Arttu Tuominen: Vapahtaja. 366 sivua, WSOY.
Pelko ja viha kaupungin kaduilla, pelko ja viha ihmisten silmissä. Pelko ja viha lehtien sivuilla, pelko ja viha ihmisten sydämissä, lauloi Pelle Miljoona vuonna 1979 ilmestyneellä levyllä. Laulun mukaan viha saa lapset tappelemaan ja nuoret kaduilla riehumaan sekä rikkaat aseita ostamaan. Se on ajankohtaisempi nyt kuin syntyessään. Tuoreet uutiset kertovat nuorten, jopa lasten, väkivaltarikosten hätkähdyttävästä kasvusta. Kuilu hyvinvoivien ja osattomien välillä on revennyt ammottavaksi.
Tähän maisemaan kirjailija Arttu Tuominen tuo näkökulmia syystäkin kehutun Delta-sarjansa viidennessä osassa Vapahtaja. Sen mottona toimii oululaisen kaupunginvaltuutetun muutaman vuoden takainen puhe ihmisroskista. Asunnottomien päihdeongelmaisten parissa Vapahtajassakin liikutaan ja siinä, mitä ihmisten määritteleminen roskiksi ääritapauksessa tarkoittaa.
Vapahtajaksi kutsuttu henkilö liikkuu Porin öisillä kaduilla ja polttomurhaa asunnottomia. Tai tarkkaan ottaen ei itse murhaa, vaan saa heidät jollain voimalla kaatamaan itse bensaa päällensä ja sytyttämään liekin. Samaan aikaan huumepöllyssä oleva nuorisojengi hakkaa ja potkii asunnottomia henkihieveriin.
Ovatko tapaukset yhteydessä toisiinsa, sitä tutkivat sarjassa tutuiksi tulleet rikospoliisit Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen. Heistä jokaisen henkilökohtaisiin kipukohtiin yksi kerrallaan Tuominen on pureutunut sarjan edellisissä osissa.
Nyt lähemmän tarkastelun saa rikososaston johtaja Susanna Manner, jonka poika Aleksi on jäänyt kiinni kioskiryöstöistä ja on nyt Porin seudulla huumekauppaa johtavan Dragan Valenskin koukussa. Ja sitä kautta Dragan kiristää Susanna Manneria. Hän joutuu pohtimaan lojaalisuuksiaan samalla lailla kuin Paloviita sarjan ensimmäisessä osassa Verivelka.
Vapahtajan juonikuviot ovat siis kutkuttavan monihaaraiset, ja teos on jälleen Tuomisen paras. Hän asemoi dekkarinsa siihen, mitä tapahtuu todella ja kirjoittaa entistäkin ilmaisuvoimaisemmin. Tuominen on todennäköisesti viettänyt aikaa kaduilla työskentelevien sosiaalityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa kanssa, koska valtaväestölle näkymättömän äärimmäisen osattomuuden kuvaus on niin vahvaa. Niin on myös katujengin, joka ei armoa anna.
Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen. Vapahtajassa se koskee etenkin Susanna Manneria, mutta myös edellisissä osissa pääosissa olleiden Paloviidan ja Oksmanin luonnekuvat syvenevät lisää. Vain edellisessä osassa Häväistyt etualalla ollut Linda Toivonen jää vähemmälle huomiolle. Tuominen hyödyntää dekkareissa tutuksi tullutta sarjamuotoa etevämmin kuin kollegansa, sillä hahmot elävät koko ajan.
Poria Tuominen kuvaa Vapahtajassa enemmän kuin aiemmissa teoksissaan. Sen katuja ja puistoja, ja sarjalle nimen antanutta suistoaluetta teoksen loppuhuipennuksessa. Ehkä hiukan hymyilyttää, millaisena syntisenä suurkaupunkina öinen Pori teoksessa näyttäytyy, mutta ambulanssien ulvovat sireenit, katuhuorat ja narkkarit kuuluvat tähän tarinaan.
Vapahtajan uskottavuutta kylläkin lisäisi, jos Ile Rajalan johtama katujengi ei olisi niin kantasuomalainen. Herää kysymys, onko Tuominen halunnut vältellä vaikeaa asiaa jättämällä kokonaan sivuun sen, että maahanmuuttajataustaiset ovat selkeästi yliedustettuina rikoksia tekevissä jengeissä.
Kyllä Vapahtaja on monista aineksistaan huolimatta myös loistavasti rakennettu täysverinen rikoskirja. Ihmisiä polttavan murhaajan jahti, rikostutkinnan sumu ja läpimurtoon johtava oivallus ovat suomalaista dekkaria parhaimmillaan. Susanna Mannerin ratkaisu omassa piinassaan on enemmän kirjallinen, mutta totta vieköön jäntevästi kehitetty ja kuvattu.
Vapahtaja imaisee maailmaansa niin kuin Tuomisen koko kirjasarja. Ensi vuonna se todennäköisesti saa päätöksensä. Ehkä kiihkeämmin kuin seuraavaa rikosta ja sen ratkaisua jään odottamaan, miten ylipainoaan kiroava Jari Paloviita selviää avioerostaan ja kuinka etenee neuroottisen ja kivettyneen Henrik Oksmanin rakkaustarina järjestyspoliisi Pasi Jaakolan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti