Suomalainen nordic noir -avaus Kontti jää loppukiihdytyksessään vajaaksi, mutta toimii muuten hyvin

A.M. Ollikainen: Kontti. 304 sivua, Otava.

Kun pelkkä murha ei riitä vaan sen on näytettävä performanssilta, joka sisältää viestin, ollaan nordic noirin perusasioiden äärellä. Sellaisia olivat murhat tanskalais-ruotsalaisessa Silta-tv-sarjassa, jota dekkarikirjailijat ovat jäljitelleet väsyttävyyteen saakka.

A.M. Ollikaisen esikoisteos Kontti on ensimmäinen suomalainen Sillasta selvästi inspiraationsa saanut trilleri. Onneksi kyse on enemmän vaikutteista kuin suoranaisesta kopioinnista.

A.M. Ollikainen -nimen takana on kokenut kirjailijapariskunta Aki ja Milla Ollikainen. Kumpikin on aiemmin julkaissut kolme teosta omillaan. Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi (2012) voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokas. Milla Ollikaisen aiemmat teokset ovat olleet pohjoiseen sijoittuvia dekkareita.

Kontissa murhaväline on maailmankaupan ja globalisaation mullistanut tavallinen merikontti. Nordic noirin perinteestä poiketen sinne hukutetaan tummaihoinen nainen helteisenä juhannuksena, ei räntäsateessa marraskuussa. Kontti kuuluu menestyvälle yrittäjäsuvulle, jonka maille se on myös tuotu.

Nordic noirin perinteen mukaisesti jutun päätutkija on nainen, rikoskomisario Paula Pihlaja. Perinteestä poiketen hänellä ei ole erikoisominaisuuksia. Paula on vahva ja määrätietoinen johtaja, jonka omaan kirjan lopussa paljastuvaan salaisuuteen viitataan jutun kestäessä muutaman kerran.

Vastahakoisesti Paula joutuu ottamaan parikseen koko ajan hölöttävän Aki Rengon, mutta hän saa huomata, että joskus välittömyys ja puheliaisuus toimivat rikostutkinnassa paremmin kuin oma tiukka asiallisuus. Toisiaan täydentävät Paula ja Aki ovat hyvä pohja jatkaa sarjaa, sillä totta kai tulossa on nykytyyliin lisää Paula Pihlajan tutkimuksia.

Rikkaat ja turmeltuneet ovat muodostaneet hyvän pohjan rikosromaaneille jo ainakin sadan vuoden ajan. Tällä kertaa rikkaita edustaa Lehmusojan perhe ja heidän hyvää tekevä Lehmus-säätiönsä. Sen toimet yltävät Namibiaan, jossa säätiö omistaa maatilan.

Kulissit ovat kulisseja. Niiden takaa löytyy selitys julmalle murhalle.

Ollikaiset kuljettavat tarinaa sujuvasti ja jopa nautittavasti. Rikostutkinnan lomassa lukija saa kiehtovan katsauksen merikontteihin ja niiden maailmaa muuttaneeseen vaikutukseen. Henkilöhahmot syvenevät tarinan edetessä.

Lopussa jännityksen pitäisi kiihtyä äärimmilleen, kun uusia henkilöitä joutuu vaaraan. Tässä kohtaa A.M. Ollikaisen eväät hieman loppuvat, sillä vaaran tunnetta ei synny. Loppukiihdytys tussahtaa, kun kaikki selviää liian helposti.

Lopun kauneusvirheestä huolimatta Kontti on kelpo avaus ja taas vähän erilainen tapaus korkealle tasolle nousseiden suomidekkareiden piirissä. Onkin mukava lukea, että sen käännösoikeudet on myyty yli kymmeneen maahan jo ennen teoksen ilmestymistä. Sitä on nyt liikkeellä. Onkohan Suomi nordic noirin Next Big Thing?

Pascal Engmanin Polttava maa: Suoraviivaista toimintaa, ontot henkilökuvat

Pascal Engman; Polttava maa. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY, 557 sivua.

Pascal Engmanin toinen teos on vuoden odotetuimpia. Niin kovan jäljen viime vuonna suomennettu Patriootit jätti. Lupaavalta tuntuukin, kun sivuja Polttavassa maassa on yli 550 ja kirjan teemat jälleen kovaa kamaa: natsien perustama siirtokunta Chilessä ja katulapsien sieppauksia Tukholmassa.

Miksi en kuitenkaan huuda hurraata? Kirjassa häiritsee kaksi asiaa.

Ensimmäinen on henkilökuvaus. He ovat Polttavassa maassa vain hyviä tai pahoja karikatyyreihin asti. Entinen eliittisotilas Nicolas sieppaa miljonäärejä kaverinsa Ivanin kanssa. Vaikka Nicolas on ihmisryöstäjä, hän on hyvä ja Ivan taas äärimmäisen paha ja tunari kaiken lisäksi. Kirjan varsinainen päähenkilö on hyllytetty poliisi Vanessa Frank. Hän on tyypillinen trillerien poliisihahmo. Hankala, mutta aina oikeassa ja valmis uhraamaan itsensä, että oikeus toteutuisi.

Polttavassa maassa myöhemmin esiin tulevat rikollishahmot ovat sadisteja, jotka nauttivat toisen kärsimyksestä.

Henkilökuvaus tuo mieleen Alistair MacLeanin 1960-1980-luvun kirjat. MacLeania markkinoitiin aikoinaan televisiossakin jännityksen maailmanmestarina. Seikkailukirjojen ahmijalle hän olikin sitä, mutta aikuisena MacLeanin kirjoja en ole pystynyt lukemaan edes nostalgiamielessä. Yksi syy on juuri henkilöt, joilla on vain yksi ääriominaisuus asteikolla hyvä-paha.

Ikävä kyllä Polttava maa toi toisellakin tavalla mieleen MacLeanin, ja se on samalla toinen kirjassa häiritsevä asia. MacLeanin sankarit pystyvät yli-inhimillisiin suorituksiin ylivoimaista vihollista vastaan. Jännitystä ei oikeastaan synny, koska lukija tietää, ettei sankarille käy kuinkaan.

Toivottavasti en nyt spoilaa, mutta Polttavan maan kiihkeäksi vyörytykseksi tarkoitettu loppu on niin macleanilainen, että se enemmän haukotuttaa kuin saa sydämen sykkimään kiihkeämmin.

Patriooteissa Engman käsitteli äärioikeistoa ja vihapuhetta. Hän on suurten ja tärkeiden teemojen mies. Sitä pitää kunnioittaa. Polttavan maan jälkeen on kuitenkin kysyttävä itseltään, oliko Patriootitkaan niin loistava kuin väitin. Vai ylistinkö sitä siksi, että aihe on tärkeä ja sen käsittely oman agendani mukainen?

Polttava maa ei ole huono kirja, sillä on muitakin ansioita kuin aikamme vääryyden purkaminen. Engman pohjustaa tarinaa hyvin ennen kuin saattaa sen keskeiset henkilöt yhteen suorittamaan tärkeää tehtävää. Kirjan juonessa on ovelia kehitelmiä ja aitoa yllätyksellisyyttä.

Siksi harmittaa, ettei Polttava maa ole kuitenkaan niin hyvä kuin se lupailee. Ehkä Pascal Engman ei vain ole riittävän hyvä kirjailija tuomaan aiheitaan ja ajatuksiaan julki. Ehkä hän on lukenut liikaa ruotsalaisia liukuhuihnadekkareita ja ottanut niistä liikaa oppia.

Venäläinen sielu Manhattanilla

Reggie Nadelson: Järkkynyt maa. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Like 2008, 350 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.12.2008.

Manhattanin kaksoistornien romahtamisesta on jo yli seitsemän vuotta, mutta kaunokirjallisuudessa iskujen vaikutusta amerikkalaiseen yhteiskuntaan on käsitelty vähän. Tarvitaan ehkä lisää ajallista etäisyyttä koko maailmaa muuttaneeseen tapahtumaan.

Osin New Yorkissa, osin Lontoossa asuva toimittaja-kirjailija Reggie Nadelson on tarttunut vaikeaan aiheeseen ja onnistuu loistavasti kuvaamaan sitä pelon ja vainoharhan ilmapiiriä, jonka kohta väistyvän presidentti George W. Bushin hallinto levitti maahansa terrori-iskujen jälkeen.

Nadelson on kirjoittanut seitsemän dekkaria, joiden päähenkilönä on Neuvostoliitossa syntynyt amerikkalainen poliisi Artie Cohen.

Järkkynyt maa on ilmestynyt jo joitakin vuosia sitten eikä se ole sarjan ensimmäinen. Mutta hieno valinta ensimmäiseksi suomennokseksi se joka tapauksessa on.

Artie Cohen kuuluu New Yorkin poliisin erikoisyksikköön, joka tutkii lapsiin kohdistuneita rikoksia. Talvella 2003 Brooklynistä löytyy verisiä lastenvaatteita ja Cohenin sukulaispoika on kateissa. Pian löytyy tytön ruumis. Onko sarjamurhaaja liikkeellä?

Onneksi Järkkynyt maa ei kuulu sarjamurharomaanien sarjaan, vaan se kertoo pääasiassa italialais- ja venäläistaustaisista ihmisistä Manhattanilla ja Brooklynissä. Maa on kohta lähdössä sotaan Irakiin ja sotatilassa näyttää Manhattankin Artien havaintojen mukaan olevan. Poliiseja ja sotilaita on kaikkialla, televisiossa kehotetaan hankkimaan varastoon vettä ja ilmastointiteippiä ja propaganda on samanlaista kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.

Pelon ilmapiirissä erilainen on vaarallista. Artie Cohen on muuttanut Neuvostoliitosta Israelin kautta Yhdysvaltoihin ja puhuu monia kieliä, muun muassa arabiaa. Pidetäänkö siis häntäkin vihollisena, Artie joutuu kysymään itseltään, kun joku penkoo paikkoja hänen asunnossaan.

Reggie Nadelson tuntuu olevan erityisen hyvin perehtynyt venäläiseen sieluun sekä kylmän sodan aikaisiin erikoisuuksiin. Hänen kirjansa Comrade Rockstar (Toveri rocktähti) kertoo amerikkalaisesta Dean Reedistä, josta tuli Neuvostoliiton ja koko Itä-Euroopan suurin rocktähti neljännesvuosisadan ajaksi. Vuonna 1986 Reed löydettiin kuolleena itäsaksalaisesta järvestä. Tapaus on edelleen selvittämättä.

Toivottavasti Reggie Nadelsonin melankolisia dekkareita saadaan nopeasti lisää suomeksi.

Näinkin tehdään terroristeja

Yasmina Khadra: Attentaatti. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2008. 191 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.11.2008.

Amin Ja´fari on taustaltaan arabi, mutta hän on ponnistellut itsensä menestyväksi kirurgiksi ja saanut Israelin kansalaisuuden. Vaimonsa Shirin kanssa hän asuu Tel Avivin vauraassa osassa. Vilkas seuraelämä kuluu pääasiassa juutalaisen ylemmän keskiluokan parissa.

Ollaan kaikki vapaamielisiä eikä syntyperällä ole väliä.

Kun Tel Avivissa tehdään itsemurhaisku, Amin Ja´Farille tulee kiire. Hän leikkaa ja leikkaa, ja yrittää pelastaa mahdollisimman monta henkeä.

Niin myös sinä päivänä, kun kaikki muuttuu. Kauhukseen Amin saa kuulla, että viimeisimmässä iskussa itsensä ja kahdeksantoista muuta ihmistä tappoi Shiri, hänen oma vaimonsa.

Amin Ja´Fari on yrittänyt elää Isrealissa israelilaisena taustansa unohtaen.
Enää se ei käy. Israelilaisille hän on vain virallinen mutakuono, mallikappale siitä, miten rinnakkainolo maata hallitsevan eliitin mielestä tulisi toteuttaa. Omilleen hän petturi.

Amin palaa juurilleen etsimään totuutta siitä, miksi hänen vaimonsa hylkäsi mukavan ja ylellisen elämän ja ryhtyi itsemurhaterroristiksi. Arabeilta ei myötätuntoa tipu tuskaiselle miehelle, haukkuja sitäkin enemmän:

Isänmaata raiskataan miten sattuu, lapset eivät enää muista, mitä koulunkäynti tarkoittaa, tytöt lakkasivat haaveksimasta, kun heidän uljaat prinssinsä eivät ole enää kiinnostuneita heistä vaan kansannoususta, tankit murskaavat kaupunkimme, ja suojeluspyhimyksemme ovat neuvottomia. Ja vain siksi, että sinulla on lämmintä ja mukavaa kultaisessa häkissäsi, kieltäydyt näkemästä meidän helvettiämme, häntä läksytetään.

Algerialaisen Yasmina Khadran edellinen suomennos Bagdadin kutsu (Viikkolehti 12.10. 2007) kertoi irakilaisessa kyläpahasessa elävästä beduiinipojasta, joka ajautui terroristiksi, koska muuta vaihtoehtoa kaiken menettäneellä ei enää ollut.
Attentaattia voi pitää sen kääntöpuolena. Nyt eletään Israelissa ylellisyydessä ja vauraudessa, ja silti todellisuus muurin toisella puolella vaatii kaikessa murskaavuudessaan äärimmäisiä tekoja.
Yasmina Khadra ei hyväksy terrorismia. Vanhassa siviiliammatissaan algerialaisena sotilaana hän taisteli islamisteja vastaan.
Mutta kyllä Khadra antaa todella paljon välineitä kahdessa upeassa romaanissaan sen ymmärtämiseen, mistä terrorismi sikiää.

Seppo Heikkisen romaanissa maa on valtaosin autio ja myyty

Julkaistu Kansan Uutisissa 5.4.2007.

Esikoiskirjailija Seppo Heikkisen mielestä Suomi on jokseenkin mahdottoman yhtälön edessä: Kansainvälinen verokilpailu sekä pääomien hakeutuminen huonoimpien palkkojen ja heikoimpien työolojen äärelle tuovat eteen totisen paikan. Sen lopputuloksen hän kuvittelee romaanissaan Myyty maa.
KAI HIRVASNORO

Siitä, miltä Suomi näyttää vuonna 2020, päätetään nyt.

Yleisradiossa aikuisopetusohjelmia tuottava Seppo Heikkinen arvioi tämän päivän ratkaisujen johtavan siihen, että Suomen asutus keskittyy vielä paljon voimakkaammin etelään. Nelostiellä Lahden ja Oulun välillä ei ole juuri mitään. Oulussa on elämää, mutta siitä pohjoiseen autioitunut maa joutaa vaikka maailman ydinjätteiden loppusijoituspaikaksi.

Pienilukuinen kansainvälisten suuryritysten palveluksessa elävä eliitti elää omilla luksusalueillaan vartiointiliikkeiden suojissa. Suomenlinnaankaan ei tavallisilla tallaajilla ole enää asiaa.

Muu väki kuin eliitti elää miten kuten. Tescon viinakaupasta saa halpaa turruketta.

Yhteiskunnalliseen todellisuuteen sopeutumattomat pannaan mielentilatutkimuksen kautta uudelleensopeutukseen ”parantumaan” vihamielisistä ajatuksistaan.

Tällaisen antiutopian Seppo Heikkinen luo esikoisromaanissaan Myyty maa (Tammi). Se on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun globalisaatio tästä vielä vähän etenee ja pieni ihminen häviää, koska ”aina jostain löytyy joku nälkäisempi ja epätoivoisempi kuin sä olet.”

Arto Salmisen jalanjäljissä

Seppo Heikkinen määrittelee romaaninsa scenario-fictioniksi. Tieteiskirjallisuudesta, science-fictionista, se eroaa niin, ettei kirjailijan mielikuvitus laukkaa rajoittamatta, vaan hän maalaa mahdollisen tulevaisuuden tämän päivän signaalien pohjalta. Idea on sama kuin esimerkiksi Risto Isomäen Finlandia-ehdokkuuden saaneessa romaanissa Sarasvatin hiekkaa.

Erittäin vahvaa sukulaisuutta Seppo Heikkinen tuntee myös toissa vuonna kuolleeseen rujon realismin mestariin Arto Salmiseen.

– Minulle henkilökohtaisesti Arto Salminen on kolahtanut kaikkein eniten. Sillä miehellä olisi ollut vielä paljon annettavaa.

– Tykkään hirveästi hänen kirjoistaan, mutta en ehkä pyri ihan niin armottomaan ja vähän nihilistiseenkin ilmaisuun, Heikkinen vertaa.

– Jos ajattelen ideaalikirjailijaa omasta mielestäni, niin hänellä olisi Väinö Linnan suuret sosiaali-historialliset kaaret, Arto Salmisen viiltävä aikalaiskuva sekä Veikko Huovisen huumorintaju ja kansan syvien rivien ymmärtäminen. Nämä jos saisi, niin kasassa olisi aika napakka paketti, Seppo Heikkinen haaveilee.

Kaksi miestä rämässä autossa

Myydyn maan teemat imeytyivät Seppo Heikkisen päähän sieltä täältä useiden vuosien aikana.
Yhden vaikutteen hän sai kotikulmiltaan Helsingin Toukolasta vuosikymmenen vaihteen tienoilla.

– Siellä kaksi äijää istuskeli auton takapenkillä, sellaisessa vanhassa rämässä Toyotassa tai jossain vastaavassa, ja joi viinaa ja jutteli. Ilta illan perään. Ajattelin, että eikö ihmisellä ole muuta paikkaa, koska se oli syksyä tai alkutalvea.

– Sitten kerran juttelin niistä toisen tyypin kanssa. Hän oli 1960-luvulla pitänyt kyläkauppaa Kiuruvedellä. Sitten sille tuli loppu ja hän tuli etelään. Minua liikutti hänen elämänkohtalonsa, kun ajatteli elämän olleen mallillaan jossakin Kiuruvedellä ja sieltä heitetään istumaan autoon Helsingin laitamille.

– Samoihin aikoihin luin, että Kemijärvellä mietittiin vuokratalon räjäyttämistä, koska siihen ei saatu enää asukkaita. Vasta sen jälkeen tulivat Salcompin irtisanomiset ja muistin nämä muut tapahtumat.

Siitä Seppo Heikkinen lähti kehittämään romaanin päähenkilön Jeren isän tarinaa. Että mihin tämän päivän irtisanotut päätyvät? Jeren isä päätyi juomaan viinaa vanhan Volvonsa takapenkille kaverinsa Börjen kanssa ja haaveilemaan vielä yhdestä käynnistään kotitalossaan Lapissa.

Katulapset kohta täälläkin?

1990-luvun alussa Seppo Heikkinen työskenteli kolme vuotta Chilessä YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon palveluksessa. Hän meni Augusto Pinochetin Chileen ja koki sen ensimmäiset uuden demokratian vuodet.

Chilenkin kokemukset näkyvät Myydyssä maassa. Pikkulapset päivystävät Helsingin liikennevaloissa putsaamassa punaisiin pysähtyneiden autojen ikkunoita muutaman lantin toivossa. Todellisuutta Latinalaisessa Amerikassa, kohta myös meillä?

Seppo Heikkinen viittaa kirjailija William Gibsonin lausumaan: Tulevaisuus on jo täällä. Se ei vain ole levinnyt tasaisesti.

– Aika monet asiat tässä kirjassa ovat sellaisia, mitä näin Chilessä 15 vuotta sitten, Heikkinen myöntää.

Nollasummapelissä melkein jokainen häviää

Hänen kutsuu kuvaamaansa lähitulevaisuuden Suomea nollasummapeliyhteiskunnaksi. Nollasummapeli oli kirjan työnimikin, mutta kustantajaa se ei miellyttänyt. No, Myyty maa on kyllä parempi.

– Ideani nollasummapeliyhteiskunnasta merkitsee sitä, että voittaja vie kaiken. Isot firmat kasvavat yhä isommiksi ja ottavat kaiken, Seppo Heikkinen selittää.

Hänen nollasummapelissään kaikki on myytävänä Suomenlinnaa ja Seurasaarta myöten.
Kaupan ovat myös ajatukset ja kaikki mitä kuvitella saattaa. Otsaan voidaan tatuoida mainoksia. Myytävänä ovat elimet, mutta myös perinteet, kulttuuri ja ihmisarvo.

Nollasummapeli, jossa kaikki paitsi voittaja häviävät, on kyllä pirun hyvä vertauskuva. Nythän kaikkia uusliberalistisia uudistuksia myydään sillä sloganilla, että syntyy win win -tilanne: Kaikki voittavat eikä kukaan siis koskaan häviä.

– Kyllä. Win win -propagandalla voidaan perustella ihan mitä tahansa, Heikkinen myöntää.

Suomi yhtiöiden vallassa

Seppo Heikkisen kirjan teoreettisena taustana on David C. Kortenin klassikkoteos Maailma yhtiöiden vallassa, jossa osoitetaan, että nyt eletään hyvin kaukana vapaasta markkinataloudesta.

Mutta miksi Suomea odottaisi kiihtyvä sosiaalinen alennusmyynti?

– Lähtisin liikkeelle kansainvälisestä verokilpailusta. Veikkaan, että veronalennuksissa on nähty vasta lievää alkusoittoa. Makedonia mainostaa jo lehdissä, että 10 prosentin tulovero ja 10 prosentin vero liikevoitosta, Heikkinen perustelee.

Hän muistuttaa, että Suomessakin Nokialla on jo kahden kerroksen väkeä. Ulkomaisilla avainhenkilöillä verotus on muita keveämpää.

– Oli meillä mikä hallitus tahansa, niin miten Suomi pystyy vastaamaan tähän? Kun samaan aikaan käydään kansainvälistä kilpailua pääomista, ja teollisuus ja pääomat siirtyvät juuri sinne, missä on pienimmät verot ja palkat ja huonoimmat työsuhdestandardit ja työsuhdeturva, löysimmät ympäristönormit ja rajoitetut ihmisoikeudet. Miten yksittäinen valtio voi sanoutua irti tästä kehityksestä? Heikkinen kysyy.

Ja miten voisikaan, kun yhtälöön lisätään vielä se, että samaan aikaan valta liukuu pois demokraattisilta elimiltä? Perustetaan pääsiäisen jälkeen sitten porvarihallitus tai mikä muu tahansa, niin valta siltä on joka tapauksessa karannut ylikansallisten yhtiöiden hallituksille ja johtoryhmille, sanoo Heikkinen.

Teollisuus lähtee, tuleeko mitään tilalle?

Seppo Heikkisen painajaismaiseen tulevaisuudenkuvaan kuuluu myös se, että yksityiset yritykset alkavat saada viranomaisoikeuksia. Sekin on jo tätä päivää. Yhdysvalloilla on Irakissa tuhansia yksityisten turvafirmojen työntekijöitä tekemässä samaa työtä kuin sotilaat, mutta kaiken viranomaisvalvonnan ulkopuolella.

Seppo Heikkisen mielestä näyttää hyvin todennäköiseltä, että teollisuus vähitellen lähtee Suomesta. Mitä tilalle? Miten käy työpaikkojen ja hyvinvoinnin? Tilalle tarjottu luova talous ei työllistä samassa mitassa ihmisiä kuin teollisuus eikä säteile samalla lailla hyvinvointia ympärilleen. Palvelutkaan eivät tuota samalla tavalla lisäarvoa kansantalouteen.

– En ihmettelisi, jos päätyisimme samalla tavalla kuin tuossa romaanissa osittain basaaritalouteen. Jokainen myy, mitä pystyy virallisen ja epävirallisen sektorin rajamailla. Viime vuosikymmenet Suomessa on ollut se tilanne, että jos on töitä ollut, niin on sillä palkalla jonkinlaisen toimeentulon saanut. Ehkä vaatimattoman, mutta kumminkin. Mutta ehkä tämä työssäkäyvien köyhien ilmiö on nyt leviämässä.

– Kun edellisten lisäksi pannaan vielä ikääntyminen, niin miten hyvinvointivaltion käy? Kyllä tämä aika mahdoton yhtälö on. Yksi seuraus, jota pelkään on sosiaalisen pääoman hajoaminen. Suomi on kuitenkin ollut homogeeninen maa, täällä on tiettyä luottamusta ventovierasta ihmistä kohtaan. Mutta nyt turvabisnes kasvaa kymmenen prosenttia vuodessa, Heikkinen lisää kierroksia.

Kasvualusta terrorismille?

Myydyssä maassa eliittikansalaiset voivat saada bisnespassin. YK kauppaa niitä puolella miljoonalla dollarilla (romaanissa dollari on syrjäyttänyt euron) taloutensa paikkaamiseksi. Bisnespassilla saa samat oikeudet kuin diplomaattipassilla.

Seppo Heikkistä askarruttaa, onko ilmassa jo signaaleja epätoivosta nousevasta kotimaisesta terrorismista. Olivatko Smash Asem ja viime vapun tapahtumat jotain merkkejä siitä?

– Samalla kun tällaista tapahtuu ja sosiaalinen pääoma murtuu, niin poliisin otteet kovenevat. Poliisista tulee rikkaiden poliisi. Nyt se on kumminkin sellainen, että minä luotan Suomen poliisiin. Mutta jossain Latinalaisessa Amerikassa jos on ongelmia, niin yritetään pysyä mahdollisimman kaukana poliisista, koska poliisi on rikkaiden poliisi ja tarkoitus on pitää köyhät aisoissa.

Koulutus säilytettävä, maahanmuuttoa tarvitaan

Mitä sitten voisi tehdä, ettei Seppo Heikkisen skenaario toteutuisi?

– Suomessa on ollut tällainen ajatus, että kaveria ei jätetä, kaikkia tarvitaan ja kaikki koulutetaan. Muuttuuko tämä ajatus, että kaikkia tosiaan tarvitaan? Vai tuleeko meillekin sellainen käsitys, että on liikaväestöä, jotka eivät ole mukana taloudellisesti tuottavassa aktiviteetissa? Brasiliassa katulapsista pääsee eroon, kun pannaan poliisit asialle pyssyjen kanssa. On se aika karmeaa.

Siksi yksi avain painajaisen peruuttamiseen on Seppo Heikkisen mielestä peruskoulutuksen tason säilyttäminen. Suomea mairittelevien Pisa-tutkimusten yksi sanoma on, että tulokset ovat hyviä, koska heikoimmatkin oppilaat ovat kansainvälisesti keskitasolla. Kukaan ei ole huono, vaikka jotkut oppivatkin eri tavalla.

Toisena avainkysymyksenä Seppo Heikkinen pitää työperäisen maahanmuuton onnistumista.

– Mehän tarvitsemme ulkomaalaista työvoimaa. Se on sitten sellainen asia, joka säteilee kaikkialle verokertymään ja sosiaalisen pääoman puolelle. Se on yksi suurimpia kohtalonkysymyksiä, ettei tule sellaisia lähiöitä, joissa autot palavat.

Ilmastomuutos palauttaa sääntelyn?

Hyvänä trendinä Seppo Heikkinen pitää sitä, että ilmastonmuutoksesta on nyt alettu puhumaan myös bisnesmiesten suulla ja se on muuttunut vakavasti otettavaksi todellisuudeksi puolessa vuodessa.

– Olisiko tämä ilmastonmuutos nyt sellainen asia, että niissäkin piireissä, missä on raha ja valta, joudutaan kerrankin kyseenalaistamaan rajattoman kasvun ideologiaa? Syntyisikö tässä jotain kansainvälisiä mekanismeja ja sääntelyelimiä, jotka rupeaisivat jälleen sääntelemään pääomien ylivaltaa?

– En tiedä, hyvin hidasta tämä on ollut. Mutta olisiko tämä se aika, että jotain vastapainoa markkinavoimille syntyisi?

Romaani riistosta

Kem Nunn: Tijuanan aallot. Suomentanut Mika Tiirinen. Johnny Kniga. 344 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 4.11.2005.

Maailman suurimman elintasokuilun sanotaan olevan Suomen ja Venäjän raja, mutta kokonaisuutena katsoen Yhdysvaltojen ja Meksikon raja lienee vielä pahempi. Kokonaisuuteen pitää lukea amerikkalaisten yritysten rajan taakse perustamat halpatuotantoalueet, joissa paitsi riistetään ihmistä, pilataan myös maa, vesi ja ilma.

Meksikon riistotehtaiden maailmasta nousee Suomessa täysin tuntemattoman Kem Nunnin viides romaani, tuoreeltaan suomennettu Tijuanan aallot. Romaanin toinen elementti ovat vesi ja surffaus. Ensimmäisten kirjojensa perusteella Nunnin tyyliä on kutsuttu käsitteellä surf noir.

Entinen lainelautailija on myös Tijuanan aaltojen toinen päähenkilö, matofarmari Sam Fahey, joka löytää Tijuanan hiekkasärkiltä pahoin hakatun naisen. Tämä on amerikkalaisomisteisia hikipajoja tutkinut Magdalena Rivera, joka on tullut astuneeksi liian isoille varpaille.

Vielä kirjassa on kolmaskin keskushenkilö, amerikkalaisen yrityksen hitaaseen kuolemaan tuomitsema Armando Santoya. Hän päällystää tehtaassa auton ratteja nahkapäällysteellä. Nahka kiinnitetään liimalla, ja kaikki tehtaan työntekijät ovat työpäivän jälkeen sekaisin liima- ja liuotinhöyryistä.

Tehtaasta Armando löytää myös vaimon ja heille syntyy poikavauva, jonka selän peittää kasvain. Leikkauksessa tarvittavaan verensiirtoon Armandon veri ei kelpaa, koska se on niin myrkyttynyt. Mikä sen on myrkyttänyt? Henkilöstöpäällikön mukaan eivät ainakaan tehtaassa avoimissa astioissa säilytettävät tinneri, lakkabensiini, liuottimet eikä liima. Sellaista vain sattuu ja ehkä se johtuu perintötekijöistä.

Kolmikon tiet kohtaavat, kun sekopäinen Armando ryhtyy jahtaamaan Sam Faheyn suojissa olevaa Magdalena Riveraa, koska luulee tämän vieneen lapsensa. Ajojahdissa Tijuanan aallot näyttelevät ratkaisevaa osaa.

Kem Nunnin romaani kuuluu niihin, jotka rikkovat dekkarin ja laajemminkin rikosromaanin käsitettä. Toisin kuin perinteisissä jännäreissä, sen aiheena on oikeastaan rikos ihmisyyttä vastaan eikä siitä joudu kiinni juuri koskaan.

Ja miksi ei? Koska jokaista, joka yrittää saada liikeyrityksiä edesvastuuseen, pidetään kehityksen vastustajana, kuuluu yksi Tijuanan aaltojen avainlauseista.

Entä se surffaus?

Kyllä Kem Nunn julistaa senkin filosofiaa. Lainelautailu on harmonista yhteiseloa meren ja oikeastaan kaikkien luonnonvoimien kanssa, Sam selittää Magdalenalle.

Matalan tuottavuuden työtä nälkäpalkalla

Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla. WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 4.4.2003.

Meille vakuutetaan, että Suomen työttömyyden ratkaisu on matalan tuottavuuden työpaikkojen luominen palvelusektorille.
 – Voidaan sallia työllistyminen niillä alemmilla palkoilla joilla alhaisen tuottavuuden alat voisivat työllistää, jolloin alhaisia työtuloja oletettavasti täydennettäisiin eri tavoin ja tekniikoin, siis tulonsiirroin, pohti Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala taannoin.
 Tähän päästään hänen mukaansa työmarkkinajoustoilla. Palkkakehityksen on sallittava eriytyä eli on oltava mahdollisuus maksaa nykyistä huonompia palkkoja. Sosiaaliturvalla sitten kompensoidaan se osuus, mikä ei riitä palkalla elämiseen.
 Vanhalan haaveilema malli on jo laajassa käytössä Yhdysvalloissa, tosin kovennetussa muodossa. Matalan tuottavuuden työpaikkojen huonoa palkkaa ei siellä hyvitetä sosiaalituilla vaan sillä, että on tehtävä kahta työtä elääkseen.
 Tästä huolimatta Yhdysvallat on varoittava esimerkki mitä tulee työhön sitoutumiseen ja työmotivaatioon, jos työtä tehdään nälkäpalkalla. Mallin ja amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta kerrotaan Barbara Ehrenreichin juuri suomennetussa kirjassa Nälkäpalkalla (WSOY).
 Barbara Enrenreich on moniin amerikkalaisiin laatulehtiin kirjoittava toimittaja, jolle heräsi kysymys: Miten kukaan tulee toimeen ammattitaidottomille maksettavilla palkoilla?
 Erään lehden päätoimittajalle hän esitti, että jonkun pitäisi ryhtyä vanhanaikaiseen toimittajan työhön ja kokeilla itse.
 Ehrenreichista itsestään tuli se joku. Hän salasi akateemisen taustansa ja eli kuukauden kerrallaan tarjoilijana, siivoojana ja myymäläapulaisena, ja kokeili, miten 6-7 dollarin (suunnilleen sama euroissa) tuntipalkalla selviää välttämättömimmistä menoista.

Työllä ei selviä

Amerikkalaisen unelman salaisuuden pitäisi olla kova työnteko. Kovalla työllä on mahdollisuus nousta menestykseen.
 Barbara Ehrenreichin havainnot eivät tukeneet väitettä. Vaikka hän teki kovasti töitä ja useimmiten kahta työtä yhtä aikaa, riittivät tulot hädin tuskin menoihin.
 Tarjoilijana hän ansaitsi 1 039 dollaria kuukaudessa. Vuokran ja muiden pakollisten menojen jälkeen käteen jäi 22 dollaria, kun hän onnistui aluksi asumaan halvassa 500 dollarin yksiössä.
 Kun hän myöhemmin joutui muuttamaan asuntovaunualueelle vuokra nousi 625 dollariin ja talous meni nurin. Yhtä työtä tehdessään hän olisi köyhtynyt kuukausi kuukaudelta.
 Siivousfirmassa Barbara Ehrenreichin talous oli tasapainossa, mutta edellytyksenä oli kaksi työpaikkaa ja työtä seitsemänä päivänä viikossa. Viikot hän siivosi rikkaitten asuntoja ja viikonloppuisin toimi avustajana voittoa tuottavassa alzheimer-potilaiden hoitokeskuksessa.
 Yhteensä 1 200 dollarin kuukausipalkasta vuokraan meni vain 480 dollaria kuukaudessa, mutta kysymys kuuluu, kuinka kauan ihminen pystyy tekemään töitä tasapainon edellyttämät seitsemän päivää viikossa.

Pomot nilkkejä, asiakkaat vihollisia

Barbara Ehrenreich ei käynyt niin pohjalla kuin mahdollista. Hän ei yöpynyt parkkipaikalle pysäköidyssä autossa kuten osa työtovereistaan. Eikä hän ollut tehdastyössä, jossa ei sallita ollenkaan taukoja, sillä huhtikuuhun 1998 asti työläisillä ei ollut liittovaltion määräämää oikeutta käydä työajalla vessassa.
 Yhdysvalloissa kerrottiin silloin tehdastyöläisistä, jotka käyttivät työpukunsa alla vaippoja.
 Ehrenreich aloitti matkansa raatamisen ja nöyryytysten maailmaan Hearthside-nimisessä ravintolassa 2,43 dollarin tuntipalkalla, jonka päälle tulivat juomarahat. Työnantajan oli korvattava erotus, jos tuntipalkka ja juomaraha jäivät yhdessä alle 5,15 dollarin minimipalkan.
 Johtajat ravintolassa ovat oikeastaan vain pikkupomoja, mutta heihin suhtaudutaan vastapuolena. He ovat yhtiön, eivät ihmisten puolella. Heidän ainoa tehtävänsä on varmistaa, että ravintola tuottaa rahaa jollekin kaukana sijaitsevalle yhtiölle.
 Asiakkaat taas alkoivat näyttäytyä vihollisina.
 Johtajien ja tarjoilijoiden aseman ero näkyy siinä, että ensin mainitut saavat istua ja heidän tulee vahtia, että muut eivät istu, vaikka ravintolassa ei olisi asiakkaitakaan. Ainoa poikkeus istumiskieltoon on se, kun tarjoilijat käärivät ruokailuvälineitä lautasliinoihin. Ja toinen vessassa käydessä. Se ei sentään ole kiellettyä.
 Kun tulot eivät näytä riittävän vuokraan, ottaa Barbara Ehrenreich toisen työn. Ensin tarjoilua kahdeksasta kahteen Jerry's-nimisessä paikassa, sitten vähän myöhässä Hearthsideen, jossa menee iltakymmeneen. Välissä hän vaihtaa työvaatteet toisiin ja ahmaisee voileivän, sillä työpaikalla syöminen on kielletty, vaikka siellä ei olisi asiakkaitakaan.
 Sitä elämää hän kestää kaksi päivää.
 Mutta nouseeko Barbara Ehrenreich vääryyksiä vastaan? Ei nouse.
 – Tosielämässä olen kohtalaisen rohkea, mutta monista rohkeista ihmisistä rohkeus karisee vankileirissä, ja ehkä jotain samanlaista tapahtuu matalapalkkaisen amerikkalaisen työpaikan äärettömän paljon miellyttävämmässä ympäristössä, hän arvioi itse omaa käytöstään.

Naomi Klein: "Toisenlainen globalisaatio on aidompaa"

Naomi Klein: Vastarintaa ja vaihtoehtoja, suomentanut Maarit Tillman. WSOY. 299 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 1.8.2003.

Kanadalaiselta journalistilta Naomi Kleinilta suomennettiin syksyllä 2001 ilmiöksi muuttunut poliittinen pamfletti No Logo.
 Kirjassa hän analysoi suuryritysten uutta toimintatapaa, jossa ne pyrkivät kaikin tavoin irtautumaan oman työn tekemisestä. Tuotanto siirretään mahdollisimman halvalla toimiville alihankkijoille, niin sanottuihin hikipajoihin. Työn tekemisen sijaan yhtiöt keskittyvät myymään kalliisti rakennettua tuotemerkkiä, brändiä.
 No Logo teki Naomi Kleinista yhtiövallan vastaisen ja globalisaatiokriittisen liikkeen supertähden. Hän oletti kirjanesittelykiertueensa kestävän pari viikkoa, mutta se venyi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Sen aikana hän vieraili 22 maassa, myös Suomessa.
 No Logo iski suoraan ajan hermoon tilanteessa, jossa kansainvälisten kauppaneuvotteluiden ympärillä alkoi tapahtua ja esimerkiksi Maailman kauppajärjestön WTO:n kokoukset jouduttiin eristämään raskailla suojauksilla mielenosoittajien takia.
 Naomi Klein nimettiin yhdeksi protestien johtohahmoista ja puhetorvista vaikkei hän ollut osallistunut politiikkaan.
 Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyy Naomi Kleinin uusi kirja Vastarintaa ja vaihtoehtoja, joka on kokoelma hänen artikkeleitaan ja puheitaan vuosilta 2000-2002. Paikoin se vaikuttaa hieman vanhentuneelta eikä lyhyissä teksteissä ole samanlaista painoarvoa kuin No Logossa.
 Suurten globalisaatiomielenosoitustenkin kukoistus näyttää olevan laantumaan päin.
 Silti parhaimmillaan Naomi Kleinin sanoissa on edelleen voimaa.

Globaali ideologia

Mutta silloin kun Naomi Kleinista tuli tähti, olivat mielenosoitukset suuria ja hän itse tuhansien muiden lailla alkoi luottaa poliittisen muutoksen mahdollisuuteen.
 Ja mikä oli se tausta, mikä sai ihmiset protestoimaan?
 – Hallitukset laiminlöivät kaikkialla maailmassa valitsijoidensa tarpeet täyttääkseen monikansallisten sijoittajien vaatimukset. Laiminlyönnit koskivat jopa välttämättömiä perustarpeita kuten lääkkeitä, asuntoja, maata ja vettä, Klein vastaa.
 Samaan aikaan maailmantalous keskittyi hänen mukaansa noususuhdanteen huumassa tavoittelemaan lyhyen aikavälin voittoja ja osoittautui kyvyttömäksi hoitamaan yhä polttavampia ekologisia ja inhimillisiä kriisejä.
 – On vaikea sanoa, miksi protestiliike räjähti kasvuun juuri silloin, koska monet mainituista sosiaalisista ja ympäristöön liittyvistä ongelmista olivat jatkuneet jo vuosikymmeniä, Naomi Klein pohtii.
 – Osasyynä on ilman muuta itse globalisaatio. Koulujen rahanpuutteesta tai juomaveden saastumisesta oli aikaisemmin tapana syyttää taitamatonta taloudenpitoa tai yksittäisten maiden hallitusten mädännäisyyttä. Kun tietojenvaihto yli rajojen vilkastui, huomattiin, että ongelmat ovatkin globaalin ideologian paikallisia seurauksia, hän vastaa itse.
 Klein toteaa, että tuon globaalin ideologian panivat toimeen eri maiden poliitikot, "mutta se on laadittu keskitetysti muutamien yritysten ja kansainvälisten instituutioiden etuja silmällä pitäen."
 Näitä instituutioita ovat Maailman kauppajärjestö WTO, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki.

Eivät vastusta globalisaatiota

Vastustavatko mielenosoittajat globalisaatiota? Naomi Kleinin mielestä eivät.
 – Median protestiliikkeelle tuputtamassa "antiglobalisaation" leimassa on se ironinen piirre, että nimenomaan tämä liike on tehnyt globalisaatiosta elettyä todellisuutta ja onnistunut siinä kenties paremmin kuin kansainvälisimmätkään yritysjohtajat tai innokkaimmatkaan ökymatkailijat, hän napauttaa.
 Toisenlaista globalisaatiota edustavat esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumi, suurten talouskokousten varjotapahtumat ja aktivistien verkostot. Tämä globalisaatio ei tarkoita kaupankäyntiä tai turismia, vaan "monisäikeistä prosessia, jossa tuhannet ihmiset sitovat kohtalonsa yhteen yksinkertaisesti vaihtamalla ideoita ja kertomalla, miten abstraktit talousteoriat vaikuttavat heidän arkeensa."
 Se, mitä yleensä kutsutaan globalisaatioksi ei Naomi Kleinin mukaan ole "vain ihmiskunnan kehityksen väistämätön vaihe, vaan mitä poliittisin prosessi, jossa tehdään harkittuja päätöksiä siitä, miten globalisaatio toteutetaan."
 – "Globalisaation" sisällön hämäryys johtuu osaltaan siitä, että tässä nimenomaisessa talousmallissa kauppaa ei käsitellä yhtenä kansainvälistymisen osana, vaan se nostetaan kaiken kattavaksi infrastruktuuriksi. Se nielaisee vähitellen sisäänsä ja alistaa valtaansa kaiken — kulttuurin, ihmisoikeudet, ympäristön ja demokratiankin.
 – Kun väittelemme tästä mallista, emme puhu tuotteiden ja palvelujen rajat ylittävän kaupankäynnin ansioista, vaan koko maailmassa toteutuvan läpikotaisen kaupallistumisen vaikutuksista. Puhumme tavoista, joilla "yhteistä hyvää" muunnetaan ja järjestellään uudestaan — karsitaan, yksityistetään ja poistetaan sääntelyn piiristä — globaaliin kaupankäyntijärjestelmään osallistumisen ja siinä kilpailemisen nimissä. Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa ei suunnitella kaupankäynnin sääntöjä, vaan kaikille sopivaa hallintomallia, eräänlaista McHallintoa. Kiistely koskee nimenomaan tätä mallia, Naomi Klein tähdentää.
 Hän huomauttaa, että globalisaation piti tarkoittaa globaalia avoimuutta ja yhdistymistä. Kävikin niin, että yhteiskunnista tulee koko ajan sulkeutuneempia ja vartioidumpia. Pelkästään eriarvoisen nykytilanteen säilyttämiseksi tarvitaan entistä enemmän turvallisuustoimia ja sotilaita.