Julkaistu Kansan Uutisissa 4.4.2003.
Meille vakuutetaan, että Suomen työttömyyden ratkaisu on matalan tuottavuuden työpaikkojen luominen palvelusektorille.
– Voidaan sallia työllistyminen niillä alemmilla palkoilla joilla alhaisen tuottavuuden alat voisivat työllistää, jolloin alhaisia työtuloja oletettavasti täydennettäisiin eri tavoin ja tekniikoin, siis tulonsiirroin, pohti Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala taannoin.
Tähän päästään hänen mukaansa työmarkkinajoustoilla. Palkkakehityksen on sallittava eriytyä eli on oltava mahdollisuus maksaa nykyistä huonompia palkkoja. Sosiaaliturvalla sitten kompensoidaan se osuus, mikä ei riitä palkalla elämiseen.
Vanhalan haaveilema malli on jo laajassa käytössä Yhdysvalloissa, tosin kovennetussa muodossa. Matalan tuottavuuden työpaikkojen huonoa palkkaa ei siellä hyvitetä sosiaalituilla vaan sillä, että on tehtävä kahta työtä elääkseen.
Tästä huolimatta Yhdysvallat on varoittava esimerkki mitä tulee työhön sitoutumiseen ja työmotivaatioon, jos työtä tehdään nälkäpalkalla. Mallin ja amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta kerrotaan Barbara Ehrenreichin juuri suomennetussa kirjassa Nälkäpalkalla (WSOY).
Barbara Enrenreich on moniin amerikkalaisiin laatulehtiin kirjoittava toimittaja, jolle heräsi kysymys: Miten kukaan tulee toimeen ammattitaidottomille maksettavilla palkoilla?
Erään lehden päätoimittajalle hän esitti, että jonkun pitäisi ryhtyä vanhanaikaiseen toimittajan työhön ja kokeilla itse.
Ehrenreichista itsestään tuli se joku. Hän salasi akateemisen taustansa ja eli kuukauden kerrallaan tarjoilijana, siivoojana ja myymäläapulaisena, ja kokeili, miten 6-7 dollarin (suunnilleen sama euroissa) tuntipalkalla selviää välttämättömimmistä menoista.
Työllä ei selviä
Amerikkalaisen unelman salaisuuden pitäisi olla kova työnteko. Kovalla työllä on mahdollisuus nousta menestykseen.
Barbara Ehrenreichin havainnot eivät tukeneet väitettä. Vaikka hän teki kovasti töitä ja useimmiten kahta työtä yhtä aikaa, riittivät tulot hädin tuskin menoihin.
Tarjoilijana hän ansaitsi 1 039 dollaria kuukaudessa. Vuokran ja muiden pakollisten menojen jälkeen käteen jäi 22 dollaria, kun hän onnistui aluksi asumaan halvassa 500 dollarin yksiössä.
Kun hän myöhemmin joutui muuttamaan asuntovaunualueelle vuokra nousi 625 dollariin ja talous meni nurin. Yhtä työtä tehdessään hän olisi köyhtynyt kuukausi kuukaudelta.
Siivousfirmassa Barbara Ehrenreichin talous oli tasapainossa, mutta edellytyksenä oli kaksi työpaikkaa ja työtä seitsemänä päivänä viikossa. Viikot hän siivosi rikkaitten asuntoja ja viikonloppuisin toimi avustajana voittoa tuottavassa alzheimer-potilaiden hoitokeskuksessa.
Yhteensä 1 200 dollarin kuukausipalkasta vuokraan meni vain 480 dollaria kuukaudessa, mutta kysymys kuuluu, kuinka kauan ihminen pystyy tekemään töitä tasapainon edellyttämät seitsemän päivää viikossa.
Pomot nilkkejä, asiakkaat vihollisia
Barbara Ehrenreich ei käynyt niin pohjalla kuin mahdollista. Hän ei yöpynyt parkkipaikalle pysäköidyssä autossa kuten osa työtovereistaan. Eikä hän ollut tehdastyössä, jossa ei sallita ollenkaan taukoja, sillä huhtikuuhun 1998 asti työläisillä ei ollut liittovaltion määräämää oikeutta käydä työajalla vessassa.
Yhdysvalloissa kerrottiin silloin tehdastyöläisistä, jotka käyttivät työpukunsa alla vaippoja.
Ehrenreich aloitti matkansa raatamisen ja nöyryytysten maailmaan Hearthside-nimisessä ravintolassa 2,43 dollarin tuntipalkalla, jonka päälle tulivat juomarahat. Työnantajan oli korvattava erotus, jos tuntipalkka ja juomaraha jäivät yhdessä alle 5,15 dollarin minimipalkan.
Johtajat ravintolassa ovat oikeastaan vain pikkupomoja, mutta heihin suhtaudutaan vastapuolena. He ovat yhtiön, eivät ihmisten puolella. Heidän ainoa tehtävänsä on varmistaa, että ravintola tuottaa rahaa jollekin kaukana sijaitsevalle yhtiölle.
Asiakkaat taas alkoivat näyttäytyä vihollisina.
Johtajien ja tarjoilijoiden aseman ero näkyy siinä, että ensin mainitut saavat istua ja heidän tulee vahtia, että muut eivät istu, vaikka ravintolassa ei olisi asiakkaitakaan. Ainoa poikkeus istumiskieltoon on se, kun tarjoilijat käärivät ruokailuvälineitä lautasliinoihin. Ja toinen vessassa käydessä. Se ei sentään ole kiellettyä.
Kun tulot eivät näytä riittävän vuokraan, ottaa Barbara Ehrenreich toisen työn. Ensin tarjoilua kahdeksasta kahteen Jerry's-nimisessä paikassa, sitten vähän myöhässä Hearthsideen, jossa menee iltakymmeneen. Välissä hän vaihtaa työvaatteet toisiin ja ahmaisee voileivän, sillä työpaikalla syöminen on kielletty, vaikka siellä ei olisi asiakkaitakaan.
Sitä elämää hän kestää kaksi päivää.
Mutta nouseeko Barbara Ehrenreich vääryyksiä vastaan? Ei nouse.
– Tosielämässä olen kohtalaisen rohkea, mutta monista rohkeista ihmisistä rohkeus karisee vankileirissä, ja ehkä jotain samanlaista tapahtuu matalapalkkaisen amerikkalaisen työpaikan äärettömän paljon miellyttävämmässä ympäristössä, hän arvioi itse omaa käytöstään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti