Matti Rinne: Kiila 1936-2006. Taidetta ja taistelua. 352 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 6.10.2006.
Taiteilijaseura Kiilan perustamisvaiheet 70 vuotta sitten ovat tarpeellinen muistutus siitä, millaista pakollisen yksimielisyyden aikaa Suomessa harjoitettiin miespolvi sitten. Ja miten jotkut uskalsivat haastaa ainoan oikean totuuden.
1930-luvun täytyi olla hirveää aikaa avarampiin kammareihin tähyilleille nuorille taiteilijoille. Nationalismi, Akateeminen Karjala-Seura, Lapuan liike, aseiden kalistelu, kommunistilait...
1920-luvulla nuorten kirjailijoiden perustama Tulenkantajat-seura oli availlut ikkunoita Eurooppaan, mutta 1930-luvun umpitaantumuksellisina vuosina ne pantiin visusti säppiin.
Kokonaan nuorten taiteilijoiden kosmopoliittista paloa ei kuitenkaan tukahdutettu. Helsinkiin opiskelemaan tulleet Raoul Palmgren, Viljo Kajava sekä Tapiovaaran veljekset Tapio ja Nyrki löysivät toisensa Maanantaikerho-nimisessä keskusteluseurassa. Vanhan tulenkantajan Erkki Valan johdolla Tulenkantajat-seura herätettiin henkiin alkuvuodesta 1932 ja syksyllä aloitettiin uudelleen seuran lehden julkaiseminen. Se oli sanomisen pakosta halkeamaisillaan olleille nuorille radikaaleille ainoa vaihtoehto, sillä porvarilliset ja sosialidemokraattiset lehden eivät heidän sanottavastaan olleet kiinnostuneita ja kommunistiset lehdet oli lakkautettu.
Uuden lehden avustajakuntaan liittyivät mm. jo nimekkäät Pentti Haanpää, Katri Vala ja Toivo Pekkanen sekä tulevat suuruudet Viljo Kajava, Arvo Turtiainen sekä Elvi ja Aira Sinervo.
Kaksi lehteä syntyi melkein yhtä aikaa
Samoihin aikoihin Suomeen perustettiin toistakin lehteä. Jarno Pennasta pyydettiin tapaamaan erästä henkilöä, joka esiintyi nimellä ”Matti” (Stalinin vainoissa kuollut Hannes Mäkinen) ja halusi tietää, onko mahdollista perustaa Suomeen poliittista viikkolehteä. Pennanen piti ajatusta siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa mahdottomana, mutta arveli kirjallisella lehdellä olevan mahdollisuuksia.
Näin päädyttiin perustamaan Kirjallisuuslehti. Kommunistinen puolue maksoi päätoimittaja Pennasen palkan ja levitti lehteä maanalaisen organisaationsa kautta.
Kirjallisuuslehti julisti olevansa ”antifascistinen ja yhteiskunnallinen, kulttuuritaantumuksen eri muodot johdonmukaisesti paljastava taistelulehti.”
Kirjallisuuslehdellä ja Tulenkantajat -lehdellä oli paljon samoja avustajia.
Sananvapaus oli hyllytetty
Ei siitä todellakaan ole kuin yksi ihmisikä, kun Suomi oli puserrettu oikeistoterrorin nyrkkiin. Sanan voima koettiin silloinkin uhkaksi hallitsevalle valtaeliitille. Nykyään toisinajattelijat voidaan yksinkertaisesti vaieta kuoliaiksi, mutta 1930-luvulla käytössä olivat kovat otteet. Pentti Haanpää joutui kustantajien boikottiin jo 1928 romaanistaan Kenttä ja kasarmi. Kun Tulenkantajat julkaisi hänen pulamies-tekstejään, lehti sai painokanteen ja Haanpää sakot.
Katri Valaa puolestaan syytettiin jumalanpilkasta hänen julkaistuaan katkelmia Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailuista. Vasta Korkein oikeus kumosi hänen saamansa kahden kuukauden vankeustuomion.
Kirjailijaliitto ei puuttunut juttuihin millään tavalla.
Vähitellen nuoret radikaalit alkoivat työlääntyä Erkki Valan varovaisuuteen. He halusivat tehdä selkeästi marxilaista lehteä ja nostaa päätoimittajaksi Raoul Palmgrenin. Yritys epäonnistui ja vuodesta 1935 Erkki Vala julkaisi Tulenkantajat -lehteä yksityisenä yrityksenä.
Tämä aiheutti lyhyeksi jääneen joukkopaon Jarno Pennasen Kirjallisuuslehteen. Pian kapinalliset avustivat kumpaakin lehteä, mutta Tulenkantajat profiloitui käsittelemään enemmän päivänpolitiikkaa ja Kirjallisuuslehti keskittyi kirjallisuuden lisäksi marxilaiseen teoriaan.
Kiilalaisia kirjoja pääsee julkisuuteen
Erkki Valan vuonna 1935 perustama Kirjailijain kustannusliike julkaisi Kunnon sotamies Svejkin sekä Haanpään Isännät ja isäntien varjot. Seuraavana olivat vuorossa Viljo Kajavan ja Arvo Turtiaisen esikoiskokoelmat.
Tulenkantajien talousvaikeuksissa lehteä tukivat Cay Sundström, Hella Wuolijoki ja Mary Moorhouse-Pekkala. Kirjallisuuslehti kaatui rahapulaan, kun Jarno Pennasen kommunistisen puolueen yhdysmies Toivo Karvonen pidätettiin syksyllä 1938.
Kolmas Kiilan taustalla ollut lehti oli Akateemisen sosialistiseuran Soihtu, jota Raoul Palmgren toimitti vuodesta 1933. Seura oli SDP:n jäsenjärjestö, mutta lehti kommunistisen puolueen rahoittama.
Lisäksi kiilalaista menoa ennen Kiilaa olivat agitatoriset puhekuorot ja kisälliryhmät sekä Työväen näyttämö. ”Luokkataisteluun osallistuvaa proletaariteatteria” johti Nyrki Tapiovaara.
Pieni, mutta näkyvä joukko
Aktiviteetteja oli paljon, mutta aktivisteja vaikutukseensa nähden vähän. Yhdistyksen perustamiseen johtavia kokouksia alettiin pitää jo syksyllä 1935, mutta varsinaisesti taiteilijaseura Kiila perustettiin 2.3. 1936. Perustajia oli seitsemän ja talvisotaan mennessä ryhmä oli kasvanut 19 henkilön suuruiseksi.
Jo ensimmäisissä kokouksissa Arvo Turtiainen halusi ryhmän välttävän klikkipolitiikkaa, pysyttelevän irrallaan sosialidemokraattisesta puolueesta ja edustavan sen sijaan yhteistoimintaa kaikkien sosialistisesti ajattelevien kesken.
Tässä periaatteessa Kiila on pitäytynyt halki tuulien ja tuiskujen.
Kiila piti kiinni itsenäisyydestään myös myrskyisellä 1970-luvulla, jolloin puolueet perustivat itselleen omat kulttuurijärjestöt ja Kiilan haastajaksi nousi varsinkin vähemmistökommunistinen Kulttuurityöntekijäin liitto. Kiilan historian kirjoittanut toimittaja Matti Rinne toteaa, että tuona umpipoliittisena aikana Kiila oli yhteistoimintajärjestö muuten huonoissa väleissä olleiden vasemmistolaisten kuppikuntien välillä.
Kiila on edelleen hengissä, puolueiden kulttuurijärjestöt eivät.
Mutta Kiilallakin on se kaikille järjestöille yhteinen ongelma: Mistä saisi nuoria mukaan? Uusia jäseniä Kiilaan on kyllä liittynyt, mutta he eivät ole ottaneet järjestöä uuden sukupolven käsiin. 2000-luvulla Kiila on kuitenkin julkaissut kaksi albumia, kun sitä ennen pidettiin 15 vuoden tauko.
Kiilalaiset haluavat nähdä, että muutoksen merkkejä on ilmassa ja nykytaiteilijoilla on taas kosketusta yhteiskunnalliseen todellisuuteen toisin kuin joitakin vuosia aiemmin.
Mutta onko se kuitenkin oire jostakin, että viikon kuluttua pidettävässä Kiilan 70-vuotisjuhlassa pääosissa ovat jälleen kerran ikinuoret 1970-luvun poliittisen musiikin tähdet, jotka esittävät mm. Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltämiä lauluja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti