Julkaistu Kansan Uutisissa 6..11.2009.
Pohjoismaisen dekkarin kiehtovin hahmo on tätä nykyä synkkä islantilaispoliisi Erlendur. Erlendur kantaa menneisyyden taakkaa lapsena lumimyrskyyn kadonneesta veljestään. Myös työssään hän törmää kerta toisensa jälkeen rikoksiin, joissa menneisyyden kysymykset ratkeavat vasta nyt.
Juro Erlendur on jättänyt vuosikymmeniä sitten perheensä, mutta ei pääse tätäkään menneisyyttään pakoon. Siitä pitävät huolen kaksi moniongelmaista aikuista lasta. Arnaldur Indridasonin kuudennessa romaanissa Erlendurin henkilökohtainen tarina raottuu aikaisempaa enemmän.
Hyytävä kylmyys on parasta Arnalduria (islantilaisia puhutelleen etunimellä tai koko nimellä).
Hänellä on suvereeni taito kuljettaa rinnakkain nykyisyydessä ja menneisyydessä kulkevia tarinoita, joiden yhtymäkohta yllättää. Arnaldur kirjoittaa aina ihmisistä. Rikos on taustalla ja saa perustelunsa tai ainakin selityksensä.
Uusinta murheellista tarinaa lukiessa voi tuntea selkäpiissään Islannin syksyn pimeyden, kosteuden ja raa´an koleuden. Lisätään siihen suurelta osin aution ja avaran maan kuvaus. Miten yksinäiseksi ihminen voikaan tuntea itsensä.
Erlendurin tämän kertainen juttu näyttää selvältä itsemurhalta. Äitinsä kuolemasta masentunut Maria hirttää itsensä kesämökillään järvellä, johon hänen isänsä hukkui vuosikymmeniä aikaisemmin pudottuaan veneestä.
Selvä tapaus, mutta jokin vaivaa Erlenduria, joka samalla yrittää vielä kerran selvittää myös kahta vanhaa katoamistapausta.
Hyytävässä kylmyydessä ei ole niinkään tärkeää selviääkö rikos. Islannissa jo kaksi vuotta sitten ilmestynyt romaani kuvaa erilaisia mielenmaisemia silloin, kun maa oli pankkiirien valtakunta ja ahneus sokaisi kalastajakansan. Toisaalta meediot ja tuonpuoleinen ovat läsnä modernienkin islantilaisten elämässä.
Romaanin loppu on kaunis. Omissa tuskissaan Erlendur ei ehkä saa rauhaa, mutta muille hän pystyy tuottamaan vastauksia – ainakin sinne tuonpuoleiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti