Markku Ropponen: Kuhala ja viimeinen kesävieras. 298 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.11.2004.
Epäreilua on tämäkin: Reijo Mäen dekkareiksi luetut löysät kapakkajorinat ovat supersuosittuja, mutta Jyväskylässä vaikuttaa turkulaisen Jussi Vareksen kollega Otto Kuhala, jonka tuntevat vain lajin harrastajat. No, tokihan vuodesta 1990 rikosromaaneja julkaisseella Markku Ropposella on oma lukijakuntansa, mutta suosio ja julkisuus eivät jakaudu oikeudenmukaisesti, sillä Suomen parhaat yksityisetsiväkirjat kirjoittaa Ropponen eikä Mäki.
Aiemmin runoja julkaissut kirjastonhoitaja Markku Ropponen saavutti dekkariharrastajien huomiota jo esikoisjännärillään Pronssijuhlat (1990) ja jo kakkosdekkari Kuoleman uni (1991) palkittiin Johtolanka-palkinnolla.
Ropponen kirjoitti kuusi jännäriä ennen kuin keksi itselleen vakiosankarin, poliisista yksityisyrittäjäksi heittäytyneen Otto Kuhalan. Viimeinen kesävieras on kolmas Kuhala-kirja.
Kuhalat ovat vankkoja perusdekkareita, joissa yksityisetsivä törmää muutamaan ruumiiseen ja selvittää rikoksen. Suuria yhteiskunnallisia ulottuvuuksia niistä on turha etsiä, mutta sitäkin enemmän kirjoissa on kelpo juonia, kielellisiä koukkuja ja hiipivää huumoria.
Arkisten tuokiokuvien luojana Markku Ropponen on mestari. Kerrassaan mehevä on esimerkiksi vajaan kahden sivun tarina keski-ikäisestä Otto Kuhalasta lenkillä suomalaisen miehen tapaan veren maku suussa, vaikka kunto ei oikeastaan sitä sallisikaan. Varikset kronkkuavat ja Kuhala pylkkyää eteenpäin tulitikun mittaisin askelin. Klunssi juuttuu kurkkuun, kun Kuhala tajuaa, että nuorena hankittu rautainen peruskunto on peruuttamattomasti mennyttä.
Viimeisen kesävieraan monipolvinen rikosjuonikin on sähäkkä. Ikääntynyt kultaseppä ammutaan huvilalleen ja pian kuolleena löytyy myös Kuhalan jäljittämä työkalurosvo. Jyväskyläläiset poliisit ovat kenkkumaisia rikoksista leipänsä hankkivalle yksityisyrittäjälle, kuolleen kultasepän poikia koko asia ei voisi vähempää kiinnostaa ja onpa Kuhala itsekin saada morasta keuhkoon paikallisen tavaratalon vessassa ennen kuin joutuu vielä pahempaan kiipeliin Petroskoissa.
Niin, tarinalla on myös venäläinen ulottuvuutensa ja siinä Ropponen astuu samaan ansaan kuin melkein kaikki muutkin suomalaiset rikoskirjailijat. Jos kirjan hahmona on venäläinen nainen, niin hän on yhtä itsestäänselvästi ilotyttö kuin venäläinen mies on mafioso. Eivätkö nämä stereotyypit ole vähitellen kaluttu jo loppuun suomalaisessa kirjallisuudessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti