjaksi. Harvoin tulee vastaan yhtä vahvaa puheenvuoroa yhtä mieleenpainuvasti kirjoitettuna. Kun Suomessa puhutaan jatkuvasti Ruotsin tiestä, niin Sinun käsissäsi on vavahduttavaa taustalukemista jokaiselle keskustelijalle.

Rebekka Härkösen toinen dekkari alkaa räjähtävästi, loppuu tussahdukseen eikä löydä ryhtiään siinä välissä

 

Rebekka Härkönen: Pihtiote. 400 sivua, Bazar.

Rebekka Härkösen toisen dekkarin Pihtiotteen alku nostaa odotukset kattoon. Verentahrima mies hortoilee Lahden moottoritiellä ja ampuu lähestyvän autoilijan ennen kuin murskaantuu itse auton alle. Liikemies Kim Johansson palaa työmatkalta Meksikosta kauhun vallassa. Rikollisjengi Kings of the Northin presidentin Paco Olivaresin asekaupat venäläisten kanssa päättyvät väijytykseen ja ammuskeluun.

Kun vielä skuuppihaukka rikostoimittaja Suuna Walta löytää suohon piilotetun ruumiin, dekkarissa on aineksia niin moneen lähtöön, että edessä on joko timanttinen trilleri tai sekavasti puuroutuva keitos - tai tietysti jotakin siltä väliltä.

Härkösen helmikuussa ilmestynyt esikoisteos Prinsessamekkokin koostui hajanaisista aineksista. Lopulta kokonaisuus jäsentyi mallikelpoisesti. 

Pihtiote on askel taaksepäin, sillä siinä ei räväkän alun jälkeen toimi oikein mikään. Rikollisjengien valtataistelun ja Suomeen levittäytyvän meksikolaisen huumekaupan lisäksi Härkönen käsittelee dekkarissaan laajasti exit-hanketta, jolla rikollisia yritetään parantaa ja palauttaa osaksi yhteiskuntaa. Härkösen pohdinnat siitä, onko rikollisuus sairaus, joka voidaan parantaa lääke- tai muulla hoidolla jäävät kuitenkin ilmaan.

Pihtiote kertoo rikollisjengien otteesta jäseniinsä ja irtautumisen vaikeudesta. Teoksen ongelma on, että kaikkea on liikaa. Se on täynnä joutavaa pulputusta Kings of the Northin ja sen inkataustaisen johtajan juhlista, tulossa olevasta kostosta, joka ei milloinkaan pääse käytiin, ja suuresta operaatiosta, joka sekään ei missään vaiheessa todennu. Yhtä lailla toimittaja Härkönen on liian mieltynyt Iltauutisten toimituksen sisäisten kiemuroiden kuvaamiseen. 

Uutena elementtinä tulevat vielä Suuna Wallan kipeät lapsuusmuistot, joilla yritetään syventää sarjan päähenkilön taustaa, mutta jotka vain pidentävät turhaan muutenkin ylipitkää teosta.

Loppu tulee kiireen oloisesti ja vähätkin jännitteet tussauttaen. Härkönen vetää langat yhteen muutamassa sivussa kertoen, mitä sitten tapahtui, mutta ei miten se tapahtui, vaikka aikaa on ollut 400 sivua. Jengin sisäinen syväkurkku paljastaa Suuna Wallalle koko jutun, ja Walta saa uuden skuupin. Loppuselvitys on sen verran kaukaa haettu, että se vie viimeisenkin pohjan Pihtiotteesta - siitäkin huolimatta, että Härkösen teosten rikosten sanotaan kumpuavan tosielämästä.